Retrokki kuuntelee: Monica Zetterlund ”Det finns dagar”, 1997

Rauhallinen, hieman haikea, ison orkesterin säestämä naapurimaan laulajalegendan loppukauden albumi – äänessä melankoliaa, käheyttäkin. Monica Zetterlund laulaa lähellä, osin kuiskaten: elämä täynnä kokemuksia, voittoja ja pettymyksiäkin, palo on hiipunut hehkuksi.

Kappaleet on sanoittanut ja pääosin säveltänytkin pianisti Jan Sigurd. Sooloja puhaltaa Zetterlundin pitkäaikainen kapellimestari ja säestäjä Ulf Andersson, jonka Zetterlund nimeää omaksi Stan Getzikseen. Sigurdin sävellyksissä on periruotsalaista helppoutta ja keveyttä – ska vi valsa! Lainaa on ainoastaan ”Måne över Stureplan” eli Stingin ”Moon over Bourbon Street”. Tyylillisesti ja kattaukseltaan albumi on lähellä jo vuonna 1962 tehtyä ”Ahh! Monica!” -tallennetta, tuolloin orkesteria johti Georg Riedel.

Aika ja välillä kovakin elämä ovat kuitenkin kuluttaneet Zetterlundin ääntä: tuolloinen kirkas ja keuliva, hivenen kouliutumatonkin laulu on vuosikymmenten kuluessa taittunut, ääni madaltunut. Enää ei ole tarvetta yrittää enemmän mihin rahkeet riittävät.

Nimikappale on haitareineen kesäaamuinen: omenapuut kukkivat, ruoho on vielä vaaleaa, matalan pensasaidan takana lepäävän punaisen mökin lipputangossa liehuu sinikeltainen lippu. ”Sista gången du var med” pakahduttava bossanova, Zetterlundin äänessä hengästynyttä kiihkoa kuin kaksi kerrosta rappusia kiiruhtaneella. Tämän ruotsalaiset kyllä osaavat!

Tietty tässä on häivähdys Zetterlundin hohdokkainta, Bill Evansin kanssa tehtyä musiikkia, mutta siinä missä ”Waltz for Debby” oli pelotonta ja uhkarohkeaakin omien rajojen kokeilua, siinä esimerkiksi ”Vindarnas torg” uskaltaa olla hauras ja säröinen – vahvuus sekin. Sigurdin sanoitukset ovat pieniä tarinoita, välillä hulvattoman hauskoja, toisaalla vertauskuvia elämän pienistä hetkistä (”När fick den vatten sist” ja komeasti Anderssonin soolojen vauhdittama, keinuva ”Mannen från igår”). Hauskuuttajan roolihan tuli tutuksi jo periruotsalaisten Hasse & Tage -revyitten myötä, ehkä taloudellisesta pakosta.

Omimmillaan Zetterlund on kuitenkin jazz-laulelmien tulkkina.

Kolme vuotta tästä eteenpäin Zetterlund laulaa vielä ”Bill Remembered – A Tribute to Bill Evans” -albumin (2000). Laulajattaren uran alusta ja alkuajoista kertoo mainio Monica Z -elokuva, hieno ajankuva ja häilyvän sekä määrätietoisen ihmisen kuvaus. Zetterlundin ura ja elämä päättyivät traagisesti vuonna 2005.

Pekka

Monica Zetterlund: Det finns dagar (RCA 74321 47174 2, 1997)

Retrokki kuuntelee: Retro Kings ”Over the Moon”, 2013

Jo aikaisemmin taidokkaiksi tyyliniekoiksi todettujen kitaristi-laulaja Kapa Montosen ja basisti-laulaja Jyrki Tulpon sekä kumppaneiden perinnetietoinen kiekko. Toimintakentäkseen yhtye määrittelee swingin ja bluesin.

Taisin jossain yhteydessä kehaista Kapa Montosen ja yhtyeensä aikaisemman albumin ”Routes to Roots”. Silloin operoitiin The Bluesment Brothers -nimikkeellä, vahvan tukensa antoi tuolloin basisti-laulaja Jyrki Tulppo. Montonen ja Tulppo jatkavat yhteistä taivaltaan Retro Kingseissä, arvatenkin keskinäisen arvostuksen ja avunannon merkeissä. Retro Kingsien kaksi muuta kuninkaallista ovat Mika Mattila (koskettimet ja taustalaulu) sekä Ilkka Tiusanen (rummut).

