Retrokki kuuntelee: White Jackets ”White Jackets”, 2017

Se iski täysin yllättäen: jumalaisen kaunis akustisten kitaroitten helmeilevästi sykkivä matto, joka tuntui jatkuvan ikuisuuteen. Nostin pääni lehdestä, johon olin uppoutunut – mitä tämä on?! Sillä White Jackets -yhtyeen ensimmäisen, samannimisen albumin toinen biisi ”Circle” jyskytti vakaasti mutta kevyesti, leijaillen ja melodisesti, parhaassa popin perinteessä. Syntikatkin tuolla taustalla piirtävät korostuksiaan, onko peräti kantelekin, laulussa samanlaista enkelimäisyyttä kuin muinaisen a-ha-yhtyeen laulajalla, olikos hän Morten Harket? Tai Jeff Larsonilla. Aika täydellinen pop-biisi, joka tuottaa kerta kerran jälkeen tyytyväisen virneen!

Toistan saman raidan uudelleen ja uudelleen. Sen jälkeen toistan koko albumin ehkäpä kymmenen kertaa putkeen. Sillä löydän jokaisesta biisistä – vaikka osin synkemmissä sävyissä liikkuvatkin – oman viehkon koukkunsa. Indie-rockiksi tätä kai kutsutaan, näin ainakin Valkotakit itse musiikkinsa luokittelevat. Esittelytekstissä luettelemistaan vertaisyhtyeistä tunnistan The War On Drugsia (”68”-biisin sähäkän hypnoottinen rytmi), vähemmän Tom Pettyä ja Springteeniä. Lisään vielä The Psychedelic Fursia: hieman synkkää ja uhkaavaa, mutta jollain kummalla tavalla myös melankolista ja puhdistavaa (”Seeds”).

The Black Keys mainitaan sikäli relevantisti, että myös White Jackets on duo: Jussi Petäjä ja Turo Myllykangas, Keski-Suomesta.

Yhdeksän biisin albumi on kulutusta kestävää, sillä biiseissä on vaihtelua pop-helmi ”Circlestä” sähköisen ”Monster”-biisin karkean rhythm&bluesin kautta ”Dark and Light” -päätöksen rauhalliseen ja rauhoittavaan, hitaasti kasvavaan kaikuisaan tunnelmointiin. Siellä välissä on myös ”Hymns of Hate”, kaunista akustista folkia ja ”Don’t Murder” – olisko sitten AOR:ää? Petäjä ja Myllykangas ovat tainneet viettää treeni- ja äänityskämpällä tunnin jos toisenkin!

Kun nyt hahmotan mielessäni kokonaisuutta, huomaan hengenheimolaisuutta myös Wilcoon. Tuollekin yhtyeelle on tunnusomaista, että sen albumien kappaleet pursuilevat sinne tänne – ja tekevät musiikkinsa sen vuoksi niin kiinnostavaksi. Siksikin soisin, että White Jackets saisi musiikkiaan julki laajemmalti: ei näin kovia ja monipuolisia kiekkoja tässä maassa turhan paljon julkaista.

White Jackets: White Jackets (Pinetree Records PINECD07, 2017)

http://www.whitejacketsband.com/

http://www.instagram.com/whitejacketsband

http://www.twitter.com/whitejackets

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Red Crickets ”Red Crickets”, 2013

red crickets

 

Istuskelen piippua poltellen aurinkoisella kotiparvekkeella. Silmät seikkailevat puutarhassa, jonka armas vaimoni haravoi viikonloppuna tiptop-kuntoon. Ajatukset ovat kuitenkin nauliintuneet taustalla soivaan musiikkiin. Miellyttää kyllä, mutta mitä sytyttävää siitä teille kertoisin?

Kyseessä on pari vuotta sitten perustetun turkulaisen Red Crickets -yhtyeen samanniminen esikoinen, kahdeksan sinkkumittaisen originaalibiisin kokoelma. Kestoltaan siis varsin lyhyt luomus, jonka ehtii kuunnella kolmasti samassa ajassa kuin niin monet ehkä turhankin täyteen ahdetut CD-julkaisut.

