• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Svalan”, 2017

Joka paikassa ja muuallakin kehuttu ”Svalan” on herättänyt tässä kuuntelijassa moninaisia tuntemuksia, tälläkin arvostelulla on ainakin kolme erilaista alkua. Mennään nyt kuitenkin tällä viimeisimmällä.

Siinä lukee, että pitkän uran tehnyt harmonikansoittaja, laulaja ja säveltäjä Maria Kalaniemi kera harmoonia soittavan Eero Grundströmin sekä siellä täällä vilahtelevien kitaristi Mikko Kososen ja jouhikkoa soittavan Pekko Käpin on tehnyt komean, luontoa ja suomalaisuutta hehkuvan albumin. Kansiteksteissä Kalaniemi kertoo inspiraatiokseen Pohjois-Karjalan luonnon, sen eläimet ja niiden äänet. Upean kansivihkosen kuvat saloilta, järviltä ja metsistä kertovat omaa kaihoisaa kieltään: tätä kauniimpaa maata ei tälle kansalle löydy.

Aluksi tätä kuuntelijaa häiritsi kappaleiden moninaisuus.

On kiihkeää instrumentaalista tangoa, on ”Liljan” eli ”Liljankukka”, on höyhenenkevyitä, ilmaan haihtuvia äänimaisemia, on ”Jepu”-polska vai onkos se se kansissa mainittu menuetti, on jopa progressiiviseksi luonnehdittavaa maalailua ja jumitusta, on maanista kiihkoa jouhikon ja Käpin kirittämänä, taitaa siellä Kososen kitarakin ujeltaa. Kansanmusiikkia laajimmassa mahdollisessa merkityksessä.

Grundströmin vakaa harmooni herättää luottamusta: kyllä tämä koossa pysyy, vaikka välillä kiidetään alkukantaisessa hurmiossa. Esimerkiksi ”Susi” on mielettömän hieno, yli kuusiminuuttinen instrumentaali. Yhdistelmä korpimaisemien, tummien järvien ja aarniometsien jylhiä kaikuja – perinneheavya – ja sitten taas pölyäviä teitä ja heleitä perhosniittyjä – sekä suden ulvontaa. Ja lopulta ”Salonkylä”: luonnon omaa ambient-äänitaidetta.

Ymmärsin: yhteen muottiin tämä on aivan liian rikasta ja kahlehtimatonta. Live-ottoja ja improvisaatioita. Henki vie mihin vie. Sisäistän viimein myös taiteilijan luonnehdinnan: koska luonto, sen ilmiöt ja eläimet sekä vuodenajat vaihtelevat välillä villistikin, vaihtelee myös niistä inspiraationsa saanut musiikkikin.

Lopuksi tämä kuuntelija antautui elävälle moninaisuudelle – ja Suomen luonnolle.

Pekka

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Svalan (Åkerö ÅKERÖCD17, 2017)

Retrokki kuuntelee: Teija Niku ”Memento”, 2017

Useilla kansanmusiikkipainotteisilla levyillä ja kokoonpanoissa (Polka Chicks, Aallotar, Karuna) myönteistä mielenkiintoa herättänyt haitaristi, säveltäjä, sovittaja ja uudella levyllä laulajakin Teija Niku on julkaissut toisen soololevynsä. Omakustanne, näemmä.

Ensimmäisensä perustui paljolti balkanilaiseen kansanmusiikkiin. Tämä ”Memento” sen sijaan sisältää Nikun omia sävellyksiä ja sovituksia, poikkeuksena jokaisen suomalaisen tuntema ”Humma” – juu, se juokse sinä humma -biisi. Kappaleet ovat pääosin instrumentaaleja, tässäkin poikkeuksina jo mainittu ”Humma”, ”Yksi ruusu” sekä ”Unen maa”. Näissä Nikun herkkä, tunnusteleva ja kaihoisakin lauluääni korostaa kappaleiden yksinkertaista kauneutta – ei mitään liikaa, ei yhtään liian vähän.

