Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.
Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.
Tuottaja, sävellykset, sanoitukset ja sovitukset: Ilari Siekkinen, lukee ”Illuusio”-levyn takakannessa. Lisäksi mies laulaa ja soittaa kitaraa sekä koskettimia. Taustalla kuva pitkätukkaisesta, aurinkolaseihin ja otsanauhaan sonnustautuneesta Siekkisestä – näin ainakin otaksun. Edessä esteettinen savukiehkura. Ehkä kenellekään muulle kuin minulle ei tule kannen ja jyräävän sekä toisaalta hauraan musiikin yhdistelmästä mieleen Neil Young.
”Illuusio” soi ilmestyessään muutaman kerran, ei kuitenkaan herättänyt kirjoittamiseen tuiki tarpeellista sykäystä, vaikka jättikin alitajuntaan huutomerkin. Uusi erinomainen ”Ajantaju” sai palaamaan ”Illuusion” pariin: se ei ollutkaan musiikista eläneen hämyn vuosien ja todennäköisesti vuosikymmenten aikana kertyneiden biisien kertaläväys ja testamentti, alku ja loppu samoissa kansissa. Neil Youngista en kuitenkaan tingi.
Sähköistä ja akustista sopivassa suhteessa, vahvaa laulutulkintaa, kitaran vingutustakin, paisuvia äänivalleja. Muistelen alussa vierastaneeni Siekkisen hienostelematonta laulua. Nyt pidän sitä välttämättömänä osana kokonaisuutta. Jos vertailukohta pitää pusertaa, kirjoitan Pauli Hanhiniemi. Ehkä jossain sanoituksissakin on samanhenkisyyttä.
Jossain Siekkisen musiikkiin liitettyä proge-termiä en osaa biiseihin liittää, vaikka muutamia kappaleita on koristeltukin parilla kiehkuralla. Selkeitä säkeistö-kertosäe-rakenteita, väliosiakin, riffejä. Instrumentaalisesti ei nysvätä, vaan pannaan menemään.
”Ajantaju” jatkaa samalla suoraviivaisella linjalla. Eteenpäinkin on menty: soitinnusta on lavennettu, mukana on esimerkiksi Safka tunnistettavine haitareineen ja urkuineen. On slideä, Pekko Käpin jouhia, syntikkaa, taustalauluja, ehkä rytmisestikin ollaan hienostuneempia. Pohjilla on kuitenkin Ilari Siekkinen väkevine lauluineen ja vokaaleineen.
Pidän kovasti! Lopuksi sanon vielä, että vinyylin takakansi ja etiketti on puhdasta Neil Youngia.
Ilari Siekkinen: Illuusio (2021), Ajantaju (2023, molemmat Presence Records)
Basisti, säveltäjä Jukka Korpelan soololevystä on kyse – tai ”soololevystä”, sillä muusikoita löytyy Billy CobhamistaJukka Gustavsoniin ja Jaku Havukaisesta Tapani Rinteeseen. Ja kun muusikkokaarti ja muusikoiden edustamat tyylisuunnat venyvät laajalle skaalalle, niin venyy myös levyn musiikki.
Löyhä yhdistävä termi lienee jazzrock kuten muusikoistakin voi päätellä. Mutta vain löyhä, sillä Korpelan sävellykset kattavat myös funkahtavia ja toisaalla atmosfäärisempiä tunnelmia. Tyylipuhtaiden instrumentaalien lisäksi albumia sävyttävät muutamat, pääasiassa Jussi Penttisen laulamat biisit. Jukka Gustavsonin esittämä nimibiisi ”Time Flies” voisi löytyä myös Gustavsonin omalta albumilta, niin on miehelle tyypillinen esitys.
Albumia autossa kuunnellessani mieleen juolahti hieman samanlainen, monipuolisia ja monivärisiä albumeita työstänyt muusikko. Al Kooper. Ei yhtä tunnistettavaa formulaa, vaan moneen suuntaan kurottavia lonkeroita. Kuten Jukka Korpelallakin. Päteviä biisejä tyylikkäästi tulkittuina.
