• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 41 muun seuraajan joukkoon

  • Mainokset

Retrokki kuuntelee: Ville Vokkolainen ”How To Become An Individual”, 2017

Olavi Uusivirta sanaili muutaman päivän takaisessa Helsingin Sanomissa taiteesta – lähinnä kuvataiteesta – ja sen ymmärtämisestä mm. näin: ”Moni menee Kiasmaan, ja niillä nousee piikit pystyyn nykytaideteoksen edessä. Ne sanoo, että ’mä en tajuu mistä tää kertoo, tää ei ole mulle, ehkä mä olen vaan liian tyhmä’.” Ja vielä: ”Ihminen ajattelee, että vittuileeko tuo taiteilija mulle ja mun tyhmyydelle.”

Joskus vastaavia ajatuksia nousee mieleen myös levyä kuunnellessa. Ville Vokkolaisen tupla-cd-pläjäys ”How To Become An Individual” vaikuttaa juuri tuollaiselta. Sen kannet on askarreltu käsin, ykköslevyn nimi on ”Part 1: Piano Concerto”, ja kakkoslevy ”Part 4: Post-Colonial Love Affair”. Kakkos- ja kolmososaa ei siis ole?

Kitaristi ja säveltäjä Vokkolaiseen olen törmännyt jo vuosia sitten, silloin pienemmän operaation puitteissa. Nyt mukana on kymmenkunta muusikkoa pianisti Seppo Kantosesta alkaen. Vokkolaisen itsensä instrumentteina ovat sähkökitaroiden lisäksi koskettimet, sähköiset rummut ja syntikat. Hän on lisäksi ohjelmoinut, tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut.

Vaikka ei ollut Vokkolaisen vuoden 2011 ”Panda Unit” maailman helpoimmin omaksuttavaa musiikkia, niin ei ole myöskään tämä. ”Part 1: Piano Concerto” alkaa hälyäänillä, kaukaisella discokompilla, sähköisillä purskahduksilla, pianolurituksilla. Taustalla sykkii. Odotan milloin äänet muodostavat seurattavan hahmon ja jatkumon. Äänipalasia, niitä tässä on. Perinteinen pianokonsertto tämä ei ole. Johannes Sarjaston alttosaksofoni kirkuu mini-fanfaarin ja sitä seuraavan mekaanisen popcorndiscon päällä. Sähköiset hälyäänet lisääntyvät, konsertto päättyy.

”Part 4: Post-Colonial Love Affair” alkaa jylhällä, muukalaisplaneetalle sijoittuvalla hitaasti muuttuvalla syntikkamatolla, saksofonit (Sarjasto ja Linda Fredriksson) kipinöivät. Veikki Virkajärvi soittaa lyhyen kitarasoolon, ohitse vilahtavat mm. samba- ja kalypsopiirit. Tässä osassa on selkeämpi syke, jota häröilevät puhaltimet ja massiiviset kosketinmatot koristavat. Välillä pulsari jyrähtää ja pienemmät meteoriitit sinkoilevat.

Onhan tämä kiinnostavaa, nykypäivän avant-gardea, elektronista leiketaidetta, yritystä ja erehdystä, improvisaatiota ja undergroundia, ehdottomasti progressiivista, ehdottomasti ei progressiivista rockia. Vokkolaisen oman kuvauksen mukaan Post-internet & post-truth era musical banalism.

Avaan Vokkolaisen nettisivut. Niiden mukaan hän on julkaissut tänä vuonna “Ville Vokkolainen & Kusipäät: I (osa 2)”, ”Experts from the Underground: Idiomatic Music”, “House Music”, ”How To Become An Individual”, ”Slowing Down Things”, “Accelerated Toasters”, “Techno”, “Dubstep” ja “Etno” – ainakin.

Ja palatakseni Olavi Uusivirtaan: jos tämä – tai nämä – on tehty vain ja ainoastaan käristämään kuuntelijan pääkoppaa, vaivaa on nähty oikein todella. Osa Vokkolaisen teoksista on kuunneltavissa ja nähtävissä hänen nettisivuillaan vokkolainen.wordpress.com

Pinnan alla kuhisee niin, että kutittaa.

