• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee rockin räimettä: Underground Attack ja Jerry Kannu & Lentopetroolit

underground-attackjerry-kannu

 

 

 

 

 

 

 

Rock on rajaton riemu. Näiden kahden yhtyeen kohdalla klisee kolisee kunnolla.

Underground Attackista en tiedä mitään, levyn piirretyssä kansikuvassa on neljä henkilöä – tiedä sitten onko se vain taiteilijan näkemys. Biisien tekijöiksi on merkitty Juha Petteri ja Juhis, keitä lienevätkään. Ja ”First of the Last Thirteen” on kiekkonsa nimi, kielensä englanti.

Jos nyt jonkun artistin nostaisin tähän referenssiksi, se olisi Joe Walsh. Hänenkin soololevynsä ovat seilanneet rockin aalloilla laidasta laitaan, Underground Attackin laulajan äänessä on persoonallisen kireä klangi aivan kuten Walshilla. Kummankaan artistin biisit eivät noudata konventioita: välillä sahataan jykevää ja laukkaavaa hard rockia, toisaalla rytmitellään tiiviisti sähköistä humppaa (!) itämaisin vivahtein, nyt juuri kiihkeä pianokuvio virittää tunnelmaa purkautuakseen melodiseksi powerballadiksi taivasta kohti kurkottavine kitarasooloineen. Bo Diddley -rytminen ”Bagfulla” kauhoo rock’n’rollmuhennosta luistavine kitarasooloineen ja pomppubassoineen.

Välillä kappaleet tuntuvat haarukoivan itse suuntansa.

Monipuolista, sitä Underground Attackin musiikki on. Mehukkaita yksityiskohtia tulvii – funkyssa ”Busted”-biisissä puhaltimiakin – sen verran paljon, että levy vaatii ja toki ansaitseekin herpaantumatonta kuuntelua.

Jerry Kannu & Lentopetroolit on tuttu jo kahden aikaisemman levynsä tiimoilta. Hyvin hallittua, nasevaa boogierockia, suomenkieliset sanoitukset, huumoria unohtamatta tällä ”Kehä III” -nimisellä albumilla. Kokoonpanon ote on sen verran kiinteä ja pureva, että leikittelyynkin on varaa. Vai mitä kertovat kappaleiden nimet ”Ne abduktoi sun dosetin”, ”Liidän kuin el condor pasa” ja ”Tortillat portilla”? Huumorirockia tämä ei kuitenkaan ole, vaan musiikillisesti hyvinkin täysipainoista, välillä peräti raskasta. Niskathan tässä nyrjähtää.

Kehä kolmosen liepeillä viihtyvänä sisäistän musiikin ytimen: ei kainoa ja hienostelevaa, vaan hieman rasvaista mutta rehellistä. Esimerkiksi ”Jerrykannut” on vastustamattoman jyräävä. ”Miss Vantaa” on kaikuvaa ja kaihoisaakin Suomi-rockia, uusi rumpali Teemu Laitinen tikkaa menemään ilmavasti. Rautalankasoolo on piste iin päälle – tyyli hallussa! Kielisoitintrio Matti Rautala, Pekka Muurinen ja Juha Vilhunen rappaavat sähköisen, sykkivän vallin, jonka päällä ja ympärillä laulava Joni Nuutinen ei todellakaan arkaile. Hienovaraisia viittauksia arvatenkin soittajien suosikkiartisteihin löytyy, mutta ne ovat niin vaivihkaisia ja tyylipuhtaita, että lähinnä hymyilyttävät. Näin se käy, kun sen osaa.

Fandango! sanon minä.

Pekka

Underground Attack: First of the Last Thirteen (UGA-003, PUUCD 047, 2016)

Jerry Kannu & Lentopetroolit: Kehä III (Vandango Levyt VANDANGOCD-003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Yliaho & Saarilehto ”Tien reunalla”, 2016

yliaho-saarilehtoJari Yliaho – kitaristi, laulaja ja säveltäjä – tuttu nimi mm. Donnasta, Juicen yhtyeistä ja Siberiasta. Erkki Saarilehto – edesmennyt runoilija, taiteilija ja sanoittaja. Liuta nimekkäitä laulaja- ja soittajavieraita, levy työn alla vuosikausia. Siinä tämän albumin tuoteseloste lyhykäisyydessään, sellaisena kuin itse sen olen ymmärtänyt.