Northern Reflection: Time Flies (Presence PRECD 105, 2022)
”Koska tunnuit pitävän sekä Intergalactic Huso Orchestran lätystä, että suoritteistani Kimmo Pörstin soololevyillä, julkenen paiskata tämänkin sekametelisopan suuntaasi”, kirjoittaa multi-instrumentalisti Jari Riitala ironisesti nimetyn ja kuvitetun soolotuplan saatteessa. Riitala on tosiaan tullut tutuksi pätevänä proge- ja jazzrockmuusikkona useammallakin levyllä, pääasiallisin soittimensa on jo nelisenkymmentä vuotta ollut basso.
Nyt käsillä on siis miehen soolo – yli 100 minuuttia, 22 biisiä lähes yksin ahkeroitua musiikkia, sillä kaikista sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista, instrumenteista, laulusta, äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista, jopa kannen kuvasta vastaa Riitala itse – minä, minä ja minä. Aikamoinen ”monster double album”, kuten englanninkielisessä promotekstissä lukee. Tarkoittaa siis musiikin määrää ja suorituksen mittavuutta. Tätäpä ei olekaan synnytetty yhdessä yössä.
Hattua pitää nostaa.
Riitala itse kuvailee tuplan vaihtelevia musiikkityylejä: progressiivista rockia, soulia, r&b:tä ja fuusiojazzia. ”Lokeroimattomuus on kaupallinen itsemurha, mutta toisaalta musiikki toivottavasti yllättää, ainakaan se ei ole tylsää”, tulkitsen promotekstiä.
Tyylit todella vaihtelevat villisti! Löydän vertailukohdan ulkomailta. Ja sitten taas seuraavaan biisin jonkun täysin toisen. Jos nyt kolme nimeä tähän listaan – kaikilla on yhtäläinen taito ja tahto työstää valtavasti musiikkia, ainakin useimmiten tasalaatuisesti; mistä sitä kumpuaakaan! Todd Rundgren, Prince, Daryl Hall. Ainakin omassa mielessäni tuota trioa yhdistää melodiantaju, läpitunkeva musikaalisuus, kahden ensimmäisen tapauksessa myös instrumentaalinen monipuolisuus.
Riitala, olet kovassa seurassa!
Kun Riitala hempeilee soulahtavasti, myös kotimainen Tuomo vilahtaa mielikuvissa. Hattua pitää nostaa tyylitajustakin, siihen luen nykytekniikan rajattomien mahdollisuuksien rajoittamisen: vaikka aikaa, taitoa ja mahdollisuuksia olisi, kussakin biisissä on vain ne elementit, jotka saavat sen toimimaan. Ei siis tiluttelua, lurittelua ja näyttämisenhalua.
Biisi biisiltä en tuplaa perkaa. Kansitekstin mukaan kappaleiden synty ajoittuu vuosille 1982–2021, toteutukset lienevät viime vuosilta. Kukin biisi on vihkosessa hyvin taustoitettu. Aika erilaisista lähtökohdista Riitala on saanut aikaiseksi yhtenäisen, elävän ja kiinnostavan kokonaisuuden – vaikka itse sitä sekametelisopaksi kutsuukin.
Riitala: Me Me Me Me Me (JJRCD01, 2022)
Fyysistä tuplaa voi näköjään tilata Bandcampista (riitala.bandcamp.com), musiikki löytyy myös digipalveluista.
““The Space Unfolds” on tähänastisista levyistäni persoonallisin ja harkituin”, toteaa kitaristi, kosketinsoittaja, laulaja ja lauluntekijä Sami Joensuu nettisivuillaan. ”Inspiraatiota olen saanut maailman menosta ja nykyajasta.” Näin siis vapaasti suomennettuna, sillä englanniksi mennään sekä netissä että tällä levyllä. Siitäkin huolimatta, että Joensuu on tehnyt biisejä myös suomeksi, netistä noita löytyy.
Voisin kirjoittaa pitkänkin pätkän kielikysymyksestä, mutta taidanpa säästää sen omaan yksikköönsä. Osittain siksi, että sama aihe koskee useampaa muutaman viime vuoden aikana kuuntelemaani kotimaista levyä. Ja siksi, että se valtaisi liikaa tilaa ”The Space Unfolds” -albumilta.
