Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.
Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.
Näinkin voi käydä: kaveri julkaisee vuosien varrella persoonallisia muutaman biisin omakustanteita – haastavia, mutta lupaavia, akustisvoittoisia ja vapaasti sekä pelottomasti leijuvia biisejä, ei välttämättä perinteisiä biisikaavoja noudattavia. Olisiko harrastus muitten musiikkipuuhien ohessa? Kaksi Teri Mantereen ep:tä arvioin Retrokissakin, nimiä pudotellen kuten tapanani on. Vihjeitä oli vähän, mutta tartuin hanakasti pienimpiinkin. En toista niitä, arviot löydät hakutoiminnolla tuosta ylhäältä oikealta.
Parin vuoden tauko, suunnan hiontaa ja katso: Eclipse Music julkaisee täysimittaisen, mestarillisen ”Everything Needs to Breathe”. Samalla, kun Mantere on kehittänyt ilmaisuaan, myös maailma ympärillä on pyörähtänyt. Meillä on Ryley Walker, meillä on Ed Sheeran, meillä on valtava määrä heistä innoituksensa saaneita muusikoita. Ja korostan, että ennen kuin oli Ed Sheeran tai Ryley Walker, meillä oli Teri Mantere.
Levyn saatteessa lukee, vapaasti suomennettuna, että siinä kuin Terin aikaisempi tuotanto oli suht oma- ja vaihtoehtoista, uusissa kappaleissa on tuoretta pop-ilmettä ja aiempaa enemmän laulaja-lauluntekijäperinnettä. Toteutustapa on sama kuin aiemmissa omakustanteissakin: Teri Mantere vastaa kaikesta, laulusta, kitaroista, bassoista, koskettimista, perkussioista – ja tietysti sävellyksistä ja sanoituksista. Poikkeuksena ”Quota”, jossa vierailee laulaja ja viulisti Aili Järvelä – huikea, elämää isompi, pakahduttavan kaunis kappale!
Ilmava ja rytmikäs. Näitä kahta adjektiivia käyttäisin, jos kölin ali uhattaisiin vetää. Akustiset kitarat säestävät ja rytmittävät, antavat korkealla piruettejaan tekevälle laululle herkän ja harkitun esiintymislavan. Jossain laulukin on instrumentti (”Beautiful Being”), mieleen muistuu Joanne Newsom, toisaalla David Crosby. Muualla lauluäänessään on jo aikoinaan vinkkaamiani Tim ja Jeff Buckleyta. Kappaleista en halua käyttää termiä ”biisi”, sillä Mantereen harkituilla siveltimenvedoilla maalatut sävellykset ovat teoksia joka ikinen. Omanlaisiaan, persoonallisia, välillä herkkiä, välillä hurjia. Yksityiskohtia on valtavasti – soitinnuksia, monikerroksista laulua, mainioita kosketinosuuksia, pirskahtelevia rytmisoitinkorostuksia.
”Everything Needs to Breathe” – henkeä ja hengittävyyttä tällä Teri Mantereen ensimmäisellä ”isolle” merkille tehdyllä albumilla todella riittää. Suosittelen keskittynyttä kuuntelua, pelkkä kuuleminen jättää ison osan hengestä piiloon. Levystä on tulossa myös vinyyliversio.
Teri Mantere: Everything Needs to Breathe (Eclipse Music ECD 2020103, 2020)
Taiteilijanimellä Kelja esiintyvän laulaja-lauluntekijä Petri Vannisen ensimmäinen kiekko muutaman vuoden takaa ei musiikillisesta miellyttävyydestään huolimatta täysin säväyttänyt. Sävellyksissä ja sovituksissa oli sopivassa suhteessa lihaa, luuta ja jänteitä, sanoituksensa luontosymboliikkoineen jättivät suoraviivaisen meikäläisen kuitenkin vaille riittävää purutuntumaa.
Kyllähän tällä uutuudellakin ”Kosmos hengittää” ja kesä koskettaa, mutta edeltäjästä on hypätty todella iso askel sekä sanoituksellisesti että myös musiikillisesti. Instrumentteja käytetään kekseliäästi – trumpetti vie aavikoille, kitara puree välillä pirullisesti, toisaalla taivuttaa kaihoisaa suomi-rautalankaa, tuossa nyplää Byrds-helinää.
Eniten ilahduttaa tarinoiden ja tyylien liitto: biiseissä ja toteutuksissa on aiempaa enemmän sävyjä. Täyttä tavaraa mielikuvien henkiin herättämiseksi.
Twistiä, pop-iskelmää, rhythm&blues-runttaa, laulelmaa, jopa kuplettia – yhtyekin tuntuu pistävän persoonaansa enemmän peliin. ”Kaipauksen tähti” antaa soittajille tilaa myös venytellä – Antti Kasurinen (basso), Sampo Kinnunen (kitarat), Jani Leskinen (rummut) ja Sami Nissinen (trumpetti, koskettimet) – tuntuvat vispaavan vesi kielellä. Debyytillä Yarilla oli kevyesti sormensa pelissä. Vannoisin, että tämän levyn pianovetoinen hempeä balladi ”Kesän kosketus” on saanut innoitusta samalta hunajapurkilta.
Lopuksi päästään levyn helmeen, eli ”Senorita” on ilmiselvä kesähitti – siis olisi, jos se saisi radiosoittoa, nettistriimiä, latauksia ja mitänäitänyton. Mutta äijät! Nyt olette vielä turvallisilla vesillä, älkää vahingossakaan suunnatko enää piiruakaan kohti Mambaa! Rummut sompaavat kevyttä twistiä, rautalanka on näkkäriä ja pitkää kaarta, trumpetti tuuttaa pihakoivun alla, sanoissa Kaseva-kaihoa. Taidanpa soittaa sen vielä kerran.
