• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 126 937 hits
  • Mainokset

Georg Wadenius, Lars Danielsson, Per Lindvall, Jesper Nordenström ”Cleo & Friends”, 2016

Instrumentaalista jazzrockia naapurimaasta – ja samalla yksi niistä levyistä, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen loppuvan kesken. Kahdeksan sulavaa ja sujuvaa biisiä, pohjoismaisen hartaita ja lämpimiä teemoja, hivenen kärjekkäitä soolonpoikasia – ei liikaa eikä liian vähän. Näillä miehillä ei ole enää tarvetta pullistella. Äänimaailmassa on kuitenkin tarpeeksi vaihtelua ja kokeiluakin, jotta kiekko ei vaivu mitäänsanomattomuuteen.

Pitkän linjan kitaristi, kansainvälistäkin mainetta niittänyt Georg ’Jojje’ Wadenius julkaisi ”Cleo”-nimisen levyn jo 1987. Tuon albumin musiikkia esittääkseen hän muodosti 2010-luvulla tälläkin kiekolla esiintyvän superyhtyeen: Lars Danielsson, basso, Per Lindvall, rummut ja Jesper Nordenström, koskettimet. Kokoonpano on ennen tätä julkaissut jo ”Cleo2”-pläjäyksen, pitänee sekin metsästää jostain. Tämä ”Cleo & Friends” nimittäin hivelee suuresti korviani.

Sävellyksiä on tehty tasapuolisesti, välillä rockimmalla vaihteella, toisaalla itämaisilla sävyillä (vierailijana Pedram Shahlai Orchestra, eli jouset). Nimekkäinä vierailijoina, mutta selkeästi sivurooleissa esiintyvät myös Lou Marini, Leon Pendarvis, Nils Landgren, Mathias Heise sekä Pelle Fridell. Ennen kaikkea tämä on kuitenkin YHTYE. Kuten kansissakin lukee, ”all music arranged and produced by the Cleo Band”.

Steely Dan ja Donald Fagenin hienostuneet soinnut vilahtavat tuolla, ja jos oikein venyttää mielikuvitusta, myös se jälkimmäinen Made in Sweden pyörittää jazzrock-turbiiniaan. Eihän tässä lopulta mitään uutta ole, mutta se tuttu ja turvallinen on toteutettu hyvällä maulla ja maukkaasti. Ja vielä siitä pituudesta: kahdeksan napakkaa biisiä, 35 minuuttia. Niukkuus myy!

Pekka

PS. Kappaleessani näyttää olevan asianosaisten nimmarit, mistä lienevät siihen päätyneet. Levy sen sijaan päätyi itselleni Keravan Levyikkunasta. Jolle kaupalle ja sen vetäjälle Ollille haluan lausua kiitokseni hyvästä ja ystävällisestä palvelusta – Ollihan aikoo siirtyä eläkkeelle kesäkuun puolivälissä. Kiitos!

Georg Wadenius, Lars Danielsson, Per Lindvall, Jesper Nordenström: ”Cleo & Friends” (Universal GWP007 / 7320470217658, 2016)

 

Mainokset

Rune Gustafsson ”Move”, 1977

Vanhemman polven ruotsalaisen kitaristin Rune Gustafssonin (1933-2012) kiekot olen aina poiminut matkaan: pääasiassa tyylikkäästi tulkittuja standardeja, vanhempaa jazzia ja poppiksiakin. Ja arvostettuja soundtrackeja. Jotkut levyt ovat melko särmättömiä vaikkakin esimerkillisen taidokkaasti toteutettuja, esimerkiksi ”Himself (Plays Gilbert O’Sullivan)”. On myös monia yhteistyöprojekteja jazz-suuruuksien kanssa.

Ja tämä ”Move”, jonka pääosissa ovat kitaristit Rune Gustafsson, Janne Schaffer, Georg Jojje Wadenius ja Pekka Pohjola.

