Retrokki kuuntelee: Doghouse Band ”Lollipop River”, 2018

Jos vallattavana ei ole maailmaa, vaan tapanilalainen baariyleisö, Doghouse Band pärjää vallan mainiosti, suorastaan erinomaisesti. Bändin musiikki on sopivan rentoa ja monipuolista countryhenkisestä avauksesta (”A Dance Inside the Horse’s Eye”) iloiseen ”Northern Guy” -ralliin, joka voisi vauhdittaa margaritoja Jimmy Buffettin nimikkokuppilassa. Nimikappaleessa on rutkasti Creedencen henkeä ja vertakin (”Green River”).

Sitten on maailman valloitukseen tähtäävä ”Spitting in the Wind” – ajattomasti ja ylpeästi leijuva Psychedelic Furs -henkinen eepos. ”Starfish” leikittelee David Bowien maneereilla ja musiikillisella keinovalikoimalla. Kuinka ne uskaltavat tarttua tuollaiseen ikoniin, voisi joku kysyä.

No, albumin primus motorilla, kitaristi ja säveltäjä Puka Oinosella on jakaa ansaittuja meriittejä muillekin, Nights of Iguana tämän levyn kohdalla osuvimpana saavutuksena. Jari Isokallio (basso) sekä Ville Raasakka (rummut) takaavat tymäkän ja horjumattoman rytmin. Laulaja Graveyard Virtasen vokaalit jakavat varmasti mielipiteitä, Virtanen kuuluu ylhäisine ja jylhine puhelauluineen Lou Reed– ja Nick Cave -koulukuntaan. Reedin vokaalien välinpitämättömyys ja arroganssi korvautuvat Virtasen tapauksessa kuitenkin häivähdyksellä huumoria – toimii varmasti paremmin keikkakontaktissa.

Toki Doghouse Bandiltä löytyy ihan oma, tunnistettava äänensä, joka vörkkii suoraviivaisella tavallaan – tai kyllähän Oinosen instrumenttivalikoimaan kuuluvat myös eksoottisemmatkin kielisoittimet, albumilla tosin taustaroolissa. Kuvittelisin, että lavalla poppoo – johon taitaa jollain kierolla logiikalla liittyä myös Delay Kolanen – keittää mehevän ja monipuolisen rock-sopan. Ja niin, tämä on vinyyli!

Pekka

PS. Ruksasin tuolta avainsanoista myös psykedelian ja acid rockin, sillä selkäytimessä kutittaa Roky Erickson.

Doghouse Band: Lollipop River (PUULP 002, 2018)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Rack Doll ”Rowling And Bowling”, 2018

Ei suomalaisten kyltymättömästä perusrockin himosta pääse mihinkään, siitä on osoituksena tämäkin Rack Doll -yhtyeen toinen kiekko. Eihän se Hurriganesista alkanut, mutta Remu kumppaneineen sytytti sammumattoman liekin. Huomaan sen myös levymessujen myyntitiskillä: kaikki vähänkään perusmuotoiseen, suoraviivaiseen rock’n’rolliin kallellaan oleva revitään käsistä, myös ulkomainen vastaava.

Tälläkään levyllä ei himmailla, vaan laulaja Minna Ora, kitaristi Kari ”Gari” Ora, basisti Johnny Rocco ja rumpali Kai Schneider paahtavat tiukkaa putkea alusta loppuun. ”Bitch Kitty” basisti Roccon laulamana antaa hengähdystauon, rauha Cisse Häkkisen sielulle. Lainat, mm. John Fogertyn ”It Came Out of the Sky”, ”Red Hot Mama”, mm. Spencer Davis Groupin mukailema traditionaali “This Hammer” sekä “Price of Love” – tästähän löytyy kymmenittäin jos ei sadoittain tulkintoja, tällä levyllä biisin tekijätietoihin on Everlyn veljesten lisäksi merkitty myös C.Häkkinen – kuulostavat Rack Doll -repertuaarin luontevilta osilta. ”Burn” hipoo hevanderia, hitaasti kasvava ”Start All Over Again” päättää kiekon kohtalokkaasti.

