• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Tuomo Dahlblom ”Tuomo Dahlblom” ja ”02Jkl”

Tuomo DahlblomTakapajuisesti löydetyt kitaramusiikin helmet.

Kiitos Suomen kirjastolaitos ja Tikkurilan kirjaston musiikkiosasto – taas kerran. Molemmat tarjoavat musiikin ystäville helpon ja ilmaisen tavan löytää uusia musiikillisia tuttavuuksia, sekä vanhoja että uusia. Sellaisiakin, jotka koukuttavat niin paljon, että löytäjä kokee ne hankkimisen arvoisiksi, omiksi. Siksi omiksi, että omasta hyllystä ne on helppo poimia kuunneltaviksi juuri silloin, kun siltä tuntuu. Ja siksi, että löytäjä haluaa kannattaa ja edistää musiikin tekemistä ja julkaisemista. Riskibisneksiä molemmat, varsinkin listojen ulkopuolisessa maailmassa.

Kitaristi Tuomo Dahlblomin olin nähnyt jossain kokoonpanossa, jollain lavalla. Asiallinen ja paikkansa täyttävä soittaja, ajattelin, tässä roolissa, tässä taustabändissä ei ehkä pääse käyttämään kaikkia kykyjään. Myöhemmin poimin kirjastosta ilman sen kummempia taka-ajatuksia miehen molemmat soololevyt, ”Tuomo Dahlblom” vuodelta 2002 ja ”02Jkl” vuoden 2007 satoa.

Molemmat ovat hellineet soitinta lähes tauotta.

En sen tarkemmin pureudu Dahlblomin taustoihin, niistä kertoo esimerkiksi jazzfinland.fi-sivusto. Meriittejä löytyy, valokeiloissa mies ei ole kuitenkaan viihtynyt. Ei silti, eivät parrasvalot jazzin soittajien valaisemisessa kummemmin kulukaan. En myöskään erittele levyjen biisejä – tai edes kiekkoja toisistaan.

Sillä Dahlblomilla on jotain, jota ilman paljon turhemmat artistit paistattelevat suosiossa: oma ääni, näkemys sen ilmaisemiseen ja taito käyttöön. Ehkä ääni ei ole aina täysin uniikki – samasta maasta versonutta viljaa ovat niittäneet myös mm. Pat Metheny ja muutama muu ECM-kitaristi. Dahlblom venyy kuitenkin uskottavasti tohtoroimaan useampaa tyyliä. Välillä kitara kaartelee kuin uljaasti taivaan laessa liitelevä kotka: sulavasti, melodisesti, avarasti, harkitsevasti. Tuolla ilmoille pääsee törkeän likaisia sävelkimppuja. Tässä ollaan kissataistelussa toisen virtuoosin kanssa. Sopivassa suhteessa suolaista ja makeaa. Tärkeämpää on soitettujen nuottien ja sointujen sävy ja osuus kokonaisuudessa kuin suoltamisen nopeus. Enkä yhtään epäile, etteikö Dahlblom vauhtia hallitsisi, siitä kertovat muutamat ärhäkät purkaukset.

Biisien teemat ovat muutaman nuotin mittaisia, niissä on juuri sopivasti koukkua, jotta kuuntelija jää pyydykseen.

Entäs oman äänen ilmaiseminen sitten? Tyylillisiä vaihteluja löytyy: jylhiä kansanmusiikkipohjaisia jazzrockeja, rytinäbluesia jazzsuodattimen läpi, aamun ensimmäisiä tunnustelevia säveliä niihin hetkiin, kun taivas on vielä tyhjä ja kaikki on edessä, svengiä ja rupista vääntöä. Instrumenttien miksi kiehtoo: sähköiset koskettimet, tymäkkä basso, nappiin osuvat rummut, kaukaiset puhaltimet – Dahlblom malttaa jättää kitaran sivuosaan silloin, kun kokonaisuus ei päätähteä kaipaa.

