• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Jartse Tuominen ”Untold Stories”, 2016

Jartse – tai hänen levy-yhtiönsä (voi tietysti olla yksi ja sama taho) – ei ole tainnut huomata, että kitaristin ”Untold Stories” -kiekko soi jo viime kesänä autossani, koskapa posti pisti laatikkoon albumin promoversion. Kiitos kuitenkin siitä, sillä kesällä soinut oli kirjaston omaisuutta.

Autossa soineesta instrumentaalikiekosta totesin silloin, että ”vaikka Tuomisen tausta lienee raskaassa rockissa, tällä levyllä kitaran kyytipojat ovat pääasiassa huippumelodista fuusiota joitain shuffleja lukuun ottamatta.” Eipä ole mieli tuosta muuttunut.

Levy on äänitetty kahden eri kokoonpanon kanssa ja useassa studiossa, kiekko lienee viides miehen omissa nimissä. Lisäksi Tuominen on antanut panoksensa nettisivujensa mukaan yli sadalle muulle kiekolle.

Kyllä mies saa Gibson Les Paulinsa komeasti laulamaan ja repeilemään.

Myös tätä mieltä olen edelleen: ”Taisi olla joku naapurimaan kukko, joka lausui, että ”enemmän on enemmän”. Ja enemmän makoisaa kitaraa tässä totta tosiaan on! Onneksi Tuominen on kuitenkin tyytynyt tilutteluissaan kohtuullisuuteen, ja malttaa laulattaa kitaraansa pitkissä kaarissa ja dramaattisissa melodioissa. Olen ymmärtävinäni, että taustat ja kitarat on äänitetty erikseen. Ja kun kitaroiden äänitys sekä kokonaisuuden miksaus ja masterointikin ovat Tuomisen omissa näpeissä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi kitara soi niin maan perusteellisen muhkeasti.”

Vaikka sorminäppäryyttä varmasti löytyy, löytyy myös tyylitajua ja itsehillintää. Siinä suhteessa Tuominen eroaa useista vähän samanlaisissa musiikkimaisemissa operoivista kitarakukoista: kun bändi esimerkiksi jyystää menemään höyryjunan teholla, mies malttaa olla täyttämättä jokaista asemanväliä lirutuksilla, vaan sen sijaan jyystää itse mukana. Pienet makeat, tiristetyt lirut siellä ja täällä tekevät matkasta nautittavan.

Kitarasankarit eivät ole kadonneet mihinkään. Onneksi.

Pekka

Jartse Tuominen: Untold Stories (Sledge 002, 2016)

www.jartse.com

Retrokki kuuntelee: Tuomo Dahlblom ”Tuomo Dahlblom” ja ”02Jkl”

Tuomo DahlblomTakapajuisesti löydetyt kitaramusiikin helmet.

Kiitos Suomen kirjastolaitos ja Tikkurilan kirjaston musiikkiosasto – taas kerran. Molemmat tarjoavat musiikin ystäville helpon ja ilmaisen tavan löytää uusia musiikillisia tuttavuuksia, sekä vanhoja että uusia. Sellaisiakin, jotka koukuttavat niin paljon, että löytäjä kokee ne hankkimisen arvoisiksi, omiksi. Siksi omiksi, että omasta hyllystä ne on helppo poimia kuunneltaviksi juuri silloin, kun siltä tuntuu. Ja siksi, että löytäjä haluaa kannattaa ja edistää musiikin tekemistä ja julkaisemista. Riskibisneksiä molemmat, varsinkin listojen ulkopuolisessa maailmassa.

Kitaristi Tuomo Dahlblomin olin nähnyt jossain kokoonpanossa, jollain lavalla. Asiallinen ja paikkansa täyttävä soittaja, ajattelin, tässä roolissa, tässä taustabändissä ei ehkä pääse käyttämään kaikkia kykyjään. Myöhemmin poimin kirjastosta ilman sen kummempia taka-ajatuksia miehen molemmat soololevyt, ”Tuomo Dahlblom” vuodelta 2002 ja ”02Jkl” vuoden 2007 satoa.

Molemmat ovat hellineet soitinta lähes tauotta.

En sen tarkemmin pureudu Dahlblomin taustoihin, niistä kertoo esimerkiksi jazzfinland.fi-sivusto. Meriittejä löytyy, valokeiloissa mies ei ole kuitenkaan viihtynyt. Ei silti, eivät parrasvalot jazzin soittajien valaisemisessa kummemmin kulukaan. En myöskään erittele levyjen biisejä – tai edes kiekkoja toisistaan.

Sillä Dahlblomilla on jotain, jota ilman paljon turhemmat artistit paistattelevat suosiossa: oma ääni, näkemys sen ilmaisemiseen ja taito käyttöön. Ehkä ääni ei ole aina täysin uniikki – samasta maasta versonutta viljaa ovat niittäneet myös mm. Pat Metheny ja muutama muu ECM-kitaristi. Dahlblom venyy kuitenkin uskottavasti tohtoroimaan useampaa tyyliä. Välillä kitara kaartelee kuin uljaasti taivaan laessa liitelevä kotka: sulavasti, melodisesti, avarasti, harkitsevasti. Tuolla ilmoille pääsee törkeän likaisia sävelkimppuja. Tässä ollaan kissataistelussa toisen virtuoosin kanssa. Sopivassa suhteessa suolaista ja makeaa. Tärkeämpää on soitettujen nuottien ja sointujen sävy ja osuus kokonaisuudessa kuin suoltamisen nopeus. Enkä yhtään epäile, etteikö Dahlblom vauhtia hallitsisi, siitä kertovat muutamat ärhäkät purkaukset.

Biisien teemat ovat muutaman nuotin mittaisia, niissä on juuri sopivasti koukkua, jotta kuuntelija jää pyydykseen.