”Red Crickets” on levy, joka pelaa ensisijaisesti emotionaalisilla arvoilla. Perttu Lempisen ja Roy Gonzalezin rustaamat rallit ovat rakenteeltaan suhteellisen simppeleitä ja helposti omaksuttavia.  Soitannollisten suursaavutusten sijaan paino lepää Lempisen lauluosuuksissa: melodioissa, englanninkielisissä lyriikoissa ja eritoten tulkinnoissa – tavassa tehdä pienistä tarinoista tulkkeja suuremmille tunteille.

Mollivoittoinen surumielisyys, kiireettömyys ja tarinankerronnan uskottavuus antavat Red Cricketsin musiikille voimaa, herättävät sielun sopukoissa hetkittäin hyvinkin voimakasta vastakaikua. Etenkin A-puolen päättävän ”Water”:in lyhyt kertosäe ’See you again’ koskettaa jotakin ylen herkkää kohtaa sisimmässäni. Muutenkin biisi on Red Cricketsiä hienoimmillaan, hartaan kaunista poppia parhaimmillaan.

Pidän kaikista muistakin kiekon seitsemästä biisistä. En niinkään yksittäisinä esityksinä kuin osana  kokonaisuutta. Se kun on varsin ehjä, tunnetasolla hyvinkin tasapainoinen sellainen.

Red Crickets soittaa varsin mallikkaasti, tosin – kuten jo ohimennen totesinkin – ilman veret seisauttavaa virtuoositeettiä. Se ei edes istuisi tämän varsin kompaktina pidetyn levyn luonteeseen. Ja kuitenkin etenkin kosketinsoittaja Roy Gonzalez pudottelee uruistaan muutaman siksi maukkaan soolon, että veikkaan esimerkiksiCorridor”:in ja Jane’s Apartment”:in kasvavan elävän yleisön edessä aivan uusiin mittoihin.

Myös hitaan blues-sävytteisesti käynnistyvä, pian kuitenkin jatsahtavaksi svengailuksi ja melkeinpä hard rockiksi äityvä ”Game” on pomminvarma killeri keikoilla. On muuten levyn biiseistä myös se, jolla Red Crickets on naittanut eniten erilaisia tyyliaineksia yhteen. Vieläpä niin onnistuneesti, ettei minkäänlaisesta pakkoavioliitosta päästä puhumaan.

Mihin tätä nyt vertaisin? Yhtymäkohtia on vähän sinne ja tänne. Sen verran jäävät kuitenkin häilyviksi, etten julkea niitä sen kummemmin nimetä. Tapansa mukaan Pekka lienee paremmin kartalla tämän sortin näkemyksellisyyasioissa. Jospa tyydyn siis puhumaan vain sofistikoituneesta kitaravetoisesta pop-rockista, johon piilovaikutteita on kertynyt monesta suunnasta ja usealta eri vuosikymmeneltä.

Mutta fantasiatasolla Red Cricketsistä tulee mieleeni esimerkiksi Stevie Ray Vaughan. Kotona levyltä kuunneltuna nousee tippa linssiin, livenä parin kaljatuopin innoittamana minä itse encorea ulvoen 🙂

Keitsi

———————–

Kuten Keitsi arviossaan antaa ymmärtää, allekirjoittaneella on sisäsyntyinen tarve eritellä, määritellä ja luokitella ‒ tunnistaa vaikutteet, löytää riippuvuussuhteet, sijoittaa kartalle. Enkä ole edes insinööri!

Hiekkaharjun oraakkeliin on siis Red Cricketsienkin tyytyminen.

Erittelen, määrittelen ja luokittelen.

Jos tämä levy olisi ilmestynyt 60-luvulla, turkulaisen Red Cricketsin yhteydessä olisi puhuttu kitarapopista tai -rockista. Nyt asia ilmaistaan termillä vaihtoehto- tai indierock. Sama asia. Ja kun musiikki tulee tukevalta vinyyliltä, kitarat helisevät ja koskettimet helähtelevät tavallistakin kirkkaammin, komppi tuuppaa kappaleita tömäkämmin eteenpäin. Läsnäolon tuntu on vahva.