Pekka
Kelja: Horjuvan miehen karavaani (Puuma PUUCD 071, 2019)
Pitihän tämäkin albumi tarkistaa, kun se jollain messumatkalla osui näköpiiriin. Jospa Doug Ashdown ja ”The Age of Mouse” olisi löytämistään odottava psykemonsteri, folkharvinaisuus tai barokkihelmi? Miehestä en tiennyt muuta kuin että harvinaisen epäcoolin kansikuvan oli sallinut. No, nettihän paljasti, että kyseessä on Australiaan lapsena muuttaneen englantilaisen laulaja-lauluntekijän neljännen albumin jenkkiversio, kengurujen maassa levy oli julkaistu Australian ensimmäisenä tuplakiekkona. Folk, soft rock ja countrykin on tyylisuuntina mainittu.
Musiikkia leimaavat Ashdownin komea, mitäänpelkäämätön lauluääni ja värikkäät orkesterisovitukset. Lauluissa on tarinankerrontaa vaikkapa Harry Chapinin hengessä, Ashdown sukeltaa tosin arkipäiväisiä tilanteita ja tapahtumia syvemmälle, punaisena lankana lienee elämän oravanpyörä.
Joissain tapauksissa biisit ovat samassa oravanpyörässä, kiireisiä ja täysiä, Ashdownin laulu painaa armottomasti kaasua. Scott Walkerin tapauksessa mahtipontiset sovitukset nostavat biisit täysin uudelle tasolle, elävät välillä omaa elämäänsä, hengittävät. Ashdownin epäonneksi ”The Age of Mousen” sovittajalla ei ole ollut samanlaista tyylitajua, pauhu imaisee ilmat. Ashdownin laulut olisivat ansainneet parempaa, sillä niissä on keskivertoa enemmän jujua. Nyt sovitukset möyhentävät kappaleet samaan tasapaksusti tuuttaavaan viihdemuottiin.
Monipuolisemmilla sovituksilla Ashdownin äänikin olisi saanut enemmän painoarvoa. Esimerkiksi paatoksellinen laulu “I’ve Come to Save Your World” -biisissä osuu värikkääseen Demis Roussos -territorioon, vibratossakin löytyy. Kontrasti laulun ja orkesterin säästeliään säestyksen välillä toimii. Toisaalla molemminpuolinen maltti olisi ollut valttia.
Ei unohdettu mestariteos siis. Pitänee kuitenkin kuunnella myös vuoden 1974 ”Winter in America”, joka sekin on tullut jostain haalittua. Yrittänyttä ei laiteta.
Pekka
Doug Ashdown: The Age of Mouse (Coral CRL 757514, 1970)
Mitäpä sitä levykaupoista ja -messuilta puolen vuosisadan keräilyn jälkeen vielä metsästäisi? Uusia – siis nuoria, vasta-aloittaneita tuttavuuksiahan osuu aina vastaan ja vakiintuneiden suosikkien repertuaaria tulee täydennettyä. Klassikkopuolen suhteen olen alistunut epätäydellisyyteen – kuulemattomat äänitteet eivät maailmasta lopu. Viime vuosina sattuma on säännöllisesti johdattanut eteen 60- ja 70-lukujen menestymättömien artistien ja yhtyeitten folk-, folkrock- ja countryrock-kiekkoja. Elektra, Capitol, Warner Brothers, Columbia – isojenkin merkkien kätköistä löytyy hetkessä haudattuja albumeita, joille tämän maan tai edes Euroopan markkinat eivät ole olleet tavoittelemisen arvoisia.
Esimerkiksi tämä Maury Muehleisenin ainoaksi jäänyt kiekko on vilahdellut ajan ja alan julkaisuissa ja artikkeleissa. Vasta nyt pääsin osalliseksi musiikista, lähes puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen.
Yhteys Jim Croceen oli tiedossa, tuottajakrediiteissä Terry Cashman ja Tommy West kertoivat oma tarinaansa: akustisvoittoisesti toteutettuja, tavallista kunnianhimoisempia lauluja Muehleisenin miellyttävän melodisen, hauraan lauluäänen tulkitsemina, kaikki sävellykset ja sanoitukset omia. Nimisoittajat (mm. Eric Weissberg, David Bromberg) virittävät sovituksiin USA:n länsirannikon maanläheistä kepeyttä. Joitain biisejä on ryyditetty jousilla ja puhaltimillakin. Yli ei kuitenkaan ammuta, vaan mennään kappaleiden ehdoilla: jos muuta ei tarvita, riittäköön Muehleisenin oma akustinen kitara.
Sanoituksissaan Muehleisen ei ole protestoija eikä ystävänsä ja soittokumppaninsa Jim Crocen tapaan ironinen, kantaaottava tai filosofinen isojen tarinoiden kertoja. Romantikkoa hänessä sen sijaan on, ja ympäristön ystävää, levyn kansitaide kuvaa tätä hyvin. Kaivoin tähän samaan kuuntelusessioon Crocen levyjä ja huomaan Muehleisenin kitaran ison roolin Crocenkin musiikissa. Keikoilla muodostivat kuulemma taidokkaasti ja tehokkaasti soivan akustisten kitaroitten parivaljakon. En hetkeäkään epäile.
Täsmennän vielä kohtalokkaaksi muodostunutta Jim Croce -yhteyttä: Muehleisen soitti etevänä kitaristina Crocen pienessä taustayhtyeessä, myös tämän ”Bad Bad Leroy Brown”- ja ”Time in a Bottle” -miehen Cashman & West -parivaljakon tuottamilla levyillä. Muehleisen oli Crocen matkassa myös lennolla, joka päättyi järkyttävästi koneen rysähdykseen pellolle Lousianassa. Kukaan mukana olleista ei selviytynyt. Muehleisen oli tuolloin, 20.9.1973 vasta 24- ja Jim Croce 30-vuotias.