Esikoisalbumi vaikuttaa seesteisemmältä, pieteetillä toteutetulta, isommin sovitetulta. Ihmeellistä on, että vaikka soittajia on runsaasti – maan kermaa – biisit tuntuvat siltä istumalta improvisoiduilta, vaikka kaiken järjen mukaan sovituksia on pitänyt perusteellisesti hioa. Kakkosella ollaan juurevampia, pienemmässä tilassa, kuumempaa höyryä nousee tiestä. Nyt bändi on kvartetti, kakkoskitarassa toinen instrumenttinsa monipuolinen virtuoosi Jarmo Saari. Musiikissa ei ole vähimmässäkään määrin puristusta eikä itsekkyyttä, ainoastaan puhdasta soittamisen iloa.

Tämä albumiduo tulee jäämään omien suosikkikiekkojen suosituimpiin. Tuomo: nyt eletään vuotta 2016. Edellisestä levystä on yhdeksän kertaa 365 päivää. Olisiko aika?

Pekka

Tuomo Dahlblom (Texicalli TEXCD 048, 2002)

02Jkl (Texicalli TEXCD 073, 2007)

texicallirecords.com

jazzfinland.fi

Retrokki kuuntelee: Elonkorjuu ”Footprints” (2015)

Elonkorjuu”Footprints” (2015), Jukka Syreniuksen ja kumppaneiden syksyllä ilmestynyt jazzbluesproge-kiekko on toteutustavastaan huolimatta tasalaatuinen kokonaisuus. Levyn yhdeksästä kappaleesta osa on studioäänityksiä, osa konsertista Porin Teatterissa – muutamaa muistan itsekin kuulleeni keikalla, en tosin Porisa. Keikkabiiseillä mukana ovat kosketinsoittaja Jussi Reunamäki sekä rummuissa Zoltan Karpati. Studiossa kannuja paukuttaa Pakeri Hannus ja koskettimissa on Pekka Tyni, foneissa sekä että on Jari Perkiömäki, bassossa Veli-Pekka Pessi.

Kuskin paikalla on kuitenkin vakuuttavasti Syrenius: biisit, laulu ja tietysti kitara. Ei väliä ollaanko studiossa vai lavalla, miehen sormet ovat otelaudalla kuin elohopeaa, esimerkkeinä varsinkin ”Moving On” sekä ”Life Is a Bitch”. Monesti kitaristin johtama yhtye sortuu käyttämään sävellyksiä vain soolojen lähtöalustana – parin säkeistön jälkeen seuraa loputtomalta tuntuvaa kitara-akrobatiaa. Vaikka Syrenius kieltämättä kuuluu tämän maan kitaristien parhaimmistoon, Elonkorjuu on kuitenkin vahva yhtye: kuusikielisen taitaja malttaa annostella soittoaan, sekä antaa soolotilaa varsinkin Perkiömäelle.

Silti: jos taidokas kitarismi kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa instrumentaalinen nimikappale ”Footprints”, jossa kaunis ja hallittu kitaramelodia sekä armottoman tyylitajuiset soolot ja yhtyesoitto solmivat kauniin liiton.

Yhtyeenä Elokorjuu on parhaimmillaan myös lattarihenkisessä ”Wish You Could Stay” -menobiisissä, jota Reunamäen sähköpiano ja Perkiömäen foni värittävät. Hannus ja Pessi puskevat elastista komppia. Sykkivän ja sätkivän ”Pretorian Discothequen” muistan ihastuttaneen jo keikalla – jazzrockia sieltä menevämmästä päästä nykivine ja elämäniloisine afrorytmeineen. Kokonaisuutena ”Footprints” on todiste Jukka Syreniuksen edelleen jatkuvasta luomisvoimasta ja soittimen suvereenista hallinnasta. Tiiviiksi hitsautuneen yhtyeen soitosta paistaa myös soittamisen riemu: vielä tässä potkitaan!

Pekka

Elonkorjuu: Footprints (Touch Records TCHCD-8, 2015)

www.elonkorjuu.fi

Retrokki kuuntelee: Ärräpää Orchestra ”Going to Radansuu”, 2015

Ärräpää OrchestraKolmas Ärräpää-kiekko, samalla yhtyeen 40-vuotisjuhlajulkaisu.

Monesti albumin biisijärjestyksellä on ratkaiseva merkitys kuuntelukokemukselle. Nostaako avausbiisi kiillon silmiin vai puristuuko otsanahka rypyille? Saako päätösbiisi painamaan ripiittiä vai saako kiekko toisenlaista kyytiä?