”Routes to Roots” -albumista kirjoitin positiivisesti, samansuuntaisen kohtelun saa myös ”Over the Moon”. Edeltäjäänsä verrattuna uutuus tyylittelee hivenen kaupunkilaisemmin, bluesit osuvat sinisen värikartan vaaleampaan päähän. Kitaristina Montonen on armoitetun sulava ja sujuva, laulukin luonnistuu. Tulppo onnistuu laulupuolessa ‒ ainakin omasta mielestäni ‒ hieman sulavammin. Kahden laulajan ratkaisu mehevöittää ja monipuolistaa kokonaisuutta, kortena keossa myös useat Montos-lähtöiset instrumentaalit.

Ei jälkeäkään uudesta ja ihmeellisestä

Sillä kuten nimensä ilmiantaa, Retro Kings tarjoilee mennyttä maailmaa, nostalgisia tunnelmia, lohdutusta modernin ajan rattaisiin juuttuneille ja juuriaan kaipaaville. Tyyli on monistettu eilisestä, toteutuksessa hyödynnetään tätä päivää. Vastaavilla linjoilla ovat operoineet myös Eric Clapton rennoimmillaan, JJ Cale, ikisuosikkini Dan Hicks And His Hot Licks ja vähän uudemmalta ajalta muistelen myös James Hunteria.

Tulppo tuntuu viihtyvän hämyisten tunnelmapalojen parissa ‒ mikäs oli se menneiden vuosien Gordon Haskell -imellys, jota ”New Day” -biisissä tunnustellaan? Samaan laariin putoaa ”Moments in Life”, joka lienee lähin yhteinen piste Tulppo-Clapton-akselilla. Samaa kaiken kokenutta maailmanmiestä molempien tulkinnassa. Nimibiisi voisi olla jopa Michael Franksin ohjelmistosta: ollaan etelämeren saarilla, isäntää leyhytellään palmunlehdillä, rennot kitara- ja pianosoolot vaivuttavat lämpimään nirvanaan.

Toisaalla samassa yhtyeessä: Montosen rockabilly-kenkää taitaa puristaa siihen malliin, että en yhtään yllättyisi jos miehen seuraava pläjäys houkuttelisi tötterötukka- ja pilkkumekkokansaa tanssilattialle vieläkin munakkaammalla sykkeellä. Toki tuohon tehtävään käyvät mainiosti tämän kiekon western swing -tyylitelmätkin. ”Cruise of Love” yllyttää Dan Hicks forever -kiljahduksiin!

Soitannollisesti kiekko on eheä, yleisilme kaksijakoinen ‒ se toisaalta muhevoittaa kokonaiskuvaa. Juuri tässä hetkessä Retro Kings toimii pehmentävänä puskurina alakuloisen loppusyksyn ja väistämättä iskevän talvikauden välillä.

Pekka

Retro Kings: Over the Moon (Retro Kings REKI01, 2013)

retrokings.nettisivu.org

Kuuntelussa: Vesa ja Tytöt “Huomenna on jo toisin”, 2012

”Vesa ja Tytöt kuljettaa kuulijansa 1960-luvun romanttiseen Suomi-iskelmään, johon on kuitenkin sekoittunut aimo annos progea” – näin kirjoittaa levy-yhtiö EMI kuvaillessaan yhtyeen musiikkia.

Suomi-iskelmää Retrokissa? Sorry Keitsi…

Nykyään EMI:n hallinnassa olevalle Blue Note -merkille äänitetty kiekko jakaa mielipidettä – siis allekirjoittaneen mielipidettä. ”Romanttista Suomi-iskelmää” löytyy toki: paatosta, patetiaa ja melankoliaa. Mutta löytyy myös muuta, josta edempänä lisää. Progesta en nyt niinkään tiedä.

Mielenkiinto kiekkoon syttyi musiikkia kuuntelematta, kantta tihruamalla. Varsinkin pari nimeä kiinnitti huomiota: Mikko Rintanen, urut. Antti Hytti, basso – ihanko se sama Piirpauke-Hytti ja Royals- sekä Wigwam-Rintanen? Ja trumpetissa Antero Priha. Nämäkö ovat niitä Vesan ”tyttöjä”? Kuten myös rumpali Teemu Kortelainen ja kitaristi Ossi Saarikko?

