• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 38 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Devil Dog Road ”Next Exit”, 2017

Vaikka Suomi on rock’n’rollin luvattu maa, näille korville suoraviivainen ja varsinkin rockabillyyn kallellaan oleva variantti kuulostaa usein muodon vuoksi tehdyltä. Ulkoiset puitteet ja genren ominaispiirteet ovat hallussa, sisällön ja hengen sekä variointikyvyn kanssa on vähän niin ja näin. On tietysti loistavia poikkeuksia kuten Melrose, jolta löytyi ja löytyy vimmaa ja viimaa.

Siksi tartuin Devil Dog Road -trion ”Next Exit” -kiekkoonkin varovasti: ”jos levyn 13 biisiä ovat yhtä ja yhdenmukaista tuuttausta…”.

No, tuuttausta löytyy, ja formaattikin pysyy aika pitkälti samana. Rock’n’rollia hienoisella americana-vivahteella, ei hienostelua, ei hikipisaroiden piilottelua. Miesten taakseen jättämät mailit lienevät kuitenkin tuoneen kyvyn katsoa kannen alle, ja virittää masiinaa. Laulaja, laulunkirjoittaja ja kitaristi Hynde Hynönen, basisti Arto ’Pieni’ Iso-Antila sekä rumpali Tapo Leppänen ovat taittaneet matkaa jo hyvän tovin, eikä kiinnostus pysähdy enää kiiltoon ja kimalteeseen. Soitossa ja laulussa on sopivasti rupea ja rähmää, biiseissä melodista kierrettä ja riffikiihkoa.

Vähän samantyyppistä mielihyvää tunsin vuosikymmeniä sitten, kun kuuntelin Dan Bairdin ”Buffalo Nickel” -kiekkoa. Se oli mehevä yhdistelmä kirpeää ja makeaa, mukaansa imaisevia melodisia kitarariffejä ja kadunkarheaa laulua. Jotain hämärästi countryyn vivahtavaakin musiikissa oli, vaikka en sitä oikein saa sormella tökättyä. Olisiko se soiton rentous, se pieni klappi joka erottaa inhimillisen mekaanisesta?

Sellainen on myös Devil Dog Road ja ”Next Exit”.

Pekka

Devil Dog Road: Next Exit (Devil Dog Road D2DCD0117, 2017)

http://www.devildogroad.fi/

www.facebook.com/devildogroad

Retrokki kuuntelee: Ochre Room “Blue Ribbon”, 2011, Suomi

 

ochre-roomTamperelaisopiskelijoiden perustama, kavereiden oman kuvauksen mukaan ”folk-rock-americana-yhtye”, kolmen biisin ”Blue Ribbon” on bändin ensimmäinen julkaisu (omakustanne). Vaikuttajikseen kaverit luettelevat mm. Dylanin, Youngin, Kristoffersonin ja Springsteenin, myös The Band ja Love (!) mainitaan.

Pekka kuuntelee:

Tämän lajin herkkua on tullut seurattua ja kuunneltua vuosikymmenet – omat suosikit ovat löytyneet ankaran seulonnan tuloksena. Kritiikki uusia yrittäjiä kohtaan on siis kova, ennakkoluulot pinnassa.

Ochre Roomiakin kuuntelin vähän varautuneesti – enkä suoraan sanoen suoralta kädeltä manselais-americanan perusteella jihaa-huutoihin intoutunutkaan. Ensivaikutelmaksi muutaman autokuuntelun perusteella jäi ”ihan jees mutta missäs pihvi luuraa?”. Varsinkin avausbiisi ”A Little Cloud” vaikutti aika vaatimattomalta – myöhäisemmätkään kuuntelut eivät asiaa muuksi muuta. Vaikka kappale – ja itse asiassa koko kolmen biisin ep – on soitannollisesti enemmän kuin ok, en oikein löydä biisistä tarttumapintaa tai särmää. Koen myös, että keinotekoisella makeuttamisaineella sivelty melodia ja väkivaltainen sanoitus ovat ristiriidassa. Genre tuntuu kuitenkin olevan hallussa, ja sehän on se pääasia.

Ja sitten paremmat uutiset

”Shooting Ghosts” ponnistaa aika lailla Neil Youngin ”Harvest”-kauden akustisesta meiningistä – ”Out on the Weekend” tulee vahvasti mieleen jolkottavasta taustakompista ja hapuilevasta huuliharpusta. Biisinä ”Shooting Ghosts” on kuitenkin esimerkkinä mainittua Youngin biisiä monipuolisempi jopa jazzahtavine rytminvaihdoksineen. Samalla paljastuu kavereiden mainio ja vivahteikas soittotaito: sitä on taidettu musisoida useampia vuosia! Lauri Myllymäki (laulu, kitara, huuliharppu, jokaisen biisin sävellys), Tomi Moisio (basso, sanat kahteen kappaleeseen), Antti Leikkanen (rummut) ja Ari Savolainen (kitara) vetävät hyvin yhteen, erityismaininta tarkkaan mietityistä sovituksista.

