• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 126 937 hits
  • Mainokset

Maury Muehleisen ”Gingerbreadd”, 1970

Mitäpä sitä levykaupoista ja -messuilta puolen vuosisadan keräilyn jälkeen vielä metsästäisi? Uusia – siis nuoria, vasta-aloittaneita tuttavuuksiahan osuu aina vastaan ja vakiintuneiden suosikkien repertuaaria tulee täydennettyä. Klassikkopuolen suhteen olen alistunut epätäydellisyyteen – kuulemattomat äänitteet eivät maailmasta lopu. Viime vuosina sattuma on säännöllisesti johdattanut eteen 60- ja 70-lukujen menestymättömien artistien ja yhtyeitten folk-, folkrock- ja countryrock-kiekkoja. Elektra, Capitol, Warner Brothers, Columbia – isojenkin merkkien kätköistä löytyy hetkessä haudattuja albumeita, joille tämän maan tai edes Euroopan markkinat eivät ole olleet tavoittelemisen arvoisia.

Esimerkiksi tämä Maury Muehleisenin ainoaksi jäänyt kiekko on vilahdellut ajan ja alan julkaisuissa ja artikkeleissa. Vasta nyt pääsin osalliseksi musiikista, lähes puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen.

Yhteys Jim Croceen oli tiedossa, tuottajakrediiteissä Terry Cashman ja Tommy West kertoivat oma tarinaansa: akustisvoittoisesti toteutettuja, tavallista kunnianhimoisempia lauluja Muehleisenin miellyttävän melodisen, hauraan lauluäänen tulkitsemina, kaikki sävellykset ja sanoitukset omia. Nimisoittajat (mm. Eric Weissberg, David Bromberg) virittävät sovituksiin USA:n länsirannikon maanläheistä kepeyttä. Joitain biisejä on ryyditetty jousilla ja puhaltimillakin. Yli ei kuitenkaan ammuta, vaan mennään kappaleiden ehdoilla: jos muuta ei tarvita, riittäköön Muehleisenin oma akustinen kitara.

Sanoituksissaan Muehleisen ei ole protestoija eikä ystävänsä ja soittokumppaninsa Jim Crocen tapaan ironinen, kantaaottava tai filosofinen isojen tarinoiden kertoja. Romantikkoa hänessä sen sijaan on, ja ympäristön ystävää, levyn kansitaide kuvaa tätä hyvin. Kaivoin tähän samaan kuuntelusessioon Crocen levyjä ja huomaan Muehleisenin kitaran ison roolin Crocenkin musiikissa. Keikoilla muodostivat kuulemma taidokkaasti ja tehokkaasti soivan akustisten kitaroitten parivaljakon. En hetkeäkään epäile.

Täsmennän vielä kohtalokkaaksi muodostunutta Jim Croce -yhteyttä: Muehleisen soitti etevänä kitaristina Crocen pienessä taustayhtyeessä, myös tämän ”Bad Bad Leroy Brown”- ja ”Time in a Bottle” -miehen Cashman & West -parivaljakon tuottamilla levyillä. Muehleisen oli Crocen matkassa myös lennolla, joka päättyi järkyttävästi koneen rysähdykseen pellolle Lousianassa. Kukaan mukana olleista ei selviytynyt. Muehleisen oli tuolloin, 20.9.1973 vasta 24- ja Jim Croce 30-vuotias.

Ehkä Muehleisenin albumi ei ole se metsästämäni täydellinen, unohduksiin jäänyt mestariteos. Mukava täydennys kuitenkin. Tämänkaltaisten löytöjen vuoksi loppumattomien levylaatikoiden selaaminen ja ystävien ystävällisten vinkkien seuraaminen tekee harrastuksesta mielekästä.

Pekka

Maury Muehleisen: Gingerbreadd (Capitol ST 644, 1970)

PS. ”Gingerbreadd” jäi Muehleisenin ainoaksi albumiksi. Hänen perheensä on myöhemmin julkaissut levyn cd:nä, samoin kuin toisen kiekollisen kotiäänityksiä. Vaatimaton, musiikille omistautunut mies, toteavat Muehleisenin sisar ja äiti miehen muistolle omistetulla saitilla.

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Toivo Susi ”Yölaulu”, 2017


Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.

”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.

Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.

#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.

Pekka

Toivo Susi: Yölaulu (Routa Levyt ROUTA003, 2017)

www.toivosusi.fi

Retrokki kuuntelee: Devil Dog Road ”Next Exit”, 2017

Vaikka Suomi on rock’n’rollin luvattu maa, näille korville suoraviivainen ja varsinkin rockabillyyn kallellaan oleva variantti kuulostaa usein muodon vuoksi tehdyltä. Ulkoiset puitteet ja genren ominaispiirteet ovat hallussa, sisällön ja hengen sekä variointikyvyn kanssa on vähän niin ja näin. On tietysti loistavia poikkeuksia kuten Melrose, jolta löytyi ja löytyy vimmaa ja viimaa.

