Retrokki kuuntelee: Juha Kujanpää ”Niin kauas kuin siivet kantaa”, 2017

Joitain levyjä odottaa kauhun sekaisella jännityksellä: millaisissa liemissä tämä uusi onkaan keitetty? Tai: onkohan artisti löytänyt erilaisen vaihteen? Pahimmillaan: kuinka selitän parhain päin, jos en löydäkään levyltä elintärkeää kipinää?

Juha Kujanpään uutta, kolmatta albumia odotin juuri noissa tunnelmissa. Kyllä, todellakin jännitin artistin puolesta, sillä miehen kaksi edellistä instrumentaalilevyä ja varsinkin se ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” räjäytti potin. Tässä oli Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen veroinen näkijä ja tekijä, säveltäjä ja kosketinsoittaja, joka pystyi puristamaan järisyttävän hienon synteesin suomalaisesta kansanmusiikista, suuresta viihteestä ja rockistakin.

Rentoudun jo ensimmäisellä kuuntelukierroksella: ”Niin kauas kuin siivet kantaa” lunastaa lupaukset, moninkertaisesti.

Kujanpää tuntuu itsekin rentoutuneen. Biiseihin ei ole ollut pakko puristaa sitä viimeistä kierrettä, vaan välillä voi vain leijailla ja seurata maisemia yläilmoista (”Aurora”). Taivaallista stilika-kaartelua, stilikassa tyylittelee Timo Kämäräinen. Melodiassa on häivähdys itää vaikkapa Ryuichi Sakamoton hengessä.

Ja nyt kun Kämäräinen tuli mainittua, niin kehutaan lisää: avausbiisi ”Vuorikiipeilijä” on sellaista sähkökitaran riemuvoittoa, etten ole moista pitkään aikaan kuullut. Kämäräinen kiertelee ja kaartelee, kääntelee ja vääntelee, tiluttaakin. Alussa symbioosissa jousien kera, toisessa osassa uljaassa yksinäisyydessään. Kämäräisen sooloilua kuuntelen ihmetyksen vallassa ja rauhallisin mielin, sillä vaikka hän maalaisi itsensä kuinka kiperään nurkkaan tahansa, mies putoaa aina jaloilleen. Ehkä toistan itseäni, mutta kirjoitan taas: tällä hetkellä Suomen paras kitaristi. Tälläkin levyllä hänen roolinsa on kuuluva useassa kappaleessa, nimi voisi olla lihavalla, ei vain puolilihavalla.

Olisiko niin, että yksi syy albumin seesteiseen tunnelmaan on nimenomaan Kämäräinen: biiseissä on tilaa sooloille, ilmavia osuuksia joita ei ole puhkisävelletty. Kappaleet kuulostavat hämäävän yksinkertaisilta, muutamista fraaseista ja sävelkuvioista koostetuilta, hypnoottisiltakin. Se on samalla ero Anssi Tikanmäen musiikkiin: Tikanmäen sävellykset ovat kokonaisia, laulumaisempia. Ja sellaisina toki huimaavan hienoja. Tosin onhan tälläkin levyllä hienovarainen, vanhakantainen valssi, josta voisi hyvin tulla Kujanpään vastine Tikanmäen ”Aamu lakeuksilla” -klassikolle, eli tunteikas ”Hirvitalon valssi”. Joakim Berghällin saksofoni ja Teija Nikun hanuri viettävät 20-luvun salonkeihin. Ja siellähän Kämäräinenkin taas on, eleganttien jousikuvioiden koristelijana. Mennyt maailma. Samassa salongissa pyörähtelee ”Perhosvalssi”, samoin hanurein.

Toki mukana on muutama enemmän kansanmusiikkiin kallellaan olevaa polska, niissäkin omat persoonalliset piirteensä, esimerkiksi naksuttava sähkis.”Kumina” on puolestaan oivallinen osoitus Kujanpään näkemyksellisyydestä sovittajana: yksi ja sama sävellys sijoittuu ensin Suomeen, sitten Kreikkaan, sitten jonnekin Balkanille – sävel pysyy, soittimet ja maisemat vaihtuvat. ”Jää sulaa”, hieno ja vieno sävellys pianon, sähkökitaran ja jousiston varassa, rauha on täydellinen. Nimikappale on kaunis pianovetoinen jousien, huilun ja klarinetin koristelema balladi, tunnelmassa on samanlaista ajattomuutta kuin Staffan Schejan ja Björn J:son Lindhin ”Europa”-sarjan levyillä. Kun sävellyksen viimeiset pianosoinnut antautuvat hiljaisuuteen, mieli on sees.

