Irina Björklund & Pauanne ”Barely Ann-Mari”, 2020

Huh! Tähän en ollut varautunut. Siis siihen, että musiikki ja laulaminen olisivat Irina Björklundille näin paljon enemmän kuin ajankuluharrastus näyttelemisen rinnalla. Olin niin väärässä, että nolottaa! Toki Björklundilta on julkaistu levyjä aikaisemminkin, mutta ne ovat jääneet syystä tai toisesta tarkistamatta. Syytän sahaa, koska se ei pysty vastaamaan.

Björklund on ajankohtainen television ”Rauhantekijä”-sarjan vuoksi, siihen tämä uusi levykin viittaa. Pauanne taas on vilahdellut arvostamieni musiikinharrastajien somepostauksissa. Ensimmäistä levyään en ole kuullut, mutta tarkistettavien listalle sujahtaa. Kukka Lehto, Janne Haavisto ja Tero Pennanen vievät kansanmusiikkia uuteen, mielenkiintoiseen suuntaan: viuluun, lyömäsoittimiin ja urkuihin yhdistetään kiinnostavia elementtejä ja äänimaailmoja vähän sieltä sun täältä, kaukaa ja vielä kauempaa.

Sivuraiteella, mutta tämä levy sai kaivamaan esiin Janne Haaviston muita projekteja (The Farangs, The Shubie Brothers), Laikan jätän myöhempään ajankohtaan. Ai niin, Bablers myös – pitäisköhän etsiä vinyyli varastosta? Näkemyksellinen tekijä, Haavisto, ilman muuta!

Tällä levyllä Pauannetta vahvistavat Janne Lappalainen, Ninni Poijärvi – ja presidentti Martti Ahtisaari (Nobel-puhe vuodelta 2008). Upeita, Björklundin hillittyä, joskus kuiskailevaa mutta aina huippumelodista ja eläytyvää lauluääntä sympatiseeraavia, sydämeenkäyviä sovituksia. Kokonaisuus on saumaton. Sanoitukset ovat Björklundin, niihin innoitti saatteen mukaan ”Rauhantekijä”. Sävellyksistä valtaosa on Kukka Lehdon, muina tekijöinä mm. Janne Lappalainen ja Markus Nordenstreng. Sävelissä on hempeyttä ja lämpöä, kaihoa ja selkärankaa värisyttävää koskettavuutta.

Erinomainen levy, joka sujahtaa useampaankin lokeroon: nykykansanmusiikkia, laulelmaa, indiefolkia, jokunen kappale hittiainestakin (ainakin loistelias ”A Wall Free World”). Toivottavasti albumi löytää kuuntelijansa ja toisin päin.

Irina Björklund & Pauanne: Barely Ann-Mari (Nordic Notes 4251329501587, 2020)

Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Mielo”, 2020

”Jokaisen sävellyksen taustalla on tunne ja tarina, jonka kuulija saa kuvitella omalla tavallaan”, kirjoitetaan levyn kansitekstissä. Mielikuvituksen lentoa siis maanitellaan! Johtuisikohan huonosta mielikuvituksesta tai hektisestä ajasta, että tälle kuulijalle ”Mielo” on avautunut hitaammin kuin kolmen vuoden takainen ”Svalan”. Autossakin ”Mielo” on soinut, mutta kanssamatkustajan hermot ovat joutuneet sen verran koville, että olen joutunut armahtamaan.

Tällä kertaa Maria Kalaniemi (harmonikka ja ääni) sekä Eero Grundström (harmooni ja modulaarisyntetisaattori) musisoivat kaksin – ”Svalan” tarjosi myös Pekko Käppiä ja Mikko Kososta. ”Mielo” on herkistyneempi ja hienovaraisempi, ovatko sävellyksetkin – lähes kaikki Kalaniemen – luonnosmaisempia? Villi luonto ja erämaa, linnut ja muut metsän eläimet, niistä kuulijaa kehotetaan unelmoimaan, ne ovat myös tarjonneet inspiraatiota.

