• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)

 

Retrokki kuuntelee: Aalto ”Ikaro”, 2014

aaltoJos termiä folkproge pitäisi konkretisoida, Aalto olisi aika osuva esimerkki. Tosin Aallon tapauksessa ”folk” tarkoittaa makealta lemahtavien turvesoiden ja tervankyllästämien paanukattojen sijasta ja rinnalla skaaloja ja tunnelmia Balkanin vuorilta, lännen suurilta lakeuksilta ennen valkoista miestä ja skaaloja vähän curryntuoksuisilta kujiltakin. Kolmas silmä tarkkailee sinua.

Ilmeisestikin Tampereen suunnalla vaikuttavan Aallon toinen kiekko on pyörinyt soittimessa toistuvasti – hyvä merkki musiikin ajattomuudesta ja kestävyydestä. Ehkä se kertoo myös tämän kirjoittajan hämmennyksestä: intiaanien sotatanssilta ja -huudolta – tai saamelaiselta perinnemusiikilta kuulostavalla nimibiisi ”Ikarolla” hiipien alkava levy ei paljasta ydintään heti kättelyssä.

Havaitsen niin paljon erilaisia kuulokuvia sieltä sun täältä, että päätän lähteä pienelle tutkimusmatkalle: jospa joku tietäisi jotain. Laskeudun Progarchives-sivustolle. Se luettelee Aallon vaikutteita näin: “In their tonal art they merge Tuvan throat singing, Indian sitar contemplations, Scandinavian folk dronings and vintage rock trio basis as their own sound, flavored with both African and Near-East details and warm personal touch”. Kunnon herkullinen sekametelisoppa siis, aineksia sieltä sun täältä.

Yksinkertaistettua tietoa tarjoaa saate. Se valistaa, että Aallon porukat – Petra Poutanen (laulu, kantele), Sampo Salonen (laulu, doshpuluur (?), didgeridoo), Antero Mentu (sitar, kitara), Panu Ukkonen (klarinetti, bassoklarinetti), Marko Niittymäki (mandoliini, banjo, perkussiot), Kusti Rintala (rummut, perkussiot) – ovat perehtyneet sekä ”eri etnisiin musiikkiperinteisiin että esimerkiksi psykedeeliseen rockiin”. Myös klezmer ja krautrock mainitaan.

Leijumme painottomassa tilassa

Jo ”Vapahtaja”, toinen biisi, pistää kipakaksi – jos ei nyt ihan ripaskaksi, niin kuitenkin itämaiden skaaloilla funkkaavaksi pirunmoiseksi tanssiksi. Vaikka kappale tarjoaa myös suvantoja, taustalla sykkii kuitenkin Rintalan ylläpitämä jazzahtava jännite. Kuulostelen samalla tavalla folkkia, etnoa ja rockia yhdisteleviä yhtyeitä. Palaan 60-luvulle ja Incredible String Bandiin. ISB hyppäsi aika nopeasti aika usein suoraan sanoen rämpytyksen puolelle, Aalto on ehkä hillitympi ja organisoidumpi. Kuten ”Kuun tytär”, jossa kaari on pidempi ja korkeammalla, ehkä jossain Piirpaukkeen suunnassa.

Pidän laulua yhtenä soinnin elementtinä, instrumenttina. Tarinat johdattelevat kappaleita luontoon, ja siihen liittyvään tarustoon. Laulua ei jokaisessa kappaleessa edes ole. Esimerkiksi kaksiosaisen ”Kastepisaroita”-biisin kakkososa hengittää mainiosti sitarin ja muiden kielisoittimien vetämänä instrumentaalina. Mietin George Harrisonin Intian inspiroimana säveltämiä henkistyneitä mietiskelykappaleita.

”Heijastumia” on hyvinkin itämaisesta sävelkielestä huolimatta jossain Pekka Strengin kasvimaassa, varsinkin sanoituksellisesti. Petra Poutasen äänessä on välillä samanlaista äärimmäisen nautittavaa raukeutta kuin Maaritilla ja tyttärellään Jannalla (”Sateentuoksuisia unia” – joka on biisinä muutenkin ehkä kokonaisin ja viimeistellyin moniäänisine kertosäkeiseen ja instrumentaaliväliosineen).