Siksi tartuin Devil Dog Road -trion ”Next Exit” -kiekkoonkin varovasti: ”jos levyn 13 biisiä ovat yhtä ja yhdenmukaista tuuttausta…”.

No, tuuttausta löytyy, ja formaattikin pysyy aika pitkälti samana. Rock’n’rollia hienoisella americana-vivahteella, ei hienostelua, ei hikipisaroiden piilottelua. Miesten taakseen jättämät mailit lienevät kuitenkin tuoneen kyvyn katsoa kannen alle, ja virittää masiinaa. Laulaja, laulunkirjoittaja ja kitaristi Hynde Hynönen, basisti Arto ’Pieni’ Iso-Antila sekä rumpali Tapo Leppänen ovat taittaneet matkaa jo hyvän tovin, eikä kiinnostus pysähdy enää kiiltoon ja kimalteeseen. Soitossa ja laulussa on sopivasti rupea ja rähmää, biiseissä melodista kierrettä ja riffikiihkoa.

Vähän samantyyppistä mielihyvää tunsin vuosikymmeniä sitten, kun kuuntelin Dan Bairdin ”Buffalo Nickel” -kiekkoa. Se oli mehevä yhdistelmä kirpeää ja makeaa, mukaansa imaisevia melodisia kitarariffejä ja kadunkarheaa laulua. Jotain hämärästi countryyn vivahtavaakin musiikissa oli, vaikka en sitä oikein saa sormella tökättyä. Olisiko se soiton rentous, se pieni klappi joka erottaa inhimillisen mekaanisesta?

Sellainen on myös Devil Dog Road ja ”Next Exit”.

Pekka

Devil Dog Road: Next Exit (Devil Dog Road D2DCD0117, 2017)

http://www.devildogroad.fi/

www.facebook.com/devildogroad

Retrokki kuuntelee: Ochre Room “Blue Ribbon”, 2011, Suomi

 

ochre-roomTamperelaisopiskelijoiden perustama, kavereiden oman kuvauksen mukaan ”folk-rock-americana-yhtye”, kolmen biisin ”Blue Ribbon” on bändin ensimmäinen julkaisu (omakustanne). Vaikuttajikseen kaverit luettelevat mm. Dylanin, Youngin, Kristoffersonin ja Springsteenin, myös The Band ja Love (!) mainitaan.

Pekka kuuntelee:

Tämän lajin herkkua on tullut seurattua ja kuunneltua vuosikymmenet – omat suosikit ovat löytyneet ankaran seulonnan tuloksena. Kritiikki uusia yrittäjiä kohtaan on siis kova, ennakkoluulot pinnassa.

Ochre Roomiakin kuuntelin vähän varautuneesti – enkä suoraan sanoen suoralta kädeltä manselais-americanan perusteella jihaa-huutoihin intoutunutkaan. Ensivaikutelmaksi muutaman autokuuntelun perusteella jäi ”ihan jees mutta missäs pihvi luuraa?”. Varsinkin avausbiisi ”A Little Cloud” vaikutti aika vaatimattomalta – myöhäisemmätkään kuuntelut eivät asiaa muuksi muuta. Vaikka kappale – ja itse asiassa koko kolmen biisin ep – on soitannollisesti enemmän kuin ok, en oikein löydä biisistä tarttumapintaa tai särmää. Koen myös, että keinotekoisella makeuttamisaineella sivelty melodia ja väkivaltainen sanoitus ovat ristiriidassa. Genre tuntuu kuitenkin olevan hallussa, ja sehän on se pääasia.

Ja sitten paremmat uutiset

”Shooting Ghosts” ponnistaa aika lailla Neil Youngin ”Harvest”-kauden akustisesta meiningistä – ”Out on the Weekend” tulee vahvasti mieleen jolkottavasta taustakompista ja hapuilevasta huuliharpusta. Biisinä ”Shooting Ghosts” on kuitenkin esimerkkinä mainittua Youngin biisiä monipuolisempi jopa jazzahtavine rytminvaihdoksineen. Samalla paljastuu kavereiden mainio ja vivahteikas soittotaito: sitä on taidettu musisoida useampia vuosia! Lauri Myllymäki (laulu, kitara, huuliharppu, jokaisen biisin sävellys), Tomi Moisio (basso, sanat kahteen kappaleeseen), Antti Leikkanen (rummut) ja Ari Savolainen (kitara) vetävät hyvin yhteen, erityismaininta tarkkaan mietityistä sovituksista.

