Riitala ”Me Me Me Me Me”, 2022

”Koska tunnuit pitävän sekä Intergalactic Huso Orchestran lätystä, että suoritteistani Kimmo Pörstin soololevyillä, julkenen paiskata tämänkin sekametelisopan suuntaasi”, kirjoittaa multi-instrumentalisti Jari Riitala ironisesti nimetyn ja kuvitetun soolotuplan saatteessa. Riitala on tosiaan tullut tutuksi pätevänä proge- ja jazzrockmuusikkona useammallakin levyllä, pääasiallisin soittimensa on jo nelisenkymmentä vuotta ollut basso.

Nyt käsillä on siis miehen soolo – yli 100 minuuttia, 22 biisiä lähes yksin ahkeroitua musiikkia, sillä kaikista sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista, instrumenteista, laulusta, äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista, jopa kannen kuvasta vastaa Riitala itse – minä, minä ja minä. Aikamoinen ”monster double album”, kuten englanninkielisessä promotekstissä lukee. Tarkoittaa siis musiikin määrää ja suorituksen mittavuutta. Tätäpä ei olekaan synnytetty yhdessä yössä.

Hattua pitää nostaa.

Riitala itse kuvailee tuplan vaihtelevia musiikkityylejä: progressiivista rockia, soulia, r&b:tä ja fuusiojazzia. ”Lokeroimattomuus on kaupallinen itsemurha, mutta toisaalta musiikki toivottavasti yllättää, ainakaan se ei ole tylsää”, tulkitsen promotekstiä.

Tyylit todella vaihtelevat villisti! Löydän vertailukohdan ulkomailta. Ja sitten taas seuraavaan biisin jonkun täysin toisen. Jos nyt kolme nimeä tähän listaan – kaikilla on yhtäläinen taito ja tahto työstää valtavasti musiikkia, ainakin useimmiten tasalaatuisesti; mistä sitä kumpuaakaan! Todd Rundgren, Prince, Daryl Hall. Ainakin omassa mielessäni tuota trioa yhdistää melodiantaju, läpitunkeva musikaalisuus, kahden ensimmäisen tapauksessa myös instrumentaalinen monipuolisuus.

Riitala, olet kovassa seurassa!

Kun Riitala hempeilee soulahtavasti, myös kotimainen Tuomo vilahtaa mielikuvissa. Hattua pitää nostaa tyylitajustakin, siihen luen nykytekniikan rajattomien mahdollisuuksien rajoittamisen: vaikka aikaa, taitoa ja mahdollisuuksia olisi, kussakin biisissä on vain ne elementit, jotka saavat sen toimimaan. Ei siis tiluttelua, lurittelua ja näyttämisenhalua.

Biisi biisiltä en tuplaa perkaa. Kansitekstin mukaan kappaleiden synty ajoittuu vuosille 1982–2021, toteutukset lienevät viime vuosilta. Kukin biisi on vihkosessa hyvin taustoitettu. Aika erilaisista lähtökohdista Riitala on saanut aikaiseksi yhtenäisen, elävän ja kiinnostavan kokonaisuuden – vaikka itse sitä sekametelisopaksi kutsuukin.

Riitala: Me Me Me Me Me (JJRCD01, 2022)

Fyysistä tuplaa voi näköjään tilata Bandcampista (riitala.bandcamp.com), musiikki löytyy myös digipalveluista.

Advertisement

Esa Kotilainen ”Unisali”, 2021

Vuodesta 1977 ja Esa Kotilaisen suomalaisittain uraauurtavasta ”Ajatuslapsesta” on melkoisesti aikaa. Tuolla albumilla oli biisisikermä ”Unisalissa”, jonka pariin teemaan (”Vartija”, ”Näkymä”) Kotilainen palaa tällä uudella levyllään – ehkä voi siis puhua ”Ajatuslapsen” jatko-osasta? Sikälikin, että ”Unisalin” kannen on taiteillut Kari Sipilä, sama mies, joka teki kannen myös ”Ajatuslapseen”.

Ajat ovat kuitenkin toiset.

