• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Kataya ”Lives” (2008/2014)

Kataya Lives

Kokoelma pääasiassa instrumentaalista progea soittaneen Katayan parilta muutaman vuoden takaiselta keikalta. Samsara Recordsin arkistojulkaisuja, osa neljä.

Instrumentaalisuutta avitetaan laulu- ja puheäänillä, tässä yhteydessä soittimia nekin, ääninä kosketinsoittaja Matti Kervinen sekä vierailija Johanna Iivanainen. Vetovastuussa ovat kuitenkin Samu Wuoren ja Sami Sarhamaan kitarat sekä mainitun Kervisen ja Pauli Päiviön koskettimet.

Musiikki on taltioitu kahdelta keikalta, toinen vuodelta 2008 (yhtyeen ensimmäinen keikka), toinen vastaavasti 2010. Soundillisesti keikkojen välillä ei juuri huomaa eroa. Päiviö on jälkimmäisellä mukana koskettimissa, joten ehkä koskettimilla on hieman merkittävämpi rooli.

Sami Sarhamaa kuvailee Katayan musiikkia ambientiksi folk-progeksi. Hmmm. Pilkunviilaajana haluan olla hieman eri mieltä, vaikkapa vain periaatteesta. Yhtyeen ensimmäinen albumi ”Canto Obscura” voisi Sarhamaan kuvaukseen sopiakin, mutta live-tilanteessa porukka kuulostaa huomattavasti verevämmältä kuin mitä termillä ”folk” ainakin minä ymmärrän.

Melodioista voi ehkä löytää kansanomaista melankoliaa, mutta siinä se. Ja siinä myös sen viehätys: kuulen Katayassa jatkumon suomalaiseen 70-lukulaiseen kuningasprogeen – ja hieman 60-luvun psykedeliaankin. Progea ovat pitkät kitarakaaret, uljaat tuplariffit, tyynet kosketinsuvannot, pulputukset ja useat koukeroisetkin osat, loppupaisutukset.

Progen akateemisesta luonteesta ja siihen liitetystä kylmäkiskoisuudesta poiketen musiikki kuitenkin niin sanotusti vetää tai tuttavallisemmin svengaa. Ehkäpä se on livetilanteen, ja jämäkän rytmiryhmän, ansiota, bassossa Juha Aronen, rummuissa Tomi Laaksonen. Kuuntelen levyä kuulokkeilla, ja ehkä kaipaisin enemmän pohjaa eli bassoa.

Valtaosa biiseistä näyttää olevan ”Canto Obscuralta”‒ ne selkeimmin 70-luvun perinteeseen pohjautuvat. Voi olla että toinen, kokeellisempi albumi ”Voyager” – tässäkin blogissa joskus arvioitu – toimii paremmin levynä ja kokonaisuutena kuin keikalla. Itseäni viehättävät enemmän vetävät, selkeään melodiaan perustuvat kappaleet. Pääosin ne näyttävät olevan peräisin mainitulta ”Canto Obscuralta”, aikaisemmalta keikalta siis.

Niiden tunnelmassa on levollisuutta, loppukesän hehkua (erinomainen ”Opening Marsh”, joka olisi kantanut vielä pidempäänkin). ”Avojaloin” ja sen soundimaailman ”perinteisyys” – kitarat, urut, syntikka – viittaavat 60-luvun loppupuolelle. ”On a Moosen” kitara- ja kosketinsoolot kipuavat korkealle. ”Lento”-biisiin tuo omaa lisäväriään Johanna Iivanaisen sanaton laulu sekä Mikko Iivanaisen terävästi sooloileva kitara, Mikko tykittää myös ensimmäisen kiekon ylväässä nimibiisi ”Camera Obscurassa”.

Katayan musiikkiin on helppo upota. Se antaa tilaa ja avaruutta, jäsentää. ”Camera Obscuran” helpommat melodiat ja luistavat toteutukset sykähdyttävät. Toistan ”Opening Marshin” vielä illan päätteeksi.

Pekka

Kataya: Lives (Samsara Recordings SAMSR-04, 2014)

www.samsararecords.fi

www.facebook.com/samsararecords

sarhamaa.com

www.runningmoose.fi

 

Retrokki kuuntelee: Jukka Syrenius Band ”Hard Labour (Live at Aallonmurtaja)”, 2013

jukka syrenius liveElonkorjuun vahva mies, kitaristi-vokalisti Jukka Syrenius on tahkonnut musiikkia jo 60-luvun lopulta. Välillä aktiivisemmin, välillä matalammalla profiililla, joskus omissa nimissään, toisinaan Elonkorjuun puitteissa.

