• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Unicorn ”Uphill All the Way” (1971)

unicornBrittiläistä countryrockia Yhdysvaltain hengessä.

Joskus suosioon pullahtanut artisti voi ohjata vanhankin ketun uudelle polulle. Vaikutus suuntaa etsiville popparipojille on yleensä vieläkin järisyttävämpi: kun omaa ei vielä ole, laina kuuluu selvästi – eikä sitä aina edes peitellä tai kuorruteta omalla kiilteellä.

Crosby, Stills, Nash ja Young, yhdessä ja erikseen, iskivät kuin leka. Akustiset ja sähköiset kitarat, harmoniat ja monimuotoisetkin melodiat kiehtoivat, kuten myös maanläheisyys. Omakohtaisesti kuulin vaikutuksen, kun törötin muiden varusmiesten kanssa sotkussa ja kuuntelin jotain kautta Upinniemeen tiensä löytäneen akustisen trion musisointia. Leukani loksahti, kun ilmoille kajahti ”Suite: Judy Blue Eyes” harmonioineen kaikkineen. Kuvittelin että tuohon aikaan, keväällä 1973, CSN&Y olisi Suomessa marginaalia. Ja nyt marginaali ilmaantui Upinniemeen. Hämmentävää.

Myös brittiläisen The Late -yhtyeen jäsenet Pat Martin, Ken Baker, Trevor Mee ja Peter Perrier ottivat vaikutteensa samasta kvartetista sekä lähempänä kotinurkkiaan vaikuttaneesta Trafficista. Parikymppiset kaverit olivat jo ehtineet kiillottaa kannuksiaan popin parissa, pari viime vuotta Billy J. Kramerin taustalla. Samaan aikaan kypsyi oma, Yhdysvaltain länsirannikon innoittama musiikki. Kun se tuntui nuorten miesten mielestä olevan valmista poimittavaksi, Transatlantic ilmaisi kiinnostuksensa. Nimeksi muuttui Unicorn, ja ei kun studioon.

Syntyi ”Uphill All the Way”.

Jo albumin kannessa tunnustetaan, että omaan materiaaliin ja ilmaisuun muutenkin ovat vaikuttaneet Neil Young ja Traffic. Ei siis ihme, että mukana on Young-lainana ”I’ve Loved Her So Long”, esikuvaa rivakampana ja lähestyttävämpänä versiona. Koko nelikko laulaa, akustiset kitarat helisevät reippaasti. Alkuperäisen paatosta tässä ei ole: jos Young synkistelee versiossaan kappelissa, Unicorn kirmaa aurinkoisella kevätniityllä. Kaunis ja kaihoisa! Muita lainoja ovat Jimmy Webbin ”P.F.Sloan”, James Taylorin ”Country Road” ja Joe Cockerin ”Something to Say”.

Vaikuttajaksi kirjattua Trafficia löytyy eniten Cockerin biisin tulkinnasta. Raspikurkun omaan, erittäin tiukkaan ja sielukkaaseen vetoon Unicorn lisää hyppysellisen häröilyä ja länsirannikkoa. Versiossa on sähköistä kitaraa, äijäkööriä ja laulussa Winwood-puristusta sekä Ken Bakerin urkuja.

Myös alkuperäistä rockaavammaksi sovitettu ”Country Road” sekä oma hengentuote ”Ain’t Got a Lot of Future” ovat varsin mainioita hippihenkisiä toteutuksia useampine osineen. Jälkimmäisessä Peter Perrier piiskaa kiihkeästi congaa tai jotain muuta perkussiota, välillä biisi laukeaa ilmavaan countryrockiin hivelevine harmonioineen. Olisiko moniosaisuuden innoittajana ”Suite: Judy Blue Eyes”?

Ilmavuutta löytyy myös pianon tahdittamasta ”You, You, You Have” -biisistä, moniääninen laulu, kirkasääniset kitarat, melodiset bassokuviot – samoilla apajilla samoihin aikoihin aloitteli myös America-yhtye. Rytmiä löytyy harmonioiden pehmentämästä ”Please Sing a Song For Us” -kapakkarallista. ”115 Bar Joy” on hyvinkin selkeä johdannainen Stephen Stillsin ”Carry On” -kappaleesta tymäköine bassosaundeineen kaikkineen. Ja sehän puolestaan periytyy Stillsin Buffalo Springfield-aikaiseen ”Questions”-biisiin.

Kokonaisuutena ”Uphill All the Way” yllätti monen vuoden kuuntelutauon jälkeen erittäin positiivisesti. Kavereilla on selkeästi ollut omaa näkemystä ja taitoa soveltaa kuulemaansa, ei vain kopioida. Tästä esimerkkeinä folk-vaikutteitakin sisältävä ”Don’t Ever Give Up Trying” sekä letkeä ”Never Going Back”. Kuuntelua kestäviä, kuten koko albumi.

