• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 136 577 hits

Retrokki kuuntelee: Joss Cope “Unrequited Lullabies”, 2017

Cope – tuttu sukunimi jo 70- ja 80-lukujen vaihteesta, tuolloin nimekkäänä kantajana oli Julian Cope yhtyeineen tai omillaan. Pikkuveljensä Joss Cope pyöri samoissa piireissä (Echo & the Bunnymen, Wah! Heat, Teardrop Explodes), ja nassikkana musisoikin joidenkin Liverpoolin keskeisten tekijöiden kanssa.

Muutto Lontooseen, monia eri yhtyeitä, muutama levykin kitaristina ja laulajana. Sitten pitempi ura videoiden tekijänä ja ympäristöjärjestöaktiivina. Pop on kuitenkin tarttuva tapaus, josta ei niin vain pyristellä irti, ei myöskään Joss Cope. Hän viettää suomalaisen kumppaninsa vuoksi osan vuodestaan ämpärikansan parissa, siksi tämä uutuuskin on tehty Suomessa suomalaisten muusikoiden kera (Puka Oinonen, Esa Lehtopuro, Ville Raasakka, irlantilainen kosketinsoittaja O’Reilly O’Rourke).

Ja koskapa pop on tarttuvaa laatua, ”Unrequited Lullabies” viettää sekin jyrkästi tartunnan alkulähteelle: melodisesti leijuvaa psykedeliaa, välillä heliseviä, välillä ilmaa leikkaavia kitaralinjoja, tymäkästi jytisevää rytmiä Copen samettisen laulun kuorruttamana. Huikea hyppy aikoihin ja brittiläisiin yhtyeisiin, jotka joitain vuosia hallitsivat tämänkin kirjoittajan levylautasta. Isona plussana on tietysti se, että Cope on itse elänyt ja soittanut nuo ajat, eli hallitsee tyylin inside-out tai vieläkin syvemmin koskapa on ollut mukana luomassa sitä.

Onhan näitä jaccogardnereita, jotka yrittävät sukeltaa aikalaisten nahkoihin kuulostaen kuitenkin päälleliimatulta ja ulkoaopetellulta. Joss Cope sen sijaan on the real deal. Albumi on tasainen ja yhtenäinen kokonaisuus, ja sellaisena oikein miellyttävää kuunneltavaa. Bändi paiskoo välillä dynamiikkaa (”Cloudless Skies”), nostaa panoksia voimariffin ja -sointujen avulla, leijailee melodialla ja Copen pehmeällä laululla ja kuulaalla kitaralla (”Turned Out Nice Again”), välillä ollaan kallellaan T.Rexiin (”A Guy Like Me”)  ̶  viihdyttävää musiikkia rauhallisiin viikonloppuaamuihin. ”Triumph Or Disaster” vie englantilaiseen pikkukaupunkiin, rantakadun karuselliin, kuten myös kaikuinen ”Streaming”. Kirjoitan tähän myös nimet Syd Barrett, Kevin Ayers ja Robyn Hitchcock asiaa sen kummemmin perustelematta.

Kaiken kaikkiaan: mukavia pieniä lauluja!

Pekka

Joss Cope: Unrequited Lullabies (Gare du Nord Records GDNCD015, 2017)

Retrokki kuuntelee: Ville Vokkolainen ”How To Become An Individual”, 2017

Olavi Uusivirta sanaili muutaman päivän takaisessa Helsingin Sanomissa taiteesta – lähinnä kuvataiteesta – ja sen ymmärtämisestä mm. näin: ”Moni menee Kiasmaan, ja niillä nousee piikit pystyyn nykytaideteoksen edessä. Ne sanoo, että ’mä en tajuu mistä tää kertoo, tää ei ole mulle, ehkä mä olen vaan liian tyhmä’.” Ja vielä: ”Ihminen ajattelee, että vittuileeko tuo taiteilija mulle ja mun tyhmyydelle.”