”Unisali” on osin huomattavasti sähköisempi kuin ”Ajatuslapsi”, ovathan kahdentoista teeman ”Unisali”-kokonaisuudella mukana Anssi Nykänen ja Lauri Porra. Esimerkiksi ”Ystävä” äityy varsin painavaan, metallimaiseenkin paisutteluun ja jymistelyyn. ”Ajatuslapselta” tuttu ”Vartija”-teema rullaa myös rumpujen ja basson kannattelemana hyvinkin tarttuvasti.

Toisaalla taas Kotilainen virittelee seesteisempiä tunnelmia: ”Luola” on jännittävä, jännitteinen ja elokuvallinen tippukiviefekteineen, Nykänen ja Porra virittävät täsmälleen oikeanlaista odotusta. Joka jatkuu ”Lintuluonto”-teemassa – jossa myös Porran maukkaan melodinen bassosoolo. Loistavaa!

”Pikkulinnun unilaulun” kaunis melodia kuulailla koskettimilla – tai millä lieneekään: Kotilaisen arsenaaliin on listattu toistakymmentä soittopeliä – yhdistettynä Nykäsen ja Porran tyylipuhtaan hillittyyn säestykseen voisi tuottaa jopa populaarisuosikin. ”Unisalin” päättää hitaasti kehittyvä, hypnoottinen ja rauhoittava ”Kohti linnunrataa” – kohinaa ja helinää sopivissa määrin.

Yli kymmenminuuttinen ”Himalaja” täydentää albumikokonaisuuden, se on oma sooloteoksensa. Kotilaisen mukana eivät siis liitele Nykänen eikä Porra. Kuten kappaleen nimikin kertoo, Kotilainen liikkuu itämaisissa tunnelmissa. Hieman tästä tulee menneiden vuosikymmenten syntikkasuosikki Kitaro mieleen, vaikka nyt ollaankin epäkaupallisempia ja kokeellisempia.

Esa Kotilaisen tuotannon räväkkäämpään päähän sijoittuva ”Unisali” osoittaa, että taitelijalla riittää vielä virtaa ja mielikuvitusta vaikka uraa on takana jo lähes puoli vuosisataa. Laadusta ja tyylistä tinkimättä, voisi taas kerran sanoa.

Esa Kotilainen: Unisali (Presence Records, PRECD 097, 2021)

Kimmo Pörsti ”Past And Present”, The Guildmaster “The Knight And The Ghost”

Olenko haukannut liian suuren palan? Lupasinko Kimmo Pörstille olemattomia? Löydänkö näiden kahden, valtavasti hienoa progepohjaista musiikkia sisältävän albumin sisimmän? Annoskoko on nimittäin tässä tapauksessa ylitsevuotava.

Olen kahlannut vuoron perään Kimmo Pörstin soololevyä sekä The Guildmaster-kokoonpanon kiekkoa, autossa ja kotona. Yhdistäväksi tekijäksi olen mieltänyt – osittain molemmilla levyillä soittavien samojen muusikoiden lisäksi – läpikäyvän, monesti romanttissävyisen melodisuuden. Joka on puolestaan johtanut ajatukseni viime ajat soittolistallani viihtyneeseen italialaiseen progeen.

Onko näin, vai kuulenko omiani?

”Olen ollut viime vuodet niin paljon tekemisissä osaavien italialaisten säveltäjien ja muusikoiden kanssa (esim. Oliviero Lacagnina ja Alessandro Di Benedetti), että varmasti sieltä on jäänyt vaikutteita alitajuntaan. Myös sekin taitaa olla yhtymäkohta, että italialainen proge on pääsääntöisesti varsin melodista ja lyyristä, ja nuo ovat myös minulle tärkeitä asioita.” Näin vastasi levyprojektien vetovastuun kantanut säveltäjä, rumpali ja kosketinsoittaja Kimmo Pörsti.

Täytyy myöntää, että kuuntelun alussa molemmat levyt kietoutuivat yhdeksi isoksi progevyyhdiksi. Välillä oli pakko tarkistaa, kumpi levy onkaan soimassa. Musiikin määrä läkähdytti. Mitkäs näiden erot oikeastaan ovatkaan, kysyin Kimmolta, kun ilmestymisetkin ajoittuivat muutaman kuukauden sisään?