Syyskuun alussa käsiin osui sekä Jukka Syrenius Bandin livekiekko, samoihin aikoihin Elonkorjuu esiintyi Malmitalolla. Aikaahan tästä jo on, mutta vain silmänräpäys vaikkapa Elonkorjuun elinkaareen verrattuna.

Elonkorjuu Malmitalolla 5.9.2013

Syyskuun alussa Syrenius saapui jälleen Porista Helsinkiin, Malmitalolle. Tällä kertaa kokoonpano oli Elonkorjuu: Syrenius itse kitarassa ja laulussa, bassossa Veli-Pekka Pessi, fonissa Jari Perkiömäki, koskettimissa Jussi Reunamäki ja rummuissa Zoltan Karpathy, ”unkarilainen tuulimylly”.

Ensimmäisten kappaleiden aikana bändi tuntui karistelevan matkan pölyjä, kiristelevän laakereitaan ja öljyävän niveliään. Soitto ja soittajien tunnelmat näyttivät ja kuulostivat tiivistyvän biisi biisiltä ja soolo soololta. Alkuaikojen Elonkorjuuksi tätä nykyistä tuskin tunnistaisi.

Syreniuksen biiseihin on vuosien varrella imeytynyt jazzahtavia lattarisävyjä; niiden parissa hän on kitaristina enemmän kuin kotonaan. Muutama virtuoosinen, uskomattoman sujuva soolosuoritus lyö ällikällä, olisikohan ollut ”Pretorian Discotheque”? Sitten löytyy perinteisempää rytmi- ja bluespuolta, josta esimerkkinä ”Stormy Monday”. Ja jotta kuva olisi mahdollisimman skitsofreeninen, häröillään välillä urakalla. 60-luvun Elonkorjuu, ja samaa nimeä tänäänkin kantava monipuolinen peto ovat täysin eri lajeja.

Kokenut, jo alkuaikojen Elonkorjuussa vaikuttanut Pessi ja tiukalla, brittiläistyylisellä (Brand X) otteella naputtanut Karpathy tarjosivat Perkiömäelle, Reunamäelle ja maestro Syreniukselle vakaan, mutta kuitenkin elävän perustan. Ja kuten jo todettua, Syreniushan on virtuoosi, jolta taittuu tyyli kuin tyyli. Kanssakatsojien lausuntojen mukaan Perkiömäki soitti terävämmin ja elävämmin kuin jazz-ympyröissä. Reunamäen jyhkeä olemus ei olisi antanut odottaa niin kevyesti svengaavaa soittoa.

Tauolla tiiviimmin Elonkorjuuta seuranneet harmittelivat yhtyeen laadun ja suosion ristiriitaa. Heidän mielestään bändi on kovemmassa vedossa ja soitto vapautuneempaa kuin aikoihin. Suosiossa ja yleisömäärissä se ei kuitenkaan näy. Sääli ‒ ja sääli niitä, jotka ennakkoluulossaan, tietämättömyyttään tai laiskuuttaan jättävät porukan näkemättä.

jukka syrenius# # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # # #

Autossa, matkalla Elonkorjuun keikalle ja kotiin keikalta soi Jukka Syrenius Band. Livenä äänitetty.

“Mistä tuo puhe kuuluu?”, kysyi kumppani, kun soitin Jukka Syrenius Bandin kiekkoa. ”Baarissa yleensä puhutaan”, vastasin, ”live-kiekko”. ”Taitaa olla pieni baari. Ja kuka on tämä bluesia vääntävä kitaristi?”, kuului jatkokysymys. ”Sama, joka äsken soitti lattaria”, vastasin.

Baari on näköjään Pub Aallonmurtaja Porin Mäntyluodon satamassa, bändi power-trio Jari ”Kepa” Kettunen (rummut), Ari-Pekka ”Ape” Anttila (basso) ja Jukka ”Jusu” Syrenius (kitara ja laulu). Työmiesten paikka, asialla musiikin työmiehet. Jos en inhoaisi näitä englannista väännettyjä iskusanoja ja sanontoja, sanoisin että wörkkii!

Tarjoomassa ei ole mitään uutta: ”Red House”, ”Hey Joe”, ”Stormy Monday”, muutama oma ‒ aika pitkälti juntataan jo 60-luvulla muotoiltua sähköisen bluesin paalua. Pitkän linjan soittajaketuilla palikat pysyvät hyvin hallussa, ja omaa persoonaakin saadaan esiin. Bändi toki henkilöityy Syreniukseen, solistiin. Ja varsinkin kitaristina, varsinkin omissa biiseissään mies on omimmillaan: sisäistettyä soittoa, tuoretta näkökulmaa tuttuun kaavaan.