Niin toivoisin Juha Kujanpään levyille samanlaista klassikko-statusta kuin Anssi Tikanmäen ”Maisemakuvia”-sarjalle. ”Kivenpyörittäjä”, ”Kultasiipi” ja tämä uusin ”Niin kauas kuin siivet kantaa” ovat sen arvoisia.

Pekka

Juha Kujanpää: Niin kauas kuin siivet kantaa (Eclipse Music ECD-201754, 2017)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Svalan”, 2017

Joka paikassa ja muuallakin kehuttu ”Svalan” on herättänyt tässä kuuntelijassa moninaisia tuntemuksia, tälläkin arvostelulla on ainakin kolme erilaista alkua. Mennään nyt kuitenkin tällä viimeisimmällä.

Siinä lukee, että pitkän uran tehnyt harmonikansoittaja, laulaja ja säveltäjä Maria Kalaniemi kera harmoonia soittavan Eero Grundströmin sekä siellä täällä vilahtelevien kitaristi Mikko Kososen ja jouhikkoa soittavan Pekko Käpin on tehnyt komean, luontoa ja suomalaisuutta hehkuvan albumin. Kansiteksteissä Kalaniemi kertoo inspiraatiokseen Pohjois-Karjalan luonnon, sen eläimet ja niiden äänet. Upean kansivihkosen kuvat saloilta, järviltä ja metsistä kertovat omaa kaihoisaa kieltään: tätä kauniimpaa maata ei tälle kansalle löydy.

Aluksi tätä kuuntelijaa häiritsi kappaleiden moninaisuus.

On kiihkeää instrumentaalista tangoa, on ”Liljan” eli ”Liljankukka”, on höyhenenkevyitä, ilmaan haihtuvia äänimaisemia, on ”Jepu”-polska vai onkos se se kansissa mainittu menuetti, on jopa progressiiviseksi luonnehdittavaa maalailua ja jumitusta, on maanista kiihkoa jouhikon ja Käpin kirittämänä, taitaa siellä Kososen kitarakin ujeltaa. Kansanmusiikkia laajimmassa mahdollisessa merkityksessä.

Grundströmin vakaa harmooni herättää luottamusta: kyllä tämä koossa pysyy, vaikka välillä kiidetään alkukantaisessa hurmiossa. Esimerkiksi ”Susi” on mielettömän hieno, yli kuusiminuuttinen instrumentaali. Yhdistelmä korpimaisemien, tummien järvien ja aarniometsien jylhiä kaikuja – perinneheavya – ja sitten taas pölyäviä teitä ja heleitä perhosniittyjä – sekä suden ulvontaa. Ja lopulta ”Salonkylä”: luonnon omaa ambient-äänitaidetta.

Ymmärsin: yhteen muottiin tämä on aivan liian rikasta ja kahlehtimatonta. Live-ottoja ja improvisaatioita. Henki vie mihin vie. Sisäistän viimein myös taiteilijan luonnehdinnan: koska luonto, sen ilmiöt ja eläimet sekä vuodenajat vaihtelevat välillä villistikin, vaihtelee myös niistä inspiraationsa saanut musiikkikin.

Lopuksi tämä kuuntelija antautui elävälle moninaisuudelle – ja Suomen luonnolle.

Pekka

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Svalan (Åkerö ÅKERÖCD17, 2017)

Retrokki kuuntelee: Teija Niku ”Memento”, 2017

Useilla kansanmusiikkipainotteisilla levyillä ja kokoonpanoissa (Polka Chicks, Aallotar, Karuna) myönteistä mielenkiintoa herättänyt haitaristi, säveltäjä, sovittaja ja uudella levyllä laulajakin Teija Niku on julkaissut toisen soololevynsä. Omakustanne, näemmä.