Omista biiseistä ”Down Down” sujahtaa samaan klassikkokastiin. Olisiko omaa tuotantoa ollut enemmänkin?

Etukäteen arvelutti hiukan esmes ”It Came Out of the Skyn” versioiminen – sehän on varsin reipastahtinen ralli, myös laulun osalta. Kuinka Minna Oralta tässä tempossa taittuisivat englanninkieliset lyriikat? Totean ilolla, että hyvin pyyhkii! Kiihkeän laulun lisäksi kohokohtia ovat Kari Oran ilmeikäs, taitava ja terävä kitarointi sekä kertakaikkisen tukeva rytmi. Esimerkiksi ”This Hammerin” kitarataiturointi on soundia myöten tyylipuhdasta Albertia – loistava! ”Down Down” -biisissä slidea pistäytyy liu’uttamassa Tatu Mannberg.

Kyllä Rack Doll tämän näytön perusteella kuuluu kastin terävimpään kärkeen, keikalla varmasti kuumottaa.

Pekka

Rack Doll: Rowling And Bowling (RDCD002, 2018)

Retrokki kuuntelee: Kaide Luukkonen & Lupaus ”Kaide Luukkonen & Lupaus”, 2017

Tämä levy jos mikä on minun 70-lukulaiselle taajuudelle viritetyissä korvissani esimerkki klassisesta, ajattomasta kotimaisesta rockista. Lepakot virittyivät niihin aikoihin, kun esimerkiksi Dave teki klassikkonsa, kun suomalaiset sanoitukset nostivat kuuntelijan mielikuvituksen lentoon, ja kun laulaja-lauluntekijä-kitaristit ottivat ohjat omiin käsiinsä. Olihan heitä Daven lisäksi muitakin, esimerkiksi Matti Järvinen.

Daven ja Järvisen mainitsen sen vuoksi, että heihin kiteytyy se klassisuus, minkä minun korvani kuulevat myös Kaide Luukkosen ja Lupaus-yhtyeensä musiikissa. Enkä nyt tarkoita, että Luukkonen millään tavalla kopioisi kumpaakaan! Ei, kyllä hän on täysin oma persoonallinen itsensä omine ominaispiirteineen. Kiihkeä lauluääni, puhtaina ja sujuvina luistavat kitaralinjat, biiseissä hienoinen suomalainen melankolia ja tyyneys, myös rauhallisissa rytmeissä.

Lupaus, varsinkin Anna Purolan koskettimet ja taustalaulu, tiristää biiseihin värejä kapealla siveltimellä. Kaide Luukkosen (sävellykset ja sanoitukset, laulu, kitara) ja Anna Purolan (koskettimet, laulu) ohella Juha Hauska (basso) ja Kimmo Vierimaa (rummut, perkussiot) työstävät tyylikästä, arkitodellisuutta romantisoivaa rockiaan tiiviinä yhtyeenä. Väljiin sovituksiin on varmasti keikkoja ajatellen luonnosteltu reilusti soolon paikkoja.

Keskitempoisissa kappaleissa on jäyhää jämäkkyyttä, eikä sanoituksissakaan riehaannuta humoristeiksi – hyvin suomalaisia siis ollaan. Ei räminärockia, ei koukeroita tai krumeluureja, ei rautalankaa, vaan harkitusti luonnosteltuja ja huolitellusti toteutettuja aikuisia rock-biisejä.

”Pelimiehet”-boogie poikkeaa muuten hyvin melodisista, välillä poppiin ja powerpoppiinkin kurottavista kappaleista, sen napakkaa kitarasooloa kuuntelisi mieluusti toisenkin varvin. Lattarishufflesta kitaramyrskyksi paisuva ”Voisin palvoa saatanaa” jättää sanoituksellisen kysymysmerkin. Toisaalla kuulen kitarakuvioita, jotka mielikuvitukseni yhdistää Neil Youngiin (”Teillä menee lujaa”) – ja Badfingeriin (”Hautaan”), mitkäpä sen parempia mielleyhtymiä.