Unicornin tarina ei päättynyt tähän. Myöhemmin yhtyeen uraa vauhditti mm. David Gilmour. Täältäpä löydät lisää: www.unicornmusic.net

Pekka

Unicorn: Uphill All the Way (Transatlantic TRA 238, 1971)

PS. Syy miksi kaivoin Unicorn-levyn varaston uumenista oli kun Keitsi muisteli epäonnistunutta pakkausratkaisua, joka saattoi muuttaa vinyylin kuuntelukelvottomiksi. Vinyyli oli nimittäin sujautettu kansien väliin liimattuun muovipussiin, jonka sulkijana toimi pätkä vaahtomuovia. Iso virhe! Todennäköisesti jonkin kemiallisen reaktion vuoksi muovipussi – tai vaahtomuovi – muutti osan vinyylin pinnasta röpelöiseksi ja siltä osin aika pitkälle soittokelvottomaksi. Tämäkin eksemplaari räpsähtelee yhdessä biisissä juuri tuosta syystä.

Samaa pakkausinnovaatiota on käytetty muutamissa muissakin levyissä, itse tiedän vain Colosseumin tuplaliven, jonka nakkasin roskiin vuosia sitten.

Retrokki kuuntelee: Vellamo ”Koskenkylä”, 2015

VellamoYhtyeen kolmas albumi, sisällöltään ja tunnelmaltaan yhtä kotoinen kuin kaksi aiempaakin.

”Koskenkylä” on täysin irti ajasta ja paikasta, jopa maasta. Perusvire on toki folkissa, mutta Vellamon Pia Leinonen ja Joni Tiala sekä Janne Ylikorpi ja Timo Tikkamäki ovat sävyttäneet jokaisen biisin omaksi pieneksi, eri tavalla hiotuksi helmeksi. Vaikka kaikki sävellykset ja sanoitukset ovat yhtä lukuun ottamatta Pia Leinosen mielikuvituksen ja sävelkynän tuotetta, uskoisin, että sovituksiin on sekaantunut koko Vellamo-niminen kollektiivi. Edelleen uskon, että tästä syystä kappaleet ovat saaneet monipuolisen ilmiasun sähköisestä folkrockista akustiseen laulelmaan ja kansanlaulusta härmärockabillyyn (”Let’s Have a Ball Tonight”).

Mainittua folkrockia erityisen paljon edukseen edustava ”Ladies of the Village” laukkaa kevyesti kuin alkuaikojen Fairport Convention. Vaikka sähköä löytyy, tunnelma on seesteinen, hieman uhkaava, matka etenee joutuisasti vihreillä, sumuisilla nummilla. ”Sinä ajat” on mainitun kappaleen kotimainen vastine, erityishuomio rytmiryhmään: kuskin paikalla ovat Timo Tikkamäen kevyt mutta vetävä kosketus rumpuihin sekä Janne Ylikorven etukenoinen basso. Joni Tiala vetäisee kaikuisan soolon. Ajatonta!

Pia Leinosen laulussa on edelleen viehättävää ja vilpitöntä luonnonlasta, protestilaulumaisessa avauksessa ”Tule kanssani sisar” ehkä myös hieman uhmaa ja liehuvaa lippua. Suurimman järistyksen kuitenkin koin, kun sisäistin, että Leinonen todellakin on tehnyt yhdeksän levyn kymmenestä laulusta. Hieno saavutus!

Nimikappale ”Koskenkylä” kuulostaa kovin omakohtaiselta nuoruusmuistelulta, sisällöllinen serkku Anssi Kelan ”Mikan faijan BMW:lle”. Joni Tialan säveltämä ”Palmikko” akustisine toteutuksineen heivaa tyylin kansanmusiikkiin. Kauniit, filosofiset ja kohtalokkaatkin ”Elämä on hauras” sekä ”Hey Little Bird” juhlivat elämää ja hetkeen tarttumista; menisi kovin totiseksi jos irkkuhenkinen ”Let’s Have a Ball Tonight” ei heittäisi rockabilly-kantoja kattoon Joni Tialan räkäisen soolon vauhdittamana.

”Koskenkylässä” on jotain hippimäistä, kaavoista ja käytännöistä piittaamatonta. Niin sävellyksissä, tulkinnoissa kuin sanoituksissakin, joissa vuorottelevat suomi ja englanti. Leinonen ja Tiala toteuttavat samaa vapauden henkeä myös käytännössä: tällä hetkellä he kiertävät Yhdysvaltoja, soittavat kirjastoissa, kodeissa, baareissa, klubeilla – ihailtavan rohkeaa ja ennakkoluulotonta!

Pekka

Vellamo: Koskenkylä (Soiva Records SOICD05, 2015)

www.vellamomusic.com

 

Retrokin instrumentaalinen joulupaketti, osallisina Juha Kujanpää, Joni Tiala, Ale Carr & Esko Järvelä, Majakanvartija

InstrumentaaliVaikka instrumentaalimusiikki tulee joskus tuomituksi taustalle ja joskus artistin välityöksi, usein se on myös kunnianhimoista ja aivan oma taiteenlajinsa. Kuten näiden neljän kiekon kohdalla.