”Blue Ribbon” – herkkä, välillä valssimaisemiin kääntyvä biisi – mieleen tulee kuulas ja lämmin, syyskuinen iltapäivä kuistilla. Näppäräsorminen ja melodinen kitarasoolo. Sanoituksellisesti biisi taitaa olla ehjin, vaikka aika synkissä tunnelmissa ollaankin…

Jälkipuhe, jota myös viisasteluksi voisi mollata

Ensiksi tunnustusta tuotannosta: hiottu ja jämäkkä pläjäys omakustanteeksi – erityismaininta kannen hienosta kuvasta. Pätevää ja loppuun saakka sovitettua soittoa, ei ehkä virtuoosimaista, mutta kokonaisuutta palvelevaa. Jos kaverit pitkäsoittoa harkitsette, niin ”Shooting Ghosts”- ja ”Blue Ribbon” -tyyppiset, loppuun saakka sovitetut biisit täyttävät hyvin paikkansa – ehkä nimenomaan ko. vedot. Sitten tarvitaan ne pari kuningasbiisiä, jotka antavat levylle luonteen. Ovatko ne koskettavia, persoonallisia tarinoita vai pidempiä, sooloista virtaa lataavia voimasoittoja? Sillä muutamasta soolonpoikasesta olen havaitsevinani, että valmiutta instrumentaaliseen venyttelyyn voisi löytyä, ehkä kuitenkin järeämmällä eli persoonallisemmalla kanuunalla – tai kahdella!

Hesarissa kokenut saksalainen levy-yhtiö- ja jazzmies Siggi Loch kiteytti asian: ”Muistutan aina muusikoille, että live ja levy ovat eri medioita. Konsertti on kertakokemus, mutta levystä ei tee välttämättä vielä kiinnostavaa, että se täytetään tunnilla musiikkia. Siinä pitää olla jokin koukku tai tarina, joka panee ostamaan sekä saa palaamaan yhä uudelleen. Erinomainen levy on kuin novelli, elokuva tai maalaus. Jotain enemmän.”

Amen.

Keitsi kuuntelee:

Olen syvästi pahoillani, että oma arvioni Ochre Roomin lyhytsoitto-CD:stä valmistui vasta nyt. Kävin lasaretissa loikoilemassa, uuden nivelen oikeaan lonkkaani vaihdattamassa. Sitä se jalkapallohulluus ja lyijystä valmistettujen äänilevylaatikoiden rahtaaminen tuottaa…

Pekkaan verrattuna minulla ei ole samanlaisia ’rasitteita’ tällaiseen folkia ja kantria yhdistelevään amerikanmakuiseen meininkiin. On tuo brittiläinen ja kelttiläinen folk / folk-rock ollut aina lähempänä sydäntäni.

Ingressin lyhyessä artistiesittelyssä ja Pekan asiantuntevassa analyysissä mainituista vaikutteista en niinkään tiedä, mutta vaikuttimet Ochre Roomilla sitä vastoin tuntuvat olevan kohdallaan. Yhteistä rakkautta musiikkiin ja sen tekemiseen tässä jaetaan. Biisien tekemiseen, sovittamiseen, soundien ja soinnillisen yleisilmeen hakemiseen sekä laulustemmojen hiomiseen on ilmiselvästi uhrattu aikaa, vaivaa ja mustaamakkaraa. Hiidensoinnista tutun Mika Hiironniemen äänitys-, miksaus- ja masterointisessiot ovat nekin onnistuneet mainiosti.

Ilman sen syvällisempää genretietoisuutta päädyn arviossani aika lailla samoille linjoille kuin Pekka. ”Blue Ribbon” ei ole  mikään uutta etsivä, rajoja murtamaan pyrkivä musiikillinen ’statement’. Pikemminkin voisin kuvitella, että kyseessä on ikiomilla pikkuoivalluksilla maustettu tribuutti kaikelle sille hyvälle musiikille, jota kundit ovat imeneet itseensä aikojen saatossa. Ja aivan varmaa on, että laulaja-kitaristi-huuliharpisti Myllymäen menneisyys hardcorepunk- ja hevibändeissä koituu sekin vielä siunaukseksi Ochre Roomille 🙂

Ihan mielikseni Ochre Roomia kuuntelen. Isompinakin annoksina, uskoisin. Ja viivana tulen tsekkaamaan, jos ja kun saatte buukattua keikan pääkaupunkiseudulle, vaikkapa monipuolisesta konserttitarjonnasta tunnetulle Malmi-talolle, vaivaisen vartin kävelymatkan päähän kotikulmiltani. Odottakaa nyt kuitenkin sen aikaa, että pääsen noista kirotuista kepeistä eroon…

Ochre Room: Blue Ribbon (ORBR2011, 2011)