Rune Gustafsson ”Move”, 1977

Vanhemman polven ruotsalaisen kitaristin Rune Gustafssonin (1933-2012) kiekot olen aina poiminut matkaan: pääasiassa tyylikkäästi tulkittuja standardeja, vanhempaa jazzia ja poppiksiakin. Ja arvostettuja soundtrackeja. Jotkut levyt ovat melko särmättömiä vaikkakin esimerkillisen taidokkaasti toteutettuja, esimerkiksi ”Himself (Plays Gilbert O’Sullivan)”. On myös monia yhteistyöprojekteja jazz-suuruuksien kanssa.

Ja tämä ”Move”, jonka pääosissa ovat kitaristit Rune Gustafsson, Janne Schaffer, Georg Jojje Wadenius ja Pekka Pohjola.

Standardeja ovat nämäkin biisit (”Four Brothers”, “Killer Joe”, “Nuages” ja niin poispäin), joihin pari vuosikymmentä Gustafssonia nuoremmat kanssakitaristit venyvät kuin vettä vaan. Pääasiassa sähköisillä vedetään limittäin ja lomittain, myös Pohjola pääsee framille Fender-bassonsa kera (kakkosbasistina Mads Vinding, rummuissa Ed Thigpen). Vaikka jotkut biisit kuulostavat harmittoman leppoisilta jamitteluilta teemalla ja teeman ympärillä, ihailtavan tyylitajuinen sorminäppäryys ja yhteissoitto nostavat toteutuksen huomattavasti yhdentekevän yläpuolelle. Välillä venytään kiperän jazzrockin puolelle (Miles Davisin ”Move” bassosooloineen ja Thigpenin hillittömästi laukkaavine komppeineen), ”Father Bach” puolestaan osoittaa, että myös akustinen on hallussa.

Ja ”Feelings”, tuo ruotsinlaivojen vakioslovari. Nyt sovitettuna rauhallisesti keinuvaksi ja loppua kohti tiheneväksi funk-versioksi, jota pari puhaltajaa vielä värittää. Näinkin sen voi tehdä, kun osaa.

Pekka

Rune Gustafsson: Move (Sonet SLP-2601, 1977)

Mainokset

Aapo Heinonen Quintet ”Tara”, 2018

Kaksi aikaisempaa instrumentaalijazzia tarjoilevaa albumiaan ovat aikaansaaneet hyvinkin myönteistä hyrinää, eikä Aapo Heinonen kvintetteineen poikkea kaavasta tälläkään kertaa! Vaikka kokoonpano on vuosien varrella elänyt, pianisti Heinosen kevyesti keinuvissa, ajattoman melodisissa sävellyksissä on edelleen valoisa ja kaihoisakin pohjavire. Omia syksyisiä tuntojani ”Taran” vuoroin mielialaa nostattavat, vuoroin kuihtunutta kesää ikävöivät teemat hivelevät – jossain vuoden kiertokulku osuu yhteen ja samaan kappaleeseen.

Nyt Quintetissä soittavat Heinosen lisäksi aiemminkin riveissä rummuttanut Tomi Saikkonen sekä uusina tuttavuuksina – siis tässä yhteydessä – basisti Vesa Ojaniemi, fonisti Teemu Takanen ja kitaristi Héctor Lepe. Lisäväriä ja värinöitä tarjoavat viulisti Lotta-Maria Pitkänen, perkussionisti Ricardo Padilla sekä yhdellä raidalla sellisti Mila Laine. Ja Quintet, eli yhtye, tämä todellakin on: vaikka eniten soolotilaa saavat fonisti Takanen ja pianisti itse, basisti Ojaniemen murea sähköbasso ja rumpali Takasen elävästi potkiva komppi pitävät biisit liikkeessä ja kuuntelijan tuolin reunalla. Tuossa kitaristi Lepe juuri vetäisi kiperän soolon, avausbiisi ”Way Out Southin” heleästi soiva kuulas kitara hellii. Mainitun kappaleen jälkimmäinen puolisko svengaa mainiosti lattarirytmein, Takasen ja Heinosen peräkkäiset soolot ja rytmiryhmän hetki hetkeltä kiivaammin sykkivä rytmi hymyilyttävät: näin se pitää tehdä.

”Tara” on mitä suurimmassa määrin yhtenäinen, tyylikäs kokonaisuus. Ihailen Aapo Heinosen näkemystä – ja malttia. Biiseissä on tarpeeksi omintakeisia sovitus- ja instrumentaatiovariaatioita, jotta pitkähköt biisit tuntuvat huomattavasti minuuteissa ja sekunneissa ilmaistuja mittojaan lyhyemmiltä. Loppuu kesken, sano!