Joskus vastaavia ajatuksia nousee mieleen myös levyä kuunnellessa. Ville Vokkolaisen tupla-cd-pläjäys ”How To Become An Individual” vaikuttaa juuri tuollaiselta. Sen kannet on askarreltu käsin, ykköslevyn nimi on ”Part 1: Piano Concerto”, ja kakkoslevy ”Part 4: Post-Colonial Love Affair”. Kakkos- ja kolmososaa ei siis ole?

Kitaristi ja säveltäjä Vokkolaiseen olen törmännyt jo vuosia sitten, silloin pienemmän operaation puitteissa. Nyt mukana on kymmenkunta muusikkoa pianisti Seppo Kantosesta alkaen. Vokkolaisen itsensä instrumentteina ovat sähkökitaroiden lisäksi koskettimet, sähköiset rummut ja syntikat. Hän on lisäksi ohjelmoinut, tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut.

Vaikka ei ollut Vokkolaisen vuoden 2011 ”Panda Unit” maailman helpoimmin omaksuttavaa musiikkia, niin ei ole myöskään tämä. ”Part 1: Piano Concerto” alkaa hälyäänillä, kaukaisella discokompilla, sähköisillä purskahduksilla, pianolurituksilla. Taustalla sykkii. Odotan milloin äänet muodostavat seurattavan hahmon ja jatkumon. Äänipalasia, niitä tässä on. Perinteinen pianokonsertto tämä ei ole. Johannes Sarjaston alttosaksofoni kirkuu mini-fanfaarin ja sitä seuraavan mekaanisen popcorndiscon päällä. Sähköiset hälyäänet lisääntyvät, konsertto päättyy.

”Part 4: Post-Colonial Love Affair” alkaa jylhällä, muukalaisplaneetalle sijoittuvalla hitaasti muuttuvalla syntikkamatolla, saksofonit (Sarjasto ja Linda Fredriksson) kipinöivät. Veikki Virkajärvi soittaa lyhyen kitarasoolon, ohitse vilahtavat mm. samba- ja kalypsopiirit. Tässä osassa on selkeämpi syke, jota häröilevät puhaltimet ja massiiviset kosketinmatot koristavat. Välillä pulsari jyrähtää ja pienemmät meteoriitit sinkoilevat.

Onhan tämä kiinnostavaa, nykypäivän avant-gardea, elektronista leiketaidetta, yritystä ja erehdystä, improvisaatiota ja undergroundia, ehdottomasti progressiivista, ehdottomasti ei progressiivista rockia. Vokkolaisen oman kuvauksen mukaan Post-internet & post-truth era musical banalism.

Avaan Vokkolaisen nettisivut. Niiden mukaan hän on julkaissut tänä vuonna “Ville Vokkolainen & Kusipäät: I (osa 2)”, ”Experts from the Underground: Idiomatic Music”, “House Music”, ”How To Become An Individual”, ”Slowing Down Things”, “Accelerated Toasters”, “Techno”, “Dubstep” ja “Etno” – ainakin.

Ja palatakseni Olavi Uusivirtaan: jos tämä – tai nämä – on tehty vain ja ainoastaan käristämään kuuntelijan pääkoppaa, vaivaa on nähty oikein todella. Osa Vokkolaisen teoksista on kuunneltavissa ja nähtävissä hänen nettisivuillaan vokkolainen.wordpress.com

Pinnan alla kuhisee niin, että kutittaa.

Pekka

Ville Vokkolainen: How To Become An Individual (Art First Records, AF030, 2017)

Retrokki kuuntelee: Sirja & Konfuusio ”Mielen sensuuri”, 2017

sirja-ja-konfuusio”Moi Keijo ja Pekka! Kiitos hyvästä ja hauskasta blogistanne. Tässä tammikuussa 2017 julkaistava debyyttialbumini.” Näin alkaa Sirja Puurtisen kirjoittama saate, aiheena hänen ja yhtyeensä debyytti ”Mielen sensuuri”. Sirjan mainitsema julkaisuajankohta tarkoittaa vinyyliä, koskapa cd tuli postissa jo joitain viikkoja sitten.