Sama pätee hänen sävellyksiinsä ja soittoonsa.

Useat kappaleet lähtevät liikkeelle hillitysti ja varovasti Nikun haitarin toimiessa tunnustelijana. Pikkuhiljaa polun varrelta mukaan liittyy muita soittimia, usein päällimmäisenä Joakim Berghällin saksofoni. Samaan suuntaan taivaltavat myös viulut, kitara, trumpetti, piano… soittajina maan tunnustetuimpia alan muusikoita. Nyt ei kuitenkaan briljeerata yksilöinä, vaan palvellaan Nikun suomalaiskaihoisia sävellyksiä. Ja vaikka kappaleet soitinten myötä paisuvat herkullisiksi ja värikkäiksi sävelkeitoiksi, kontrolli säilyy. Mehän emme räisky!

Kappaleissa on myös rytmistä variaatiota, esimerkiksi aloittaja ”Limp” on nykivä, jopa funky! Janne Toivonen soittaa jazzahtavan trumpettisoolon! ”Suvivirsi” olisi raskaammassa käsittelyssä laahaava, mutta Nikun sovituksessa on kesäaamun raukeata rauhaa. Saksofonin – myöhemmin koko torviryhmän – ja haitarin teema soi unisonossa, banjo näplää olohuoneeseen lankeavia valonsäteitä.

”Haven” on unelmoiva, Tero Tuovisen bassokuvion tukevoittama, saksofoni soittaa valssaavan teeman, johon haitari ja muut soittimet yhtyvät. Jotain Mårtenssonia tässä. ”Flypolska” on levyllä lähinnä kansanmusiikkiperinnettä, sekin hyvin nöyrä, ei suinkaan riehakas. Vielä haluan nostaa Nikun laulaman ”Unen maan”: harras ja hieman mystinen, Nikun ääni nousee kertosäkeessä äärirajoilleen. Maallinen saksofoni pitää kiinni valveessa, vaikka taivaalliset torvet kutsuvat unimaailmaan. ”Memento” voisi olla Anssi Tikanmäen sävelkirjasta – hieno lopetus.

Olen kuunnellut tallennetta kymmeniä kertoja, ja aina se jaksaa ilahduttaa ja rauhoittaa. Sävellyksissä ja toteutuksessa kaikki on viimeistä Juha Kujanpään pianon helähdystä ja Teija Nikun haitaria myöten kohdallaan. Mitään en muuttaisi.

Pekka

Teija Niku: Memento (NIKUCD001, 2017)

www.teijaniku.com

PS. Nyt kun sain tilaisuuden, kysyn samalla mitä tapahtui Joakim Berghällin ”Dialoques III” -levylle? Ilmestyikö se lainkaan, vai onko se vielä ”prosessissa”?

Retrokki kuuntelee: Karuna ”Tuulispää” (2016)

KarunaFolkin supertrion toinen albumi, Hesarissakin kehuttu.

Teija Niku (harmonikka, melodeon), Esko Järvelä (viulu, avainviulu) sekä Juha Kujanpää (piano ja muut koskettimet) ovat yhtä kuin Karuna, muun muassa. Lisäksihän kukin operoi ahkerasti myös lukuisissa muissa kokoonpanoissa, projekteissa ja omillaankin. Järvelän ja Kujanpään tekemisiä olen seurannut ja ihastellut useasti – velhoja soittajina ja säveltäjinä. Niku sen sijaan on tässä laajuudessa uusi tuttavuus – ehkä, sillä en kyllä jokaisen kuulemani levyn soittajatietoja muista ulkoa.

Niin, ja kyseessähän on siis instrumentaalitrio. Vaikka tuo kuulostaa kokoonpanona rajoittavalta, vaihtelevat soitinyhdistelmät ja instrumenttien erilaiset roolit ja painotukset saavat Karunan kuulostamaan kokoaan merkittävämmältä. Näillä levyillä korostuvat yhteissoitto, melodiat ja sovitukset, eivät huimapäiset soolot. Lähtökohtien puolesta musiikkia voisi toki nimittää kansanmusiikiksi, henkilökohtaisesti koen kuitenkin rajojen ylittyvän tai olevan vähintäänkin häilyviä. Toki mukana on muutama perinteisen kuuloinen viulu-piano-harmonikka-menopalakin, mutta ehkä pohjoismainen instrumentaalimusiikki olisi lähempänä totuutta.