Sitten joskus käy kuten Ärräpää Orchestran kohdalla. Avausbiisi saa hymähtämään hyväksyvästi: zydeco-henkinen ”Come On In” lävähtää silmille lähes ylikierroksilla, turboruuvin kierteet riittävät vajaaseen kahteen minuuttiin. Lupaavaa, varsinkin neljääkymmentä vuotta juhlivilta, ajattelen, kiilto silmissä.

Jos tästä joku tulee mieleen, niin muinoinen Ronski Gang.

”Losing You (Bit by Bit)” on sen verran rauhallinen, että ehdin silmäillä kansia ja biisejä. Kylläpä muuten kitara soi komeasti! Tunnistan muutaman coverin: ”Have You Ever Seen the Rain?” – CCR ja Fogerty, ”These Arms of Mine”, monen soul-kunkun tulkitsema, säveltäjä Redding tietty etunenässä. ”Thirty Days” on taattua Chuck Berrya, ”Only a Fool Breaks His Own Heart” paatosballadi 60-luvulta (”Muisto vain jää”).

Ja lopulta albumin päättävä ”It’s All Over Now”. Onko jo liian kulunut ja kuultu, mietin. Löytävätkö ärräpääläiset tähän uudenlaista puhtia? Ei kai tämä nyt mene bilebändi-osastoon? Tussahtaako lupaavasti räjähdysherkkänä alkanut kiekko?

Onneksi käy näin: vaikka ”It’s All Over Nown” tulkinta ei tarjoa revoluutiota, siinä on tarpeeksi jujua, jotta ripiitti räpsähtää. Syynkin tiedän. Mika R. Halttunen ja Harri R. Sakki riivaavat kitaroitaan, Ismo R. Kivinen takoo rumpujaan, Immo R. Turunen soittaa – ei vaan piiskaa – bassoaan ja Petri R. Haapio koskettimiaan malliin, josta voisi ottaa oppia monikin laakereillaan lepsuileva viikonloppubändi. Varsinkin kipakasta kitaroinnista isot plussat! Vaikka siis paperilla väärässä paikassa onkin, loppuniittinä, levyltä kuunneltuna se kuitenkin summaa koko kiekon. Loppukaneettina mainittakoon, että kaverit kirjoittavat ammentaneensa inspiraation versioonsa Ducks Deluxen debyytiltä.

Kyllähän juhlalevyltä löytyy myös omaa tuotantoa, tyylillisesti biisit solahtavat sinne vauhdikkaampaan päähän. Esimerkiksi nimikappale ”Radansuu” keinuu Jamaikan ja New Orleansin välimaastossa – jalka naputtaa, puhaltimet ja taustalaulut tehostavat oodia kotiseudulle. ”Going to Woodstock” muistelee haikeasti kavereiden suunnittelemaa retkeä Levon Helmin pakeille. Tieto suuren rumpalin, laulajan ja lauluntekijän poismenosta peruuttaa matkan, isoa omenaa vaelletaan päät painuksissa.

Myös tuttuihin lainoihin on ladattu sen verran uutta virtaa, että pelkoa läpisoitosta ei ole: haitaria, puhallinriffejä, suomalaisittain erittäin toimivaa ja sielukasta taustakuoroa (Tanja Torvikoski, Kati Hyvönen, Maria Iivonen). Kokonaisuutena siis oivallista, tunnelmaa nostattavaa, klubi- ja pubikansaa janottavaa. Maiskis!

Pekka

Ärräpää Orchestra: Going to Radansuu (Puuma Records PUUCD-027, 2015)

www.arrapaa.fi

www.puumarecords.fi

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Kepa Kettunen ”Gambler” (2015)

Kepa Kettunen1Suomen ykkösrumpaleihin lukeutuvan Jari ”Kepa” Kettusen toinen soolokiekko. Kuten edeltäjällään, miehen soittimena on kapuloiden lisäksi vänkä sähkökitara.