Edellinen levynsä ”Tides” herätti: Sami Joensuu on irtaantunut Joensuu-Riihimäki-kimpan rytkyistä, ja lähtenyt omaan, kiinnostavaan suuntaansa. Niin luulin, kunnes uuden albumin avausbiisi ”Boogaloo Walk” palautti maan pinnalle. Biisin nimi kertoo, mistä on kysymys.
No, ajattelin, ehkä alussa halutaan kertoa, että tuolta minä tulin, ja tuonne olen menossa. Sillä jo seuraava biisi ”Once in a Blue Moon” rullaa sulavasti ja tunnelmallisesti, ”Broken Arrow” tyylikkäine kitarasooloineen samoin. Monimutkaisia biisit eivät todellakaan ole, eikä se toki ole tarpeenkaan, jos mielenkiinto säilytetään rakentamalla kantavia tunnelmia ja pitkiä, unenomaisiakin kaaria. Joensuu soittaa valtaosan soittimista itse, ja luonnollisesti laulaa – hyvä suoritus! Rummuissa on Pete Parkkonen, bassossa Ahti Raninen, muutama vierailija tuo lisäväriä.
Mitä kauemmas avausbiisistä edetään, sitä mielenkiintoisemmaksi polku ja maisemat käyvät. Biisit irtautuvat perinteisistä kaavoista sekä muotonsa että instrumenttiensa suhteen – kolmen viimeisen biisin – ”The Brightest Wave”, ”Willy Lott’s Cottage”, ”Outro (The Space Unfolds)” – jälkeen jää tunne, että nyt avattiin ovi johonkin todella mielenkiintoiseen. Johonkin, jota olisi jaksanut kuunnella lisääkin. Seoksessa on jousia, kaikua, dynamiikkaa, dramatiikkaa.
Kuuntelen vinyyliä, jonka molemmat puoliskot avautuvat perinteisemmällä boogaloo-meiningillä. Onko Joensuu rakentanut puolten alkuun koukut, jotka vetävät tuttuun tottuneet tuntemattomaan? Niin tai näin, tuntemattoman ansiosta ”The Space Unfolds” kiinnostaa tavallista ja tuttua enemmän.
Sami Joensuu: The Space Unfolds (Puuma PUULP 005, 2022)
Se meni näin: sain Facebook-viestin Sakari Viittala -nimiseltä kaverilta. Kysymyksensä kuului – sen jälkeen, kun Sakari oli varmistanut, että olin Retrokkiblogia ylläpitävä tyyppi – millä perusteella kirjoitan arvioita blogiin. Ja kiinnostaisiko hänen Forwardman-aliaksella julkaistava uusi levynsä? Itsetuntoa hiveli myös Sakarin maininta, että Retrokkiblogi oli ainoa taho, jota hän lähestyi.
Vastasin, että kaikki kiinnostaa, mutta suosin fyysisiä soittokappaleita, koska digimaailma tulvii muutenkin ylitsevuotavasti musiikkia. Ajatukseni – ehkä näin jälkeenpäin ajateltuna harhainen, oli, että jos ja kun on nähnyt vaivaa tuottaakseen käsin kosketeltavan objektin, on enemmän vakavissaan kuin ”vain” ladatessaan tuotoksensa nettiin.
Sakari ei luovuttanut vaikka totesikin, että fyysistä äänitettä ei ole luvassa: ”tässä linkki ”The Brass Bandit Transaction” -levyyn, ole hyvä. Olen myös tehnyt pari videota, tässä linkit niihinkin.”. Luonteeltani pedantti ja vastuuntuntoinen kun olen, en kohteliaitten sanakäänteitten ja periksiantamattomuuden jälkeen kehdannut olla klikkaamatta. Vaikka myöhemmin olenkin kuullut, että suurin piirtein viittäkymmentä arviopyyntöä kohti yksi edes vastaa, vielä harvempi kirjoittaa arvion.
Olen siis se yhtä harvempi. Siihen on itsekäs syy.
