• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 132 318 hits

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen “Maantien laulu”, 2020

Rumpalismin lisäksi sähkökitarapartion johtajana useamman instrulevyn julkaissut Kepa Kettunen on ottanut seuraavan askeleen: hei me lauletaan! Tai siis Minna Lasanen laulaa.

Musiikki on Kettusen aiemmilta kiekoilta tuttua 60-luvun alun biittiä, pustaa ja preeriaa, melodioissa mukana hiven slaavilaista melankoliaa. Asiallisesti toteutettua, tiukalla tempolla tykitettyä. Perusbändinä kitaristi Jaku Havukainen, rumpali, sähkökitaristi ja perkussionisti Kettunen sekä basisti Veede Sinivaara. Ja sitten merkittävässä roolissa Minna Lasanen, monessa aiemmin mukana ollut vahvaääninen laulaja.

Persoonallinen, eläytyvä, mitä adjektiiveja nyt haluaakaan käyttää kuumasta laulajattaresta, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi – tarkoittaa, että jakanee mielipiteitä. Itselleni kyllä maistuu, samaan sarjaan lokeroin kuin Marjo Leinonen. Hyppää rohkeasti ratsaille, suuntaa katseen tiukasti eteenpäin, painaa kannukset biisin kylkiin ja kirittää matkaan. Mitäpä sitä himmailemaan! Ehkä jossain hitaammassa sävelmässä (”Sade”) paatos lyö liikaa löylyä, mutta mitäpä olisi musiikki ilman eläytymisen ihanuutta – menee ihon alle.

Kettusella on ilmiömäinen kyky säveltää tyylipuhtaita biisejä valitsemassaan kehässä. Esimerkiksi kevyt, äärimmäisen vetävästi twistaava ”Koeta ymmärtää” sopisi mille tahansa Agents-levylle, yhdeksi sen helmistä. Ja onhan mies mainio myös kepittäjänä: ”Jää kyyneleet” rullaa Albert Lee -tyylisen sähkisnokittelun voimin. Sinivaara ja Kettunen piiskaavat biisiin kuin biisiin vauhtia. Varsin mainio kiekko, Lasasen laulun ansiosta vielä pykälääkin parempi.

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen: Maantien laulu (Puuma PUUCD-086, 2020)

Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)

Jarmo Nikku ”Line by Line”, 2019

Superkitaristin ensimmäinen sooloalbumi, omaa sävellystuotantoa kahta Jari “Heinä” Niemisen biisiä lukuun ottamatta. Lohdullisen melodista jazzrockia tai fuusiota, kuuntelijaa hellitään sujuvilla kitarakuvioilla ja sulavilla sooloilla. Ei riitasointuja, ei itsetarkoituksellista vääntöä eikä oman erinomaisuuden alleviivaamista. Jarmo Nikku on nöyrästi musiikin – ja kitaran – asialla. Tarkoittaen myös, että silloin, kun on suvannon paikka, se maltetaan jättää väreilemään.

Ettäkö pelkää vingutusta? No ei todellakaan, sillä kitaristeja Nikkua ja Niemistä vauhdittavat rumpali Topi Kurki ja basisti Jari Heino. Svengaa niin maan perinpohjaisesti, silloin kun tarvitsee! Peruskvartettia täydentävät koskettimissa Tuomas Kesälä ja Timo Pratskin, puhaltimissa Panu Syrjänen ja Jukka Tiirikainen sekä perkussioissa Leevi Leppänen, tekijämiehet asialla siis.

Lokeroituna ”Line by Line” osuu 70-luvun puolivälissä aloittaneiden melodisten kitaristien kuoroon, sinne Steve Khanin, Al Di Meolan, Georg Wadeniuksen ja Janne Schafferin teosten rinnalle. Ja kun nyt Khan mainittiin, niin korotan panoksia nimeämällä Steely Danin. Vaikka ”Line by Line” on puhtaasti instrumentaalikiekko, se tuo vahvoja muistumia Steely Danin parista viimeisestä klassikosta: ajattomat ”Aja” ja ”Gaucho” – jolla jälkimmäisellä valtaosan kitaroista soitti juurikin Steve Khan. Enkä pysty ohittamaan Nikun sävellysten tyylillistä samankaltaisuuttakaan Beckerin ja Fagenin vastaaviin. Laadussa siis löytyy. Esimerkiksi ”Blues Express” voisi olla ”Bodhisattvan” muinainen esi-isä, väkevämpi lihansyöjä tosin.