”Gambler” jatkaa Kepa Kettusen ensimmäisen, ”Long Prairie River” -albumin kaihoisan rautalangan hengessä. Vaikka teemana on edelleen villi länsi ja vähän siitä eteläänkin, Kettusen säveltämät tunteelliset melodiat purevat kyllä myös tummien aarnimetsien ja kaihoisan iltaruskon patinoimaan kuuntelijaan.

Ensimmäisellä kuuntelulla, muutaman biisin jälkeen, mieleen hiipi epäilys konseptin kestävyydestä: löytyykö yhdenmukaisesta kokonaisuudesta riittävästi variaatiota, valoa ja varjoa, taitoa ja tunnetta? Muuttuuko muu kuin melodia? Musiikin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt sotkeutua yhdeksi pitkäksi rautalankarullaksi. Varsinkin, kun kaikki biisit ovat omia, aiemmin kuulemattomia.

Toistuva kuuntelu paljasti kuitenkin kummia.

Ensiksi: melodioissa on rutkasti samankaltaisia sielun syövereitä kouraisevia käänteitä. Suurisuuntaisten revitysten sijasta Kettunen luottaa vivahteisiin, pieniin eleisiin, silmäniskuihin, hymynkareeseen. Vaikka myös kitaransoittotaidollisesti täysin pätevää, Kettusen kosketuksessa on kalsean teknisen taituruuden sijasta lämpöä, jossain hellyttävää epävarmuuttakin. Kettusen lisäksi levyn kuuttatoista biisiä toteuttavat omalla vähäeleisellä mutta svengaavalla tavallaan mm. basisti Veede Sinivaara ja kitaristi Jaku Havukainen.

Toiseksi, edellisen jatkoksi ja sen johdosta: ”Gambler” kokonaisuutena puhuttelee luontevasti ja koskettavasti suomalaista luonnetta. Villistä lännestä muistuttavien urheiden sankarimelodioiden, kaihoisan meksikolaistrumpetin ja kiireisen lattarirytmin sekä kädenlämpöisten mollikäänteiden yhdistelmä maistuu kotoiselta, keinutuolilta ja räsymatolta.

Tuttuus ja ajattomuus tyynnyttää ja lohduttaakin. Repeat on ahkerassa käytössä.

Vaikka rautalanka ja instrumentaalimusiikki yleisemminkin voi tässä maassa tukevasti, eturiviin mahtuu hyvin yksi Kettunenkin.

Pekka

Kepa Kettunen: Gambler (Puuma Records PUUCD-019, 2015)

www.puumarecords.fi

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Retro Kings ”Over the Moon”, 2013

retrokingsJo aikaisemmin taidokkaiksi tyyliniekoiksi todettujen kitaristi-laulaja Kapa Montosen ja basisti-laulaja Jyrki Tulpon sekä kumppaneiden perinnetietoinen kiekko. Toimintakentäkseen yhtye määrittelee swingin ja bluesin.

Taisin jossain yhteydessä kehaista Kapa Montosen ja yhtyeensä aikaisemman albumin ”Routes to Roots”. Silloin operoitiin The Bluesment Brothers -nimikkeellä, vahvan tukensa antoi tuolloin basisti-laulaja Jyrki Tulppo. Montonen ja Tulppo jatkavat yhteistä taivaltaan Retro Kingseissä, arvatenkin keskinäisen arvostuksen ja avunannon merkeissä. Retro Kingsien kaksi muuta kuninkaallista ovat Mika Mattila (koskettimet ja taustalaulu) sekä Ilkka Tiusanen (rummut).

”Routes to Roots” -albumista kirjoitin positiivisesti, samansuuntaisen kohtelun saa myös ”Over the Moon”. Edeltäjäänsä verrattuna uutuus tyylittelee hivenen kaupunkilaisemmin, bluesit osuvat sinisen värikartan vaaleampaan päähän. Kitaristina Montonen on armoitetun sulava ja sujuva, laulukin luonnistuu. Tulppo onnistuu laulupuolessa ‒ ainakin omasta mielestäni ‒ hieman sulavammin. Kahden laulajan ratkaisu mehevöittää ja monipuolistaa kokonaisuutta, kortena keossa myös useat Montos-lähtöiset instrumentaalit.