Mutta nythän onkin jo tammikuu 2017!

Virallisempi tiedote toteaa, että ”Puurtisen tavoite on pyrkiä tarjoamaan isolle yleisölle omaperäistä ja ajattelua vaativaa hengenravintoa vastapainona kaupalliselle tarjonnalle”. Ainakin osan tuosta tavoitteesta ”Mielen sensuuri” kyllä selättää, sen verran omaperäistä ja täräyttävää indierockia musiikki on. Hauras runotyttö Puurtinen ei ole, vaikka kappaleiden nimissä ja sanoituksissa riimitelläänkin. Nuorta vihaista naista hänessä on, mutta myös ihmetystä elämän ilmiöiden edessä.

Ison yleisön halattavaksi albumi saattaa kyllä vaatia liikaakin ajattelua ja avarakatseisuutta.

Sirjan sävellyksissä on särmää, samoin toteutuksissa, laulusta puhumattakaan. Naispuolinen Kauko Röyhkä ja hänen Narttunsa ehkä? Puurtisen ärhäkkä laulu ei jätä kylmäksi, taipuisista melodioista ja kurveja nuolevasta äänestä tulee mieleen Costi, puristuksesta ja intohimosta ehkä Moon Cakes -yhtyeen Aino Roivainen.

Biisit eivät sovi jokapäiväisiin kaavoihin, sähköistä vääntöä riittää. Silloin, kun sanoitukset vaativat, osataan hiipiä ja hissutella ja sitten taas päästellä menemään kuten sähköisessä ”Erehdys”-bluesissa. Sitä edeltävä ”Pääni on vankila” taas tarjoaa häröilyä ja pään sisäistä sekasortoa. ”Hiljainen paluu” aloittaa kulkunsa rauhallisesti, mutta kasvutarina kasvaa suorastaan kosmisiin mittoihin säröisen kitaran ja taustalla huojuvien koskettimien kannattamana. ”Kehyksissä eksyksissä” on popmainen, jopa iloisesti hyppelehtivä, ja sellaisenaan keventää levyn aika vakavaa ilmettä.

Vaikka kaikki biisit ovat Puurtisen käsialaa ja arvatenkin sielunmaisemaa, Ossi Nurmela, Tommi Wehmas ja Jussi Peevo vyöryttävät niihin omaa suurieleistä paatostaan, välillä räkärockin sekasortoisellakin svengillä (”Pääni on vankila”), välillä kunnioitettavalla tyyneydellä ja itsehillinnällä (”Humallun hurmiosta”).

”Mielen sensuuri” on varsin valmis debyytti. Ei kuitenkaan kypsä, vaan medium ja hieman verestävä, sellaisista voimaantuville.

Pekka

Sirja & Konfuusio: Mielen sensuuri (SIP-0013, 2016)

http://www.sirjakonfuusio.com/

www.facebook.com/sirjakonfuusio

Retrokki kuuntelee: Siskot ”Peruna”, 2015

SiskotPersoonallista tee-se-itse-rockia; alussa oli suo, rock ja kitara.

”Romuluista iskelmää”, lukee jossain kohdin yhtyeen Facebook-sivua. Romuluinen-adjektiivista olen samaa mieltä, mutta että iskelmää? Kyllä tässä sähköä on enemmän kuin tuulimylly tuottaa, sekä soitossa ja laulussa että sanoituksissa. Narttuun ja Röyhkään tätä röyhkeää ja häpeilemätöntä musiikkia olisi helppo verrata – vaarallista mutta melodista, päällekäyvää mutta lämpimällä sydämellä. Musiikillisesti mutkikastakin, sanoituksellisesti arvaamatonta ja leikkisää. Absoluuttisen nollapisteen lisäksi muistelen myös punkin jälkipoltossa ilmaantuneita, ilmaisutaidoiltaan ehkä vajavaisia mutta palavasti innostuneita ja musiikillisista konventioista viis veisaavia, muutaman singlen julkaisseita hassuilla nimillä varustettuja yhtyeitä.