Standardeja ovat nämäkin biisit (”Four Brothers”, “Killer Joe”, “Nuages” ja niin poispäin), joihin pari vuosikymmentä Gustafssonia nuoremmat kanssakitaristit venyvät kuin vettä vaan. Pääasiassa sähköisillä vedetään limittäin ja lomittain, myös Pohjola pääsee framille Fender-bassonsa kera (kakkosbasistina Mads Vinding, rummuissa Ed Thigpen). Vaikka jotkut biisit kuulostavat harmittoman leppoisilta jamitteluilta teemalla ja teeman ympärillä, ihailtavan tyylitajuinen sorminäppäryys ja yhteissoitto nostavat toteutuksen huomattavasti yhdentekevän yläpuolelle. Välillä venytään kiperän jazzrockin puolelle (Miles Davisin ”Move” bassosooloineen ja Thigpenin hillittömästi laukkaavine komppeineen), ”Father Bach” puolestaan osoittaa, että myös akustinen on hallussa.

Ja ”Feelings”, tuo ruotsinlaivojen vakioslovari. Nyt sovitettuna rauhallisesti keinuvaksi ja loppua kohti tiheneväksi funk-versioksi, jota pari puhaltajaa vielä värittää. Näinkin sen voi tehdä, kun osaa.

Pekka

Rune Gustafsson: Move (Sonet SLP-2601, 1977)

Aapo Heinonen Quintet ”Tara”, 2018

Kaksi aikaisempaa instrumentaalijazzia tarjoilevaa albumiaan ovat aikaansaaneet hyvinkin myönteistä hyrinää, eikä Aapo Heinonen kvintetteineen poikkea kaavasta tälläkään kertaa! Vaikka kokoonpano on vuosien varrella elänyt, pianisti Heinosen kevyesti keinuvissa, ajattoman melodisissa sävellyksissä on edelleen valoisa ja kaihoisakin pohjavire. Omia syksyisiä tuntojani ”Taran” vuoroin mielialaa nostattavat, vuoroin kuihtunutta kesää ikävöivät teemat hivelevät – jossain vuoden kiertokulku osuu yhteen ja samaan kappaleeseen.

Nyt Quintetissä soittavat Heinosen lisäksi aiemminkin riveissä rummuttanut Tomi Saikkonen sekä uusina tuttavuuksina – siis tässä yhteydessä – basisti Vesa Ojaniemi, fonisti Teemu Takanen ja kitaristi Héctor Lepe. Lisäväriä ja värinöitä tarjoavat viulisti Lotta-Maria Pitkänen, perkussionisti Ricardo Padilla sekä yhdellä raidalla sellisti Mila Laine. Ja Quintet, eli yhtye, tämä todellakin on: vaikka eniten soolotilaa saavat fonisti Takanen ja pianisti itse, basisti Ojaniemen murea sähköbasso ja rumpali Takasen elävästi potkiva komppi pitävät biisit liikkeessä ja kuuntelijan tuolin reunalla. Tuossa kitaristi Lepe juuri vetäisi kiperän soolon, avausbiisi ”Way Out Southin” heleästi soiva kuulas kitara hellii. Mainitun kappaleen jälkimmäinen puolisko svengaa mainiosti lattarirytmein, Takasen ja Heinosen peräkkäiset soolot ja rytmiryhmän hetki hetkeltä kiivaammin sykkivä rytmi hymyilyttävät: näin se pitää tehdä.

”Tara” on mitä suurimmassa määrin yhtenäinen, tyylikäs kokonaisuus. Ihailen Aapo Heinosen näkemystä – ja malttia. Biiseissä on tarpeeksi omintakeisia sovitus- ja instrumentaatiovariaatioita, jotta pitkähköt biisit tuntuvat huomattavasti minuuteissa ja sekunneissa ilmaistuja mittojaan lyhyemmiltä. Loppuu kesken, sano!

Monipolvista, rytmisesti monipuolista nimikappaletta unisonoteemoinen sekä piano- ja fonisooloineen terhistää viulu. Soolosoittimista löytyy sävyjä ärhäkän punaisesta leppeän vihreään. ”Open Water” matkaa Pekka Pohjola -maisemien kautta James Bond -seikkailuihin. Elokuvallisuutta ja draamaa löytyy muualtakin (”Unreachable”). ”The Truth of Another” saa yhdeksi kiintopisteekseen bassosoolon ja sen perään jyrkän riffinpätkän – ja ytimekkään rumputulituksen. ”And Then I Missed Her Again” on se kesän kaunein päivä, jolloin kaikki loksahtaa kohdalleen. Albumin päättävä ”Solace” istuu paikkaansa eteerisenä joutsenlauluna, biisin viimeisen henkäyksen jälkeen mielen täyttää syvä täyttymys.