Kannattaa muuten katsoa bändin nettisivuilta hillitön video aiheesta ”Metsätaloushöömei”, jossa mm. pari alastonta miestä kirmailee ilkosillaan pitkin metsiä. Ko. biisissä Poutasen lisäksi laulusta vastaavat jotkut miehistä. Banjo ja perkussiot ylläpitävät ravia, kitarat piirtävät kuvioitaan. Muistelen Buffalo Springfieldin ”Bluebird”-biisin pitempää versiota, jonka loppuosassa banjo tarjoaa samanlaisen elävän sooloilualustan. Tähän voisi upota loputtoman pitkäksi ajaksi. Kehotan muuten kuuntelemaan ”Ikaroa” kuulokkeilla: mielikuvituksekkaat instrumentoinnit pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

”Ikaro” on varsin nautittava kiekko, joka tosin vaatii paneutumista ja aikaa. Suomalaisten ikimetsien mystisyys saa uusia sävyjä itäisemmistä skaaloista ja soittimista. Pikaruokaa odottavien ruokalistalle Aaltoa en uskalla ehdottaa.

Pekka

PS. Waldemar Wallenius on kirjoittanut levystä näkemyksellisen jutun osoitteeseen http://www.rootsworld.com/0603123/reviews/aalto-14.shtml

Aalto: ”Ikaro” (Uulu Records UULU0009, 2014)

etnoaalto.blogspot.fi

www.facebook.com/etnoaalto

soundcloud.com/etnoaalto

Retrokki kuuntelee: Teri Mantere “Simple Before”, 2012

teri mantereNeljän kappaleen kiekko akustisen kitaran ja rohkean lauluäänen vapaahkoa ilmaisua.

Itselleni täysin tuntemattoman Teri Mantereen musiikki ei ensimmäisillä soittokerroilla tarttunut kraivelista ja pysäyttänyt. En löytänyt punaista lankaa, ajattelin että kaveri on suunnannut studioon tallentaakseen sen hetkisiä tuntemuksiaan matkamuistoksi, omaksi ja ystäviensä iloksi.

Heppoisin perustein muodostettu ensivaikutelma voi kuitenkin pettää. Tästä itselläni on katkeriakin esimerkkejä. Ei niistä sen enempää, kuin että Siperia on opettanut. Siksi maltoin mieleni.

Toinen tekstikappale, jossa kuuntelija löytää kontekstin 

Muutaman viikon tauko kuuntelussa, sitten keskittynyt rupeama. Jännää tässä biisikvartetissa on, että vaikka kyseessä on ”vain” neljä kappaletta, biisien erilaisuus rikastaa ratkaisevasti kuuntelukokemusta – koen keskittyneen kuuntelun jälkeen tehneeni pidempäänkin musiikillista matkaa.

Hahmottelen mielessäni biisien luonteita ja rakenteita.

”Will You Be” – nuoremman polven tekijöistä Ben Harper ja Jack Johnson lienevät jonkinmoisia vaikutteita. Vanhemman polven kuuntelijana olen kuulevinani Stephen Stillsiä: intohimoista ja eläytyvää laulua, jopa runttausta a la Richie Havens. Lopun sanaton laulu on silkkaa David Crosbya. Acid folk? Ehkä, jos yhtään ymmärrän tämän genren.

”Simple Before”. Rauhallisempi, akustinen kitara ja oletettavasti urkuharmoni tai harmonikka. Hymnimäistä paatosta – ”Quiet Joys of Brotherhood”! Rohkeassa, impressionistisessa laulussa häivähtää Tim Buckley.

”Open Wide” on instrumentaali, näyte Mantereen sorminäppäryydestä ja instrumentin hallinnasta.

”Want to Float” saa väriä ja ulottuvuuksia Johanna Mantereen ja Sanna Sundströmin viuluista sekä Elsa Sihvolan sellosta. Kuulas kevätaamu, voimakkaasti leijaileva laulu, Jon Andersonin kirkas ääni, Rufus Wainwrightin dramatiikka. Sävellyksenä sijoittaisin tämän proge-nimikkeen alle: tavoitteellinen ja kunnianhimoinen.

Summauskappale, joka piirtää kokonaiskuvan

Sanoisinpa, että yhdellä tai parillakaan kuuntelulla Teri Mantereen EP ei avaudu. Mies lienee työstänyt kappaleita hyvän aikaa – aikaa ottaa myös omaksuminen. Se kannattaa kuitenkin ottaa, sillä Mantereella on selkeästi varsinkin musiikillista sanottavaa sekä taito ilmaista ja sovittaa se.