”Blue Ribbon” – herkkä, välillä valssimaisemiin kääntyvä biisi – mieleen tulee kuulas ja lämmin, syyskuinen iltapäivä kuistilla. Näppäräsorminen ja melodinen kitarasoolo. Sanoituksellisesti biisi taitaa olla ehjin, vaikka aika synkissä tunnelmissa ollaankin…

Jälkipuhe, jota myös viisasteluksi voisi mollata

Ensiksi tunnustusta tuotannosta: hiottu ja jämäkkä pläjäys omakustanteeksi – erityismaininta kannen hienosta kuvasta. Pätevää ja loppuun saakka sovitettua soittoa, ei ehkä virtuoosimaista, mutta kokonaisuutta palvelevaa. Jos kaverit pitkäsoittoa harkitsette, niin ”Shooting Ghosts”- ja ”Blue Ribbon” -tyyppiset, loppuun saakka sovitetut biisit täyttävät hyvin paikkansa – ehkä nimenomaan ko. vedot. Sitten tarvitaan ne pari kuningasbiisiä, jotka antavat levylle luonteen. Ovatko ne koskettavia, persoonallisia tarinoita vai pidempiä, sooloista virtaa lataavia voimasoittoja? Sillä muutamasta soolonpoikasesta olen havaitsevinani, että valmiutta instrumentaaliseen venyttelyyn voisi löytyä, ehkä kuitenkin järeämmällä eli persoonallisemmalla kanuunalla – tai kahdella!

Hesarissa kokenut saksalainen levy-yhtiö- ja jazzmies Siggi Loch kiteytti asian: ”Muistutan aina muusikoille, että live ja levy ovat eri medioita. Konsertti on kertakokemus, mutta levystä ei tee välttämättä vielä kiinnostavaa, että se täytetään tunnilla musiikkia. Siinä pitää olla jokin koukku tai tarina, joka panee ostamaan sekä saa palaamaan yhä uudelleen. Erinomainen levy on kuin novelli, elokuva tai maalaus. Jotain enemmän.”

Amen.

Keitsi kuuntelee:

Olen syvästi pahoillani, että oma arvioni Ochre Roomin lyhytsoitto-CD:stä valmistui vasta nyt. Kävin lasaretissa loikoilemassa, uuden nivelen oikeaan lonkkaani vaihdattamassa. Sitä se jalkapallohulluus ja lyijystä valmistettujen äänilevylaatikoiden rahtaaminen tuottaa…

Pekkaan verrattuna minulla ei ole samanlaisia ’rasitteita’ tällaiseen folkia ja kantria yhdistelevään amerikanmakuiseen meininkiin. On tuo brittiläinen ja kelttiläinen folk / folk-rock ollut aina lähempänä sydäntäni.

Ingressin lyhyessä artistiesittelyssä ja Pekan asiantuntevassa analyysissä mainituista vaikutteista en niinkään tiedä, mutta vaikuttimet Ochre Roomilla sitä vastoin tuntuvat olevan kohdallaan. Yhteistä rakkautta musiikkiin ja sen tekemiseen tässä jaetaan. Biisien tekemiseen, sovittamiseen, soundien ja soinnillisen yleisilmeen hakemiseen sekä laulustemmojen hiomiseen on ilmiselvästi uhrattu aikaa, vaivaa ja mustaamakkaraa. Hiidensoinnista tutun Mika Hiironniemen äänitys-, miksaus- ja masterointisessiot ovat nekin onnistuneet mainiosti.

Ilman sen syvällisempää genretietoisuutta päädyn arviossani aika lailla samoille linjoille kuin Pekka. ”Blue Ribbon” ei ole  mikään uutta etsivä, rajoja murtamaan pyrkivä musiikillinen ’statement’. Pikemminkin voisin kuvitella, että kyseessä on ikiomilla pikkuoivalluksilla maustettu tribuutti kaikelle sille hyvälle musiikille, jota kundit ovat imeneet itseensä aikojen saatossa. Ja aivan varmaa on, että laulaja-kitaristi-huuliharpisti Myllymäen menneisyys hardcorepunk- ja hevibändeissä koituu sekin vielä siunaukseksi Ochre Roomille 🙂

Ihan mielikseni Ochre Roomia kuuntelen. Isompinakin annoksina, uskoisin. Ja viivana tulen tsekkaamaan, jos ja kun saatte buukattua keikan pääkaupunkiseudulle, vaikkapa monipuolisesta konserttitarjonnasta tunnetulle Malmi-talolle, vaivaisen vartin kävelymatkan päähän kotikulmiltani. Odottakaa nyt kuitenkin sen aikaa, että pääsen noista kirotuista kepeistä eroon…

Ochre Room: Blue Ribbon (ORBR2011, 2011)