Vaikka muusikot ovat epäilemättä instrumenttiensa taitureita ja sooloja kuuntelee mielikseen, kaikki palvelee kuitenkin vain yhtä herraa, eli yhtyesoittoa. Mahtaa olla keikalla tyytyväinen hymy herkässä, sekä soittajilla että katsomossa.

Pekka

Aapo Heinonen Quintet: Tara (Ozella Music OZ089CD, 2018)

Retrokki kuuntelee: Focus ”Hocus Pocus Box”, 2017

12 cd-levyä ja bonuksena vielä best of, hollantilaisen Focus-bändin koko ura – toki ilman jäsenten runsaita soololevytyksiä. Onhan tässä siltikin kuuntelemista, mutta huippumiellyttävää sellaista! Hitit ”House of the King”, ”Hocus Pocus” ja ”Sylvia” raapaisevat vain pintaa, sillä kitaristi Jan Akkerman ja etenkin kosketinsoittaja-huilisti ja satunnainen jodlaaja Thijs van Leer ovat tuottaneet läjäpäin korkeatasoista, pääosin instrumentaalista rockia ja jazz-rockia – tai rock-jazzia, ehkä mieluummin niin päin. Komeita riffejä, välillä teräviä, toisaalla herkkiä kitaralinjoja ja huilusooloja, välillä tiukkaakin tiukempaa revittelyä.

Kuten lähes kaikkia kahden musiikillisesti vahvan persoonan luotsaamia kokoonpanoja, myös Focusta riivasivat Akkermanin ja van Leerin erilaisista taustoista ja luonteista juontuvat kipinöinnit: Akkerman äkkipikainen katujen kasvatti, van Leer klassisesti koulutettu jazz-friikki. Kipinöinti tuotti myös säkenöiviä tuloksia, nuo hittisinglet ovat vain jäävuoren huippu. Noiden Focuksen kultaisten vuosien aikana rumpalit vaihtuvat lähinnä Akkermanin mielenliikkeiden mukaan: hänen Brainbox-tuttunsa Pierre van der Linden korvaa ensin Hans Cleuverin, van der Linden tekee puolestaan tilaa britti Colin Allenille ja edelleen jenkkiläiselle studiomuusikko David Kemperille.

Kakkoskiekko ”Moving Waves” (1971), osin ”Focus 3” (1972) sekä ”Hamburger Concerto” (1974) ja myös “Mother Focus” (1975) toimivat hienosti kokonaisuuksina. Biiseissä on terää, vaihtelevuutta, tyhjäkäyntiä ei juurikaan. “Mother Focus” on tosin hyvin erityyppinen albumi kuin raskaammin rockaavat edeltäjänsä: se äänitettiin jenkeissä, silloinen basisti Bert Ruiter työsti ison osan sävellyksistä Akkermanin ja van Leerin uupuessa kiertuetaakan alla. Leppeää ja huiman melodista jazz-rockia, nyt näin päin – biisit leijuvat ja keinuvat kesätuulessa tai vaikkapa Kirjurinluodon koivujen katveessa.

”Focus Con Proby” (1977) on varsinainen outolintu Focuksen tuotannossa. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen uudeksi kitaristiksi saapuvat Eef Albers ja Philip Catherine, rumpaliksi mm. Montrose-yhtyeessä paukutellut Steve Smith. Vielä kaivataan nokkamiestä, katseenvangitsijaa – sellainen oli nyt soolouraansa aloitteleva kitarasankari Akkerman. Managerin älynväläyksestä mukaan kysytään amerikkalaista, uransa loppumetrejä Elvis-musikaalissa raahustavaa P.J.Probya. Kaukana takana ovat teinihysterian päivät. Proby ei tainnut tietää mihin lauluäänensä vuokrasi, mutta suoriutuu kunnialla viidestä laulamastaan biisistä. ”Outoa underground jazzia”, totesi Proby Focuksen musiikista. Tähdet taisivat levyn äänityksen aikaan muodostaa otollisen kuvion, sillä kinkystä ennakkoasetelmasta huolimatta albumi toimii omalla kierolla tavallaan. Tähän päättyikin Focuksen taru vuosikausiksi.