Monipolvista, rytmisesti monipuolista nimikappaletta unisonoteemoinen sekä piano- ja fonisooloineen terhistää viulu. Soolosoittimista löytyy sävyjä ärhäkän punaisesta leppeän vihreään. ”Open Water” matkaa Pekka Pohjola -maisemien kautta James Bond -seikkailuihin. Elokuvallisuutta ja draamaa löytyy muualtakin (”Unreachable”). ”The Truth of Another” saa yhdeksi kiintopisteekseen bassosoolon ja sen perään jyrkän riffinpätkän – ja ytimekkään rumputulituksen. ”And Then I Missed Her Again” on se kesän kaunein päivä, jolloin kaikki loksahtaa kohdalleen. Albumin päättävä ”Solace” istuu paikkaansa eteerisenä joutsenlauluna, biisin viimeisen henkäyksen jälkeen mielen täyttää syvä täyttymys.

Vaikka muusikot ovat epäilemättä instrumenttiensa taitureita ja sooloja kuuntelee mielikseen, kaikki palvelee kuitenkin vain yhtä herraa, eli yhtyesoittoa. Mahtaa olla keikalla tyytyväinen hymy herkässä, sekä soittajilla että katsomossa.

Pekka

Aapo Heinonen Quintet: Tara (Ozella Music OZ089CD, 2018)

Retrokki kuuntelee: Focus ”Hocus Pocus Box”, 2017

12 cd-levyä ja bonuksena vielä best of, hollantilaisen Focus-bändin koko ura – toki ilman jäsenten runsaita soololevytyksiä. Onhan tässä siltikin kuuntelemista, mutta huippumiellyttävää sellaista! Hitit ”House of the King”, ”Hocus Pocus” ja ”Sylvia” raapaisevat vain pintaa, sillä kitaristi Jan Akkerman ja etenkin kosketinsoittaja-huilisti ja satunnainen jodlaaja Thijs van Leer ovat tuottaneet läjäpäin korkeatasoista, pääosin instrumentaalista rockia ja jazz-rockia – tai rock-jazzia, ehkä mieluummin niin päin. Komeita riffejä, välillä teräviä, toisaalla herkkiä kitaralinjoja ja huilusooloja, välillä tiukkaakin tiukempaa revittelyä.

Kuten lähes kaikkia kahden musiikillisesti vahvan persoonan luotsaamia kokoonpanoja, myös Focusta riivasivat Akkermanin ja van Leerin erilaisista taustoista ja luonteista juontuvat kipinöinnit: Akkerman äkkipikainen katujen kasvatti, van Leer klassisesti koulutettu jazz-friikki. Kipinöinti tuotti myös säkenöiviä tuloksia, nuo hittisinglet ovat vain jäävuoren huippu. Noiden Focuksen kultaisten vuosien aikana rumpalit vaihtuvat lähinnä Akkermanin mielenliikkeiden mukaan: hänen Brainbox-tuttunsa Pierre van der Linden korvaa ensin Hans Cleuverin, van der Linden tekee puolestaan tilaa britti Colin Allenille ja edelleen jenkkiläiselle studiomuusikko David Kemperille.

Kakkoskiekko ”Moving Waves” (1971), osin ”Focus 3” (1972) sekä ”Hamburger Concerto” (1974) ja myös “Mother Focus” (1975) toimivat hienosti kokonaisuuksina. Biiseissä on terää, vaihtelevuutta, tyhjäkäyntiä ei juurikaan. “Mother Focus” on tosin hyvin erityyppinen albumi kuin raskaammin rockaavat edeltäjänsä: se äänitettiin jenkeissä, silloinen basisti Bert Ruiter työsti ison osan sävellyksistä Akkermanin ja van Leerin uupuessa kiertuetaakan alla. Leppeää ja huiman melodista jazz-rockia, nyt näin päin – biisit leijuvat ja keinuvat kesätuulessa tai vaikkapa Kirjurinluodon koivujen katveessa.