Muun puuhailun taustalla ”Mielo” menettää merkityksensä. Se vaatii keskittymään siivittääkseen samalla mielikuvituksen lentoa. Tuo lause kirjoittautui omia aikojaan, mutta nyt kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tottahan se on: kappaleiden erilaiset luonteet korostuvat, mieli liitää erilaisissa maisemissa. Esimerkiksi ”Metsähanhissa” kiihkein siiveniskuin ja Kalaniemen sanattoman laulun saattelemana, tämän kuulijan korvissa ”Vaellus” askeltaa sateen jälkeisessä kangasmetsässä. Levyn päättävä ”Pilvet” lienee pilvibongareille mannaa: mitäs pilveä tässä nyt sävelillä kuvaillaankaan?

Palaan autoon, yksin.

Keskittyneen kuuntelun jälkeen tarttuvia säikeitä on jo enemmän. Silti huomaan: turvallisinta on, että mieli lentää ja ”Mielo” lennättää muualla kuin tarkkaavaisuutta ja reaktioita vaativissa tilanteissa. Kiireettömästi.

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Mielo (ÅKERÖCD21, 2020)

PS. Kun valitsin artikkeliin tageja, tunnisteita, poimin instrumentaalin lisäksi myös psykedelian, acid folkin, ambientin ja fantasian – ehkä ne määrittelevät levyä kuvaavammin kuin tarinointini. Ehkä.

Frigg ”FRIXX”, 2020

”Vaihtuuko tässä kappale lainkaan”, kysyi vieressäistujani autossa, kun ”FRIXX” pyöri ties kuinka monetta kertaa. ”Vaihtuu”, totesin, mutta en pystynyt niin paljoa vakuuttamaan, etteikö levy olisi vaihtunut. Huomautan jo tässä vaiheessa, että tuo sananvaihto ei todellakaan kerro musiikin laadusta! Tilanne ei vaan ollut otollinen, jotta olisin pystynyt syventävästi kertomaan mikä Frigg-yhtyeestä tekee niin ainutlaatuisen.

Parikymmentä vuotta maailmallakin valloittanut kokoonpano – alun perin suomalais-norjalainen instrumentaalisen pelimannimusiikin superyhtye on nykyään puhtaasti suomalainen. Neljä viulua, kitara, basso ja mandoliini, soittajat tuttuja nimiä sekä omilta levyiltään että erilaisista tämän tyylin mestariskiekoilta. Musiikin ja kansanmusiikin läpimarinoimia instrumenttiensa taitureita – ei liioittelua, vaan faktaa. Omilla sivuillaan sanovat, että ”Frigg on valloittanut maailmaa vahvasti pohjoismaiseen pelimannimusiikkiin nojaavalla, länsimaisten kansanmusiikkityylien fuusiolla, jota kuvaamaan maailmanmusiikkimedia on kehittänyt termin nordgrass viitaten yhtyeen bluegrass-vaikutteisiin”.

Jonkinmoinen 20-vuotisjuhlalevy tämä uusin, Hesarissakin ison jutun ja arvion ansainnut lienee, onhan juhlavan avauskappaleenkin nimi ”Juhlamarssi”. Pääosin viulistien Esko Järvelän ja Tero Hyväluoman sävellyksistä koostuva huimaavan monipuolinen ja täysipainoinen kokonaisuus on kyseessä. Mutta kuten vieressäistujalleni, satunnaiselle kuuntelijalle albumi on tuhti paketti purtavaksi. Keskittynyt kuuntelija sen sijaan löytää kappaleiden vivahteet, kunkin sävellyksen ominaispiirteen ja soitossa mykistävän taituruuden.

Esimerkiksi Hyväluoman kolme peräkkäistä sävellystä, tyylikäs barokkivaikutteinen ”Overtyyri”, nimellään tyylinsä paljastava huima ”Häkkisen riili” sekä äärettömän kaunis, Petri Praudan mandoliinin herkistämä ”Terhen” todistavat tyylien läpikotaisesta hallinnasta, instrumentin lisäksi siis.