van Leerin ja Akkermanin viimeinen yhteinen taistelu koitti 1983, kun julkaistiin ”Jan Akkerman & Thijs van Leer – Focus”. Tämän jälkeen yhtyeen lipunkantajana jatkoi yksin van Leer, tosin Pierre van der Linden teki paluun kahdelle viimeisimmälle levylle (”Focus 9”, 2006 ja ”Focus X”, 2012), ja on mukana nykyisessäkin kokoonpanossa. Mukavaa kuultavaa nuokin, itselleni tulee vahva mielleyhtymä Elonkorjuun myöhäisempiin koitoksiin. Mikä terässä on menetetty, se on melodisuudessa korvattu.

Nettisivujensa mukaan (www.focustheband.com) Focuksen tämänhetkinen inkarnaatio äänittää tai on jo äänittänyt albumin numero 11, kiertue juhlii tuota kiekkoa. Eipä näytä ulottuvan tähän maahan asti. Sääli, sillä Thijs van Leer, Pierre van der Linden, kitaristi Menno Gootjes ja basisti Udo Pannekeet kohtelevat Focuksen perintöä kunniakkaasti.

Seuraavaksi työn alle Jan Akkermanin vastaava musiikillinen elämäkerta, 26 levyä…

Pekka

Focus: Hocus Pocus Box (Red Bullet RB 66.307, 2017)

Retrokki kuuntelee: Jartse Tuominen ”Untold Stories”, 2016

Jartse – tai hänen levy-yhtiönsä (voi tietysti olla yksi ja sama taho) – ei ole tainnut huomata, että kitaristin ”Untold Stories” -kiekko soi jo viime kesänä autossani, koskapa posti pisti laatikkoon albumin promoversion. Kiitos kuitenkin siitä, sillä kesällä soinut oli kirjaston omaisuutta.

Autossa soineesta instrumentaalikiekosta totesin silloin, että ”vaikka Tuomisen tausta lienee raskaassa rockissa, tällä levyllä kitaran kyytipojat ovat pääasiassa huippumelodista fuusiota joitain shuffleja lukuun ottamatta.” Eipä ole mieli tuosta muuttunut.

Levy on äänitetty kahden eri kokoonpanon kanssa ja useassa studiossa, kiekko lienee viides miehen omissa nimissä. Lisäksi Tuominen on antanut panoksensa nettisivujensa mukaan yli sadalle muulle kiekolle.

Kyllä mies saa Gibson Les Paulinsa komeasti laulamaan ja repeilemään.

Myös tätä mieltä olen edelleen: ”Taisi olla joku naapurimaan kukko, joka lausui, että ”enemmän on enemmän”. Ja enemmän makoisaa kitaraa tässä totta tosiaan on! Onneksi Tuominen on kuitenkin tyytynyt tilutteluissaan kohtuullisuuteen, ja malttaa laulattaa kitaraansa pitkissä kaarissa ja dramaattisissa melodioissa. Olen ymmärtävinäni, että taustat ja kitarat on äänitetty erikseen. Ja kun kitaroiden äänitys sekä kokonaisuuden miksaus ja masterointikin ovat Tuomisen omissa näpeissä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi kitara soi niin maan perusteellisen muhkeasti.”

Vaikka sorminäppäryyttä varmasti löytyy, löytyy myös tyylitajua ja itsehillintää. Siinä suhteessa Tuominen eroaa useista vähän samanlaisissa musiikkimaisemissa operoivista kitarakukoista: kun bändi esimerkiksi jyystää menemään höyryjunan teholla, mies malttaa olla täyttämättä jokaista asemanväliä lirutuksilla, vaan sen sijaan jyystää itse mukana. Pienet makeat, tiristetyt lirut siellä ja täällä tekevät matkasta nautittavan.