”Aloitin ”Past And Present” -levyn valmistelut pian sen jälkeen, kun The Guildmasterin ”The Knight And The Ghost” valmistui. Eli kyllä niillä aika läheinen ajallinen yhteys on. Molemmilla levyillä Rafael Pacha on suuressa roolissa; hän on säveltänyt Guildmasterille monia kappaleita ja hän auttoi minua myös viimeistelemään muutaman kappaleeni ”Past And Presentille”.”

Säveltäjä, kitaristi ja kosketinsoittaja Rafael Pachan vaikutus näiden levyjen syntyyn oli siis merkittävä; jopa niin, että hänen ansiotaan on The Guildmaster -kokoonpanon tai -projektin synty.

 ”The Guildmaster perustettiin nimenomaan siksi, koska ihastuin Rafaelin musiikin folk- ja keskiaikavaikutteisiin. Vaikka hän itse soittaa monia ”oikeita” instrumentteja, hänen [omilla] levyillään oli käytössä rytmikoneita, jotka minusta eivät sopineet asiaan. Niinpä ehdotin, että tehdään samanlaista musiikkia ihan oikeilla rummuilla ja koko bändillä. Se on sitten makuasia, kutsuako sitä folk-vaikutteiseksi progeksi vai progevaikutteiseksi folkiksi:). Ton Scherpenzeel oli siinä mielessä nappivalinta projektiin, että hänen musiikissaan (sekä Kayakilla että Tonin soololevyillä) on aina ollut upeita keskiaikaisia vaikutteita.”

Näihin korviin The Guildmasterin ”The Knight And The Ghost” on hyvin rytmikäs, kansanmusiikkivaikutteinen teos. Vaikka en ole perehtynyt keskiaikaisuuteen ja tuon ajan musiikkiin, kuulen musiikin poljennossa ja sävelmissä menneitä vuosisatoja, maanläheistä kulmikkuutta.

Monista Pörstin levyistä poiketen albumin muusikkojoukko on melko kiinteä. Rafael Pachan, Kimmo Pörstin ja Ton Scherpenzeelin lisäksi merkittävässä roolissa on basisti Marco Bernard. Vaikka mukana on parikin eri laulajaa, kokonaisuus ja syke on hyvin yhtenäinen.

Ehkä olen niin kiinni perinteisessä progessa, että Kimmo Pörstin omissa nimissään julkaisema ”Past And Present” maistuu näihin korviin The Guildmasteria mieluisampana. Sen juuret ovat nimensä mukaisesti kultakauden progessa. Eikä siinä kuitenkaan kaikki.

”Past And Presentillä on myös jonkin verran folk-vaikutteita, mutta siinä on ehkä laajempi skaala, koska olen omilla levyilläni ottanut enemmän vapauksia mennä eri suuntiin. Itse olen tietysti jäävi sanomaan, mutta pääpaino ”Past And Presentillä” lienee melodisessa progessa, mutta mukana on myös 2 – 3 biisiä enemmän fuusio/groovemusan suuntaan… ja on siellä yksi jazz-valssikin.”

Juuri näin kuulen itsekin. Kauniita kosketinvetoisia melodioita, ärhäkkäitä kitarasooloja, ujeltavia syntikkaosuuksia, jopa viulua, selloa, huilua… kaksi laulettua biisiä erottuvat pääosin instrumentaalisen albumin joukosta. Ehkä ne katkaisevat häpeilemättömän romanttisia instruja ja rytmittävät albumia? Tälle kuuntelijalle instrumentaalinen kokonaisuus olisi kyllä riittänyt vallan mainiosti – varsinkin, kun se on näinkin raikkaalla mielikuvituksella ja hyvällä maulla toteutettua.

”Kummallakin levyllä on johtotähtenä se noudattamani periaate, että musiikki on ihmisten soittamaa (virheineen päivineen:). Eli konemusiikin jätän sitten suosiolla muiden tehtäväksi.”

Vaikka koostaminen onkin epäilemättä tapahtunut bittivetoisesti, soitosta paistaa inhimillisyys. Kimmon mainitsemia virheitä en kuule tai osaa kuunnella.