Pari biisien nimiin ulottuvaa kunnianosoitusta kertovat Nikun diggauksen kohteista, ”Hiram B” ja ”How’s Wlodek” – tietty Bullockia ja Gulgowskia tarkoittaen (”dedicated to Vesa Aaltonen”, lukee kannessa jälkimmäisen kohdalla – Made In Sweden mainittu!). ”Hiram B” on letkeä mutta ei laiska, ”How’s Wlodek” riffittelee sähköpianopatjalla funkysti, mainiot soolot molemmissa.

Nyt soi ”Hat Matter” -biisin soolo, välillä tuplattuna. Se saa irvistämään – mielihyvästä! Just noin minäkin soittaisin, jos siis osaisin ollenkaan soittaa! Järkyttävän sujuvaa ja melodista, aina tippuu jaloilleen. ”Bluesville Expressissä” kitaristit kirittävät ja kurittavat toinen toistaan, Nikku vääntää slidellä, Nieminen nokittaa. Ja sitten Niemisen akustinen ”Just a Little Bit” – herkkä kahden kitaran helisevä duetto. Periaatteessa yksi kitarakuvio ja sen muunnelmia. Mutta toimii, kuten koko albumi!

Pekka

Jarmo Nikku: Line by Line (Turenki Records TurenkiLP 14200-77, 2019)

Georg Wadenius, Lars Danielsson, Per Lindvall, Jesper Nordenström ”Cleo & Friends”, 2016

Instrumentaalista jazzrockia naapurimaasta – ja samalla yksi niistä levyistä, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen loppuvan kesken. Kahdeksan sulavaa ja sujuvaa biisiä, pohjoismaisen hartaita ja lämpimiä teemoja, hivenen kärjekkäitä soolonpoikasia – ei liikaa eikä liian vähän. Näillä miehillä ei ole enää tarvetta pullistella. Äänimaailmassa on kuitenkin tarpeeksi vaihtelua ja kokeiluakin, jotta kiekko ei vaivu mitäänsanomattomuuteen.

Pitkän linjan kitaristi, kansainvälistäkin mainetta niittänyt Georg ’Jojje’ Wadenius julkaisi ”Cleo”-nimisen levyn jo 1987. Tuon albumin musiikkia esittääkseen hän muodosti 2010-luvulla tälläkin kiekolla esiintyvän superyhtyeen: Lars Danielsson, basso, Per Lindvall, rummut ja Jesper Nordenström, koskettimet. Kokoonpano on ennen tätä julkaissut jo ”Cleo2”-pläjäyksen, pitänee sekin metsästää jostain. Tämä ”Cleo & Friends” nimittäin hivelee suuresti korviani.

Sävellyksiä on tehty tasapuolisesti, välillä rockimmalla vaihteella, toisaalla itämaisilla sävyillä (vierailijana Pedram Shahlai Orchestra, eli jouset). Nimekkäinä vierailijoina, mutta selkeästi sivurooleissa esiintyvät myös Lou Marini, Leon Pendarvis, Nils Landgren, Mathias Heise sekä Pelle Fridell. Ennen kaikkea tämä on kuitenkin YHTYE. Kuten kansissakin lukee, ”all music arranged and produced by the Cleo Band”.

Steely Dan ja Donald Fagenin hienostuneet soinnut vilahtavat tuolla, ja jos oikein venyttää mielikuvitusta, myös se jälkimmäinen Made in Sweden pyörittää jazzrock-turbiiniaan. Eihän tässä lopulta mitään uutta ole, mutta se tuttu ja turvallinen on toteutettu hyvällä maulla ja maukkaasti. Ja vielä siitä pituudesta: kahdeksan napakkaa biisiä, 35 minuuttia. Niukkuus myy!

Pekka

PS. Kappaleessani näyttää olevan asianosaisten nimmarit, mistä lienevät siihen päätyneet. Levy sen sijaan päätyi itselleni Keravan Levyikkunasta. Jolle kaupalle ja sen vetäjälle Ollille haluan lausua kiitokseni hyvästä ja ystävällisestä palvelusta – Ollihan aikoo siirtyä eläkkeelle kesäkuun puolivälissä. Kiitos!

Georg Wadenius, Lars Danielsson, Per Lindvall, Jesper Nordenström: ”Cleo & Friends” (Universal GWP007 / 7320470217658, 2016)

 

Rune Gustafsson ”Move”, 1977

Vanhemman polven ruotsalaisen kitaristin Rune Gustafssonin (1933-2012) kiekot olen aina poiminut matkaan: pääasiassa tyylikkäästi tulkittuja standardeja, vanhempaa jazzia ja poppiksiakin. Ja arvostettuja soundtrackeja. Jotkut levyt ovat melko särmättömiä vaikkakin esimerkillisen taidokkaasti toteutettuja, esimerkiksi ”Himself (Plays Gilbert O’Sullivan)”. On myös monia yhteistyöprojekteja jazz-suuruuksien kanssa.

