Konsertissa: The Zombies Korjaamolla 31.3.2012

Beatlesien ja Holliesien kanssa samoilla pop-apajilla 60-luvulla kalastellut Zombies lopetti muutaman keikan Skandinavian-kiertueensa Helsingin Korjaamolle. Beatlesien ja Holliesien kohtalon kaikki tiedämme, mutta entä Zombies, riittääkö kahdella jäljellä olevalla johtohahmolla, Rod Argentilla ja Colin Blunstonella vielä virtaa?

Kyllä! Hyvässä vedossa olivat paitsi Argent ja Blunstone, myös muu yhtye, eli basistilegenda Jim Rodford (mm. Argent ja Kinks), taitava kitaristi Tom Toomey sekä tukevasti vähän takakenossa rummuttanut Steve Rodford. Blunstonen tunnistettava, sametinpehmeä ääni on aika hyvin tallella, vaikka ne kaikkein korkeimmat äänet jäivätkin haaveeksi. Mutta neliääninen yhteislaulu oli mahtavaa! Rod Argent oli vähän niin kuin master of ceremonies kertoillen pitkät pätkät yhtyeen ja biisien taustoista – sekä kauppasi levyjä. Ihan rehellistä kauppamiehen meininkiä! Ja miksipäs ei, kyllä hänen muutaman kerran esille nostamansa viime vuoden lopulla ilmestynyt ”Breathe Out, Breathe In” kelpo kiekko on: Argentin sävelkynä on vielä yllättävän terävä ja varsinkin tyylitajuinen.

Biisit jakaantuivat aika selkeästi neljään kategoriaan: 60-luvun alkupuolen hienosti iskevät beat-biisit, popahtavammat mutta samalla kunnianhimoisemmat ”Odessey & Oracle” -sävellykset, uusimman kiekon ”varttuneemmat” kappaleet sekä ryhmä ”muut”, eli Argentin ”Hold Your Head Up” odotettuine kosketinsooloineen ja ”God Gave Rock And Roll to You”, Colin Blunstonen uraan liittyvät ”Say You Don’t Mind”, ”I Don’t Believe in Miracles”, ”What Becomes of the Brokenhearted” ja biisi Alan Parsons Projectin ”Eye in the Sky” -levyltä. Aikamoinen hittikavalkadi siis.

Rod Argent muistutti muutaman kerran Zombiesien merkityksestä uudempien bändien inspiraation ja myös biisien lähteenä (Paul Wellerin lempiyhtye, Tom Pettyn cover ”I Want You Back Again” -kappaleesta – ja olihan niitä muitakin). Olen vähän samaa mieltä, että Zombies on jäänyt nimekkäämpien aikalaistensa – ja yhtyeen jättihitin – varjoon. Musiikin kokonaislaatua siitä ei tosin ainakaan ole syyttäminen. Uran alkuaikojen beat-meininki oli ja on edelleen tiukka synteesi beat-iskelmää, jazz-vivahteita sekä Motown-rytmejä, sana ”mod” tulee etsimättä mieleen. ”Odessey & Oracle” on luku sinänsä; kannattaa muistaa, että levy äänitettiin jo vuoden 1967 loppupuolella, edelläkävijämeininkiä siis myös mellotronin käytössä. Argentin – samannimisen yhtyeen kera ja ilman – sekä Blunstonen soolourat ovat myös tutustumisen arvoisia. Esimerkiksi Blunstonen kaksi ensimmäistä soolokiekkoa ”One Year” ja ”Ennismore” ovat todella aliarvostettuja, noilla levyillä miehen sävellystaito ja varsinkin lauluääni ovat upeimmillaan.

Oli hienoa nähdä, että Argent ja Blunstone – sekä aikalaisensa Jim Rodford – jaksavat edelleen kiertää ja tehdä uuttakin musiikkia. Hyvä kunto ja positiivinen asenne sekä nuoremman polven taitava soitannollinen tuki pitävät Zombiesien musiikin hyvässä hapessa konsertissakin.