Paljon kuultuihin ja tahkottuihin biiseihin on vaikea puristaa uutta kuorrutetta. Näkisin ‒ tai tässä tapauksessa tietysti kuulisin ‒ ne vähän pakollisinakin yleisönlämmittäjinä. Keikka on äänitetty sydäntalvella, kuluvan vuoden helmikuun 2. päivänä, lämpöä siis todennäköisesti tarvittiin.

Enemmän innostun Syreniuksen omasta tuotannosta ‒ ja Thelonius Monkin ”Round Midnightista”. Ne nousevat jokapäiväisen bluesin yläpuolelle omintakeisina, uutta tarjoavina ja mieltä ylentävinä.

Pekka

Jukka Syrenius Band: Hard Labour (Live at Aallonmurtaja) (Touch Records  TCHCD-6, 2013)

www.touchrecords.fi

www.elonkorjuu.fi

Keitsi muistelee: John Mayall’s Bluesbreakers ”Crusade”, 1967, Englanti

Loppuvuodesta 1967 uutena ostettu ”Crusade” on kohtuullisen laajaksi kasvaneen (kohtuuttoman paljon tilaa vieväksi paisuneen, sanoisi rakas siippani) levykokoelmani ehdottomia peruskiviä, oman musiikillisen kehitystarinani  siemenviljaa. Niin tavattoman paljon levyyn liittyy voimakkaita nostalgisia tuntemuksia. Toisaalta juuri nyt sillä on myös tuoretta särmää.

Tarve kirjoittaa John Mayall’s Bluesbreakersin ”Crusade” -levystä syntyi aivan sattumalta. Eräs tuttu tyyppi kun sattui kysymään, josko nurkistani löytyisi ylimääräistä kappaletta Rolling Stonesin ”Exile on Main St.” -tuplasta. Kyllä löytyi, itse asiassa peräti kaksin kappalein.

Koska tunnen kaverin intohimoisena nimmareiden metsästäjänä, en malttanut olla kysymättä, josko Rollarit olisivat tulossa salaa Suomeen. Eivät ole, mutta vuosina 1969 – 1974 bändissä toista kitaraa soittanut Mick Taylor kylläkin. Siitä lisää tuonnempana.

Kultsalta se alkoi…

Ensin mennään kuitenkin syksyyn 1967, tarkemmin sanottuna lokakuun 9. päivän iltaan. Niin monen ikätoverini tavoin olin minäkin hurahtanut bluesiin vain kuukausia aiemmin. Muddy Watersit, John Lee Hookerit, B.B. Kingit ynnä muut alan mustat mestarit olivat minulle vielä tuiki tuntemattomia suuruuksia. Sitä vastoin John Mayallin Eric Clapton ja Peter Green -kiekot pyörivät halvassa Garrard-skraitassani harva se päivä, ehkä useamminkin.

Odotukset olivat valtavat, kun elämäni ensimmäinen konserttielämys Helsingin maineikkaalla Kulttuuritalolla oli alkamassa, illan tähtenä brittibluesin tuolloin jo keski-ikäinen ristiretkeläinen John Mayall kera Bluesbreakers -yhtyeensä. Lämmittelijän roolissa soulia veivannut Geno Washington Ram Jam Band ei jaksanut innostaa juuri ketään.

Kun Mayall porukoineen saapui vihdoin estradille, oli yllätys melkoinen. Mitä ihmettä, missä on ”A Hard Road” -albumin kannesta tuttu tumma kikkarapää Peter Green? Ja kuka kumma on tuo pitkä enkelikasvoinen blondi kaulassaan Gibson Les Paul? Voi Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, onko minua ja lukemattomia muista aloittelevia kellarikitaristeja petetty pahemman kerran?

No ei, sillä tuolloin vasta 18-vuotias, aiemmin The Gods -ryhmässä satunnaisesti kitaroinut Mick Taylor oli liittynyt Mayallin bändiin vasta kesäkuussa. Eikä syyskuussa Englannissa julkaistu uunituore ”Crusade”-pitkäsoitto ollut vielä tuttu Suomessa, mahtoiko edes löytyä täkäläisten musiikkiliikkeiden levylaareista.