Pekka

Ville Vokkolainen: How To Become An Individual (Art First Records, AF030, 2017)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Henry Spirit ”Rust Is On It’s Way”, 2017

Kaivelen aloitettuja mutta viimeistelyä vaille jääneitä levyjuttuja ja törmään tiedostoon nimeltä Mighty Baby. Mikä yhtye! Mainiota kitaravetoista rockia levyttäneen, beat-musiikin ja pub-rockin rajamailla vahvoin länsirannikkovaikuttein meditoineen yhtyeen ura jäi kahteen julkaistuun albumiin ja myöhemmin julkaistuihin treenikämppä-äänityksiin. Ehkä kirkkain ja elävin kitarakuvioin laukanneen yhtyeen musiikissa tuoksui myös häivähdys itämaista aromia. Ja ehkä tuo juttu joskus toteutuu siitäkin syystä, että bändin jäsenet olivat mukana monessa mielenkiintoisessa kuviossa.

-.-.-.-.-.-.-.-

Kuuntelin Henry Spirit -trion levyä pariin otteeseen, Grateful Dead, Quicksilver, New Riders, Morning ja pari muuta länsirannikon klassikkoa olivat ilmiselviä vertailukohtia. Fleksiibeliä rytmitystä, kimaltavia kitaralinjoja, countryvivahteita – ei tätä suomalaiseksi hiven eikun hevin tunnistaisi. Muutamassakin osiossa pari kitaraa kutoo tiivistä mutta nautittavan ilmavaa verkkoa. Biisien on annettu kulkea sen matkan kuin ne hyvin jaksavat, niinpä lähes jokainen kehittyy yli viisiminuuttiseksi, yksi lähes kymmeneen.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdalla se iski: Mighty Baby!

Henry Spiritin biiseissä on jäntevyyttä ja melodioita, ei laiskaa liruttamista eikä velttoa askellusta. Kitarat tikuttavat tiheästi, rummut ja basso tarjoavat elastisen ja maaston muotoja mukailevan kulkuvälineen. Ja aivan kuten Mighty Baby, myös Henry Spirit kestää kuuntelua ja herättää oikeissa kohdissa mielihyvän hyrinää – hyvän musiikin merkki.

Yhtyeen dynamona on kaikki biisit säveltänyt ja sanoittanut Petteri Seppä (laulu, kitara, koskettimet), taivalta rytmittävät Marco Tissari (rummut) ja Ilpo Komulainen (basso). Slidekitarassa avustaa Timo Paukkonen, Heli Tuomaisen taustalaulussa on gospel-vivahdetta ja vaihdetta. Pienellä räväkkyysasteen nostolla voisin lisätä avainsanaksi myös rhythm&bluesin. Koskapa peruskokoonpano on trio, Sepän kitaroita ja koskettimia on päällekkäisäänitetty runsaasti.

Muodikasta Henry Spirit ei ole. Musiikki kumpuaa Petteri Sepän mieltymyksistä ja näkemyksestä – sellainen Sepällä epäilemättä on, sillä niin yhtenäinen ja tasalaatuinen on ”Rust Is On It’s Way”.

Henry Spirit: Rust Is On It’s Way (Omakustanne, 2017)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Tuomo Dahlblom ”Tuomo Dahlblom” ja ”02Jkl”

Tuomo DahlblomTakapajuisesti löydetyt kitaramusiikin helmet.

Kiitos Suomen kirjastolaitos ja Tikkurilan kirjaston musiikkiosasto – taas kerran. Molemmat tarjoavat musiikin ystäville helpon ja ilmaisen tavan löytää uusia musiikillisia tuttavuuksia, sekä vanhoja että uusia. Sellaisiakin, jotka koukuttavat niin paljon, että löytäjä kokee ne hankkimisen arvoisiksi, omiksi. Siksi omiksi, että omasta hyllystä ne on helppo poimia kuunneltaviksi juuri silloin, kun siltä tuntuu. Ja siksi, että löytäjä haluaa kannattaa ja edistää musiikin tekemistä ja julkaisemista. Riskibisneksiä molemmat, varsinkin listojen ulkopuolisessa maailmassa.

Kitaristi Tuomo Dahlblomin olin nähnyt jossain kokoonpanossa, jollain lavalla. Asiallinen ja paikkansa täyttävä soittaja, ajattelin, tässä roolissa, tässä taustabändissä ei ehkä pääse käyttämään kaikkia kykyjään. Myöhemmin poimin kirjastosta ilman sen kummempia taka-ajatuksia miehen molemmat soololevyt, ”Tuomo Dahlblom” vuodelta 2002 ja ”02Jkl” vuoden 2007 satoa.

