• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Ilaria Tucci ”Vento”, 2017

Italialaista temperamenttia ja suomalaista harkintaa, sydäntä ja järkeä. Niistä on tehty italialaisen, Suomessa opiskelevan Ilaria Tuccin laulama ja kotimaisen The Blue Ice Orchestran säestämä albumi. Yhdistelmä tuntuu alkuun oudolta. Vielä oudommaksi asia muuttuu, kun huomaa että Tucci tulkitsee osan kappaleista – kaikki omaa tuotantoa – äidinkielellään eli italiaksi ja osan englanniksi.

Takakannessa Tucci poseeraa syksyisessä lampimaisemassa hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kuinka olen tähän joutunut? Millaisen sopan olenkaan keittänyt?

No mehukkaan! The Blue Ice Orchestralta taittuu niin avausbiisi “Sorprendimin” sähköinen tango – hieman säröisessä Tom Waits -hengessä – kuin hattarankevyt lattari ”Non ti fidare”. Edellisessä Sami Sippolan härski foni ja Tuomas Luukkosen vereslihainen kitara kasvattavat tarvittavaa rupea. Tuccin ääni on hyvin pinnassa, seinäruusuna hän ei viihdy.

”Perché” kuplivine hanureineen (Frédo Poldevin) ja jykevine potkuineen (Ville Rauhala (basso), Sebastian Krüh (rummut)) kuljettavat italialaista iskelmää, tarttuvaa sellaista. Tällaisena kuulisin mielelläni koko albumin. ”Donna Finlandia” voisi olla 60-lukulainen draama, yhdistelmä laiskaa tangoa ja iskevää kiihkoa. ”Find Me” lipsahtaa viihteelle, Tucci pistää peliin omaa kohtalokkaan tummaa tulkintaansa. Tuomas Luukkosen kuulas kitara maalaa taustalle kesäisen järvenselän.

Kappaleita yhdistää vahva rytmi, esimerkiksi ”Troublemaker” paahtaa ja paahtuu Tuccin kiihkeän tulkinnan taustalla. Nopeissa ja rytmisissä biiseissä Tucci on laulajanakin omimmillaan. Syksyisestä kannesta huolimatta ”Vento” tuo aurinkoa räntäsateeseen.

Pekka

Ilaria Tucci: Vento (DMW-16ALB02, 2017)

 

Retrokki kuuntelee: Yliaho & Saarilehto ”Tien reunalla”, 2016

yliaho-saarilehtoJari Yliaho – kitaristi, laulaja ja säveltäjä – tuttu nimi mm. Donnasta, Juicen yhtyeistä ja Siberiasta. Erkki Saarilehto – edesmennyt runoilija, taiteilija ja sanoittaja. Liuta nimekkäitä laulaja- ja soittajavieraita, levy työn alla vuosikausia. Siinä tämän albumin tuoteseloste lyhykäisyydessään, sellaisena kuin itse sen olen ymmärtänyt.

Pitkästä työstöajasta huolimatta levy kuulostaa sävellyksellisesti ja soitannollisesti huomattavan ehjältä ja kokonaiselta – ja myös monipuoliselta, siitä pitävät huolen viimeistään laulajavieraat. Tunnistettavimpia ovat Dave Lindholm, Juha Lehti ja Harri Marstio, myös Jari Yliaho, Roope Yliaho – oletettavasti hänen poikansa, sekä Ila Loueranta tulkitsevat koko sielullaan.

Ei tyypillisintä Suomi-rockia, eikä aina edes rockia, vaan rock-laulelmaa, jossa sanoilla on sisältöä ja painoarvoa.

En tiedä, ovatko sanoitukset varta vasten tälle levylle tehtyjä, vai onko Yliaho poiminut tekstit Saarilehdon tuotannosta. Sanoituksista huokuu luonto, ihmisyys ja rauha – ja tietysti rakkaus. Runollinen ”Valkia hevonen” on hieno, luontoa ja sen uudistumista ylistävä kappale niin sanoituksellisesti kuin rauhallisella toteutuksellaankin. Sen luontosymbolismi poikkeaa muista aika suorasanaisista teksteistä, samaan kastiin kuuluu ”Tuhannet tähdet”.

