• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

    acid folk acid rock ambient americana aor beat blues blues rock britti-rock cabaret classic rock country country rock fantasia folk folkpop folkproge folk rock funk fuusio garage hammond hard rock heavy metal hippie improvisaatio indie indierock instrumentaali iskelmä jazz jazzlaulelma jazzrock kansanmusiikki keräily kitara laulelma levynkansi mod sixties new wave pop post punk power-pop powerpop prog proge progressiivinen folk Progressive rock protesti psychedelia rautalanka rhythm&blues rock rock'n'roll rockabilly Ruotsi-rock singer-songwriter sixties rock soul southern rock space rock sunshine-pop suomi suomi-blues suomi-folk suomi-pop suomi-rock suomiproge sweden beat underground urku-jazz uusi aalto viihde vinyyli west coast
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 146 239 hits

Retrokki kuuntelee: Alf Forsman, Tapani Varis & Eero Savela ”Atmosfärg”, 2018

Kuten alaotsikkonsa ”Live & instant at Maunula-talo, Helsinki” kertoo, elävänä äänitettyä, improvisoitua trio-musisointia. Alf Forsman (rummut) on tuttu nimi jo vuosikymmenten takaa, tälle kuuntelijalle tutumpi kuitenkin rock-ympyröistä. Tapani Varis (kontrabasso) näyttää soittavan parissakin kokoonpanossa, Them Bird Things on tainnut tulla jossain nähdyksikin. Eero Savelan (trumpetti) meriitteihin lukeutuvat ainakin Soul Captain Band ja Bad Ass Brass Band. Savelalta ja Affelta on julkaistu aiemmin duo-kiekko ”Affe ja Eero”, nauhoitettu samalla vapaan improvisaation periaatteella: kun mieli vapautuu, musiikki lentää – tai jotain.

Hälyä tai itsetarkoituksellista mekkalointia tämä ei ole. Vaikka tunnistettavia ja seurattavia melodioita kartetaankin, muutaman riffinpoikasen löydän ja niitä seuraan. Valtaosa solistisista osuuksista lankeaa trumpetille, vaikka olen käsittävinäni, että rummut ja kontrabasso vetävät yhtä lailla omia latujaan. Trumpetti nyt vaan on melodiasoitin muutenkin – ja äänekäs. Biisejä eli improvisaatioita on kahdeksan, kullakin omanlaisensa ilme. Tuon ilmeikkyyden ja erilaisten vivahteiden ansiosta levyä jaksaa kuunnella. Savelan soitossa on herkkyyttä, Forsman jumittaa ja värittää, Varis piirtää pitempiä kaaria. Rauhallisemmissa käänteissä lähestytään new age -meininkiä.

Siinä missä soittajat ovat antautuneet musiikin ja aistien vietäviksi, kuuntelijalle suosittelen samaa.

Pekka

Alf Forsman, Tapani Varis & Eero Savela: Atmosfärg (Art First Records AF049, 2018)

Advertisement

Retrokki kuuntelee: Panda Unit (Ville Vokkolainen), 2011

panda unitImprovisoitua kitarameininkiä alun perin Suomen Masalasta, myöhemmin Bostonin Berklee College of Musicista ja saman kaupungin New England Conservatorysta – Ville Vokkolainen soittokavereineen revittelee.

Pekka kuuntelee: Vähän jännitin tämän viiden biisin CD:n korkkaamista, sillä improvisointiakin on niin monenlaista, ja kaikkeen ymmärryskykyni ei todellakaan riitä. Varsinkin täysin free-pohjainen, soitinten toisistaan riippumaton, melodiaton melskaaminen tuntuu itsetarkoitukselliselta ja päämäärättömältä – miksi? Tunnustan siis rajoitukseni.

Melun kaava?

Ville Vokkolaisen tavoitteesta kertoo blurb cdbabyn sivuilla: ”The Vokko is a guitar player/noise addict” ja vähän myöhemmin: ”teached and searched new ways to make bizarre noise”. Hänen tavoitteensa on siis tutkia kitaran mahdollisuuksia instrumenttina, ei kuitenkaan kokeiluina kokeilujen vuoksi, vaan kontrolloidusti, sillä hän ”is currently back to Boston for his masters degree at New England Conservatory (Contemporay Improvisation dept focusing on Classical Composition)”.

Vokkolaisen soittokavereina tämän levyn musiikillisilla tutkimusmatkoilla ovat basisti Dylan Coleman ja rumpali Ryo Noritake – kokeneita kavereita. Yleishuomio levyn saundista, ei musiikista: olen kuunnellut kiekkoa paljon autossa, enkä tiedä onko vika äänityksessä, miksauksessa vai missä, mutta Colemanin akustinen basso on lähes huomaamaton – asia häiritsi sen verran, että tarkistin asian kuulokkeilla, ja kyllähän se basso siellä on, mutta kuulostaa kumman vaisulta. Noritaken rummut sen sijaan paukkuvat välillä hyvinkin antaumuksellisesti. Ja tähtenä, musiikillisena kapteenina säteilee kitaristi Vokkolainen – välillä säröllä, välillä kaiulla, välillä molemmilla.

Levyn viittä biisiä ei ole sen kummemmin nimetty muuten kuin roomalaisin numeron. Biiseillä on hyvinkin selkeä oma musiikillinen identiteettinsä. Esimerkiksi biisi ”II” voisi säröisine ja kaiutettuine kitaroineen toimia Tom Waitsin painostavan rohinan tai Don Van Vlietin mustanpuhuvan uhon taustalla – skronks ja skriik! Rakenteesta erottuu selkeästi suvanto ja huippu, säe ja kertosäe. Olisiko alussa pätkä ragtime-melodiaa?