Konsertin biisijärjestyksestä minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Sen olen kuitenkin tallentanut lähtemättömästi muistoihini, kuinka Taylor löi heti kättelyssä jauhot suuhun kaikille epäileville tuomaksille. Siinä ja sillä hetkellä hän oli meille maailman ylivoimainen ykköskitaristi…

Kun konsertin jälkeen kävelin yössä kohti Mäkelänkadun bussipysäkkiä, muistan olleeni suunnattoman onnellinen. Olin kokenut ja löytänyt jotakin suurta sellaista, josta halusin välittömästi oppia lisää, päästä osalliseksi. Tiesin ja tunsin täysillä, että juuri blues oli minun musiikkiani. Ja on sitä yhä edelleenkin!

Heti kohta konsertin jälkeen tuli tuo ”Crusade”:kin sitten hankittua. Vaikka lokakuinen lavaelämys oli ollut niin valtaisa, upposivat samojen biisien jo heinäkuussa taltioidut studioversiotkin täysillä. Mayallin ja Taylorin ohella bändin muonavahvuuteen kuuluivat tuolloin rumpali Keef Hartley ja basisti John McVie, vahvistettuna fonisteilla Chris Mercer ja Rip Kant. Tosin Kultsalla McVien oli jo korvannut Paul Williams, Kantin Dick Heckstall-Smith. Mayallin porukoissa kun tuo miehistön vaihtuvuus on aina ollut poikkeuksellisen suurta.

Kiekon aloittaa tarttuvaan kitarariffiin perustuva ”Oh, Pretty Woman”, joka löysi pian tiensä monen meikäläisbändinkin biisilistalle.  Vastaavasti kääntöpuolen loppuun sijoitettu Sonny Boy Williamsonin munnariklassikko ”Checking Up on My Baby” kuului suomibluesin pioneereihin lukeutuvan Hojas Blues Bandin vakio-ohjelmistoon aivan alkuajoista lähtien.

Levyn kaksi kitarainstrumentaalia, Freddy Kingin ”Driving Sideways” ja omaa tuotantoa oleva ”Snowy Wood” toimivat ’guitar lover’ -porukalle kohdistettuina statementteina siitä, että John Mayall on löytänyt lahjakkaan, vieläpä huomattavan omaleimaisen seuraajan Eric ”Slowhand” Claptonille ja Fleetwood Macia perustamaan lähteneelle Peter Greenille.

Suurimmat suosikkini löytyvät kuitenkin vahvatunnelmaisista, upeita sooloja ja väkeviä puhallinsovituksia viljelevistä slovareista, joita mukana on useampikin. Taitaa sydäntäsärkevä molliblues”Tears in My Eyes” olla niistä se rakkain.

Armastan ja arvostan tätä levyä suuresti. Ja kuitenkin se on vasta alkuaskeleita John Mayallin tinkimättömällä, myös rohkealla ristiretkellä bluesin ja muun samanhenkisen musiikin puolesta. Aikamoinen äijä tuo vuonna 1933 Manchesterin kupeessa syntynyt entinen mainosgraafikko ja Korean sodan veteraani…

John Mayallin uraa olen seurannut melko tarkoin aina ensikuulemasta lähtien. Sitä vastoin Mick Tayloriin menetin suurimman mielenkiintoni siinä vaiheessa, kun hän liittyi Rollareihin Brian Jones -vainaata paikkaamaan. Vähän tuntuivat kundin kyvyt menevän hukkaan noissa pintabändikuvioissa.

Kaverin myöhäisemmistä tekemisistä olen oikeastaan noteerannut vain vierailun Keef  Hartley Bandin ”The Battle of North West Six” -pitkäsoitolla (1970), loistosoolon Mayallin ”Back to the Roots” -tuplan ”Marriage Madness” -biisissä (1971), pistäytymiset Pierre Moerlen’s Gongin albumeilla ”Expresso II” (1978) ja ”Downwind” (1979) sekä ’special guest star’ -roolin kokkolalaisen Wentus Blues Bandin 20-vuotisjuhlakonsertissa  2006. Aika vaatimaton on saldoni, jos otetaan huomioon kaikki Mickin tekemiset.

…ja Virgin Oilissa jatkuu!