Omaperäisyyttä Siskoilta siis löytyy, ja runsaasti tee-se-itse-henkeä. Siitä kertoo myös, että soittajat tunnetaan tuttavallisesti nimillä Ville (laulu), Mikko (basso), Joni (kitarat) ja Ilari (rummut). Yhtyeen ensimmäistä albumia ”Ilkimys” en ole kuullut, joten musiikillisesta kehittymisestä ja kaaresta en osaa sanoa mitään. Ainakaan kehitys ei ole kavereita jähmettänyt: räime on iloisesti poukkoilevaa, hieman kulmikasta, sävellykset koukeroisia, laulu julkeaa. 22 Pistepirkko ja sen autotallibluesrock ei ole tästä kovin kaukana.

Tänään kutsuisin Siskojen musiikkia ehkä progefolkiksi, jos jonkin leiman tälle nyt antaisin. Huomenna voin ajatella täysin toisin. Enkä halua nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden, sillä ”Perunassa” on makua ja muotoa moneksi. Onko se parasta keitettynä, muusina vai ranskalaisina? Se on kunkin kuuntelijan oma valinta.

Pekka

Siskot: Peruna (Omakustanne, sisk0001, 2015)

www.siskot.com

www.facebook.com/siskotband

 

Retrokki kuuntelee: Fetus Maximus ”Fetus Maximus” (2014)

Fetus MaximusJos on kerran free jazz, miksei ole myös free rock?

”Jazzcore, doomfunk, definitely progressive alternative”, sanovat miehet. ”Alternative-progjazzfunk trio.” Ja mikä minä olen väittämään vastaan, jos Miika Toivanen (kitara), Matti Stenvall (basso) ja Aleksi Lappalainen (rummut) näin yhtyeensä musiikillisesta annista toteavat.

Erittäin nopeaa. Hidastettua. Rauhallista. Pitkitettyä. Kiihtyvää. Painavaa. Kaikkea mihin sähköinen trio nyt pystyy – ja mikä sitä huvittaa – riffein toteuttaa. Romuluisuus on tahallista, kuulijaa testataan äkkivääryydellä. Vaikka biisit ovat selkeästi itsenäisiä teoksia erityyppisillä painotuksilla, kovin muotoiltuja ne eivät ole. Jos on free jazz, on myös free rock, ainakin mitä netistä kavereitten keikkoja katsoo.

Hitaasti kehittyviä, sykkiviä teemoja kelataan ja viritetään, kunnes töpseli vedetään yhtäkkisesti seinästä. Hieman kuin epätyydyttävällä pyörälenkillä: juuri kun polkemiselle löytyy rytmi, edessä on liikennevalot. Uusi kiihdytys, maitohapottava ylämäki imee mehut, hengitys salpaantuu. Sydän pakahtuu, silmissä hämärtyy.

Kitara soi kirkkaasti, kirskuvasti, kuurouttavasti ja jos Robert Fripp alkaisi k-kirjaimella, lisäisin senkin. Onneksi King Crimson alkaa. Edistyksellistä kyllä, moniulotteista ehdottomasti. Haastavaa. Välillä nautittavaakin, varsinkin silloin, kun kone kiihtyy hypnoottiseen toistoon.

Vinyyli ja komea kansi ovat statementteja sinällään.

Fetus Maximus: Fetus Maximus (FMX001, 2014)

Pekka

mattistenvall.wix.com/fetusmaximus

facebook.com/fetusmaximus

fetusmaximus.bandcamp.com

Retrokki eksyy sivupoluille: Weepikes ja Artur U

Listahitit eivät saa Retrokista mainittavaa kaikupohjaa, allekirjoittaneesta ehkä hivenen. Nyt sukelletaan kuitenkin sinne vielä harmaammalle alueelle, kaljan tahraamille plyysisohville, laimeilla räsymatoilla ehostetuille treenikämpille, munakoteloilla ja vaahtomuovilla vuorattuihin komeroihin.