Kyllä vaan – ja ilman noiden nimien bongausta levy olisi totisesti esittäjän perusteella jäänyt kirjaston uutuuslaariin! Vai että ”Vesa ja Tytöt”…

Nimekkäistä soittajista huolimatta levyn johtohahmo on kuitenkin Vesa itse eli laulusolisti Vesa Pitkänen, välillä pehmeä-ääninen trubaduuri (Katriina Honkasen herkkä ”Joutsenlaulu” – Honkanen on muuten yksi näistä syyttä suotta marginaaliin ajautuneita lauluja-lauluntekijöitä, ehkä näyttelijänä paremmin tunnettu), välillä turhankin pieteetisti laululavaprinssien maneereja mukaileva viihdyttäjä (”Miksi kerroit mulle valheen” – vaikka Erik Lindströmin sävellys onkin upea). Ja sitten taas ilmiselvä Pekka Streng (Toni Edelmannin ja Arvo Turtiaisen lohduttava ”Halusin yksin olla”) – selkeästi artikuloiva, pelottomasti suomalaisen miehen perimmäisiä tuntoja tulkitseva suoraselkäinen laulaja.

Olin jostain rivien välistä lukevinani, että Pitkäsellä on näyttämötaustaa. Se ehkä selittää kyvyn tulkita kappaleita kunkin vaatimalla sävyllä ja värillä.

Voisin kuvitella, että Pitkänen on kerännyt mielensä perukoille liudan upeita, häntä koskettaneita ja mielestään unohduksiin jääneitä biisejä, sekä kokenut tarpeen niiden esille tuomiseen. Ilmiselvät valinnat – esimerkiksi Juicen useasti tulkitut ja tähänkin kokonaisuuteen sopivat biisit – ovat saaneet jäädä, ja hyvä niin. Tunnetuimpia kiekon kappaleista lienevät ”Ei kauempaa” (Ronnie Österbergin pop-hitti), ”Tuli mies” (Esa Helasvuon sävellys, Marja Rankkalan sanoitus ja Ritva Oksasen raivoisa tulkinta) sekä ”Molemmin puolin” eli Joni Mitchellin ”Both Sides Now” ehkä turhankin sanatarkkana käännöksenä. Huomautuksena vielä, että en todellakaan tiedä, onko biisien joukossa myös uutta sävellys- ja sanoitustuotantoa.

Musiikillisesti ollaan 60-luvun Suomi-iskelmässä, koordinaatteina voisivat toimia vaikkapa Kääriäinen ja Agents, Bo Kaspers Orkester, jopa Dave Lindholmin ja Otto Donnerin yhteisproggikset (”Kaukana lentävät kuolleet”). Ehdottoman melodista musiikillisesti, sanoituksellisesti niin perusteellisen suomalaiskansallista sieltä loputtoman aapasuon reunalta. Antero Prihan trumpetti piirtää tähtikirkkaalle taivaalle lohduttoman yksinäisiä kaaria, sovituksellisesti ja soitannollisesti levy leimattakoon parhaaseen A-luokkaan – kansissa sanotaan, että äänitetty livenä (uskoisiko tuota, niin on täyteläistä ja täydellistä soitantoa). Otan epäilyn varjollakin vapauden kehua esimerkiksi aloitusbiisiä ”Ei kauempaa”: tuntuu että bändi kehittää Pitkäsen taustalla yhteissoitannollista kuhinaa ja energiaa pienen kaupungin tarpeiksi, nimettäköön se vaikka Porvooksi.

Laulajana ja tulkitsijana Pitkänen on löytö.

Pekka

Vesa ja Tytöt: Huomenna on jo toisin (Blue Note 5099932724127, 2012)

Kuuntelussa: Tuomo J. Autio ”Groovy Moments & Melodies”, 2011

Yllätys: kitaristi Aution sujuvaa Wes Montgomery -vaikutteista soittoa kera ison yhtyeen – torvet ja jouset! Myös sovitukset viehättävät, sovittajina mm. Pentti Lasanen, Mika Mylläri ja Heikki ”Mike” Koskinen.