Ensimmäisensä perustui paljolti balkanilaiseen kansanmusiikkiin. Tämä ”Memento” sen sijaan sisältää Nikun omia sävellyksiä ja sovituksia, poikkeuksena jokaisen suomalaisen tuntema ”Humma” – juu, se juokse sinä humma -biisi. Kappaleet ovat pääosin instrumentaaleja, tässäkin poikkeuksina jo mainittu ”Humma”, ”Yksi ruusu” sekä ”Unen maa”. Näissä Nikun herkkä, tunnusteleva ja kaihoisakin lauluääni korostaa kappaleiden yksinkertaista kauneutta – ei mitään liikaa, ei yhtään liian vähän.

Sama pätee hänen sävellyksiinsä ja soittoonsa.

Useat kappaleet lähtevät liikkeelle hillitysti ja varovasti Nikun haitarin toimiessa tunnustelijana. Pikkuhiljaa polun varrelta mukaan liittyy muita soittimia, usein päällimmäisenä Joakim Berghällin saksofoni. Samaan suuntaan taivaltavat myös viulut, kitara, trumpetti, piano… soittajina maan tunnustetuimpia alan muusikoita. Nyt ei kuitenkaan briljeerata yksilöinä, vaan palvellaan Nikun suomalaiskaihoisia sävellyksiä. Ja vaikka kappaleet soitinten myötä paisuvat herkullisiksi ja värikkäiksi sävelkeitoiksi, kontrolli säilyy. Mehän emme räisky!

Kappaleissa on myös rytmistä variaatiota, esimerkiksi aloittaja ”Limp” on nykivä, jopa funky! Janne Toivonen soittaa jazzahtavan trumpettisoolon! ”Suvivirsi” olisi raskaammassa käsittelyssä laahaava, mutta Nikun sovituksessa on kesäaamun raukeata rauhaa. Saksofonin – myöhemmin koko torviryhmän – ja haitarin teema soi unisonossa, banjo näplää olohuoneeseen lankeavia valonsäteitä.

”Haven” on unelmoiva, Tero Tuovisen bassokuvion tukevoittama, saksofoni soittaa valssaavan teeman, johon haitari ja muut soittimet yhtyvät. Jotain Mårtenssonia tässä. ”Flypolska” on levyllä lähinnä kansanmusiikkiperinnettä, sekin hyvin nöyrä, ei suinkaan riehakas. Vielä haluan nostaa Nikun laulaman ”Unen maan”: harras ja hieman mystinen, Nikun ääni nousee kertosäkeessä äärirajoilleen. Maallinen saksofoni pitää kiinni valveessa, vaikka taivaalliset torvet kutsuvat unimaailmaan. ”Memento” voisi olla Anssi Tikanmäen sävelkirjasta – hieno lopetus.

Olen kuunnellut tallennetta kymmeniä kertoja, ja aina se jaksaa ilahduttaa ja rauhoittaa. Sävellyksissä ja toteutuksessa kaikki on viimeistä Juha Kujanpään pianon helähdystä ja Teija Nikun haitaria myöten kohdallaan. Mitään en muuttaisi.

Pekka

Teija Niku: Memento (NIKUCD001, 2017)

www.teijaniku.com

PS. Nyt kun sain tilaisuuden, kysyn samalla mitä tapahtui Joakim Berghällin ”Dialoques III” -levylle? Ilmestyikö se lainkaan, vai onko se vielä ”prosessissa”?

Retrokki kuuntelee: Karuna ”Tuulispää” (2016)

KarunaFolkin supertrion toinen albumi, Hesarissakin kehuttu.

Teija Niku (harmonikka, melodeon), Esko Järvelä (viulu, avainviulu) sekä Juha Kujanpää (piano ja muut koskettimet) ovat yhtä kuin Karuna, muun muassa. Lisäksihän kukin operoi ahkerasti myös lukuisissa muissa kokoonpanoissa, projekteissa ja omillaankin. Järvelän ja Kujanpään tekemisiä olen seurannut ja ihastellut useasti – velhoja soittajina ja säveltäjinä. Niku sen sijaan on tässä laajuudessa uusi tuttavuus – ehkä, sillä en kyllä jokaisen kuulemani levyn soittajatietoja muista ulkoa.