JUHA KUJANPÄÄ: KULTASIIPI

Juha Kujanpään albumia odotin paljon, olihan edellinen ja ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” omissa kirjoissani ilmestymisvuotensa parhaitten kiekkojen kärkikymmenikössä. Odotukseen sisältyi myös pelkoa: oliko ”Kivenpyörittäjä” onnenkantamoinen? Oliko Juha Kujanpää satsannut siihen vuosia, ja nyt takki ammotti tyhjyyttään? Löytäisikö hän riittävästi uutta ja erilaista – kansanmusiikin, progen ja jonkin uuden ja odottamattoman yhdistelmää, jotta kiinnostus ja innostus säilyisi?

”Paalasmaa” aloittaa. Kovin on tutun kuuloista: kansallisromanttista viulujen (Kukka Lehto, Tommi Asplund, Alina Järvelä) lentoa, useampia kerrostumia, kudos tihenee kierros kierrokselta. Timo Kämäräisen sähkökitarakuoro, Jussi Miettolan rummut ja Tero Tuovisen basso nostavat korkeutta. Loppujen lopuksi aika levollinen sävellys – ja olo: tätä olin odottanutkin. ”Athene ja Zephyr” jatkaa samalla linjalla, tunnelma on virittyneempi. Kaunis ”Hetken haave” tarjoaa suvannon – Teija Nikun haitari, Juha Kujanpään piano ja viulut vievät ajatukset tyynelle järvelle, rantakoivikkoon, oranssina laskevaan aurinkoon.

Mietin: olisiko jo aloituskolmikossa pitänyt olla yksi jalat alta -biisi?

Sillä nyt se tulee vasta viidentenä, eli ”Kahvit Kuopiossa”. Dixielandia iloiselta 20-luvulta Antti Sarpilan klarinetin vetämänä. Kohdassa 1.45 biisi kääntyy hienostuneeseen kahvisalonkiin Kuopiossa, viulut fiilaavat, mamsellit kahvittelevat. Kello osoittaa 2.54, ja taas tunnelma vaihtuu, lähdemme isoon maailmaan, suurkaupunkiin, isoa viihdettä huolta vailla. Aioin kirjoittaa, että aivan loistava tyyliharjoitelma, mutta eihän tämä ole mikään harjoitelma, vaan osoitus Kujanpään armoitetusta tyylitajusta ja tyylin hallinnasta sekä mielikuvituksesta.

Huippuhetkiä ja yksityiskohtia löytyy muitakin: tuhdisti ”Tulta päin” -biisin kansanmusiikkimelodiaan henkeä ja svengiä piiskaava takapotku sekä Kämäräisen Albert Järvinen -soolo – häneltä nyt taittuu mikä tahansa. Nimikappale ”Kultasiipi” rauhoittaa muutaman sävelen hypnoottisella melodiallaan, Teija Niku taas haitarissa, Juha Kujanpään syntikka kaartuu taivaalla. Kuin Gallen-Kallelan maisemamaalaus. ”Kaustisen yömarssi” urkuharmoneineen on juuri sellainen kuin kaustislaisen marssin kuvittelet olevankin, melankolinen, sieluun sattuva, kuitenkin ilmava. Ehkä tämä on kunnianosoitus Kaustisen kansanmusiikkijuhlille, sillä Juha Kujanpää Ensemble valittiin vuoden 2014 tapahtuman yhtyeeksi.

Ennen nimikappaleen lopputoistoa eli repriseä kohoaa vielä ”Taivaanvahdit”. Itämaille kallellaan oleva melodiakuvio, vinhasti kiertyvä kakkostaso sekä Timo Kämäräisen korkealla kaarteleva soolo vahvistavat mielipidettä, olen helpottunut. Enää ei tarvita vertailuja Pohjolaan tai Tikanmäkeen. ”Kivenpyörittäjä” ei todellakaan jäänyt tähdenlennoksi, vaan ”Kultasiipi” vakiinnuttaa Juha Kujanpään paikan suomalaisen progen ja folkprogen omaäänisenä lipunkantajana.

JONI TIALA: SOUTHERN CROSSING

Ehtivä ja tuottelias mies tämä kitaristi ja multi-instrumentalisti Joni Tiala. Uuden Vellamo-albumin ja jokin aika sitten ilmestyneen Moonwagon-kiekon lisäksi kaveri on myös saanut aikaan tämän instrumentaalisen soololevyn. Tämä tietysti keikkailun lomassa, joka Vellamon tapauksessa on vienyt Euroopan lisäksi Yhdysvaltoihin ja Uuteen-Seelantiin. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Tiala ja Vellamo-kumppani Pia Leinonen kiertävät päiväkoteja, kouluja ja lastentapahtumia lastenteatteri-duona.

”Southern Crossing” on syntynyt parin viime vuoden aikana, Tiala vastaa kaikista instrumenteista itse. Moonwagon-kaveri ja tämän levyn äänittäjä Janne Ylikorpi jeesaa bassossa. Pääosassa ovat luonnollisesti kitarat, mutta kuten mies saatteessa toteaa, ”erilaiset digitaaliset ja analogiset kosketinsoittimet ovat viimeisen kahden vuoden aikana tulleet mukaan niin live- kuin studiotyöskentelyyn”.