Hienoa, ajatonta musiikkia! Täytyy vielä lisätä, että runsaina rönsyävine kansitaiteineen ja liitteineen kokonaisuudet poikkeavat edukseen näinä niukkuuden ja oikopolkujen aikoina. Ne ovat esimerkillisiä osoituksia, että paneutuminen ja vaivannäkö kyllä kannattaa.

Tähän sopii hyvin peeässä, jossa Kimmo kertoo musiikillisista vaikutteistaan. Minua nimittäin kiinnostaa, millaisia musiikillisia reittejä soittajat ovat vaeltaneet.

”Muiden koulukavereiden kuunnellessa Hurriganesia 70-luvulla minä ”harhauduin” jo varhain sellaisten bändien piiriin kuten Three Man Army, Jojo Gunne, Budgie ja Deep Purple. Ian Gillanin ”Clear Air Turbulence” ja Roger Gloverin ”Elements” johdattivat sitten kunnianhimoisemman musiikin piiriin. Progevaihde jäi pysyvästi päälle vaihdettuani Hullujussin levyt Emerson, Lake & Palmeriin divarissa.”

”Kotimaisista varsinkin Wigwamit ja Pekka Pohjolan 70-luvun tuotanto olivat tärkeitä suunnannäyttäjiä. Dan Fogelberg on ollut suuri vaikuttaja, vaikkei progea olekaan. Nykyään kuuntelen musiikkia muutenkin aika monipuolisesti. Äkkiseltään tulee seuraavia nimiä mieleen: Camel, Crusaders, Keiko Matsui (ne levyt, missä ei ole rytmikonetta sykyttämässä:), Supertramp, Spooky Tooth, Lee Ritenour, Kenso, David Hines, Steely Dan…”

Eikä se siihen ole jäänyt.

Olen aikoinaan arvioinut Kimmo Pörstin musiikillisia aikaansaannoksia Mist Season- ja Paidarion-kokoonpanojen puitteissa. Monipuolinen progemies, rumpali, säveltäjä, kosketinsoittaja, joskus jotain muutakin. Sekä tarmokas projektien puurtaja ja kokoonjuoksija:

”Olen aina silloin tällöin ollut vuosien varrella mukana Jan-Olof Strandbergin projekteissa, joissa ovat vierailleet mm. Michael Manring ja James LoMenzo. Jan-Olofin kanssa perustimme myös Paidarion-yhtyeen reilut 10 vuotta sitten. Se on tehnyt 3 levyä mutta viime vuodet se on ollut lepäämässä.”

”The Samurai of Prog perustettiin niin ikään reilut 10 vuotta sitten Marco Bernardin toimesta; hän pyysi mukaan minut, sekä Rhode Islandista kotoisin olevan Steve Unruhin. Levyillä on mukana myös suuri joukko vierailijoita, tunnetuimmasta päästä lienevät Jon Davison (Yes) ja Roine Stolt (The Flower Kings). Olemme tehneet tähän mennessä 11 levyä, ja yhtyeelle on muodostunut aika vankka kannattajakunta etenkin Euroopassa ja Japanissa.”

”Eräs The Samurai of Progin vieraista on ollut espanjalainen multi-instrumentalisti Rafael Pacha. Pyysin häntä mukaan edelliselle soololevylleni ”Wayfarer”. Yhteistyömme sujui hyvin ja tykästyin myös hänen soittoonsa ja musiikkiinsa niin paljon, että ehdotin hänelle, että perustaisimme oman projektin folk-proge-tyylistä musiikkia varten. Kun mukaan lähtivät vielä Marco Bernard (jonka kanssa minulla on siis jo yli 10 vuoden kokemus) ja hollantilainen Ton Scherpenzeel (Camel, Kayak), syntyi The Guildmaster. Olemme parhaillaan valmistelemassa Guildmasterin toista levyä eli juttu ei jäänyt vain yhden levyn projektiksi.”