”Focus Con Proby” (1977) on varsinainen outolintu Focuksen tuotannossa. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen uudeksi kitaristiksi saapuvat Eef Albers ja Philip Catherine, rumpaliksi mm. Montrose-yhtyeessä paukutellut Steve Smith. Vielä kaivataan nokkamiestä, katseenvangitsijaa – sellainen oli nyt soolouraansa aloitteleva kitarasankari Akkerman. Managerin älynväläyksestä mukaan kysytään amerikkalaista, uransa loppumetrejä Elvis-musikaalissa raahustavaa P.J.Probya. Kaukana takana ovat teinihysterian päivät. Proby ei tainnut tietää mihin lauluäänensä vuokrasi, mutta suoriutuu kunnialla viidestä laulamastaan biisistä. ”Outoa underground jazzia”, totesi Proby Focuksen musiikista. Tähdet taisivat levyn äänityksen aikaan muodostaa otollisen kuvion, sillä kinkystä ennakkoasetelmasta huolimatta albumi toimii omalla kierolla tavallaan. Tähän päättyikin Focuksen taru vuosikausiksi.

van Leerin ja Akkermanin viimeinen yhteinen taistelu koitti 1983, kun julkaistiin ”Jan Akkerman & Thijs van Leer – Focus”. Tämän jälkeen yhtyeen lipunkantajana jatkoi yksin van Leer, tosin Pierre van der Linden teki paluun kahdelle viimeisimmälle levylle (”Focus 9”, 2006 ja ”Focus X”, 2012), ja on mukana nykyisessäkin kokoonpanossa. Mukavaa kuultavaa nuokin, itselleni tulee vahva mielleyhtymä Elonkorjuun myöhäisempiin koitoksiin. Mikä terässä on menetetty, se on melodisuudessa korvattu.

Nettisivujensa mukaan (www.focustheband.com) Focuksen tämänhetkinen inkarnaatio äänittää tai on jo äänittänyt albumin numero 11, kiertue juhlii tuota kiekkoa. Eipä näytä ulottuvan tähän maahan asti. Sääli, sillä Thijs van Leer, Pierre van der Linden, kitaristi Menno Gootjes ja basisti Udo Pannekeet kohtelevat Focuksen perintöä kunniakkaasti.

Seuraavaksi työn alle Jan Akkermanin vastaava musiikillinen elämäkerta, 26 levyä…

Pekka

Focus: Hocus Pocus Box (Red Bullet RB 66.307, 2017)

Retrokki kuuntelee: Jartse Tuominen ”Untold Stories”, 2016

Jartse – tai hänen levy-yhtiönsä (voi tietysti olla yksi ja sama taho) – ei ole tainnut huomata, että kitaristin ”Untold Stories” -kiekko soi jo viime kesänä autossani, koskapa posti pisti laatikkoon albumin promoversion. Kiitos kuitenkin siitä, sillä kesällä soinut oli kirjaston omaisuutta.

Autossa soineesta instrumentaalikiekosta totesin silloin, että ”vaikka Tuomisen tausta lienee raskaassa rockissa, tällä levyllä kitaran kyytipojat ovat pääasiassa huippumelodista fuusiota joitain shuffleja lukuun ottamatta.” Eipä ole mieli tuosta muuttunut.

Levy on äänitetty kahden eri kokoonpanon kanssa ja useassa studiossa, kiekko lienee viides miehen omissa nimissä. Lisäksi Tuominen on antanut panoksensa nettisivujensa mukaan yli sadalle muulle kiekolle.

Kyllä mies saa Gibson Les Paulinsa komeasti laulamaan ja repeilemään.

Myös tätä mieltä olen edelleen: ”Taisi olla joku naapurimaan kukko, joka lausui, että ”enemmän on enemmän”. Ja enemmän makoisaa kitaraa tässä totta tosiaan on! Onneksi Tuominen on kuitenkin tyytynyt tilutteluissaan kohtuullisuuteen, ja malttaa laulattaa kitaraansa pitkissä kaarissa ja dramaattisissa melodioissa. Olen ymmärtävinäni, että taustat ja kitarat on äänitetty erikseen. Ja kun kitaroiden äänitys sekä kokonaisuuden miksaus ja masterointikin ovat Tuomisen omissa näpeissä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi kitara soi niin maan perusteellisen muhkeasti.”

Vaikka sorminäppäryyttä varmasti löytyy, löytyy myös tyylitajua ja itsehillintää. Siinä suhteessa Tuominen eroaa useista vähän samanlaisissa musiikkimaisemissa operoivista kitarakukoista: kun bändi esimerkiksi jyystää menemään höyryjunan teholla, mies malttaa olla täyttämättä jokaista asemanväliä lirutuksilla, vaan sen sijaan jyystää itse mukana. Pienet makeat, tiristetyt lirut siellä ja täällä tekevät matkasta nautittavan.