Karunan ensimmäinen julkaisu ”Hyvää matkaa” on jo vuosien takaa. Kun uutta ei ilmaantunut, päättelin yhtyeen päätyneen ”kivat kokeilut mutta jätetään muhimaan kunnes aika on taas kypsä” -mappiin. Esikoinen koostui yhtä Nikun sävellystä lukuun ottamatta Juha Kujanpään kappaleista. Nyt kun kiekko päätyi pitkästä aikaa kuunteluun, muutkin erot ”Tuulispää”-uutuuteen nousivat helpommin esiin. Esikoisalbumin sävellykset tuntuvat versovan perinteisemmästä kansanmusiikista, vaikka sovituksissa onkin jo samaa hienostuneisuutta kuin ”Tuulispäällä”. Yhtyeen kaunis nimikkobiisi ”Karuna” viitoittaa tietä uutuudelle. Toisaalta ”Hyvää matkaa” -levyltä löytyy myös tyylipastisseja vierailevine soittajineen. Vaikka erinomaisesti toteutettuja ovatkin, koen niiden kuitenkin verottavan kokonaisuutta.

”Tuulispäällä” Karuna on ehjä. Ehkä myös sävellykset ovat ytimekkäämpiä.

Erityisesti Teija Nikun neljä sävellystä yllättävät. Varsinkin peräkkäiset ”Viimeinen rivi” ja ”Maaliskuun aurinko” on uskomattoman hieno parivaljakko. Ensimmäinen on rytmikäs, yksinkertaiseen mutta erittäin jännitteiseen teemaan perustuva sävelmä, joka välillä seestyy J:son Lindhin ja Staffan Schejan yhteisteosten tapaiseen, pohjoismaisen kirkkaasti läpikuultavaan väliosaan. ”Maaliskuun aurinko” taas on koskettavan kaunis, tuvanlämpöinen melodia – kevätaurinko lämmittää jo! Myös ”Huhtikuun sade” ja albumin avaava reipas ”Dusch” vakuuttavat, edellinen taitaisi taipua myös tenhoavaksi iskelmäksi, harmonikkasoolokin on jo valmiina. Teija Niku – sinulla on uusi ihailija.

Juha Kujanpään toisteisissa sävellyksissä on kierrettä vaikka muille jakaa. Sävellyksellisesti ne sopisivat hänen soololevyilleen, nyt toteutus on pienempää mutta ei yhtään vähemmän vaikuttavaa. Esimerkiksi ”Pegasos” ja ”Kaikki värit” ovat pakahduttavan kauniita, ja soivat äärimmäisen elegantisti ja kuulaasti pianon ja viulun yhteisnuotilla, harmonikan sointi lisää samaan teemaan nostalgista lämpöä. Molempia kappaleita Kujanpää taustoittaa hienovaraisilla koskettimilla. ”Kyntäjän blues” on lähinnä rempseää kansanmusiikkia, vaikka piano ja hanuri heleällä rapsodialla välillä keventävätkin. ”Yhden suunnan sotiisi” on poljennoltaan reipas, sävelmässä on kaihoa – ehkä hieman irkkutyyliin? Albumin päättävä ”Patikka” on hienostunut, melkeinpä barokkimainen sävelmä. Kamarimusiikista porukka lehdistötiedotteessa kirjoittaakin.