Ystäväni ”Exile on Main St.” -noudon yhteydessä minulle vasta valkeni, että Mick Taylor esiintyy Ben Waters Bandin kanssa Helsingissä 29. syyskuuta. Kyse on Virgin Oil -ravintolan järjestämästä juhlakonsertista Rollareiden 50-vuotisen olemassaolon kunniaksi. Tarkempaa tietoa tapahtumasta voit lukea vaikkapa täältä  http://www.rytmi.com/50-vuotiaita-rollareita-juhlitaan-virgin-oilissa-mukana-itse-mick-taylor-14506/. Nähdään siellä 🙂

Mick Taylorista kiinnostuneen kannattaa tsekata myös http://www.micktaylor.net/, jonka yksityiskohtainen MT Timeline on pirun mielenkiintoista luettavaa. Ja tässä vielä tuore haastattelu suomeksi http://www.mtv3.fi/uutiset/kulttuuri.shtml/2012/09/1620914/mick-taylor-rolling-stones-oli-parhaimmillaan-1973.

John Mayallista on infoa netti pullollaan. Tästä on kuitenkin hyvä alkaa http://www.johnmayall.com/. Ja lopuksi vielä äänilinkki ”Crusade”:n ja ”Tears in My Eyes”:in pariin http://www.youtube.com/watch?v=OtYt4gulzfI.

John Mayall’s Bluesbreakers ”Crusade”, Decca SKL 4890, Englanti, 1967

Kiekko ilmestyi myös monona tunnuksella LK 4890. Jenkeissä ”Crusade” julkaistiin London-merkillä, katalookinumerolla PS 529 (stereo) / LL 3529 (mono). Uusintapainoksia ja -julkaisuja löytyy vinyylinä pilvin pimein. Myös remasteroituja CD-versioita on olemassa useampia,  joissakin bonusmatskuna sekä sinkku ”Suspicions Part 1 & 2” että varhaisempaa pre-Taylor tavaraa.

Tässä vielä arvostettu asiantuntija-arvio albumista, ilman kirjoittajan henkilökohtaista nostalgiavuodatusta http://www.allmusic.com/album/crusade-mw0000193030.

Kuuntelussa: Half Apple ”Hands That Held Up the Sky”, 2012

half appleNuoren ja rivakan turkulaisbändin esikoinen, kaverit itse määrittelevät musiikkinsa ainesosiksi indie rockin, progen ja post-rockin. Tai nuoren ja nuoren: Half Apple on perustettu vuonna 2004 – ja ”esikoinen” ei sekään ihan päde, sillä plakkarissa on jo muutamia EP-mittaisia pläjäyksiä.

Perustan arvioni vain ja ainoastaan tähän levyyn sekä Glorian keikkaan noin kuukauden takaa. Kavereiden muista tekemisistä tunnustan tietämättömyyteni, samoin kokoonpanon aikaisemmista vaiheista. No, nyt meillä kuitenkin on Henri Lyysaari (laulu ja koskettimet), Santeri Palkivaara (laulu ja kitara), Valtteri Sjöblom (basso) sekä Ville-Pekka Vaaralahti (rummut).

Lyysaari, hmmm – tuttu sukunimi. Ai niin, Pasi Lyysaari, mm. Pasi & Mysiinin basisti. En tiedä, ovatko Henri ja Pasi sukua – esimerkiksi isä ja poika – ja mitä tämä tähän yleensä edes liittyy, mutta tulipa mieleen.

Levy on pyörinyt soittimissani varmaan kymmenkunta kertaa, tavoitteena on ollut yksinkertaisesti hahmottaa kokonaiskuva Half Apple -musiikista. Mihin se musiikillisella kartalla sijoittuu, löytyykö vaikuttajia ja vertailukohtia, minne bändi tämän perusteella on suuntaamassa – ja löytyykö hyviä syitä tämän levyn hankinnalle?

Kiihkoa ja kontrollia Turussa

Kävin eräänä viikonloppuna Valtterin kirpputorilla, jollain pöydällä silmiini sattui Echo & Bunnymenin kokoomakiekko. Kotimatkalla autossa kailotti Half Apple – ja silloin välähti, ääni ja kuva muodostivat kokonaisuuden: Half Apple sijoittui 70- ja 80-lukujen käänteeseen, punkista jalostuneen uuden aallon aika tekniseen, mutta melodiseen bändiperinteeseen. Echo & Bunnymen, Teardrop Explodes, myös The Police: kevyttä ska-vaikutetta, ilmavasti soitettuja instrumentteja.

Istun aamuviileässä autossa, odotan lähijunaa tulevaksi. Kuuntelen Henri Lyysaaren ja Santeri Palkivaaran kiihkeää, julistavaakin yhteislaulua – tai jommankumman tuplattua laulua. Manic Street Preachers? Muse? Elbow? Vai muutaman kymmenen vuoden takainen Kansas, REO Speedwagon ja jopa Rush? Vähemmässä määrin tämän vuosituhannen Blitzen Trapper ja Shins – aika runsasta ja aika keskittymistä vaativaa, pitkälle sovitettua musiikkia.