Tuon huomaa esimerkiksi verrattaessa albumin aloittavia pehmeän akustisia ja maanläheisiä ”Right As Rain”- ja ”Meadow Games” -biisejä ja niitä seuraavaa, syntikoitten rytmittämää ja sähkökitaran profiloimaa ”Moving Cloudsia”. Samaan lokeroon putoaa myös ”A Comet Passing by the Moon” pulputtavine koskettimineen ‒ osa taitaa itse asiassa olla käsiteltyjä sähkökitaroita. Instrumentaali-ideaalin rikkoo vanhaan suomalaiseen ”Kehrätkäämme silkkilankaa” -kansansävelmään perustuva ”We Shall Spin Some Silken Thread”, jonka Tiala laulaa.

”Isommissa” biiseissä (”Across the Pacific” ja ”Willing to Return”) on miellyttäviä akustisten kitaroitten verkkoja ja kuvioita sekä sähkökitaroitten uljaan lennokkaita kaaria. ”Earthrise”-syntikkapala ja näppärästi näppäilty ”The Page Is Turning” tarjoavat lyhyitä välipaloja. Moonwagonin kaltaiseen lentoon ei tällä levyllä kiidetä. ”Waves Crash In”, johon Ylikorven nauhaton tai nauhattomalta kuulostava basso ja Tialan kaikuisan ulvova kitaraefekti sekä leijuva syntikkamatto tuovat viitteen 80-luvun melodisesta progesta, edustaa levyn sähköisempää päätä. Sellaista, jota esimerkiksi T.T.Oksala tuohon aikaan tuotti ja itsekin teki.

Melodisuus, tyylitaju, kokonaisuuksien hallinta – niitä Joni Tialalla on. File under: helposti sulava ja hermoja rauhoittava instrumentaaliproge.

ALE CARR & ESKO JÄRVELÄ: HOLMGÅNG

Kaksi virtuoosia kielisoittimineen, eli ruotsalainen Ale Carr ja luuttua muistuttava cittern (en tiedä, mikä tämän suomenkielinen nimi on – tai onko sillä edes suomalaista nimeä) sekä suomalainen Esko Järvelä ja 5-kielinen viulu. Kahden kielisoittimen duolevy voi kirjoitettuna kuulostaa askeettiselta, mutta kuunneltuna tasoja on huimasti. Herrat tapasivat toisensa Järvelän opettaessa Carria Tukholman Royal Academy of Musicissa, Carrin musiikillinen historia on siis Järvelää huomattavasti lyhyempi.

Esko Järvelä taas on tunnettu monestakin yhteydestä (mm. JSS, Tsuumi Sound System, Frigg). Sen sijaan, että linkkaisin tähän näytteen otsikon duokiekosta, räväytän ilmoille Esko Järvelä Epic Male Bandin hillittömän ”Bo Diddleyn”. Yleisö voi mennä folkrockistakin täysin palasiksi, kun maestrolla on taidon lisäksi tunnetta!

Tämä duolevy ”Holmgång” koostuu osin omista, osin traditionaalisista biiseistä. Vaikka Carr on pätevä soittaja, hänen roolikseen jää selkeästi säestys, sooloja ei juurikaan kuulla. Järvelä sen sijaan antaa palaa: vauhtia ja kiemuroita riittää kuten ripeissä polskissa pitääkin. Pääasia ei kuitenkaan ole virtuositeetti, sillä Järvelä pohdiskelee, kiertelee, kaartelee, tunnustelee – myös soittimensa tarjoamia mahdollisuuksia.

On luonnollista, että kahden soittimen varaan rakentuva instrumentaalikiekko edellyttää tarkkaavaista kuuntelua. Kappaleet – varsinkin aika samanrytmiset ja suhteellisen pitkät – jäävät helposti toistensa kopioiksi, ja musiikki taustaksi. Useampi kuuntelu kuitenkin paljastaa esimerkiksi ”TC-Man 200” -biisin teknovivahteen, keinuvan ”Rockin’ the Boat” -rytmin ja ”Kolapolskan” itämaiset sävyt. Mietiskelevä ”Lasse i Lyby” puolestaan kuulostaa näihin korviin hypnoottiselta ragalta.

Kansitekstin mukaan levyn muinaisnorjalainen nimi ”hólmganga” tarkoitti viikinkien kaksintaistelua: miehet vetäytyivät kahdestaan pienelle saarelle selvittämään välinsä. Tämän kiekon miehet pelaavat samaa peliä, eivät toisiaan vastaan.

Levymerkki Gammalthean katalogissa näyttää muuten olevan useampia mielenkiintoisia folk-kiekkoja ruotsalaisilta artisteilta. Ehkä levymerkin nimi Gammalthea muistuttaa tarkoituksella 70- ja 80-luvuilla vaikuttanutta ruotsalaista vaihtoehtoista Amaltheaa, jolle levyttivät mm. Mikael Wiehe, Dan Hylander, Filarfolket ja monet muut?