”Kaide Luukkonen & Lupaus” on sympaattinen ja lupauksia herättävä lisä Suomi-rockin vakavammin otettavaan perinteeseen. Klassisuudesta kertoo myös levy-yhtiön nimi.

Pekka

Kaide Luukkonen & Lupaus: Kaide Luukkonen & Lupaus (Iso Pinkki PINKCD2, 2017)

Retrokki kuuntelee: Juha Kujanpää ”Niin kauas kuin siivet kantaa”, 2017

Joitain levyjä odottaa kauhun sekaisella jännityksellä: millaisissa liemissä tämä uusi onkaan keitetty? Tai: onkohan artisti löytänyt erilaisen vaihteen? Pahimmillaan: kuinka selitän parhain päin, jos en löydäkään levyltä elintärkeää kipinää?

Juha Kujanpään uutta, kolmatta albumia odotin juuri noissa tunnelmissa. Kyllä, todellakin jännitin artistin puolesta, sillä miehen kaksi edellistä instrumentaalilevyä ja varsinkin se ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” räjäytti potin. Tässä oli Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen veroinen näkijä ja tekijä, säveltäjä ja kosketinsoittaja, joka pystyi puristamaan järisyttävän hienon synteesin suomalaisesta kansanmusiikista, suuresta viihteestä ja rockistakin.

Rentoudun jo ensimmäisellä kuuntelukierroksella: ”Niin kauas kuin siivet kantaa” lunastaa lupaukset, moninkertaisesti.

Kujanpää tuntuu itsekin rentoutuneen. Biiseihin ei ole ollut pakko puristaa sitä viimeistä kierrettä, vaan välillä voi vain leijailla ja seurata maisemia yläilmoista (”Aurora”). Taivaallista stilika-kaartelua, stilikassa tyylittelee Timo Kämäräinen. Melodiassa on häivähdys itää vaikkapa Ryuichi Sakamoton hengessä.

Ja nyt kun Kämäräinen tuli mainittua, niin kehutaan lisää: avausbiisi ”Vuorikiipeilijä” on sellaista sähkökitaran riemuvoittoa, etten ole moista pitkään aikaan kuullut. Kämäräinen kiertelee ja kaartelee, kääntelee ja vääntelee, tiluttaakin. Alussa symbioosissa jousien kera, toisessa osassa uljaassa yksinäisyydessään. Kämäräisen sooloilua kuuntelen ihmetyksen vallassa ja rauhallisin mielin, sillä vaikka hän maalaisi itsensä kuinka kiperään nurkkaan tahansa, mies putoaa aina jaloilleen. Ehkä toistan itseäni, mutta kirjoitan taas: tällä hetkellä Suomen paras kitaristi. Tälläkin levyllä hänen roolinsa on kuuluva useassa kappaleessa, nimi voisi olla lihavalla, ei vain puolilihavalla.

Olisiko niin, että yksi syy albumin seesteiseen tunnelmaan on nimenomaan Kämäräinen: biiseissä on tilaa sooloille, ilmavia osuuksia joita ei ole puhkisävelletty. Kappaleet kuulostavat hämäävän yksinkertaisilta, muutamista fraaseista ja sävelkuvioista koostetuilta, hypnoottisiltakin. Se on samalla ero Anssi Tikanmäen musiikkiin: Tikanmäen sävellykset ovat kokonaisia, laulumaisempia. Ja sellaisina toki huimaavan hienoja. Tosin onhan tälläkin levyllä hienovarainen, vanhakantainen valssi, josta voisi hyvin tulla Kujanpään vastine Tikanmäen ”Aamu lakeuksilla” -klassikolle, eli tunteikas ”Hirvitalon valssi”. Joakim Berghällin saksofoni ja Teija Nikun hanuri viettävät 20-luvun salonkeihin. Ja siellähän Kämäräinenkin taas on, eleganttien jousikuvioiden koristelijana. Mennyt maailma. Samassa salongissa pyörähtelee ”Perhosvalssi”, samoin hanurein.