Rikk Eccent ”Black Halo”, 2020

Taito rakentaa monikerroksinen, tiukasti soiva ja kiinnostavuutensa säilyttävä kokonaisuus – siinä Rikk Eccent on taitava ja näkemyksellinen. ”Black Halo” on soinut niin autossa kuin kotona varmaankin toistakymmentä kertaa, ja jokainen kuuntelukerta on kasvattanut kuuntelunautintoa: syvyyttä löytyy. Olisiko tämä kolmas Eccentin levy triosta se kestävin?

Jos kategorisointia halutaan, ehkä spacerock olisi se luontevin lokero, siellä progressiivisessa kulmauksessa. Tunnelma on hyvin tiivis ja tummanpuhuvakin, biiseissä on jykevät pohjat, syntikat kohisevat, kitarasooloissa on jujua. Biiseissä on samantyyppistä näkemyksellisyyttä kuin – gulp – David Bowiella ja Peter Gabrielilla. Jälkimmäinen tulee mieleen myös herra Eccentin laulutulkinnasta. Äänessään on lohdullista melankoliaa, uhkaa silloin, kun on sen paikka.

Yksittäisiä biisejä en lähde levyltä erottelemaan, sillä ”Black Halo” soi yhtenä ja yhtenäisenä, jopa majesteetillisena – valoa ja varjoa, jännitystä ja laukeamista. Aikamoinen suoritus ottaen huomioon kannen krediitit: ”All songs written, arranged, engineered, performed ja produced by Rikk Eccent”.

Suosittelen keskittynyttä kuuntelua.

Rikk Eccent: Black Halo (Eccentrikk Media RECD 0003, 2020)

Bernard And Pörsti ”Gulliver”, 2020

Eräänä kesänä eräässä levykaupassa Italiassa: huomaan, että putiikin valikoimassa on hyvinkin runsaasti tuon maan nimekkäiden, usein jo 70-luvulla aloittaneiden artistien levyjä, vanhoja, uusia ja uudelleenjulkaisuja. Osa niminä tuttuja, mutta musiikillisesti vieraita. Näytän myyjälle muutaman tutun kiekon, ja kyselen vastaavan tyylisiä vilautellen samalla kysyvästi tuntemattomien artistien levyjä. Ystävällinen myyjä etsii musiikkinäytteitä juutuubista, osaan esittelemistäni levyistä hän nyrpistää nenäänsä: et kyllä siitä tulisi pitämään, jos kerran makusi on tuo.

Ostettavien pino tiskillä kasvaa. Maksun koittaessa kaveri kysyy, miksi ihmeessä musiikinkuuntelija Suomesta pitää italialaisista artisteista – tai yleensäkin italialaisesta progesta, kun kaupan hyllyt pullistelevat sitä alkuperäistäkin, eli genesistä, pinkfloydia, jethrotullia ja jeessiä, muun muassa.

Vastaus on sama, kuin ”Gulliverin” kohdalla.

Se yhdistää vaikutteita monista klassisista, melodista progea mestarillisesti työstäneistä yhtyeistä ja lisää siihen italialaisen musiikkikulttuurin ominaispiirteitä. Se on lohduttavan tuttua, kuitenkin riittävän omaperäistä. Ja luonnollisesti pieteetillä – sekä mahtavalla rohkeudella – toteutettua: miksi ihmeessä käyttää sordiinoa?! Paljon, enemmän, eniten.

Vaikka ”Gulliver” on merkitty basisti Marco Bernardin ja rumpali Kimmo Pörstin nimiin, mukana on koko Samurai of Prog -poppoo, mm. Steve Unruh, Carmine Capasso, Luca Scherani, Stefano Galifi…. vahva saapasmaan edustus myös sävellyspuolella varmistaa, että musiikillisen virran annetaan soljua väkevänä ja patoamatta. Täysin ajatonta, taidokkaasti toteutettua, kansia ja muita tilpehöörejä myöten. Gulliverin matkoja on nautinnollista seurata.

Palaan italialaiseen levykauppaan.

Kauppias nostaa esille levyjä artisteilta, jotka nimensä perusteella niputan iskelmäksi. ”No myöhemmin kyllä”, toteaa kauppias. ”Mutta kaksi-kolme ensimmäistä albumia olivat hyvinkin kokeellisia”. Kansia myöten, huomaan. Pinoon vaan, luottokortti esiin. Hieno musiikkimaa!

