Retrokki kuuntelee: Kenny Håkansson ”Psychedelic Dream”, 2010

HåkanssonPitkän linjan ruotsalaiskitaristin sähköinen soolokiekko joidenkin vuosien takaa.

Jo 60-luvun alkupuolella rautalangasta alkusykäyksensä saanut Kenny Håkanssonin ura vain jatkuu ja jatkuu, tällä hetkellä taas legendaarisen Kebnekajsen riveissä. Myös Baby Grandmothers on ollut viime vuosina aktiivinen, klassisessa kokoonpanossaan!

Wikipedia på svenska tarjoaa tällaisen Håkansson-rätingin: The Agents 1962-1965, T-Boones 1965-1967, Baby Grandmothers 1967-1968, 2009, Mecki Mark Men 1968-1970, 2010, Kebnekajse 1970-1977, 2002 framåt, Dag Vag 1979-1981, 1988-1992, 1999-2010, Bills Boogie Band 1984 framåt, Kenny Håkansson Psychedelic Dream Band. Ja sitten kuutisen soololevyä sekä vierailuja lukemattomissa projekteissa.

Omaehtoisen ja uutta etsivän muusikon uralle on mahtunut siis hyvinkin erilaisia musiikillisia vaiheita: bluesrockia, psykedeliaa, folkrockia, progea, uutta aaltoa, laulelmaa (”Hjärtats gåtbok”).

Tämä ”Psychedelic Dream” on Håkanssonin oman levy-yhtiön tuotos – merkin ensimmäinen julkaisu, hänen toistaiseksi toiseksi viimeisensä, It’s Psychedelic Baby -nettisaitin haastattelun mukaan useamman vuoden kypsyttelyn tulos. Håkanssonin kitaran ja laulun lisäksi kiekolla soittavat Frank Sanderson (rummut) ja Colin Campbell (basso), taustalaulussa tukea antaa Ditte Edin.

Vastakohtana miehen alku-uran puhtaille jamituksille ”Psychedelic Dream” perustuu vahvoille, vahvatunnelmaisille biiseille. Niistä huokuu sähköä, jopa vaarallisessa määrin: soittimet ovat hyvin hyvin pinnassa, alituisessa purkautumisvaarassa. Kaksi artistia tulee heittämällä mieleen: Harvey Mandel ja Robin Trower. Sähköllä varautuneet kitarat luovat vaaran tuntua, paksut sävelet leijuvat aivan nenän alla, sähköiskun uhka on ilmeinen. Kevytkin kosketus kieliin tuottaa ydinreaktion.

Rytmiryhmä ei tamppaa, vaan leijailee. Antaa tilaa kitaralle ja laululle.

Yli kymmenminuuttisen nimikappaleen yksinkertainen, hypnoottinen säröriffi, uneliaan laiska, ehkäpä Pink Floydin mieleen tuova avaruudellisesti suhiseva laulu ja nyt kun tarkemmin kuuntelen niin mainitun yhtyeen levollista mutta jämäkkää komppia pumppaava rytmiryhmä pitävät otteessaan.

Jäntevä ”Fantasy” ei ole kovinkaan kaukana esimerkiksi Soundgardenin uhkasta ja uhmasta. Vaikka ilmiömäinen kitaristi onkin, Håkansson on myös biisintekijänä pätevä, esimerkkinä vaikkapa rytmiryhmätön ”What I Do”: kitarat taustoittavat ja koristavat, kiertelevät levollista laulua.

”Thank You Baby” voisi hyvin löytyä vaikkapa Beckin levyltä. Yksinkertainen laulumelodia, pidätelty mutta vetävä tausta, jota kevyesti näppäilty kitaramatto tähdittää. ”Losing You” ja ”Blue Color Stone” ovat kesäisen uneliaita. Feedbackin isä Neil Young hymyilisi hyväksyvästi, kun instrumentaali ”Change” venyy ja ulvoo.

Aika usein jupisen liian täyteen ahdetuista, liian pitkistä levyistä liian kevyeksi jäävällä substanssilla. ”Psychedelic Dream” ja 39 minuuttia tuntuvat loppuvan kesken. Håkansson on osannut lopettaa ajoissa, tyyli kantaa läpi levyn, jälkimaku on vahva ja jättää tilaa sekä tahtoa lisäkuunteluille.

Pekka

PS. Håkanssonin toistaiseksi viimeisin albumi ”Brinner” ilmestyi viime vuonna. Vaikka sen biisipitoisuus on edeltäjäänsä perinteisempi, sähkökitara soi edelleen komeasti.

Kenny Håkansson: Psychedelic Dream (Blue Color Stone Records BCS-1, 2010)

kennyhakansson.se

http://www.kebnekajse.se

http://www.babygrandmothers.se

 

Mainokset

Pekka retroilee: Kebnekajse ”Resa mot okänd mål”, 1971, Ruotsi

kebnekajsePitkäikäisen ruotsalaisyhtyeen esikoinen. Vaikka suunta on vielä vähän hakusessa, tahto ja toteutus ovat väkeviä –  ja leikkisiäkin. Primus motorina kitaristi Kenny Håkansson (ex-T-Boones, ex-Baby Grandmothers, ex-Mecki Mark Men).