MAJAKANVARTIJA: YLÖS LUOLASTA

Majakanvartijasta en tiedä mitään muuta kuin kokoonpanon: Ville Raitio (kitara), Tuomas Salo (basso), Leevi Sillanpää (kitara ja moog), Tyko Sillanpää (rummut ja moog) sekä Anton Staffans (koskettimet). Oletettavasti kaverit vaikuttavat pääkaupunkiseudulla, sillä levy on kulkeutunut tähän huusholliin niin sanotusti kädestä käteen ja edelleen tähän käteen -periaatteella. Kolmen biisin ep on nimeltään ”Ylös luolasta” – se on myös yhden biisin nimi.

Musiikki tuo muistumia 70-luvun elokuvamusiikista, myös tuon ajan estetiikkaan rakastuneen Quentin Tarantinon kokoamat scoret härskeine fuzz-kitaroineen, urkuineen, sähköpianoineen ja vaihtuvine tunnelmineen on leivottu samasta juuresta. Välillä ollaan levollisia, toisaalla kiristetään vieteriä, tuolla jätetään tilaa vaikkapa dialogille. Enemmän tässä tunnustellaan ja kehitellään tunnelmia kuin hingutaan hittiriffejä.

”Varjojen tanssi” on kiireistä suurkaupunkia, limusiinikyytejä, aamiaistapaamisia, puhelinkioskeja. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Donald Fagenin hyvin urbaanissa musiikissa. Nimikappale mietiskelee, surumielinen sähkökitara nostattaa kierroksia. Tämä olisi hieno coda mihin tahansa Matti Mikkolan ja Saimaan hittibiisiin, vrt. esimerkiksi ”Laylan” loppuosa. ”Vain ajatukset jäävät” kelluu sähköpianon ja tuhdin kitarakuvion varassa, rytmitykseen on haettu jazzrock-svengiä.

Mikä on Majakanvartijan nykytila, sitä en tiedä. Ep on hyvinkin kelvollinen käyntikortti, joka voisi avata oven pariin suuntaan: lähteäkö syvemmälle instrumentaaliseen lounge- ja soundtrack-fiilistelyyn, vai tehdä Saimaat? Plussaa Pauliina Jokelan hienosta art deco- / Alphonse Mucha -tyylisestä kansipiirroksesta.

Pekka

Juha Kujanpää: Kultasiipi – Goldwing (Eclipse Music ECD 201532, 2015)

Joni Tiala: Southern Crossing (Soiva Records SOICD03, 2015)

Ale Carr & Esko Järvelä: Holmgång (Gammalthea SEWLN30, 2015)

Majakanvartija: Ylös luolasta (Omakustanne, 2013)

 

Juha Kujanpää:

www.juhakujanpaa.com

http://www.eclipsemusic.com

Joni Tiala:

vellamoband.wordpress.com

Ale Carr & Esko Järvelä:

http://www.aleesko.com

www.gammalthea.se

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)

 

Retrokki kuuntelee: Judy Collins ”Who Knows Where the Time Goes” (1968)

Judy CollinsOmaa tietään edelleen kulkevan tulkitsijan kaunis ja taiteellinenkin albumi: pohjatonta kaipuuta ja ajatonta pohdiskelua, mukana länsirannikon countryrockareiden ykköskaarti. Ja tietysti se ääni!

Joskus ylenpalttisella teatraalisuudella, eurooppalaisten trubaduurien lauluilla, joskus valaiden huudoilla kuuntelijoiden pinnaa venyttänyt ja ehkä myös ymmärrystä avartanut Judy Collins osaa halutessaan olla äärisentimentaalinenkin. Toki kun lauluääni on näin kuulas, melodinen ja ilmaisukykyinen, alun perin surullinen laulu voi sukeltaa murheen alhoon ja toisaalta pohdiskelevasta kappaleesta löytyy juuri se kuuntelijan ymmärryksen avaava ovi. Ei ole yhtä totuutta.

Tältä albumilta löytyy kaikkea.

Ei vielä sliipatussa muodossa ja muotissa, vaan sopivan karkeasti ja inhimillisesti toteutettuna. Tuottaja David Anderle on värvännyt mukaan mm. Buddy Emmonsin, James Burtonin, Chris Ethridgen, Jim Gordonin ja Van Dyke Parksin. Stephen Stills lienee mukana myös poikaystävän roolissa (“Judy Blue Eyes” syntyi näihin samoihin aikoihin) yhtään hänen musiikillista panostaan väheksymättä. Huippusoittajat ja erinomaiset sovitukset sekä äänityksen hieno tilan tuntu antavat upeille biiseille ja Collinsin laululle erityistä nostetta ja syvyyttä.

Ja ne kappaleet!

Nimibiisin, Sandy Dennyn säveltämän ”Who Knows Where the Time Goes” Collins oli kuullut Dennyn tekemältä demonauhalta, ja halusi välttämättä tulkita sen. Dennyn ja Fairport Conventionin oma versio ilmestyi vasta toista vuotta myöhemmin. Ehkä tällainen ajattoman timantin arvon ymmärtäminen ja sen nopea poiminta kertoo jotain Collinsin intuitiosta ja vahvasta näkemyksestä. Yksi hänen varhaisia suosikeitaan oli Bob Dylan, hieman myöhemmin Leonard Cohen. Molempien kappaleita löytyy tältäkin levyltä: Dylanilta ”I Pity the Poor Immigrant” edellisenä vuonna ilmestyneeltä ”John Wesley Hardingilta”, Cohenilta ”Story of Isaac” ja ”Bird on the Wire”.