Pekka

Teri Mantere: Simple Before (Inkoon Musiikki IMU-CD 122, 2012)

facebook.com/terimantere

www.imu.fi

Retrokki kuuntelee: Tero Hyväluoma ”Junkyard Ball”, 2013

tero hyväluomaMusisoiva maan- ja maailmankiertäjä, mm. Frigg-, Snekka- ja Haaga Folk Machine -aktiivi, ahkera levy- ja keikkamuusikko, pelimanniviulun Suomen mestari, opettaja, säveltäjä ‒ ja nyt Tero Hyväluoma on myös sooloalbumidebytantti.

Puolihuolimaton vilkaisu levyn kanteen ja nimeen saattaa hyvinkin tuottaa oletuksen romuluisesta rappioromantiikasta. Musiikista, joka kirskuu ja kitisee, rahisee ja rämisee. Ainoa, joka määritelmistä lopulta pätee, on romantiikka, sekin lähinnä kulkuriromantiikan muodossa. Sillä Tero Hyväluoma ja yhtyeensä Frost V tekevät levyllään huikean matkan tyylistä ja tunnelmasta toiseen. Ehkä Hyväluoma vielä tarkoituksellisesti ruokkii kulkuri- ja seikkailija-mielikuvaa: ”Reel Psilocype & Juottomarssi” johtaa jo yksin biisin nimenä ajatukset aika hämäriin tunnelmiin.

Lisäsin tähän arvioon tagit ”acid folk”, ”fantasia” ja ”hippie” niiden oletettavien ”folkin” ja ”kansanmusiikin” lisäksi. Ehkä ne kertovat tämän levyn luonteesta.

Tero Hyväluoman lisäksi instrumentaaliyhtyeen vakiokokoonpanoon kuuluvat Harri Kuusijärvi (harmonikka), Matias Tyni (piano, harmooni), Vesa Ojaniemi (kontrabasso) ja Niko Votkin (rummut). Vierailijoina on mm. aika monta Järvelä-sukunimellä varustettua muusikkoa ja laulajaa. Suomalaisen nykykansanmusiikin ykköskaartia siis.

Musiikillisesti ollaan kuitenkin kaukana perinteisestä suomalaisesta kansanmusiikista ‒ paitsi että yhtye versioi muuten instrumentaalien kyllästämällä levyllä perinteisen ”Läksin minä kesäyönä” -laulelman, tulkitsijoina Aili Järvelä, Maija Kauhanen ja Tero Pajunen. Toki Hyväluoma ja yhtye vääntävät tähänkin, hyvin herkässä ja suoraviivaisessa hengessä alkavaan lauluun hienovaraista kierrettä ja kaarretta. Biisistä on YouTubessa hieno levytystilannevideo, joka korostaa makeaa laulusovitusta. Mieleen muistuvat David Crosbyn ”If I Could Only Remember My Name” -albumin lauluosuudet: vapaata, melodista, sanatonta.

Muualla piisaa hillitöntä svengiä, kiitos Niko Votkinin ja Vesa Ojaniemen armottomasti groovaavan rytmiryhmän! Välillä biisien pohjavire on irtonainen, vetävästi jazzahtava, toisaalla kiidetään hillittömällä vapaalla laukalla.

Eniten tällä levyllä hämmästyttää se, että lähes kaikki musiikki on tallennettu livenä studiossa. Se tuntuu synnyttäneen orgaanisen, itseään ruokkivan rytmikierteen: Hyväluoman intohimoinen, välillä mustalaistyyppisesti revittelevä viulu, Tynin harkitsevampi piano sekä Kuusijärven irtonainen harmonikka pääsevät vapaasti riehumaan eteenpäin potkivan kompin päällä. Studiolive on tuottanut myös muutaman harhailevamman soolon ‒ sekin improvisaatiosta voi toki seurata. Demokratiasta kertoo, että Hyväluoman viulu ei mitenkään hallitse, vaan kaikki saavat arvoisensa palstatilan.

Etno-jazzia? Proge-folkkia? ”Highway to Iced Land” edustaa ehkä edellistä ‒ skandinaavista, pianovetoista kauneutta pariisilaisessa jazz-salongissa. Kolmiosainen ”Deep Field Travel” on taas korkealentoinen esimerkki jälkimmäisestä. Osien nimet (Interstellar Blue, Pristine, Cygnus X-1) nostavat ajatukset sfääreihin, myös viulu ja harmoni tulkitsevat tähtien korkeataajuista viestiä kunnes päädytään zappamaiseen jazz-rockiin.