Vaikka Yliaho taidetaan mieltää ennen kaikkea kitaramestariksi, tällä levyllä hän on pätevä biisintekijä. Kappaleissa ei pyöritetä yhtä ja samaa tahkoa, vaan liikutaan esimerkiksi Juha Lehden laulamasta kevyesti keinuvasta, urkukuvion sävyttämästä ”Kasvot väkijoukossa” -biisistä soundillisesti eniten Siberiaa muistuttavaan, isoksi paisuvaan ”Tuhannet tähdet” -stadionballadiin.

Veikkaisin, että se on Safkan haitari, joka hyvin suomalaisesti värittää ”Tien reunalla” -kappaletta, Eemil Tikanmäen viulu komppaa. Surullinen, mutta lohduttava tarina. Sitten repäisee ränttätänttää Dave, ”Valossa sun”, hyvin on Davemainen rokkikukko-kappalekin, hieno slide-soolo! Sen soittajaa en tiedä, sillä Jari Yliahon lisäksi kieliä levyllä venyttävät myös Heikki Silvennoinen, Markku Petander, Tommi Laine ja Seppo Hakasalo.

Roope Yliahon laulama iskelmäinen ”Läheltä ja niin kaukaa” viulu- ja haitarikorostuksineen sopisi hyvin Suomi-jukeboksiin missä päin maata tahansa. Roopella on vahva ja varma lauluääni, kuullaanhan häntä vielä? Harri Marstion laulamaan ”Kulkurin lauluun” akustinen kitara tai tietysti sen soittaja vetäisee flamencomaisen soolon, bongot luovat sykkivän pohjan. Sen kohtalokasta tarinaa syventää päätösbiisi, sellon reunustama ”Nämä vuodet”: ”Nämä vuodet, ennen kuin kuolen, tahdon…” – liikutaan tummissa ja kohtalokkaissa vesissä. Rillumarei tämä ei ole, ja uudesta syntymästäkin puhutaan. Vakuuttava niitti.

”Tien reunalla” ei ole kertakäyttöviihdettä. Siinä on tasoja ja tunnelmia, kappaleisiin kannattaa uppoutua laulu kerrallaan. Sanoma on hyvin universaali.

Pekka

Ps. Donnan ”Muinainen kaunotar” kuunteluttaa itseään yhäkin, sen verran runsaasti koskettavaa viattomuutta biisissä ja sen esityksessä on. Eittämättä yksi Suomi-rockin helmistä.

Yliaho & Saarilehto: Tien reunalla (JY2016, 2016)

Retrokki kuuntelee: Vallu Lukka ”Hymni tulelle”, 2016

vallu-lukkaIlman harmainta mielikuvaa Vallu Lukasta tai hänen musiikistaan tartun hailakkaan kiekkoon. Tavaan kansia marraskuun hämärässä: runoilijoiden tekstejä (mm. Uuno Kailas, Lassi Nummi, Eino Leino), Lukan omat sävellykset ja sovitukset, ensimmäinen sävellys jo vuodelta 1993. Netti kertoo Lukan olevan myös näyttelijä ja teatterisäveltäjä – ja musisoivan lisäksi Groove President -kokoonpanossa. Nimi taitaa kertoa oleellisen. Miespääosassa Svenska Teaternin Mamma Mia! -musikaalissa.

Pitkäaikainen haave omasta levystä, säveltämään pakottaneet runot, ehkä? Kysyn siis itseltäni, mikä on saanut Vallu Lukan ryhtymään sekä taiteellisesti että taloudellisesti haastavaan projektiin, levymerkkikin kun näyttää olevan Vallun Sävel. Vahvaa tahtoa sekä syvää näkemystä ja taitoa tähän on joka tapauksessa tarvittu.

Ja noita kaikkia Lukalla kyllä on: upea levy!

Sävellyksissään Lukka on tavoittanut sanoitusten ytimen – joskus ylentävän, toisaalla herkkyyden, tuossa lempeyden. Patetia kurkistaa kulman takaa, mutta pysyy loitolla. Vaikka aika samantempoisia laulelmia ovatkin, biisien sovituksissa on riittävästi omaperäisyyttä ja koukkua, jossain lattariakin. Sirkku Hilangon viulu ja Speedy Saarisen sähkis terävöittävät perusryhmän Dan Antone (koskettimet), Axu Ahlroos (rummut), Jussi Turunen (kitarat) ja Pasi Ryökkynen (kontrabasso) harkittua ja vivahteikasta säestystä.