Sinne, jossa musiikkia tehdään tekemisen ilosta, innosta, kunnianhimosta ja näkemyksestä ‒ omasta näkemyksestä, ei euro- tai dollarimerkillä varustetusta. Taitaa väännössä olla mukana ahdistusta ja angstia purkavaa puhdistautumistakin.

weepikesWeepikes ja ”We Are Weepikes” ‒ heidät olemme kuulokuvina tavanneet ennenkin.

Vuosien tauon jälkeen uudelleen kollektiivisesti instrumentteihin tarttuneet konkarit pistävät taas tuulemaan. Edelleen romuluista, verevää vääntöä. Rinnan alkupään Bad Vugum -purkauksen kanssa (esimerkiksi ”Selling Fish”, 1997) kuunneltuna uusi ”We Are Weepikes” on kuitenkin jopa hienostunut. Ennen lo-fi, nyt semilo-fi. Tarkoitan siis omaan aiempaan tuotantoonsa verrattuna, mistään prinsessa-leikeistä ei nyt kannata unelmoida.

Kannen usvainen, apea peltomaisema pistää raavaankin miehen ulvomaan: silmät tiukasti umpeen, kahden käden valkorystyinen kuristusote mikkitelineestä, takaapäin puskeva yhtenäinen äänivalli työntää etukenoon. Terveisiä Radiopuhelimille.

”Bad Valentine” jauhaa hillityn psykoottisesti, taisin aikaisemman EP-arvion yhteydessä mainita Psychedelic Fursin ‒ nyt miksaan keitokseen vivahteista vapautetun, yhtenäisesti junnaavan Joy Divisionin. ”Falling Off the Carpet” rauhoittaa tunnelmaa, Pasi Penin laulu leijuu kaikuisasti Bowien ja Enon Berliini-kauden tunnelmissa. Seuraa ”Takeover”, jossa miljonääri putoaa mustaan aukkoon, menettää kaiken tärkeäksi kuvittelemansa. Menettäminen osoittautuu vapautukseksi, vapauttajaksi paljastuu Dr. Liberal Economy. Weepikes (Peni, Jyrki Lehto, Tomi Nuotio ja Ari Reiska Lehtinen) runnoo painostavaa hälyä, Peni saarnaa toimintaohjeita. Biisi esiintyy takakannessa nimellä ”Flatliner” ‒ vai onko kyseessä tyystin toinen pläjäys, joka ei sitten kiekolle päätynytkään?

”Paranoid”-nimisellä biisillä aukeava seitsemän kappaleen aika armoton kokonaisuus ‒ seitsemäs on k-x-p-kollektiivin toistakymmentä teknistä minuuttia kestävä ”Falling Off the Carpet” -miksaus ‒ ei todellakaan julista iloa ja autuutta, auringonpaistetta ja surffilautoja. Laimeissa väreissä kylpeviin kalvakkaisiin maisemiin ja taskulämpimään ilmapiiriin Weepikesin ärtyisä runttaus voi sen sijaan hyvinkin tarjota purkutien.

Weepikes: We Are Weepikes (lienee omakustanne, 2013)

weepikes.bandcamp.com

soundcloud.com/weepikes

www.facebook.com/Weepikes

twitter.com/#!/Weepikes

#########################################################

artur uSitten traktori kääntyy kuuran peittämiltä pelloilta sateen kastelemaan kaupunkiin. Hole-in-the-wall-baarissa soittaa Artur U & The New City Limits uuden neljän kappaleen “Turn Off the Light” -julkaisunsa biisejä. Intohimolla, napakalla rytmillä, tiiviissä formaatissa.