Ehkä Muehleisenin albumi ei ole se metsästämäni täydellinen, unohduksiin jäänyt mestariteos. Mukava täydennys kuitenkin. Tämänkaltaisten löytöjen vuoksi loppumattomien levylaatikoiden selaaminen ja ystävien ystävällisten vinkkien seuraaminen tekee harrastuksesta mielekästä.
Pekka
Maury Muehleisen: Gingerbreadd (Capitol ST 644, 1970)
PS. ”Gingerbreadd” jäi Muehleisenin ainoaksi albumiksi. Hänen perheensä on myöhemmin julkaissut levyn cd:nä, samoin kuin toisen kiekollisen kotiäänityksiä. Vaatimaton, musiikille omistautunut mies, toteavat Muehleisenin sisar ja äiti miehen muistolle omistetulla saitilla.
Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.
”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.
Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.
#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.
Cope – tuttu sukunimi jo 70- ja 80-lukujen vaihteesta, tuolloin nimekkäänä kantajana oli Julian Cope yhtyeineen tai omillaan. Pikkuveljensä Joss Cope pyöri samoissa piireissä (Echo & the Bunnymen, Wah! Heat, Teardrop Explodes), ja nassikkana musisoikin joidenkin Liverpoolin keskeisten tekijöiden kanssa.
Muutto Lontooseen, monia eri yhtyeitä, muutama levykin kitaristina ja laulajana. Sitten pitempi ura videoiden tekijänä ja ympäristöjärjestöaktiivina. Pop on kuitenkin tarttuva tapaus, josta ei niin vain pyristellä irti, ei myöskään Joss Cope. Hän viettää suomalaisen kumppaninsa vuoksi osan vuodestaan ämpärikansan parissa, siksi tämä uutuuskin on tehty Suomessa suomalaisten muusikoiden kera (Puka Oinonen, Esa Lehtopuro, Ville Raasakka, irlantilainen kosketinsoittaja O’Reilly O’Rourke).
Ja koskapa pop on tarttuvaa laatua, ”Unrequited Lullabies” viettää sekin jyrkästi tartunnan alkulähteelle: melodisesti leijuvaa psykedeliaa, välillä heliseviä, välillä ilmaa leikkaavia kitaralinjoja, tymäkästi jytisevää rytmiä Copen samettisen laulun kuorruttamana. Huikea hyppy aikoihin ja brittiläisiin yhtyeisiin, jotka joitain vuosia hallitsivat tämänkin kirjoittajan levylautasta. Isona plussana on tietysti se, että Cope on itse elänyt ja soittanut nuo ajat, eli hallitsee tyylin inside-out tai vieläkin syvemmin koskapa on ollut mukana luomassa sitä.
Onhan näitä jaccogardnereita, jotka yrittävät sukeltaa aikalaisten nahkoihin kuulostaen kuitenkin päälleliimatulta ja ulkoaopetellulta. Joss Cope sen sijaan on the real deal. Albumi on tasainen ja yhtenäinen kokonaisuus, ja sellaisena oikein miellyttävää kuunneltavaa. Bändi paiskoo välillä dynamiikkaa (”Cloudless Skies”), nostaa panoksia voimariffin ja -sointujen avulla, leijailee melodialla ja Copen pehmeällä laululla ja kuulaalla kitaralla (”Turned Out Nice Again”), välillä ollaan kallellaan T.Rexiin (”A Guy Like Me”) ̶ viihdyttävää musiikkia rauhallisiin viikonloppuaamuihin. ”Triumph Or Disaster” vie englantilaiseen pikkukaupunkiin, rantakadun karuselliin, kuten myös kaikuinen ”Streaming”. Kirjoitan tähän myös nimet Syd Barrett, Kevin Ayers ja Robyn Hitchcock asiaa sen kummemmin perustelematta.
Kaiken kaikkiaan: mukavia pieniä lauluja!
Pekka
Joss Cope: Unrequited Lullabies (Gare du Nord Records GDNCD015, 2017)
Tilasin yhtä, sainkin jotain ihan muuta, hyvinkin kirjoittamisen arvoista: The Electric Crayon Set ja yhtyeen jo vuosia markkinoilla ollut kakkoskiekko ”What A Rotter of A Day” – aivan loistava albumi täynnä koukkuja 60-luvulta, tiukkaa tykitystä kokeneilta muusikoilta ja ennen kaikkea näkemystä ja taitoa sen toteuttamiseen.
Joku voisi kutsua tätä aivan aiheellisesti retroiluksi, sillä Zombies, Beatles, Who, Creation ja seuraavasta sukupolvesta ehkä XTC kuuluvat selkeinä esikuvina. Ja hyvä niin, sillä mistäpä sitä parempia musiikillisia ankkureita löytyisikään! The Electric Crayon Setin lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Timo Pääkkö on kokeneine muusikkokavereineen onnistunut luomaan niin komeasti leiskuvan yhtenäisen kokonaisuuden, että siitä sietäisi monen powerpoppia tapailevan muusikonalun ottavan oppia. Kaikesta kuuluu syvä perehtyneisyys aikakauteen, yhtyeiden erityispiirteisiin, jopa Britanniaan. Fish and chips, please!
Kokoonpanon historia kurottaa vuosituhannen alkuun, jolloin Pääkkö, basisti ja paremmin kitaristina tunnettu Seppo Tyni, kosketinsoittaja Jussi Reunamäki ja rumpali Timo Lilja levyttivät ”One Man’s Trash” -albumin. Se soi juuri nyt Spotifysta eikä sitäkään voi kuunnella ilman tyytyväistä hymyä: kaverit – tai ainakin Pääkkö – ovat todellakin sisäistäneet 60-luvun mod-, psyke- sekä pop-elementit, ja osaavat rakentaa palikoista taidokkaita, oman näköisiään, iskeviä biisejä. Jotain tuttua, jotain lainattua, paljon täysin omaa, rutkasti soittotaitoa. Useimmat suomalaiset kompastuvat viimeistään ralli-englantiin, Pääkkö ei: täysin autenttista ja uskottavaa, jopa siinä määrin, että on varaa leikittelyyn.