Tekstit ovat luonnollisesti jo kansallisomaisuutta, eivät kuitenkaan sieltä tutuimmasta päästä.

Laulavasta näyttelijästä tulee väistämättä mieleen Vesa-Matti Loiri, varsinkin kun yksi Loirin bravuureista, Toivo Kärjen ja Reino Helismaan ”Lauluni aiheet” löytyy tältäkin levyltä. Jos Loiri on enemmän lausuja, Lukka on puhtaasti laulaja. Lukan pehmeässä ja kuitenkin miehekkäässä äänessä on välillä haavoittuvuutta, välillä rapaista uhmaakin. ”Pieni syntinen laulu” on aikamoinen esimerkki miehen kiihkeästä tulkintakyvystä! Tulee mieleen Pepe Willbergin osuvimmat, sydän karrella lauletut vedot.

Kuuntelen Uuno Kailaan ”Karavaani”-runoon sävellettyä biisiä. Kansallisromanttinen viulu, Dan Antonen helisevä Rhodes, Turusen mandoliini, Lukan ylevä ja kuitenkin nöyrä sävellys. Kappaleesta henkii ”iankaikkinen kaipaus”, kuten runossakin sanotaan. Kohtalokas ”Rondo” vie eniten Loirilandiin – Veijo Meren suomentama Francois Villonin runo on tuo levyn varhaisin sävellys. Speedy Saarisen kitara ulvoo. Parin kappaleen taustat Lukka on ohjelmoinut – tekniikka ei onneksi pääse valloilleen Lukan inhimillistävän äänen ansiosta. ”Voittajat” ja nimikappale nousevat suorastaan yleviksi hymneiksi, taistelulauluiksi. Eino Leinon puhdasotsainen ”On niin herttaista ajatella” ja siihen sävelletty laulelma istuisi SuomiLoveen.

Vallu Lukan ”Hymni tulelle” sijoittuu huippusuositun, hieman nostalgisen Suomi-iskelmän ja korkeammalle kurkottavan laulelman välimaastoon. Toivottavasti pieteetillä tehty levy saavuttaa ja vakuuttaa ensin radioasemien portinvartijat ja sitä kautta ison yleisön. Tässä on ainesta klassikoksi.

Pekka

Vallu Lukka: Hymni tulelle (Vallun Sävel, 2016)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Pirjo Aittomäki ”Meidän piti matkustaa”, 2016

Pirjo AittomäkiTango-Orkesteri Unton solistina kolme levyllistä tangoa taivuttaneen ja How Many Sisters -trion jäsenenä samaiseen määrään albumeita osallistuneen laulajan ensimmäinen sooloteos. Vahvoja lauluja, vahva laulaja!

Eikä mikä tahansa teos: kaikki kappaleet ovat käsittääkseni originaalisävellyksiä, säveltäjänä Anna-Mari Kähärä, tekstit ovat kuuden, hieman eri aikakauden suomalaisrunoilijan runoja ja laulutekstejä (Anna-Leena Härkönen, Eeva-Liisa Manner, Aila Meriluoto, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen, Elvi Sinervo). Orkesterissa painottuvat jouset, säveltäjän piano sekä Jukka Eskolan sumuista, autiota ulappaa halkovat trumpetti ja flyygelitorvi.

”Laulelma” tuntuu tämän albumin kappaleita kuvailtaessa turhan kepeältä ilmaisulta – sekä lauluissa että Pirjo Aittomäen tulkinnassa on armottoman vahvaa paatosta ja dramaattisuutta, välillä hengästyttävyyteen saakka. Olen omaksunut Anna-Mari Kähärästä mielikuvan hulvattomana ja leikittelevänä laulajana, säveltäjänä, sovittajana ja soittajana, pianistina ja haitaristina. Rajattomana renessanssitaiteilijana. Välillä humoristinakin.

Tällä levyllä ollaan vakavan äärellä. Selkä suoristuu auktoriteettien edessä.