Hurjin on nimikappale ”Junkyard Ball”. Hanurilla soitetun heavy-riffin sekä rumpu-, basso- ja viulusoolojen kautta eksytään yökerhoon ‒ kunnes aamu valkenee, ja tallustetaan raskain askelin kotiin. Samaa sisällön rikkautta löytyy muistakin biiseistä. ”Punaturkki Breakdown” on villi sekoitus masurkkaa ja herkkää bassosooloa, ”Itälahden” eleginen pianoaloitus (ja / vai claviola by Johanna Juhola?) kääntyy pianon ja viulun melodiseen vuoropuheluun.

Freelanceviulistiksi itseään tituleeraava Tero Hyväluoma on yhtyeineen luonut vahvasti elämänmakuisen bailukiekon: toimii sekä keskittyneessä kuuntelussa että kuplivassa puheensorinassa. Tilattavissa ainakin Lusti Musicin sivujen kautta.

Pekka

Tero Hyväluoma: Junkyard Ball (Lusti Music LUSTI009, 2013)

www.terohyvaluoma.com

www.lustimusic.com

Kuuntelussa: Tiiu Helinä ”Veli”, 2012

Tiiu HelinäKoukuttava yhdistelmä folk-laulelmaa ja teknotehosteita, artistin debyytti. Laulaja ja viulisti Tiiu Helinän aisaparina ja tehosteteppona hänen veljensä Samuli Tanner Clouds-konemusiikkiduosta.

”Taitaa Tiiu Helinä olla taiteilijanimi”, ajattelin poimiessani kiekon kirjastosta kokeiltavaksi. Helinä-keiju, Peter Pan, Kapteeni Koukku – näitä seikkailujahan on lapsena itse ja myöhemmin omille lapsille lukenut.

Sitten Tiiu alkoi laulaa. Kuulaasti, aika korkealtakin: keiju mikä keiju. Haikeita, ehkä suomalaiskansallisia sävelmiä, sanoituksissa suorasanaisuuden sijasta mielikuvitusta ruokkivia vertauskuvia, laulu sanoineen yksi kokonaisuuden rakennusaineista. Sanoituksista sanottuna sanoisin, että vaikka taso pysyy aika abstraktilla, aivonystyröitä ja mielikuvia kiihottavalla tasolla, jokin vähemmän onnistunut, maallistuneempi ja kokonaisuudesta harhapoluille johdattava poikkeuskin löytyy.

Saunapuhtaina lauluina Helinän sävelmät johdattavat riippuvaoksaisten, naavaisten kuusten korpimetsään: maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hidastempoista, mollivoittoista vaellusta, sellaisenaankin suomalaiseen sieluun osuvaa. Mainosmies voisi todeta: ihan mukavaa, naisänddändi, mutta kuinka Tiiu Helinä eroaa joukosta, mikä on hänen erityinen erottautumiskulmansa?

Muistelen vuosikymmeniä taaksepäin nuorta ruotsalaista laulajatarta, joka oli laulellut pari ihan mukavaa kiekkoa, mutta jolla oli potentiaalia paljon enempään. Tuli kolmannen albumin aika. ”Va’ fan skall vi göra”, mietti levy-yhtiön terävin kärki. Lopulta Eva Dahlgrenin ”För väntan” -albumia terästettiin jousisovituksilla ja jousilla. Läpimurto, loikka nuorisolupauksesta aikuisten isoksi nimeksi.

Riittääkö ehkä sattumalta, kokeilun seurauksena viisuihin lisättävät koneelliset efektit? Nakutukset? Tikitykset? Urkuharmonit? Antavatko ne ratkaisevaa erottautumiskulmaa?

Kyllä ja ei.

Saman oloiset sävellykset saavat uutta syvyyttä ja persoonallisuutta. Tekno… äh, en halua käyttää tekno-alkuista sanaa, sillä ei tämä mitään teknoa ole. Kunhan siskokset ovat verevöittäneet hyvin suomalaisia korpivaelluksia koneilla luoduilla äänillä, joskus luontevilla, joskus päälle liimatuilla. Poimin tägivarastosta avainsanoiksi singer-songwriter, acid folk ja laulelma. ”Veli” on synteesi näistä.

Maata ”Veli” ei ehkä mullista, mutta mukavan koktailin – suomalaisittain – Tiiu Helinä veljineen on sekoittanut.