Ja tämä ”Move”, jonka pääosissa ovat kitaristit Rune Gustafsson, Janne Schaffer, Georg Jojje Wadenius ja Pekka Pohjola.

Standardeja ovat nämäkin biisit (”Four Brothers”, “Killer Joe”, “Nuages” ja niin poispäin), joihin pari vuosikymmentä Gustafssonia nuoremmat kanssakitaristit venyvät kuin vettä vaan. Pääasiassa sähköisillä vedetään limittäin ja lomittain, myös Pohjola pääsee framille Fender-bassonsa kera (kakkosbasistina Mads Vinding, rummuissa Ed Thigpen). Vaikka jotkut biisit kuulostavat harmittoman leppoisilta jamitteluilta teemalla ja teeman ympärillä, ihailtavan tyylitajuinen sorminäppäryys ja yhteissoitto nostavat toteutuksen huomattavasti yhdentekevän yläpuolelle. Välillä venytään kiperän jazzrockin puolelle (Miles Davisin ”Move” bassosooloineen ja Thigpenin hillittömästi laukkaavine komppeineen), ”Father Bach” puolestaan osoittaa, että myös akustinen on hallussa.

Ja ”Feelings”, tuo ruotsinlaivojen vakioslovari. Nyt sovitettuna rauhallisesti keinuvaksi ja loppua kohti tiheneväksi funk-versioksi, jota pari puhaltajaa vielä värittää. Näinkin sen voi tehdä, kun osaa.

Pekka

Rune Gustafsson: Move (Sonet SLP-2601, 1977)

Retrokki kuuntelee: Ville Vokkolainen ”How To Become An Individual”, 2017

Olavi Uusivirta sanaili muutaman päivän takaisessa Helsingin Sanomissa taiteesta – lähinnä kuvataiteesta – ja sen ymmärtämisestä mm. näin: ”Moni menee Kiasmaan, ja niillä nousee piikit pystyyn nykytaideteoksen edessä. Ne sanoo, että ’mä en tajuu mistä tää kertoo, tää ei ole mulle, ehkä mä olen vaan liian tyhmä’.” Ja vielä: ”Ihminen ajattelee, että vittuileeko tuo taiteilija mulle ja mun tyhmyydelle.”

Joskus vastaavia ajatuksia nousee mieleen myös levyä kuunnellessa. Ville Vokkolaisen tupla-cd-pläjäys ”How To Become An Individual” vaikuttaa juuri tuollaiselta. Sen kannet on askarreltu käsin, ykköslevyn nimi on ”Part 1: Piano Concerto”, ja kakkoslevy ”Part 4: Post-Colonial Love Affair”. Kakkos- ja kolmososaa ei siis ole?

Kitaristi ja säveltäjä Vokkolaiseen olen törmännyt jo vuosia sitten, silloin pienemmän operaation puitteissa. Nyt mukana on kymmenkunta muusikkoa pianisti Seppo Kantosesta alkaen. Vokkolaisen itsensä instrumentteina ovat sähkökitaroiden lisäksi koskettimet, sähköiset rummut ja syntikat. Hän on lisäksi ohjelmoinut, tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut.

Vaikka ei ollut Vokkolaisen vuoden 2011 ”Panda Unit” maailman helpoimmin omaksuttavaa musiikkia, niin ei ole myöskään tämä. ”Part 1: Piano Concerto” alkaa hälyäänillä, kaukaisella discokompilla, sähköisillä purskahduksilla, pianolurituksilla. Taustalla sykkii. Odotan milloin äänet muodostavat seurattavan hahmon ja jatkumon. Äänipalasia, niitä tässä on. Perinteinen pianokonsertto tämä ei ole. Johannes Sarjaston alttosaksofoni kirkuu mini-fanfaarin ja sitä seuraavan mekaanisen popcorndiscon päällä. Sähköiset hälyäänet lisääntyvät, konsertto päättyy.

”Part 4: Post-Colonial Love Affair” alkaa jylhällä, muukalaisplaneetalle sijoittuvalla hitaasti muuttuvalla syntikkamatolla, saksofonit (Sarjasto ja Linda Fredriksson) kipinöivät. Veikki Virkajärvi soittaa lyhyen kitarasoolon, ohitse vilahtavat mm. samba- ja kalypsopiirit. Tässä osassa on selkeämpi syke, jota häröilevät puhaltimet ja massiiviset kosketinmatot koristavat. Välillä pulsari jyrähtää ja pienemmät meteoriitit sinkoilevat.