Klikkasin ”Sleepwalk”-nimisen biisin videota. Tunsin niskavilloissani kutinaa, silmät suurenivat: juma kuinka hieno biisi – ja kuinka tyylikäs video! Rauhallinen, äärimelodinen, juuri sopivan hillitty sovitus ja tulkinta. Sakari laulaa englanniksi – luontevasti, onhan hän asunut saarivaltiossa, kuulin myöhemmin. Äänessään on pehmeyttä, herkkyyttä, uskottavuutta ja itsevarmuuttakin malliin ”seison sanojeni ja lauluni takana”. Kahden öisessä Helsingissä unissakävelevän henkilön reitit kulkevat vääjäämättä kohti samaa pistettä, kohtaaminen tanssiaskeleineen on täyttä magiaa. Kannattaa katsoa kuinka yksinkertainen idea saadaan toimimaan, vaikka käytössä ei varmasti ole ollut kengännauhaa suurempaa budjettia!
Selasin youtubesta muut Forwardman-pätkät. Mainioita pläjäyksiä, osa vähän tee-se-itse-henkeen. Kuuntelin ”The Brass Bandit Transaction” -levyn, silloin vielä julkaisemattoman. Powerpop-klassikko, mietin. Ja kuuntelin uudelleen. Tutustuin myös kahteen aikaisempaan Forwardman-levyyn, kun löytyivät Spotifysta. Eivät ehkä omaan makuuni, vaikka molemmat omilla saroillaan asiallisia ja näkemyksellä toteutettuja ovatkin. Toinen ottaa viitteensä garagesta, toinen taas säkättää elektronisemmin.
Mutta ”The Brass Bandit Transaction” jysähti – mitä voisin kirjoittamisen lisäksi tehdä, jotta levy saisi mielestäni sille kuuluvaa arvoa ja julkisuuttakin?
Kirjoitin kehuni Sakarille, kyselin samalla kiinnostusta mahdolliseen fyysiseen julkaisuun. ”Jos joku, niin vinyyli”, vastasi Forwardman. Muutaman viime vuoden aikana olen julkaissut Ainoa!- ja Presence-merkkien alla, merkkimiesten avulla parikymmentä vinyyliä, osa uudelleenjulkaisuja, muutama uustuotanto. Ajattelin, että miksipäs ei sitten tämäkin – todella sääli olisi jättää uppoamaan pohjattomaan digisuohon.
Vähänpä tiesin.
Lokakuun lopulla Sakari julkaisi ”The Brass Bandit Transaction” -albumin diginä. Kiiruhdin kuuntelemaan ”oikeassa ympäristössä”, tapauksessani Spotifyssa. Silmäni suurenivat uudelleen: osalla biiseistä oli satoja tuhansia kuunteluja. Siis satoja tuhansia! Mistä oikein on kysymys!?
”No, olen julkaissut biisejä parin vuoden aikana pikkuhiljaa, onnistunut saamaan niitä erilaisille soittolistoille”, vastasi Sakari vaatimattomasti. Ja jatkoi tarinaa – tässä vaiheessa olimme jo puhuneet puhelimessa ja tavanneetkin, sillä vinyyli vilkkui toivorikkaasti kummankin silmissä – algoritmeista, blogeista ja zineistä. Eikä tarkoittanut paperille painettuja fanzineita.
Huimasi, menin pihalle tekemään lumitöitä.
Oli kasvanut jotain, josta en tiennyt mitään, vaikka sain kotiin ensimmäisen nettiyhteyteni jo 27 vuotta sitten. Digisuo? Ei todellakaan, vaan näköjään pienillekin artisteille ja merkeille mahdollisuus pärjätä digitodellisuuden ehdoilla. Perehtymistä ja aktiivisuutta se taitaa vaatia, lievästi sanoen. Mediassa median ehdoilla, ei ehkä vaan varmasti.
Hypistelen kädessäni Forwardmanin juuri painosta tullutta vinyyliä (julkaistaan virallisesti 4.3.2022). Mietin mittakaavaa. Digissä biiseillä noin miljoona kuuntelua. Vinyylin painos 300 kappaletta. Pää lyö tyhjää.
