• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 126 937 hits
  • Mainokset

Kelja ”Horjuvan miehen karavaani”, 2019

Taiteilijanimellä Kelja esiintyvän laulaja-lauluntekijä Petri Vannisen ensimmäinen kiekko muutaman vuoden takaa ei musiikillisesta miellyttävyydestään huolimatta täysin säväyttänyt. Sävellyksissä ja sovituksissa oli sopivassa suhteessa lihaa, luuta ja jänteitä, sanoituksensa luontosymboliikkoineen jättivät suoraviivaisen meikäläisen kuitenkin vaille riittävää purutuntumaa.

Kyllähän tällä uutuudellakin ”Kosmos hengittää” ja kesä koskettaa, mutta edeltäjästä on hypätty todella iso askel sekä sanoituksellisesti että myös musiikillisesti. Instrumentteja käytetään kekseliäästi – trumpetti vie aavikoille, kitara puree välillä pirullisesti, toisaalla taivuttaa kaihoisaa suomi-rautalankaa, tuossa nyplää Byrds-helinää.

Eniten ilahduttaa tarinoiden ja tyylien liitto: biiseissä ja toteutuksissa on aiempaa enemmän sävyjä. Täyttä tavaraa mielikuvien henkiin herättämiseksi.

Twistiä, pop-iskelmää, rhythm&blues-runttaa, laulelmaa, jopa kuplettia – yhtyekin tuntuu pistävän persoonaansa enemmän peliin. ”Kaipauksen tähti” antaa soittajille tilaa myös venytellä – Antti Kasurinen (basso), Sampo Kinnunen (kitarat), Jani Leskinen (rummut) ja Sami Nissinen (trumpetti, koskettimet) – tuntuvat vispaavan vesi kielellä.  Debyytillä Yarilla oli kevyesti sormensa pelissä. Vannoisin, että tämän levyn pianovetoinen hempeä balladi ”Kesän kosketus” on saanut innoitusta samalta hunajapurkilta.

Lopuksi päästään levyn helmeen, eli ”Senorita” on ilmiselvä kesähitti – siis olisi, jos se saisi radiosoittoa, nettistriimiä, latauksia ja mitänäitänyton. Mutta äijät! Nyt olette vielä turvallisilla vesillä, älkää vahingossakaan suunnatko enää piiruakaan kohti Mambaa! Rummut sompaavat kevyttä twistiä, rautalanka on näkkäriä ja pitkää kaarta, trumpetti tuuttaa pihakoivun alla, sanoissa Kaseva-kaihoa. Taidanpa soittaa sen vielä kerran.

Pekka

Kelja: Horjuvan miehen karavaani (Puuma PUUCD 071, 2019)

Mainokset

Johanna Mäkeläinen ”Rikas”, 2019

Virheetön, kirkas ja vivahteikas lauluääni. Tekstit pieniä, henkilökohtaisilta tuntuvia tarinoita, jokunen symbolinen luonnonilmiökuvaus. Melodisia, tyylipuhtaita sävellyksiä, herkkiä akustisia toteutuksia – laulaja-lauluntekijä Johanna Mäkeläisen ensilevyllä vaatimattomuus kaunistaa.

Välillä kurotellaan kansanmusiikkiin (”Haituvapilvet”), mutta pääasiassa kuljetaan vaikkapa Edu Kettusen viitoittamaa tarinalliskertovaa tietä. Mäkeläisen taidokkaan ja moneen taipuvan laulun sekä akustisen kitaran lisäksi musisoinnista vastaavat Matias Kiiveri, Kasperi Kallio ja Abdissa Assefa – hallitusti ja hillitysti.

Taustamusiikiksi ”Rikas” on liian hienovaraista ja harrastakin. Jotta kuuntelijan ajatukset eivät musiikin myötä karkaisi haituvapilvien lailla, kannattaa kuuntelua rikastuttaa Johanna Mäkeläisen Facebook-sivuilla, joilla hän avaa kappaleittensa syntyä biisi biisiltä – useamman vuoden aikana eloon heränneet tarinat saavat taustoituksista syvyyttä ja sävyjä.

Musiikki tulee lähelle.