Nyt kypsässä iässä viihde – puhdas tai vähän jazzahtava – on muuttunut yhä houkuttelevammaksi. Korvat ja pää kaipaavat välillä suvantoja, hetkiä, jolloin musiikki ei pistä mieltä askartelemaan ankarasti, vaan sukii aivopoimuja myötäkarvaan. Joskus aikoinaan tehtävään sopiviksi havaittujen taitureiden rinnalle etsin aktiivisesti uusia ehdokkaita. Vaikka vanhaviihteellistä orkesteri- ja solistimusiikkia ei paljon enää julkaistakaan, poikkeuksia onneksi löytyy. Usein tosin omakustanteina: eipä taida suurta yleisöä kiinnostaa… tai on kai Riku Niemen orkesteri saavuttanut jonkinlaisen suosion? Ja uudistunut Dallapé?

Tämä levy tarttui mukaan kirjastosta ainoastaan kappalevalintojen perusteella: kolme Rauno Lehtistä (”On hetki”, ”Muistan kesän”, ”Toiset meistä”), yksi Burt Bacharach, lisäksi Beatlesta (”Eleanor Rigby”), pari Wes Montgomeryn omaa
(”Bumpin’”, ”Boss City”) ja jokunen Montgomeryn itsensä omilla levyillään varioima viihdeklassikko (”Chim Chim Cheree” (siis se Maija Poppas-ralli) – ja taitaa myös ”Eleanor Rigby” löytyä joltain Montgomeryn kiekolta).

Kansi kyllä vähän hirvitti, sillä vanhahtava graafinen tyyli ja kuvassa oleva puhaltajasektio toi mieleen swingin – johon oman kuunteluni suhteen vedän rajan. Mutta kun eka biisi (Lehtisen ”Muistan kesän”) pärähti soimaan, hirvitys haihtui: sävellys on niin armottoman upea, ja tämä tulkinta viihteen parhaan perinteen mukainen muhkeine puhallin- ja jousitaustoineen (by The Great Helsinki Swing Band, kapellimestarina Antti Rissanen). Olenkohan aikaisemmin kuullut tätä biisiä soitettavan näin ripeässä tempossa? Ikään kuin muusikoiden hinku ja into soittamiseen olisi niin järjetön, että se johtaa jo pieneen keulimiseen… en siis kritisoi, vaan ihastelen!

Tuomo J. Aution kitara kuljettaa melodiaa aika suoraviivaisesti, välillä pienin vinjetein koristellen. Montgomery on kyllä  vahvasti läsnä paitsi kappalevalinnoissa, myös soundissa ja soitto-otteessa: melodia ja soolot syntyvät välillä myös soinnullisesti, välillä oktaaveissa.  Kuten Autio kansivihkosessa kuvailee, hänen tavoitteensa oli soittaa muistinvaraisesti, ei papereista. Näin  kappaleet rikastuisivat rytmisistä ja melodisista variaatioista luonnostaan, hetkessä improvisoiden, eli toteuttaisivat jazzin perusluonnetta.

Jazzin luonteeseen ja live-tilanteeseen – kiekko on äänitetty kahdessa Savoy-teatterin konsertissa ja yhdessä livestudiosessiossa –  kuuluu myös, että kun yrittää, joskus voi – ja saa – erehtyä. Pari yliyrittämisestä tai ylinopeudesta ja äkkipysäyksestä johtuvaa harhanuottia ja jokunen epäpuhdas tuuttaus saattaisivat muuten irvistyttää, mutta nyt ne virnistyttävät: äijät paahtavat kuvitellun nuoruuden innolla! Ja onneksi nuo muutamat pienet säröt on jätetty jälkikäteen siistimättä. Uppoutuminen ja eläytyminen kuuluvat kokonaisuudessa, tunnelma ulottuu kotikatsomoon jopa levyn välityksellä – olisinpa ollut konsertissa!

Äänittäjä, miksaaja ja masteroija Markku Veijonsuo on onnistunut teknisessä toteutuksessa erinomaisesti: tilantuntu on mahtava. Jos jotain jää kaipaamaan, niin ehkä yleisön reaktioita tai solistin välispiikkejä. Nyt musiikkia ei välttämättä huomaa konsertissa äänitetyksi kansiin perehtymättä.