Ei jälkeäkään uudesta ja ihmeellisestä

Sillä kuten nimensä ilmiantaa, Retro Kings tarjoilee mennyttä maailmaa, nostalgisia tunnelmia, lohdutusta modernin ajan rattaisiin juuttuneille ja juuriaan kaipaaville. Tyyli on monistettu eilisestä, toteutuksessa hyödynnetään tätä päivää. Vastaavilla linjoilla ovat operoineet myös Eric Clapton rennoimmillaan, JJ Cale, ikisuosikkini Dan Hicks And His Hot Licks ja vähän uudemmalta ajalta muistelen myös James Hunteria.

Tulppo tuntuu viihtyvän hämyisten tunnelmapalojen parissa ‒ mikäs oli se menneiden vuosien Gordon Haskell -imellys, jota ”New Day” -biisissä tunnustellaan? Samaan laariin putoaa ”Moments in Life”, joka lienee lähin yhteinen piste Tulppo-Clapton-akselilla. Samaa kaiken kokenutta maailmanmiestä molempien tulkinnassa. Nimibiisi voisi olla jopa Michael Franksin ohjelmistosta: ollaan etelämeren saarilla, isäntää leyhytellään palmunlehdillä, rennot kitara- ja pianosoolot vaivuttavat lämpimään nirvanaan.

Toisaalla samassa yhtyeessä: Montosen rockabilly-kenkää taitaa puristaa siihen malliin, että en yhtään yllättyisi jos miehen seuraava pläjäys houkuttelisi tötterötukka- ja pilkkumekkokansaa tanssilattialle vieläkin munakkaammalla sykkeellä. Toki tuohon tehtävään käyvät mainiosti tämän kiekon western swing -tyylitelmätkin. ”Cruise of Love” yllyttää Dan Hicks forever -kiljahduksiin!

Soitannollisesti kiekko on eheä, yleisilme kaksijakoinen ‒ se toisaalta muhevoittaa kokonaiskuvaa. Juuri tässä hetkessä Retro Kings toimii pehmentävänä puskurina alakuloisen loppusyksyn ja väistämättä iskevän talvikauden välillä.

Pekka

Retro Kings: Over the Moon (Retro Kings REKI01, 2013)

retrokings.nettisivu.org

Keitsi muistelee: John Mayall’s Bluesbreakers ”Crusade”, 1967, Englanti

Loppuvuodesta 1967 uutena ostettu ”Crusade” on kohtuullisen laajaksi kasvaneen (kohtuuttoman paljon tilaa vieväksi paisuneen, sanoisi rakas siippani) levykokoelmani ehdottomia peruskiviä, oman musiikillisen kehitystarinani  siemenviljaa. Niin tavattoman paljon levyyn liittyy voimakkaita nostalgisia tuntemuksia. Toisaalta juuri nyt sillä on myös tuoretta särmää.

Tarve kirjoittaa John Mayall’s Bluesbreakersin ”Crusade” -levystä syntyi aivan sattumalta. Eräs tuttu tyyppi kun sattui kysymään, josko nurkistani löytyisi ylimääräistä kappaletta Rolling Stonesin ”Exile on Main St.” -tuplasta. Kyllä löytyi, itse asiassa peräti kaksin kappalein.

Koska tunnen kaverin intohimoisena nimmareiden metsästäjänä, en malttanut olla kysymättä, josko Rollarit olisivat tulossa salaa Suomeen. Eivät ole, mutta vuosina 1969 – 1974 bändissä toista kitaraa soittanut Mick Taylor kylläkin. Siitä lisää tuonnempana.

Kultsalta se alkoi…

Ensin mennään kuitenkin syksyyn 1967, tarkemmin sanottuna lokakuun 9. päivän iltaan. Niin monen ikätoverini tavoin olin minäkin hurahtanut bluesiin vain kuukausia aiemmin. Muddy Watersit, John Lee Hookerit, B.B. Kingit ynnä muut alan mustat mestarit olivat minulle vielä tuiki tuntemattomia suuruuksia. Sitä vastoin John Mayallin Eric Clapton ja Peter Green -kiekot pyörivät halvassa Garrard-skraitassani harva se päivä, ehkä useamminkin.