Viimeksi mainittu on country-rockia steelkitaroineen, kapakkapianoineen ja lönkyttävine rytmeineen. Traditionaali “Pretty Polly” saa kohtalokkaita sanojaan myötäilevän sovituksen. Uhkaava, luolamainen soundi, kiihkeästi artikuloiva basso, aavemaiset urut, pistävä kitara – voisin vannoa, että tällä biisillä kitaraa soittaa Stills – hyvin samanlaiset kaikuisat, vibrakammelliset ja terävät soundit kuin joitain aikoja myöhemmin julkaistulla ”Deja Vu”-kiekolla, ”Carry On” nyt ensimmäisenä tulee mieleen. Chris Ethridgen basso sykkii määrätietoisesti, tikkaa vakaasti nopeita pistoja sinne tänne, pitää kappaleen liikkeessä. Gordonin rummutus on melkein uneliasta.

Albumin kuuluisin kappale taitaa olla Ian Tysonin ”Someday Soon”, joka oli jonkinmoinen pikkuhittikin. Tyson mainitsi jossain, että Collinsin paljon soitettu versio auttoi suuresti raha-asioissa. Ja kaunis lauluhan tuo on, myös tulkinta on notkea ja melodinen olematta kuitenkaan imelä. Aivan toisesta yhteydestä tuli myöhemmin tutuksi teatraalinen ”Hello, Hooray”. Collinsin käsissä kappaleessa on taiteellisuutta ja suuria eleitä. Niin on myös Alice Cooperin versiossa, kaikillehan se on tuttu ”Billion Dollar Babies” -hittialbumin avaajana: Vincent ja kumppanit ovat korskeina, etumukset pulleina, voimansa tunnossa.

Uransa alkuaikoina Collins turvautui paljolti traditionaalisiin folk-lauluihin, ei ainoastaan Yhdysvalloista vaan myös Englannista ja Irlannista. Ei olekaan ihme, että tältä albumilta löytyy hänen versionsa Robin Williamsonin ”The First Boy I Loved” -kappaleesta (alun perin nimeltään ”The First Girl I Loved” vuonna 1967 ilmestyneellä Williamsonin ja kumppanien Incredible String Band -yhtyeen toisella levyllä ”The 5000 Spirits or the Layers of the Onion”). Lienee jälleen Stillsin kuulas kitara, joka kieputtaa kuvioita Collinsin laulun ympärille. Incredible String Bandin versio on akustinen, soitinnukseltaan aika yksinkertainen laulelma, voisi sanoa jopa renkutukseksi. Vaikka jenkkiversiossa on ison maailman sähköä, siinä on silti jäljellä alkuperäisen sävellyksen brittifolkkiehkuraa. Collinsin laulussa on voimaa ja ilmaisua, Joni Mitchell tuli samoille vokaaliapajille samoihin aikoihin.

Ja nimikappale sitten. Aikaa uhmaava, upeasti urkujen ja kaukaisten kitaroiden varassa leijuva, Collinsin ääni nousee usvan yläpuolelle. Taivas kirkastuu, soittimet erottuvat selkeämmin vähentämättä tippaakaan ajattoman sävellyksen ja muuttolintu-teemaisten toivorikkaiden lyriikoiden voimasta.

Mikä tässä albumissa myös viehättää, on kiireettömyys. Biisien annetaan kehittyä ja kulkea, ne ovat lähes poikkeuksetta yli neliminuuttisia, ”The First Boy I Loved” yli seitsemän. Seuraavalla albumillaan (”Whales And Nightingales”) Collins ottikin sitten sivuaskeleen kokeilevampaan suuntaan, lyhyisiin ja haastavampiin kappaleisiin.

”Who Knows Where the Time Goes” on aika täydellinen tämän aikakauden albumi.

Pekka

Judy Collins: Who Knows Where the Time Goes (Elektra EKS-74033, 1968)

Retrokki kuuntelee: Hohka ”Mailla/halmeilla”, 2015

HohkaPohjoismaisella tasolla palkitun kansanmusiikkiyhtyeen toinen, turvallista perinnettä kierolla progressiivisuudella hedelmöittävä instrumentaalialbumi.

Vieressä istuva huomautti, että puhelimeni soi, siinä kun on hälytysäänenä aavemainen ujellus.

Tosiasiassa epätavallinen, reipasta ja raikasta kansanmusiikkia terästävä ääni periytyi Hohka-yhtyeen levyltä. Omiin korviini tuo nimenomainen ääni on hyvin 70-lukulainen, varhaisten syntetisaattorien ajalta. Iloluonteisen, perinteisten viulun, haitarin ja myös kanteleen kera toteutetun musiikin mikserinä se on mainio, hämmentäväkin, ehkä myös hymynkareen nostattava. Samaa huumorintajua luen jo Hohkan toisen, ”Mailla/halmeilla”-albumin kappaleiden nimissä: ”Suurin pudottaja”, ”Kertalaaki™”, ”Välikäden hambo”. Entäs sitten esikoisalbumin nimi ”Puutarhautuminen”?