Pitkästä työstöajasta huolimatta levy kuulostaa sävellyksellisesti ja soitannollisesti huomattavan ehjältä ja kokonaiselta – ja myös monipuoliselta, siitä pitävät huolen viimeistään laulajavieraat. Tunnistettavimpia ovat Dave Lindholm, Juha Lehti ja Harri Marstio, myös Jari Yliaho, Roope Yliaho – oletettavasti hänen poikansa, sekä Ila Loueranta tulkitsevat koko sielullaan.

Ei tyypillisintä Suomi-rockia, eikä aina edes rockia, vaan rock-laulelmaa, jossa sanoilla on sisältöä ja painoarvoa.

En tiedä, ovatko sanoitukset varta vasten tälle levylle tehtyjä, vai onko Yliaho poiminut tekstit Saarilehdon tuotannosta. Sanoituksista huokuu luonto, ihmisyys ja rauha – ja tietysti rakkaus. Runollinen ”Valkia hevonen” on hieno, luontoa ja sen uudistumista ylistävä kappale niin sanoituksellisesti kuin rauhallisella toteutuksellaankin. Sen luontosymbolismi poikkeaa muista aika suorasanaisista teksteistä, samaan kastiin kuuluu ”Tuhannet tähdet”.

Vaikka Yliaho taidetaan mieltää ennen kaikkea kitaramestariksi, tällä levyllä hän on pätevä biisintekijä. Kappaleissa ei pyöritetä yhtä ja samaa tahkoa, vaan liikutaan esimerkiksi Juha Lehden laulamasta kevyesti keinuvasta, urkukuvion sävyttämästä ”Kasvot väkijoukossa” -biisistä soundillisesti eniten Siberiaa muistuttavaan, isoksi paisuvaan ”Tuhannet tähdet” -stadionballadiin.

Veikkaisin, että se on Safkan haitari, joka hyvin suomalaisesti värittää ”Tien reunalla” -kappaletta, Eemil Tikanmäen viulu komppaa. Surullinen, mutta lohduttava tarina. Sitten repäisee ränttätänttää Dave, ”Valossa sun”, hyvin on Davemainen rokkikukko-kappalekin, hieno slide-soolo! Sen soittajaa en tiedä, sillä Jari Yliahon lisäksi kieliä levyllä venyttävät myös Heikki Silvennoinen, Markku Petander, Tommi Laine ja Seppo Hakasalo.

Roope Yliahon laulama iskelmäinen ”Läheltä ja niin kaukaa” viulu- ja haitarikorostuksineen sopisi hyvin Suomi-jukeboksiin missä päin maata tahansa. Roopella on vahva ja varma lauluääni, kuullaanhan häntä vielä? Harri Marstion laulamaan ”Kulkurin lauluun” akustinen kitara tai tietysti sen soittaja vetäisee flamencomaisen soolon, bongot luovat sykkivän pohjan. Sen kohtalokasta tarinaa syventää päätösbiisi, sellon reunustama ”Nämä vuodet”: ”Nämä vuodet, ennen kuin kuolen, tahdon…” – liikutaan tummissa ja kohtalokkaissa vesissä. Rillumarei tämä ei ole, ja uudesta syntymästäkin puhutaan. Vakuuttava niitti.

”Tien reunalla” ei ole kertakäyttöviihdettä. Siinä on tasoja ja tunnelmia, kappaleisiin kannattaa uppoutua laulu kerrallaan. Sanoma on hyvin universaali.

Pekka

Ps. Donnan ”Muinainen kaunotar” kuunteluttaa itseään yhäkin, sen verran runsaasti koskettavaa viattomuutta biisissä ja sen esityksessä on. Eittämättä yksi Suomi-rockin helmistä.

Yliaho & Saarilehto: Tien reunalla (JY2016, 2016)

Retrokki kuuntelee: Sirja & Konfuusio ”Mielen sensuuri”, 2017

sirja-ja-konfuusio”Moi Keijo ja Pekka! Kiitos hyvästä ja hauskasta blogistanne. Tässä tammikuussa 2017 julkaistava debyyttialbumini.” Näin alkaa Sirja Puurtisen kirjoittama saate, aiheena hänen ja yhtyeensä debyytti ”Mielen sensuuri”. Sirjan mainitsema julkaisuajankohta tarkoittaa vinyyliä, koskapa cd tuli postissa jo joitain viikkoja sitten.