Niin, ja kyseessähän on siis instrumentaalitrio. Vaikka tuo kuulostaa kokoonpanona rajoittavalta, vaihtelevat soitinyhdistelmät ja instrumenttien erilaiset roolit ja painotukset saavat Karunan kuulostamaan kokoaan merkittävämmältä. Näillä levyillä korostuvat yhteissoitto, melodiat ja sovitukset, eivät huimapäiset soolot. Lähtökohtien puolesta musiikkia voisi toki nimittää kansanmusiikiksi, henkilökohtaisesti koen kuitenkin rajojen ylittyvän tai olevan vähintäänkin häilyviä. Toki mukana on muutama perinteisen kuuloinen viulu-piano-harmonikka-menopalakin, mutta ehkä pohjoismainen instrumentaalimusiikki olisi lähempänä totuutta.

Karunan ensimmäinen julkaisu ”Hyvää matkaa” on jo vuosien takaa. Kun uutta ei ilmaantunut, päättelin yhtyeen päätyneen ”kivat kokeilut mutta jätetään muhimaan kunnes aika on taas kypsä” -mappiin. Esikoinen koostui yhtä Nikun sävellystä lukuun ottamatta Juha Kujanpään kappaleista. Nyt kun kiekko päätyi pitkästä aikaa kuunteluun, muutkin erot ”Tuulispää”-uutuuteen nousivat helpommin esiin. Esikoisalbumin sävellykset tuntuvat versovan perinteisemmästä kansanmusiikista, vaikka sovituksissa onkin jo samaa hienostuneisuutta kuin ”Tuulispäällä”. Yhtyeen kaunis nimikkobiisi ”Karuna” viitoittaa tietä uutuudelle. Toisaalta ”Hyvää matkaa” -levyltä löytyy myös tyylipastisseja vierailevine soittajineen. Vaikka erinomaisesti toteutettuja ovatkin, koen niiden kuitenkin verottavan kokonaisuutta.

”Tuulispäällä” Karuna on ehjä. Ehkä myös sävellykset ovat ytimekkäämpiä.

Erityisesti Teija Nikun neljä sävellystä yllättävät. Varsinkin peräkkäiset ”Viimeinen rivi” ja ”Maaliskuun aurinko” on uskomattoman hieno parivaljakko. Ensimmäinen on rytmikäs, yksinkertaiseen mutta erittäin jännitteiseen teemaan perustuva sävelmä, joka välillä seestyy J:son Lindhin ja Staffan Schejan yhteisteosten tapaiseen, pohjoismaisen kirkkaasti läpikuultavaan väliosaan. ”Maaliskuun aurinko” taas on koskettavan kaunis, tuvanlämpöinen melodia – kevätaurinko lämmittää jo! Myös ”Huhtikuun sade” ja albumin avaava reipas ”Dusch” vakuuttavat, edellinen taitaisi taipua myös tenhoavaksi iskelmäksi, harmonikkasoolokin on jo valmiina. Teija Niku – sinulla on uusi ihailija.

Juha Kujanpään toisteisissa sävellyksissä on kierrettä vaikka muille jakaa. Sävellyksellisesti ne sopisivat hänen soololevyilleen, nyt toteutus on pienempää mutta ei yhtään vähemmän vaikuttavaa. Esimerkiksi ”Pegasos” ja ”Kaikki värit” ovat pakahduttavan kauniita, ja soivat äärimmäisen elegantisti ja kuulaasti pianon ja viulun yhteisnuotilla, harmonikan sointi lisää samaan teemaan nostalgista lämpöä. Molempia kappaleita Kujanpää taustoittaa hienovaraisilla koskettimilla. ”Kyntäjän blues” on lähinnä rempseää kansanmusiikkia, vaikka piano ja hanuri heleällä rapsodialla välillä keventävätkin. ”Yhden suunnan sotiisi” on poljennoltaan reipas, sävelmässä on kaihoa – ehkä hieman irkkutyyliin? Albumin päättävä ”Patikka” on hienostunut, melkeinpä barokkimainen sävelmä. Kamarimusiikista porukka lehdistötiedotteessa kirjoittaakin.