Odotukset olivat valtavat, kun elämäni ensimmäinen konserttielämys Helsingin maineikkaalla Kulttuuritalolla oli alkamassa, illan tähtenä brittibluesin tuolloin jo keski-ikäinen ristiretkeläinen John Mayall kera Bluesbreakers -yhtyeensä. Lämmittelijän roolissa soulia veivannut Geno Washington Ram Jam Band ei jaksanut innostaa juuri ketään.

Kun Mayall porukoineen saapui vihdoin estradille, oli yllätys melkoinen. Mitä ihmettä, missä on ”A Hard Road” -albumin kannesta tuttu tumma kikkarapää Peter Green? Ja kuka kumma on tuo pitkä enkelikasvoinen blondi kaulassaan Gibson Les Paul? Voi Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, onko minua ja lukemattomia muista aloittelevia kellarikitaristeja petetty pahemman kerran?

No ei, sillä tuolloin vasta 18-vuotias, aiemmin The Gods -ryhmässä satunnaisesti kitaroinut Mick Taylor oli liittynyt Mayallin bändiin vasta kesäkuussa. Eikä syyskuussa Englannissa julkaistu uunituore ”Crusade”-pitkäsoitto ollut vielä tuttu Suomessa, mahtoiko edes löytyä täkäläisten musiikkiliikkeiden levylaareista.

Konsertin biisijärjestyksestä minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Sen olen kuitenkin tallentanut lähtemättömästi muistoihini, kuinka Taylor löi heti kättelyssä jauhot suuhun kaikille epäileville tuomaksille. Siinä ja sillä hetkellä hän oli meille maailman ylivoimainen ykköskitaristi…

Kun konsertin jälkeen kävelin yössä kohti Mäkelänkadun bussipysäkkiä, muistan olleeni suunnattoman onnellinen. Olin kokenut ja löytänyt jotakin suurta sellaista, josta halusin välittömästi oppia lisää, päästä osalliseksi. Tiesin ja tunsin täysillä, että juuri blues oli minun musiikkiani. Ja on sitä yhä edelleenkin!

Heti kohta konsertin jälkeen tuli tuo ”Crusade”:kin sitten hankittua. Vaikka lokakuinen lavaelämys oli ollut niin valtaisa, upposivat samojen biisien jo heinäkuussa taltioidut studioversiotkin täysillä. Mayallin ja Taylorin ohella bändin muonavahvuuteen kuuluivat tuolloin rumpali Keef Hartley ja basisti John McVie, vahvistettuna fonisteilla Chris Mercer ja Rip Kant. Tosin Kultsalla McVien oli jo korvannut Paul Williams, Kantin Dick Heckstall-Smith. Mayallin porukoissa kun tuo miehistön vaihtuvuus on aina ollut poikkeuksellisen suurta.

Kiekon aloittaa tarttuvaan kitarariffiin perustuva ”Oh, Pretty Woman”, joka löysi pian tiensä monen meikäläisbändinkin biisilistalle.  Vastaavasti kääntöpuolen loppuun sijoitettu Sonny Boy Williamsonin munnariklassikko ”Checking Up on My Baby” kuului suomibluesin pioneereihin lukeutuvan Hojas Blues Bandin vakio-ohjelmistoon aivan alkuajoista lähtien.

Levyn kaksi kitarainstrumentaalia, Freddy Kingin ”Driving Sideways” ja omaa tuotantoa oleva ”Snowy Wood” toimivat ’guitar lover’ -porukalle kohdistettuina statementteina siitä, että John Mayall on löytänyt lahjakkaan, vieläpä huomattavan omaleimaisen seuraajan Eric ”Slowhand” Claptonille ja Fleetwood Macia perustamaan lähteneelle Peter Greenille.

Suurimmat suosikkini löytyvät kuitenkin vahvatunnelmaisista, upeita sooloja ja väkeviä puhallinsovituksia viljelevistä slovareista, joita mukana on useampikin. Taitaa sydäntäsärkevä molliblues”Tears in My Eyes” olla niistä se rakkain.