Bernard And Pörsti: Gulliver (Seacrest SCR-1023, 2020)

Kimmo Pörsti ”Wayfarer”, 2020

Maestro Pörstin musiikkiin olen törmännyt muutamaankin otteeseen sekä eri kokoonpanojen levyillä että myös konsertissa. Enemmän on enemmän, missään ei himmailla, vaivoja ei säästellä, rajat on tehty ylitettäviksi – isoa, värikästä ja hiottua musiikkia suurella vaivalla ja periksiantamattomalla pieteetillä toteutettuna.

Sinfoniseksi progeksi tätä kai voisi kutsua – paitsi silloin, kun nostetaan kierroksia jazzrockin hengessä.

Rumpaloimisen lisäksi Kimmo Pörsti on myös säveltänyt osan kappaleista sekä soittaa joissain biiseissä mm. koskettimia, bassoa, kitaroita… monitaituri siis. Aikamoinen urakka, johon on tietty lisättävä kokonaisuuden hallinta: ”Wayfarer” on osallistuvien muusikoiden osalta värikäs tilkkutäkki. En aio luetella lähes pariakymmentä eri asteisesti osallistunutta muusikkoa, he ovat progea seuranneille tuttua porukkaa Espanjasta, Italiasta, Chilestä, Japanista, Britanniasta, Saksasta, USAsta ja Suomesta.

Teknologia olisi tarjonnut tilaisuuden myös hyvinkin koneellisiin ratkaisuihin ja samalla soittajakaartin supistamiseen, kuten Pörsti kansiteksteissä toteaa. Periaatteena on kuitenkin ollut oikeiden muusikoiden ja soittimien käyttö – sekin toki tekniikan mahdollistamana: tiedostot ovat tehneet musikaalista siksakkia.

Oikeat soittajat – ja varsinkin persoonalliset laulajat – nostavat ”Wayfarerin” omiin sfääreihinsä. Eniten ihailen chileläisen Rodrigo Godoyn mahtavaa ja mahtipontista tulkintaa. Hänen äänessään on italialaista melodramaattisuutta ja falsettiakin pateettisuuteen sortumatta. Godoyn ääni tulkitsee maanmiehensä, kosketinsoittaja Jaime Rosasin kohtalokkaat biisit juuri oikealla intensiteetillä. Pitänee perehtyä tarkemmin heidän omiin tuotoksiinsa. Monien vuosikymmenten liemissä keitetty ja Suomessakin esiintynyt Jenny Darren kantaa kunnialla brittiläisten naislaulajien tarinankerronnallista lippua.

Instrumentalisteista ja säveltäjistä nostan esiin Jari Riitalan. Hänen käsialaansa ovat levyn kaksi selkeimmin jazzrockiin kallistuvaa biisiä ”Thunkit” ja ”Witch Watch”. Ensimmäisessä, huimasti kiitävässä melodisessa instrussa Riitala ja Dave Bainbridge nostavat kitaroillaan ja koskettimillaan vuoronperään kierroksia – soundimaailmaan haetaan innoitusta ihanalta 70-luvulta. Mainio veto, jonka kuvittelisi livenä toteutetuksi, jos ei muusta olisi tietoa. Jälkimmäisen biisin rennossa, Marek Arnoldin sopraanon vetämässä groovessa viihtyy siinäkin.

”Wayfarer” on ollut Pörstiltä melkoinen puristus. Paketti on laadukkaasti viimeistelty kansia ja vihkosta myöten. Erityisesti kunnioitan sitä, että alussa mainitsemani ”enemmän on enemmän” -ajatus ei tarkoita tukkoon soitettua musiikkia, revitteleviä yliannostuksia, satoja sähkökitaroita tai loputtomia venytyksiä. Jokaisessa biisissä on ajatus, jonka harkittu ja hallittu esillepano kertoo tyylitajusta. Instrumentaaliset ja lauletut kappaleet täydentävät toisiaan. Ilmaa riittää hengittämiseen.