Kului vuosia, ja Pääkkö sekä Seppo Tyni sävelsivät lisää biisejä. Vuonna 2007 syntyi ”What A Rotter of A Day”. Sitä en silloin noteerannut, vaan vasta vastikään käsiini saaman, 2013 ilmestyneen vinyylin (jolla biisijärjestys poikkeaa cd-versiosta). Vinyylin on julkaissut englantilainen Psychotron Records – sekin aikamoinen arvostuksen osoitus.
Jussi Reunamäen on korvannut Pekka Tyni, mukana on myös kitaristi Juha Kormano, jonka huima soolo ”Good Girl” -biisissä loksauttaa leuat. Kun kuuntelen peräjälkeen yhtyeen kahta albumia, rakennan mielessäni kuvitelman, jossa esikoinen ammensi puhtaasti 60-luvulta, ja tämä uudempi on edennyt 70-luvulle.
”Morning of Magicians” voisi periytyä Moody Bluesin tai Ian Andersonin folk-laulukirjasta, mainio banjo, jykevä King Crimson -syntikka-mellotron, tuhti kertosäe. Aika kaukana 60-luvun räjähtävistä rummuista ja kitaratuulimyllystä. ”Spacedust” sitareineen viittaa mystiikkaan. Kokemäenjoki ei kuitenkaan ole Ganges, vaikka vähän myötävirtaan ajelehditaankin. ”Initiate” on parasta powerpoppia kertosäeharmonioineen, katkonaisine sointuineen ja takaperoisine kitaroineen.
Hämmentää, kuinka hienoja, melodisia ja tyylitajuisia biisejä Pääkkö ja Tyni ovat säveltäneetkään. Iloisesti pomppiva ”Black Prince” -biisi kapakkapianoineen herättää mielleyhtymän Tages-yhtyeen ”Studio”-kiekkoon: se on samanlaisella häpeilemättömän itsevarmalla otteella työstetty beat-jalokivi. ”Archduke of Rain” on hyvin brittiläisen korrekti, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti pastoraalinen pop-balladi kauniine koskettimineen ja Pentti Enqvistin huiluine. Vastustamattomasti potkiva ”Key to the Sacred Pattern” pistää viimeistään miettimään kuinka ne kehtaavat ja onneksi kehtaavat: soolossa siteerataan loistavasti ja luontevasti ”And Your Bird Can Singin” kitarakuviota. Aivan loistava!
Akustinen ”Angel of Mons” vinkkaa silmää folk-rockille, myös Vilma Pääkön kuulaalla laululla. Vinyylin päättää majesteettinen ”The Otherside” (alun perin Apple-yhtyeen ”The Rock Doctor” -singlen b-puoli, myös ”An Apple A Day” -albumilla), jossa särökitara raastaa nautittavaa, korkealla lentävää riffiä – raavi vielä, tuntuu hyvältä! Cd-versiossa biisin sijainti keskellä akustisempaa maalailua ehkä karsii sen ansaitsemaa arvoa.
Vinyylin se päättää syvään, tyytyväiseen huokaukseen.
Pekka
The Electric Crayon Set: What A Rotter of A Day (Psychotron Records PR 1001, 2013)
Joskus suosioon pullahtanut artisti voi ohjata vanhankin ketun uudelle polulle. Vaikutus suuntaa etsiville popparipojille on yleensä vieläkin järisyttävämpi: kun omaa ei vielä ole, laina kuuluu selvästi – eikä sitä aina edes peitellä tai kuorruteta omalla kiilteellä.
Crosby, Stills, Nash ja Young, yhdessä ja erikseen, iskivät kuin leka. Akustiset ja sähköiset kitarat, harmoniat ja monimuotoisetkin melodiat kiehtoivat, kuten myös maanläheisyys. Omakohtaisesti kuulin vaikutuksen, kun törötin muiden varusmiesten kanssa sotkussa ja kuuntelin jotain kautta Upinniemeen tiensä löytäneen akustisen trion musisointia. Leukani loksahti, kun ilmoille kajahti ”Suite: Judy Blue Eyes” harmonioineen kaikkineen. Kuvittelin että tuohon aikaan, keväällä 1973, CSN&Y olisi Suomessa marginaalia. Ja nyt marginaali ilmaantui Upinniemeen. Hämmentävää.
Myös brittiläisen The Late -yhtyeen jäsenet Pat Martin, Ken Baker, Trevor Mee ja Peter Perrier ottivat vaikutteensa samasta kvartetista sekä lähempänä kotinurkkiaan vaikuttaneesta Trafficista. Parikymppiset kaverit olivat jo ehtineet kiillottaa kannuksiaan popin parissa, pari viime vuotta Billy J. Kramerin taustalla. Samaan aikaan kypsyi oma, Yhdysvaltain länsirannikon innoittama musiikki. Kun se tuntui nuorten miesten mielestä olevan valmista poimittavaksi, Transatlantic ilmaisi kiinnostuksensa. Nimeksi muuttui Unicorn, ja ei kun studioon.
Syntyi ”Uphill All the Way”.