Entäs oman äänen ilmaiseminen sitten? Tyylillisiä vaihteluja löytyy: jylhiä kansanmusiikkipohjaisia jazzrockeja, rytinäbluesia jazzsuodattimen läpi, aamun ensimmäisiä tunnustelevia säveliä niihin hetkiin, kun taivas on vielä tyhjä ja kaikki on edessä, svengiä ja rupista vääntöä. Instrumenttien miksi kiehtoo: sähköiset koskettimet, tymäkkä basso, nappiin osuvat rummut, kaukaiset puhaltimet – Dahlblom malttaa jättää kitaran sivuosaan silloin, kun kokonaisuus ei päätähteä kaipaa.

Esikoisalbumi vaikuttaa seesteisemmältä, pieteetillä toteutetulta, isommin sovitetulta. Ihmeellistä on, että vaikka soittajia on runsaasti – maan kermaa – biisit tuntuvat siltä istumalta improvisoiduilta, vaikka kaiken järjen mukaan sovituksia on pitänyt perusteellisesti hioa. Kakkosella ollaan juurevampia, pienemmässä tilassa, kuumempaa höyryä nousee tiestä. Nyt bändi on kvartetti, kakkoskitarassa toinen instrumenttinsa monipuolinen virtuoosi Jarmo Saari. Musiikissa ei ole vähimmässäkään määrin puristusta eikä itsekkyyttä, ainoastaan puhdasta soittamisen iloa.

Tämä albumiduo tulee jäämään omien suosikkikiekkojen suosituimpiin. Tuomo: nyt eletään vuotta 2016. Edellisestä levystä on yhdeksän kertaa 365 päivää. Olisiko aika?

Pekka

Tuomo Dahlblom (Texicalli TEXCD 048, 2002)

02Jkl (Texicalli TEXCD 073, 2007)

texicallirecords.com

jazzfinland.fi

Retrokki kuuntelee: Elonkorjuu ”Footprints” (2015)

Elonkorjuu”Footprints” (2015), Jukka Syreniuksen ja kumppaneiden syksyllä ilmestynyt jazzbluesproge-kiekko on toteutustavastaan huolimatta tasalaatuinen kokonaisuus. Levyn yhdeksästä kappaleesta osa on studioäänityksiä, osa konsertista Porin Teatterissa – muutamaa muistan itsekin kuulleeni keikalla, en tosin Porisa. Keikkabiiseillä mukana ovat kosketinsoittaja Jussi Reunamäki sekä rummuissa Zoltan Karpati. Studiossa kannuja paukuttaa Pakeri Hannus ja koskettimissa on Pekka Tyni, foneissa sekä että on Jari Perkiömäki, bassossa Veli-Pekka Pessi.

Kuskin paikalla on kuitenkin vakuuttavasti Syrenius: biisit, laulu ja tietysti kitara. Ei väliä ollaanko studiossa vai lavalla, miehen sormet ovat otelaudalla kuin elohopeaa, esimerkkeinä varsinkin ”Moving On” sekä ”Life Is a Bitch”. Monesti kitaristin johtama yhtye sortuu käyttämään sävellyksiä vain soolojen lähtöalustana – parin säkeistön jälkeen seuraa loputtomalta tuntuvaa kitara-akrobatiaa. Vaikka Syrenius kieltämättä kuuluu tämän maan kitaristien parhaimmistoon, Elonkorjuu on kuitenkin vahva yhtye: kuusikielisen taitaja malttaa annostella soittoaan, sekä antaa soolotilaa varsinkin Perkiömäelle.

Silti: jos taidokas kitarismi kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa instrumentaalinen nimikappale ”Footprints”, jossa kaunis ja hallittu kitaramelodia sekä armottoman tyylitajuiset soolot ja yhtyesoitto solmivat kauniin liiton.

Yhtyeenä Elokorjuu on parhaimmillaan myös lattarihenkisessä ”Wish You Could Stay” -menobiisissä, jota Reunamäen sähköpiano ja Perkiömäen foni värittävät. Hannus ja Pessi puskevat elastista komppia. Sykkivän ja sätkivän ”Pretorian Discothequen” muistan ihastuttaneen jo keikalla – jazzrockia sieltä menevämmästä päästä nykivine ja elämäniloisine afrorytmeineen. Kokonaisuutena ”Footprints” on todiste Jukka Syreniuksen edelleen jatkuvasta luomisvoimasta ja soittimen suvereenista hallinnasta. Tiiviiksi hitsautuneen yhtyeen soitosta paistaa myös soittamisen riemu: vielä tässä potkitaan!

Pekka

Elonkorjuu: Footprints (Touch Records TCHCD-8, 2015)

www.elonkorjuu.fi

Scapa Flow silloin ja nyt

Scapa FlowRajalinjoja, uutta ja vanhaa aaltoa, Elmua ja Kaivopuiston konsertteja ‒ kaikki tämä oli ajankohtaista vuonna 1980. Yhteistä tuolle ja tälle kuluvalle vuodelle on Scapa Flow. Vuonna 1980 ilmestyi yhtyeen ainoa albumi ”Uuteen aikaan”, muutama kuukausi sitten se julkaistiin vinyylinä uudelleen.

Me patut muistamme 70-luvun lopun aika ristiriitaisena aikana. Punk räjäytti monien tajunnan niin totaalisesti, että osa sitä ennen tehdystä musiikista julistettiin aikansa eläneeksi. Halveksittuina esimerkkeinä monipolvisesta, virtuoosisesta ja keskittyneempää kuuntelua edellyttävästä progressiivisesta rockista taisivat toimia ELP ja Yes. Totuuden nimessä on toki myönnettävä, että joissain tapauksissa tekotaiteellisuus ja itsetarkoituksellinen äkkivääryys toimivat kuin silikonit: täyttivät mutta eivät ravinneet.

Kuohunnan alla omaan tyyliinsä tyytyväiset kokoonpanot, myös suomalaiset, jatkoivat vaivihkaa. Yksi näistä oli 70-luvun puolivälissä aloittanut helsinkiläinen Scapa Flow.

Tuolloin ilmestynyt Back Beat -lehti julkaisi Jouni Revon kirjoittaman jutun yhtyeestä, joka alkuvuodesta 1980 oli viimeistelemässä kiekkoaan. Jouni taisi tuntea jonkun tai jotkut soittajista, ja pääsi sillä varjolla studiolle. Teksti on kopioitu Jounin luvalla sellaisenaan Back Beatista 3/1980, muutama ladontavirhe korjattu.