Sitten on Esko Järvelän ”Aylan”, tuskaisen koskettava sävelmä, joka muistuttaa kreikkalaisen saaren hiekkarannalle kuolleena ajautuneen lapsen kohtalosta. Ihmishengen arvottomuudesta armottomien ihmisten vallanhimoisten haaveiden kourissa, maailman mielettömyydestä. Viulu soi surua, haitari kaihoa, piano säestää eleettömästi. Järvelän toinen sävellys, yli kuusi minuuttinen elegantti ”Peuran polska” venyttää polska-termiä: näillä lakeuksilla musiikilliset seinät ovat leveät ja katto korkealla.

Vaikka olen korostanut Teija Nikun kasvanutta osuutta Karunassa, Juha Kujanpää ja Esko Järvelä ovat aivan yhtä tärkeitä trion osia. Kujanpää ja Järvelä tuntuvat kuuluvan jo kalustoon, he ovat tämän kuuntelijan korvissa jo aikaa sitten muissa yhteyksissä lunastaneet paikkansa taidoillaan ja näkemyksillään.

Tällaisina epävarmuuden ja hirmutekojen aikoina Karuna lohduttaa ja tarjoaa pakopaikan, mutta ottaa myös kantaa. Huikeaa musiikkia!

Pekka

Karuna: Hyvää matkaa (Kanteleen ääniä ÄÄNIÄ-17, 2010)

Karuna: Tuulispää (Kuu Records KUUREC007, 2016)

http://www.karunatrio.net

Retrokki kuuntelee: Freija ”Liki”, 2015

Freija-LikiIskelmällisen folk-yhtyeen kolmas albumi, juhlistaa samalla kokoonpanon 10-vuotista olemassaoloa.

Olo Freijan musisoidessa on levollinen: ristiriitainen ja kavalakin maailma painuu taka-alalle, pehmeä ja perinteitä kunnioittava soitto ja laulu rauhoittavat ja elvyttävät. En yhtään ihmettelisi jos perin juurin suomalaisella musiikilla olisi jopa parantavia vaikutuksia, ainakin sielulle.

Musiikillisesti ”Liki” on äärimmäisen tasapainoinen. Sävellykset ja sanoitukset sekä tulkinnat täydentävät toisiaan. Yhtye – Maija Karhinen-Ilo (laulu, haitari, nokkahuilu), Arto Anttila (basso, sopraanosaksofoni, laulu), Matti Laitinen (kielisoittimet, laulu) ja Lassi Logrén (viulu, avainviulu, jouhikko, laulu) – on balanssissa sekin: Karhinen-Ilon äärimelodinen, pehmeä laulu saa vastinparin ja pontta esimerkiksi pariin puhkituttuun ralliin sävelletystä ja niitä mainiosti tuoreuttavasta instrumentaalikuviosta (”Väliaikainen”, ”Soittajapoika”).

Tunnustan sokean pisteeni, kun kyseessä on perinnetietoinen, koskettavan nostalginen ja iskelmällinen folk: Pihasoittajat. Samassa pisteessä operoi Freija, pienin poikkeuksin. Pihasoittajien musiikki kurotti toisaalla syvemmälle, se oli välillä lohduttomampaa. Toisessa ääripäässä olivat melkeinpä lapsenomaisen koskettavat melodiat ja sanoitukset. Freija tarjoaa tasaisempaa laatua.

Erityisesti haluan vielä mainita pääosin omaa sävel- ja sanatuotantoa olevat ”Lauluni” ja ”Miksen väsyisi”. Ne eivät lainkaan häpeä vuosikymmeniä suomalaisten sieluja koskettaneille klassikoille. Niille, jotka ovat tärkeä osa henkistä perintöämme.

Pekka

Freija: Liki (Capo Records CRCD-315, 2015)

www.freija.fi

Retrokki kuuntelee: Esko Järvelä Epic Male Band ”Rye Groove”, 2015

Esko Järvelä Rye GrooveMonitoimimies Esko Järvelän ja yhtyeensä toinen eeppinen kokonaisuus. Nimessä ei turhaan mainita sanaa ”groove”.

Noin vuosi sitten julkaistu yhtyeen debyytti tutustutti kiperää ja taidokasta folk-rockia ja -jazzia soittaneeseen kokoonpanoon: tiukkoja käänteitä, virtuoosisooloja, kansanmusiikkijuuria, viulun kielelle käännettyjä rock-riffejä, vastustamatonta svengiä. ”Rye Groove” kasvaa samasta mullasta, samoilla ravinteilla.