Käytän sanaa ”luomu”; myös siinä merkityksessä, että soittoa ja laulua on jälkikäteen tuskin lainkaan käsitelty tai äänilannoitteella terästetty. Koskettimia on joskus kaksin kappalein, taustalauluja jonkin verran. Niillä maanläheisillä eväillä mennään, mitä rockin esijumalat ovat myöhemmille sukupolville suoneet. Laulaja Perttu Lempisen rohkeutta ihailen: vokaalit on miksattu pintaan, laulua pitää selkeästi hieman pinnistellä. Luomua sekin.

Sijoitan kartalle, tunnistan myös vaikutteita.

Samalla kun istun keinutuolissa ja kuuntelen Red Cricketsiä, muistelen Back Beat -jutturetkeä Turkuun 80-luvun alussa. Tapasimme talvisessa ja aurinkoisessa Turussa, vanhassa talossa rautatieaseman kupeessa soittajia ja laulajia ainakin yhtyeistä Wrum, Streets, Pasi & Mysiini sekä Fabrics. Bändien debyyttikiekot olivat ilmestyneet tai juuri ilmestymässä. Nuoria musikantteja yhdisti hillitön into itseilmaisuun ‒ musiikki avaisi portin koko maailmaan. Virtuoosisen soittotaidon puute ei noina punkin jälkeisinä vuosina häirinnyt, vaikka toki muutamat soittajat instrumenttinsa suvereenisti hallitsivatkin. Tärkeintä oli täpinä, halu, hinku.

Red Crickets olisi sopinut saumattomasti tuon retken juttukohteeksi.

Samalta ajalta heitän keinutuolista nimet Talking Heads ja varsinkin laulaja David Byrne. Esimerkiksi ”Water”-biisin keinahtelevassa rytmissä sekä Lempisen jylhässä laulussa tunnistan Talking Headsien alkuaikoja. Koskettimissa on paikoitellen Doors-pölyä, ”Game”-biisin alku laukaisee ”Cars Hiss by My Window” -muistikuvan ‒ kunnes biisi tekee jazz-rock-käänteen. Turku-blues?

Ykköspuolen ”Corridor” kertoo ehkä parhaiten Red Cricketsien luonteesta: hienovarainen ja henkeväkin Procol-mainen melodia, pehmeä laulusuoritus, miellyttävä piano. Kunnes biisi äkillisesti kääntyy rullaavaksi roadmovie-meiningiksi. Pitkä suora, musta asfaltti, autio erämaa, häikäisevä aurinko. Tarkoittaa Red Crickets -kielessä, että biisit ovat usein moniosaisia, kompakteja, loppuun sovitettuja. Sikäli enemmän kitararockia kuin helppoa kertosäepoppia, ja samalla kuuntelua kestävää.

Vedän yhteen.

Itse pidän Red Cricketsistä kiireettömänä, levollisena ja ilmavana. Vauhti, tikkaaminen ja rymistely tarkoittavat, että siirrytään osaamisen ylärajoille. Sen vuoksi vinyylin puoliskoista rauhallisempi ykkönen miellyttää enemmän keinutuolissa istuvaa oraakkelia. Kakkosessakin on toki puolensa: voisin kuvitella, että keikalla jalka vipattaa juuri kakkospuolen biisien tahtiin.

Pekka

Red Crickets ”Red Crickets”, Art Safari ASLP 002, 2013

Saatavana sekä vinyylinä että CD:nä. Löytyy netistä myös ladattavassa muodossa. Kaikkia formaatteja voit tilata täältä http://redcrickets.bandcamp.com/

Perttu Lempinen: laulu

Roy Gonzalez: kosketinsoittimet, taustalaulu

Marko Karjalainen: rummut

Miikka Mäkipaakkanen: basso

Jari Räävi: kitara, taustalaulu

https://www.facebook.com/RedCrickets