Mutta nythän onkin jo tammikuu 2017!

Virallisempi tiedote toteaa, että ”Puurtisen tavoite on pyrkiä tarjoamaan isolle yleisölle omaperäistä ja ajattelua vaativaa hengenravintoa vastapainona kaupalliselle tarjonnalle”. Ainakin osan tuosta tavoitteesta ”Mielen sensuuri” kyllä selättää, sen verran omaperäistä ja täräyttävää indierockia musiikki on. Hauras runotyttö Puurtinen ei ole, vaikka kappaleiden nimissä ja sanoituksissa riimitelläänkin. Nuorta vihaista naista hänessä on, mutta myös ihmetystä elämän ilmiöiden edessä.

Ison yleisön halattavaksi albumi saattaa kyllä vaatia liikaakin ajattelua ja avarakatseisuutta.

Sirjan sävellyksissä on särmää, samoin toteutuksissa, laulusta puhumattakaan. Naispuolinen Kauko Röyhkä ja hänen Narttunsa ehkä? Puurtisen ärhäkkä laulu ei jätä kylmäksi, taipuisista melodioista ja kurveja nuolevasta äänestä tulee mieleen Costi, puristuksesta ja intohimosta ehkä Moon Cakes -yhtyeen Aino Roivainen.

Biisit eivät sovi jokapäiväisiin kaavoihin, sähköistä vääntöä riittää. Silloin, kun sanoitukset vaativat, osataan hiipiä ja hissutella ja sitten taas päästellä menemään kuten sähköisessä ”Erehdys”-bluesissa. Sitä edeltävä ”Pääni on vankila” taas tarjoaa häröilyä ja pään sisäistä sekasortoa. ”Hiljainen paluu” aloittaa kulkunsa rauhallisesti, mutta kasvutarina kasvaa suorastaan kosmisiin mittoihin säröisen kitaran ja taustalla huojuvien koskettimien kannattamana. ”Kehyksissä eksyksissä” on popmainen, jopa iloisesti hyppelehtivä, ja sellaisenaan keventää levyn aika vakavaa ilmettä.

Vaikka kaikki biisit ovat Puurtisen käsialaa ja arvatenkin sielunmaisemaa, Ossi Nurmela, Tommi Wehmas ja Jussi Peevo vyöryttävät niihin omaa suurieleistä paatostaan, välillä räkärockin sekasortoisellakin svengillä (”Pääni on vankila”), välillä kunnioitettavalla tyyneydellä ja itsehillinnällä (”Humallun hurmiosta”).

”Mielen sensuuri” on varsin valmis debyytti. Ei kuitenkaan kypsä, vaan medium ja hieman verestävä, sellaisista voimaantuville.

Pekka

Sirja & Konfuusio: Mielen sensuuri (SIP-0013, 2016)

http://www.sirjakonfuusio.com/

www.facebook.com/sirjakonfuusio

Retrokki kuuntelee: Oinasmaa ”Päälle vaan”, 2016

oinasmaa3Katurockia, romantiikkaa ja armotonta realismia.

Sain kuultavakseni Oinasmaan ”Päälle vaan” -kiekon – edesmenneen Sami Oinasmaan ja hänen yhtyeensä toisen albumin – tietämättä miehestä ja hänen musiikistaan yhtään mitään. Levy ilmeisesti viimeisteltiin vasta artistin kuoleman jälkeen, sen verran olin joistain sivulauseista ymmärtänyt. Etukäteen jonkin linkin kautta kuuntelemani ”Koti-ilta” kuulosti näihin korviin epämukavalta, joskin kiihkeältä. En odottanut kokonaisuudelta sen kummempia.

Ja tapahtui pari soittokertaa myöhemmin.

”Koti-ilta” vaivaannutti edelleen, lähinnä sen riimit. Luettuna tarina sielun taistelusta rauhallisen koti-illan ja yöelämän houkutusten välillä aukeaa paremmin. Musiikki puskee aika raskaasti, laulu vielä raskaammin. Särmä. Sitä tässä on, harmaaksi seinäkoristeeksi kappale ei todellakaan jää. Aika moni muidenkin kappaleiden sanoituksista ruotii parisuhteen ristiriitoja, myös kulkuriromantiikkaa ja jonkinlaista kohtaloon alistumista viljellään. Pohjavireeksi jää alakulo.