Kitarasankarit eivät ole kadonneet mihinkään. Onneksi.

Pekka

Jartse Tuominen: Untold Stories (Sledge 002, 2016)

www.jartse.com

Retrokki kuuntelee: Tuomo Dahlblom ”Tuomo Dahlblom” ja ”02Jkl”

Tuomo DahlblomTakapajuisesti löydetyt kitaramusiikin helmet.

Kiitos Suomen kirjastolaitos ja Tikkurilan kirjaston musiikkiosasto – taas kerran. Molemmat tarjoavat musiikin ystäville helpon ja ilmaisen tavan löytää uusia musiikillisia tuttavuuksia, sekä vanhoja että uusia. Sellaisiakin, jotka koukuttavat niin paljon, että löytäjä kokee ne hankkimisen arvoisiksi, omiksi. Siksi omiksi, että omasta hyllystä ne on helppo poimia kuunneltaviksi juuri silloin, kun siltä tuntuu. Ja siksi, että löytäjä haluaa kannattaa ja edistää musiikin tekemistä ja julkaisemista. Riskibisneksiä molemmat, varsinkin listojen ulkopuolisessa maailmassa.

Kitaristi Tuomo Dahlblomin olin nähnyt jossain kokoonpanossa, jollain lavalla. Asiallinen ja paikkansa täyttävä soittaja, ajattelin, tässä roolissa, tässä taustabändissä ei ehkä pääse käyttämään kaikkia kykyjään. Myöhemmin poimin kirjastosta ilman sen kummempia taka-ajatuksia miehen molemmat soololevyt, ”Tuomo Dahlblom” vuodelta 2002 ja ”02Jkl” vuoden 2007 satoa.

Molemmat ovat hellineet soitinta lähes tauotta.

En sen tarkemmin pureudu Dahlblomin taustoihin, niistä kertoo esimerkiksi jazzfinland.fi-sivusto. Meriittejä löytyy, valokeiloissa mies ei ole kuitenkaan viihtynyt. Ei silti, eivät parrasvalot jazzin soittajien valaisemisessa kummemmin kulukaan. En myöskään erittele levyjen biisejä – tai edes kiekkoja toisistaan.

Sillä Dahlblomilla on jotain, jota ilman paljon turhemmat artistit paistattelevat suosiossa: oma ääni, näkemys sen ilmaisemiseen ja taito käyttöön. Ehkä ääni ei ole aina täysin uniikki – samasta maasta versonutta viljaa ovat niittäneet myös mm. Pat Metheny ja muutama muu ECM-kitaristi. Dahlblom venyy kuitenkin uskottavasti tohtoroimaan useampaa tyyliä. Välillä kitara kaartelee kuin uljaasti taivaan laessa liitelevä kotka: sulavasti, melodisesti, avarasti, harkitsevasti. Tuolla ilmoille pääsee törkeän likaisia sävelkimppuja. Tässä ollaan kissataistelussa toisen virtuoosin kanssa. Sopivassa suhteessa suolaista ja makeaa. Tärkeämpää on soitettujen nuottien ja sointujen sävy ja osuus kokonaisuudessa kuin suoltamisen nopeus. Enkä yhtään epäile, etteikö Dahlblom vauhtia hallitsisi, siitä kertovat muutamat ärhäkät purkaukset.

Biisien teemat ovat muutaman nuotin mittaisia, niissä on juuri sopivasti koukkua, jotta kuuntelija jää pyydykseen.

Entäs oman äänen ilmaiseminen sitten? Tyylillisiä vaihteluja löytyy: jylhiä kansanmusiikkipohjaisia jazzrockeja, rytinäbluesia jazzsuodattimen läpi, aamun ensimmäisiä tunnustelevia säveliä niihin hetkiin, kun taivas on vielä tyhjä ja kaikki on edessä, svengiä ja rupista vääntöä. Instrumenttien miksi kiehtoo: sähköiset koskettimet, tymäkkä basso, nappiin osuvat rummut, kaukaiset puhaltimet – Dahlblom malttaa jättää kitaran sivuosaan silloin, kun kokonaisuus ei päätähteä kaipaa.