Loistelias kokonaisuus.

Kimmo Pörsti: Wayfarer (Seacrest SCR-1025, 2020)

Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)

Esa Kotilainen ”Tellus”, 2019

En lainkaan ihmettele, että Esa Kotilaisen uusimman teoksen julkaisukonsertti järjestettiin Temppeliaukion kirkossa: jo nimibiisi ”Tellus” nousee taivaan ääriin porisevien syntikoitten ja Anssi Nykäsen perkussioiden rytmittämän alun jälkeen. Kohtalokas, hitaasti kierroksia keräävä, kuulaiden koskettimien kartoittama melodia. Taustalla kohisee avaruus. Mahtava ja mahtipontinenkin aloitus Kotilaisen hienolle uutuudelle. Kuulenko jylhässä biisissä maapallon tuskankouristuksia, tai ainakin alistunutta melankoliaa?

Tuotteliaan ja musiikillisesti monipuolisen Kotilaisen uraan on mahtunut niin haitarimusiikkia, soivia koneita, muokattuja luonnon ääniä kuin Wigwamin progepoppiakin. Henkilökohtaisesti miellän hänet kuitenkin ennen kaikkea syntikkavelhoksi – tälläkin levyllä kosketinarsenaalia on pitkä lista. Varmemmaksi vakuudeksi kansien kaneetti lupaa, että ”No computers were used in this production”.

”Tellus” ja sen viisi kappaletta edustavat tutumpaa ja turvallisempaa Kotilaista. Nykäsen rummut pitävät musiikin liikkeessä, melodiakoukkujen ympärillä kuohuu, pulputtaa, jyrisee. On ”Tellus”, ”Musta kuu”, ”Punainen kuu”, ”Seulaset” ja ”Avaruusromua”, vilkkuvia tähtiä ja mustaakin mustempaa avaruutta, myöhäisillan ja yön musiikkia. ”Punaisen kuun” itämaisia kiemuroita maustaa Nykäsen rumpujen lisäksi Lauri Porran basso. Kun hymnimäinen ”Seulaset” kiertyy loppuliukuunsa, huomaa tehneensä Kotilaisen johdattamana melkoisen matkan sisäavaruuteen.

”Tellus” soi samoilla taajuuksilla, joilla jo Kotilaisen ”Turquoise Planet” kiehtoi. Sävy on nyt ehkä tummempi, varjot pidempiä. Samalla ”Tellus” on loistava osoitus pitkän linjan muusikon horjumattomasta näkemyksestä ja tyylitajusta.

Pekka

Esa Kotilainen: Tellus (Presence PRECD 073, 2019)

Maximilian Latva ”Nekyia”, 2019

Täydellinen riittämättömyyden tunne! Musiikkia niiiiin kaukaa päivittäisen soittodieetin ulkopuolelta, että aivopoimut eivät millään pysty kuulemaansa omaksumaan, vielä vähemmän ymmärtämään. Niinpä arviointikin typistyy esittelyksi ilman sen kummempaa mielipidettä suuntaan tai toiseen – vaikka taiteilija itse eli Maximilian Latva lähestyykin allekirjoittanutta arvion toivossa.

Tyylikseen helsinkiläinen säveltäjä ja performanssitaiteilija Latva mainitsee dark ambientin – ja juu, tummalta kuulostaa, äärimmäisen tummalta. Kirskuvalta, vinkuvalta, ulisevalta, jyrisevältä. Analogisten ja digitaalisten syntetisaattoreiden lisäksi hän käyttää sähkö- ja akustisia kitaroita, polkuharmonia sekä satunnaisia esineitä ja tiloja (?). Näin saatteessa luetellaan, ja siihen minun pitää luottaa. Jos soittimia pitäisi nimittäin nimetä kuulokuvien perusteella, en taatusti siihen kykenisi, niin syntetisoitua ja muunneltua äänimaailma on.