Mutta levy on edelleen loistava! Yksi parhaita Suomessa julkaistuja powerpop-kokonaisuuksia. Vai onkohan powerpop oikea termi lainkaan, sillä miellän powerpopin ylienergiseksi, koukkuja tulvivaksi, kitaroista vinhoja voimasointuja ja sointumassoja pyörittäväksi, rumpuja pyörremyrskyn lailla takovaksi melodiavyöryksi.
Forwardman on aikuisempi – joka ei tietysti tarkoita, etteikö biiseissä olisi energiaa! Albumin kappaleet ovat tarpeeksi erilaisia, jokainen omalla tavallaan persoonallinen. Yhtenä laadukkaan levyn ominaisuutena pidän kestävyyttä. Sitä, että levyä jaksaa mielikseen kuunnella kerta toisensa jälkeen. ”The Brass Bandit Transaction” on sellainen. En erittele albumin jokaista kappaletta, sillä jos olet tähän saakka jaksanut lukea, kehotan kuuntelemaan ja katsomaan itse. Niin, ja tilaamaan vinyylin esimerkiksi Rolling Recordsista tai Äxästä – tai kysymään suosikkilevykaupastasi. Se on ihan normaalissa jakelussa, jakelija on Suomen Musiikkipiste.
Kuunteluun on hyvin yksinkertainen syy. Tai oikeastaan kaksi: sinä ja minä.
Forwardman: The Brass Bandit Transaction (Ainoa Productions AOPLP 2202, 2022)
Arkistojen aarteita länsirannikolta, siis Suomen länsirannikolta. Melkein Poko-julkaisuksi päätynyt single ja muutama demoäänitys – oikeastikin autotallissa tallennettu – kertovat kavereiden innosta ja ennen kaikkea sävellykset ja sanoitukset tehneen Timo Pääkön biisintekotaidoista. Pääkköhän on myöhemminkin kunnostautunut näkemyksellisenä, rockin eri tyylisuuntia sujuvasti omaan musiikkiinsa sulattaneena biisintekijänä, kitaristina ja laulajana. Pääasiallisena lähteenä lienee aina ollut 60-luku.
Health A1 kuulostaa näihin korviin, tuota aikaa aktiivisesti eläneenä, hyvin hyvin nostalgiselta. Vaikutteiden antajia ei ole vaikea poimia, aikajanalle asetettuna Health A1 seuraa niitä pienellä viiveellä – vaikka mod-meininki jatkuikin hyvän aikaa kasaria. Muutenkin mod-viite albumin nimessä taitaa olla suuntaa antava, sillä yleisemmin uudella aallolla tässä seilataan.
Mainio, vetävä ja tarttuva, hyvin Jam-maisen melodinen ”Back to the City” sekä samaa seuraa edustava ”Cinderella Story” puolustaisivat paikkaansa Paul Wellerin tuotannossa, mikseivät myös Jyri Honkavaaran vastaavassa. Nopeaa, melodista, kertosäkeet helposti huutokuoron omaksuttavissa.
Ja koska jokaisella yhtyeellä tuli tuolloin olla reggaebiisi, myös Health A1 teki moisen. ”Love Beneath the Waist” täydennettynä koskettimilla ja puhaltajilla (Tiiu Tuominen, koskettimet, Marjo Harju ja Marja Alhonen, trumpetti) ruksii asiaan kuuluvat laatikot.
Biisejä tällä kokoelmalla on kahdeksan, joista kolmesta löytyy kaksi versiota – ymmärtäisin, että autotallidemot sekä Poko-singlelle tarkoitetut studiovedot. Levyn julkaisu kariutui miehistönvaihdoksiin, taisi samalla loppua yhtyeen höyry muutenkin. Paitsi tietysti Timo Pääköltä, joka Facebook-sivullaan esittelee itsensä näin: ”Rock guitarist yrityksessä The Mint Freaks, singer-songwriter yrityksessä Love Messengers, singer-songwriter yrityksessä Electric Crayon Set, oli singer-songwriter yrityksessä GORA a.k.a. Revitty Harso”.
Kiitos tästä dokumentista Harri Kokko (soolokitara), Reijo Tolvanen (basso ja taustalaulu), Esko Rahiala (rummut) sekä Timo Pääkkö (kitara ja laulu) eli Health A1.