Kuulenko kaikuja Helsingistä 70-luvun lopulta? Ehkä en Maukkaa, mutta Perusjätkiä kylläkin. Ehkä lahden toiselta puolelta Eldkvarnia, eli Pluraa ja kumppaneita. Motels ja Martha Davis? Artur U:n ja Johanna Saarisen laulu, Jussi Hämäläisen saksofoni, Tuomas Orasmaan koskettimet, Miika Suomalaisen basso ja Aku Isotalon rummut ovat samalla kaupunkilaisella aaltopituudella. Jostain luin, että Artur U jakaa aikaansa Helsingin ja New Yorkin välillä. Niinpä.

Persoonaa sointiin tuovat Hämäläisen foni, Artur U:n ja Saarisen yhteislaulu sekä Artur U:n ujeltava steel-kitara. Esimerkiksi ”Come And Go” -biisissä vietetään kiimaista perjantai-iltaa, Isotalo takoo vesitiivistä rytmiä, stilikka ja urut kirittävät tilauksia baaritiskiltä, levottomat jalat! ”Walk in the Night” lainaa Springsteenin ja Lou Reedin tummasta laulukirjasta, tosin ilman Springsteenin jännitettä purkavaa jumalallista kertosäettä ‒ jäljelle jää vain kaupunkiblues.

Ison kirkon meininkiä, aika vastustamatontakin junttaa. Uskoisin, että toimii erinomaisesti pienessä klubissa.

Artur U & The New City Limits: ”Turn Off the Light” (omakustanne, 2013)

www.arturunewcitylimits.com

https://soundcloud.com/artur_u

https://www.facebook.com/pages/Artur-U-The-New-City-Limits

Kuuntelussa: Rikk Eccent ”The Garden of Delights”, 2013

rikk eccent

Tämän päivän tekniikalla soolona toteutettua, kunnianhimoista ja laadukasta Suomi-progea. Jäljet johtavat 70-luvun progejättiläisten kulta-aikaan.

Ihan ensimmäisenä minua kiinnostaa, mahtaako levyn kannesta vastaava Tenho Järvinen olla sama mies, joka Back Beat -lehden aikoihin kirjoitti juttuja ja arvioita raskaammasta ‒ tai oikeastaan siitä klassisesta rockista? Oli tai ei, graafisesti kansi on tyylikäs, myös sisäkannen ratkaisu, jossa itse CD muodostaa osan kokonaisuutta. Onko etukannen viesti, että Rikk Eccent alias Kimmo Salmela (mm. Päät, Poverty Stinks) on kuoriutunut toukka-asteelta, levittänyt siipensä ja liihottelee musiikin värikkäässä hedelmätarhassa poimien monipuoliseen makuunsa sopivia antimia?

Mistään yksisilmäisestä tai yksiulotteisesta musiikillisesta tripistä ei nimittäin ole kysymys.

Ja trippi tämä on, egotrippikin, sillä herra Eccent vastaa toteutuksesta yksin: sävellykset, sanoitukset, soitot, laulut, sovitukset, äänitys, tuotanto. Kokonaisuus on aika mahtipontinen, erittäin sähköinen ja tummasävyinen. Koskettimet ja sähkökitarat hallitsevat ‒ taivaisiin raskaasti kurkottavia, uhkaavia pilviä halkovia, säröisiä teemoja, happosadehöyryjen kuristamaa laulua ‒ näyttäytyykö maailman sekasortoisuus selkeämmin perhosperspektiivistä?

Avaruus kohisee. Akustinen kitara komppaa intohimoista laulua ‒ onko laulaja hengenhädässä? Sähkökitara jyrähtää muurinmurtajan voimalla, soittaa raffia riffiä, päästää laulajan hetkeksi piinasta. Valot ja varjot vaihtelevat: klaustrofobisesta, ahdistavastakin tunnelmasta pudotaan hetkessä heleän akustiseen, häikäisevän valoisaan tilaan. Kunnes vahvasti efektoitu kitara vetäisee räävittömän soolon. Alle nousee synteettinen, upottava jousimatto. Naiset ja herrat: leijumme planeettojen välisessä avaruudessa. Jo yhden kappaleen aikana Rikk Eccent ehtii vakuuttaa näkemyksestään ja taidosta sen toteuttamiseen!