###############################################################################

Scapa Flown uusi aamu

Scapa Flow. Skotlannin pohjoispuolella olevassa Orkney-saaristossa, maailman sodissa Englannin laivaston päätukikohtana, kertoo maantieto ja historia. Scapa Flow on myös lupaava helsinkiläinen rock-yhtye, joka on nyt levyttänyt ensilevynsä Kompassille.

Scapa Flow BackBeatMiksiköhän jonkun pitäisi kiinnostua jostain täysin tuntemattomasta pikkubändistä? Eikä Scapa Flow ole edes uutta aaltoa. Mitä ihmeen uutta aaltoa? Scapa Flow on yksi esimerkki siitä, kuinka paljon Suomessa on lupaavia yleisölle tuntemattomia yhtyeitä, jotka tarvitsisivat ennakkoluulottomien musiikinkuuntelijoiden tukea. No, selvitetään nyt hieman mistä on kysymys.

Nelisen vuotta sitten perustetussa bändissä soittavat tätä nykyä Timo Seppänen (kitara), Leevi Leppänen (rummut), Asko Ahonen (basso), Ismo Järvinen (saksofonit, huilu), Eero Kolehmainen (koskettimet), sekä vastakkaista sukupuolta edustava, ei enää teini-iässä oleva Pia Noponen (laulu, huilu). Harvemmin suomalaisbändeissä näkee nais-/tyttölaulajia, joten tervetullut lisä kotimaiseen rocklaulajatarkaartiin Scapa Flown Pia varmasti on. Muutenkin kokoonpano on mielenkiintoinen soittimiltaan.

Scapa Flown musiikki on valmiiksi sävellettyä ja hiottua, joskin improvisaatiolle on jätetty tilaa ainakin soolojen muodossa. Laululla tulee olemaan kohtalaisen suuri osuus ja tulevaisuudessa on tarkoitus saada stemmat toimimaan. Neljä yhtyeen jäsentä osallistuu vokaalitouhuihin, joten näillä näkymillä varsin monipuoliselta vaikuttaa Scapa Flown musiikki-ilmaisu. Sanoitukset ovat suomenkielisiä, ja niistä vastaa kukin vuorollaan. Yhtyeellä on myös kaksi ulkopuolista sanoittajaa.

Yhtyeen jäsenet tiedostavat tilanteensa hyvin ja ennakkonäkymillä ei pelkkää ”hyvää” musiikkia soittava ryhmä menesty kotimaisissa musiikkiympyröissä. Toivottavasti Scapa Flown levy tulee ensin kunnolla tarkistetuksi kuulijoiden taholta, ettei taas päädytä vanhaan kunnon ”taas sitä tylsää kelailua” -ennakkoluuloon. On hienoa, että Suomessa soi myös raivoisa rock’n’roll (vrt. Eppu/1 000 000 Oy jne), mutta muunkinlaista pop-musiikkia löytyy yllin kyllin.

Keikkoja on tehty silloin tällöin ja ensi kesänä ovat suunnitelmissa ainakin Kaivopuisto ja muutamat festivaalit. Elmu saa kehuja (samaten Lepakko) monestakin syystä. Jengi on lähentynyt ja nuoremmatkin intoilijat ovat todenneet usein että ”ahaa, tällaistakin musaa soitetaan”. Vanhan onnistuneesta keikasta bändi haluaa muuten julkituoda vilpittömät kiitoksensa ystävälleen Mikolle, joka auttoi hyvän fiiliksen välittämisessä.

Se pop, josta bändin jäsenet ovat ehkä saaneet vaikutteita mutta nimenomaan olleet kiinnostuneita noin kuulijan kannalta katsoen koostuu valtaosaltaan 70-luvun suurista nimistä Bowie, Jethro Tull, King Crimson sekä ennen kaikkea Genesis, jota kaikki ylistävät kuorossa, eikä tietysti syyttä. Bändin tytön, Pian, mielilaulajatar on Bonnie Raitt ja kovasti hän on innostunut myös Heartin Ann Wilsonista. Ja kyllähän tuollaista reipasta otetta suomalaisiinkin naislaulajiin kaipaisi (yleensähän kevyen musiikin alueella jako on liian selvä: valitaan joko iskelmät tai rauhallinen jazz-vivahteinen laulanta).

Tätä kirjoitettaessa Scapa Flown lp (nimeltään luultavasti ”Uuteen Aamuun”) ei ole vielä ilmestynyt, mutta eiköhän se ole pikapuoliin kaupoissa. Levy tulee siis Kompass-merkillä ja tuotannosta vastaa Lasse Rönkä. Äänitys on tehty Birdland-studiolla Helsingissä. Lopullisissa miksausvaiheissa soundit kuulostivat ilmavilta ja pehmeiltä, (minkä vuoksi) täytyy toivoa että ne eivät paljon muuttuisi levylle prässättynä.

Musiikista on sanottava että kuulemani perusteella kysymyksessä on todella upeasti yhteensoittava yhdistelmä. Biisit olivat maukkaasti loppuun asti hiottuja ja laulustemmat paikallaan. Sanoituksista en päässyt vielä selville, mutta eiköhän niistäkin päästä vielä kuulolle lp:n ilmestyttyä.

Laulu on tyylikkään varmaotteista, joskin olen henkilökohtaisesti mieltynyt korkeampiääniseen naisvokalisointiin tällaisen musiikin yhteydessä. Pia tuntui laulavan levyllä hieman matalammalta, mutta olisiko kyseessä hänen oma tyylinsä vai hieman muuntautuneet äänitystulokset. Hallittua oli laulanta kuitenkin kauttaaltaan, mitä piirrettä suomenkielinen teksti tarvitsee rutkasti tullakseen vastaanotetuksi ja ymmärretyksi.