Esko Järvinen kertoo levyn kannessa synnytystuskasta, kilpajuoksusta kalenterin kanssa, saatavilla olevan ajan limittämisestä muihin bändi- ja perhevelvoitteisiin. Paljon puhuva on lause: ”tulin eräänä iltana kotiin treeneistä, ja totesin vaimolleni, että levystä tuntuu tulevan todella hyvä. Vastaus kuului: sietää tullakin”.

Voin vakuuttaa Eskon vaimolle, että kyllä siitä tuli.

Taisin aprikoida edellisen levyn arvion yhteydessä, että jaksaako periaatteessa yhden pääinstrumentin – ja vielä viulun – varaan rakentuvaa levyä kuunnella kerrasta toiseen. Eikö puuduta? Löytyykö variaatiota niin sävellyksistä kuin sovituksistakin?

Löytyypä hyvinkin, sillä vaikka viulu onkin pääasiallinen solistisoitin, vahva bändi tarjoaa luotettavan ja värikkään selkärangan: onneksi olkoon ja kiitos Jani Kivelä (sähkökitara), Anssi Salminen (akustinen kitara), Juho Kivivuori (basso) ja Janne Mathlin (rummut). Sovituksissa on käytetty mielikuvitusta, tylsyydestä ei ole tietoakaan. Erityiskiitos Aili Järvisen ja Anssi Salmisen sanattomalle, kaihoisalle laululle ”Five A.M.” -biisissä, sekä Alina Järvisen, Raisa Päivisen ja Tommi Asplundin jousille yli seitsemänminuuttisessa, hyvin jäsennellyssä ”Sweet Reel” -kappaleessa. Viimeksi mainittu tuo itselleni mieleen Pat Methenyn keskikauden (esimerkiksi ”Full Circle”) upeat, ajattomat teokset: äärimmäisen melodinen, hieman kaihoisa, sielua myötäkarvaan hivelevä.

Jo kipakka avausbiisi ”Whip” ottaa luulot pois: viulu, sähkö- ja akustinen kitara, basson ja rumpujen tykitys – jos tätä pystyy kuuntelemaan ilman, että rytmi vie mukanaan, täytyy olla syväjäässä. Myös nimikappale ”Rye Groove” hengästyttää, intensiteetti on armoton.

Itselleni yksi levyn keskipisteistä on itämaisen viulukuvion ympärille keriytyvä ”Kabob Ostrobothnia”. Rytmillisesti armottoman svengaava, biisi kerää voimaa välikkeiden hidastuksissa, wah-wah-kitaran soolo repii ja raastaa, alla sykkii viulun johtama rytmiikka, tausta kasvaa jousiston voimalla vaikkapa Led Zeppelinin ”Kashmirin” malliin.  Sitä edeltävä, valssirytminen ”Rose on the Wallpaper” on ehkä lähinnä country-rockia: en tiedä miksi, mutta mielessäni on Emmylou Harris.

Toistuva kuuntelu palkitsee, yksityiskohtia ja sovituksellisia hienouksia paljastuu kerta kerran jälkeen. Pinnan alle on todellakin syytä kurkistaa. Kannattaa myös lukea biisien humoristiset kuvaukset.

”Rye Groove” on crossover-kamaa jos mikä: sopii niin kansanmusiikkifaneille, rock- ja progediggareille kuin jazz-rockistakin potkunsa saaville.

Esko Järvelä Epic Male Band: Rye Groove (Epic Male Band EMB002, 2015)

www.epicmaleband.com

Retrokki kuuntelee: Tuomas Logrén ”Yövesi”, 2014

Tuomas LogrenFrigg-yhtyeessä vaikuttavan, kitaran ja muidenkin kielisoitinten taitaja Tuomas Logrénin ensimmäinen soololevy. Näppäilyn juhlaa!

Musiikki jättää syviä jälkiä: en yhtään ihmettele, että muistinsa kanssa painiskelevat havahtuvat tutun musiikin voimasta. Jopa lapsuudessa kuullut sanoitukset, tilanteet ja henkilöt voivat palautua mieleen.