Vaikka Sami Oinasmaan laulussa on pontevuutta, kuulen piilevää melankoliaa: rohkeutta, mutta epätoivon ja kyynelten läpi? Biisinsä ovat sujuvia ja melodisia akselilla katurock ja hempeily (”Laula laula häkkilintu”, ”Siinä unessa”). ”Eerika” ja ”Liisa” ovat lähinnä hittiä, lähellä myös Egotrippiä. Avaaja ”Tuuleen tuuleen” kulkee musiikillisesti Springteenin latuja: pidättyvä ja piinaava A-osa repeää moniväriseksi laajakuvaksi. Nimikappaleessa on samaa E Street Band -kiihkoa kera pianon ja urkujen. Naapurimaan Eldkvarn pistäytyy myös mielessä, samoin Ulf Lundell.

Oinasmaalla on sana hallussaan, myös sanaleikit sekä katu- ja rosvoromantiikka (kapakkapianon rytmittämä ”Hei nau beibe” Bonnie ja Clyde -tarinoineen). ”Päälle vaan” -biisissä ”ei ole mitään menetettävää”. Kohtalokasta ja epätoivoistakin. ”Laula laulu häkkilinnussa” vierailija (ja toinen tuottaja) Olli Haavisto antaa steel-kitaransa laulaa, kahlehdittu häkkilintu kaipaa muuttolinnun vapautta ja rajatonta taivasta.

Lupaava tapaus, ajattelen

Sitten luen Janne Flinkkilän kirjoittaman Sami Oinasmaa -kansitekstin, oikeastaan muistokirjoituksen. Esimerkiksi tämän: ”Musiikissaan Sami tuntui ilmaisevansa kaikki ne tunteet, joita hän yritti henkilökohtaisessa elämässään paeta tai turruttaa. Lyriikoista välittyivät suoraan myös arkielämän ongelmat.” Kuuntelen levyä ja luen lauluja uudelleen, vastaanotin eri asennossa. Tämä onkin siis totta, ehkä, ei keksittyä tarinaa. Elämä ja kumppanit tuntuvat aina vain karkaavan, haihtuvan yöhön. ”Oinasmaan debyytin yhteydessä kirjoitettiin renttu- ja rappioromantiikasta. Surullista kyllä, lopulta romantiikka haihtui ja jäljelle jäi pelkkä realismi”, toteaa Flinkkilä.

”Päälle vaan” -albumia voi toki kuunnella sujuvasti persoonallisena musiikkina ja samaistuttavina tarinoina. Albumi tuntuu kuitenkin kertovan paljon enemmän ja vaikuttavan huomattavasti syvemmin, kun tietää Sami Oinasmaasta edes kansitekstin verran. Vielä lainaus Flinkkilän tekstistä: ”Jälkeesi jäi merkittävä musiikillinen perintö, josta tämä julkaisu on vain pieni esimerkki”.

Kiitos siitä

”Päälle vaan” oli koskettanut sen verran vahvasti, että metsästin käsiini Oinasmaan vuonna 2010 ilmestyneen debyytin ”Ei maailma toimi noin”. Yhtye oli jo silloin sama kuin ”Päälle vaan” -albumilla, eli Jukkis Saastamoinen (basso), Aki Räty (koskettimet ja laulu), Teemu Sarjamo (rummut ja rytmi), Ville Tanttu (kitara ja banjo) ja Sami Oinasmaa (kitara ja laulu). Nyt kun tiedän Sami Oinasmaasta kansitekstissä kerrotun, kuulostaa tämä debyytti neutraalimmalta, yleismaailmallisemmalta. Toteutus tuntuu hiotummalta.

oinasmaa4Vaikka ei ehkä niin pakahduttava ja vereslihalla, bändi puskee kuitenkin Oinasmaan laulun taakse voimaa ja puhuria, märkien ja mustien asfalttien katurockia. Löydän jopa musiikillisen suvannon banjon värittämästä ”Sunnuntaista”, tosin sanoitus värittää suvannon epätoivon väreillä. Romantikko ja realisti Oinasmaassa paljastuu nimibiisissä, jossa ”Ei maailma toimi noin, niin ne sanoivat, osa sieluu lentää pois, oot osa konetta”. Kaipuu vapauteen, pyyteetön ja ehdoton yhteys toiseen ihmiseen, henkinen yhteenkuuluvuus – Sami Oinasmaa kuulostaa väärässä ajassa eläneeltä idealistilta. Arki vie, ihminen vikisee.