Tästä seuraa johtopäätös: kun taito on tarpeeksi korkealla tasolla, leikittelyyn ja kokeiluun on varaa. Ehkä se tulee luonnostaankin. Samantyyppistä kansanmusiikin tuoreuttamista muistan Juha Kujanpään ”Kivenpyörittäjä”-levyltä, esimerkiksi Hohkan ”Mailla/halmeilla”-kiekon avaava ”October Flowers”, ”Luomalan Joonaksen polska” ja ”Suurin pudottajakin” muistuttavat hyvinkin paljon Kujanpään hypnoottista, täsmällisesti junakyydin lailla täryyttävää, pienin variaatioin etenevää ja otteeseensa nappaavaa folkprogea. ”Suurimmassa pudottajassa” kiihkeätä rytmiä nappaa basso, viulu ja haitari – taitaa taustalla ulista syntikkakin – värittävät.

Hohka – Meriheini Luoto, viulu ja avainharppu, Valtteri Lehto, kantele ja kitara, Veikko Muikku, haitari ja koskettimet, Enne Purovaara, basso ja koskettimet – on aloittanut jo vuonna 2006. Vuodet, harjoitukset ja keikat ovat hioneet neljästä soittajasta yhteen sulautuneen yhtyeen. Yksilötaitojen lisäksi soittajilta löytyy siis myös kollektiivista yhteen hiileen puhaltamista, kykyä mukautua ja reagoida toisten soittoon.

”Välikäden hambo” on luonteeltaan rauhallinen, sitä voisi nimittää folkambientiksi: kaukaiset koskettimet kaikuvat kuin valaanhuuto ikään, kanteleen harkitsevat näppäilyt palauttavat tupaan. Viulun kaihoisa sävel vie ajatukset Konsta Jylhään. Pian viulu löytää itsensä koristamasta ja rytmittämästä pianosointuja. Hyvin kuulasta, hyvin tunnelmallista. Levyn päättävä ”Niinikoskentie 43” – ainakin Pornaisista löytyy ko. osoite – näppäilee kokonaisuuden päätökseen. Yksinkertainen on joskus kauneinta.

Albumina hyvin pohjoismainen, voimaannuttava yhdistelmä rauhaa ja riehaa, tarkoitettu kuunneltavaksi ja syvennyttäväksi.

Pekka

Hohka: Mailla/halmeilla (Hohka, HOHKA-002, 2015)

www.hohka.net

 

Retrokki kuuntelee: Tommi Kalenius ”Liikuta mua”, 2015

Tommi KaleniusJo muutaman vuoden lauluja sekä muille että itselleen säveltäneen ja sanoittaneen Kaleniuksen toinen albumi. Lue loppuun asti.

Joistain levyistä tietää jo alkutahdeista, että kiekko tulee pesiytymään soittimeen. ”Liikuta mua” on sinne jymähtänyt, neutraalista ja mitääntietämättömästä alkututtavuudestamme huolimatta. Levyn haaleahko ja aika raamatullinen kansi sekä saman oloinen tittelikään eivät sen kummemmin puraisseet.

Siksi jo alkutahtien lempeä, perinpohjin tuttu ja lohduttavakin vaippa hämmensi: vieläkö löytyy uutta musiikkia, jonka tunnistan omakseni? Onko huomattavasti nuorempi sukupolvikin – siihen Tommi Kalenius kuuluu – omaksunut ja kunnioittaa lauluntekemisen kunniakasta perinnettä? Luen nimittäin tällaiset nimet kuin J. Karjalainen, Edu Kettunen, Esa Eloranta ja Timo Kiiskinen nyt käsillä olevaa artistia edeltäneeseen tai jopa vielä sitäkin edeltäneeseen aaltoon. Samaan kuin Kaleniuksen levyn tuottaneen Pekka Ruuskan. Ympyrä on valmis, ymmärrät aasinsillan ja referenssiryhmän.

Saatekirjeessä tuottaja Ruuska toteaa levyn syntyneen kahdesti. Ensin tavoitteena oli radioystävällisyys ja -äänimaailma, johon Kaleniuksen laulut olisi pitänyt saattaa luonnottomasti pihdeillä ja pakolla. Siinä massassa ne olisivat myös hukkuneet iskelmäsuomi-tapettiin. Niinpä ”päätimme nostaa laulun ja laulajan vahvasti esille. Säestys pelkistettiin äärimmilleen. Kaikessa pyrittiin olemaan häiritsemättä lauluja ja niiden vahvoja kertomuksia”.