Pekka

Johanna Mäkeläinen: Rikas (Puuma Records PUUCD 068, 2019)

Karla Bonoff ”Carry Me Home”, 2018

Joskus arvioin Wendy Waldmanin albumin ”The Main Refrain” yhdeksi itseäni eniten miellyttäneistä 70-luvun kiekoista. Samaan mestariluokkaan nostan Karla Bonoffin samannimisen debyyttikiekon vuodelta 1977: aivan mestarillisia, pianovetoisia biisejä ja Bonoffin ilmaisuvoimainen, melodinen ääni. Taustalla tuonaikaista studiokermaa, tuottajana Kenny Edwards (Bonoffin, Waldmanin ja Andrew Goldin Bryndle-kumppani).

Karla Bonoffin myöhemmätkin albumit tuli kuunneltua ja arkistoitua, mutta niihin ei ole ollut esikoisen vertaista vetoa. Viime vuonna Bonoff taisi itse kustantaa ”Carry Me Home” -levyn, jolla hän parin kanssasoittajan kera peilaa uraansa: tuoreita versioita aiemmin julkaistuista biiseistä, mukana pari uuttakin laulututtavuutta. Kaikesta ylimääräisestä riisutut versiot paljastavat, kuinka upeita ja kestäviä sävellyksiä Bonoff on tuottanut. Hieman niissä on teinipaatosta, ehkä juuri se sykähdyttääkin. Bonoffin piano sekä Nina Gerberin akustiset ja sähkökitarat riittävät mainiosti taustoittamaan.

Levyllä on myös versio Jackson Brownen ”Something Fine” -biisistä. Jos sitä pitää vertailukohtana, Bonoffin voi huoletta lukea lauluntekijänä samaan kastiin kuin Browne. Suosiossa ero toki oli ja on huomattava, lieneekö syynä sitten ollut Brownen tuotteliaisuus ja ärhäkkyyskin, mieshän osallistui lukuisiin kampanjoihin ja tempauksiin. Bonoffin profiili on sitä vastoin jäänyt vaisummaksi. Fanijoukkoa lienee kuitenkin ympäri maailman, siitä kertonee hänen kiertueensa esimerkiksi Japanissa.

Ehkä ”Carry Me Home” on jonkinasteinen omaelämäkerta tai jopa testamentti, haikea katsaus eiliseen ja nuoruuteen. Albumin musiikki on ajatonta, tulkinnat sykähdyttäviä. ”Someone to Lay Down Beside Me”, ”Lose Again”, ”Wild Heart of the Young” ja muutama muukin ajattomia klassikoita. Tähän levyyn palaan iltojen hämärtyessä, usein.

Karla Bonoff: Carry Me Home (0817-0418, 2018)

Lauri & Satu ”Karnevaalit”, 2019

Viitisen vuotta sitten, arvostellessani Lauri Ankermanin ja Ankermenien perinnetietoisesti bluesvetoista ”Pimeään pihaan” -albumia, kysyin loppukaneettina ”mitä muuta Ankermanin piirongin laatikosta löytyy?”. Tuo kysymys juontui kiekon selkeästi bluespohjaisesta räimeestä erottuvasta ”Singaporen satamassa” -kupletista.

No, nyt Lauri on muusikkokaverinsa Sadun (Satu Lankinen) kera aukaissut tuon laatikon. Tuloksena on valloittava kokoelma omaa ja lainaa, kuplettia, folkkia, texmexiäkin: ”suomalaisen, angloamerikkalaisen ja eurooppalaisen musiikkiperinteen herkkuja”, kuten saatekirje kuvailee. Eli omaa ja lainattua, pääosin itse sanoitettua, hulvattomia kielikuvia, eksoottisia soittimia, kotikutoista vaan ei nukkavierua. Myös Laurin ja Sadun rehellisissä lauluäänissä on juuri sopivasti särmää.