Kitarasankarit eivät ole kadonneet mihinkään. Onneksi.

Pekka

Jartse Tuominen: Untold Stories (Sledge 002, 2016)

www.jartse.com

Retrokki kuuntelee: Tuomo Dahlblom ”Tuomo Dahlblom” ja ”02Jkl”

Tuomo DahlblomTakapajuisesti löydetyt kitaramusiikin helmet.

Kiitos Suomen kirjastolaitos ja Tikkurilan kirjaston musiikkiosasto – taas kerran. Molemmat tarjoavat musiikin ystäville helpon ja ilmaisen tavan löytää uusia musiikillisia tuttavuuksia, sekä vanhoja että uusia. Sellaisiakin, jotka koukuttavat niin paljon, että löytäjä kokee ne hankkimisen arvoisiksi, omiksi. Siksi omiksi, että omasta hyllystä ne on helppo poimia kuunneltaviksi juuri silloin, kun siltä tuntuu. Ja siksi, että löytäjä haluaa kannattaa ja edistää musiikin tekemistä ja julkaisemista. Riskibisneksiä molemmat, varsinkin listojen ulkopuolisessa maailmassa.

Kitaristi Tuomo Dahlblomin olin nähnyt jossain kokoonpanossa, jollain lavalla. Asiallinen ja paikkansa täyttävä soittaja, ajattelin, tässä roolissa, tässä taustabändissä ei ehkä pääse käyttämään kaikkia kykyjään. Myöhemmin poimin kirjastosta ilman sen kummempia taka-ajatuksia miehen molemmat soololevyt, ”Tuomo Dahlblom” vuodelta 2002 ja ”02Jkl” vuoden 2007 satoa.

Molemmat ovat hellineet soitinta lähes tauotta.

En sen tarkemmin pureudu Dahlblomin taustoihin, niistä kertoo esimerkiksi jazzfinland.fi-sivusto. Meriittejä löytyy, valokeiloissa mies ei ole kuitenkaan viihtynyt. Ei silti, eivät parrasvalot jazzin soittajien valaisemisessa kummemmin kulukaan. En myöskään erittele levyjen biisejä – tai edes kiekkoja toisistaan.

Sillä Dahlblomilla on jotain, jota ilman paljon turhemmat artistit paistattelevat suosiossa: oma ääni, näkemys sen ilmaisemiseen ja taito käyttöön. Ehkä ääni ei ole aina täysin uniikki – samasta maasta versonutta viljaa ovat niittäneet myös mm. Pat Metheny ja muutama muu ECM-kitaristi. Dahlblom venyy kuitenkin uskottavasti tohtoroimaan useampaa tyyliä. Välillä kitara kaartelee kuin uljaasti taivaan laessa liitelevä kotka: sulavasti, melodisesti, avarasti, harkitsevasti. Tuolla ilmoille pääsee törkeän likaisia sävelkimppuja. Tässä ollaan kissataistelussa toisen virtuoosin kanssa. Sopivassa suhteessa suolaista ja makeaa. Tärkeämpää on soitettujen nuottien ja sointujen sävy ja osuus kokonaisuudessa kuin suoltamisen nopeus. Enkä yhtään epäile, etteikö Dahlblom vauhtia hallitsisi, siitä kertovat muutamat ärhäkät purkaukset.

Biisien teemat ovat muutaman nuotin mittaisia, niissä on juuri sopivasti koukkua, jotta kuuntelija jää pyydykseen.

Entäs oman äänen ilmaiseminen sitten? Tyylillisiä vaihteluja löytyy: jylhiä kansanmusiikkipohjaisia jazzrockeja, rytinäbluesia jazzsuodattimen läpi, aamun ensimmäisiä tunnustelevia säveliä niihin hetkiin, kun taivas on vielä tyhjä ja kaikki on edessä, svengiä ja rupista vääntöä. Instrumenttien miksi kiehtoo: sähköiset koskettimet, tymäkkä basso, nappiin osuvat rummut, kaukaiset puhaltimet – Dahlblom malttaa jättää kitaran sivuosaan silloin, kun kokonaisuus ei päätähteä kaipaa.