Instrumentaalipuolelta on kehuttava erityisesti rumpali Leppäsen tukevaa mutta huiman svengaavaa otetta sekä kitaristi Timo Seppästä, jonka sähköinen sooloilu oli ytimekästä ja kontrolloitua. Akustisen kitaran käyttö peittosi kaikki ennakkoluulot. Taitavasti ja kekseliäästi eri sävelpyörteisiin sovitettu akustinen oli esimerkki loppuun saakka jäsennellystä musiikista. Koskettimet olivat hartailla ja mahtavilla soinneillaan elävöittämässä kappaleita ja kokonaisuudessaan meininki oli ja on ihailtavan melodiatajuista. Näkisin pienen pieniä vaikutteita yhtyeistä Camel ja Jethro Tull, mutta erittäin omaleimainen musiikki on ehdottomasti kysymyksessä.

Paremmin kuulin kolmea säveltä, joista ”Koi” oli tuollainen pariminuuttinen pikkunätti instrumentaali, jossa huilu soi näppärästi keinahdellen. Miksi tästä voisi yrittää vaikka singleä, vaikka tuskin Scapa Flow sittenkään mikään singlebändi on. Käsitykseni mukaan kaikki biisit ovat lauluja pisimpien keston ollessa tuolla kuuden minuutin kieppeillä. Joten ei sitten pelkoa levypuoliskon täyttävistä massiivisista opuksista, joita klassisen ja rockin (tässä tapauksessa onnistunut) yhdistelmät usein ovat tuottaneet kuulijoiden iloksi / suruksi.

Kaiken kaikkiaan näkisin tämänkin musiikkityylin uuden tulemisen hyvin valoisana myös kotimaassa ja mikäs sen riemukkaampaa kuin vauhdikkaan rockin ja hiotun progressiivisen musiikin yhteinen voittokulku. Scapa Flown debyytti lupaa kaunista kevättä.

J.R.

###############################################################################

Tämän päivän näkökulma

Scapa Flown ainoan, alkuperäisenä aikamoisiin hintoihin nousseen vinyylin on julkaissut uudelleen Viima Records (VIIMA 101), kätilönä on toiminut mm. Viima-yhtyeen kitaristina vaikuttava Mikko Uusi-Oukari. Uudelleenjulkaisu on toteutettu pieteetillä: aukeavat kannet, kansissa yhtyeen tarina kuvineen, tukevassa sisäpussissa lisää kuvia, kopio alkuperäisestä liitteestä, laadukas vinyyli. Ja pieni, 500 kappaleen painos, joten ostoaikeissa olevien kannattaa kiirehtiä. Kiekkoa löytynee asiallisista levykaupoista.

Muistelin ennen tätä uutta tutustumista Scapa Flowsta aikoinaan mieleen jääneitä ominaispiirteitä: huilun ja koskettimien yhteensoittoa, Pian laulua, harmonioita, jäntevää komppia.

Enkä ihan väärin muistellut, sillä tukeva pohja – Leevi Leppäsen rummut ja Asko Ahosen basso – potkivat jämäkästi esimerkiksi avauskappaletta ”Valmiina heräämään”. Timo Seppänen vetäisee pirteän soolon, Pia Noposen huilu värittää hänen itsensä säveltämää ja sanoittamaa kappaletta. Melodista, helposti ymmärrettävää progea sellaisena kuin minä termin ymmärrän.

Eero-Pekka Kolehmaisen ja Ismo Järvisen ”Salaisuuksien satiiniverhoissa” huilu ja kitara aloittavat ukkosen säestämänä vuoropuhelun, Leppänen ja Ahonen kuljettavat biisiä tasaisesti ja määrätietoisesti. Seppäsen kitaroinnissa on espanjalaisia vaikutteita, laulajana vaihteeksi Järvinen. Taitavasti rakennettu huippumelodinen kokonaisuus. Kyllähän instrumentaalisen väliosan huilut tuovat eittämättä mieleen Jethro Tullin, kuten myös ”Mikä aamu” -biisin alku- ja loppuosan huiluvetoinen kulmikas melodia. Keskivaiheilla päästelläänkin sitten saksofonin ja koskettimien varassa parhaaseen lentävään Wigwam-tyyliin. Ja eihän biisi lentäisi ilman Leppänen-Ahonen-akselin junamatkan tasaisuudella jytkyttävää komppia. Toinen Wigwam-muistuma tulee ”Askel ylöspäin” -biisin jyhkeän melodisista käänteistä ja Timo Seppäsen komeasta loppusoolosta.

”Tuuleen kaiverretut portaat” – Noposen äänessä on Maaritin kirkasäänistä melodisuutta, piano vahvistaa mielikuvaa. Kevyesti jazzahtava melodia hieman Carita Holmströmin hengessä, albumin iskelmällisin kappale. Seppäsen osuvat akustiset kitarakuviot. Yhdessä instrumentaalisen, hyvinkin Tull-henkisen ”Koi”-biisin kanssa Scapa Flow todistaa osaavansa myös jazz-rockinsa.

Kappaleiden runolliset sanoitukset – tämäntyyppiset sanoitukset yleensäkin – lienevät olleen yksi syy tuohon alussa kuvattuun progressiivisen musiikin vieroksumiseen. Ei maailman parannusta, ei suurta sanomaa, ei ihmissuhteiden erittelyä. Ehkä senkin vuoksi nuo kaunistelemattomat ja rääväsuisetkin kuvaukset tylystä arjesta ja nuorison pahoinvoinnista löysivät hedelmällisen kasvualustan. Nimikappale ”Uuteen aikaan” tosin kuvaa ydinonnettomuutta tai tuhoa, profeetallisesti kuusi vuotta ennen Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta. Sanoituksia ovat tehneet Seppo Parkkinen, Esko Salervo sekä Pia-Maria Noponen.

Ajan tuottaman perspektiivin avulla lokeroin Scapa Flown Wigwam-Tabula Rasa-akselin perinteeseen. Ehkä yhtyeestä ei löydy instrumenttinsa virtuoosia Gustavssonin, Österbergin, Rechardtin tai Silvennoisen tapaan, mutta yhtyeenä Scapa Flow kuuluu hyvinkin samaan kastiin. En muuten yhtään ihmettele, että juuri Mikko Uusi-Oukari on junaillut Scapa Flown julkaisun, sillä tunnistan tässä ja yhtyeensä Viiman musiikissa samanlaista melodista ajattomuutta. ”Uuteen aamuun” on ehdottomasti uudelleenjulkaisun väärtti.