Jo albumin kannessa tunnustetaan, että omaan materiaaliin ja ilmaisuun muutenkin ovat vaikuttaneet Neil Young ja Traffic. Ei siis ihme, että mukana on Young-lainana ”I’ve Loved Her So Long”, esikuvaa rivakampana ja lähestyttävämpänä versiona. Koko nelikko laulaa, akustiset kitarat helisevät reippaasti. Alkuperäisen paatosta tässä ei ole: jos Young synkistelee versiossaan kappelissa, Unicorn kirmaa aurinkoisella kevätniityllä. Kaunis ja kaihoisa! Muita lainoja ovat Jimmy Webbin ”P.F.Sloan”, James Taylorin ”Country Road” ja Joe Cockerin ”Something to Say”.
Vaikuttajaksi kirjattua Trafficia löytyy eniten Cockerin biisin tulkinnasta. Raspikurkun omaan, erittäin tiukkaan ja sielukkaaseen vetoon Unicorn lisää hyppysellisen häröilyä ja länsirannikkoa. Versiossa on sähköistä kitaraa, äijäkööriä ja laulussa Winwood-puristusta sekä Ken Bakerin urkuja.
Myös alkuperäistä rockaavammaksi sovitettu ”Country Road” sekä oma hengentuote ”Ain’t Got a Lot of Future” ovat varsin mainioita hippihenkisiä toteutuksia useampine osineen. Jälkimmäisessä Peter Perrier piiskaa kiihkeästi congaa tai jotain muuta perkussiota, välillä biisi laukeaa ilmavaan countryrockiin hivelevine harmonioineen. Olisiko moniosaisuuden innoittajana ”Suite: Judy Blue Eyes”?
Ilmavuutta löytyy myös pianon tahdittamasta ”You, You, You Have” -biisistä, moniääninen laulu, kirkasääniset kitarat, melodiset bassokuviot – samoilla apajilla samoihin aikoihin aloitteli myös America-yhtye. Rytmiä löytyy harmonioiden pehmentämästä ”Please Sing a Song For Us” -kapakkarallista. ”115 Bar Joy” on hyvinkin selkeä johdannainen Stephen Stillsin ”Carry On” -kappaleesta tymäköine bassosaundeineen kaikkineen. Ja sehän puolestaan periytyy Stillsin Buffalo Springfield-aikaiseen ”Questions”-biisiin.
Kokonaisuutena ”Uphill All the Way” yllätti monen vuoden kuuntelutauon jälkeen erittäin positiivisesti. Kavereilla on selkeästi ollut omaa näkemystä ja taitoa soveltaa kuulemaansa, ei vain kopioida. Tästä esimerkkeinä folk-vaikutteitakin sisältävä ”Don’t Ever Give Up Trying” sekä letkeä ”Never Going Back”. Kuuntelua kestäviä, kuten koko albumi.
Unicornin tarina ei päättynyt tähän. Myöhemmin yhtyeen uraa vauhditti mm. David Gilmour. Täältäpä löydät lisää: www.unicornmusic.net
Pekka
Unicorn: Uphill All the Way (Transatlantic TRA 238, 1971)
PS. Syy miksi kaivoin Unicorn-levyn varaston uumenista oli kun Keitsi muisteli epäonnistunutta pakkausratkaisua, joka saattoi muuttaa vinyylin kuuntelukelvottomiksi. Vinyyli oli nimittäin sujautettu kansien väliin liimattuun muovipussiin, jonka sulkijana toimi pätkä vaahtomuovia. Iso virhe! Todennäköisesti jonkin kemiallisen reaktion vuoksi muovipussi – tai vaahtomuovi – muutti osan vinyylin pinnasta röpelöiseksi ja siltä osin aika pitkälle soittokelvottomaksi. Tämäkin eksemplaari räpsähtelee yhdessä biisissä juuri tuosta syystä.
Samaa pakkausinnovaatiota on käytetty muutamissa muissakin levyissä, itse tiedän vain Colosseumin tuplaliven, jonka nakkasin roskiin vuosia sitten.
Yhtyeen kolmas albumi, sisällöltään ja tunnelmaltaan yhtä kotoinen kuin kaksi aiempaakin.
”Koskenkylä” on täysin irti ajasta ja paikasta, jopa maasta. Perusvire on toki folkissa, mutta Vellamon Pia Leinonen ja Joni Tiala sekä Janne Ylikorpi ja Timo Tikkamäki ovat sävyttäneet jokaisen biisin omaksi pieneksi, eri tavalla hiotuksi helmeksi. Vaikka kaikki sävellykset ja sanoitukset ovat yhtä lukuun ottamatta Pia Leinosen mielikuvituksen ja sävelkynän tuotetta, uskoisin, että sovituksiin on sekaantunut koko Vellamo-niminen kollektiivi. Edelleen uskon, että tästä syystä kappaleet ovat saaneet monipuolisen ilmiasun sähköisestä folkrockista akustiseen laulelmaan ja kansanlaulusta härmärockabillyyn (”Let’s Have a Ball Tonight”).
Mainittua folkrockia erityisen paljon edukseen edustava ”Ladies of the Village” laukkaa kevyesti kuin alkuaikojen Fairport Convention. Vaikka sähköä löytyy, tunnelma on seesteinen, hieman uhkaava, matka etenee joutuisasti vihreillä, sumuisilla nummilla. ”Sinä ajat” on mainitun kappaleen kotimainen vastine, erityishuomio rytmiryhmään: kuskin paikalla ovat Timo Tikkamäen kevyt mutta vetävä kosketus rumpuihin sekä Janne Ylikorven etukenoinen basso. Joni Tiala vetäisee kaikuisan soolon. Ajatonta!
Pia Leinosen laulussa on edelleen viehättävää ja vilpitöntä luonnonlasta, protestilaulumaisessa avauksessa ”Tule kanssani sisar” ehkä myös hieman uhmaa ja liehuvaa lippua. Suurimman järistyksen kuitenkin koin, kun sisäistin, että Leinonen todellakin on tehnyt yhdeksän levyn kymmenestä laulusta. Hieno saavutus!