Pehmeitä kohtiakin löytyy. ”Kakskymmentä suvea” Aila Meriluodon runoon keinuvine rytmeineen viittaa kansan- ja kamarimusiikkiin. Samaa perisuomalaista realismia on Anna-Leena Härkösen sanoittamassa lihallisen kohtalokkaassa ”Koivunlarvalaulussa”. Nimikappale on kepeästi laineileva bossanova, Aittomäen laulussa on sekä sensuellia pehmeyttä että ylvästä kaipausta. ”Minun veljeni” löytää lokeronsa jazzlaulelmasta, makea kuoro.

Sanoituksista – runoista ja teksteistä – huokuu tietysti, että ne ovat vahvojen naisten vahvoja tarinoita. Enkä kyllä Kähärää ja Aittomäkeä yhtään heikommiksi arvele! Elämä vie mehut, epävarmuus kalvaa, on elettävä mitä elämä eteen heittää. Ja koska aiheet ovat kalvakoita kuin loppusyksyn hopeisena kiiltävä savinen pelto, niin ovat myös sävellykset. Esimerkiksi ”Älä kysy mitään” on pohjoismaisen viileä ja paatoksellinen, periksiantamaton kuin kivikova ruisleipä. Kähärä kyntää samaa kyistä ja hyistä peltoa kuin esimerkiksi Otto Donner, Eero Ojanen ja Kari Rydman. Aivan loistavaa: hienostuneita yksityiskohtia, reheviä sovituksia, paljasta silloin kuin paljas toimii!

Topi Korhosen marssirytmiset kitarat kappaleessa ”Saima Irene maaliskuussa 1918” (Marja-Leena Mikkola) korostavat laulun karua aihetta – nimikin sen jo kertoo. Elvi Sinervon ”Niin muistan” vie vankilaan. Menettäminen, epävarmuus, muistot, yksinäisyys, kuolema, pettymys ja pettäminen, hiljainen alistuminen ja sanaton katkeruus – näistä on suomalaisten selviytymistarinat tehty, myös tällä levyllä.

Samaa aihepiiriä ja tunnelmaa löytyy ”Niin vähän on aikaa” -albumilta, yhdeltä suomalaisen poplaulelman ehdottomista kulmakivistä. Kyllä, vertaan ”Meidän piti matkustaa” -teosta edellä mainittuun. Molemmat kestävät aikaa, molempia kannattaa kuunnella pintaa syvemmältä. Ja välillä antaa musiikin vain viedä.

Pekka

Pirjo Aittomäki: Meidän piti matkustaa (Pirjo Aittomäki PAM001, 2016)

http://www.pirjoaittomaki.com/

http://www.runningmoose.fi/

Retrokki kuuntelee: Arto Anttila ”Ihanaa romantiikkaa” (2016)

Arto Anttila

Lämminhenkinen sooloalbumi Freijasta ja Tallarista tutulta soittajalta.

Muistan joskus työpaikalla maininneeni, että jos otsikossa tai tekstissä on sana ”ihana”, tunnistan kirjoittajan oitis naiseksi. Mies löytäisi mielestäni toisen, vähemmän imelän ja ruusunpunaisen adjektiivin. Ehkä teknisesti pätevämmän?

Mutta tässä se sana nyt on, peräti miehen tekemän levyn tittelissä. Samalla tunnen olevani tunteeton ja kylmäkiskoinen ääliö, kun suupieleni kiristyvät ja otsanahkani rypistyy Arto Anttilan laulaessa täysin tunnustuksellista ja maalailematonta parisuhdetilitystä, romantiikan nälkää ja tunteiden vuoristorataa.

Sanoitusten lisäksi levy on muutenkin läpikotaisin Arto Anttilan – tuttu kielisoitinten taitaja mm. Freijasta ja Tallarista – omaa käsialaa, laulusta ja soitosta sävellyksiin. Siinä valossa ymmärrän ratkaisun: tässä minä olen, 40-vuotiaana kaustislaisena multi-instrumentalistina ja lauluntekijänä. Herkkänä ja humaanina ihmisenä. Olen sitä mitä kuulet.

