• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 132 319 hits

Pekka Tiilikainen & Beatmakers ”Salaperäinen”, 2019

”Kuka tässä laulaa”, kaikuu kysymys etätyöhuoneesta. Vastaan läppäri sylissäni, että kyseessä on Pekka Tiilikainen ja Beatmakers. Jään odottamaan viiltävää kommenttia – tunnenhan tapauksen yli 30 vuoden kokemuksella.

”Kuulostaa Reijo Taipaleelta”.

Hämmennyn, sillä tässä huushollissa korkealle arvostettu Taipale ei todellakaan ole ensimmäinen oma mielikuvani. Ehkä Pekka Tiilikaisen laulussa tarkasti kuunneltuna on jotain Taipalemaista, myönnän. Olen toki Tiilikaista ja Beatmakersia kuullut aikaisemminkin, puolihuolimattomasti, onhan yhtye aloittanut jo viime vuosituhannen puolella. Sijoitin yhtyeen silloin 60-luvulta alkaneeseen ja tässä maassa edelleen vahvana elävään beatperinteiseen: vähän rautalankaa, vähän pop’n’rollia, vähän perisuomalaista tanssilavaa, ulkoisia elkeitä unohtamatta. Reijo Taipaleeseen en beatperinnettä sen sijaan osaa yhdistää. No, lauluäänestähän tässä nyt puhutaan.

Mitä pidemmälle ”Salaperäinen” soi, sitä terävämmäksi muodostuu kuva Beatmakersista tanssilavat sytyttävänä Agentsien ja Yölinnun risteytyksenä, kumpaakaan tai tanssilavoja millään tavoin väheksymättä. Arvostan myös yhtyeen yhtenäistä soundia: Tiilikaisen omat kappaleet ja muutamat lainat (mm. alun perin Fatboyn ”Viimeinen juna kotiin” sekä hyvinhyvin tuttu ”Johnny Guitar”) saavat kokoonpanon käsittelyssä oman, beatmakersmaisen ilmeen. Sitä voisi kuvailla esimerkiksi adjektiiveilla reipas, rehti, konstailematon, vetävä ja vereväkin – jokaista kulmaa ei ole liian lipeväksi hiottu.

Kuulostaa Pekka Tiilikaiselta ja Beatmakersilta.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Salaperäinen (TurenkiCD-14200-85, 2019)

Sami Joensuu ”Tides”, 2019

Joensuu Riihimäki -kokoonpanon kolme albumia rullasivat maanläheisesti ja tasapainoisesti rhythm&bluesin, rockin ja vähän countrynkin muodostamassa kolmiossa. Oman yleisönsä taisivat löytää, sekä yhtye että levyt. Sittemmin Kari Riihimäki ja Sami Joensuu päättivät jatkaa omillaan, tämä Joensuun ”Tides” ilmestyi viime syksynä.

Levy on soinut ahkerasti sekä autossa että kotisoittimessa, niinpä uskallan tarjota kritiikin poikasta – ei parane kuitenkaan pahastua, sillä hyvällähän minä. Jaan kiekon yksitoista kappaletta kahteen laariin: osan edellisen kokoonpanon jatkeeksi, muutaman osoittamaan uutta suuntaa. Joensuu Riihimäki -laarissa mennään tutulla kähisevällä ja tärisevällä shufflella, usein viiltävän sähköisesti, joskus akustisemmin. Vaaran merkkejä ja ilkeyden tuntua ilmeisimmin tavoitellaan.

Niistä muutamasta muusta pyydänkin saada nöyrimmin onnitella herra Joensuuta: vallan komeita vetoja!

Ilmapiiri on rennompi, kukaan ei hengitä niskaan. Askelletaan rauhallisesti, ei hosuta eikä hössötetä. Eikä kähistä, vaan Joensuu laulaa luonnollisella äänellään. Pehmeä ja melodinen lauluääni, mitä sitä peittelemään! Maisemaa täyttää ja värittää soulahtavalla laulullaan kanadalainen Carolyn Fe. Esimerkiksi ”Holding Water” -biisistä tulee mieleen suuren suuri suosikkini Boz Scaggs, harkittuja kitarasooloja ja tunnelmallista slidea myöten. Tyylillisesti samassa kastissa on myös Eric Clapton.