”III” taitaa perusmelodialtaan olla tango sinisävyineen kaikkineen. Rytmi pyrkii tosin parhaansa mukaan iskemään kapuloita tasaisen tahdin rattaisiin. ”Tango” on samalla tavalla epätäydellinen, horjuva ja vajavainen mutta kuitenkin kiehtova kuin Aki Kaurismäen elokuvat.

Perinteitä kunnioittaen

”IV” on kokeilu kaiulla – kasteinen, kaunis, seesteinen ja helmeilevä aamu, myös rytmillisesti helpommin sulatettava ja sulava. Vispilät pistävät svengiä ehkä kiekon perinteisimpään biisiin. ”V” tuo selkeimmin mieleen vertailukohtia: Sandy Bull, Peter Walker, Gabor Szabo; itämaisine sävyineen ragamainen biisi kasvaa hitaasti rauhallisesta alusta rankkaan paahtoon. Acid rockia? Diskantti korostuu.

Vokkolaisen soitto on kautta linjan intensiivistä ”hands-on”-meininkiä. Monipuolista, näkemyksellistä ja soitannollisesti kokeilunhaluista – kokeilun pääosissa eivät kuitenkaan ole efektit, vaan parin perusefektin ryydittämä soittotyyli. Yhtyeenä Panda Unit ehkä vielä etsii ominta tapaansa etsiä ja kokeilla. Vokkolaista kuulen mieluusti lisääkin.

Mielenkiinnolla odottelen Keitsin mielipidettä – kitaristi ymmärtää kitaransoitosta enemmän kuin vuosikymmeniä sitten kitaraa näppäillyt ”kitaristi” (that’s me).

Keitsikin kuuntelee: Jos Pekka koki jännitystä pannessaan Panda Unitin ensi kertaa pyörimään, kumpuavat omat ensireaktioni lähinnä hämmästyksestä. Ne eivät kuitenkaan ole lähtöisin kuuntelukokemuksesta vaan siitä, että näinkin non-mainstream äänite soveltuu tuohon Pekka-kuoman kehittämään autokuuntelukonseptiin. Ihme äijä ja innovaattori! Sitä en kuitenkaan kuuna päivänä suostu uskomaan, että levy olisi soinut herra ja rouva Koskivaaran yhteisillä kauppareissuilla 🙂

Omassa arviossaan Pekka kävikin jo ansiokkaasti läpi homman perusjutut. Varsin pitkälle olen niistä samaa mieltä.

Ehkä suurin ero on siinä, että Pekka on kuunnellut kiekkoa kitaristi Ville Vokkolaisen voimannäyttönä, minä pikemminkin kolmen nuoren ja ennakkoluulottoman kundin kimppaseikkailuna. Toki Villen kitara on soittimista se, jota korva ensisijaisesti seuraa. Ainakin aluksi. Muutaman kuuntelukerran jälkeen balanssi ja painotukset kuitenkin muuttuvat.

En pysty arvioimaan, kuinka ’hyvä’ kitaristi Vokkolainen todellisuudessa on. Eikä niin varmaan ole tarkoituskaan, sillä tekninen taituruus ja solistinen loistokkuus eivät Panda Unit -puntarissa paljoakaan paina. Kolmikolla on oma yhteinen juttunsa, jossa musiikkityylien raja-aidat kaatuvat rytisten, usein yhden ja saman biisinkin sisällä. Myös voimakkaiden kontrastien käyttäminen on trion ilmaisullista selkänikamia.

Jatsia? Avantgardea? Jotakin muuta? Pekalla oli syntynyt useampiakin henkilöassosiaatioita, mutta itse en moisia yhtäläisyyksiä tunnista. Ehken ole osannut kuunnella levyä sillä korvalla. Ehken edes halua.

Minulle tämä on vaikea levy. Eteen on tullut hetkiä, jolloin olen joutunut poistamaan sen CD-pesästä jo kesken ensimmäistä biisiä. Välillä olen taas kuunnellut kiekon läpi non-stoppina parikin kertaa. Kaikki on hetkestä kiinni – Panda Unitia ei voi pelkästään kuunnella, se vaatii kuuntelijaltaan selkeää sitoutumista, myötäelämistä, sisäistä jamihimoa. Tai jotakin sinne päin – ’täkyjä ja koukkuja’ älyllisen analysoinnin ja vaistonvaraisten tuntemusten harmaasta välimaastosta.

Kuuntelijan ja bändin kosketusetäisyydelle tuova äänitys korostaa entisestään intiimiä läsnäolon ja kuvittteellisen vuorovaikutuksen tuntua. Melkein uskallankin väittää, että omista Toyota Avensis -autostereoista kuunneltuna Panda Unit olisi jäänyt minulta arvioimatta…

Panda Unit: Ville Vokkolainen’s Panda Unit (re:konstruKT // re:047, 2011)

www.myspace.com/pandaunit

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

Levymerkki re:konstruKt on Istanbulissa päämajaansa pitävä improvisoituun musiikkiin erikoistunut julkaisija. Katsoin firman nettisivuja: mielenkiintoisia artisteja ja kiekkoja, osa meikäläiselle tuntemattomia, mutta tuttuja nimiäkin havaitsin (mm. Peter Brötzmann, Evan Parker, Dom Minasi). Löytyypä merkiltä myös ”Live in Helsinki”, soittajina Mark O’Leary, Teppo Hauta-Aho ja Olavi Louhivuori. Samasta osoitteessa löytyy myös väyliä musiikin ostoon: www.rekonstrukt.com