Ja paljastaahan Anttila aikeensa jo tiedotteessa: ”…erilaisia tarinoita on kohdattu matkan varrella ja niistä on jäänyt mieleen kerrottavaa ja sanottavaa lauluiksi asti.” Ja toisaalla: ”Ota kädestä kiinni, nyt mennään. Katsotaan hetki yhdessä, miten vuosi voikin olla vuoristorata ja ihanan romanttisten sekä harmaiden pettymystenkin hetkien jälkeen ihmisen elämässä aina vilahtaa myös toivon pilkahdus.”

Musiikillisesti levy on varsin mainio ja monipuolinen.

On akustista, saksofonin sävyttämää lattaria (”Etanapostia”), ajatonta instrumentaalia (”Parempien aikojen valssi”, ”Toivon pilkahdus”) ja herkkää, kohtalokastakin balladia (”Jos tänään kuolisin”, ”Jälkeen tämän rakkauden”). ”Ihana kun mulla on sut” on Freijamaista, tunteisiin vetoavaa folkpoppia – kuulas sähkökitara, enkelikuoro ja kaihoisa saksofoni todistavat Anttilan näkemykselliseksi sovittajaksi. ”Retki rakkauteen” paistaa syntikkapoppina muuten akustisessa maisemassa. Anttilan soinnukkaassa äänessä on kauttaaltaan haavoittuvuutta, tarvittaessa pilkettäkin.

Monesti instrumentalistit haluavat omilla levyillään briljeerata nakkisormilla tai muulla omaksumallaan taituruudella. Arto Anttila sen sijaan – vaikka sorminäppäryyteen pystyisi hänkin – avaa itsestään uuden puolen pätevänä ja rehellisenä lauluntekijänä. Tuntevana persoonana.

Pekka

Arto Anttila: Ihanaa romantiikkaa (AJACD-01, 2016)

www.ajanmusiikki.fi

Retrokki kuuntelee: Cirkus42 ”Tigerbrand” (2015)

Cirkus42Kuten kannen alaotsikko kertoo, kuulemme suomenruotsalaisia sävellyksiä ja tulkintoja ruotsalaisen Nils Ferlinin runoihin.

Alun perin joukkorahoituksella toteutettu Cirkus42-projektikokoonpanon avaus koostuu pääosin Petter Korkmanin sävellyksistä. Albumilla on myös kaksi Toivo Kärjen sävellystä Ferlinin (1898 – 1961) runoihin, bluesnuottinen, raskassoutuinen ”Kärleken kommer” ja jazzlaulelma ”Tre dagar”, molemmat ennen julkaisemattomia. Korkmanin ja Kärjen lisäksi sävelkynää ovat kuljettaneet Kaj Chydenius ja poikansa Jussi.

Viisuja esittävät mm. Emma Salokoski, Riki Sorsa, Korkman itse, hänen klaaniaan sekä Jonte Ramsten. Cirkus42:n instrumentaalista ydintrioa Jan-Erik Mansikkaa (koskettimet), Kaarle Mannila (basso, lyömäsoittimet) ja Mats Nyman (kitarat ja muut kielisoittimet) täydentävät mm. Verneri Pohjola, Jouko Kyhälä, Niko Kumpuvaara ja Jousikaiku-jousisto.

Ferliniä on sävelletty runsaasti aiemminkin – ehkä ruotsalaisista runoilijoista eniten, harvemmin kuitenkin lahden tällä puolella. Pienten ihmisten isot haasteet, alakulo ja pessimismi, oman olemuksen pohdiskelu, hienovarainen hymähtely porvarilliselle elämälle, jokapäiväinen selviytyminen, ryyppy silloin tällöin – Ferlinin runojen aiheet ja hieman vanhahtava kieli puoltavat bluesia, lakonisia ja lohduttomiakin laulelmia sekä jakeita jazzista. Perusvire on pohjoismaisen viileä, sitä korostaa vielä Verneri Pohjolan trumpetti ja flyygelitorvi, Niko Kumpuvaaran haitari soi haikeasti.

Kohokohtia on useita. Emma Salokosken ”Vinden viskar” lattarivaikutteineen – mieleen muistuu Salokosken ensimmäinen ep ja ”Puutarhassa”, tämä on sitä vivahteikasta herkkua, jota useat ruotsalaiset laulajattaret ovat suurella suosiolla esittäneet. ”Luffare (jag kunde ju vara)” rullaa akustisesti kuin tukahdutettu Springsteen tai Eldkvarn konsanaan, haitari heijaa juhannusta, kuoro yltyy gospeliin – kuten myös rytmikkäästi tamppaavassa ”En skål” -laulussa.