Tämä voi joillekin kuulostaa pyhäinhäväistykseltä, mutta jos minun pitäisi juuri nyt päättää, poimisinko tyhjän hetken täyttäjäksi Wes Montgomerya vai Tuomo J. Autiota, niin tämän levyn perusteella valitsisin, juuri nyt, Aution. Ymmärränkö jazzista mitään, voisi joku kysyä? No, Montgomeryn ”California Dreaming” ja ”A Day in the Life” ovat aikoinaan pyörineet soittimessa niin maan perusteellisen paljon – ja pyörivät silloin tällöin edelleen. Nautittavaa musiikkia – ja teknisesti aika virheetöntä. En sano, että henki puuttuisi, mutta kyllä Montgomery kumppaneineen nakuttaa biittiä ja melodiaa tasaisen varmasti ja yllätyksettömästi. Ehkä sen vuoksi valinta kallistuisi Aution puoleen: epätäydellisyys ja into tekevät kokonaisuudesta vastustamattoman. Ja Autiolle luonnollisesti pisteet rohkeudesta: kitarasolisti ison orkesterin ja yleisön edessä, silmätikkuna, ei välttämättä ole se helpoin paikka. Soitto ei kuitenkaan hyydy hetkeksikään – ja muiden soittajien soolojen ajaksikin vain vetäytyy säestämään.

Pisteenä iin päälle Rauno Lehtisen sävellysten vahvasti sielua raapaiseva slaavilainen melankolia; ne välittävät kouraisevan tunteen kaiken katoavaisuudesta. Lehtisen sävellykset ovat Pentti Lasasen sovittamia, ja niistä koko projekti taisi alun perin lähteä liikkeelle. Hyvä että lähti.

Pekka

Tuomo J. Autio with Big Band and Strings: Groovy Moments & Melodies (Prophone PCD115, 2011)

www.tuomojautio.fi

PS. Tuomo J. Aution LinkedIn-sivulta löydän tiedon, että Autio on opiskellut jazz-kitaraa Sibelius-akatemiassa ja Kööpenhaminan Rhythmic Conservatory -oppilaitoksessa. Samalla sivulla on Aution cv: lukuisia luentoja, opetustehtäviä ja esiintymisiä 1970-luvulta alkaen. Mennyt status on ”Visiting solo-artist at The Great Helsinki Swing Big Band”, tämänhetkinen “Performing Jazz Artist”.

Pekka kuuntelee: Catherine McKinnon ”Both Sides Now”, 1968

Kanadan New Brunswickistä kotoisin oleva, alun perin ”Singalong Jubilee”-tv-ohjelmasta pontta saanut folklaulaja Catherine McKinnon oli vuoteen 1968 mennessä ehtinyt levyttää jo kuusi-seitsemän albumia. Jos hänen toisen äänitteensä nimi oli ”The Voice of an Angel”, tiedät mistä puhutaan: tahrattoman puhtaasta, jäänkirkkaasta, sointuvasta lauluäänestä – soinnillisesti vertailukohtana voisi olla Judy Collins.

Ensimmäisen oman albuminsa aikoihin McKinnon oli 20-vuotias, tuon debyytin kansikuvassa hän kuitenkin näyttää 35-vuotiaalta perheenäidiltä. Sitten taas tämän ”Both Sides Now” -kiekon kansi tuo vastaavasti mieleen hippimoodiin stailatun, hieman yli-ikäisen kaunottaren päivänkakkaroineen ja pitsipuseroineen – ”wear some flowers in your hair”, sano. Tarkoitan, että aikaan oli mukauduttava, vaikkakin ehkä jälkijunassa.

Albumilla on kaksi puolta – heh – ”Pop”-siivu ja ”Folk”-puolisko. Aika poppia tai oikeastaan silkkaa viihdettähän sille omistettu kylki on: ”The Look of Love”, Rascalsien ”Beautiful Morning” ja Johnny Riversin ”If You Must Leave My Life” ovat ihan raikkaita vetoja kuitenkin. Iso bändi, jouset ja kaikki. Aika helppoa korvalle, onneksi McKinnonin ääni värisee sopivan hempeästi.