Stratosfääriin kurkottavia lauluosuuksia, pilvenpiirtäjiä järisyttäviä rumpuryöpsähdyksiä. Kiihkoa, melodiaa, kiihdytystä, laukeamista. Laulu on yksi instrumenteista – ääniskulptoreita? Powerpoppiin en levyä näiden korvien kuulemana sijoittaisi, siihen biisit ovat liian kunnianhimoisia, ilman tarttuvia kertosäkeitä.

Muodollisestikin pätevä

Keikalla kokoonpano pureutui musiikkiinsa yhtä intohimoisesti. Vaikka näkemälläni keikalla yleisön määrä oli minimaalinen, kaverit omistautuivat asialleen kuin olisivat villinneet täyttä stadionia.

Yksittäisten biisien irrottaminen kokonaisuudesta on vaikeaa sekä livenä että levyllä. Musiikin muoto on ehjä, pinta ehkä hieman vaikeasti lävistettävä. Kaiken kaikkiaan lupaava albumi ja vakuuttava livenäyttö kunnianhimoisilta kavereilta.

Vielä huomiona, että levy soi ainakin omissa soittimissani aika metallisesti ja diskantisti, korkealta ja kovaa. Ja vaikka Half Apple kuulostaakin digitaalisen ajan teknologiselta tuotteelta, vanhankuuloisesti ujeltava syntikka lisää maanläheisen mausteen analogisen ajan lopulta.

Pekka

Half Apple: Hands That Held Up the Sky (Presence Records PRECD032, 2012)

www.halfapple.net

www.runningmoose.fi – osta täältä

Colossus-ilta Gloriassa 14.4: Pax Romana, Progression, Time Traveller, Half Apple

Neljä löyhästi proge-nimikkeen alle sovitettavaa bändiä samalla keikalla – hyvästä erinomaiseen ja vähintään mielenkiintoiseen. Kun aloittajan Pax Romanan laulupohjainen proge pääsi vauhtiin, musiikki kulki tanakasti ja värikkäästi. Varsinkin suvannoissa bändin sointia monipuolisti puhaltimineen vanha kunnon Kalle Fält. Pax Romanan musiikilla on oma melodinen lokeronsa, jossa se toimii hienosti. Yhtye valmistelee uutta albumia.

Progression on sekin julkaisemassa levyä. Siitä tulleekin mielenkiintoinen, sillä Jan-Olof Strandbergin maailmanluokan bassotaidot, kaksi erityyppistä kitaristia, kaksi kosketinsoittajaa (toisella lisäksi väriä antamassa viulu) sekä Kimmo Pörstin tukeva rumputyö kuljettivat aika puhdasta jazz-rockia välillä hyvinkin rivakasti ja jopa virtuoosimaisesti. Levyllä on enemmän aikaa fiilistelyyn. Pienessä salissa näin ison kokoonpanon monipuolisesta soitinarsenaalista ja osaamisesta ei ehkä saatu irti kaikkia nyansseja.

Time Traveller eli käytännössä kitaristi Juhani Nisula oli saanut tuekseen Jukka Gustavsonin ja hänen Hammondinsa, paketin täydensivät rumpali Mika Lilja, basisti Jari Loisa ja toinen kosketinsoittaja Timo Ristilä. Nisula on kunnon kitarasankari, joka loihti Stratocasteristaan toinen toistaan vetävämpiä riffejä, sooloja, tyylitelmiä – pitkä kokemus näkyy ja kuuluu.

Time Travellerin kahteen levyyn verrattuna musiikki soi huomattavan verevänä ja orgaanisena. Ei uskoisi, että kavereilla oli takanaan vain kolme muutaman tunnin yhteistä treeniä. Alati levenevistä hymyistä päätellen kokemus ravitsi myös soittajia. Time Traveller oli ainakin itselleni täydellinen – siis positiivinen – yllätys. Erinomaista!

Half Apple – neljä nuorta kaveria länsirannikolta – päästi ilmoille ehkä powerpop-progeksi määriteltävän energiapläjäyksen. Joitain vuosia takaperin Tiger Bombs -niminen bändi miellytti voimapopillaan – Half Apple otti Tiger Bombsin melodisuuden ja energian ja lisäsi siihen muutaman kierteen seikkailunhalua. Lupaava yhtye, juuri ilmestynyt levy odottaa arviota.