Toki mukana on muutama enemmän kansanmusiikkiin kallellaan olevaa polska, niissäkin omat persoonalliset piirteensä, esimerkiksi naksuttava sähkis.”Kumina” on puolestaan oivallinen osoitus Kujanpään näkemyksellisyydestä sovittajana: yksi ja sama sävellys sijoittuu ensin Suomeen, sitten Kreikkaan, sitten jonnekin Balkanille – sävel pysyy, soittimet ja maisemat vaihtuvat. ”Jää sulaa”, hieno ja vieno sävellys pianon, sähkökitaran ja jousiston varassa, rauha on täydellinen. Nimikappale on kaunis pianovetoinen jousien, huilun ja klarinetin koristelema balladi, tunnelmassa on samanlaista ajattomuutta kuin Staffan Schejan ja Björn J:son Lindhin ”Europa”-sarjan levyillä. Kun sävellyksen viimeiset pianosoinnut antautuvat hiljaisuuteen, mieli on sees.

Niin toivoisin Juha Kujanpään levyille samanlaista klassikko-statusta kuin Anssi Tikanmäen ”Maisemakuvia”-sarjalle. ”Kivenpyörittäjä”, ”Kultasiipi” ja tämä uusin ”Niin kauas kuin siivet kantaa” ovat sen arvoisia.

Pekka

Juha Kujanpää: Niin kauas kuin siivet kantaa (Eclipse Music ECD-201754, 2017)

Retrokki kuuntelee: The Electric Crayon Set ”What A Rotter of A Day”, 2013 (2007)

Tilasin yhtä, sainkin jotain ihan muuta, hyvinkin kirjoittamisen arvoista: The Electric Crayon Set ja yhtyeen jo vuosia markkinoilla ollut kakkoskiekko ”What A Rotter of A Day” – aivan loistava albumi täynnä koukkuja 60-luvulta, tiukkaa tykitystä kokeneilta muusikoilta ja ennen kaikkea näkemystä ja taitoa sen toteuttamiseen.

Joku voisi kutsua tätä aivan aiheellisesti retroiluksi, sillä Zombies, Beatles, Who, Creation ja seuraavasta sukupolvesta ehkä XTC kuuluvat selkeinä esikuvina. Ja hyvä niin, sillä mistäpä sitä parempia musiikillisia ankkureita löytyisikään! The Electric Crayon Setin lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Timo Pääkkö on kokeneine muusikkokavereineen onnistunut luomaan niin komeasti leiskuvan yhtenäisen kokonaisuuden, että siitä sietäisi monen powerpoppia tapailevan muusikonalun ottavan oppia. Kaikesta kuuluu syvä perehtyneisyys aikakauteen, yhtyeiden erityispiirteisiin, jopa Britanniaan. Fish and chips, please!

Kokoonpanon historia kurottaa vuosituhannen alkuun, jolloin Pääkkö, basisti ja paremmin kitaristina tunnettu Seppo Tyni, kosketinsoittaja Jussi Reunamäki ja rumpali Timo Lilja levyttivät ”One Man’s Trash” -albumin. Se soi juuri nyt Spotifysta eikä sitäkään voi kuunnella ilman tyytyväistä hymyä: kaverit – tai ainakin Pääkkö – ovat todellakin sisäistäneet 60-luvun mod-, psyke- sekä pop-elementit, ja osaavat rakentaa palikoista taidokkaita, oman näköisiään, iskeviä biisejä. Jotain tuttua, jotain lainattua, paljon täysin omaa, rutkasti soittotaitoa. Useimmat suomalaiset kompastuvat viimeistään ralli-englantiin, Pääkkö ei: täysin autenttista ja uskottavaa, jopa siinä määrin, että on varaa leikittelyyn.

Kului vuosia, ja Pääkkö sekä Seppo Tyni sävelsivät lisää biisejä. Vuonna 2007 syntyi ”What A Rotter of A Day”. Sitä en silloin noteerannut, vaan vasta vastikään käsiini saaman, 2013 ilmestyneen vinyylin (jolla biisijärjestys poikkeaa cd-versiosta). Vinyylin on julkaissut englantilainen Psychotron Records – sekin aikamoinen arvostuksen osoitus.