Sehän näissä soitinvirtuoosien levyissä joskus tuppaa harmittamaan, että sävellyksellisesti päädytään pikkunäppäryyteen ja briljeeraamiseen. Frigg on tästä upea poikkeus: Järvelällä ja Hyväluomalla on hanskassa myös tyyli-, sävel- ja sointikynä. Kuten on myös Petri Praudalla, jonka levyn päättävä ”Vep” saattelee kuuntelijan tyynesti satamaan. Senni Eskelisen läpikuultava kannel helisee Esko Järvelän hypnoottisessa ”Maanituksessa”.

Viulistit Järvelä, Hyväluoma, Tommi Asplund ja Alina Järvelä sekä kitaristi Anssi Salminen ja basisti Juho Kivivuori ovat kuin yksi, ylimaallinen soitin. Lopuksi sanoisin, että – ja tämän olisin sanonut vieressäistujallekin, jos olisin saanut nopeammin puettua ajatukseni sanoiksi – ja uskaltanut: korvat auki ja hämmästele!

Frigg: FRIXX (FRIGG00013, 2020)

Johanna Mäkeläinen ”Rikas”, 2019

Virheetön, kirkas ja vivahteikas lauluääni. Tekstit pieniä, henkilökohtaisilta tuntuvia tarinoita, jokunen symbolinen luonnonilmiökuvaus. Melodisia, tyylipuhtaita sävellyksiä, herkkiä akustisia toteutuksia – laulaja-lauluntekijä Johanna Mäkeläisen ensilevyllä vaatimattomuus kaunistaa.

Välillä kurotellaan kansanmusiikkiin (”Haituvapilvet”), mutta pääasiassa kuljetaan vaikkapa Edu Kettusen viitoittamaa tarinalliskertovaa tietä. Mäkeläisen taidokkaan ja moneen taipuvan laulun sekä akustisen kitaran lisäksi musisoinnista vastaavat Matias Kiiveri, Kasperi Kallio ja Abdissa Assefa – hallitusti ja hillitysti.

Taustamusiikiksi ”Rikas” on liian hienovaraista ja harrastakin. Jotta kuuntelijan ajatukset eivät musiikin myötä karkaisi haituvapilvien lailla, kannattaa kuuntelua rikastuttaa Johanna Mäkeläisen Facebook-sivuilla, joilla hän avaa kappaleittensa syntyä biisi biisiltä – useamman vuoden aikana eloon heränneet tarinat saavat taustoituksista syvyyttä ja sävyjä.

Musiikki tulee lähelle.

Pekka

Johanna Mäkeläinen: Rikas (Puuma Records PUUCD 068, 2019)

Lauri & Satu ”Karnevaalit”, 2019

Viitisen vuotta sitten, arvostellessani Lauri Ankermanin ja Ankermenien perinnetietoisesti bluesvetoista ”Pimeään pihaan” -albumia, kysyin loppukaneettina ”mitä muuta Ankermanin piirongin laatikosta löytyy?”. Tuo kysymys juontui kiekon selkeästi bluespohjaisesta räimeestä erottuvasta ”Singaporen satamassa” -kupletista.

No, nyt Lauri on muusikkokaverinsa Sadun (Satu Lankinen) kera aukaissut tuon laatikon. Tuloksena on valloittava kokoelma omaa ja lainaa, kuplettia, folkkia, texmexiäkin: ”suomalaisen, angloamerikkalaisen ja eurooppalaisen musiikkiperinteen herkkuja”, kuten saatekirje kuvailee. Eli omaa ja lainattua, pääosin itse sanoitettua, hulvattomia kielikuvia, eksoottisia soittimia, kotikutoista vaan ei nukkavierua. Myös Laurin ja Sadun rehellisissä lauluäänissä on juuri sopivasti särmää.