Pekka

PS. Alhaalla linkki pieneen pätkään Helsingin konsertista – sorry laadusta ja lyhyydestä, ehkä tämä tästä…

http://youtu.be/sneis1AQBvs

Pekka kuuntelee: Pete Townshend “Who Came First”, 1972

Kiihkeä pop-elämä, sisäinen palo taiteelliseen kehittymiseen, itsensä etsiminen, loputtomat kiertueet – itselleni Pete Townshend edustaa prototyyppiä herkästä, kunnianhimoisesta ja huippulahjakkaasta, samalla ristiriitojen repimästä rock-taiteilijasta. Hänen tuotoksensa ovat olleet vähintäänkin mielenkiintoisia, usein uusia uria aukovia, joskus vallankumouksellisia.

Vuodet 1967 ja 1968 olivat The Whon kannalta merkittäviä.

Kesäkuussa 1967 yhtyeen raivoisa esiintyminen Monterey Pop -festivaaleilla hätkähdytti amerikkalaiset, samalla bändi vakiinnutti asemansa yhtenä konserttien suurimmista vetonauloista. Joulukuussa ilmestyi The Who Sell Out, eräs rock-historian ensimmäisiä konseptialbumeita. Vuoden 1967 lopussa Townshend tutustui entisen opiskelukaverinsa innostamana intialaiseen mystikkoon Meher Babaan ja hänen opetuksiinsa – ja menetti kiinnostuksensa psykedeelisiin huumeisiin.

Mietin Pete Townshendin musiikillista kehityskaarta.

Vuoden 1966 A Quick One – varsinkin sen monipolvinen nimibiisi – esittelivät kunnianhimoisen, pop-perinteeseen uusia sävyjä puhaltavan bändin. Ja vielä seuraavana vuonna 1967 sävellyksissä oli kiihkoa, intohimoa ja raivokkuutta: The Who Sell Out puski dynaamisesti, kekseliäästi, pop-taiteellisesti, ehkä näsäviisaastikin – täydellinen hippiajan tuote.

Entä sitten?

Maalasiko Townshend itsensä nurkkaan? Tarvitsiko hän uutta virtaa uusiin juoniin? Aika oli joka tapauksessa otollinen Meher Baban kaltaisille guruille ja heidän opeilleen. Townshend vaikuttui totaalisesti Meher Babasta henkilönä sekä hänen universaalista, luvalla sanoen osin aika naivistakin sanomastaan. Sinäkin nimittäin tiedät yhden Meher Baban opetuksista. ”Dont’ worry, be happy” – Bobby McFerrinin yhteen aikaan kaikkialla soinut ja ärsyttänytkin hokema on peräisin Meher Babalta.

Legendan mukaan Meher Baba vaikeni vuodesta 1925 vuoteen 1969 – kuolemaansa – saakka. Kommunikointi tapahtui käsimerkein ja aakkoslaudan avulla. Myös muutama muu englantilainen muusikko vaikuttui Meher Baban opeista, mm. Small Faces / Faces -yhtyeen Ronnie Lane, sekä laulaja-lauluntekijä Billy Nicholls, Townshendin ystäviä hänkin. Meher Baba matkusteli länsimaissa, lisäksi opetuslapset kävivät hänen luonaan Intiassa. Baban sympaattisesta musiikkimausta kertovat hänen kaksi suosikkikappalettaan: Jim Reeves -hitti There’s a Heartache Following Me sekä Cole Porter -klassikko Begin the Beguine.

Sielunhoitoa

Meher Baba oli juuri sitä, mitä Townshend tuolloin – 1968 – tarvitsi.  Meher Baban (joka nimitti itseään Avatariksi, jumalolennoksi) opetukset innoittivat Towshendia luomaan tarinan Tommy-nimisestä kuurosta, mykästä ja sokeasta pojasta – rock-ooppera Tommy on omistettu mystikolle. Tommy on kiistatta Townshendin huippusaavutus, jota allekirjoittanut on kuunnellut tiiviisti sen ilmestymisestä lähtien. Sen jälkeen kaikki muu on kuulostanut poikkeustapauksia lukuun ottamatta hyvin hyvin vaatimattomalta… Tommy on enemmän kuin oman juttunsa arvoinen, joten ei siitä sen enempää.