Entäs ”Folk” sitten, mitä se oli vuonna 1968? McKinnonin tapauksessa mm. Leonard Cohenin ”Suzanne”, Tim Hardinin ”If I Were a Carpenter” ja sitten nimibiisi. Aika tavallista settiä, kun biisivalintoja pohtii nyt. Mutta vuonna 1968 Joni Mitchellin eka oli juuri ilmestynyt, samoin Cohenin ykkönen. Mitchellin itsensä laulamana ”Both Sides Now” ilmaantui vasta ”Clouds”-kiekolla 1969 . Eli säveltäjien versioina biisit eivät olleet vielä tätä albumia tehtäessä ilmestyneet. ”Suzannesta” oli tullut tuttu Judy Collinsin ”In My Life” -albumilla jo 1966, ”Both Sides Now” saman laulajattaren ”Wildflower”-kiekolla – myös tässä suhteessa vertaus Collinsiin osuu.

”Pop”-puolen isojen sovitusten vastakohtana ”Folk” on karsittu, intiimi – ja samalla armoton: jos äänessä ei löytyisi raaka-ainetta eikä tulkinnassa sävyjä ja vivahteita, tulos olisi aika ankea. Ei nyt! Vaikka biisien taustalla on joskus vain akustinen tai sähköinen, kaiutettu kitara, perushienot biisit ja McKinnonin välillä intohimoinenkin tulkinta saavat kääntämään kiekon. Paitsi että mieluummin täräytän ”Folk”-puolen soimaan uudelleen ja uudelleen. Soittajat lienevät kanadalaisia studiokettuja, tunnistan ainakin kitaristi Lenny Breaun nimen.

Tämä ”Both Sides Now” sekä McKinnonin kolmosalbumi ”The Voice of an Angel Vol II” – upeaa folkia, säestäjänä vain kitaristi (Brian Ahern) sekä basisti – ovat hyvinkin kuunneltavia. Aika nopeasti tulee mieleen kotoinen Anki, varsinkin McKinnonin alkuaikojen musiikillisesta linjasta.

Catherine McKinnon: Both Sides Now (Arc AS 777, 1968). CD:llä Unidisc UBK-40721.

Keitsi kuuntelee lisää jouluaiheista musiikkia: Marcus Viana ”Fantasia de Natal”, 1989, Brasilia

”Heavy Christmas” -kiekkoa (kuulokkeet päässä) himokkaasti hinkatessani tulin pohtineeksi, josko levyhyllystäni löytyisi ensimmäistäkään sellaista jouluaiheista pitkäsoittoa, jolla voisin mahdollisesti sulostuttaa myös armaan siippani elämää. Ja kuitenkin säilyttää samalla musiikilliset kasvoni…

Ensimmäisenä mieleen tuli arvostettu brasilialainen viulisti ja kosketinsoittaja Marcus Viana, joka vuonna 1979 aloitteli menetyksekästä musiikkiuraansa sinfonisen progebändi Sagrado Coracao de Terran primus motorina.  1990-luvulta lähtien Viana on kunnostautunut etenkin elokuvamusiikin säveltäjänä, esittäjänä ja julkaisijana. Netistä (lisään loppuun jonkun käyttökelpoisen linkin) löytyy yksityiskohtaisempaa tietoa miehen urasta ja aikaansaannoksista.

Vuonna 1989 ilmestynyt ”Fantasia de Natal” on instrumentaalialbumi, jolla Viana tulkitsee perinteistä joulumusiikkia omista lähtökohdistaan. Viisikielisen sähköviulun ohella hän soittaa levyllä Rolandin digitaalista pianoa ja useampia syntetisaattoreita. Homma on purkitettu miehen omassa Sonhos & Sons -studiossa – samalla nimellä kulkee myös Vianan perustama pieni mutta sitäkin pippurisempi levy-yhtiö.

Nuo edellä mainitsemani ’omat lähtökohdat’ eivät edusta minkään maailman radikalismia. Tuhanteen kertaan kuullut tutut sävelmät kuulostavat ihan oikealta joulumusiikilta. Sovituksissa on kuitenkin vahva sinfonisen, paksuja sävel- ja sointikerrostumia suosivan sähköprogen leima. Myös toteutuksellisesti palikat ovat koko lailla hyvin kohdallaan.