Jussi Reunamäen on korvannut Pekka Tyni, mukana on myös kitaristi Juha Kormano, jonka huima soolo ”Good Girl” -biisissä loksauttaa leuat. Kun kuuntelen peräjälkeen yhtyeen kahta albumia, rakennan mielessäni kuvitelman, jossa esikoinen ammensi puhtaasti 60-luvulta, ja tämä uudempi on edennyt 70-luvulle.

”Morning of Magicians” voisi periytyä Moody Bluesin tai Ian Andersonin folk-laulukirjasta, mainio banjo, jykevä King Crimson -syntikka-mellotron, tuhti kertosäe. Aika kaukana 60-luvun räjähtävistä rummuista ja kitaratuulimyllystä. ”Spacedust” sitareineen viittaa mystiikkaan. Kokemäenjoki ei kuitenkaan ole Ganges, vaikka vähän myötävirtaan ajelehditaankin. ”Initiate” on parasta powerpoppia kertosäeharmonioineen, katkonaisine sointuineen ja takaperoisine kitaroineen.

Hämmentää, kuinka hienoja, melodisia ja tyylitajuisia biisejä Pääkkö ja Tyni ovat säveltäneetkään. Iloisesti pomppiva ”Black Prince” -biisi kapakkapianoineen herättää mielleyhtymän Tages-yhtyeen ”Studio”-kiekkoon: se on samanlaisella häpeilemättömän itsevarmalla otteella työstetty beat-jalokivi. ”Archduke of Rain” on hyvin brittiläisen korrekti, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti pastoraalinen pop-balladi kauniine koskettimineen ja Pentti Enqvistin huiluine. Vastustamattomasti potkiva ”Key to the Sacred Pattern” pistää viimeistään miettimään kuinka ne kehtaavat ja onneksi kehtaavat: soolossa siteerataan loistavasti ja luontevasti ”And Your Bird Can Singin” kitarakuviota. Aivan loistava!

Akustinen ”Angel of Mons” vinkkaa silmää folk-rockille, myös Vilma Pääkön kuulaalla laululla. Vinyylin päättää majesteettinen ”The Otherside” (alun perin Apple-yhtyeen ”The Rock Doctor” -singlen b-puoli, myös ”An Apple A Day” -albumilla), jossa särökitara raastaa nautittavaa, korkealla lentävää riffiä – raavi vielä, tuntuu hyvältä! Cd-versiossa biisin sijainti keskellä akustisempaa maalailua ehkä karsii sen ansaitsemaa arvoa.

Vinyylin se päättää syvään, tyytyväiseen huokaukseen.

Pekka

The Electric Crayon Set: What A Rotter of A Day (Psychotron Records PR 1001, 2013)

Retrokki kuuntelee: Henry Spirit ”Rust Is On It’s Way”, 2017

Kaivelen aloitettuja mutta viimeistelyä vaille jääneitä levyjuttuja ja törmään tiedostoon nimeltä Mighty Baby. Mikä yhtye! Mainiota kitaravetoista rockia levyttäneen, beat-musiikin ja pub-rockin rajamailla vahvoin länsirannikkovaikuttein meditoineen yhtyeen ura jäi kahteen julkaistuun albumiin ja myöhemmin julkaistuihin treenikämppä-äänityksiin. Ehkä kirkkain ja elävin kitarakuvioin laukanneen yhtyeen musiikissa tuoksui myös häivähdys itämaista aromia. Ja ehkä tuo juttu joskus toteutuu siitäkin syystä, että bändin jäsenet olivat mukana monessa mielenkiintoisessa kuviossa.