Sitten on Esko Järvelän ”Aylan”, tuskaisen koskettava sävelmä, joka muistuttaa kreikkalaisen saaren hiekkarannalle kuolleena ajautuneen lapsen kohtalosta. Ihmishengen arvottomuudesta armottomien ihmisten vallanhimoisten haaveiden kourissa, maailman mielettömyydestä. Viulu soi surua, haitari kaihoa, piano säestää eleettömästi. Järvelän toinen sävellys, yli kuusi minuuttinen elegantti ”Peuran polska” venyttää polska-termiä: näillä lakeuksilla musiikilliset seinät ovat leveät ja katto korkealla.

Vaikka olen korostanut Teija Nikun kasvanutta osuutta Karunassa, Juha Kujanpää ja Esko Järvelä ovat aivan yhtä tärkeitä trion osia. Kujanpää ja Järvelä tuntuvat kuuluvan jo kalustoon, he ovat tämän kuuntelijan korvissa jo aikaa sitten muissa yhteyksissä lunastaneet paikkansa taidoillaan ja näkemyksillään.

Tällaisina epävarmuuden ja hirmutekojen aikoina Karuna lohduttaa ja tarjoaa pakopaikan, mutta ottaa myös kantaa. Huikeaa musiikkia!

Pekka

Karuna: Hyvää matkaa (Kanteleen ääniä ÄÄNIÄ-17, 2010)

Karuna: Tuulispää (Kuu Records KUUREC007, 2016)

http://www.karunatrio.net

Retrokki kuuntelee: Freija ”Liki”, 2015

Freija-LikiIskelmällisen folk-yhtyeen kolmas albumi, juhlistaa samalla kokoonpanon 10-vuotista olemassaoloa.

Olo Freijan musisoidessa on levollinen: ristiriitainen ja kavalakin maailma painuu taka-alalle, pehmeä ja perinteitä kunnioittava soitto ja laulu rauhoittavat ja elvyttävät. En yhtään ihmettelisi jos perin juurin suomalaisella musiikilla olisi jopa parantavia vaikutuksia, ainakin sielulle.

Musiikillisesti ”Liki” on äärimmäisen tasapainoinen. Sävellykset ja sanoitukset sekä tulkinnat täydentävät toisiaan. Yhtye – Maija Karhinen-Ilo (laulu, haitari, nokkahuilu), Arto Anttila (basso, sopraanosaksofoni, laulu), Matti Laitinen (kielisoittimet, laulu) ja Lassi Logrén (viulu, avainviulu, jouhikko, laulu) – on balanssissa sekin: Karhinen-Ilon äärimelodinen, pehmeä laulu saa vastinparin ja pontta esimerkiksi pariin puhkituttuun ralliin sävelletystä ja niitä mainiosti tuoreuttavasta instrumentaalikuviosta (”Väliaikainen”, ”Soittajapoika”).

Tunnustan sokean pisteeni, kun kyseessä on perinnetietoinen, koskettavan nostalginen ja iskelmällinen folk: Pihasoittajat. Samassa pisteessä operoi Freija, pienin poikkeuksin. Pihasoittajien musiikki kurotti toisaalla syvemmälle, se oli välillä lohduttomampaa. Toisessa ääripäässä olivat melkeinpä lapsenomaisen koskettavat melodiat ja sanoitukset. Freija tarjoaa tasaisempaa laatua.

Erityisesti haluan vielä mainita pääosin omaa sävel- ja sanatuotantoa olevat ”Lauluni” ja ”Miksen väsyisi”. Ne eivät lainkaan häpeä vuosikymmeniä suomalaisten sieluja koskettaneille klassikoille. Niille, jotka ovat tärkeä osa henkistä perintöämme.

Pekka

Freija: Liki (Capo Records CRCD-315, 2015)

www.freija.fi

Retrokki kuuntelee: Esko Järvelä Epic Male Band ”Rye Groove”, 2015

Esko Järvelä Rye GrooveMonitoimimies Esko Järvelän ja yhtyeensä toinen eeppinen kokonaisuus. Nimessä ei turhaan mainita sanaa ”groove”.