Pekka

Tiiu Helinä: Veli (El Camino Records, 2012)

PS. Kun Googlen kuvahaulla etsii Tiiu Helinää, koosteeseen pamahtaa jostain syystä myös nuori Joni Mitchell… laulajattaren seikkaileva ensialbumi lienee tämän artistin tuotannosta lähin vertauskohta. Ja enemmän kuin Joni Mitchell, ihan kotimainen Yona on kyllä lähempänä Helinän maata ja sukua.

Pekka käy keikalla: Comus Korjaamolla 10.3.2012

comusComus ei jätä kylmäksi! Tässä muutama ote yhtyettä – tai oikeastaan sen ensimmäistä albumia ”First Utterance” – käsittelevästä luvusta ”Galactic Ramble” -kirjasta: ”The death metal of the folk scene.” “The weirdness of the music is further compounded by the almost unbelievable lyrics, including graphic descriptions of rape, mutilation, murder and execution.” “Quite simply one of the most bizarre and unforgettable LP’s in history, featuring music that is almost indescribable”. Tuon ensimmäisen albumin maineella Comus lunasti paikkansa progressiivisen folkin aikakirjoissa, kakkosalbumi “To Keep from Crying” jäi jo pienemmälle huomiolle.

Ja ensimmäisen levyn musiikkiin Comuksen keikkasettikin pohjautuu. Aloituksena ”Song to Comus”, taustakankaalla levyn kannen hirviö, hiilihappojäätä, sinistä, uhkaavaa valoa. Roger Wootton laulaa hienostelematta, karhea ääni ja intensiivinen tulkinta tuo mieleen Kevin Coynen. Wootton ja toinen nokkamies Glen Goring istuvat kitaroineen, Bobbie Watson seisoo miesten vierellä ja keventää Woottonin rankkaa tulkintaa kirkkaalla, ehkä vähän Annie Haslamia muistuttavalla äänellään. Basisti Andy Hellaby seisoo taka-alalla, eturivissä on neljän alkuperäisjäsenen lisäksi erehdyttävästi nuorta Barry Dransfieldiä muistuttava viulisti sekä perkussioista ja puhaltimista vastaava Jon Seagroatt.

Tahti tasoittuu, välillä ollaan hyvinkin pastoraalisissa tunnelmissa. ”Muistuttaa vähän Renaissancea”, huomauttaa tuttava. Kyllä. Kunnes Wootton tarttuu seuraavaa karmivaa tarinaa niskasta, vääntää ja kääntää. Jotkut biisit kiihtyvät hypnoottiseksi rituaaliksi, Watson paukuttaa tamburiiniaan, muutaman tanssivan katsojan kädet osoittavat kattoon, tukat heiluvat villisti. Ollaanko nyt todella vuodessa 2012?

Comuksen setti perustuu lähes täysin ensimmäiseen albumiin, lisäksi kuullaan kolme uutta biisiä, jotka Woottonin mukaan julkaistaan ep:nä tai mini-albumina. Vaikka biisit ovat aiheiltaan jopa brutaaleja ja uhkaavia, ilmapiiri on kuitenkin leppoisa. Pari kappaletta joudutaan aloittamaan kahteen kertaan, Woottonilla on ongelmia kitaransa vireessä (”tämä on se sama kitara, jota käytin silloin Comuksen levyjä tehdessämme”). Goring osoittautuu taitavaksi kitaristiksi, Seagroatt värittää biisejä loistavasti. Mielenkiintoinen keikka!

Vaikka alussa sanoin, että Comus ei jätä kylmäksi, suomalaiset eivät yhtyeen ensiesiintymisestä tässä maassa lämmenneet. Puolityhjä sali, muutamakin paikalle suostuteltu tuttu kyseli ennen keikkaa, että mikäs tämä Comus nyt oikein onkaan? Paikalla myös muutama ilmiselvästi bändistä kiinnostunut turisti.

Pekka

www.comusmusic.co.uk

Pekka retroilee: Melissa ”Melissa”, 1970

mellissaAmerikkalainen (?) laulaja-lauluntekijä – reliikki hippikaudelta vai tulevien vuosien trubaduurien esiinmarssia ennakoiva visionääri?

Vaikka ilmestymisajankohtansa ja musiikkityylinsä perusteella Melissan samanniminen kiekko ansaitsisi paikan Fuzz, Acid & Flowers -opuksessa, en sitä kirjasta kuitenkaan löydä. Ja koska julkaisija on valtamerkki, amerikkalainen Decca, pikkumerkkeihin ja omakustanteisiin keskittyvän Acid Archives -kirjan plärääminen johtaa sekin vesiperään. Nettihaku? Muutama maininta huutokauppasaiteilla – pari niistä Japanissa. Taustatiedon puute johtaa olemattomiin etukäteismielikuviin, pitänee siis tyytyä kuulokuviin. Enhän tiedä edes Melissan sukunimeä… onkohan taiteilijanimi otettu Melanien innoittamana – tai tyydytty pelkkään etunimeen?