Meher Baban vaikutus jatkui myös Tommyn jälkeen, ensin epäonnisella Lifehouse-projektilla (jolle Townshend alun perin sävelsi myöhemmin Who’s Next -albumilla julkaistun Baba O’Riley -biisin – Baba on siis Meher Baba, Riley on Terry Riley), sekä myöhemminkin yksittäisillä kappaleilla.  Myös Townshendin yksityiselämässä Meher Baban vaikutus tuntuu edelleen.

Townshendin omistautuminen Meher Baballe konkretisoitui kolmella hyväntekeväisyysalbumilla (Happy Birthday (1970), I Am (1972), With Love (1976)) – Townshend äänitti albumit kotistudiossaan. Mukana oli myös mm. Ronnie Lanen sekä Michael Da Costan (englantilainen alakulttuurin seikkailija ja runoilija) kappaleita / esityksiä. Näiden pienipainoksisten (ja nyt äärimmäisen harvinaisten kiekkojen) laajemman bootleggauksen estämiseksi osa kappaleista julkaistiin vuonna 1972 Townshendin ensimmäisenä sooloalbumina Who Came First.

Vielä muutama sana miehen kotistudiosta ja kuuluisista demoista, joita on julkaistu esimerkiksi Scoop-sarjana. Demot paljastavat Whon täysin Townshendin luomukseksi – vaikka Who-biisien demot ovatkin soitannollisesti kalpeita lopullisten versioiden rinnalla, muodot ovat kuitenkin yksi yhteen: vakuuttava osoitus Townshendin visionäärisyydestä.

Nyt siis itse asiaan

Levyn kuuntelu jäi aikoinaan aika vähälle: harrastus oli aktiivisimmillaan ja kuunneltavaa paljon. Muistikuvani mukaan musiikki oli rauhallista, akustisvoittoista. Biiseistä muistin vain vakuuttavan Pure And Easy -avauskappaleen: rauhoittava, tyyni – tekijä tuntui löytäneen itsensä.

Tunne on edelleen sama, vaikka biisi osoittautuukin sähköisemmäksi ja dynaamisemmaksi kuin muistini antoi ymmärtää. Kuuntelen kappaletta yhä uudelleen ja uudelleen: harvinaisen täysipainoinen ja viimeistelty sävellys. Ei ehkä the Wholle tyypillinen rymistelevä hittisingle, jossa olisi lisäksi konserttikansaa laulattava kertosäe, vaan älyllinen ja pohdiskeleva. Townshendin ohut, korkea mutta sävykäs ja jotenkin inhimillisen paljas lauluääni sopii biisiin erinomaisesti.

Sitten tulee kitarasoolon paikka – mutta sooloa ei tule! Sen sijaan erinomainen ”middle eight” (onkos tällä suomenkielistä nimeä vai vaivaako tilapäinen muistikatko…?), sen jälkeen yhtä nuottia toistava soolo sekä venytetty, Whomainen loppu taputuksineen.

Ronnie Lanen Evolution jolkottelee maanläheisesti, akustisesti. Townshendin soolo on simppeli, mutta eihän mies milloinkaan ole ollut mikään mestarinyplääjä, vaan voimasointujen myllyttäjä. Evolution on levytetty nimellä Stone myös ensimmäiselle Faces-kiekolle sekä Lanen toiselle soololevylle.

Forevers No Time At All on Billy Nichollsin säveltämä ja laulama. Biisillä ei ole mitään tekemistä Townshendin kanssa, mies ei ole mukana edes soittajana, vaan instrumenttipuolen hoitavat Nicholls itse sekä Caleb Quaye (Hookfoot, Elton John) – Meher Baban oppilas hänkin. Quayen soitto on suoraan Stones-oppikirjasta.