Pekka

Retrokki kuuntelee: Utopianisti ”Utopianisti II”, 2013

utopianisti IIMonipuolinen ja -ulotteinen muusikko Markus Pajakkala jatkaa hillittömyyksiään, tällä kakkosalbumilla skaala ulottuu Zappailusta Spike Jonesin kautta oopperaan ja lopulta seiniä ryskävään jazziin. Mukana myös Black Motor -trio ja kosketinsoittaja Jon Ballantyne.

Olen kurillani soittanut ”Utopianisti II”:n kakkosbiisiä useammallekin pahaa-aavistamattomalle kuuntelijalle. Kun päästään Waltteri Torikan ja Suvi Väyrysen mahtipontiseen lauluoopperointiin kakkosbiisissä ”The Vultures were hungry”, suut loksahtavat auki ja vetävät hölmistyneen virneen suupieliin. Tai tiedä oopperoinnista, petolintuja tuossa taidetaan nimen perusteella karkottaa. Tosin itse miellän laulun enemmän yhdeksi soittimeksi muiden rinnalla kuin solistiseksi elementiksi, toki yllättäväksi sellaiseksi. Äkkiväärä Zappahan tästä eittämättä tulee mieleen – ja Sparks!

Sitä ennen levyn dynamo Markus Pajakkala (sävellykset, rummut, saksofonit, huilut ja paljon muuta, mm. mellotron!) kumppaneineen on ehtinyt ladata täyslaidallisen menevää jazz-rockia ”Mekonium fistin” muodossa: Pajakkalan rummut, Jaan Wessmanin basso sekä Mikä Tyyskän kitarat plus mahtipontinen puhallinsektio ovat juntanneet paalua armoa pyytämättä ja sitä antamatta.

Rauhallinen ”Pohjola” on omistettu Pekka Pohjolalle: helmeilevää sähköpianoa, määrätietoista urkua (Kalle Elkomaa), teema huilulla ja syntikalla – ehkä, sillä instrumentaatio on niin monimuotoista, että kaikkia soittimia en pysty edes erottelemaan tai tunnistamaan. Basso ja kitara kuljettavat tahdikasta ja rikasta melodiaa. Puhallinten myötä päädytään elokuvallisiin, kuulaisiin kuulokuviin. Hieno biisi ilman hitustakaan ironiaa!

Sitä taas löytyy seuraavasta ”Tango Succubus pt 2” -biisistä, laulajana Waltteri Torikka: tarkoituksellista, oopperamaista ylitulkintaa. Tai en oikeastaan tiedä onko kyseessä ironia, vaan olemassa olevan formaatin itsetarkoituksellinen rikkominen ja valjastaminen uusiokäyttöön. Saahan tangokin kehittyä!

”Kynttilöitäkin vain yksi”, hanurin ja viulun vauhdittama balkanmainen jenkka on puolestaan omistettu Juha Vainiolle. Vierailijoista mainitsen vielä Faarao Pirttikankaan, joka raskaasti puhaltimien kera riffaavassa ”Spanking timessa” kähisee asiaankuuluvasti. Pitääkin kaivaa jostain 70-luvun CCS-kiekot.

Sitten seuraakin jotain ihan muuta: neljä jazz-biisiä pienemmällä kokoonpanolla, pari aika vapaasti ja raivokkaastikin mellastavaa, pari tyylipuhtaampaa fuusiobiisiä.

Selkeä kaksijakoisuus ‒ ensimmäiset kahdeksan raitaa Pajakkalan ja ison, raidalta toiseen vaihtelevan kokoonpanon toteuttamaa raivokkaan rajatonta musiikkia ja loput neljä Black Motor -trion ja Jon Ballantynen välillä aika vapaastikin sykkivää särmää ‒ ei välttämättä ole kokonaisuuden kannalta siunaus. Kuten kansissakin kerrotaan, ”There’s a baffling contrast between the ”actual” album which took a year to carefully form and craft itself, and the Black Motor & Ballentyne spin-off-EP which was composed in a day and recorded live on another, with an amount of freedom that I’m not used to.”

Tietty kustannuskysymys, mutta kahtena erillisenä fyysisenä kappaleena kontrasti ei ehkä niin paljon hämmentäisi. Sopivan kokoisina suupaloina täyttä tavaraa tihkuva musiikki saattaisi sulaa sutjakammin.

Pajakkalan musiikkia Utopianistin nimissä kuuntelen ja kuuntelutan innokkaasti. Musiikki säilyy monipuolisuutensa, hyväntuulisuutensa ja kreisiytensäkin ansiosta tuoreena ja toistonkestävänä. Loppupuolen jazzissakin on omat hetkensä, varsinkin tyylikkäiden teemojen puitteissa rauhallisesti etenevissä ”The Sundays of love and peace” ja ”Too many eyeholes”.

Utopianisti: Utopianisti II (Lusti Music LUSTICD010, 2013)

Pekka

utopianisti.bandcamp.com

The Making of Utopianisti II (www.youtube.com/watch?v=D3RhfeJoov0)

KuDoS ”Live at Rekolan Kino”, 2013

kudosInstrumentaalista progea pääkaupunkiseudulta, äänitetty pari vuotta sitten livenä. Projektiyhtyeen ensimmäinen ja viimeinen keikka, siksikin julkaisun arvoinen.

Joillekin mammuttiartisteille julkaisun perustaksi riittää historiallisuus, materiaalin laatu ei välttämättä ole julkaisukriteereissä pääosassa. KuDoS ei kuulu tähän sarjaan, sillä yhtyettä tuskin lähipiirin ulkopuolella tunnettiin. Toki tämäkin julkaisu on historiallinen siinä mielessä, että yhtye soitti vain tämän yhden ainoan keikan. Tiedätte kuitenkin mitä tarkoitan.