Noin vuosi sitten julkaistu yhtyeen debyytti tutustutti kiperää ja taidokasta folk-rockia ja -jazzia soittaneeseen kokoonpanoon: tiukkoja käänteitä, virtuoosisooloja, kansanmusiikkijuuria, viulun kielelle käännettyjä rock-riffejä, vastustamatonta svengiä. ”Rye Groove” kasvaa samasta mullasta, samoilla ravinteilla.

Esko Järvinen kertoo levyn kannessa synnytystuskasta, kilpajuoksusta kalenterin kanssa, saatavilla olevan ajan limittämisestä muihin bändi- ja perhevelvoitteisiin. Paljon puhuva on lause: ”tulin eräänä iltana kotiin treeneistä, ja totesin vaimolleni, että levystä tuntuu tulevan todella hyvä. Vastaus kuului: sietää tullakin”.

Voin vakuuttaa Eskon vaimolle, että kyllä siitä tuli.

Taisin aprikoida edellisen levyn arvion yhteydessä, että jaksaako periaatteessa yhden pääinstrumentin – ja vielä viulun – varaan rakentuvaa levyä kuunnella kerrasta toiseen. Eikö puuduta? Löytyykö variaatiota niin sävellyksistä kuin sovituksistakin?

Löytyypä hyvinkin, sillä vaikka viulu onkin pääasiallinen solistisoitin, vahva bändi tarjoaa luotettavan ja värikkään selkärangan: onneksi olkoon ja kiitos Jani Kivelä (sähkökitara), Anssi Salminen (akustinen kitara), Juho Kivivuori (basso) ja Janne Mathlin (rummut). Sovituksissa on käytetty mielikuvitusta, tylsyydestä ei ole tietoakaan. Erityiskiitos Aili Järvisen ja Anssi Salmisen sanattomalle, kaihoisalle laululle ”Five A.M.” -biisissä, sekä Alina Järvisen, Raisa Päivisen ja Tommi Asplundin jousille yli seitsemänminuuttisessa, hyvin jäsennellyssä ”Sweet Reel” -kappaleessa. Viimeksi mainittu tuo itselleni mieleen Pat Methenyn keskikauden (esimerkiksi ”Full Circle”) upeat, ajattomat teokset: äärimmäisen melodinen, hieman kaihoisa, sielua myötäkarvaan hivelevä.

Jo kipakka avausbiisi ”Whip” ottaa luulot pois: viulu, sähkö- ja akustinen kitara, basson ja rumpujen tykitys – jos tätä pystyy kuuntelemaan ilman, että rytmi vie mukanaan, täytyy olla syväjäässä. Myös nimikappale ”Rye Groove” hengästyttää, intensiteetti on armoton.

Itselleni yksi levyn keskipisteistä on itämaisen viulukuvion ympärille keriytyvä ”Kabob Ostrobothnia”. Rytmillisesti armottoman svengaava, biisi kerää voimaa välikkeiden hidastuksissa, wah-wah-kitaran soolo repii ja raastaa, alla sykkii viulun johtama rytmiikka, tausta kasvaa jousiston voimalla vaikkapa Led Zeppelinin ”Kashmirin” malliin.  Sitä edeltävä, valssirytminen ”Rose on the Wallpaper” on ehkä lähinnä country-rockia: en tiedä miksi, mutta mielessäni on Emmylou Harris.

Toistuva kuuntelu palkitsee, yksityiskohtia ja sovituksellisia hienouksia paljastuu kerta kerran jälkeen. Pinnan alle on todellakin syytä kurkistaa. Kannattaa myös lukea biisien humoristiset kuvaukset.

”Rye Groove” on crossover-kamaa jos mikä: sopii niin kansanmusiikkifaneille, rock- ja progediggareille kuin jazz-rockistakin potkunsa saaville.

Esko Järvelä Epic Male Band: Rye Groove (Epic Male Band EMB002, 2015)

www.epicmaleband.com

Retrokki kuuntelee: Tuomas Logrén ”Yövesi”, 2014

Tuomas LogrenFrigg-yhtyeessä vaikuttavan, kitaran ja muidenkin kielisoitinten taitaja Tuomas Logrénin ensimmäinen soololevy. Näppäilyn juhlaa!