Pekka

Konsertissa: The Zombies Korjaamolla 31.3.2012

zombiesBeatlesien ja Holliesien kanssa samoilla pop-apajilla 60-luvulla kalastellut Zombies lopetti muutaman keikan Skandinavian-kiertueensa Helsingin Korjaamolle. Beatlesien ja Holliesien kohtalon kaikki tiedämme, mutta entä Zombies, riittääkö kahdella jäljellä olevalla johtohahmolla, Rod Argentilla ja Colin Blunstonella vielä virtaa?

Kyllä! Hyvässä vedossa olivat paitsi Argent ja Blunstone, myös muu yhtye, eli basistilegenda Jim Rodford (mm. Argent ja Kinks), taitava kitaristi Tom Toomey sekä tukevasti vähän takakenossa rummuttanut Steve Rodford. Blunstonen tunnistettava, sametinpehmeä ääni on aika hyvin tallella, vaikka ne kaikkein korkeimmat äänet jäivätkin haaveeksi. Mutta neliääninen yhteislaulu oli mahtavaa! Rod Argent oli vähän niin kuin master of ceremonies kertoillen pitkät pätkät yhtyeen ja biisien taustoista – sekä kauppasi levyjä. Ihan rehellistä kauppamiehen meininkiä! Ja miksipäs ei, kyllä hänen muutaman kerran esille nostamansa viime vuoden lopulla ilmestynyt ”Breathe Out, Breathe In” kelpo kiekko on: Argentin sävelkynä on vielä yllättävän terävä ja varsinkin tyylitajuinen.

Biisit jakaantuivat aika selkeästi neljään kategoriaan: 60-luvun alkupuolen hienosti iskevät beat-biisit, popahtavammat mutta samalla kunnianhimoisemmat ”Odessey & Oracle” -sävellykset, uusimman kiekon ”varttuneemmat” kappaleet sekä ryhmä ”muut”, eli Argentin ”Hold Your Head Up” odotettuine kosketinsooloineen ja ”God Gave Rock And Roll to You”, Colin Blunstonen uraan liittyvät ”Say You Don’t Mind”, ”I Don’t Believe in Miracles”, ”What Becomes of the Brokenhearted” ja biisi Alan Parsons Projectin ”Eye in the Sky” -levyltä. Aikamoinen hittikavalkadi siis.

Rod Argent muistutti muutaman kerran Zombiesien merkityksestä uudempien bändien inspiraation ja myös biisien lähteenä (Paul Wellerin lempiyhtye, Tom Pettyn cover ”I Want You Back Again” -kappaleesta – ja olihan niitä muitakin). Olen vähän samaa mieltä, että Zombies on jäänyt nimekkäämpien aikalaistensa – ja yhtyeen jättihitin – varjoon. Musiikin kokonaislaatua siitä ei tosin ainakaan ole syyttäminen. Uran alkuaikojen beat-meininki oli ja on edelleen tiukka synteesi beat-iskelmää, jazz-vivahteita sekä Motown-rytmejä, sana ”mod” tulee etsimättä mieleen. ”Odessey & Oracle” on luku sinänsä; kannattaa muistaa, että levy äänitettiin jo vuoden 1967 loppupuolella, edelläkävijämeininkiä siis myös mellotronin käytössä. Argentin – samannimisen yhtyeen kera ja ilman – sekä Blunstonen soolourat ovat myös tutustumisen arvoisia. Esimerkiksi Blunstonen kaksi ensimmäistä soolokiekkoa ”One Year” ja ”Ennismore” ovat todella aliarvostettuja, noilla levyillä miehen sävellystaito ja varsinkin lauluääni ovat upeimmillaan.

Oli hienoa nähdä, että Argent ja Blunstone – sekä aikalaisensa Jim Rodford – jaksavat edelleen kiertää ja tehdä uuttakin musiikkia. Hyvä kunto ja positiivinen asenne sekä nuoremman polven taitava soitannollinen tuki pitävät Zombiesien musiikin hyvässä hapessa konsertissakin.