Health A1: There Were Mods in Finland, Too… (in 1983) (Vinnarecords WIN 1, 2021)
PS. Liittyykö yhtyeen nimi Suomen armeijan tapaan luokitella varusmiehet terveyden ja yleiskunnon mukaan? Aaykkönen kun taisi / taitaa olla sitä parasta aaluokkaa.
Muistelen parin vuoden takaista arviotani, jossa ”tanssilavat sytyttävä Agentsin ja Yölinnun risteytys” sai puhtaat paperit. Silloisen Pekka Tiilikainen & Beatmakers -levyn nimi oli ”Salaperäinen”, nyt siis on edetty ”Ainutlaatuiseksi”. Hämmennyn, vaikka kyseessä on toki vain yhden biisin nimi. Huomaan jostain, että levy on lokakuussa valittu paikallisradioiden Kuukauden levyksi. Hämmennys kasvaa, sillä ensimmäinen kuuntelukerta jättää ”tuttua on, mutta onko liian tuttua?” -olon.
Useamman autokuuntelun jälkeen istahdan katsomaan kappaleiden tekijätietoja samalla, kun taustalla soi Mikko Karjalaisen välillä ankarakin ”Fellowship”-jazzkiekko. Takaraivossa jyskyttää tieto Kuukauden levy -valinnasta: kaipa nuo nyt ammattinsa osaavat ja kilvoittelulevynsä ovat huolella kuunnelleet. En halua, että puolihuolimattomuus kaivaa kuopan sekä yhtyeelle että itselleni.
Valtaosa ”Ainutlaatuisen” biiseistä on Pekka Tiilikaisen omaa tuotantoa, jossain mukana säveltäjä- tai sanoittajakumppani. Lisäksi löytyy Fatboyn repertuaarista ”The Way We Were”, sekä Elviksen ensimmäinen levytys vuodelta 1953, ”My Happiness” – kansien mukaan jo 80-luvulla käännettynä nimellä ”Onnenkuu”, mutta vasta nyt käännösluvan saaneena. Kustannusoikeuksien haltija ei kuitenkaan antanut lupaa käyttää biisin suomenkielistä nimeä, vaikka ihan selvää suomea Tiilikainen laulaakin.
Vaikka muutama muukin laina löytyy, Beatmakersien – Tiilikainen, Juha Heinonen, Jori Venemies ja J-P- Harju – yhtenäinen beat-toteutus kutoo albumista yhtenäisen, pari rautalankaa mukaan lukien. Mitä lähemmäs perisuomalaista tanssilavapaatosta – ja myös länsinaapurin vastaavaa – mennään, sitä enemmän ainakin tämän kuuntelijan mielenkiinto laimenee (”Missä olit silloin”). Nyt ei siis huudeta ”soittakaa tangoa!” siitä yksinkertaisesta syystä, että vauhdikkaampi beat luonnistuu Beatmakersilta niin tiukasti ja svengaavasti. Ymmärrän kyllä pointin: lavoilla tarvitaan myös hitaita puserrusbiisejä.
Monipuolisuudesta kuitenkin pisteet – sittenkin.
Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Ainutlaatuinen (Wanaja Music WMCD-002, 2021)
Mitä ihmettä, Jari Loisa! Siberiaa tämä ei ole, ei myöskään niitä sooloralleja, aikansa lapsia, vaan jotain ihan muuta.
Ilmaisin hämmennykseni artistille itselleen. Vastauksessaan aistin sisäänpäin kääntyneen hymynkareen tyyliin siitäs saitte: ”Vai olet ällistynyt 😃 😃 ! Varmaan moni muukin joka odottaa jotain Siberia/Punainen polkupyörä – tyylistä musaa 🙂”.
Inhimillistä, pienimuotoista, tarttuvaakin – lähes kokonaan itsekseen toteutettua. Pääasiallisena instrumenttina pienen barokkikokoonpanon veroiset kosketinsoittimet. Pienemmässä roolissa kitarat, basso – neljässä biisissä bassosta vastaa Jore Vaalasmaa. Ja tietysti Loisan herkistynyt laulu. Ei isoa, mahtavaa ja mahtailevaa, vaan pienimuotoista tarinankerrontaa ja kuvaelmia, pienten asioiden taidetta.