Molemmat ovat hellineet soitinta lähes tauotta.

En sen tarkemmin pureudu Dahlblomin taustoihin, niistä kertoo esimerkiksi jazzfinland.fi-sivusto. Meriittejä löytyy, valokeiloissa mies ei ole kuitenkaan viihtynyt. Ei silti, eivät parrasvalot jazzin soittajien valaisemisessa kummemmin kulukaan. En myöskään erittele levyjen biisejä – tai edes kiekkoja toisistaan.

Sillä Dahlblomilla on jotain, jota ilman paljon turhemmat artistit paistattelevat suosiossa: oma ääni, näkemys sen ilmaisemiseen ja taito käyttöön. Ehkä ääni ei ole aina täysin uniikki – samasta maasta versonutta viljaa ovat niittäneet myös mm. Pat Metheny ja muutama muu ECM-kitaristi. Dahlblom venyy kuitenkin uskottavasti tohtoroimaan useampaa tyyliä. Välillä kitara kaartelee kuin uljaasti taivaan laessa liitelevä kotka: sulavasti, melodisesti, avarasti, harkitsevasti. Tuolla ilmoille pääsee törkeän likaisia sävelkimppuja. Tässä ollaan kissataistelussa toisen virtuoosin kanssa. Sopivassa suhteessa suolaista ja makeaa. Tärkeämpää on soitettujen nuottien ja sointujen sävy ja osuus kokonaisuudessa kuin suoltamisen nopeus. Enkä yhtään epäile, etteikö Dahlblom vauhtia hallitsisi, siitä kertovat muutamat ärhäkät purkaukset.

Biisien teemat ovat muutaman nuotin mittaisia, niissä on juuri sopivasti koukkua, jotta kuuntelija jää pyydykseen.

Entäs oman äänen ilmaiseminen sitten? Tyylillisiä vaihteluja löytyy: jylhiä kansanmusiikkipohjaisia jazzrockeja, rytinäbluesia jazzsuodattimen läpi, aamun ensimmäisiä tunnustelevia säveliä niihin hetkiin, kun taivas on vielä tyhjä ja kaikki on edessä, svengiä ja rupista vääntöä. Instrumenttien miksi kiehtoo: sähköiset koskettimet, tymäkkä basso, nappiin osuvat rummut, kaukaiset puhaltimet – Dahlblom malttaa jättää kitaran sivuosaan silloin, kun kokonaisuus ei päätähteä kaipaa.

Esikoisalbumi vaikuttaa seesteisemmältä, pieteetillä toteutetulta, isommin sovitetulta. Ihmeellistä on, että vaikka soittajia on runsaasti – maan kermaa – biisit tuntuvat siltä istumalta improvisoiduilta, vaikka kaiken järjen mukaan sovituksia on pitänyt perusteellisesti hioa. Kakkosella ollaan juurevampia, pienemmässä tilassa, kuumempaa höyryä nousee tiestä. Nyt bändi on kvartetti, kakkoskitarassa toinen instrumenttinsa monipuolinen virtuoosi Jarmo Saari. Musiikissa ei ole vähimmässäkään määrin puristusta eikä itsekkyyttä, ainoastaan puhdasta soittamisen iloa.

Tämä albumiduo tulee jäämään omien suosikkikiekkojen suosituimpiin. Tuomo: nyt eletään vuotta 2016. Edellisestä levystä on yhdeksän kertaa 365 päivää. Olisiko aika?

Pekka

Tuomo Dahlblom (Texicalli TEXCD 048, 2002)

02Jkl (Texicalli TEXCD 073, 2007)

texicallirecords.com

jazzfinland.fi

Retrokki kuuntelee: Elonkorjuu ”Footprints” (2015)

Elonkorjuu”Footprints” (2015), Jukka Syreniuksen ja kumppaneiden syksyllä ilmestynyt jazzbluesproge-kiekko on toteutustavastaan huolimatta tasalaatuinen kokonaisuus. Levyn yhdeksästä kappaleesta osa on studioäänityksiä, osa konsertista Porin Teatterissa – muutamaa muistan itsekin kuulleeni keikalla, en tosin Porisa. Keikkabiiseillä mukana ovat kosketinsoittaja Jussi Reunamäki sekä rummuissa Zoltan Karpati. Studiossa kannuja paukuttaa Pakeri Hannus ja koskettimissa on Pekka Tyni, foneissa sekä että on Jari Perkiömäki, bassossa Veli-Pekka Pessi.