Ja tähän väliin info-pläjäys, jonka ehkä tiesitkin: Nichollsin teini-iässä tekemä Would You Believe -sooloalbumi (Immediate) kuuluu alkuperäisenä vinyylinä keräilyharvinaisuuksiin. Nicholls on soittanut myöhemminkin Townshendin taustabändissä.

Ykköspuolen päättää Nothing Is Everything (Let’s See Action) – Lifehouse-biisi, myöhemmin Who-single. Simppeli, kertosäevetoinen ralli, todella lähellä lopullista singlejulkaisua Townshendin Daltreymaista laulurutistusta myöten. Toki Moonin äkkipikaiset rumpupyrähdykset puuttuvat.

Tätä et CD:ltä löydä: kakkospuoli!

Kakkospuolen avaava keskitempoinen Time Is Passing sisältää country-vaikutteita ja irlantilaisia sävyjä. Kirkas syntikka muistuttaa huilua tai tinapilliä, instrumentaaliväliosassa sähköpiano pimputtaa ja steelkitara laulaa. Kertosäkeessä Townshendin ääni puristuu Daltreymaiseen ärhäkkyyteen. There’s a Heartache Following Me – se Jim Reevesin jättihitti vaan ei hänen säveltämänsä – alkaa yksinäisen Eel Pie -cowboyn kaihoisalla laululla ja akustisella kitaralla. Pikkuhiljaa mukaan hiipii sähköpiano – ja taitaapa takavasemmalla kuulua tavallinenkin piano, honky tonk -moodissa.

Sheraton Gibson -biisin Townshend mainitsee kappaleeksi, jossa hän ensimmäistä kertaa käyttää syntetisaattoria – ulvahdukset kuulostavat kovin Tommymaisilta. Hotellissa sävelletty, koti-ikävästä kertova laulu voisi olla vaikka James Taylorin balladikynästä. Levyn kakkospuoli on kokonaisuutena erittäin rauhallinen, niin myös Maud Kennedyn runoon sävelletty Content. Townshend kirjoittaa levyn kannessa itseironisesti laulavansa biisin kuten Vera Lynn – englantilainen 40-50-lukujen suosikkilaulajatar!

Sitten päätösbiisi, Parvardigar. Kuten nimi kertoo, inspiraatiota on haettu Meher Babalta. Sävellyksellisesti kuulen kappaleessa yhtäläisyyttä Tommyyn: tarina, joka on ehkä puoliväkisinkin pitänyt muokata melodiaksi. Biisi poikkeaa teatraalisuutensa (ja pituutensa: 6.43) vuoksi muista albumin kappaleista. Akustiset kitarat, pianot, Townshendin laulu pinnassa, syntikka piipittää taustalla, puolivälissä mukaan tulevat rummut. Upea biisi, joka olisi sopinut mainiosti Tommylle!

Who Came First ei ehkä mullistanut maata, mutta oli selkeä, tyyni suvanto Townshendin uralla. Levy on kiehtonut muitakin Who- ja Townshend-diggareita, se on julkaistu vinyyliversion lisäksi ainakin kaksi kertaa CD:llä runsain bonusmateriaalein. Varsinkin Rykodiscin julkaisema CD-kansio on varsin hieno: Ira Robbinsin (Trouser Press) mainio taustoitus, biisien sanat, sekä Townshendin itsensä kirjoittama artikkeli Meher Babasta – se julkaistiin alun perin vuonna 1970 Rolling Stones -lehdessä.

Who Came Firstin eri versioita voit tihruta vaikkapa täällä: http://www.thewho.info/PTAlbums.htm. Ja jos olet tämän jutun jaksanut lukea, www.thewho.net lienee sinulle jo tuttu, varsinkin jos olet soittaja.

Pete Townshend: Who Came First UK-painos Track 2408 201, Saksa-painos Polydor 2485208, USA-painos Decca DL7-9189 sekä MCA-2026.