Onneksi löysin Sami Oinasmaan, vaikkakin vasta nyt.

Musiikki on metsästämistä

Samalla narisen asiasta, joka ei koske vain Oinasmaan levyjä, vaan yleisemminkin pienten toimijoiden fyysisiä julkaisuja: mistä niistä saa tietää, ja mistä niitä voi ostaa?! Sillä rahan kiertohan vasta takaa homman jatkuvuuden.

Pienet julkaisut pääsevät näkyviin ja kuuluviin pienissä, yleensä harrastuksena ylläpidetyissä medioissa, harvemmin isoissa kaupallisissa ja varsinkaan siinä verovaroin kustannetussa. Jos musiikki kuitenkin jotenkin tavoittaa kuulijan ja herättää kiinnostuksen, mistäs sen levyn sitten hommaat? Joskus jakelija voi toki saattaa julkaisun erikoisliikkeeseen tai nettikauppaan.

Sitten on näitä urheita ritareita, joiden paukut ovat loppuneet siihen, että levylaatikot on saatu autotalliin tai vaatehuoneeseen. Kaikki eivät halua kaupata levyjään itse, vaikka ehkä nettisaitti muuten olisikin olemassa. Meikäläistä järsii armottomasti, että sydänverellä tehty musiikki ei päädy sitä arvostaville ja siitä virtaa saaville kuuntelijoille. Tekijät kärsivät, kuulijat jäävät paljosta paitsi. Sama asia on ilmaistu toisin sanoin tuossa vasemmalla. Toki avuliaat levykauppiaat yrittävät parhaansa mukaan tilata kiekkoja niitä kaipaaville, mutta aika monta mutkaa on tiessä.

Ehkä turhaan narisen, tuottaahan metsästäminen ja löytäminen nautintoa jo itsessään. Silti: kiitos Sami Oinasmaa ja muut luomisen pakosta luovat.

Pekka

Oinasmaa: Ei maailma toimi noin (Delirium Music Works DMW-10ALB01, 2010)

Oinasmaa: Päälle vaan (Delirium Music Works DMW-16ALB01, 2016)

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Where’s the Fire, John?”

joensuuriihimakiMaanläheisten puurtajien toinen rhythm&blues-kiekko, jatkaa siitä mihin debyytti kuuntelijan jätti.

Myönnän auliisti, että tämän arvion laatiminen on ollut työn takana. En oikein itsekään ymmärrä syytä, sillä kyllähän Sami Joensuun ja Kari Riihimäen toinenkin yhteinen kiekko on tasalaatuista ja määrämittaista. Sujuvaa ja sointuvaa, tutun kuuloista. Laulaja-kitaristi Joensuun ja kitaristi Riihimäen lisäksi jämäkkää biittiä ja välillä hiipivää shufflea takovat rumpali Moilu Moilanen ja basisti Jakke Aho.

Myönnän, osa kaksi: olen nirso, odotan paljon ja vielä enemmän. Olen ottanut sen kannan, että jos musiikki ei iske, siitä on turha kirjoittaa puolivillaista, myötäsukaista arviota. Mieluummin sitten ei mitään. Ja sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan, että tämä yksi onneton ihminen ei ymmärrä artistin tarkoitusperiä. Ei sitä, että musiikissa olisi jotain vikaa. Tuoteselosteet, jotka vain työstävät levyn julkisuutta eivät jätä lukijalle käteen edes luuta, lihasta puhumattakaan. Artisti on mielestäni ansainnut enemmän.

Entäs sitten ”Where’s the Fire, John?”?

Kuten totesin, tasalaatuista ja viihdyttävää rhythm&bluesia, jykevää komppia, iskeviä kertosäkeitä, viiltäviä kitaravälähdyksiä, hiipivää rytmiä, mukavia instrumentaalisia yllätyksiä kuten banjo. Sanoisin, että kokonaisuutena ihan ok.

Muutamat levyn helmet antavat kuitenkin välähdyksen yhtyeen ja lauluntekijöiden todellisesta potentiaalista – ja ne ovat huomattavasti enemmän kuin ok!