Kuskin paikalla on kuitenkin vakuuttavasti Syrenius: biisit, laulu ja tietysti kitara. Ei väliä ollaanko studiossa vai lavalla, miehen sormet ovat otelaudalla kuin elohopeaa, esimerkkeinä varsinkin ”Moving On” sekä ”Life Is a Bitch”. Monesti kitaristin johtama yhtye sortuu käyttämään sävellyksiä vain soolojen lähtöalustana – parin säkeistön jälkeen seuraa loputtomalta tuntuvaa kitara-akrobatiaa. Vaikka Syrenius kieltämättä kuuluu tämän maan kitaristien parhaimmistoon, Elonkorjuu on kuitenkin vahva yhtye: kuusikielisen taitaja malttaa annostella soittoaan, sekä antaa soolotilaa varsinkin Perkiömäelle.

Silti: jos taidokas kitarismi kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa instrumentaalinen nimikappale ”Footprints”, jossa kaunis ja hallittu kitaramelodia sekä armottoman tyylitajuiset soolot ja yhtyesoitto solmivat kauniin liiton.

Yhtyeenä Elokorjuu on parhaimmillaan myös lattarihenkisessä ”Wish You Could Stay” -menobiisissä, jota Reunamäen sähköpiano ja Perkiömäen foni värittävät. Hannus ja Pessi puskevat elastista komppia. Sykkivän ja sätkivän ”Pretorian Discothequen” muistan ihastuttaneen jo keikalla – jazzrockia sieltä menevämmästä päästä nykivine ja elämäniloisine afrorytmeineen. Kokonaisuutena ”Footprints” on todiste Jukka Syreniuksen edelleen jatkuvasta luomisvoimasta ja soittimen suvereenista hallinnasta. Tiiviiksi hitsautuneen yhtyeen soitosta paistaa myös soittamisen riemu: vielä tässä potkitaan!

Pekka

Elonkorjuu: Footprints (Touch Records TCHCD-8, 2015)

www.elonkorjuu.fi

Retrokki kuuntelee: Ärräpää Orchestra ”Going to Radansuu”, 2015

Ärräpää OrchestraKolmas Ärräpää-kiekko, samalla yhtyeen 40-vuotisjuhlajulkaisu.

Monesti albumin biisijärjestyksellä on ratkaiseva merkitys kuuntelukokemukselle. Nostaako avausbiisi kiillon silmiin vai puristuuko otsanahka rypyille? Saako päätösbiisi painamaan ripiittiä vai saako kiekko toisenlaista kyytiä?

Sitten joskus käy kuten Ärräpää Orchestran kohdalla. Avausbiisi saa hymähtämään hyväksyvästi: zydeco-henkinen ”Come On In” lävähtää silmille lähes ylikierroksilla, turboruuvin kierteet riittävät vajaaseen kahteen minuuttiin. Lupaavaa, varsinkin neljääkymmentä vuotta juhlivilta, ajattelen, kiilto silmissä.

Jos tästä joku tulee mieleen, niin muinoinen Ronski Gang.

”Losing You (Bit by Bit)” on sen verran rauhallinen, että ehdin silmäillä kansia ja biisejä. Kylläpä muuten kitara soi komeasti! Tunnistan muutaman coverin: ”Have You Ever Seen the Rain?” – CCR ja Fogerty, ”These Arms of Mine”, monen soul-kunkun tulkitsema, säveltäjä Redding tietty etunenässä. ”Thirty Days” on taattua Chuck Berrya, ”Only a Fool Breaks His Own Heart” paatosballadi 60-luvulta (”Muisto vain jää”).

Ja lopulta albumin päättävä ”It’s All Over Now”. Onko jo liian kulunut ja kuultu, mietin. Löytävätkö ärräpääläiset tähän uudenlaista puhtia? Ei kai tämä nyt mene bilebändi-osastoon? Tussahtaako lupaavasti räjähdysherkkänä alkanut kiekko?