Kannen kuva on syksyinen – ja vähän psykedeelinenkin: ruskan värejä, Melissasta kaksi runotyttömäistä kuvaa akustisine kitaroineen ja olkalaukkuineen, tytön ulkonäössä yhtäläisyyksiä Jennifer Warnesiin. Lauluäänensä ylärekisterissä kuulas ja ilmeikäs, vähän Judy Collinsiin kallellaan, normaalissa lennossa voimaakin löytyy. Joissain tunnelatausta edellyttävissä kappaleissa mainittu Melaniekin tulee vähän mieleen, mutta onneksi vibraatto puuttuu.

Voisin hyvin kuvitella, että opportunistiset levykauppiaat kaupittelisivat tätä kiekkoa acid folk -termin savuverhossa…

Kappaleet ovat kahta lukuun ottamatta Melissan omaa tuotantoa, poikkeuksia ovat Beatle-Paulin ”I Will” valkoiselta tuplalta ja 1930-luvun lama-ajan klassikko ”Brother, Can You Spare a Dime?”. Omissa sävellyksissä on dramatiikkaa, jota sovitukset sekä isot – eivät kuitenkaan sokeriset – jousi- ja puhallintaustat vielä korostavat. Tavoite on selkeästi taiteellinen iskelmällisen vastakohtana. Ei pikkunättiä näpertelyä, vaan taivastahipovaa, korkealle kurottuvaa, äärimmäisen melodista. Biisillisesti kuin Laura Nyro, mutta kontrolloidumpi lauluääni? Sanoituksissa maailmanparantajan sanomaa (”…and the Boys March On”, ”Cry from a Desperate Country”) – siinä suhteessa hippikaudella liikutaan.

Ja sitten tietysti muutama suoraviivaisempi hempeily, tosin niihinkin vivahteikkaat sovitukset tuovat oman rikastavan lisänsä (sovittaja John Lissauer, levyn tuottaja hänen isänsä Robert Lissauer). Olisiko ”I Will” suoraviivaisin biisi? Voin hyvin kuvitella, että levy-yhtiö ei ole oikein tiennyt mitä kiekolla tehdä: ei poppia, ei countrya, ei folkkia – mihis lokeroon tämän nyt laittaisi?

Löytämisen arvoinen levy, saattaisi hyvinkin tulla vastaan ruotsalaisten myyjien levymessulaareissa.

Melissa: Melissa (Decca DL 75260, 1970)

PS. Amerikkalaisesta Deccasta sen verran, että 40-luvulla brittiläisestä kaimastaan kauppojen kautta irtaantunut levymerkki oli 30-, 40- ja 50-luvuilla merkittävä viihteen, big band jazzin, bluesin ja soundtrackien julkaisija. Decca osti Universal-International-merkin vuonna 1952, kunnes 1962 yhdistyi MCA:n kanssa. Sen jälkeen Decca jäi MCA:n alamerkiksi. Merkki haudattiin 1973, Deccan viimeiseksi julkaisuksi jäi Dobie Grayn erinomainen ”Drift Away”.

Country-musiikin julkaisijaksi Decca oli ryhtynyt jo 1934, merkistä muodostui tärkeä lännenmusiikin julkaisija vuosikymmenten ajaksi (Kitty Wells, Ernest Tubb, Patsy Cline, Loretta Lynn…). Deccan country-puoli on herätetty henkiin pariinkiin otteeseen, viimeksi 2008. Uskoisin, että käsissäni oleva Melissan kiekko on jollain tavalla sidoksissa juuri Deccan country-puoleen – ei siis musiikillisesti, vaan julkaisupoliittisesti.

Ja vielä amerikkalaisen Deccan fyysisestä puolesta: vinyylit ovat paksuja ja reunoiltaan kauniisti pyöristettyjä – niin pyöristettyjä, että ne helposti luiskahtavat vähänkin huolimattomista sormista esimerkiksi kiekkoa flipatessa. Ja niin paksuja ja periksiantamattomia, että kovalle alustalle pudotessa halkeamisvaara on melkoinen. Prässäykset ovat kuitenkin erinomaisia: syvät urat, pintanaarmut eivät hevin kuulu.