Jostain syystä – eikä vähiten levyn kannen ansiota – mieleeni tulee Ronnie Lane ja hänen karavaaninsa sekä mainiot levyt ja laulut. Samanlaista maanläheistä kulkuriromantiikkaa, jota toteuttamaan käytetään tinapillejä, jouhikoita, nokkahuiluja, pyykkilautoja sun muita jokakodin huushollitarvikkeita. Niin ja Pogues tietysti, eikä vähiten ”Kallion joulusadun” vuoksi – eli ”Fairytale of New York” tuotuna koskettavasti karuille Kallion kaduille.

”Rommilaulu” on ”Rum and Coca-Cola” suomalaisittain, eli kuuppakaupalla rommia, unohdetaan Coca-Cola. Pete Townshendin ”Squeeze Box” on toki käännetty ja esitetty jo aikaisemminkin, asialla silloin Hector ja Freeman. Laurin & Sadun käsittelyssä ”Äidin hanuri” -nimen ja teeman saanut ralli toimii mainiosti omalla perverssillä tavallaan, kierosti ja hymyilyttävästi tai kierosti hymyilyttävästi. Alussa mainittu ”Singaporen satamassa” saa tällä levyllä merellistä jatkoa: Laurin säveltämät ja sanoittamat ”Lautalla Tallinnaan” ja ”Laivoja katsomaan” keinuvat risteily- ja matkakuumeen herättäjinä. Mielenkiintoinen on ZZ Top -laina trion ”Rough Boy” -biisistä, suomeksi ”Kova poika”. Kasarijytkeen sijasta kuulemme herkän akustisen balladin – aivan erinomainen veto!

Eksotiikkaa vaikkapa Incredible String Band -henkeen tuo ”Kannattiko lähteä” -teeman saanut traditionaali. Ja ”Karnevaalit loppuu” on tietty ”The Carnival Is Over”, tässä muodossaan ja sanoituksessaan haikea jäähyväislaulu. ”Karnevaalit” -albumin on tuottanut Esa Kuloniemi, muutamalla biisillä soittajanakin vieraileva näkemyksellinen konkari. Kokonaisuutena tasapainoinen, tunnelmiltaan värikäs ja vaihteleva, kaihoisa ja riehakas. Sellainen, kuin elämä itse. Täytyy vielä todeta, että vaikka yllä on korostetusti mainittu lainabiisejä, myös Laurin omat sävellykset ja sanoitukset – vaikkapa haikea ”Ikkuna” – toimivat tässä karavaanissa ja karnevaalissa loistavasti.

Pekka

Lauri & Satu: Karnevaalit (Turenki Records TurenkiCD-14200-76, 2019)

Hannu Kella & Timo Alakotila ”Mingled Years”, 2019

Tartun ahnaasti jokaiseen levyyn, jossa – missä ominaisuudessa tahansa – esiintyy pianisti Timo Alakotila. Duossa, kvartetissa, omissa nimissään, isommassa ensemblessä; soittajana, säveltäjänä, sovittajana. Hän on yksi niistä luottonimistä, jonka musiikista tiedän löytäväni iloa, lohtua, rauhaa, äärimmäistä melodisuutta ja näkemystä. Jotain, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Tällä albumilla Alakotila sekä harmonikkataitelija ja säveltäjä Hannu Kella katsovat pääasiassa taaksepäin, kummankin aiemmin toteuttamiin teatteri-, elokuva- ja tanssiteoksiin. Kuten saate sanoo, ””Mingled Years” sisältää laajan spektrin taiteilijoiden vanhempia ja uudempia sävellyksiä. Mukaan mahtuu myös pari varta vasten levylle sävellettyä kappaletta”. Muusikoiden mielestä oli sääli, että teoksiin sävellettyjä biisejä oli esitetty ainoastaan lavalla, niitä tallentamatta.