Äärimelodisia balladeja nämä ovat: herkkiä tunnelmapaloja, ei instrumentaalista nippelinappelia eikä etukenossa puhaltavaa rockmyllytystä. Sanoituksissaan Loisa on romantikko, etsimässä äärimmäistä, puhtainta kauneutta. Pysäytyskuvia, pieniä kohtauksia ja muistumia sekä kotimaassa että Kreikassa, tarkemmin Korfulla. Maailmaa ei pyritä parantamaan, sen sijaan artisti tarjoaa kuulijalle välähdyksiä tyynistä hetkistä, ylimaallisista maisemista, ikimuistoisista tapahtumista.
”Kuin ennen – Reprise” -kappaleen laulaa soinnukkaasti Pihla Soinnunmaa, mukavaa väritystä. Kahdessa viimeisessä kappaleessa väritetään lisääkin: katkelmia kaukopuheluista, instrumentaalista maalausta, äänimaisemia. Olisiko tässä potentiaalia ja suuntaakin?
Mielenkiintoista ja koukuttavaa: pienetkin tarinat voivat koskettaa isosti.
Jari Loisa: Pelkäämättä (Presence Records PRECD 090, 2021)
Muutamistakin blues- ja rhythm&blues-kokoonpanoista tuttu kitaristi Ville Leppänen nyt omissa nimissään. Leppänen on ehkä parhaiten tunnettu Micke Björklöf & Blue Strip -yhtyeen verrattomana erilaisten kuusikielisten sielukkaana ja taitavana tyylitaiturina. Mieheltä taittuvat niin räväyttävät ränttätäntät kuin akustisemmatkin tutkielmat.
Entä omissa nimissään, laulaja-kitaristina? Sana ”boogie” vilahtaa kansissa muutamaankin otteeseen, tarkoittaneeko texas buugieta vai vaan hyvää buugieta? Ei kai kuitenkaan Järvenpään Boogie-yritysaluetta, heh?
Ensimmäisenä herättää huomiota Leppäsen reipas, rehellinen ja rento lauluääni – ripaus J.Karjalaista, hyppysellinen Tuomari Nurmiota, Pave Maijastakin, sielua ja paneutumista kuin Aki Sirkesalolla. ”Tämä ilta” voisi hyvin olla viimeksi mainitun repertuaaristakin: hitaahko, urkujen ja räväkän kitarasoolon sekä falsettiinkin ulottuvan tulkinnan klassinen soulballadi. Hieno!
Äänessään on sielua kauttaaltaan, samasta lähteestä on juotu kuin suuri suosikkini Boz Scaggs. Leppäsen laulu hallitsee levyä muutenkin, vaikka toki Käytetyt Miehetkin hoitavat tonttinsa kunnialla (Ville Leppänen, kitarat ja laulu, Pasi Ryökkynen, basso, Jan Vaaka, rummut ja perkussiot, Risto Kumpulainen, koskettimet. Taustalauluissa lisäksi Veera Railio ja Lena Lindroos.).
Biisimateriaali on monipuolista, sitä perus-boogieta ei kuulla. Esimerkiksi ”Empatiaa” on jatsahtava, 70-lukulaisesti vingahtava syntikka tuo mieleen monetkin ajan yhtyeet. ”Bensiksen Elvis” on taas puhdas rokki kilkattavine pianoineen ja napakoine kitarasooloineen. Tuolla riemuitaan gospel-hengessä, toisaalla keinutaan kevyttä reggaeta.
Täytyy myöntää, että ensi alkuun, ensi kuulemalla vierastin Leppäsen pidättelemätöntä laulutulkintaa. Jotenkin odotin, että kitaristina hän himmailisi vokaalejaan ja briljeeraisi kuusikielisten mestarina, nyt kun siihen olisi omissa nimissä rajoittamaton tilaisuus.
Kun sitten ymmärsin ja vielä myöhemmin sisäistin ”Pikaisen Tusinan” sielunmaiseman – boogien – innostuin: tässäpä mainio tulkitsija ja ratkiriemukas levy!