Esikoisalbumi vaikuttaa seesteisemmältä, pieteetillä toteutetulta, isommin sovitetulta. Ihmeellistä on, että vaikka soittajia on runsaasti – maan kermaa – biisit tuntuvat siltä istumalta improvisoiduilta, vaikka kaiken järjen mukaan sovituksia on pitänyt perusteellisesti hioa. Kakkosella ollaan juurevampia, pienemmässä tilassa, kuumempaa höyryä nousee tiestä. Nyt bändi on kvartetti, kakkoskitarassa toinen instrumenttinsa monipuolinen virtuoosi Jarmo Saari. Musiikissa ei ole vähimmässäkään määrin puristusta eikä itsekkyyttä, ainoastaan puhdasta soittamisen iloa.

Tämä albumiduo tulee jäämään omien suosikkikiekkojen suosituimpiin. Tuomo: nyt eletään vuotta 2016. Edellisestä levystä on yhdeksän kertaa 365 päivää. Olisiko aika?

Pekka

Tuomo Dahlblom (Texicalli TEXCD 048, 2002)

02Jkl (Texicalli TEXCD 073, 2007)

texicallirecords.com

jazzfinland.fi

Retrokki kuuntelee: Elonkorjuu ”Footprints” (2015)

Elonkorjuu”Footprints” (2015), Jukka Syreniuksen ja kumppaneiden syksyllä ilmestynyt jazzbluesproge-kiekko on toteutustavastaan huolimatta tasalaatuinen kokonaisuus. Levyn yhdeksästä kappaleesta osa on studioäänityksiä, osa konsertista Porin Teatterissa – muutamaa muistan itsekin kuulleeni keikalla, en tosin Porisa. Keikkabiiseillä mukana ovat kosketinsoittaja Jussi Reunamäki sekä rummuissa Zoltan Karpati. Studiossa kannuja paukuttaa Pakeri Hannus ja koskettimissa on Pekka Tyni, foneissa sekä että on Jari Perkiömäki, bassossa Veli-Pekka Pessi.

Kuskin paikalla on kuitenkin vakuuttavasti Syrenius: biisit, laulu ja tietysti kitara. Ei väliä ollaanko studiossa vai lavalla, miehen sormet ovat otelaudalla kuin elohopeaa, esimerkkeinä varsinkin ”Moving On” sekä ”Life Is a Bitch”. Monesti kitaristin johtama yhtye sortuu käyttämään sävellyksiä vain soolojen lähtöalustana – parin säkeistön jälkeen seuraa loputtomalta tuntuvaa kitara-akrobatiaa. Vaikka Syrenius kieltämättä kuuluu tämän maan kitaristien parhaimmistoon, Elonkorjuu on kuitenkin vahva yhtye: kuusikielisen taitaja malttaa annostella soittoaan, sekä antaa soolotilaa varsinkin Perkiömäelle.

Silti: jos taidokas kitarismi kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa instrumentaalinen nimikappale ”Footprints”, jossa kaunis ja hallittu kitaramelodia sekä armottoman tyylitajuiset soolot ja yhtyesoitto solmivat kauniin liiton.

Yhtyeenä Elokorjuu on parhaimmillaan myös lattarihenkisessä ”Wish You Could Stay” -menobiisissä, jota Reunamäen sähköpiano ja Perkiömäen foni värittävät. Hannus ja Pessi puskevat elastista komppia. Sykkivän ja sätkivän ”Pretorian Discothequen” muistan ihastuttaneen jo keikalla – jazzrockia sieltä menevämmästä päästä nykivine ja elämäniloisine afrorytmeineen. Kokonaisuutena ”Footprints” on todiste Jukka Syreniuksen edelleen jatkuvasta luomisvoimasta ja soittimen suvereenista hallinnasta. Tiiviiksi hitsautuneen yhtyeen soitosta paistaa myös soittamisen riemu: vielä tässä potkitaan!

Pekka

Elonkorjuu: Footprints (Touch Records TCHCD-8, 2015)

www.elonkorjuu.fi

Scapa Flow silloin ja nyt

Scapa FlowRajalinjoja, uutta ja vanhaa aaltoa, Elmua ja Kaivopuiston konsertteja ‒ kaikki tämä oli ajankohtaista vuonna 1980. Yhteistä tuolle ja tälle kuluvalle vuodelle on Scapa Flow. Vuonna 1980 ilmestyi yhtyeen ainoa albumi ”Uuteen aikaan”, muutama kuukausi sitten se julkaistiin vinyylinä uudelleen.