Vaikka kappaleilla on toisistaan hyvinkin poikkeavat historiansa, ne ovat silti uudelleen soitettuina ja sovitettuina yhtä puuta – hieno ja vaihteleva kokonaisuus instrumentaalista nykyfolkkia. Jaa niin, onhan siellä parissa biisissä mukana sanaton, ilmoissa liitelevä kuorokin. Kellan, Alakotilan ja kuoron lisäksi soittajina on iso joukko maan folk-eliittiä.

Kun sävellyksiä ja säveltäjiä vertaa, Kellan biiseissä on jännitettä, kierrettä ja kaarretta, kun taas Alakotila on hienovaraisempi ja hartaampikin melodikko. Toki kappaleiden alkuperäinen käyttötarkoituskin vaikuttaa. Alakotilan upea häävalssi ”Matrimonia” pehmentää Kellan pinkeää ”Lobo de Oro” -tangoa. Samoin Timo Alakotilan ja Anna-Mari Kähärän sovittama klassikko ”Lampaan polska” rauhoittaa Kellan kiihkeän ”Racerollerin” kierroksia. Kellan ”Minglewaltz” on tangon ja valssin riehakas rakkauslapsi, Alakotilan ”Kuma” äärettömän kaunis puupuhaltimien, harpun ja viulun kuorruttama tyyni, linnunlaulun kruunaama kesäpäivä.

Hieno kokoelma monipuolista, elokuvallistakin nykyfolkkia!

Pekka

Hannu Kella & Timo Alakotila: Mingled Years (Keino Production KPXCD001, 2019)

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila ”Seimiyö”, 2018

”Esiinnyimme ensimmäisen kerran yhdessä jouluna 2017 kolmen Seimiyö-konsertin verran. Kahden duon yhdistelmä muodostui kuin itsestään kvartetiksi, ja löysimme yhteisen kielen välittömästi”, kuvaa teksti levyn kannessa.

Ja tuon yhteisen kielen kyllä kuulee! Enemmän kuin joulu, ”Seimiyön” musiikkia yhdistää täysin saumaton, täydellisesti yhteen sulautunut lauluäänten ja soitinten harmonia. Vaikka kyseessä on neljän, sekä omillaan että erilaisissa yhtyeissä meritoituneen säveltäjän ja muusikon kokoonpano, sointi on äärimmäisen yhtenäinen. Se tarkoittaa myös, että soitolla on tilaa ja varaa rönsyillä ja elää.

Mukana on joulun henkeä sekä muutaman perinteisen, suomalaisille tutun joululaulun, että parin tuontisävelmän verran. Enemmän itseäni kuitenkin kiehtoo Timo Alakotilan heleän pianon, Maria Kalaniemen pohdiskelevan haitarin, Mikko Iivanaisen akustisen näppäilyn ja Johanna Iivanaisen herkästä henkäyksestä kuulaaseen kirkkauteen ulottuvan laulun yhdistelmä. Se on kuin pehmeä samettipilvi, johon uppoutua: ajaton, paikaton, huoleton.

Mikko Iivanaisen säveltämä instrumentaali ”Blessings” sekä Alakotilan vastaava ”Valo” voisivat omasta puolestani toimia loppuelämää rikastavana soundträkkinä – ylittämätöntä, ylevää yhteissoittoa, ensimmäisessä jazzahtavia kaarteita, jälkimmäisessä sanatonta laulua. Johanna Iivanaisen ilmeikästä ja äärimelodista, tunnelmasta toiseen kuljettavaa ääntä olen ihaillut aina. Tällä albumilla ääneen pääsee myös Maria Kalaniemi, yhdessä ja lomittain Iivanaisen ja Kalaniemen laulu soi kauniisti, kaksikielisestikin. Kalaniemen ja Alakotilan yhteissoitto vakuutti jo ”Svalan”-levyllä: Alakotilan lennokas piano liitelee painovoimaa uhmaten, Kalaniemen maanläheinen haitari pitää helmasta kiinni. Hienovaraiset, instrumentaaliset sovituskuviot antavat myös tutuille kappaleille uutta nostetta (”Varpunen jouluaamuna”, ”Me käymme joulun viettohon”), perinne uudistuu.