Hienoja tunnelmia luodaan toisaalla akustisemmin, haitarilla ja akustisella slidella (”The North Country Fair”). Päätösbiisi, rummuton ”Blackbird” esittelee korkealla liitelevän sähkiksen, muuten pysytään pölyisellä maantiellä. Oma suosikkini on avara ”The Librarian”, jossa pieni kaunis pianokuvio nostaa biisin uuteen ulottuvuuteen, unohtamatta Carolyn Fen sydämellistä enkelikuoroa. Biisi olisi voinut jatkua ja muuntua vieläkin pidemmälle. Albumin keskipiste ja ydin. ”You Name It” on puolestaan Fen soolonumero, hieman käheä, kokenut ääni, rauhallinen bluespoljento, tyylikäs sähkissoolo – mikäs sen maittavampaa.

Kirjoitin alussa, että muutama biisi ”osoittaa uutta suuntaa”. Mistäs minä tiedän, osoittavatko ne uutta suuntaa, mutta omaan makuuni ne kuitenkin maistuvat makealta. Niiden ansiosta ”Tidesin” sietäisi saada isompaakin julkisuutta. Minun mielestäni siis.

Sami Joensuu: Tides (Puuma Records, PUUCD 072, 2019)

PS. Koskapa Spotify tarjoaa Joensuulta muutaman muunkin soolobiisin, kuunnellaan myös ne – ovatkin suomenkielisiä. ”Kalteva maa” ja ”Kourallinen multaa” viime vuodelta ja tämän kevään ”Pohjanmaa”, ”Kabaree” sekä ”Sä olit nainen ja minä mies” ovat päteviä, mitat ja muodot täyttäviä, hieman kaihoisia ja sanoituksellisesti nostalgisia Suomi-poppeja. ”Kalteva maa” näistä itseäni puhuttelevin ja ehkä tarttuvinkin.

Tässäpä se Spotifyn inha ihanuus julkaisijan kannalta: tavaraa mahtuu mahottomasti, raha ei ole kiinni fyysisissä kopioissa, julkaisu on helppoa – ollaan heti siellä maailmantähtien kyljessä. Mutta: sinnehän ne biisit uppoavat ja unohtuvat, jos niistä ei aktiivisesti rummuteta tai joku niitä himoiten osaa etsiä. Aika toivoton yhtälö kyllä ja ikävä kyllä.

Siberia ”Keikalla – Seinäjoki 10.3.1984”, 2020

Mikä siinä kasarin eli 1980-luvun äänimaailmassa oli niin tunnusomaista, että se vieläkin jaksaa sekä huvittaa että ärsyttää? Napakasti ja kuivasti paukkuvat rummut? Runsailla tehosteilla varustetut kitarat – yleensä kiertävät ja kaikuvat? Joskus nauhattomat bassot? Etukenossa nakuttanut kireä rytmi, joka pakotti muun ryhmän kieli vyön alla peräänsä? Ei, kasari ei jättänyt mieltäylentäviä muistikuvia, vaikka se paljon puhuttu soundi tuntui silloin kovinkin modernilta, suorastaan teräksenhohtoiselta.

Mitä isoissa maissa edellä, sitä pienemmissä perässä.

Trio – mitä sitä enempää tarvitaan. Sellainen oli myös kotimainen Siberia, kitaristi ja laulaja Jari Yliaho, basisti ja laulaja Jari Loisa sekä rumpali Paavo Kaihola. Soittajina ja laulajina oivia, kokoonpanona kiinteä ja hyvin tikkaava. Biisinteko jakautui tasapuolisesti, sanoittajana avusti siellä täällä Hannu Tervaharju. Kolme studioalbumia ja nipun singlejä taisivat aikoinaan saada maailmalle.

Ja nyt tämän Seinäjoella kasarilla äänitetyn livekiekon.

Yhtyettä kuunnelleet tietävät Siberian suurimman innoituksen lähteen, en viitsi sitä tässä edes todeta. Kyllä se tämänkin liven taustalla häilyy, soundeissa ja joissain maneereissa. Silti: tätä livelevyä useamman kerran keskittyneesti kuunnelleena olen positiivisesti yllättynyt biisien laadusta, yhtyesoiton toimivuudesta ja ennen kaikkea innosta! Muutaman biisin iskelmällisyys (”Kirje”, ”Voin auttaa”, ”Älä mene pois”) antaa Siberialle härmäläisen omaperäistä leimaa, powerpop-maustein. Hassisen Konekin jossain häivähtää (”Kengissä hiekkaa”). Ja sitten on tietty niitä muottiin tehtyjä biisejä, mutta nekin Siberia kääntää edukseen, viimeistään innollaan ja kahden vahvan laulajan etulinjalla.

Onpa myös kehuttava äänitystä, sillä tämä ei todellakaan ole mikään tuhruinen yleisölive, vaan Suikki Jääskän ammattitaitoisesti tallentama. Varsin mainio, sekä dokumenttina että puhtaasti musiikillisesti!