Eva Dahlgrenin ”För väntan” sekä tämän levyn ”Med sitt rödaste bläck” ja ”Av ständig oro” ovat dramaattisia sukulaissieluja jousitaustoineen. ”Tröstlösa dagar” on skandinaavista laulelmaa tunnelmallisimmillaan: Emma Salokosken armollisen lohduttava laulu, Verneri Pohjolan kuulas trumpetti, Mats Nymanin osuvat kitarakuviot ja Jan-Erik Mansikan punnitut pianosävelet –  yksinkertainen on kaunista. Nyt soi Petter Korkmanin pakahduttavasti tulkitsema ”Tystna din fråga”, joka voisi hyvinkin olla Tom Waitsin varhaisesta laulukirjasta.

”Tigerbrand” on hämyisten iltojen musiikkia, tarkoitettu kuunneltavaksi ja tunnelmoitavaksi. Petter Korkman on onnistunut luomaan sävellyksellisesti monipuolisen ja hillityn kokonaisuuden, jota muutama elämänmakuisempi tulkinta rehevöittää. ”Tigerbrand” on muuten Ferlinin antama nimi kuvitteelliselle sirkukselle.

Pekka

Cirkus42: Tigerbrand – Ferlinvisor från Finland (CIRKUS001, 2015)

cirkus42.tiuku.info

http://www.facebook.com/Cirkus42

Retrokki kuuntelee: Merituuli ”Merituuli”, 2015

MerituuliNykypäivän folkpoppia kaupunkilaismaustein, mukana häivähdys vapaasti leijuvaa hippihenkeä.

”Myö ollaan musiikkia yhdessä tekevät kaksoissiskot Meri ja Tuuli Wallenius. Ollaa sävelletty ja sovitettu biisit levylle yhdessä ja MERITUULI-yhtyeen meininki perustuu myös meihin kahteen; kahteen kitaraan ja kaksiääniseen lauluun.”

Näin alkaa Merituuli-duon tai -yhtyeen – ”bändissä meijän kanssa soittaa 7 muuta muusikkoa” – levyn mukana tullut saatekirje. Merituulihan sai lentävän lähdön, eli koko sivun jutun Hesarissa joitain viikkoja sitten. Aikamoinen saavutus, kun ottaa vielä huomioon että tämä levy on omakustanne. Vertailukohdaksi Hesarissa mainitaan naapurimaan First Aid Kit, vaikka omiin korviini Merituuli ja levyn modernit folkpop-biisit kunnianhimoisine sovituksineen poikkeavat Söderbergin siskosten maanläheisemmästä ja countryyn kallellaan olevasta musiikista. Lauluäänet toki soivat yhteen ainakin yhtä hyvin.

On myös aika vaikea kuvitella, kuinka HS:n artikkelissa mainittu Simon & Garfunkel ja tarkkanäköinen, vahvalla kertosäkeellä jyvitetty tarinabiisi ”Homeward Bound” liittyy tähän levyyn. Sillä ”Merituulen” sävellykset leijailevat ja aika usein valssaavat vapaammin, paisuvat sovituksissa, sanoituksissa kuvataan ja unelmoidaan runollisella tasolla parisuhteista. No, onhan ”Merituulella” kappale ”Kotiin”, johon Hesarissakin viitataan.

Levyhyllyssä sijoittaisin Merituulen samaan luokkaan kuin Anna Puu ja Viitasen Piia. Merin ja Tuulen äänet soivat yhteen erinomaisesti. Vaikka sovitukset ovat välillä hyvinkin massiivisia (”Kuu”, ”Unta”), balanssi ja dynamiikka isojen taustojen ja kahden kauniin ja sointuvan lauluäänen välillä pelaa hyvin. Koska muoto ja toteutus ovat jo hyvin valmiita, sanoitusten pienetkin kiinnekohdat reaalielämään toisivat karheutta ja tarttumapintaa. Jo nyt hyvinkin tutustumisen arvoinen.

Pekka

Merituuli: Merituuli (Omakustanne MTICD001, 2015)

http://www.facebook.com/merituuliyhtye