Tällaisena minä haluan joululevyni.

Pekka

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila: Seimiyö (Åkerö ÅKERÖCD19, 2018)

Retrokki kuuntelee: Artsi ”Artsi”, 2018

”Terveiset Kalliosta”, toivottaa saatekortissa levytuttumme jo usean vuoden takaa, Ville Vokkolainen, tällä levyllä roolinsa on näköjään ”macintoshisti”. Ja pääosan esittäjä, kannen nahkakotsainen katujen sankari Artsi, hän vastaa teksteistä – ja räpätyksestä, huomaan myöhemmin.

Vihaista sylkyä epäsäännöllisestä ja huonosti palkatusta vuokratyöstä (”Kympillä”). Ärtynyttä kohkausta omia etujaan ja palkankorotuksia ajavista ministereistä ja kansanedustajista (”Liksaa”). Kyytiä saavat myös kanakebabrulla, kanssamatkustajat, lohjennut hammas, vakuutukset, turismi ja turret, huono- ja hyväosaisuus (”Hygge hygge”) – tuulisilla kaduilla ja kalvakoissa huoneistoissa kajastaa kylmä sinertävä valo, elämä on jatkuvaa taistelua. Välillä ankean tekninen, jossain karnevalistinen musiikki uhkaa pukata sanoman uskottavuuden tuolle puolen. Ollaanko oikeasti vihaisia, vai pitääkö hymyillä vinosti?

”Liikaa rahaa” on ainoa, jossa on jotain kertosäkeeksi tunnistettavaa. Se on myös biiseistä vauhdikkain, Vokkolaisen macintosh säksättää. Artsin teksteissä ei sen kummemmin riimitellä, vaan mies paahtaa kiihtyneellä puheenparrella tärkeäksi kokemiaan epäkohtia sekä huomioita jokapäiväisestä, harmaasta arjesta. Ivallinen ”Onneksi olkoon” sopii näin koulujen päättäjäisaikaan vaikka nyt taidetaankin onnitella tavallisen elämän sankareita, Vokkolainen päräyttää fanfaarin.

Tämän päivän Irwin Goodman, tämän päivän aiheista, tämän päivän keinoilla. Tämän päivän kansan musiikkia?

Pekka

Artsi: Artsi (Art First AF048, 2018)

Retrokki kuuntelee: Johanna Juhola ”Diivan jäljet”, 2017

Monessa kokoonpanossa aktiivinen harmonikkataiteilija (miksei harmonikko?) Johanna Juhola kuvailee itseään ja musiikkiaan nettisivuillaan näin: ”Johannan musiikki on fantasiatangoa, jossa yhdistyy tango nuevo, skandinaavinen kansanmusiikki ja elektroninen musiikki. Johannaa on arvosteluissa kutsuttu virtuoottiseksi harmonikkamusiikin uudistajaksi ja tangon kurittomaksi innovaattoriksi.”

Enpä tuota sen kummemmin kyseenalaista, kun hänen neljäs soololevynsä ”Diivan jäljet” soi ties kuinka monetta kertaa. Ehkä tämän levyn kohdalla ”elektroninen musiikki” on kuitenkin pienemmässä roolissa tai se on ainakin ujutettu taidokkaasti lähinnä sähköisiksi rytmeiksi – biiteiksi – musiikkikudokseen, sen orgaaniseksi osaksi, ei itsetarkoitukseksi. Säkkijärvenpolkkaa tämä kuitenkaan ei ole.