Latva selittää, että ”kappaleiden rakenteet ovat enemmän jälkiklassisen ja ns. vakavan nykymusiikin läpisävellettyä muotoa”. ”Luuppeja, toistoja ja dronea en tapaa käyttää”, hän toteaa. Näin on: toistuvia sävel- tai äänikuvioita saati rytmejä en löydä, levy on – vaikka viiteen biisiin onkin jaettu – kokonaisteos, jonka musiikki vaeltaa autioissa taloissa huoneesta toiseen, luovii myrskyävällä merellä, seikkailee kumahtelevissa kanjoneissa ja tummanpuhuvissa viidakoissa. Kokeellisen elokuvan soundtrack, hyönteisten keskinäistä kommunikaatiota – sellaisenakin tämä toimii, siitä esimerkkinä YouTubessa visuaaliseen muotoon hyönteisten avulla puettu ”Nekyia”. Kuva syventää musiikkia, tai musiikki syventää kuvaa, kummin päin vain. Ei ehkä kaikkein herkkähermoisimmille.

Tunnen muutamia mieleltään huomattavasti itseäni laaja-alaisempia ystäviä, joita tämän tyyppinen äärimmäinen musiikki kiehtoo. Heille poppi on liian toisteista ja yksinkertaista. He kaipaavat haasteita, heille esimerkiksi Maximilian Latvan musiikki voi hyvinkin esittäytyä korvakarkkina.

Pekka

Maximilian Latva: Nekyia (Art First Records ATF072, 2019)

Jere Haakana ”Varjosto”, 2019

Tällaisten yllätysten vuoksi jaksan kahlata kirjaston uutuushyllyistä itselleni tyystin vieraita levyjä. Joskus jo pari ensimmäistä biisiä saavat toteamaan että en kuulu kulloisenkin musiikin kohderyhmään – tai sitten vaan mielikuvitukseni ja vastaanottoni on rajallinen. Sitten taas joskus käy kuten kitaristi Jere Haakanan ja yhtyeensä (Artturi Rönkä, koskettimet, Ville Pynssi, rummut ja Juho Kivivuori, basso) ensimmäisellä ”Varjosto”-albumilla: ensivaikutelmana miellyttävä, muutaman toistokerran jälkeen hyvä, nyt aktiivisesti kuunneltuna aivan loistava!

Instrumentaalista jazzrockia, ei mitään nippelitilutusta tai kainoa hienostelua, vaan jäntevää, taidokasta, välillä hyvinkin jytisevää ja vauhdikkaasti polkevaa groovea. Biiseissä on progressiivisia polveiluja sekä pianon ja varsinkin kitaran sooloja vaikkapa Jukka Tolosen jalanjäljissä. Haakana osoittautuu taitavaksi ja näkemykselliseksi kitaristiksi, joka ei turhia himmaile, mutta ei myöskään poseeraa tyhjän panttina: kun sanottava on sanottu, siirrytään eteenpäin.

Seitsemässä pitkähkössä biisissä on kussakin omat luonteenpiirteensä. Nyt soiva ”Ritual” on elokuvamainen, tunnelmaltaan tunnusteleva, saa kuuntelijansa odottamaan vahvaa äksöniä. Haakanan kitara artikuloi itämaisesti, Röngän sähköpiano helmeilee Pynssin ja Kivivuoren kevyesti, mutta jännitteisesti sykkivän kompin päällä. Sankarimme istuu hiekka-aavikon halki jyskyttävässä junassa, aurinko hohkaa paahteisena.

”I’ll Walk You Home” taas on hyvin tunteikas ja melodinen. Kivivuori saa tilaa bassosoololle, Haakanan näppärissä kitarakuvioissa on paatosta niissäkin. ”Sermon”-biisistä Haakana kirjoittaa, että sen inspiraationa on ollut John Coltrane – kitara julistaa sanaa, olkoon bändi seurakunta, joka vastaa. Lyhyin biisi, joka omasta puolestani olisi saanut kasvaa vieläkin raisummiksi vuorovedoiksi.

”Varjosto” on osoittautunut toistuvaa kuuntelua hyvin kestäväksi, tarpeeksi erilaisia koukkuja tarjoavaksi pyydykseksi. Nappasi kuulailla tunnelmillaan tämän kuuntelijan.

Pekka

Jere Haakana: Varjosto (Eclipse Music ECD-201983, 2019)