Ville Leppänen ja Käytetyt Miehet: Pikainen Tusina (Hokahey HHR 2005, 2020)
Taito rakentaa monikerroksinen, tiukasti soiva ja kiinnostavuutensa säilyttävä kokonaisuus – siinä Rikk Eccent on taitava ja näkemyksellinen. ”Black Halo” on soinut niin autossa kuin kotona varmaankin toistakymmentä kertaa, ja jokainen kuuntelukerta on kasvattanut kuuntelunautintoa: syvyyttä löytyy. Olisiko tämä kolmas Eccentin levy triosta se kestävin?
Jos kategorisointia halutaan, ehkä spacerock olisi se luontevin lokero, siellä progressiivisessa kulmauksessa. Tunnelma on hyvin tiivis ja tummanpuhuvakin, biiseissä on jykevät pohjat, syntikat kohisevat, kitarasooloissa on jujua. Biiseissä on samantyyppistä näkemyksellisyyttä kuin – gulp – David Bowiella ja Peter Gabrielilla. Jälkimmäinen tulee mieleen myös herra Eccentin laulutulkinnasta. Äänessään on lohdullista melankoliaa, uhkaa silloin, kun on sen paikka.
Yksittäisiä biisejä en lähde levyltä erottelemaan, sillä ”Black Halo” soi yhtenä ja yhtenäisenä, jopa majesteetillisena – valoa ja varjoa, jännitystä ja laukeamista. Aikamoinen suoritus ottaen huomioon kannen krediitit: ”All songs written, arranged, engineered, performed ja produced by Rikk Eccent”.
Suosittelen keskittynyttä kuuntelua.
Rikk Eccent: Black Halo (Eccentrikk Media RECD 0003, 2020)
Kahden kotimaisen, hyvinkin erilaisen duon hyvinkin samanhenkiset albumit.
Emma Salokosken ja kitaristi Jarmo Saaren ”Viileässä virrassa” ilmestyi joitain viikkoja sitten. Salokoski on tietty laulajana Suomen huippuja – eläytyvä, kuulas, äärimmäisen musikaalinen. Samat adjektiivit pätevät kitaristi Saareen. Tällä levyllä Saaren soitinrepertuaari on tavallistakin monipuolisempi: kielisoitinten lisäksi koskettimia, pasuuna, perkussioita, theremin… Luulisi, että tuolla kattauksella biisit olisivat tupaten täynnä ja tukossa, mutta ei, balanssi laulun ja soitinten kesken on täydellinen!
Omia, käsittääkseni uusia biisejä, muutama laina – hyvä kokonaisuus. Eniten jännitin, kuinka Salokoski ja Saari tulkitsevat Eino Leinon, Taisto Wesslinin ja Perttu Hietasen ”Nocturnen”. Vertailukohtanahan on toinen suvereeni duo, Vesa-Matti Loiri ja Peter Lerche. Ajatuksena uskalias, toteutuksena loistelias: vieressä istuvalta Loiri-intoilijalta kuuluu mutinaa muttei täystyrmäystä. Tulkitsen kehuksi. Musiikin ja tulkitsijoiden juhlaa koko levy.
Kati & Asko -duo on puolestaan Kati Salo ja Asko Keränen. Heidän parin vuoden takainen ”3 Step Andy” -albuminsa osui käsiin kirjastosta. Myös pääosin omia biisejä, Salokosken ja Saaren suomenkielisen musiikin vastapainoksi englanniksi laulettua. Luontevasti, lisään. Yhtä luontevasti kuin 22-Pistepirkonkin, Keräsen pääasiallisen työllistäjän. Ajattomia, herkkiä biisejä, akustisvoittoisesta ja melodisesta musiikista mieleen juolahtaa Fleet Foxes, vähän myös Tuomo & Markus, jossain Neil Young. Suomalaista americanaa siis, ryyditettynä mm. viululla ja kontrabassolla. Salon ja Keräsen kuiskaileva laulutyyli, miellyttävän raukea kitarointi – pitänee ostaa levy jostain, kun tuntuu kestävän toistuvaa kuuntelua.
Retrokkiblog 