Retrokki kuuntelee: White Jackets ”White Jackets”, 2017

Se iski täysin yllättäen: jumalaisen kaunis akustisten kitaroitten helmeilevästi sykkivä matto, joka tuntui jatkuvan ikuisuuteen. Nostin pääni lehdestä, johon olin uppoutunut – mitä tämä on?! Sillä White Jackets -yhtyeen ensimmäisen, samannimisen albumin toinen biisi ”Circle” jyskytti vakaasti mutta kevyesti, leijaillen ja melodisesti, parhaassa popin perinteessä. Syntikatkin tuolla taustalla piirtävät korostuksiaan, onko peräti kantelekin, laulussa samanlaista enkelimäisyyttä kuin muinaisen a-ha-yhtyeen laulajalla, olikos hän Morten Harket? Tai Jeff Larsonilla. Aika täydellinen pop-biisi, joka tuottaa kerta kerran jälkeen tyytyväisen virneen!

Toistan saman raidan uudelleen ja uudelleen. Sen jälkeen toistan koko albumin ehkäpä kymmenen kertaa putkeen. Sillä löydän jokaisesta biisistä – vaikka osin synkemmissä sävyissä liikkuvatkin – oman viehkon koukkunsa. Indie-rockiksi tätä kai kutsutaan, näin ainakin Valkotakit itse musiikkinsa luokittelevat. Esittelytekstissä luettelemistaan vertaisyhtyeistä tunnistan The War On Drugsia (”68”-biisin sähäkän hypnoottinen rytmi), vähemmän Tom Pettyä ja Springteeniä. Lisään vielä The Psychedelic Fursia: hieman synkkää ja uhkaavaa, mutta jollain kummalla tavalla myös melankolista ja puhdistavaa (”Seeds”).

The Black Keys mainitaan sikäli relevantisti, että myös White Jackets on duo: Jussi Petäjä ja Turo Myllykangas, Keski-Suomesta.

Yhdeksän biisin albumi on kulutusta kestävää, sillä biiseissä on vaihtelua pop-helmi ”Circlestä” sähköisen ”Monster”-biisin karkean rhythm&bluesin kautta ”Dark and Light” -päätöksen rauhalliseen ja rauhoittavaan, hitaasti kasvavaan kaikuisaan tunnelmointiin. Siellä välissä on myös ”Hymns of Hate”, kaunista akustista folkia ja ”Don’t Murder” – olisko sitten AOR:ää? Petäjä ja Myllykangas ovat tainneet viettää treeni- ja äänityskämpällä tunnin jos toisenkin!

Kun nyt hahmotan mielessäni kokonaisuutta, huomaan hengenheimolaisuutta myös Wilcoon. Tuollekin yhtyeelle on tunnusomaista, että sen albumien kappaleet pursuilevat sinne tänne – ja tekevät musiikkinsa sen vuoksi niin kiinnostavaksi. Siksikin soisin, että White Jackets saisi musiikkiaan julki laajemmalti: ei näin kovia ja monipuolisia kiekkoja tässä maassa turhan paljon julkaista.

White Jackets: White Jackets (Pinetree Records PINECD07, 2017)

http://www.whitejacketsband.com/

http://www.instagram.com/whitejacketsband

http://www.twitter.com/whitejackets

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Sirja & Konfuusio ”Mielen sensuuri”, 2017

sirja-ja-konfuusio”Moi Keijo ja Pekka! Kiitos hyvästä ja hauskasta blogistanne. Tässä tammikuussa 2017 julkaistava debyyttialbumini.” Näin alkaa Sirja Puurtisen kirjoittama saate, aiheena hänen ja yhtyeensä debyytti ”Mielen sensuuri”. Sirjan mainitsema julkaisuajankohta tarkoittaa vinyyliä, koskapa cd tuli postissa jo joitain viikkoja sitten.

Mutta nythän onkin jo tammikuu 2017!

Virallisempi tiedote toteaa, että ”Puurtisen tavoite on pyrkiä tarjoamaan isolle yleisölle omaperäistä ja ajattelua vaativaa hengenravintoa vastapainona kaupalliselle tarjonnalle”. Ainakin osan tuosta tavoitteesta ”Mielen sensuuri” kyllä selättää, sen verran omaperäistä ja täräyttävää indierockia musiikki on. Hauras runotyttö Puurtinen ei ole, vaikka kappaleiden nimissä ja sanoituksissa riimitelläänkin. Nuorta vihaista naista hänessä on, mutta myös ihmetystä elämän ilmiöiden edessä.

Ison yleisön halattavaksi albumi saattaa kyllä vaatia liikaakin ajattelua ja avarakatseisuutta.

Sirjan sävellyksissä on särmää, samoin toteutuksissa, laulusta puhumattakaan. Naispuolinen Kauko Röyhkä ja hänen Narttunsa ehkä? Puurtisen ärhäkkä laulu ei jätä kylmäksi, taipuisista melodioista ja kurveja nuolevasta äänestä tulee mieleen Costi, puristuksesta ja intohimosta ehkä Moon Cakes -yhtyeen Aino Roivainen.

Biisit eivät sovi jokapäiväisiin kaavoihin, sähköistä vääntöä riittää. Silloin, kun sanoitukset vaativat, osataan hiipiä ja hissutella ja sitten taas päästellä menemään kuten sähköisessä ”Erehdys”-bluesissa. Sitä edeltävä ”Pääni on vankila” taas tarjoaa häröilyä ja pään sisäistä sekasortoa. ”Hiljainen paluu” aloittaa kulkunsa rauhallisesti, mutta kasvutarina kasvaa suorastaan kosmisiin mittoihin säröisen kitaran ja taustalla huojuvien koskettimien kannattamana. ”Kehyksissä eksyksissä” on popmainen, jopa iloisesti hyppelehtivä, ja sellaisenaan keventää levyn aika vakavaa ilmettä.

Vaikka kaikki biisit ovat Puurtisen käsialaa ja arvatenkin sielunmaisemaa, Ossi Nurmela, Tommi Wehmas ja Jussi Peevo vyöryttävät niihin omaa suurieleistä paatostaan, välillä räkärockin sekasortoisellakin svengillä (”Pääni on vankila”), välillä kunnioitettavalla tyyneydellä ja itsehillinnällä (”Humallun hurmiosta”).

”Mielen sensuuri” on varsin valmis debyytti. Ei kuitenkaan kypsä, vaan medium ja hieman verestävä, sellaisista voimaantuville.

Pekka

Sirja & Konfuusio: Mielen sensuuri (SIP-0013, 2016)

http://www.sirjakonfuusio.com/

www.facebook.com/sirjakonfuusio