-.-.-.-.-.-.-.-

Kuuntelin Henry Spirit -trion levyä pariin otteeseen, Grateful Dead, Quicksilver, New Riders, Morning ja pari muuta länsirannikon klassikkoa olivat ilmiselviä vertailukohtia. Fleksiibeliä rytmitystä, kimaltavia kitaralinjoja, countryvivahteita – ei tätä suomalaiseksi hiven eikun hevin tunnistaisi. Muutamassakin osiossa pari kitaraa kutoo tiivistä mutta nautittavan ilmavaa verkkoa. Biisien on annettu kulkea sen matkan kuin ne hyvin jaksavat, niinpä lähes jokainen kehittyy yli viisiminuuttiseksi, yksi lähes kymmeneen.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdalla se iski: Mighty Baby!

Henry Spiritin biiseissä on jäntevyyttä ja melodioita, ei laiskaa liruttamista eikä velttoa askellusta. Kitarat tikuttavat tiheästi, rummut ja basso tarjoavat elastisen ja maaston muotoja mukailevan kulkuvälineen. Ja aivan kuten Mighty Baby, myös Henry Spirit kestää kuuntelua ja herättää oikeissa kohdissa mielihyvän hyrinää – hyvän musiikin merkki.

Yhtyeen dynamona on kaikki biisit säveltänyt ja sanoittanut Petteri Seppä (laulu, kitara, koskettimet), taivalta rytmittävät Marco Tissari (rummut) ja Ilpo Komulainen (basso). Slidekitarassa avustaa Timo Paukkonen, Heli Tuomaisen taustalaulussa on gospel-vivahdetta ja vaihdetta. Pienellä räväkkyysasteen nostolla voisin lisätä avainsanaksi myös rhythm&bluesin. Koskapa peruskokoonpano on trio, Sepän kitaroita ja koskettimia on päällekkäisäänitetty runsaasti.

Muodikasta Henry Spirit ei ole. Musiikki kumpuaa Petteri Sepän mieltymyksistä ja näkemyksestä – sellainen Sepällä epäilemättä on, sillä niin yhtenäinen ja tasalaatuinen on ”Rust Is On It’s Way”.

Henry Spirit: Rust Is On It’s Way (Omakustanne, 2017)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Appiukko ”Tärkeintä on tie”, 2016

”Epärehellistä suomirockia” julistaa soittavansa Appiukko-yhtye Tuusulasta, vaikutteikseen kertovat YUP:n, Samuli Putron ja Absoluuttisen Nollapisteen. Siihen lokeroonhan kolme miestä ja nainen -kokoonpano kyllä luontevasti sujahtaa, ainakin musiikillisesti. Melodista, välillä suoraviivaista, välillä mukulaisempaa katurockia ja isoja kaupunkilaisia kertosäkeitä, useamman laulajan vuorottelu ja yhteispeli tarjoaa väriä. Soitto kulkee vastustamattomasti, esimerkiksi ”Setämiehen” rytminvaihdokset vakuuttavat.

Isojen, henkilökohtaisten tarinoiden ja parisuhdedraamojen sijasta Appiukko tarkkailee ympäristöään, outoja ihmisiä, tunnettuja kulmia, jokapäiväistä elämää, julkkiksiakin. Rytmipoppis, sympaattinen ”Nigella kokkaa” hymähdyttää kerta kerran jälkeen. Tällaisia hyvin rakennettuja melodisia biisejä tekivät esimerkiksi Paul McCartney ja Emitt Rhodes. ”Suoria sanoja” on hyvin 80-lukuista voimapoppia kuin myös ”Tarkkaile mun elämää”. Antti Wuokko, Mikko Dahlström, Tanja Huuskonen ja Juha Laakso selvittävät vaivattomasti tyylin kuin tyylin, myös mambamaisen ”Kuherruskuun”.

Horjuvan illan viimeisenä muuten hieman vaivaannuttava ”Tie kotiin” -valssikin toimii. Tunnelmointiin yhtye ei kuitenkaan ehkä vielä ole löytänyt omaa luontevaa tyyliään. Sen sijaan iloisena ja ironisenakin powerpop-poppoona Appiukko on ainakin tämän näytön perusteella kotonaan.

Pekka

Appiukko: Tärkeintä on tie (Don Ton Records APPI-07, 2016)

facebook.com/appiukkoyhtye

dontonrecords.com