Onneksi käy näin: vaikka ”It’s All Over Nown” tulkinta ei tarjoa revoluutiota, siinä on tarpeeksi jujua, jotta ripiitti räpsähtää. Syynkin tiedän. Mika R. Halttunen ja Harri R. Sakki riivaavat kitaroitaan, Ismo R. Kivinen takoo rumpujaan, Immo R. Turunen soittaa – ei vaan piiskaa – bassoaan ja Petri R. Haapio koskettimiaan malliin, josta voisi ottaa oppia monikin laakereillaan lepsuileva viikonloppubändi. Varsinkin kipakasta kitaroinnista isot plussat! Vaikka siis paperilla väärässä paikassa onkin, loppuniittinä, levyltä kuunneltuna se kuitenkin summaa koko kiekon. Loppukaneettina mainittakoon, että kaverit kirjoittavat ammentaneensa inspiraation versioonsa Ducks Deluxen debyytiltä.

Kyllähän juhlalevyltä löytyy myös omaa tuotantoa, tyylillisesti biisit solahtavat sinne vauhdikkaampaan päähän. Esimerkiksi nimikappale ”Radansuu” keinuu Jamaikan ja New Orleansin välimaastossa – jalka naputtaa, puhaltimet ja taustalaulut tehostavat oodia kotiseudulle. ”Going to Woodstock” muistelee haikeasti kavereiden suunnittelemaa retkeä Levon Helmin pakeille. Tieto suuren rumpalin, laulajan ja lauluntekijän poismenosta peruuttaa matkan, isoa omenaa vaelletaan päät painuksissa.

Myös tuttuihin lainoihin on ladattu sen verran uutta virtaa, että pelkoa läpisoitosta ei ole: haitaria, puhallinriffejä, suomalaisittain erittäin toimivaa ja sielukasta taustakuoroa (Tanja Torvikoski, Kati Hyvönen, Maria Iivonen). Kokonaisuutena siis oivallista, tunnelmaa nostattavaa, klubi- ja pubikansaa janottavaa. Maiskis!

Pekka

Ärräpää Orchestra: Going to Radansuu (Puuma Records PUUCD-027, 2015)

www.arrapaa.fi

www.puumarecords.fi

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Kepa Kettunen ”Gambler” (2015)

Kepa Kettunen1Suomen ykkösrumpaleihin lukeutuvan Jari ”Kepa” Kettusen toinen soolokiekko. Kuten edeltäjällään, miehen soittimena on kapuloiden lisäksi vänkä sähkökitara.

”Gambler” jatkaa Kepa Kettusen ensimmäisen, ”Long Prairie River” -albumin kaihoisan rautalangan hengessä. Vaikka teemana on edelleen villi länsi ja vähän siitä eteläänkin, Kettusen säveltämät tunteelliset melodiat purevat kyllä myös tummien aarnimetsien ja kaihoisan iltaruskon patinoimaan kuuntelijaan.

Ensimmäisellä kuuntelulla, muutaman biisin jälkeen, mieleen hiipi epäilys konseptin kestävyydestä: löytyykö yhdenmukaisesta kokonaisuudesta riittävästi variaatiota, valoa ja varjoa, taitoa ja tunnetta? Muuttuuko muu kuin melodia? Musiikin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt sotkeutua yhdeksi pitkäksi rautalankarullaksi. Varsinkin, kun kaikki biisit ovat omia, aiemmin kuulemattomia.

Toistuva kuuntelu paljasti kuitenkin kummia.

Ensiksi: melodioissa on rutkasti samankaltaisia sielun syövereitä kouraisevia käänteitä. Suurisuuntaisten revitysten sijasta Kettunen luottaa vivahteisiin, pieniin eleisiin, silmäniskuihin, hymynkareeseen. Vaikka myös kitaransoittotaidollisesti täysin pätevää, Kettusen kosketuksessa on kalsean teknisen taituruuden sijasta lämpöä, jossain hellyttävää epävarmuuttakin. Kettusen lisäksi levyn kuuttatoista biisiä toteuttavat omalla vähäeleisellä mutta svengaavalla tavallaan mm. basisti Veede Sinivaara ja kitaristi Jaku Havukainen.

Toiseksi, edellisen jatkoksi ja sen johdosta: ”Gambler” kokonaisuutena puhuttelee luontevasti ja koskettavasti suomalaista luonnetta. Villistä lännestä muistuttavien urheiden sankarimelodioiden, kaihoisan meksikolaistrumpetin ja kiireisen lattarirytmin sekä kädenlämpöisten mollikäänteiden yhdistelmä maistuu kotoiselta, keinutuolilta ja räsymatolta.