Esimerkiksi rauhallisesti askeltava, harkitusti näppäiltyjen akustisten kitaroitten ja raukean kompin tahdittama ”Whom the Gods Would Save”: ylväs, inhimillinen, Anna Kivisen herkällä taustalaululla henkistetty. Lähestytään Mark Knopfler-territoriota, ja sehän ei ole ollenkaan huono asia! ”The Great Divide” tarjoaa samaa herkkua, nyt Kari Riihimäen sähköisten kitarariffien ja -ulvaisujen vauhdittamana. Aapo Romun sello taustoittaa ”Highway (Which No One Gets Done)” -biisin aavikkomaisemaa. Tässä on samaa kohtalokkuutta kuin Neil Youngin ”Sleeps with Angels” -albumin unenomaisissa ja lohduttomissa tunnelmissa. Sami Joensuun sisäinen Bono pääsee ääneen.

Toisessa ääripäässä ovat vaikkapa sähköisesti rullaava ”Highland Queen” ja ränttätänttää runttaava ”Smokey Lady”. Täydellisessä maailmassa kuuntelija olisi seissyt silmät ummessa vaikut korvista karisten Kari Riihimäen kitaramyrskyssä. Enemmän on enemmän, kuten joku kitarasankari on aikoinaan lohkaissut. Jälkimmäisessä biisissä Joensuun laulu tarjoaa tulta ja tappuraa. Viestini taitaa olla, että ääripäät kunniaan: antaa mennä jos siltä tuntuu, silloin se tuntuu kuulijassakin. Potentiaalia kyllä riittää, sitä ei kannata piilotella.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Where’s the Fire, John? (Puuma PUUCD 044, 2016)

http://www.jrofficial.fi/

http://www.facebook.com/joensuuriihimaki

http://www.runningmoose.fi/

 

Retrokki kuuntelee: Red Crickets “II”, 2016

Red CricketsLevollisesti virtaa Aurajoki.

“Red Crickets – indie band from Turku Finland”, määrittelevät kaverit itse itsensä Facebook-sivullaan. Voiko sitä enää yksinkertaisemmin ilmaista, vieläpä mielikuvia herättävästi? Itselleni pelkkä paikkakunta – Turku siis – kertoo taidepiireistä, undergroundista tietysti, sisäänleivotusta intellektualismista, kansainvälisyydestäkin. Ei räyhäkkyydestä, ei kaljanhuuruisesta mesoamisesta, ei rock’n’rollista.

Indie taas – no, sanan ensimmäinen mieleen juolahtanut synonyymi on The Smiths. Lauluvoittoista kitarapoppia, kuten myös Red Crickets. Tosin ainakin levyllä Red Crickets operoi ilman Morrisseyn paahteista laulua ja yhtyeensä vauhdikasta svengiä. Red Crickets on kohtalokkaampi, ”Bohemian decadence!”, julistaa bändin nettisivukin.

Ensimmäistä Red Crickets -tuotosta arvioimme kolmisen vuotta sitten sekä Keitsin että meikäläisen toimesta näin. Ehkä mukana oli sympatiapisteitä, niitä kun kertyy tyylipuhtaasta, tahdikkaasta ja näkemyksellisestä suorituksesta.

Välivuosina yhtyeen sointi on entisestään tarkentunut: soitto – ja varsinkin laulu – on itsevarmempaa ja varmaankin sen ansiosta myös levollisempaa. Perttu Lempisen lauluäänessä on Bill Callahanin matalaa ja soinnukasta auktoriteettia, myös Nick Caven uhkaa tihkuvaa paatosta. Jim Morrison -vainaan eläimelliseenkin alkukantaisuuteen jää hajurako.

Kuten ei edeltäjälläänkään, soitossa ei briljeerata virtuoositeetilla, vaan notkeasti kirmaavalla kokonaisuudella. Varmasta ja elastisesta rytmistä pitävät huolen Marko Karjalaisen rummut ja Tapio Laxströmin basso. Roy Gonzalezin koskettimet – urut ja sähköpiano – sekä Tuomas Polon toisinaan lohduttavasti helisevä, joskus arkisesti komppaava, toisaalla karusti sooloileva kitara värittävät biisejä milloin synkistellen, milloin tunnelmaa kirkastaen.