Nimikappale ”Koskenkylä” kuulostaa kovin omakohtaiselta nuoruusmuistelulta, sisällöllinen serkku Anssi Kelan ”Mikan faijan BMW:lle”. Joni Tialan säveltämä ”Palmikko” akustisine toteutuksineen heivaa tyylin kansanmusiikkiin. Kauniit, filosofiset ja kohtalokkaatkin ”Elämä on hauras” sekä ”Hey Little Bird” juhlivat elämää ja hetkeen tarttumista; menisi kovin totiseksi jos irkkuhenkinen ”Let’s Have a Ball Tonight” ei heittäisi rockabilly-kantoja kattoon Joni Tialan räkäisen soolon vauhdittamana.
”Koskenkylässä” on jotain hippimäistä, kaavoista ja käytännöistä piittaamatonta. Niin sävellyksissä, tulkinnoissa kuin sanoituksissakin, joissa vuorottelevat suomi ja englanti. Leinonen ja Tiala toteuttavat samaa vapauden henkeä myös käytännössä: tällä hetkellä he kiertävät Yhdysvaltoja, soittavat kirjastoissa, kodeissa, baareissa, klubeilla – ihailtavan rohkeaa ja ennakkoluulotonta!
Vaikka instrumentaalimusiikki tulee joskus tuomituksi taustalle ja joskus artistin välityöksi, usein se on myös kunnianhimoista ja aivan oma taiteenlajinsa. Kuten näiden neljän kiekon kohdalla.
JUHA KUJANPÄÄ: KULTASIIPI
Juha Kujanpään albumia odotin paljon, olihan edellinen ja ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” omissa kirjoissani ilmestymisvuotensa parhaitten kiekkojen kärkikymmenikössä. Odotukseen sisältyi myös pelkoa: oliko ”Kivenpyörittäjä” onnenkantamoinen? Oliko Juha Kujanpää satsannut siihen vuosia, ja nyt takki ammotti tyhjyyttään? Löytäisikö hän riittävästi uutta ja erilaista – kansanmusiikin, progen ja jonkin uuden ja odottamattoman yhdistelmää, jotta kiinnostus ja innostus säilyisi?
”Paalasmaa” aloittaa. Kovin on tutun kuuloista: kansallisromanttista viulujen (Kukka Lehto, Tommi Asplund, Alina Järvelä) lentoa, useampia kerrostumia, kudos tihenee kierros kierrokselta. Timo Kämäräisen sähkökitarakuoro, Jussi Miettolan rummut ja Tero Tuovisen basso nostavat korkeutta. Loppujen lopuksi aika levollinen sävellys – ja olo: tätä olin odottanutkin. ”Athene ja Zephyr” jatkaa samalla linjalla, tunnelma on virittyneempi. Kaunis ”Hetken haave” tarjoaa suvannon – Teija Nikun haitari, Juha Kujanpään piano ja viulut vievät ajatukset tyynelle järvelle, rantakoivikkoon, oranssina laskevaan aurinkoon.
Mietin: olisiko jo aloituskolmikossa pitänyt olla yksi jalat alta -biisi?
Sillä nyt se tulee vasta viidentenä, eli ”Kahvit Kuopiossa”. Dixielandia iloiselta 20-luvulta Antti Sarpilan klarinetin vetämänä. Kohdassa 1.45 biisi kääntyy hienostuneeseen kahvisalonkiin Kuopiossa, viulut fiilaavat, mamsellit kahvittelevat. Kello osoittaa 2.54, ja taas tunnelma vaihtuu, lähdemme isoon maailmaan, suurkaupunkiin, isoa viihdettä huolta vailla. Aioin kirjoittaa, että aivan loistava tyyliharjoitelma, mutta eihän tämä ole mikään harjoitelma, vaan osoitus Kujanpään armoitetusta tyylitajusta ja tyylin hallinnasta sekä mielikuvituksesta.
Huippuhetkiä ja yksityiskohtia löytyy muitakin: tuhdisti ”Tulta päin” -biisin kansanmusiikkimelodiaan henkeä ja svengiä piiskaava takapotku sekä Kämäräisen Albert Järvinen -soolo – häneltä nyt taittuu mikä tahansa. Nimikappale ”Kultasiipi” rauhoittaa muutaman sävelen hypnoottisella melodiallaan, Teija Niku taas haitarissa, Juha Kujanpään syntikka kaartuu taivaalla. Kuin Gallen-Kallelan maisemamaalaus. ”Kaustisen yömarssi” urkuharmoneineen on juuri sellainen kuin kaustislaisen marssin kuvittelet olevankin, melankolinen, sieluun sattuva, kuitenkin ilmava. Ehkä tämä on kunnianosoitus Kaustisen kansanmusiikkijuhlille, sillä Juha Kujanpää Ensemble valittiin vuoden 2014 tapahtuman yhtyeeksi.
Ennen nimikappaleen lopputoistoa eli repriseä kohoaa vielä ”Taivaanvahdit”. Itämaille kallellaan oleva melodiakuvio, vinhasti kiertyvä kakkostaso sekä Timo Kämäräisen korkealla kaarteleva soolo vahvistavat mielipidettä, olen helpottunut. Enää ei tarvita vertailuja Pohjolaan tai Tikanmäkeen. ”Kivenpyörittäjä” ei todellakaan jäänyt tähdenlennoksi, vaan ”Kultasiipi” vakiinnuttaa Juha Kujanpään paikan suomalaisen progen ja folkprogen omaäänisenä lipunkantajana.