Me patut muistamme 70-luvun lopun aika ristiriitaisena aikana. Punk räjäytti monien tajunnan niin totaalisesti, että osa sitä ennen tehdystä musiikista julistettiin aikansa eläneeksi. Halveksittuina esimerkkeinä monipolvisesta, virtuoosisesta ja keskittyneempää kuuntelua edellyttävästä progressiivisesta rockista taisivat toimia ELP ja Yes. Totuuden nimessä on toki myönnettävä, että joissain tapauksissa tekotaiteellisuus ja itsetarkoituksellinen äkkivääryys toimivat kuin silikonit: täyttivät mutta eivät ravinneet.

Kuohunnan alla omaan tyyliinsä tyytyväiset kokoonpanot, myös suomalaiset, jatkoivat vaivihkaa. Yksi näistä oli 70-luvun puolivälissä aloittanut helsinkiläinen Scapa Flow.

Tuolloin ilmestynyt Back Beat -lehti julkaisi Jouni Revon kirjoittaman jutun yhtyeestä, joka alkuvuodesta 1980 oli viimeistelemässä kiekkoaan. Jouni taisi tuntea jonkun tai jotkut soittajista, ja pääsi sillä varjolla studiolle. Teksti on kopioitu Jounin luvalla sellaisenaan Back Beatista 3/1980, muutama ladontavirhe korjattu.

###############################################################################

Scapa Flown uusi aamu

Scapa Flow. Skotlannin pohjoispuolella olevassa Orkney-saaristossa, maailman sodissa Englannin laivaston päätukikohtana, kertoo maantieto ja historia. Scapa Flow on myös lupaava helsinkiläinen rock-yhtye, joka on nyt levyttänyt ensilevynsä Kompassille.

Scapa Flow BackBeatMiksiköhän jonkun pitäisi kiinnostua jostain täysin tuntemattomasta pikkubändistä? Eikä Scapa Flow ole edes uutta aaltoa. Mitä ihmeen uutta aaltoa? Scapa Flow on yksi esimerkki siitä, kuinka paljon Suomessa on lupaavia yleisölle tuntemattomia yhtyeitä, jotka tarvitsisivat ennakkoluulottomien musiikinkuuntelijoiden tukea. No, selvitetään nyt hieman mistä on kysymys.

Nelisen vuotta sitten perustetussa bändissä soittavat tätä nykyä Timo Seppänen (kitara), Leevi Leppänen (rummut), Asko Ahonen (basso), Ismo Järvinen (saksofonit, huilu), Eero Kolehmainen (koskettimet), sekä vastakkaista sukupuolta edustava, ei enää teini-iässä oleva Pia Noponen (laulu, huilu). Harvemmin suomalaisbändeissä näkee nais-/tyttölaulajia, joten tervetullut lisä kotimaiseen rocklaulajatarkaartiin Scapa Flown Pia varmasti on. Muutenkin kokoonpano on mielenkiintoinen soittimiltaan.

Scapa Flown musiikki on valmiiksi sävellettyä ja hiottua, joskin improvisaatiolle on jätetty tilaa ainakin soolojen muodossa. Laululla tulee olemaan kohtalaisen suuri osuus ja tulevaisuudessa on tarkoitus saada stemmat toimimaan. Neljä yhtyeen jäsentä osallistuu vokaalitouhuihin, joten näillä näkymillä varsin monipuoliselta vaikuttaa Scapa Flown musiikki-ilmaisu. Sanoitukset ovat suomenkielisiä, ja niistä vastaa kukin vuorollaan. Yhtyeellä on myös kaksi ulkopuolista sanoittajaa.

Yhtyeen jäsenet tiedostavat tilanteensa hyvin ja ennakkonäkymillä ei pelkkää ”hyvää” musiikkia soittava ryhmä menesty kotimaisissa musiikkiympyröissä. Toivottavasti Scapa Flown levy tulee ensin kunnolla tarkistetuksi kuulijoiden taholta, ettei taas päädytä vanhaan kunnon ”taas sitä tylsää kelailua” -ennakkoluuloon. On hienoa, että Suomessa soi myös raivoisa rock’n’roll (vrt. Eppu/1 000 000 Oy jne), mutta muunkinlaista pop-musiikkia löytyy yllin kyllin.

Keikkoja on tehty silloin tällöin ja ensi kesänä ovat suunnitelmissa ainakin Kaivopuisto ja muutamat festivaalit. Elmu saa kehuja (samaten Lepakko) monestakin syystä. Jengi on lähentynyt ja nuoremmatkin intoilijat ovat todenneet usein että ”ahaa, tällaistakin musaa soitetaan”. Vanhan onnistuneesta keikasta bändi haluaa muuten julkituoda vilpittömät kiitoksensa ystävälleen Mikolle, joka auttoi hyvän fiiliksen välittämisessä.