Musiikki jättää syviä jälkiä: en yhtään ihmettele, että muistinsa kanssa painiskelevat havahtuvat tutun musiikin voimasta. Jopa lapsuudessa kuullut sanoitukset, tilanteet ja henkilöt voivat palautua mieleen.

Kuulen Tuomas Logrénin banjoa hänen ensimmäisen soololevynsä avauskappaleessa ”Tuu tuu”, ja näen mielessäni Elektra-levy-yhtiön 60-luvun alussa julkaiseman ”String Band Project” -albumin kannen. Ajatonta, taidokasta, koskettavaa. ”Tuu tuu” on samalla se lapsuudesta tuttu ”Tuu tuu tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla” -laulu, joka sekin herättää tuntemuksia ja muistoja, vaikka lapsena ei sanoista tuolloin kauan sitten mitään ymmärtänytkään. Kummasti ne kuitenkin nousevat mieleen!

Aasinsiltani ydin on siis ajattomuus.

Jo kymmenvuotiaana Värttinässä soittanut Logrén on kielisoitinten virtuoosi, tälläkin levyllä hänen arsenaaliinsa kuuluvat banjo, kitara, mandoliini, dobro ja viulu, myös huuliharppu, lyömäsoittimet ja parissa kappaleessa laulu. Soitto on taidokasta, Logrénin lisäksi soittajistosta löytyvät mm. instrumenttiensa virtuoosit Petri Hakala, Teija Niku sekä Eero ja Esko Grundström – ja varsinkin viulisti Matti Pitkänen.

Ajattomuus korostuu myös kappalevalinnoissa.

Kansanmusiikkiliiton nettisivuilla ”Yöveden” repertuaarista kerrotaan näin: ”Yövesi sisältää tuoreena sekoituksena Logrénin omaa kiperää bluegrassia, Musiikin maailma -laulukirjasta tuttuja kantrikappaleita, suomalaiskansallista tanhua ja taidokasta triolipolskaa yllättävinä, svengaavina sovituksina.”

Ei siis ihme, että levyä eikä musiikkia voi sitoa mihinkään aikaan tai edes aikakauteen. Tartun saman tien myös sanaan ”svengaavina”. Yleensähän virtuoosit tekevät virtuoosisen levyn sorminäppäryydestä tinkimättä ja sitä korostaen. Peliin pistetään kaikki opitut fraasit ja niksit, vauhtisokeus uhkaa sekä soittajia että kuuntelijoita. Ehkä Logrénin oma instrumentaali ”Toutain” on tuota kuvausta lähinnä: Logrén ja Matti Pitkänen pistävät menemään Elina Lappalaisen kontrabasson säestyksellä.

Tässä suhteessa Tuomas Logrén osoittaa kypsyytensä.

Svengin lähteenä ei ole nopeus tai taiturimaisuus – vaikka sitäkin Logrénilta ja muilta soittajilta varmasti löytyy, vaan kielisoitinten maukas, maltillisesti kehittyvä yhteispeli. Soittimet kiertelevät ja kaartelevat, tunnustelevat toisiaan, löytävät yhteisen sävelen ja rytmin. Svengi löytyy kuin varkain, esimerkkinä kolmen miehen voimin jammailtu ”Etelälahtista” – ihan tulee Ameriikan länsirannikko ja 60-luvun hypnoottiset kitararagat mieleen.

Logrénin kypsyys kuuluu myös demokraattisuudessa. Vaikka levy on julkaistu hänen nimissään, muutkin soittajat saavat reilusti soittotilaa.

Levyllä vierailee myös kolme taidokasta ja omintakeista naisartistia. Maritta Kuula tulkitsee suvereenilla auktoriteetillaan tutun iskelmän ”Aaveratsastajat” sekä Yona ”Puirosilla”-tanhun, herkästi ja eläytyen. Muita vierailevia laulajia ovat Aili Järvelä (huikean varmasti tulkittu, jopa raisuksi yltyvä ”Talonpoika meni honkamettään”) ja levyn taiteellinen tuottaja Kimpi Huisman (reggaepainotteisella texmex-kompilla rytmitetty ”Herrasväki meni saareen” – ainakin omiin korviini ja jalkoihini rytmissä on reggaeta, sinusta en tiedä).