Siberia: Keikalla – Seinäjoki 10.3.1984 (Puuma Records PUUCD 088, 2020)

 

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen “Maantien laulu”, 2020

Rumpalismin lisäksi sähkökitarapartion johtajana useamman instrulevyn julkaissut Kepa Kettunen on ottanut seuraavan askeleen: hei me lauletaan! Tai siis Minna Lasanen laulaa.

Musiikki on Kettusen aiemmilta kiekoilta tuttua 60-luvun alun biittiä, pustaa ja preeriaa, melodioissa mukana hiven slaavilaista melankoliaa. Asiallisesti toteutettua, tiukalla tempolla tykitettyä. Perusbändinä kitaristi Jaku Havukainen, rumpali, sähkökitaristi ja perkussionisti Kettunen sekä basisti Veede Sinivaara. Ja sitten merkittävässä roolissa Minna Lasanen, monessa aiemmin mukana ollut vahvaääninen laulaja.

Persoonallinen, eläytyvä, mitä adjektiiveja nyt haluaakaan käyttää kuumasta laulajattaresta, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi – tarkoittaa, että jakanee mielipiteitä. Itselleni kyllä maistuu, samaan sarjaan lokeroin kuin Marjo Leinonen. Hyppää rohkeasti ratsaille, suuntaa katseen tiukasti eteenpäin, painaa kannukset biisin kylkiin ja kirittää matkaan. Mitäpä sitä himmailemaan! Ehkä jossain hitaammassa sävelmässä (”Sade”) paatos lyö liikaa löylyä, mutta mitäpä olisi musiikki ilman eläytymisen ihanuutta – menee ihon alle.

Kettusella on ilmiömäinen kyky säveltää tyylipuhtaita biisejä valitsemassaan kehässä. Esimerkiksi kevyt, äärimmäisen vetävästi twistaava ”Koeta ymmärtää” sopisi mille tahansa Agents-levylle, yhdeksi sen helmistä. Ja onhan mies mainio myös kepittäjänä: ”Jää kyyneleet” rullaa Albert Lee -tyylisen sähkisnokittelun voimin. Sinivaara ja Kettunen piiskaavat biisiin kuin biisiin vauhtia. Varsin mainio kiekko, Lasasen laulun ansiosta vielä pykälääkin parempi.

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen: Maantien laulu (Puuma PUUCD-086, 2020)

Rotten River Blues Band ”Electrophant”, 2019

Ei mätää, vaan mätäojamaista meininkiä. Sieltä, Vantaallakin virtaavan Mätäojan suistomaalta kertoo Rotten River Blues Band ponnistavansa. Nimi ja taustatarina kertovat paljon: ei hienostelua, ei hipsterismiä, ei lämmitettyjä jalkakäytäviä, vaan rehellisen mutaista räimettä ja punkahtavaa katupoikarokkia.

Pekka Muurinen (laulu, kitara), Teemu Laitinen (rummut), Matti Rautala (kitara) ja Juha Vilhunen (basso) tarjoavat toisella levyllään notkeaa mutta ei kuitenkaan velttoa, tarttuvaa mutta ei kuitenkaan mielistelevää menoa: Vantaalla ei periksi anneta.

Nimikappaleessa on hypnoottista CCR-kierrettä, avausbiisi ”Megalithic Groove” vyöryy nimensä mukaisena siirtolohkareena, ”Cool Wind Blows” on hionut teränsä Rolling Stones-, Aerosmith– ja Hanoi Rocks -tahkossa. ”No Champagne, No Ice” on pakollinen hidas blues, jossa kitaristit pääsevät venyttelemään terävillä fraaseillaan, Muurisen laulu uhoaa etukenossa. Napakan levyn päättävä ”I’m Gonna Rock” ei sen kummempia selittelyjä tarvitse: mennään eikä meinata. Laitinen ja Vilhunen nakkaavat armottoman rytmijyrän, jota Muurinen ja Lautala yrittävät parhaansa piiskata.

Kokonaisuutena ”Electrophant” on juuri sopiva annos. Se jättää suulakea kutittavan jälkimaun, täyttää rytmitarpeen mutta ei vie tilaa toistolta, toisin kuin monet tämän päivän turboahdetut ja ylipitkät kokoelmat. Pois löysät ja valmiiksi vettyneet fyllit, Vantaalla osataan ja uskalletaan olla ytimekkäitä!

Ja nimistöstä tarkoille maantietoniiloille tarkennan vielä, että vaikka siis yhtyeen nimessä puhutaan joesta, wikipedia kertoo ojan tai suureellisesti joen nimeksi Helsingin puolella Mätäjoki, Vantaalla Mätäoja.