Esitän vastaväitteen ja mielipiteen: kyllä ”Liikuta mua” tällaisenaankin voi soida ja pärjätä radiossa siinä missä Johanna Kurkelan kaltaiset, iskelmä- ja popsuomen vakiosuosikit. Kaleniuksen musiikki seilaa laulelman, rockin ja iskelmän ristiaallokossa, leppeässä sellaisessa. Kuten Ruuska toteaa, laulu ja laulaja ovat pääosassa. Säestykseen on maltettu jättää vain välttämättömin. Se tarkoittaa ilmavuutta, soittimien erottelua, siveltimen vetoja siellä, missä niillä on painoarvoa ja merkitystä kokonaisuuden kannalta. Savijaloilla seisovien paisutusten ja onttoutta kumisevien koorusten sijasta sovituksissa luotetaan rauhallisiin ja maistuviin yksityiskohtiin. Jokainen maku tarjoillaan vivahteikkaana erikseen sen sijaan, että ne olisi turbosurvottu tehovatkaimen läpi yhdentekeväksi äänimatoksi, kiitos taidokkaan bändin: Miika Pelkonen (koskettimet), Pasi Ryökkynen (basso), Tuomo Dahlblom (kitara), Markus Malin (rummut).

Kaleniuksen sävelkynä on sujuva. Ei ihme että muutkin artistit ovat saaneet nostetta hänen kappaleistaan. Biiseissä on sopivassa suhteessa melankoliaa, kertosäekoukkua, kitarakuviota, tempon vaihtelua, sielua koskettavaa säveltä. Sävellykset ovat niin luontevia, että ne tuntuvat siltä kuin olisivat olleet aina olemassa. Kappaleissa on kultainen leikkaus.

Sanoitukset ovat yksinkertaisia: arkipäiväisiä asioita, tuokiokuvia, ihmisten välisiä suhteita ja nuoruuden tuntoja kertaavissa lyriikoissa ei tunnu olevan tulkinnan tarvetta. Joitain rivejä pidin mielessäsi jopa naivina teinidraamana (”Sä olet mulle, mä olen sulle”). Saatteen mukaan tarinoiden taustalla on kuitenkin omakohtaisia ihmissuhteiden ja elämäntilanteiden kipupisteistä ja kriiseistä kumpuavia kokemuksia. Joopa joo, mietin, kaikkihan sovittavat ja soveltavat omassa tai lähipiirissään tapahtuneita asioita tarinoissaan.

Noin ajattelin ja kirjoitin sanoituksista muutama päivä sitten.

Kunnes selailin puolihuolimattomasti postilaatikosta noutamaani mainospinoa: tarjoaisiko Lidl halpoja pyöräilyvarusteita? Sälän joukossa oli myös Vantaan seurakuntien Vantaan Lauri -lehti, jonka olin vuosikaudet sujuvasti siihen sen kummempaa huomiota kiinnittämättä siirtänyt kierrätyspinoon. Jostain kumman syystä katsahdin juuri tällä kerralla lehden kantta. Siinä poseerasivat Tommi Kalenius ja vaimonsa – tai ex-vaimonsa, en oikein ottanut selvää – Päivi. Tunnustan, että selasin lehden ensimmäistä kertaa, vaikka se lienee ilmestynyt jo vuosikaudet jos ei peräti -kymmenet. Levyn saate oli kertonut Kaleniuksen gospel-taustasta, joten siinä mielessä esiintyminen seurakunnan lehdessä oli ymmärrettävää.

Luin paljaan tarinan pariskunnasta. Sen jälkeen kuuntelin levyä täysin erilaisin korvin.

Jokainen kappale ei toki luotaa parisuhteen kriisiä ja elämäntilanteita, keveyttäkin löytyy. Mutta esimerkiksi ”Pahvilaatikoiden keskellä”, ”Tänä yönä ikävöidä ei” ja ”Ajattele” – jossa vierailija Jippu ja Kalenius tekevät koskettavan dueton – nostavat palan karskiinkin kurkkuun ja roskan silmään: tämä on totta, todella tapahtunutta. Tommi puhuu Päiville, ja päästää kuuntelijan kuunteluetäisyydelle. Tiedämme pariskunnasta ja heidän suhteestaan enemmän kuin ehkä omastamme. Ainakin Tommi ilmaisee asiat runollisemmin kuin itse pystyisimme. Aika usein Kalenius katsoo kaihoisasti taaksepäin ihastumiseen ja suhteen romanttiseen alkuun. Katkeruutta en kuule, kaipausta kylläkin.  

Levyn päättää tuttu ”Suvivirsi” hartaana ja turhasta karsittuna sovituksena.

Kokonaisuuden voi hyvin sijoittaa klassisten, tuskaisten ja tunnustuksellisten erolevyjen sarjaan (”Blood on the Tracks”, ”Shoot Out the Lights”, ”Blood & Chocolate”, ”Tunnel of Love”, ”+’Justments” jne.). Muistan myös Jackson Brownen ”The Pretender” -albumin: surutyötä, lohdutusta ja lohtua. Maailma on ankara paikka, tunteiden purkaminen ja jäsentely helpottaa.

”Jälkikäteen levyn laulut tuntuvat pyörremyrskyltä ja selviytymistarinalta mulle itselleni. Samalla hirvittää päästää nämä omista käsistäni ihmisten kuultavaksi”, toteaa Kalenius saatteessa. Ehkä sen vuoksi ”Liikuta mua” tarttuu ja pitää otteessaan. Se tuottaa inhimillisyydessään syvän henkisen tyydytyksen ja tyyneyden.

Pekka

Tommi Kalenius: Liikuta mua (Kaiku Recordings, KRCD0013, 2015)

www.tommikalenius.com