Kauniiksi lopuksi, ennen ”Polskaa Pekalle”, Logrén itse laulaa tutun ”Kotilaakson” eli ”Red River Valley”. Hillitty ja karsittu sovitus, sopii hyvin haikeaan säveleen ja sanoitukseen.

Hienon hieno yhdistelmä traditiota, tulkintaa ja tunnelmaa.

Pekka

Tuomas Logrén: Yövesi (Sibelius-Akatemia / Tuomas Logrén TLCD001, 2014)

Retrokki kuuntelee: RuoTo ”Talvenselkä”, 2014

 RuoToSuurella intohimolla ja vilkkaalla mielikuvituksella toteutettua musiikkia rockin ja folkrockin mielenkiintoisemmalta reunalta. Pudasjärveläisen yhtyeen toinen julkaisu.

RuoTo-yhtyeen debyyttikiekko ”Metsänpeitto” otti muistikuvieni mukaan musiikin ja tekstin hyvin tosissaan, perkasi elämän pohjamutia folkrockaavasti, polveilevasti, välillä notkuvastikin. Pohjilla häilähteli myös leikkisämpi ja rennompi vire, musiikin teon ilo ja into, tee-se-itse-meininki, ehkä kuitenkin tiukaksi pusertuneiden huulten ja väkinäisen virneen lävitse. Musiikki tuntui julmaan maahan sidotun yhtyeen – tai sanoittaja-säveltäjän – intohimoiselta ja alkukantaiseltakin huudolta. Ossi Oinas-Panuma, Jari Vähkyrä ja Juha Aho suhtautuivat missioonsa vakavasti.

Loppukeväästä posti toi yhtyeen uuden ”Talvenselkä”-albumin. Levyllä Oinas-Panuma (sanat, sävelet, laulu, kitara) ja Vähkyrä (rummut, myös sävelet) ovat saaneet seurakseen uuden basistin, Jyrki Pertun. Teksteissä on edelleen tummia sävyjä: kipupiikki, sysimusta, umpijää, sydänveri, haudanvakava. Ossi Oinas-Panuma leikittelee sanoilla ja niiden merkityksillä. Tekstinikkarina hän on oivaltava ja tunnelmia maalaileva, tekstit kutittavat ja kurittavat kuuntelijan mielikuvitusta. ”Yksittäiset sanat ja sanaparit monine merkityksineen ovat usein lähtökohtia kirjoittamiselleni”, mainitsee Oinas-Panuma saatteessaan.

Musiikillisesti RuoTo tuntuu jämäköityneen. Akustinen kitara on edelleen isossa osassa sekä kuvioimassa että säestämässä. Oinas-Panuma on tarttunut entistä useammin myös sähköiseen kuusikieliseen, välillä runtataan ja tykitetään niin maan perusteellisesti, ja päädytään raskaamman progen puolelle. Silloin kuulen RuoDon musiikissa Liekkiä ja Absoluuttista Nollapistettä. Liekkiin verrattuna RuoTo on toki raadollisempi, ei niin sujuva ja melodinen. Oinas-Panumalla kappaleiden ydin löytynee teksteistä, voisin kuvitella että Liekin Janne Kuusela lähestyy kappaleitaan kynän sijasta kitara kädessä.

Vaikka sanoituksissa kuinka leikitellään, intohimo, paatos ja tietynasteinen vakavuuskin leimaa RuoToa: leikittely tapahtuu vakavilla asioilla. Taustamusiikiksi ”Talvenselkää” on vaikea kuvitella.