Jostain syystä – eikä vähiten levyn kannen ansiota – mieleeni tulee Ronnie Lane ja hänen karavaaninsa sekä mainiot levyt ja laulut. Samanlaista maanläheistä kulkuriromantiikkaa, jota toteuttamaan käytetään tinapillejä, jouhikoita, nokkahuiluja, pyykkilautoja sun muita jokakodin huushollitarvikkeita. Niin ja Pogues tietysti, eikä vähiten ”Kallion joulusadun” vuoksi – eli ”Fairytale of New York” tuotuna koskettavasti karuille Kallion kaduille.

”Rommilaulu” on ”Rum and Coca-Cola” suomalaisittain, eli kuuppakaupalla rommia, unohdetaan Coca-Cola. Pete Townshendin ”Squeeze Box” on toki käännetty ja esitetty jo aikaisemminkin, asialla silloin Hector ja Freeman. Laurin & Sadun käsittelyssä ”Äidin hanuri” -nimen ja teeman saanut ralli toimii mainiosti omalla perverssillä tavallaan, kierosti ja hymyilyttävästi tai kierosti hymyilyttävästi. Alussa mainittu ”Singaporen satamassa” saa tällä levyllä merellistä jatkoa: Laurin säveltämät ja sanoittamat ”Lautalla Tallinnaan” ja ”Laivoja katsomaan” keinuvat risteily- ja matkakuumeen herättäjinä. Mielenkiintoinen on ZZ Top -laina trion ”Rough Boy” -biisistä, suomeksi ”Kova poika”. Kasarijytkeen sijasta kuulemme herkän akustisen balladin – aivan erinomainen veto!

Eksotiikkaa vaikkapa Incredible String Band -henkeen tuo ”Kannattiko lähteä” -teeman saanut traditionaali. Ja ”Karnevaalit loppuu” on tietty ”The Carnival Is Over”, tässä muodossaan ja sanoituksessaan haikea jäähyväislaulu. ”Karnevaalit” -albumin on tuottanut Esa Kuloniemi, muutamalla biisillä soittajanakin vieraileva näkemyksellinen konkari. Kokonaisuutena tasapainoinen, tunnelmiltaan värikäs ja vaihteleva, kaihoisa ja riehakas. Sellainen, kuin elämä itse. Täytyy vielä todeta, että vaikka yllä on korostetusti mainittu lainabiisejä, myös Laurin omat sävellykset ja sanoitukset – vaikkapa haikea ”Ikkuna” – toimivat tässä karavaanissa ja karnevaalissa loistavasti.

Pekka

Lauri & Satu: Karnevaalit (Turenki Records TurenkiCD-14200-76, 2019)

Retrokki kuuntelee: Monica Zetterlund ”Det finns dagar”, 1997

Rauhallinen, hieman haikea, ison orkesterin säestämä naapurimaan laulajalegendan loppukauden albumi – äänessä melankoliaa, käheyttäkin. Monica Zetterlund laulaa lähellä, osin kuiskaten: elämä täynnä kokemuksia, voittoja ja pettymyksiäkin, palo on hiipunut hehkuksi.

Kappaleet on sanoittanut ja pääosin säveltänytkin pianisti Jan Sigurd. Sooloja puhaltaa Zetterlundin pitkäaikainen kapellimestari ja säestäjä Ulf Andersson, jonka Zetterlund nimeää omaksi Stan Getzikseen. Sigurdin sävellyksissä on periruotsalaista helppoutta ja keveyttä – ska vi valsa! Lainaa on ainoastaan ”Måne över Stureplan” eli Stingin ”Moon over Bourbon Street”. Tyylillisesti ja kattaukseltaan albumi on lähellä jo vuonna 1962 tehtyä ”Ahh! Monica!” -tallennetta, tuolloin orkesteria johti Georg Riedel.

Aika ja välillä kovakin elämä ovat kuitenkin kuluttaneet Zetterlundin ääntä: tuolloinen kirkas ja keuliva, hivenen kouliutumatonkin laulu on vuosikymmenten kuluessa taittunut, ääni madaltunut. Enää ei ole tarvetta yrittää enemmän mihin rahkeet riittävät.

Nimikappale on haitareineen kesäaamuinen: omenapuut kukkivat, ruoho on vielä vaaleaa, matalan pensasaidan takana lepäävän punaisen mökin lipputangossa liehuu sinikeltainen lippu. ”Sista gången du var med” pakahduttava bossanova, Zetterlundin äänessä hengästynyttä kiihkoa kuin kaksi kerrosta rappusia kiiruhtaneella. Tämän ruotsalaiset kyllä osaavat!