Esikoisalbumi vaikuttaa seesteisemmältä, pieteetillä toteutetulta, isommin sovitetulta. Ihmeellistä on, että vaikka soittajia on runsaasti – maan kermaa – biisit tuntuvat siltä istumalta improvisoiduilta, vaikka kaiken järjen mukaan sovituksia on pitänyt perusteellisesti hioa. Kakkosella ollaan juurevampia, pienemmässä tilassa, kuumempaa höyryä nousee tiestä. Nyt bändi on kvartetti, kakkoskitarassa toinen instrumenttinsa monipuolinen virtuoosi Jarmo Saari. Musiikissa ei ole vähimmässäkään määrin puristusta eikä itsekkyyttä, ainoastaan puhdasta soittamisen iloa.

Tämä albumiduo tulee jäämään omien suosikkikiekkojen suosituimpiin. Tuomo: nyt eletään vuotta 2016. Edellisestä levystä on yhdeksän kertaa 365 päivää. Olisiko aika?

Pekka

Tuomo Dahlblom (Texicalli TEXCD 048, 2002)

02Jkl (Texicalli TEXCD 073, 2007)

texicallirecords.com

jazzfinland.fi

Retrokki kuuntelee: Elonkorjuu ”Footprints” (2015)

Elonkorjuu”Footprints” (2015), Jukka Syreniuksen ja kumppaneiden syksyllä ilmestynyt jazzbluesproge-kiekko on toteutustavastaan huolimatta tasalaatuinen kokonaisuus. Levyn yhdeksästä kappaleesta osa on studioäänityksiä, osa konsertista Porin Teatterissa – muutamaa muistan itsekin kuulleeni keikalla, en tosin Porisa. Keikkabiiseillä mukana ovat kosketinsoittaja Jussi Reunamäki sekä rummuissa Zoltan Karpati. Studiossa kannuja paukuttaa Pakeri Hannus ja koskettimissa on Pekka Tyni, foneissa sekä että on Jari Perkiömäki, bassossa Veli-Pekka Pessi.

Kuskin paikalla on kuitenkin vakuuttavasti Syrenius: biisit, laulu ja tietysti kitara. Ei väliä ollaanko studiossa vai lavalla, miehen sormet ovat otelaudalla kuin elohopeaa, esimerkkeinä varsinkin ”Moving On” sekä ”Life Is a Bitch”. Monesti kitaristin johtama yhtye sortuu käyttämään sävellyksiä vain soolojen lähtöalustana – parin säkeistön jälkeen seuraa loputtomalta tuntuvaa kitara-akrobatiaa. Vaikka Syrenius kieltämättä kuuluu tämän maan kitaristien parhaimmistoon, Elonkorjuu on kuitenkin vahva yhtye: kuusikielisen taitaja malttaa annostella soittoaan, sekä antaa soolotilaa varsinkin Perkiömäelle.

Silti: jos taidokas kitarismi kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa instrumentaalinen nimikappale ”Footprints”, jossa kaunis ja hallittu kitaramelodia sekä armottoman tyylitajuiset soolot ja yhtyesoitto solmivat kauniin liiton.

Yhtyeenä Elokorjuu on parhaimmillaan myös lattarihenkisessä ”Wish You Could Stay” -menobiisissä, jota Reunamäen sähköpiano ja Perkiömäen foni värittävät. Hannus ja Pessi puskevat elastista komppia. Sykkivän ja sätkivän ”Pretorian Discothequen” muistan ihastuttaneen jo keikalla – jazzrockia sieltä menevämmästä päästä nykivine ja elämäniloisine afrorytmeineen. Kokonaisuutena ”Footprints” on todiste Jukka Syreniuksen edelleen jatkuvasta luomisvoimasta ja soittimen suvereenista hallinnasta. Tiiviiksi hitsautuneen yhtyeen soitosta paistaa myös soittamisen riemu: vielä tässä potkitaan!

Pekka

Elonkorjuu: Footprints (Touch Records TCHCD-8, 2015)

www.elonkorjuu.fi