”Vene” avaa albumin näppärällä akustisen kitaran kuviolla, tausta rakentuu hyvin folkrockmaisesta, sähköisesti askeltavasta taustasta mallia Fairport Convention. Sanoitus jättää monia asioita avoimeksi: kenen vene on ajautunut rantaan, missä on soutaja, mitä on tapahtunut? ”Mullan raskas tuoksun” sähköinen riffi ja sitä myötäilevä laulu ovat Neil Youngmaista jyrää, laulu liikkuu vireen äärirajoilla. Ja nyt kun tarkemmin ajattelen, sanoituksissa on samanlaista mielikuvituksen lentoa kuin Youngilla. ”Sydänlanka” on Jari Vähkyrän sävellys, tuo vahvasti mieleen YUP:n ja Jarkko Martikaisen: alaston, rohkea laulu, taustalla sähkis nyplää poutapilviä.

”Kipupiikki” – aika karmiva biisin nimi – jumputtaa hypnoottisesti Talking Heads -riffin varassa. ”Kertosäe sävellykseltään silkkaa poppia”, kirjoittaa Oinas-Panuma. Suomi-rockia, kirjoitan minä. Oinas-Panumalla on kyllä tarkkaa korvaa ja vireää aivoa, joilla hän itse analysoi musiikkiaan. Esimerkiksi raskaan riffin kantamasta ”Käärmeenkantajasta” hän toteaa mm. näin: ”Viimeisen kertsin kosketinkuviolla kumarretaan Goblin-yhtyeen Profondo Rosso -kappaleeseen, Dario Argenton samannimisestä elokuvasta”. Intonaatioon perustuvaa sanaleikkiä hyödyntävä ”Aaveena” (”Eevan aave” -sanaparin saa kuulostamaan palindromilta) on laulullisesti Ismo Alankoa.

Raskauden vastapainoksi tarjotaan ”Kannat” ja ”Kumaraan”, edellinen kiekon puhtain folkrock-biisi melodisine kitarakuvioineen, Ossin laulussa on pehmeyttä. Sanoisin, että radioystävällinen biisi, jos RuoToa nyt joku radiossa sattuisi soittamaan. Jälkimmäinen tuo eniten muistumia RuoDon debyytiltä: hentoa ja vapaata a la Pekka Streng ja myös David Crosby. Sitten pärähtää ”Luona uloimman alueen”, lähellä Liekkiä, raskasta ja rullaavaa rockia, progekartalla, kuten Oinas-Panuma itsekin toteaa.

”Talvenselkä” on monipuolinen kiekko, jota on vaikea sijoittaa ajallisesti ja paikallisesti. Ehkä kuten jo mainittu YUP ja vähän myös Zen Cafe: ”ajattelevan ihmisen” rockia. Hieman kansanmusiikkiakin, ainakin kansantarustoa. Ei tämä tyhjiössä ole syntynyt, sillä musiikista paistaa vaikutteita laajalta skaalalta suomi-rockin klassikoista progeviitteisiin. Aika armotonta. Aika hurja ja armoton on myös video aiheesta ”Kaksoishaava” bändin Facebook-sivuilla / Youtubessa (www.youtube.com/watch?v=Dqp3O8pQQgE).

Arktista hysteriaa ja mystiikkaa meille etelän ihmisille!

Pekka

PS. Kysyin debyytin arvion yhteydessä yhtyeen nimen kirjoitusasusta (iso T-kirjain keskellä RuoTo-sanaa). Ossi kommentoi asiaa näin: ”Sehän johtuu siitä, että bändin nimi on lyhenne sanoista Ruokottomat Tosikot! Aikoinaan kun aloittelimme soittohommia, tuollainen paradoksaalinen huumorinimi tuntui sopivalta, mutta nykyään olemme mieluummin ihan RuoTo vaan. Musiikkikin kun on mieluisampaa ruotoisena kuin ruokottomana.” Ruotoista nimenomaan.

RuoTo: Talvenselkä (Talkkuna Music RT05, 2014)

Tästä luet arvion RuoTo-yhtyeen esikoisesta ”Metsänpeitto”.

facebook.com/ruotoband