Jos oikein olen ymmärtänyt, kokoonpanon juuret löytyvät Kataya-yhtyeestä, jonka avaruudellista folkrockia lähdettiin instrumentaalisti varioimaan. Muutaman mutkan kautta päädyttiin miehistöön, jonka muodostivat Sami Sarhamaa ja Jaakko Kiikeri (kitarat), Pauli Päiviö (koskettimet), Samu Wuori (basso) sekä Tomi Laaksonen (rummut). Tällä miehityksellä tehtiin pistokeikka Vantaan Rekolan Kinossa, vanhassa elokuvateatterissa 27.8.2011. Loppujen lopuksi Katayakin jäi muistoksi vain: musiikki otti itsenäisen, hyvinkin sähköisen suunnan.

Vahvassa kitaravedossa mennään. Kiikerin Gilmourmaisen kaikuvia, tyynen rauhallisesti soitettuja, korkealle kurottavia sankarimaisia kitarakaaria. Sarhamaan jämäkästi komppaamia säröisempiä kuvioita. Päiviön välillä hyvinkin 70-lukulaisesti ujeltavia syntikoita. Wuoren ja Laaksosen komppi pitää välillä hieman hahmottomat, muutaman fraasin ja soolon biisitkin liikkeessä. Liveksi soundi on hyvinkin tasapainoinen, dynamiikkaa löytyy niin soitossa kuin sovituksissakin: toisaalla astellaan vienon tunnelmoinnin merkeissä, välillä juntataan raskaammalla kädellä.

Melodioissa on skandinaavista jylhyyttä, parhaimmillaan slaavilaista, sydämeen käyvää melankoliaakin kuten avausbiisissä ”From the Ground Up”. Sarhamaan tarina biisien synnystä selittää parin sisällöltään kalpeamman kappaleen olemassaolon: aika on aina kortilla, setti on silti saatava täyteen. Biisien tarttumattomuus
lupaa toisaalta levylle pitkän elämän karkottamalla kyllästymisen.

Yksittäisistä biiseistä moniosainen ”Putkivaara” periytyy Katayan ”Canto Obscura” -levyltä. ”On the Verge” riffittelee yksinkertaisen tekokkaasti, välillä kiidetään vuorovetoa moottoritiellä, välillä rauhoitutaan ihailemaan jylhiä vuoristomaisemia kunnes päädytään junnaamaan mutkaisempia pikkuteitä. ”Driving Deep” on mainion elokuvamainen, viihteellisessä jännärissä omiaan oleva biisi päättää keikan ylvään tyylikkäästi. Ehkä siitä ei olisi mielen poimuja kutittavaksi klassikkotunnariksi, mutta tunnarin muunnelmaksi kylläkin. Tämä taitaa päteä muuhunkin levyyn: se kirkkain melodinen helmi olisi ehkä vaatinut hieman enemmän puserrusta ‒ ja uskon että sitä kavereilta olisi kyllä löytynyt. Sovituksellista mielikuvitusta ja näkemystä nimittäin kyllä piisaa. Tällaisenaan ”Live at Rekola Kino” on pätevä ja melodiseen instruprogeen tykästyneitä diggareita viihdyttävä dokumentti.

Tulossa lisää arkistojen aarteistoa

Nyt käsissä pyörivä KuDoS-kiekko on ensimmäinen Samsara Recordsin Sami Sarhamaan arkistojulkaisujen sarjassa, Samin mukaan ”yllättävän paljon julkaisemisen arvoista materiaalia on jäänyt pöytälaatikkoon”. Ensi vuonna Samsaran arkistonauhoista pitäisi julkaista kaksi Chapter Onen albumia (laulajana Hannu Leiden ennen äijän Havana Black -rupeamaa), yksi Katayalta sekä vielä yksi, jonka esittäjäksi on mainittu PS.. Itselläni on hämärä muistikuva, että olisin nähnyt Chapter Onen livenä Tavastialla joskus 80-luvun alkuvuosina ja vaihtanut Hannun kanssa keikan jälkeen ajatuksia. Voi mennä nyt ihan harhaan, mutta jotenkin mielessäni muhii Van der Graaf Generatorin ja U2:n ristisiitos… bändissä oli lupausta, joten ainakin tuon kokoonpanon arkistoäänitteet kiinnostavat.

Pekka

Kudos: Live at Rekolan Kino (Samsara SAMSR-05, 2013)

www.samsararecords.fi

Retrokki kuuntelee: Juha Kujanpää ”Kivenpyörittäjä ‒ Tales And Travels”, 2013

juha kujanpääInstrumentaalista, taidokkaasti ja näkemyksellisesti toteutettua folk-progea. Säveltäjänä, sovittajana ja monipuolisena kosketinsoittajana Juha Kujanpää, muutkin muusikot kotimaisen rock- ja kansanmusiikkikentän kermaa.

Uin paksun levämaton sisällä. Sinivihreä, öljyisen läikähtävä, kastemadon paksuinen ja yhtä limainen matto vetoa yrittävien käsien alla venyy ennen purskahtamistaan. Jalat piiskaavat vimmatusti, käsien liike hidastuu, pää kurottaa pinnalla. Lillun paksussa, yhdentekevässä musiikkisuossa. Vaihdan cd:tä, kuuntelen pari kappaletta: ei minulle, ei kiitos, ei varsinkaan tänään.

Soittimeen siirtyy Juha Kujanpää, säveltäjä ja kosketinsoittaja. Olen tyhjä taulu.

Höristän korviani. Katse terävöityy. Liike pysähtyy. Mitä tämä oikein on?! Onko pakkauksessa tapahtunut virhe, soitanko oikeaa levyä?! Niskakarva-reaktio.

Palaan kouluaikoihini, 70-luvun alkuun.

Konsta Jylhän ja Kaustisen Purppuripelimannien avulla suomalainen kansanmusiikki oli saanut 60-luvun lopulla uutta nostetta. ”Peltoniemen Hintriikin surumarssi”, ”Vaiennut viulu”, ”Konstan valssi” ja ”Konstan parempi valssi” soivat radiossa ja televisiossa. Sitten tuli Karelia ja ”Suomi Pop”. Paakkunainen, Wesala, Saastamoinen ja Sarmanto löivät tukevalla, sähköisellä poljennollaan musiikkiin seuraavan sukupolven leiman, toki vanhaa kunnioittaen.