Progg på svenska?

Naapurimaassa ”progressiivinen musiikki” -nimitys sisältää myös poliittisen vivahteen – musiikin pitää olla vaihtoehtoista ja edistyksellistä ja siinä pitää olla sanomaa. Siksi Ruotsissa termi ”progg” tuo mukaan myös kansanmusiikin, musiikkiteatterin, folkin, poliittisen laulun, etnon… Puhutaan ”Liikkeestä” tai ”Suuntauksesta” – ”Rörelsen” – jonka joukoissa seistään tai sitten ei. Tämän kahtiajaon koki aikanaan myös Kebnekajse. Nimittäin tuo sanoma-vaatimus oli vaikea täyttää, kun kyseessä oli perustaltaan instrumentaalibändi… Rajat olivat selkeitä ja mielipiteet jyrkkiä. Esimerkki: kun Kebnekajsen myöhempään kokoonpanoon kuului muusikko, joka oli soittanut myös Abban taustalla, häntä ei päästetty muun bändin mukana kaikkiin tilaisuuksiin soittamaan! Tasapainottelu oli hienovaraista hommaa, kun kuitenkin kuuluttiin edistyksellisen rockin soittajiin ja haluttiin hyödyntää lukuisten poliittistenkin tilaisuuksien tarjoamat keikkamahdollisuudet. Sen vuoksi Kebnekajsen kaverit kutsuivat soittoaan ”instrumentaalimusiikiksi, jossa on sanomaa”.

Itse luokittelen yhtyeen kuitenkin progeen, sanalla kun on tässä maassa – ja muuallakin – eri merkitys.

Kebnekajsen ehdoton liikkeellepaneva voima ja idealinko oli kitaristi ja biisintekijä Kenny Håkansson. Tarinan mukaan omapäisyys näkyi jo hänen ensimmäisessä yhtyeessään: T-Boones (jossain T-Bones) päätti, että heidän soittamallaan pop/bluesilla ei ollut esikuvia. T-Boones-blues syntyi siis Ruotsissa, ei suinkaan tyylin tunnustetuilla alkulähteillä – tosin kuulokuvien perusteella T-Boonesin musiikkia kuvaisi paremmin sana autotallirock tai garage – tai jos tuo sitten on Ruotsi-bluesia!? T-Boonesista kehittyi Baby Grandmothers (tai Baby Grand Mothers), joka tuli tunnetuksi vapaamuotoisista, pitkistä jamibiiseistä, Jimi Hendrixin parin Ruotsin-keikan lämmittelijänä – sekä Love Recordsin julkaisemasta singlestä ”Somebody Keeps Calling My Name” (Eteenpäin GN-5). Jossain vaiheessa Baby Grandmothers yhdistyi Mecki Bodemarkin vetämään Mecki Mark Men -kokoonpanoon – kunnes Baby Grandmothersien kolme herraa, Kenny Håkansson, Pelle Ekman (rummut) ja Bella Ferlin (oikeasti Bengt Linnarsson) (basso) sekä kitaristi Rolf Scherrer päättivät perustaa Kebnekajsen.

Rock & blues & heavy & folk & etno…

Varsinaisesti Kebnekajse tuli tunnetuksi rockin ja ruotsalaisen kansanmusiikin naittamisesta – mutta se ei tapahtunut ihan heti alkumetreillä, jolloin tämä ”Resa mot okänd mål” syntyi. Musiikillisesti ensimmäisen albumin ydin on pitkissä, melko raskaissa, kitaravetoisissa instrumentaalibiiseissä, kaikki Håkanssonin käsialaa. Tosin kiekon avausbiisi ”Tänk på livet” on laulettu, aika tavallinen rock – olen jopa kuulevinani varhaista glam-vaikutetta paljon ennen glam-aikaa? Kakkonen ”Frestelse i stan” yksinkertaisine ja hypnoottisine kuvioineen rullaa sen sijaan vastustamattomasti! Jotain Zeppelinmäistäkin tässä on: musertavan tehokas riffi, tanakasti etenevä soitto – tätä rytmijunaa eivät kevyet esteet pidättele.