JONI TIALA: SOUTHERN CROSSING
Ehtivä ja tuottelias mies tämä kitaristi ja multi-instrumentalisti Joni Tiala. Uuden Vellamo-albumin ja jokin aika sitten ilmestyneen Moonwagon-kiekon lisäksi kaveri on myös saanut aikaan tämän instrumentaalisen soololevyn. Tämä tietysti keikkailun lomassa, joka Vellamon tapauksessa on vienyt Euroopan lisäksi Yhdysvaltoihin ja Uuteen-Seelantiin. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Tiala ja Vellamo-kumppani Pia Leinonen kiertävät päiväkoteja, kouluja ja lastentapahtumia lastenteatteri-duona.
”Southern Crossing” on syntynyt parin viime vuoden aikana, Tiala vastaa kaikista instrumenteista itse. Moonwagon-kaveri ja tämän levyn äänittäjä Janne Ylikorpi jeesaa bassossa. Pääosassa ovat luonnollisesti kitarat, mutta kuten mies saatteessa toteaa, ”erilaiset digitaaliset ja analogiset kosketinsoittimet ovat viimeisen kahden vuoden aikana tulleet mukaan niin live- kuin studiotyöskentelyyn”.
Tuon huomaa esimerkiksi verrattaessa albumin aloittavia pehmeän akustisia ja maanläheisiä ”Right As Rain”- ja ”Meadow Games” -biisejä ja niitä seuraavaa, syntikoitten rytmittämää ja sähkökitaran profiloimaa ”Moving Cloudsia”. Samaan lokeroon putoaa myös ”A Comet Passing by the Moon” pulputtavine koskettimineen ‒ osa taitaa itse asiassa olla käsiteltyjä sähkökitaroita. Instrumentaali-ideaalin rikkoo vanhaan suomalaiseen ”Kehrätkäämme silkkilankaa” -kansansävelmään perustuva ”We Shall Spin Some Silken Thread”, jonka Tiala laulaa.
”Isommissa” biiseissä (”Across the Pacific” ja ”Willing to Return”) on miellyttäviä akustisten kitaroitten verkkoja ja kuvioita sekä sähkökitaroitten uljaan lennokkaita kaaria. ”Earthrise”-syntikkapala ja näppärästi näppäilty ”The Page Is Turning” tarjoavat lyhyitä välipaloja. Moonwagonin kaltaiseen lentoon ei tällä levyllä kiidetä. ”Waves Crash In”, johon Ylikorven nauhaton tai nauhattomalta kuulostava basso ja Tialan kaikuisan ulvova kitaraefekti sekä leijuva syntikkamatto tuovat viitteen 80-luvun melodisesta progesta, edustaa levyn sähköisempää päätä. Sellaista, jota esimerkiksi T.T.Oksala tuohon aikaan tuotti ja itsekin teki.
Melodisuus, tyylitaju, kokonaisuuksien hallinta – niitä Joni Tialalla on. File under: helposti sulava ja hermoja rauhoittava instrumentaaliproge.
ALE CARR & ESKO JÄRVELÄ: HOLMGÅNG
Kaksi virtuoosia kielisoittimineen, eli ruotsalainen Ale Carr ja luuttua muistuttava cittern (en tiedä, mikä tämän suomenkielinen nimi on – tai onko sillä edes suomalaista nimeä) sekä suomalainen Esko Järvelä ja 5-kielinen viulu. Kahden kielisoittimen duolevy voi kirjoitettuna kuulostaa askeettiselta, mutta kuunneltuna tasoja on huimasti. Herrat tapasivat toisensa Järvelän opettaessa Carria Tukholman Royal Academy of Musicissa, Carrin musiikillinen historia on siis Järvelää huomattavasti lyhyempi.
Esko Järvelä taas on tunnettu monestakin yhteydestä (mm. JSS, Tsuumi Sound System, Frigg). Sen sijaan, että linkkaisin tähän näytteen otsikon duokiekosta, räväytän ilmoille Esko Järvelä Epic Male Bandin hillittömän ”Bo Diddleyn”. Yleisö voi mennä folkrockistakin täysin palasiksi, kun maestrolla on taidon lisäksi tunnetta!
Tämä duolevy ”Holmgång” koostuu osin omista, osin traditionaalisista biiseistä. Vaikka Carr on pätevä soittaja, hänen roolikseen jää selkeästi säestys, sooloja ei juurikaan kuulla. Järvelä sen sijaan antaa palaa: vauhtia ja kiemuroita riittää kuten ripeissä polskissa pitääkin. Pääasia ei kuitenkaan ole virtuositeetti, sillä Järvelä pohdiskelee, kiertelee, kaartelee, tunnustelee – myös soittimensa tarjoamia mahdollisuuksia.
On luonnollista, että kahden soittimen varaan rakentuva instrumentaalikiekko edellyttää tarkkaavaista kuuntelua. Kappaleet – varsinkin aika samanrytmiset ja suhteellisen pitkät – jäävät helposti toistensa kopioiksi, ja musiikki taustaksi. Useampi kuuntelu kuitenkin paljastaa esimerkiksi ”TC-Man 200” -biisin teknovivahteen, keinuvan ”Rockin’ the Boat” -rytmin ja ”Kolapolskan” itämaiset sävyt. Mietiskelevä ”Lasse i Lyby” puolestaan kuulostaa näihin korviin hypnoottiselta ragalta.
Kansitekstin mukaan levyn muinaisnorjalainen nimi ”hólmganga” tarkoitti viikinkien kaksintaistelua: miehet vetäytyivät kahdestaan pienelle saarelle selvittämään välinsä. Tämän kiekon miehet pelaavat samaa peliä, eivät toisiaan vastaan.
Levymerkki Gammalthean katalogissa näyttää muuten olevan useampia mielenkiintoisia folk-kiekkoja ruotsalaisilta artisteilta. Ehkä levymerkin nimi Gammalthea muistuttaa tarkoituksella 70- ja 80-luvuilla vaikuttanutta ruotsalaista vaihtoehtoista Amaltheaa, jolle levyttivät mm. Mikael Wiehe, Dan Hylander, Filarfolket ja monet muut?