Turvallisesti boheemi? Sivistyneesti dekadentti? Estetiikkaa 20- ja 30-luvuilta? Red Crickets on tällä kakkoslevyllään löytänyt itselleen ominaisen, hyvinkin toimivan lokeron. Kuvittelen sen dramaattisena ja piilevästi uhkaavana puhuttelevan hyvin kohderyhmäänsä. Entisaikaan tehtävän olisi täyttänyt mahdollisesti Se-yhtye.

Pekka

Red Crickets: Red Crickets II (V.R. Label / Kajahdus VRLP001, 2016)

www.redcrickets.net

www.facebook.com/RedCrickets

Eri esittäjiä: ”Atte Blom Juhlii”, 2016

Atte JuhliiKuten kokoelman nimikin jo kertoo, uuden Ainoa Productions -tuotantoyhtiön debyyttijulkaisu juhlii ja juhlistaa yhden perustajansa merkittävää uraa.

Seison lippumyymälän tiskillä ostamassa lippua Tavastian Atte Blom -iltaan. Kerron venuen ja päivämäärän. Myyjätär lukee päätteeltään: ”Plom?”. Juu, vastaan, sen kummemmin hätkähtämättä myyjättären ilmeistä tietämättömyyttä illan juhlinnan kohteesta. Kunpa hän tiskin takana vain tietäisi, missä kaikkialla edelleen kuuluu minun – meidän – sukupolvemme yhden merkittävimmän musiikin taustahahmon vaikutus.

Lainaan Pale Saarisen Rytmiin vuonna 2011 tekemästä Blomin haastattelusta edelleen täysin kurantin lauseen: ”Musiikin pitää olla yllätyksellistä, jännittävää ja jollain tasolla sen pitää tuoda nuoria innostavia kokemuksia. Ja sellaisen musiikin menestys ei ole riippuvainen esimerkiksi radiosoitoista tai muista kaupallisista mittareista”.

Tulkitsen ja ehkä ylitulkitsen, tarkoituksella. Sillä isojen levy-yhtiöitten uusi mantra kuulunee, että albumit ja kokonaisuudet ovat out, yksittäiset hitit ovat in. Mitään ei kannata saattaa fyysiseen muotoon, sillä parasta ennen -päivä oli aina eilen. Kunhan universumi lykätään täyteen taustahöttöä, tyhjiä fraaseja, sankarinkuoria ja opportunismia, sentin sadasosien kuunteluvirroista kertyy jokapäiväinen leipä.

Mutta kestääkö se edes tätä sesonkia? Onko sillä merkitystä vuosien ja vuosikymmenten päästä? Voiko sitä sanoa musiikiksi? Innostaako se tarttumaan instrumenttiin?

Tätäkään kokoelmaa ei tässä muodossa olisi, jos Atte Blom ei olisi uurastanut mm. Love-, Johanna-, Megamania- ja Pyramid-merkkien, artistien, kappaleitten ja kokonaisuuksien parissa. Esimerkiksi Turnusbandin antaumuksellinen Ratsia-versiointi ”Ole hyvä nyt” sekä Pentti Amoren ja Jalavein ”Jumalaut mä oon out” – Juicea tietty – kutittavat olemattomia niskavilloja.

Kuten lainabiisien esittäjät, kokoelman muutkin artistit edustavat uudempia sukupolvia ja Ainoa Productions -kimpan levymerkkien artisteja. Vauhdikas ja hillitön Jeavestone – Suomen Roxy Music? – ja progressiivisesta rockista oman melodisen varianttinsa kutonut Octopie kurkottavat englanninkielisinä rajojen ulkopuolelle. Mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia ovat Entäs Peltonen? (pop-lattaria kokoelman ”Mark Twain” -biisin perusteella, keikalla svengaavaa pop-funkkia) ja Herra Varjojen Herra (primitiivibluesia). Jalavie säestää myös Aija Puurtista (nykivärytminen ”Ketun morsian”) sekä Sira Moksia, dramaattista laulaja-lauluntekijää.

Palaan pari kappaletta taakeppäin: ”Musiikin pitää olla yllätyksellistä, jännittävää ja tuoda innostavia kokemuksia”. Lisäisin Aten valitsemiin adjektiiveihin vielä aitouden ja inhimillisyyden. Molempia löytyy niin Atte Blomin pitkältä uralta kuin tältä kokoelmaltakin. Niitä ei voi teollisesti tuottaa.

Pekka

Eri esittäjiä: Atte Blom Juhlii (Ainoa Productions AOP-16ALB01, 2016)