Pekka

Rotten River Blues Band: Electrophant (Vandango 005, 2019)

Creek Road Eleven ”The Long Harvest”, 2017

Olisko tuo juuttikankainen jauhopussi vai mikä lie levyn kannessa? Länttä ja nimenomaan villiä länttä kohti se joka tapauksessa ajatukset ohjaa, samoin musikanttien asusteet ja olemukset: country- ja southern rock -meininkiä siis odotettavissa.

Ja Creek Road Eleven vastaa odotuksiin menevällä, rullaavalla ja rockaavalla lynyrdskynyrdjayhawks-hybridillä. Yhtye – Toni Ruuska (laulu, kitarat, pääasiallinen biisintekijä), Jyrki Levä (kitarat), Jani Miinala (rummut), Pete Christiansson (basso) ja Petri Frestadius (koskettimet) – pelaa saumattomasti samaa peliä, ilmassa on soittamisen iloa ja peräti kirityksen tuntua.

Piano kilkkaa, slide ulisee, rummut ja basso jytisevät, paksut sähkissoinnut täyttävät maisemaa. Tuhtia tavaraa ja tanakkaa tikkausta kauttaaltaan – lienee keikalla varsinainen höyryveturi. Levymitalla arvioituna olisin ehkä kaivannut hengähdystaukoa, jos ei muuten niin vaikkapa pidempää jammailurupeamaa tai akustisempaa hilipattihippania, sillä siihen kaverit ovat ilmiselvästi kykeneväisiä.

Onko Creek Road Eleven jonkun soittajan osoite, tai esimerkiksi hopeanhohtoisen saluunan sijainti isossa lännessä, sitä tiedä en. Yhtyeen nimenä se on yhtäkuin hehkuvana hohkaava, sähköinen keikkajyrä.

Creek Road Eleven: The Long Harvest (CRV001, 2017)

Halla ”Kaukaa tuolta”, 2019

Kokkolan seudun monitoimimiehet jälleen jykevän rockin asialla: Moonwagon-trio Joni Tiela, Janne Ylikorpi ja Jani Korpi junttaavat omaa yhtyettään suoraviivaisempaa komppia lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Tommi Tuomalan tueksi ja turvaksi. Halla on kvartetin nimi, musiikkinsa monipuolisuus on vaivannut allekirjoittanutta aikansa – kuulutan yksi-ilmeisiltä vaihtelevuutta ja nyt sitä saan.

”Kun sä lähdit pois” on kantrahtavaa menoa, vähän rockaavaa suomi-iskelmääkin, ”Tuhkaa” ja muutama muu jyrää vanhakantaisesti vaikkapa Uriah Heepin hengessä, ”Kuin itsestään” on puolestaan nätti akustinen balladi. ”Onni” sijoittuu instrumentaalisesti Moonwagonin avaruudelliseen maisemaan, biisinä se on jäntevä kertosäkeinen voimaballadi – koipi monitorin päälle, tukka tuulettimella takaviistoon. Kitarasoolo on komea. Sitten ”Viidellä pennillä”: tikkaava, nikottelevakin rokettirolli Albert Järvis-sooloineen. Nimibiisissä on mystistä ilmavuutta, instrumentaalista loistoa, CMX voisi olla tässä referenssi. Tuossa biisissä vilahtaa Jethro Tull, tai no, enemmänkin kuin vilahtaa. Yhden biisin olisin suosiolla jättänyt varikolle, vaikka uumoilen, että keikalla se toimii yleisön käynnistäjänä.

Itsenäisinä kappaleina Tommi Tuomalan biisit ovat hyvinkin toimivia. Jokaisesta löytyy koukkua ja ilmettä, soitto tarjoaa potkua silloin, kun sitä tarvitaan, ja vastaavasti herkkyyttä. Kitarat möyryävät nautittavasti, laulaja Tuomala eläytyy kunkin kappaleen tyyliin. Sanoituksissa liikutaan välillä jopa murhaavan synkissä maisemissa: Halla on siksikin kuvaava nimi.

Saatekirjeessä lukee lainausmerkeissä, että ”Hallan musiikissa Led Zeppelin kohtaa Kauko Röyhkän”. Ensimmäistä löydän vaikkapa ”Fiskars”-biisin terävästä riffittelystä, jälkimmäistä kerronnasta. Jos noustaan astetta ylemmäs, voisi Hallan musiikkia kuvailla valon ja varjon leikiksi, ronskiksi ja rennoksi – suomi-rockiahan tämä kuitenkin on.

Halla: Kaukaa tuolta (hlcd02, 2019)