Pekka

PS. Alhaalla linkki pieneen pätkään Helsingin konsertista – sorry laadusta ja lyhyydestä, ehkä tämä tästä…

http://youtu.be/sneis1AQBvs

Pekka kuuntelee kitaristeja

Sattumoisiin on viime aikoina tullut kuunneltua parin kitaristin levyä ja kolmannen konserttia – ja tossa äsken pyöri neljäskin instrumenttinsa mestari John Scofield ja miehen uusin ”A Moment’s Piece” ekaa kertaa – ei vielä mielipidettä. Kuuntelussa ovat olleet Buddy Whittingtonin ”Six String Svengali” sekä vanhan suosikin Pat Methenyn ”What’s It All About” – Malmitalon konsertissa soitti Tuomo J. Autio (ja olisihan samassa paikassa ollut myös Philip Catherine… ja tuloillaan on Georg Wadenius!).

whittingtonWhittington sai odottaa autossa luvattoman kauan soittovuoroaan, sillä kuvittelin kyseessä olevan tavallisen ränttätänttäkiekon – tiesin taustan Bluesbreakersista Coco Montoyan seuraajana. Laina-aika oli kulumassa umpeen, joten pakkohan se CD oli soittimeen sitten nakata, edes velvollisuudentunnosta. Mutta eihän tämä mitään tavallista rhythm&bluesia olekaan, vaan tehokas mikstuura texascountrya ja rytmisoulia. Jossain pilkahtaa The Band, sillä Whittington on paitsi sujuva ja tyylitietoinen kitaristi, myös pätevä biisintekijä. Kuvien perusteella mies ei ole olemukseltaan keijukainen, joten olisi voinut odottaa romuluista voimasoittoa. Käykin ilmi, että mies on Danny Gattonin sukua ja taloa: sujuvaa, kevyttä, näppärää… tuntuu syntyneen kitara kädessä. Triolla – Whittington, basisti Wayne Six ja rumpali Mike Gage – on liki telepaattinen, vuosien aikana kehittynyt yhteys. Aikamoisia svengaleja!

methenyJo Pat Methenyn levyn nimi kertoo mistä on kyse. ”What’s It All About” on Burt Bacharachin ja Hal Davidin ”Alfie”-klassikon avaus – itselleni klassisin tulkinta kuuluu, ei Dionne Warwickille, vaan Cilla Blackille. Myös muut Methenyn levyn biisit ovat tuttuja 60- ja 70-luvuilta. ”Sounds of Silence”, ”Rainy Days And Mondays”… joo, tuttuja ja osin kuluneitakin sävellyksiä. Metheny tulkitsee biisit yksin baritonikitarallaan – jossa on myös jotain lisämetkua, tavallisesta poikkeavia kieliä ja muutettua virettä. Kansien mukaan ei päällekkäisäänityksiä, mutta kylläkin editointia.

Mihinkään Heikki Laurismaiseen suoraan viihdetulkintaan Metheny ei ryhdy, vaan piirtelee sävellysten ydinten ympärille omia meditaatioitaan vähän 60-luvun kitarakokeilijoiden tyyliin. Ehkä olisin odottanut hieman enemmän omia kuvioita ja sovituksellista rohkeutta. Nyt kaarrellaan välillä hyvin lähellä viihteen rajaa.

Kitaristi Tuomo J. Autio ja Antti Rissasen johtama The Great Helsinki Swing Big Band soittivat myös standardeja Malmitalossa. Viime vuoden puolella arvioin Tuomo J. Aution ja TGHSBB:n albumin ”Groovy Moments & Memories” – osui ja kolahti! Kuinka sama nostalginen repertoaari toimisi konsertissa, lähikontaktissa?

autioNo hyvinhän se, vaikka levyyn verrattuna jousisektio oli tiivistynyt yhteen viulistiin. Setti oli suurin piirtein sama kuin levyllä, alun verryttelyn jälkeen soitto tanakoitui ”Eleanor Rigbysta” alkaen. Wes Montgomeryn ”Boss City” rullasi jo vastustamattomasti. Rauno Lehtisen kolme sävellystä, ”Toiset meistä”, ”Muistan kesän” ja tunnelmapala ”On hetki” toimivat mainiosti. Vaikka ovatkin usein kuultuja, sävellyksissä on suomalaista sielua kerta toisensa jälkeen värisyttävää, lohdullista melankoliaa.

Antti Rissanen kuuluttaa ”Besame Muchon” – ei kuulu omiin suosikkeihini, varsinkaan kevyenä viihdeversiona. Nytpä kappale soi Mika Myllärin vauhdikkaana sovituksena, Autio soittaa mielestäni keikan parhaan vetonsa: todella sujuvaa, jopa kiperää puhdassointista pikkaussooloa soolon perään. Jartsa Karvonen piiskaa juoksevaa komppia, bassossa legenda Pekka Sarmanto! Viimeinen varsinainen biisi ”On hetki” rauhoittaa, Autio soittaa melodian soinnuilla kirkkaasti ja kuulaasti. Lämminhenkinen konsertti.

Pekka