Raahasimme parin luokkakaverin kanssa kouluun stereot ‒ joku vahvistimen, joku kaiuttimet, yksi levysoittimen. Pidimme aiheesta esitelmän: soitimme rinnan Jylhää ja Kareliaa, päivitimme opettajankin käsityksiä kansanmusiikista kiitettävän arvoisesti. Seuraavalla välitunnilla luokan täytti Black Sabbathin ”Paranoid” ja stereot saivat valvojien toimesta ennakoitua nopeammat lähtöpassit.

Mutta kansanmusiikki ja varsinkin kansanmusiikin johdannaiset jäivät kytemään. Myönnän toki auliisti, että en ole peruskenttää aktiivisesti seurannut, vaikka monet muualla kiitetyt nimet ovatkin tuttuja.

Pohjolan hovissa

Kaiuttimista virtaava Juha Kujanpään musiikki sykähdyttää samalla teholla kuin Karelia vaikutusaltista teiniä yli 40 vuotta sitten. Tässä genressä en ole kuullut vastaavaa sitten Pekka Pohjolan suuruudenaikojen. Muutaman vuoden takaisessa Dungenissa oli vähän samaa ylevää kipinää, tosin Kujanpään monimuotoisuuden rinnalla Dungenkin kutistuu ja kalpenee. Anssi Tikanmäkeäkin tässä on. Mainittuihin suuruuksiin verrattuna Kujanpään sävellyksissä on enemmän kansanmusiikillista kierrettä ja pelimannihenkeä. Enemmän orkestraalista välitilaa, harmaata aluetta: ei sinfoniaa eikä viihdettä, vaan jotain siltä väliltä. Klassisen, kansanmusiikin, jazzin ja rockin onnistunut synteesi lähenee…

Jotain löytyy myös ruotsalaisesta perinteestä, jonka taisi aloittaa pianisti Jan Johansson ja ”Jazz på svenska” jo 60-luvun alkupuoliskolla. Toki naapurimaassa on ammennettu kansanmusiikista rockiin runsaasti myöhemminkin, kaikki nämä Kebnekajset ja muut.

Tässä ajassa Kujanpää on kuitenkin omassa ylväässä sarjassaan.

Kansanmusiikkipohjaista poljentoa, hypnoottisesti kaareutuvia jännitteitä. Musiikki saa kehittyä orgaanisesti, kuuntelija tekee matkaa huomaamattaan, Mike Oldfieldin uran alkuaika sykkii takaraivossa. ”Travels” -sana levyn nimessä on hyvin perusteltu. Ei pikavoittoja, ei yksiulotteisia ralleja, ei kaavamaisuutta. Useammassakin kappaleessa sielua sykähdyttävä, melodinen pelimannimelodia saa lisää kierrettä mukaan tulevista soittimista. Kuten ”Kivenpyörittäjän” esittelyteksti kertoo, ”levy yhdistää Kujanpään muusikkouden kaksi eri puolta: akustisen pelimannipoljennon ja sähköisen rock/jazzin. Kujanpään musiikissa yhdistyvät kauniit viulumelodiat, raivokkaat fuzz-kitarat, lakeus, voima, suomalainen havumetsä ja heinäkuun yöt.” Hyvin ja kuvaavasti tiivistetty.

Pelimanniprogea?

Yksi ”Kivenpyörittäjän” vaikuttavista ominaisuuksista on vaihtelu. Perinteinen ja moderni. Akustinen ja sähköinen. Iso ja pieni, hiljainen ja äänekäs. Välillä pistäydytään vilisevän sirkuksen rikkaassa äänimaailmassa (”Arkipäivän ylistys”) ja flirttaillaan jännitystä, romantiikkaa ja suuria tunteita tihkuvan jännäritunnarin kanssa (”Islannin vesi”), toisaalla poimitaan kirpeitä mausteita Balkanilta (”Different Polska”). Viimeksi mainittu kehittyy jazzahtavan trumpettisoolon kautta tyylien rikkaaksi sekoitukseksi. ”Suomenmaa” on lähinnä Pohjolaa ja Tikanmäkeä: sydämeenkäyvä puhaltimien johdattelema polska. Fanfaari suomalaiselle luonnolle, ”Kaukametsä”, esiintyy kahtena ylväänä versiona.

Taitavat viulistit Tommi Asplund, Esko Järvelä ja Kukka Lehto soittavat kiperiä, vauhdikkaita, usein toisteisia melodioita. Timo Kämäräinen (kitara), Tero Tuovinen (basso) ja Jussi Miettola (rummut) nostavat kierroksia ja tehoa, Kämäräinen uljailla sooloillaan, Tuovinen ja Miettola päämäärätietoisella kompilla. Soittajana Kujanpää profiloituu pääasiassa pianolla.

Eniten hämmästyttää Juha Kujanpään kypsyys mielikuvituksekkaana säveltäjänä ja sovittajana. Vaikka levyn musiikkia on sävelletty useamman vuoden aikana ja vaikka kappaleet ovat omiksi vaihteleviksi persoonikseen profiloituvia, ”Kivenpyörittäjän” kokonaisilme on hyvin yhtenäinen. Tyyli ja taso säilyvät kautta linjan. Ja monipuolisuuden ansiosta levyä jaksaa kuunnella kerrasta toiseen ‒ uskon sen myös kestävän aikaa.

Jotkut kappaleet istuisivat erinomaisesti elokuvamusiikiksi, ja teatterille Kujanpää on musiikkia säveltänytkin. Kuvittele vain kuva.

”Kivenpyörittäjä” on miehen ensimmäinen albumi omissa nimissä, ensiesiintyminen tallenteella tämä ei Kujanpäälle säveltäjänä tai soittajana kuitenkaan ole. Mm. sellaiset yhtyeet kuin Kirjava lintu, Isis-trio, Kuha ja Karuna mainitaan miehen verkkosivuilla. Pitänee perehtyä.