Se pop, josta bändin jäsenet ovat ehkä saaneet vaikutteita mutta nimenomaan olleet kiinnostuneita noin kuulijan kannalta katsoen koostuu valtaosaltaan 70-luvun suurista nimistä Bowie, Jethro Tull, King Crimson sekä ennen kaikkea Genesis, jota kaikki ylistävät kuorossa, eikä tietysti syyttä. Bändin tytön, Pian, mielilaulajatar on Bonnie Raitt ja kovasti hän on innostunut myös Heartin Ann Wilsonista. Ja kyllähän tuollaista reipasta otetta suomalaisiinkin naislaulajiin kaipaisi (yleensähän kevyen musiikin alueella jako on liian selvä: valitaan joko iskelmät tai rauhallinen jazz-vivahteinen laulanta).

Tätä kirjoitettaessa Scapa Flown lp (nimeltään luultavasti ”Uuteen Aamuun”) ei ole vielä ilmestynyt, mutta eiköhän se ole pikapuoliin kaupoissa. Levy tulee siis Kompass-merkillä ja tuotannosta vastaa Lasse Rönkä. Äänitys on tehty Birdland-studiolla Helsingissä. Lopullisissa miksausvaiheissa soundit kuulostivat ilmavilta ja pehmeiltä, (minkä vuoksi) täytyy toivoa että ne eivät paljon muuttuisi levylle prässättynä.

Musiikista on sanottava että kuulemani perusteella kysymyksessä on todella upeasti yhteensoittava yhdistelmä. Biisit olivat maukkaasti loppuun asti hiottuja ja laulustemmat paikallaan. Sanoituksista en päässyt vielä selville, mutta eiköhän niistäkin päästä vielä kuulolle lp:n ilmestyttyä.

Laulu on tyylikkään varmaotteista, joskin olen henkilökohtaisesti mieltynyt korkeampiääniseen naisvokalisointiin tällaisen musiikin yhteydessä. Pia tuntui laulavan levyllä hieman matalammalta, mutta olisiko kyseessä hänen oma tyylinsä vai hieman muuntautuneet äänitystulokset. Hallittua oli laulanta kuitenkin kauttaaltaan, mitä piirrettä suomenkielinen teksti tarvitsee rutkasti tullakseen vastaanotetuksi ja ymmärretyksi.

Instrumentaalipuolelta on kehuttava erityisesti rumpali Leppäsen tukevaa mutta huiman svengaavaa otetta sekä kitaristi Timo Seppästä, jonka sähköinen sooloilu oli ytimekästä ja kontrolloitua. Akustisen kitaran käyttö peittosi kaikki ennakkoluulot. Taitavasti ja kekseliäästi eri sävelpyörteisiin sovitettu akustinen oli esimerkki loppuun saakka jäsennellystä musiikista. Koskettimet olivat hartailla ja mahtavilla soinneillaan elävöittämässä kappaleita ja kokonaisuudessaan meininki oli ja on ihailtavan melodiatajuista. Näkisin pienen pieniä vaikutteita yhtyeistä Camel ja Jethro Tull, mutta erittäin omaleimainen musiikki on ehdottomasti kysymyksessä.

Paremmin kuulin kolmea säveltä, joista ”Koi” oli tuollainen pariminuuttinen pikkunätti instrumentaali, jossa huilu soi näppärästi keinahdellen. Miksi tästä voisi yrittää vaikka singleä, vaikka tuskin Scapa Flow sittenkään mikään singlebändi on. Käsitykseni mukaan kaikki biisit ovat lauluja pisimpien keston ollessa tuolla kuuden minuutin kieppeillä. Joten ei sitten pelkoa levypuoliskon täyttävistä massiivisista opuksista, joita klassisen ja rockin (tässä tapauksessa onnistunut) yhdistelmät usein ovat tuottaneet kuulijoiden iloksi / suruksi.

Kaiken kaikkiaan näkisin tämänkin musiikkityylin uuden tulemisen hyvin valoisana myös kotimaassa ja mikäs sen riemukkaampaa kuin vauhdikkaan rockin ja hiotun progressiivisen musiikin yhteinen voittokulku. Scapa Flown debyytti lupaa kaunista kevättä.

J.R.