Tietty tässä on häivähdys Zetterlundin hohdokkainta, Bill Evansin kanssa tehtyä musiikkia, mutta siinä missä ”Waltz for Debby” oli pelotonta ja uhkarohkeaakin omien rajojen kokeilua, siinä esimerkiksi ”Vindarnas torg” uskaltaa olla hauras ja säröinen – vahvuus sekin. Sigurdin sanoitukset ovat pieniä tarinoita, välillä hulvattoman hauskoja, toisaalla vertauskuvia elämän pienistä hetkistä (”När fick den vatten sist” ja komeasti Anderssonin soolojen vauhdittama, keinuva ”Mannen från igår”). Hauskuuttajan roolihan tuli tutuksi jo periruotsalaisten Hasse & Tage -revyitten myötä, ehkä taloudellisesta pakosta.

Omimmillaan Zetterlund on kuitenkin jazz-laulelmien tulkkina.

Kolme vuotta tästä eteenpäin Zetterlund laulaa vielä ”Bill Remembered – A Tribute to Bill Evans” -albumin (2000). Laulajattaren uran alusta ja alkuajoista kertoo mainio Monica Z -elokuva, hieno ajankuva ja häilyvän sekä määrätietoisen ihmisen kuvaus. Zetterlundin ura ja elämä päättyivät traagisesti vuonna 2005.

Pekka

Monica Zetterlund: Det finns dagar (RCA 74321 47174 2, 1997)

Retrokki kuuntelee: Janne Tapion Sisäinen Avaruus ”Janne Tapion Sisäinen Avaruus”, 2017

Ison Pinkin tallista kajahtaa jälleen – tai siis viime lokakuussa teki niin: Janne Tapio (laulu, kitara), Kimmo Vierimaa (rummut), Jani Matkala (kitara), Teemu Huopana (basso) sekä Jussi Suonikko (viulu, mandoliini) on Janne Tapion Sisäinen Avaruus ja toinen levynsä saman niminen. Kolme jäsenistä löytyy myös The Untogethers -poppoosta, Vierimaa vielä useammasta ryhmästä. Perhehommia siis.

Mediablurbissa lukee, että ”levyllä kuullaan puhdasta poppia, folkahtavan svengaavaa rockia, progressiivisia tulokulmia sekä iskelmähenkistä laulaja-lauluntekijä -osastoa”. Poppia edustavimmillaan ja tarttuvimmillaan on yksittäisenä raitanakin julkaistu ”Anni” – digisingleksi tuota kutsuvat. Mukavan melodinen ja rennosti rullaava tuo on, nimi antaa aavistuksen aiheesta.

Samanlaisia pieniä sympaattisia tarinoita tai sanaleikkejä ovat muutkin, suurta symboliikkaa tai maailmanselityksiä ei kuulla.

”Albumin sovitusten kantavana teemana oli alusta asti konstailematon yhtyesoitto”, kirjoitetaan. Sitähän tässä on, usein päällimmäisenä värittäjänä Suonikon viulu, tuossa mandoliini. Muotoihin valetut laulut kuitenkin rajoittavat sen kummempia instrumentaaliakrobatioita tai jammailuja. Musiikkia profiloi vahvasti Janne Tapion persoonallinen, erottuva lauluääni.

Kaikki biisit ovat Janne Tapion, poikkeuksena Pekka Strengin ”Metsästäjä” postuumisti julkaistulta, Strengin demoihin perustuvalta ”Unen maa” albumilta. Janne Tapion käsittelyssä biisi ja sen elävä, progemainen sovitus sooloineen kruunaa tämän lupaavan albumin.

Pekka

Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Janne Tapion Sisäinen Avaruus (Iso Pinkki PINKCD 1, 2017)

Retrokki kuuntelee: Toivo Susi ”Yölaulu”, 2017


Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.

”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.

Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.

#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.

Pekka

Toivo Susi: Yölaulu (Routa Levyt ROUTA003, 2017)

www.toivosusi.fi