MAJAKANVARTIJA: YLÖS LUOLASTA
Majakanvartijasta en tiedä mitään muuta kuin kokoonpanon: Ville Raitio (kitara), Tuomas Salo (basso), Leevi Sillanpää (kitara ja moog), Tyko Sillanpää (rummut ja moog) sekä Anton Staffans (koskettimet). Oletettavasti kaverit vaikuttavat pääkaupunkiseudulla, sillä levy on kulkeutunut tähän huusholliin niin sanotusti kädestä käteen ja edelleen tähän käteen -periaatteella. Kolmen biisin ep on nimeltään ”Ylös luolasta” – se on myös yhden biisin nimi.
Musiikki tuo muistumia 70-luvun elokuvamusiikista, myös tuon ajan estetiikkaan rakastuneen Quentin Tarantinon kokoamat scoret härskeine fuzz-kitaroineen, urkuineen, sähköpianoineen ja vaihtuvine tunnelmineen on leivottu samasta juuresta. Välillä ollaan levollisia, toisaalla kiristetään vieteriä, tuolla jätetään tilaa vaikkapa dialogille. Enemmän tässä tunnustellaan ja kehitellään tunnelmia kuin hingutaan hittiriffejä.
”Varjojen tanssi” on kiireistä suurkaupunkia, limusiinikyytejä, aamiaistapaamisia, puhelinkioskeja. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Donald Fagenin hyvin urbaanissa musiikissa. Nimikappale mietiskelee, surumielinen sähkökitara nostattaa kierroksia. Tämä olisi hieno coda mihin tahansa Matti Mikkolan ja Saimaan hittibiisiin, vrt. esimerkiksi ”Laylan” loppuosa. ”Vain ajatukset jäävät” kelluu sähköpianon ja tuhdin kitarakuvion varassa, rytmitykseen on haettu jazzrock-svengiä.
Mikä on Majakanvartijan nykytila, sitä en tiedä. Ep on hyvinkin kelvollinen käyntikortti, joka voisi avata oven pariin suuntaan: lähteäkö syvemmälle instrumentaaliseen lounge- ja soundtrack-fiilistelyyn, vai tehdä Saimaat? Plussaa Pauliina Jokelan hienosta art deco- / Alphonse Mucha -tyylisestä kansipiirroksesta.
Pekka
Juha Kujanpää: Kultasiipi – Goldwing (Eclipse Music ECD 201532, 2015)
Joni Tiala: Southern Crossing (Soiva Records SOICD03, 2015)
Ale Carr & Esko Järvelä: Holmgång (Gammalthea SEWLN30, 2015)
Kahden kotimaisen, hyvinkin erilaisen duon hyvinkin samanhenkiset albumit.
Emma Salokosken ja kitaristi Jarmo Saaren ”Viileässä virrassa” ilmestyi joitain viikkoja sitten. Salokoski on tietty laulajana Suomen huippuja – eläytyvä, kuulas, äärimmäisen musikaalinen. Samat adjektiivit pätevät kitaristi Saareen. Tällä levyllä Saaren soitinrepertuaari on tavallistakin monipuolisempi: kielisoitinten lisäksi koskettimia, pasuuna, perkussioita, theremin… Luulisi, että tuolla kattauksella biisit olisivat tupaten täynnä ja tukossa, mutta ei, balanssi laulun ja soitinten kesken on täydellinen!
Omia, käsittääkseni uusia biisejä, muutama laina – hyvä kokonaisuus. Eniten jännitin, kuinka Salokoski ja Saari tulkitsevat Eino Leinon, Taisto Wesslinin ja Perttu Hietasen ”Nocturnen”. Vertailukohtanahan on toinen suvereeni duo, Vesa-Matti Loiri ja Peter Lerche. Ajatuksena uskalias, toteutuksena loistelias: vieressä istuvalta Loiri-intoilijalta kuuluu mutinaa muttei täystyrmäystä. Tulkitsen kehuksi. Musiikin ja tulkitsijoiden juhlaa koko levy.
Kati & Asko -duo on puolestaan Kati Salo ja Asko Keränen. Heidän parin vuoden takainen ”3 Step Andy” -albuminsa osui käsiin kirjastosta. Myös pääosin omia biisejä, Salokosken ja Saaren suomenkielisen musiikin vastapainoksi englanniksi laulettua. Luontevasti, lisään. Yhtä luontevasti kuin 22-Pistepirkonkin, Keräsen pääasiallisen työllistäjän. Ajattomia, herkkiä biisejä, akustisvoittoisesta ja melodisesta musiikista mieleen juolahtaa Fleet Foxes, vähän myös Tuomo & Markus, jossain Neil Young. Suomalaista americanaa siis, ryyditettynä mm. viululla ja kontrabassolla. Salon ja Keräsen kuiskaileva laulutyyli, miellyttävän raukea kitarointi – pitänee ostaa levy jostain, kun tuntuu kestävän toistuvaa kuuntelua.
Näinkin voi käydä: kaveri julkaisee vuosien varrella persoonallisia muutaman biisin omakustanteita – haastavia, mutta lupaavia, akustisvoittoisia ja vapaasti sekä pelottomasti leijuvia biisejä, ei välttämättä perinteisiä biisikaavoja noudattavia. Olisiko harrastus muitten musiikkipuuhien ohessa? Kaksi Teri Mantereen ep:tä arvioin Retrokissakin, nimiä pudotellen kuten tapanani on. Vihjeitä oli vähän, mutta tartuin hanakasti pienimpiinkin. En toista niitä, arviot löydät hakutoiminnolla tuosta ylhäältä oikealta.
Retrokkiblog 