Kuulen Tuomas Logrénin banjoa hänen ensimmäisen soololevynsä avauskappaleessa ”Tuu tuu”, ja näen mielessäni Elektra-levy-yhtiön 60-luvun alussa julkaiseman ”String Band Project” -albumin kannen. Ajatonta, taidokasta, koskettavaa. ”Tuu tuu” on samalla se lapsuudesta tuttu ”Tuu tuu tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla” -laulu, joka sekin herättää tuntemuksia ja muistoja, vaikka lapsena ei sanoista tuolloin kauan sitten mitään ymmärtänytkään. Kummasti ne kuitenkin nousevat mieleen!

Aasinsiltani ydin on siis ajattomuus.

Jo kymmenvuotiaana Värttinässä soittanut Logrén on kielisoitinten virtuoosi, tälläkin levyllä hänen arsenaaliinsa kuuluvat banjo, kitara, mandoliini, dobro ja viulu, myös huuliharppu, lyömäsoittimet ja parissa kappaleessa laulu. Soitto on taidokasta, Logrénin lisäksi soittajistosta löytyvät mm. instrumenttiensa virtuoosit Petri Hakala, Teija Niku sekä Eero ja Esko Grundström – ja varsinkin viulisti Matti Pitkänen.

Ajattomuus korostuu myös kappalevalinnoissa.

Kansanmusiikkiliiton nettisivuilla ”Yöveden” repertuaarista kerrotaan näin: ”Yövesi sisältää tuoreena sekoituksena Logrénin omaa kiperää bluegrassia, Musiikin maailma -laulukirjasta tuttuja kantrikappaleita, suomalaiskansallista tanhua ja taidokasta triolipolskaa yllättävinä, svengaavina sovituksina.”

Ei siis ihme, että levyä eikä musiikkia voi sitoa mihinkään aikaan tai edes aikakauteen. Tartun saman tien myös sanaan ”svengaavina”. Yleensähän virtuoosit tekevät virtuoosisen levyn sorminäppäryydestä tinkimättä ja sitä korostaen. Peliin pistetään kaikki opitut fraasit ja niksit, vauhtisokeus uhkaa sekä soittajia että kuuntelijoita. Ehkä Logrénin oma instrumentaali ”Toutain” on tuota kuvausta lähinnä: Logrén ja Matti Pitkänen pistävät menemään Elina Lappalaisen kontrabasson säestyksellä.

Tässä suhteessa Tuomas Logrén osoittaa kypsyytensä.

Svengin lähteenä ei ole nopeus tai taiturimaisuus – vaikka sitäkin Logrénilta ja muilta soittajilta varmasti löytyy, vaan kielisoitinten maukas, maltillisesti kehittyvä yhteispeli. Soittimet kiertelevät ja kaartelevat, tunnustelevat toisiaan, löytävät yhteisen sävelen ja rytmin. Svengi löytyy kuin varkain, esimerkkinä kolmen miehen voimin jammailtu ”Etelälahtista” – ihan tulee Ameriikan länsirannikko ja 60-luvun hypnoottiset kitararagat mieleen.

Logrénin kypsyys kuuluu myös demokraattisuudessa. Vaikka levy on julkaistu hänen nimissään, muutkin soittajat saavat reilusti soittotilaa.

Levyllä vierailee myös kolme taidokasta ja omintakeista naisartistia. Maritta Kuula tulkitsee suvereenilla auktoriteetillaan tutun iskelmän ”Aaveratsastajat” sekä Yona ”Puirosilla”-tanhun, herkästi ja eläytyen. Muita vierailevia laulajia ovat Aili Järvelä (huikean varmasti tulkittu, jopa raisuksi yltyvä ”Talonpoika meni honkamettään”) ja levyn taiteellinen tuottaja Kimpi Huisman (reggaepainotteisella texmex-kompilla rytmitetty ”Herrasväki meni saareen” – ainakin omiin korviini ja jalkoihini rytmissä on reggaeta, sinusta en tiedä).

Kauniiksi lopuksi, ennen ”Polskaa Pekalle”, Logrén itse laulaa tutun ”Kotilaakson” eli ”Red River Valley”. Hillitty ja karsittu sovitus, sopii hyvin haikeaan säveleen ja sanoitukseen.

Hienon hieno yhdistelmä traditiota, tulkintaa ja tunnelmaa.

Pekka

Tuomas Logrén: Yövesi (Sibelius-Akatemia / Tuomas Logrén TLCD001, 2014)