Toivon sydämestäni, että suomalaisesta rockista, kansanmusiikista ja jazzistakin kiinnostuneet harrastajat löytävät ”Kivenpyörittäjän”. Sille on paikkansa suomalaisen musiikin historiassa. Kannattaa ottaa tuntumaa, näyte löytyy Kujanpään nettisivuilta. Ja jos levy ei löydy kaupoista, se on helppo tilata Eclipse Musicin sivuilta.

Pekka

Juha Kujanpää: ”Kivenpyörittäjä ‒ Tales And Travels” (Kuu Records KUUREC003, 2013)

”Kivenpyörittäjä ‒ Tales And Travels”-levyn julkkarikeikka EtnoSoi-tapahtuman yhteydessä Juttutuvassa lauantaina 9.11.2013 ‒ sinne!

www.juhakujanpaa.com

www.kuurecords.com

www.eclipse-music.net

# # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # #

 

JUHA KUJANPÄÄ VIA SÄHKÖPOSTI

Retrokki: Onko tämä uusi levy eniten rockiin / progeen kallellaan? Vai kuinka itse näet levyn suhteessa muihin julkaisuihin joilla olet ollut mukana?

Juha Kujanpää: ”Kokonaan omista projekteista ja bändeistä kyllä [eniten rockiin / progeen kallellaan]! Olen myös ollut kosketinsoittajana bändissä nimeltä Kuha, joka menee vahvasti progerock-kategoriaan, kyseinen yhtye ei ole kuitenkaan viime vuosina ollut enää aktiivinen. Mutta kokonaan omista yhtyeistäni tämän levyn musiikki on kyllä eniten progeen päin kallellaan. Suunnanmuutos ei ole kuitenkaan äkillinen – vaikka olenkin säveltänyt viime aikoina paljon kansanmusiikkikokoonpanoille, sävellykset ovat menneet mielestäni koko ajan progempaan suuntaan.”

Millainen rooli bändillä, ja varsinkin Kämäräisellä ‒ armoitettuna musiikintekijänä itsekin ‒ on ollut?

”Tämä levy on sooloprojektini sikäli, että olen säveltänyt ja sovittanut musiikin aika valmiiksi asti. Soittajat ovat kuitenkin tärkeässä roolissa, olen kirjoittanut musiikin juuri näille muusikoille. Bändin luova panos on siis ehkä ollut pienempi kuin perinteisillä yhtyelevyillä, joissa sovitukset olisivat muokkautuneet yhteissoiton myötä yhdessä.”

Onko osia musiikista sävelletty / käytetty muissa tarkoituksissa? Soundtrackia? Teatterimusiikkia?

”Vaikka varsinkin teatterimusiikkia olen säveltänyt paljonkin, juuri tämän levyn musiikkia ei ole sävelletty mihinkään tiettyyn tarkoitukseen. Levyn ensimmäistä biisiä on tosin käytetty viime vuonna Juha Hipin ohjaamassa lyhytelokuvassa. Elokuvamusiikki kiinnostaa itseäni paljon, toivoisinkin pääseväni säveltämään musiikkia tulevaisuudessa myös pitkiin elokuviin.”

Kiitos vastauksista Juha!

######################################################################

Tai Shan ”Iceflower”, 2013

tai shan

Tähän Juha Kujanpään kylkeen sopii hyvin toinen instrumentaalipartio, suomalainen sekin: tervetuloa Tai Shan ja ”Iceflower”. Siinä missä Kujanpään musiikin sielu asuu suomalaisessa kansanmusiikissa, siinä Tai Shanin kaverit ovat puolestaan sisäistäneet 70-luvun jazzrockista ja fuusiosta sitä melodisempaa laitaa.

Maantieteellisesti sijoittaisin Tai Shanin Atlantille, vanhan ja uuden mantereen puoliväliin. Jotain löydän 70-luvun brittiprogesta (Camel), enemmän meren tuolta puolen (Spyrogyra) ‒ ja kai mukaan on tarttunut myös skandinaavista vähäeleisyyttä yhtyeen kotipaikkakunnalta Kemijärveltä. Laske vaikutteet yhteen, vähennä Spyrogyran makeutta ja Camelin pitempiä kaaria, ja tuloksena on Tai Shan.

”Iceflower” on soinut usein aamutoimien taustalla ‒ miellyttävyyden mitta sekin.

Biisit ovat pääosin napakoita ja melodisia, usein muutaman sävelen fraaseihin perustuvia. Musiikissa luotetaan selväpiirteisiin alkuaineisiin, joita kehittelyn sijasta enemmänkin kelaillaan. Toki soitto on pätevää, ja ilmaisuun vireää pontta antaville sooloillekin löytyy sijaa. Niistä vastaavat Janne Särkelä (kitara, kitarasyntetisoija) ja Markus Jakola (koskettimet). Janne Jakola (basso, lyömäsoittimet) ja Jorma Tabell (rummut, lyömäsoittimet) kannattelevat biisejä hyvin.

Levy alkaa aika jyräävissä ja tummanpuhuvissa tunnelmissa, jatkuu rennon ja letkeän grooven merkeissä ‒ näissä Särkelän kitara ja Jakolan koskettimet saavat soolotilaa. Välillä pistäydytään lattareissa (”Rio Del Olvido”). Parissa viimeisessä kappaleessa päästetään pullon henki valloilleen: ”What Remains After” ja ”Iceflower” ovat häröilyllään lähempänä progea.

Henkilökohtaisesti pidän enemmän groovesta, vähän läskistikin mäiskivästä laid back -tunnelmasta: musiikki hengittää, soolot nostattavat. Ehkä pidän siksikin, että ko. biiseissä on hieman hienostunutta Steely Dan -henkeä. Toisena kohokohtana mainitsen ”Expedition”-biisin, jännittävän yhdistelmän funkkia ja yökerhofiilistä.

Monipuolinen kokonaisuus, tyylille on tosin vaikea keksiä termiä. Fuusio on liikaa kallellaan jazziin, proge liikaa rockiin. Mennään siis sinne väliin: rock-fuusiota.

Pekka

Tai Shan: Iceflower (Tai Shan TSIF2013, 2013)

www.facebook.com/taishanband

www.runningmoose.com