Armastan ja arvostan tätä levyä suuresti. Ja kuitenkin se on vasta alkuaskeleita John Mayallin tinkimättömällä, myös rohkealla ristiretkellä bluesin ja muun samanhenkisen musiikin puolesta. Aikamoinen äijä tuo vuonna 1933 Manchesterin kupeessa syntynyt entinen mainosgraafikko ja Korean sodan veteraani…

John Mayallin uraa olen seurannut melko tarkoin aina ensikuulemasta lähtien. Sitä vastoin Mick Tayloriin menetin suurimman mielenkiintoni siinä vaiheessa, kun hän liittyi Rollareihin Brian Jones -vainaata paikkaamaan. Vähän tuntuivat kundin kyvyt menevän hukkaan noissa pintabändikuvioissa.

Kaverin myöhäisemmistä tekemisistä olen oikeastaan noteerannut vain vierailun Keef  Hartley Bandin ”The Battle of North West Six” -pitkäsoitolla (1970), loistosoolon Mayallin ”Back to the Roots” -tuplan ”Marriage Madness” -biisissä (1971), pistäytymiset Pierre Moerlen’s Gongin albumeilla ”Expresso II” (1978) ja ”Downwind” (1979) sekä ’special guest star’ -roolin kokkolalaisen Wentus Blues Bandin 20-vuotisjuhlakonsertissa  2006. Aika vaatimaton on saldoni, jos otetaan huomioon kaikki Mickin tekemiset.

…ja Virgin Oilissa jatkuu!

Ystäväni ”Exile on Main St.” -noudon yhteydessä minulle vasta valkeni, että Mick Taylor esiintyy Ben Waters Bandin kanssa Helsingissä 29. syyskuuta. Kyse on Virgin Oil -ravintolan järjestämästä juhlakonsertista Rollareiden 50-vuotisen olemassaolon kunniaksi. Tarkempaa tietoa tapahtumasta voit lukea vaikkapa täältä  http://www.rytmi.com/50-vuotiaita-rollareita-juhlitaan-virgin-oilissa-mukana-itse-mick-taylor-14506/. Nähdään siellä 🙂

Mick Taylorista kiinnostuneen kannattaa tsekata myös http://www.micktaylor.net/, jonka yksityiskohtainen MT Timeline on pirun mielenkiintoista luettavaa. Ja tässä vielä tuore haastattelu suomeksi http://www.mtv3.fi/uutiset/kulttuuri.shtml/2012/09/1620914/mick-taylor-rolling-stones-oli-parhaimmillaan-1973.

John Mayallista on infoa netti pullollaan. Tästä on kuitenkin hyvä alkaa http://www.johnmayall.com/. Ja lopuksi vielä äänilinkki ”Crusade”:n ja ”Tears in My Eyes”:in pariin http://www.youtube.com/watch?v=OtYt4gulzfI.

John Mayall’s Bluesbreakers ”Crusade”, Decca SKL 4890, Englanti, 1967

Kiekko ilmestyi myös monona tunnuksella LK 4890. Jenkeissä ”Crusade” julkaistiin London-merkillä, katalookinumerolla PS 529 (stereo) / LL 3529 (mono). Uusintapainoksia ja -julkaisuja löytyy vinyylinä pilvin pimein. Myös remasteroituja CD-versioita on olemassa useampia,  joissakin bonusmatskuna sekä sinkku ”Suspicions Part 1 & 2” että varhaisempaa pre-Taylor tavaraa.

Tässä vielä arvostettu asiantuntija-arvio albumista, ilman kirjoittajan henkilökohtaista nostalgiavuodatusta http://www.allmusic.com/album/crusade-mw0000193030.

Pekka kuuntelee kitaristeja

Sattumoisiin on viime aikoina tullut kuunneltua parin kitaristin levyä ja kolmannen konserttia – ja tossa äsken pyöri neljäskin instrumenttinsa mestari John Scofield ja miehen uusin ”A Moment’s Piece” ekaa kertaa – ei vielä mielipidettä. Kuuntelussa ovat olleet Buddy Whittingtonin ”Six String Svengali” sekä vanhan suosikin Pat Methenyn ”What’s It All About” – Malmitalon konsertissa soitti Tuomo J. Autio (ja olisihan samassa paikassa ollut myös Philip Catherine… ja tuloillaan on Georg Wadenius!).