Tällä levyllä musiikista vastaavat yhdessä Johanna Juhola Trio ja Johanna Juhola Reaktori, eräänlainen Juhola big band siis. Instrumentaalista kiekkoa täydentävät Emma Salokoski sanattomalla laulullaan (sottiisi ”Tillsammans”), sekä nimikappaleen diivan tarinan kertovat räppäri Tommy Lindgren ja aina yhtä kaihoisa Yona. Pääosassa toki ovat Juholan harmonikat sekä pitkäaikaisen soittokumppaninsa Milla Viljamaan koskettimet.

Kaksi albumin kappaleista, ”Rauha” ja ”Neljän minuutin rakkaus” löytyvät aikaisempina versioina Juholan ja Milla Viljamaan duo-levyltä ”Tango Diary” (2013). Jälkimmäisessä on jazzahtavaa lattaridynamiikkaa, joka tuo mieleeni kitaristi Pat Methenyn keskikauden (”First Circle”).

Suosittelen kuuntelun lomassa lukemaan Juholan kuvaukset kustakin kappaleesta. Tekstit avaavat hyvin esimerkiksi hikistä ja jankkaavaakin ”Tango kolmessa erässä” -biisiä – painin ja tangon samankaltaisuuttahan tässä kuvaillaan! Tiukka ote vastustajasta, vääntöä ja kääntöä, puristusta ja ähellystä. Tämä ja ”Sadepäivä” rikkovat haastavuudellaan muuten hyvinkin melodista ja korvia hivelevää kuuntelukokemusta. Ne ovat se kirpeä siellä makean seassa – just hyviä, just hyvässä suhteessa.

Kuvittelen usean kappaleen maisemaksi rauhallisen kesäsunnuntaiaamun, auringonpaisteen, tuoksuvan ruohon (”Rauha”). Olisikohan tuon biisin taivaallinen ujellus muuten Hesarin Mari Koppisen arviossaan mainitsemaa kitaristi Roope Aarnion ”sähkökitaran vongutusta”? Minun korviini se kuulostaa syntikalta, enkä kyllä tuossa arviossa mainittua kitarasankaruutta löydä muualtakaan, edes ”Sadepäivän” rajusti jytisevästä ukkososuudesta. Olemmekohan kuunnelleet samaa levyä?

Vaikka harmonikka ja tango saattavat kuulostaa parivaljakolta, joka ei kummemmin innosta tekemään tuttavuutta, ”Diivan jäljet” vie yhdistelmän uusille urille. Kuuntele vaikkapa kevyesti keinuva ”Friends Online” vauhdikkaine kertosäkeineen. Tai huimasti svengaava ja melodisesti pastellisävyinen ”New Adventures in Candyland”. Juhola on soittotaidollisesti ylivertainen sortumatta tyhjään briljeeraukseen, sävellyksellisesti ja sovituksellisesti ennakkoluuloton ja näkemyksellinen, ehdottomasti.

Pekka

Johanna Juhola: Diivan jäljet – Shadow of a Diva (Johanna Juhola JJCD003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Juha Kujanpää ”Niin kauas kuin siivet kantaa”, 2017

Joitain levyjä odottaa kauhun sekaisella jännityksellä: millaisissa liemissä tämä uusi onkaan keitetty? Tai: onkohan artisti löytänyt erilaisen vaihteen? Pahimmillaan: kuinka selitän parhain päin, jos en löydäkään levyltä elintärkeää kipinää?

Juha Kujanpään uutta, kolmatta albumia odotin juuri noissa tunnelmissa. Kyllä, todellakin jännitin artistin puolesta, sillä miehen kaksi edellistä instrumentaalilevyä ja varsinkin se ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” räjäytti potin. Tässä oli Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen veroinen näkijä ja tekijä, säveltäjä ja kosketinsoittaja, joka pystyi puristamaan järisyttävän hienon synteesin suomalaisesta kansanmusiikista, suuresta viihteestä ja rockistakin.

Rentoudun jo ensimmäisellä kuuntelukierroksella: ”Niin kauas kuin siivet kantaa” lunastaa lupaukset, moninkertaisesti.