###############################################################################

Tämän päivän näkökulma

Scapa Flown ainoan, alkuperäisenä aikamoisiin hintoihin nousseen vinyylin on julkaissut uudelleen Viima Records (VIIMA 101), kätilönä on toiminut mm. Viima-yhtyeen kitaristina vaikuttava Mikko Uusi-Oukari. Uudelleenjulkaisu on toteutettu pieteetillä: aukeavat kannet, kansissa yhtyeen tarina kuvineen, tukevassa sisäpussissa lisää kuvia, kopio alkuperäisestä liitteestä, laadukas vinyyli. Ja pieni, 500 kappaleen painos, joten ostoaikeissa olevien kannattaa kiirehtiä. Kiekkoa löytynee asiallisista levykaupoista.

Muistelin ennen tätä uutta tutustumista Scapa Flowsta aikoinaan mieleen jääneitä ominaispiirteitä: huilun ja koskettimien yhteensoittoa, Pian laulua, harmonioita, jäntevää komppia.

Enkä ihan väärin muistellut, sillä tukeva pohja – Leevi Leppäsen rummut ja Asko Ahosen basso – potkivat jämäkästi esimerkiksi avauskappaletta ”Valmiina heräämään”. Timo Seppänen vetäisee pirteän soolon, Pia Noposen huilu värittää hänen itsensä säveltämää ja sanoittamaa kappaletta. Melodista, helposti ymmärrettävää progea sellaisena kuin minä termin ymmärrän.

Eero-Pekka Kolehmaisen ja Ismo Järvisen ”Salaisuuksien satiiniverhoissa” huilu ja kitara aloittavat ukkosen säestämänä vuoropuhelun, Leppänen ja Ahonen kuljettavat biisiä tasaisesti ja määrätietoisesti. Seppäsen kitaroinnissa on espanjalaisia vaikutteita, laulajana vaihteeksi Järvinen. Taitavasti rakennettu huippumelodinen kokonaisuus. Kyllähän instrumentaalisen väliosan huilut tuovat eittämättä mieleen Jethro Tullin, kuten myös ”Mikä aamu” -biisin alku- ja loppuosan huiluvetoinen kulmikas melodia. Keskivaiheilla päästelläänkin sitten saksofonin ja koskettimien varassa parhaaseen lentävään Wigwam-tyyliin. Ja eihän biisi lentäisi ilman Leppänen-Ahonen-akselin junamatkan tasaisuudella jytkyttävää komppia. Toinen Wigwam-muistuma tulee ”Askel ylöspäin” -biisin jyhkeän melodisista käänteistä ja Timo Seppäsen komeasta loppusoolosta.

”Tuuleen kaiverretut portaat” – Noposen äänessä on Maaritin kirkasäänistä melodisuutta, piano vahvistaa mielikuvaa. Kevyesti jazzahtava melodia hieman Carita Holmströmin hengessä, albumin iskelmällisin kappale. Seppäsen osuvat akustiset kitarakuviot. Yhdessä instrumentaalisen, hyvinkin Tull-henkisen ”Koi”-biisin kanssa Scapa Flow todistaa osaavansa myös jazz-rockinsa.

Kappaleiden runolliset sanoitukset – tämäntyyppiset sanoitukset yleensäkin – lienevät olleen yksi syy tuohon alussa kuvattuun progressiivisen musiikin vieroksumiseen. Ei maailman parannusta, ei suurta sanomaa, ei ihmissuhteiden erittelyä. Ehkä senkin vuoksi nuo kaunistelemattomat ja rääväsuisetkin kuvaukset tylystä arjesta ja nuorison pahoinvoinnista löysivät hedelmällisen kasvualustan. Nimikappale ”Uuteen aikaan” tosin kuvaa ydinonnettomuutta tai tuhoa, profeetallisesti kuusi vuotta ennen Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta. Sanoituksia ovat tehneet Seppo Parkkinen, Esko Salervo sekä Pia-Maria Noponen.

Ajan tuottaman perspektiivin avulla lokeroin Scapa Flown Wigwam-Tabula Rasa-akselin perinteeseen. Ehkä yhtyeestä ei löydy instrumenttinsa virtuoosia Gustavssonin, Österbergin, Rechardtin tai Silvennoisen tapaan, mutta yhtyeenä Scapa Flow kuuluu hyvinkin samaan kastiin. En muuten yhtään ihmettele, että juuri Mikko Uusi-Oukari on junaillut Scapa Flown julkaisun, sillä tunnistan tässä ja yhtyeensä Viiman musiikissa samanlaista melodista ajattomuutta. ”Uuteen aamuun” on ehdottomasti uudelleenjulkaisun väärtti.

Pekka