Onhan tämä kiinnostavaa, nykypäivän avant-gardea, elektronista leiketaidetta, yritystä ja erehdystä, improvisaatiota ja undergroundia, ehdottomasti progressiivista, ehdottomasti ei progressiivista rockia. Vokkolaisen oman kuvauksen mukaan Post-internet & post-truth era musical banalism.

Avaan Vokkolaisen nettisivut. Niiden mukaan hän on julkaissut tänä vuonna “Ville Vokkolainen & Kusipäät: I (osa 2)”, ”Experts from the Underground: Idiomatic Music”, “House Music”, ”How To Become An Individual”, ”Slowing Down Things”, “Accelerated Toasters”, “Techno”, “Dubstep” ja “Etno” – ainakin.

Ja palatakseni Olavi Uusivirtaan: jos tämä – tai nämä – on tehty vain ja ainoastaan käristämään kuuntelijan pääkoppaa, vaivaa on nähty oikein todella. Osa Vokkolaisen teoksista on kuunneltavissa ja nähtävissä hänen nettisivuillaan vokkolainen.wordpress.com

Pinnan alla kuhisee niin, että kutittaa.

Pekka

Ville Vokkolainen: How To Become An Individual (Art First Records, AF030, 2017)

Retrokki kuuntelee: Henry Spirit ”Rust Is On It’s Way”, 2017

Kaivelen aloitettuja mutta viimeistelyä vaille jääneitä levyjuttuja ja törmään tiedostoon nimeltä Mighty Baby. Mikä yhtye! Mainiota kitaravetoista rockia levyttäneen, beat-musiikin ja pub-rockin rajamailla vahvoin länsirannikkovaikuttein meditoineen yhtyeen ura jäi kahteen julkaistuun albumiin ja myöhemmin julkaistuihin treenikämppä-äänityksiin. Ehkä kirkkain ja elävin kitarakuvioin laukanneen yhtyeen musiikissa tuoksui myös häivähdys itämaista aromia. Ja ehkä tuo juttu joskus toteutuu siitäkin syystä, että bändin jäsenet olivat mukana monessa mielenkiintoisessa kuviossa.

-.-.-.-.-.-.-.-

Kuuntelin Henry Spirit -trion levyä pariin otteeseen, Grateful Dead, Quicksilver, New Riders, Morning ja pari muuta länsirannikon klassikkoa olivat ilmiselviä vertailukohtia. Fleksiibeliä rytmitystä, kimaltavia kitaralinjoja, countryvivahteita – ei tätä suomalaiseksi hiven eikun hevin tunnistaisi. Muutamassakin osiossa pari kitaraa kutoo tiivistä mutta nautittavan ilmavaa verkkoa. Biisien on annettu kulkea sen matkan kuin ne hyvin jaksavat, niinpä lähes jokainen kehittyy yli viisiminuuttiseksi, yksi lähes kymmeneen.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdalla se iski: Mighty Baby!

Henry Spiritin biiseissä on jäntevyyttä ja melodioita, ei laiskaa liruttamista eikä velttoa askellusta. Kitarat tikuttavat tiheästi, rummut ja basso tarjoavat elastisen ja maaston muotoja mukailevan kulkuvälineen. Ja aivan kuten Mighty Baby, myös Henry Spirit kestää kuuntelua ja herättää oikeissa kohdissa mielihyvän hyrinää – hyvän musiikin merkki.

Yhtyeen dynamona on kaikki biisit säveltänyt ja sanoittanut Petteri Seppä (laulu, kitara, koskettimet), taivalta rytmittävät Marco Tissari (rummut) ja Ilpo Komulainen (basso). Slidekitarassa avustaa Timo Paukkonen, Heli Tuomaisen taustalaulussa on gospel-vivahdetta ja vaihdetta. Pienellä räväkkyysasteen nostolla voisin lisätä avainsanaksi myös rhythm&bluesin. Koskapa peruskokoonpano on trio, Sepän kitaroita ja koskettimia on päällekkäisäänitetty runsaasti.

Muodikasta Henry Spirit ei ole. Musiikki kumpuaa Petteri Sepän mieltymyksistä ja näkemyksestä – sellainen Sepällä epäilemättä on, sillä niin yhtenäinen ja tasalaatuinen on ”Rust Is On It’s Way”.

Henry Spirit: Rust Is On It’s Way (Omakustanne, 2017)

www.runningmoose.fi