Ihan mielikseen ”Fantasia de Natal” -kiekkoa kuuntelee. Progressiivinen minäni ei pane hirveästi hanttiin, vaikka ämyreistä soljuu ilmoille ”Hark! The Herald Angels Sing”:in, ”Jingle Bells”:in, ”O du fröhliche”:n ja ”Stille Nacht”:in kaltaisia kuluneita xmas-klassikoita, joiden suomenkielisiä titteleitä en tähän hätään lähde tsekkaamaan. Vähän menee homma hetkittäin viihteen puolelle, mutta menkööt. Armaani onnellinen hymy (on rouva vielä sen verran jouluisissa tunnelmissa) on kevyesti sen arvoinen…

—

Oma kappaleeni Marcus Vianan ”Fantasia de Natal” -albumista on ilmestynyt brasilialaisella Arteciência -levymerkillä (803.882) vuonna 1989. Uskoakseni kyseessä on originaalipainos. CD:nä levy on julkaistu 1993 jo mainituksi tulleella Sonhos & Sons -levymerkillä.  Mr. Vianasta voit halutessasi lukea lisää vaikkapa täältä http://www.answers.com/topic/marcus-viana

Pekka Strengiä Vernissassa 14.5.

”Päätä huimaa”, sanoo Johanna Iivanainen herkistyneenä, tarkoittaen hienon musiikin sekä taitavien laulajien ja soittajien luomaa herkkää tunnelmaa muun muassa Pekka Strengin musiikin nostattamana.

Osana Vantaan kaupunkijuhlaa Tikkurilan Bio Grandissa esitettiin Arto Halosen ohjaama Pekka Streng -elokuva Magneettimies. Samaa teemaa jatkoi klubi-ilta Vernissassa, esiintyjinä Iivanaisen lisäksi Emma Salokoski, Sami Pitkämö, Lenni-Kalle Taipale ja Jarmo Saari.

Loppujen lopuksi Streng-osuus jäi aika vähäiseksi, sillä artistit esittivät myös omaa tuotantoaan. Eniten allekirjoittanutta viehättivät Iivanaisen esittämät biisit, osa uusia, vielä levyttämättömiä – todella taidokas, jatkuvasti kehittyvä laulaja ja säveltäjä, jonka hieman sumuista ääntä Salokosken kirkkaampi laulusointi täydentää. Nyt Salokoski jäi vähän Iivanaisen ja Pitkämön varjoon esittämiensä kappaleiden määrän, vaan ei kuitenkaan laadun suhteen.

Iivanaisen lisäksi Sami Pitkämö yllätti: ammattitaitoiseksi laulajaksi tietämäni mies vakuuttaa myös kitaristina ja jopa basistina! Olen joskus itsekseni jupissut Pitkämön läsnäolon ja innostuksen puutteesta esiintymistilanteessa. Ei mies nytkään intoudu lavalla hillittömyyksiin, mutta täyttää tonttinsa omalla jäyhällä tavallaan. Ja lauluäänihän on komea! Muistan varsinkin Rauno Lehtisen hienon sävellyksen Toiset meistä, jonka Pitkämö esittää myös Lenni-Kalle Taipaleen uusimmalla soololevyllä.

Jarmo Saari on yksi maan taidokkaimpia ja muuntautumiskykyisimpiä kitaristeja, Taipale loistelias ja tilannetajuinen pianisti. Pekka Strengin tuotannosta kuultiin ainakin Puutarhassa, Perhonen, Takaisin virtaan, Makea Sandra sekä ylimääräisenä Sisältäni portin löysin. Klubitilana Vernissa on erinomainen, yleisö hyvin mukana. Kiitos Vantaan kaupungille!

Pekka

PS. Sattumalta käsiin osui Sami Pitkämön UMO:n kanssa tehty Lauluja rakkaudesta ja vähän muustakin -tallenne viime vuodelta – Sinatra / Nelson Riddle / Billy May / -big band -akselille sijoittuva viihdekiekko. Tunnistin levyltä kaksi Pitkämön Vernissassa esittämää kappaletta: Sinulle lauluni teen sekä Karttapallo, molemmat miehen omia sävellyksiä ja sanoituksia. Pointtini on, että klassisena lauluntekijänä Pitkämö on varsin pätevä, samassa sarjassa kuin Tuure Kilpeläinen ja jopa Timo Kiiskinen (vaikka sanoituksissa pari kohtaa korvaan särähtääkin).

PPS. Jos olet jaksanut lukea tänne asti, olet huomannut että myös viihde on lähellä sydäntäni: laulajat, orkesterit, instrumentaalisolistit… ajallisesti eniten kiehtovat 50- ja 60-luku.