Olen yrittänyt itselleni selittää, mikä tässä levyssä viehättää niin paljon, että kiekon CD-versio on pyörinyt autossa lukemattomia kertoja. Sama simppeli muutaman nuotin kuvio pistetään repeatille, pikku hiljaa lisätään höyryä ja lopuksi Håkanssonin ja Scherrerin kitarat käyvät välillä raivoisan, välillä kiertelevän ja kaartelevan kaksintaistelun. Kaava on simppeli ja toistuu useammassa biisissä pienin tyylillisin ja rytmisin variaatioin. Ehkä juuri tuo yksinkertaisuus viehättää: Pelle Ekmanin ja Bella Ferlinin jo Baby Grandmothersin ajoista yhdessä marinoitunut rytmiryhmä vauhdittaa vastustamattoman vetävää mutta kuitenkin ilmavaa höyryjunabiittiä, kitarat antavat kuviolle väriä – välillä viiltävästi vuorovedoin, välillä niin tasatahtia rytmiryhmän kanssa, että yhtye kuulostaa yhdeltä soittimelta.

Toinen syy levyn vetovoimaan on levyn erinomainen sointi: tuohon aikaan useimmat näillä main julkaistut lätyt kärsivät tuhnuista saundeista. Ei tämä levy! Niinpä arvostamani ruotsalaiskirjoittaja Bengt Eriksson omistaakin pienen pätkän CD-julkaisun mukana tulevan vihkosen tekstistä äänitykselle (ja miksaukselle), jossa kuulemma ensimmäisiä kertoja Ruotsissa käytettiin ekvalisaattoria. On Erikssonin mukaan ekvalisaattorin ansiota, että jo aiemmin hallittujen jykevän basson ja kuulaan diskantin lisäksi keskialueesta onnistuttiin leipomaan kirkas ja puhdas, tasapainoinen ja väkevä.

Ja vielä yksi kiitoksen aihe: monipuolisuus. ”Förberedelsen till fest” vetävää rautalankaa itämaisin maustein, ”Kommunisera!” laulettu, Pen Lee -kauden Dave Lindholmin mieleen tuova – vähän tankkaava kertosäe. Olisiko tässä biisissä se sanoma, jota ”Liike” kaipasi? Olemassaolon tarkoituksesta eli syvällisistä jutuista nimittäin lauletaan. Nimikappale ”Resa mot okånd mål” – oudoilla pikkuoravaäänillä laulettu vokaaliosuus, kiperiä kitarakäänteitä vaikkapa Matti Järvisen soololevyn tyyliin. Ainoa biisi, jota ilman voisin elää, on ”Jag älskar sommaren”; turhan pitkä, turhan päämäärätöntä akustista slideliu’uttelua. ”Orientens express” ei ehkä puksuta itämaille, vaan viettää lievän reggaekompin keinuttamana aurinkoista päivää Jamaikalla – olisiko tämä esimakua yhtyeen myöhemmälle etnoilulle, jota lyömäsoittaja Hassan Bah tulisi muutaman vuoden sisällä inspiroimaan? Ajankohta reggaevaikutteille on kylläkin hyvin varhainen, kun reggae popularisoitui vasta useita vuosia myöhemmin…

Vertaan Kebnekajsen esikoista Jukka Tolosen samana armon vuonna ilmestyneeseen ensialbumiin. Olisiko näiden levyjen ero samanlainen kuin Suomen ja Ruotsin ero muutenkin? Lahden takana eletään vähän kevyemmin ja kuplivammin, sveamamman poikien harteilla ei ole niin suurta painolastia kuin suloisessa Suomessamme. Siinä missä Tolonen on ylväs, korkealentoinen, puhdaslinjainen ja totinenkin, siinä Kebnekajse ja Håkansson ovat maanläheisempiä ja leikkisämpiä. Molemmat upeita kokonaisuuksia silti!

Tämän jälkeen tapahtunutta: skandietnoa hippimaustein

Håkansson oli 70-luvun alussa yksi Ruotsin käytetyimpiä studiokitaristeja, joka Kebnekajsen rinnalla tekemillään studiokeikoilla törmäsi myös ruotsalaiseen kansanmusiikkiin – ja innostui. Hänen suunnitelmissaan oli rockia ja folkia yhdistelevä soolokiekko, mutta Kebnekajsen ja Homo Sapiens -yhtyeen yhteiset keikat ja keikkojen jälkeiset jamit tukholmalaisella klubilla johtivat ensin kokoonpanojen molemminpuoliseen ihastumiseen, yhdistymiseen, ja lopulta ”Kebnekajse II” -albumiin vuonna 1972. Suurkokoonpano – mm. kaksi rumpalia, kaksi basistia, useampi laulaja, pari-kolme kitaristia, kosketinsoittaja, viulisti – keikkaili ahkerasti ympäri Ruotsia ja synnytti erikoislaatuisella kokoonpanollaan, uniikilla soinnillaan, ehkäpä hippi-folkrockiksi määriteltävissä olevalla musiikillaan ja pitkillä keikoilla Kebnekajse-legendan. Håkanssonin haaveilema soolokiekko ilmestyi sitten myöhemmin (”Springlekar och gånglåtar” (1977)).

Kebnekajse: Resa mot okänd mål (Silence SRS 4605, 1971, CD: Silence SRSCD 3606, 2001)

www.kebnekajse.se

www.kennyhakansson.se

www.babygrandmothers.se