whittingtonWhittington sai odottaa autossa luvattoman kauan soittovuoroaan, sillä kuvittelin kyseessä olevan tavallisen ränttätänttäkiekon – tiesin taustan Bluesbreakersista Coco Montoyan seuraajana. Laina-aika oli kulumassa umpeen, joten pakkohan se CD oli soittimeen sitten nakata, edes velvollisuudentunnosta. Mutta eihän tämä mitään tavallista rhythm&bluesia olekaan, vaan tehokas mikstuura texascountrya ja rytmisoulia. Jossain pilkahtaa The Band, sillä Whittington on paitsi sujuva ja tyylitietoinen kitaristi, myös pätevä biisintekijä. Kuvien perusteella mies ei ole olemukseltaan keijukainen, joten olisi voinut odottaa romuluista voimasoittoa. Käykin ilmi, että mies on Danny Gattonin sukua ja taloa: sujuvaa, kevyttä, näppärää… tuntuu syntyneen kitara kädessä. Triolla – Whittington, basisti Wayne Six ja rumpali Mike Gage – on liki telepaattinen, vuosien aikana kehittynyt yhteys. Aikamoisia svengaleja!

methenyJo Pat Methenyn levyn nimi kertoo mistä on kyse. ”What’s It All About” on Burt Bacharachin ja Hal Davidin ”Alfie”-klassikon avaus – itselleni klassisin tulkinta kuuluu, ei Dionne Warwickille, vaan Cilla Blackille. Myös muut Methenyn levyn biisit ovat tuttuja 60- ja 70-luvuilta. ”Sounds of Silence”, ”Rainy Days And Mondays”… joo, tuttuja ja osin kuluneitakin sävellyksiä. Metheny tulkitsee biisit yksin baritonikitarallaan – jossa on myös jotain lisämetkua, tavallisesta poikkeavia kieliä ja muutettua virettä. Kansien mukaan ei päällekkäisäänityksiä, mutta kylläkin editointia.

Mihinkään Heikki Laurismaiseen suoraan viihdetulkintaan Metheny ei ryhdy, vaan piirtelee sävellysten ydinten ympärille omia meditaatioitaan vähän 60-luvun kitarakokeilijoiden tyyliin. Ehkä olisin odottanut hieman enemmän omia kuvioita ja sovituksellista rohkeutta. Nyt kaarrellaan välillä hyvin lähellä viihteen rajaa.

Kitaristi Tuomo J. Autio ja Antti Rissasen johtama The Great Helsinki Swing Big Band soittivat myös standardeja Malmitalossa. Viime vuoden puolella arvioin Tuomo J. Aution ja TGHSBB:n albumin ”Groovy Moments & Memories” – osui ja kolahti! Kuinka sama nostalginen repertoaari toimisi konsertissa, lähikontaktissa?

autioNo hyvinhän se, vaikka levyyn verrattuna jousisektio oli tiivistynyt yhteen viulistiin. Setti oli suurin piirtein sama kuin levyllä, alun verryttelyn jälkeen soitto tanakoitui ”Eleanor Rigbysta” alkaen. Wes Montgomeryn ”Boss City” rullasi jo vastustamattomasti. Rauno Lehtisen kolme sävellystä, ”Toiset meistä”, ”Muistan kesän” ja tunnelmapala ”On hetki” toimivat mainiosti. Vaikka ovatkin usein kuultuja, sävellyksissä on suomalaista sielua kerta toisensa jälkeen värisyttävää, lohdullista melankoliaa.

Antti Rissanen kuuluttaa ”Besame Muchon” – ei kuulu omiin suosikkeihini, varsinkaan kevyenä viihdeversiona. Nytpä kappale soi Mika Myllärin vauhdikkaana sovituksena, Autio soittaa mielestäni keikan parhaan vetonsa: todella sujuvaa, jopa kiperää puhdassointista pikkaussooloa soolon perään. Jartsa Karvonen piiskaa juoksevaa komppia, bassossa legenda Pekka Sarmanto! Viimeinen varsinainen biisi ”On hetki” rauhoittaa, Autio soittaa melodian soinnuilla kirkkaasti ja kuulaasti. Lämminhenkinen konsertti.

Pekka