Tuttuus ja ajattomuus tyynnyttää ja lohduttaakin. Repeat on ahkerassa käytössä.

Vaikka rautalanka ja instrumentaalimusiikki yleisemminkin voi tässä maassa tukevasti, eturiviin mahtuu hyvin yksi Kettunenkin.

Pekka

Kepa Kettunen: Gambler (Puuma Records PUUCD-019, 2015)

www.puumarecords.fi

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Retro Kings ”Over the Moon”, 2013

retrokingsJo aikaisemmin taidokkaiksi tyyliniekoiksi todettujen kitaristi-laulaja Kapa Montosen ja basisti-laulaja Jyrki Tulpon sekä kumppaneiden perinnetietoinen kiekko. Toimintakentäkseen yhtye määrittelee swingin ja bluesin.

Taisin jossain yhteydessä kehaista Kapa Montosen ja yhtyeensä aikaisemman albumin ”Routes to Roots”. Silloin operoitiin The Bluesment Brothers -nimikkeellä, vahvan tukensa antoi tuolloin basisti-laulaja Jyrki Tulppo. Montonen ja Tulppo jatkavat yhteistä taivaltaan Retro Kingseissä, arvatenkin keskinäisen arvostuksen ja avunannon merkeissä. Retro Kingsien kaksi muuta kuninkaallista ovat Mika Mattila (koskettimet ja taustalaulu) sekä Ilkka Tiusanen (rummut).

”Routes to Roots” -albumista kirjoitin positiivisesti, samansuuntaisen kohtelun saa myös ”Over the Moon”. Edeltäjäänsä verrattuna uutuus tyylittelee hivenen kaupunkilaisemmin, bluesit osuvat sinisen värikartan vaaleampaan päähän. Kitaristina Montonen on armoitetun sulava ja sujuva, laulukin luonnistuu. Tulppo onnistuu laulupuolessa ‒ ainakin omasta mielestäni ‒ hieman sulavammin. Kahden laulajan ratkaisu mehevöittää ja monipuolistaa kokonaisuutta, kortena keossa myös useat Montos-lähtöiset instrumentaalit.

Ei jälkeäkään uudesta ja ihmeellisestä

Sillä kuten nimensä ilmiantaa, Retro Kings tarjoilee mennyttä maailmaa, nostalgisia tunnelmia, lohdutusta modernin ajan rattaisiin juuttuneille ja juuriaan kaipaaville. Tyyli on monistettu eilisestä, toteutuksessa hyödynnetään tätä päivää. Vastaavilla linjoilla ovat operoineet myös Eric Clapton rennoimmillaan, JJ Cale, ikisuosikkini Dan Hicks And His Hot Licks ja vähän uudemmalta ajalta muistelen myös James Hunteria.

Tulppo tuntuu viihtyvän hämyisten tunnelmapalojen parissa ‒ mikäs oli se menneiden vuosien Gordon Haskell -imellys, jota ”New Day” -biisissä tunnustellaan? Samaan laariin putoaa ”Moments in Life”, joka lienee lähin yhteinen piste Tulppo-Clapton-akselilla. Samaa kaiken kokenutta maailmanmiestä molempien tulkinnassa. Nimibiisi voisi olla jopa Michael Franksin ohjelmistosta: ollaan etelämeren saarilla, isäntää leyhytellään palmunlehdillä, rennot kitara- ja pianosoolot vaivuttavat lämpimään nirvanaan.

Toisaalla samassa yhtyeessä: Montosen rockabilly-kenkää taitaa puristaa siihen malliin, että en yhtään yllättyisi jos miehen seuraava pläjäys houkuttelisi tötterötukka- ja pilkkumekkokansaa tanssilattialle vieläkin munakkaammalla sykkeellä. Toki tuohon tehtävään käyvät mainiosti tämän kiekon western swing -tyylitelmätkin. ”Cruise of Love” yllyttää Dan Hicks forever -kiljahduksiin!

Soitannollisesti kiekko on eheä, yleisilme kaksijakoinen ‒ se toisaalta muhevoittaa kokonaiskuvaa. Juuri tässä hetkessä Retro Kings toimii pehmentävänä puskurina alakuloisen loppusyksyn ja väistämättä iskevän talvikauden välillä.

Pekka

Retro Kings: Over the Moon (Retro Kings REKI01, 2013)

retrokings.nettisivu.org