Kujanpää tuntuu itsekin rentoutuneen. Biiseihin ei ole ollut pakko puristaa sitä viimeistä kierrettä, vaan välillä voi vain leijailla ja seurata maisemia yläilmoista (”Aurora”). Taivaallista stilika-kaartelua, stilikassa tyylittelee Timo Kämäräinen. Melodiassa on häivähdys itää vaikkapa Ryuichi Sakamoton hengessä.

Ja nyt kun Kämäräinen tuli mainittua, niin kehutaan lisää: avausbiisi ”Vuorikiipeilijä” on sellaista sähkökitaran riemuvoittoa, etten ole moista pitkään aikaan kuullut. Kämäräinen kiertelee ja kaartelee, kääntelee ja vääntelee, tiluttaakin. Alussa symbioosissa jousien kera, toisessa osassa uljaassa yksinäisyydessään. Kämäräisen sooloilua kuuntelen ihmetyksen vallassa ja rauhallisin mielin, sillä vaikka hän maalaisi itsensä kuinka kiperään nurkkaan tahansa, mies putoaa aina jaloilleen. Ehkä toistan itseäni, mutta kirjoitan taas: tällä hetkellä Suomen paras kitaristi. Tälläkin levyllä hänen roolinsa on kuuluva useassa kappaleessa, nimi voisi olla lihavalla, ei vain puolilihavalla.

Olisiko niin, että yksi syy albumin seesteiseen tunnelmaan on nimenomaan Kämäräinen: biiseissä on tilaa sooloille, ilmavia osuuksia joita ei ole puhkisävelletty. Kappaleet kuulostavat hämäävän yksinkertaisilta, muutamista fraaseista ja sävelkuvioista koostetuilta, hypnoottisiltakin. Se on samalla ero Anssi Tikanmäen musiikkiin: Tikanmäen sävellykset ovat kokonaisia, laulumaisempia. Ja sellaisina toki huimaavan hienoja. Tosin onhan tälläkin levyllä hienovarainen, vanhakantainen valssi, josta voisi hyvin tulla Kujanpään vastine Tikanmäen ”Aamu lakeuksilla” -klassikolle, eli tunteikas ”Hirvitalon valssi”. Joakim Berghällin saksofoni ja Teija Nikun hanuri viettävät 20-luvun salonkeihin. Ja siellähän Kämäräinenkin taas on, eleganttien jousikuvioiden koristelijana. Mennyt maailma. Samassa salongissa pyörähtelee ”Perhosvalssi”, samoin hanurein.

Toki mukana on muutama enemmän kansanmusiikkiin kallellaan olevaa polska, niissäkin omat persoonalliset piirteensä, esimerkiksi naksuttava sähkis.”Kumina” on puolestaan oivallinen osoitus Kujanpään näkemyksellisyydestä sovittajana: yksi ja sama sävellys sijoittuu ensin Suomeen, sitten Kreikkaan, sitten jonnekin Balkanille – sävel pysyy, soittimet ja maisemat vaihtuvat. ”Jää sulaa”, hieno ja vieno sävellys pianon, sähkökitaran ja jousiston varassa, rauha on täydellinen. Nimikappale on kaunis pianovetoinen jousien, huilun ja klarinetin koristelema balladi, tunnelmassa on samanlaista ajattomuutta kuin Staffan Schejan ja Björn J:son Lindhin ”Europa”-sarjan levyillä. Kun sävellyksen viimeiset pianosoinnut antautuvat hiljaisuuteen, mieli on sees.

Niin toivoisin Juha Kujanpään levyille samanlaista klassikko-statusta kuin Anssi Tikanmäen ”Maisemakuvia”-sarjalle. ”Kivenpyörittäjä”, ”Kultasiipi” ja tämä uusin ”Niin kauas kuin siivet kantaa” ovat sen arvoisia.

Pekka

Juha Kujanpää: Niin kauas kuin siivet kantaa (Eclipse Music ECD-201754, 2017)