Musiikillisesti levy on yhtenäinen kokonaisuus, epäilemättä pitkällisen työstön tulos. Tavaraa ja yksityiskohtia on tuhottomasti ‒ kestää siis kuuntelua. Tämä on henkisesti kuin Bowie tai Gabriel, musiikillisesti enemmän jälkimmäistä ja vieläkin enemmän kultakauden Genesistä. Myös lauluäänessä on Gabrielin raastavuutta ja kireyttä. Haastavuutta löytyy kuin Frippiltä konsanaan, korville Eccent on kuitenkin Frippiä sovinnaisempaa: ei instrumentaalista virtuositeettia, vaan jänteviä ja kokonaisia biisejä, joita tarkoituksenmukaiset soolot rikastuttavat.

Jostain akustisen kitaran soinnusta ja soinnista tulee mieleen Pink Floyd, joku syntikka soi kovin Tomitan tapaan. Ja sitten ollaankin ”The Lamb Lies Down on Broadway” -kauden Genesiksessä. Referensseistä ymmärtänet Rikk Eccentin tekevän musiikillisen aikamatkan 70-luvun puolenvälin tienoille. Ja jos yhtään Rikk Eccentin nettisivuilla lukemiani sanoituksia ymmärrän, sekasortoisesta, rahan hallitsemasta maailmasta tässä lauletaan. Joillain on paljon ja liikaa, joillain ei mitään. Back to the garden, anyone?

Taustamusiikiksi ”The Garden of Delight” on liian kunnianhimoista. Siinä käyttötarkoituksessa ajatuksella, vaivalla ja huolellisuudella toteutettu kokonaisuus menee hukkaan. Suosittelen kuulokkeita, rauhallista tilaa, ehkäpä himmennettyä huonetta. Aloita lähtölaskenta.

Pekka

Rikk Eccent: The Garden of Delights (RECD 0001, 2013)

www.rikkeccent.com

Levyä on käsittääkseni saatavilla sekä perinteisistä levykaupoista että netistä, esimerkiksi täältä: www.runningmoose.fi

Kuuntelussa: Weepikes ”Weepikes”, 2012

weepikes 1Kolmen biisin ep, aika rankkaa ja armotonta vaihtoehtorockia – kuitenkin perinteisen rockin hengessä. Bändin musiikkia on myös kuvailtu sanalla ”pronk”, sillä tarkoitettaneen punkin ja rockin ristisiitosta. Pätevä nimitys sekin.

Levyn mukana tullut bio kertoo, että Weepikes on perustettu jo vuonna 1994, lopetti toimintansa 1997 ja starttasi uudelleen 2010, uudella rumpalilla. Ilmeisestikin yhtyeellä on jonkinmoinen kulttimaine sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Tälle julkaisulle ja näille biiseille Weepikes sai nimittäin miksaajaksi vaihtoehtorockin pioneerin, äänittäjä-tuottaja ja muusikko Kramerin (mm. Shockabilly, Ween, Shimmy-Disc) – bion mukaan Kramer oli ihastunut yhtyeen kahteen 90-luvun julkaisuun eli eepee-mittaisiin kiekkoihin Bad Vugum- ja Trash Can Records -merkeillä ja otti itse yhteyttä.

Weepikes, eli Pasi Peni (laulu ja kitara), Jyrki Lehto (kitara), Tomi Nuotio (basso) ja Ari Lehtinen (rummut) – on kokonaisuus, enemmän ja tukevampi kuin soittajiensa summa. Yksittäisten soitinten ja soittosankaruuden sijasta merkittävämpää on yksikkö nimeltään Weepikes.

Vaihtoehtorockia tämä kieltämättä on, ei kuitenkaan itsetarkoituksellisen läpipääsemätöntä. Haastavaa ja aika suoraviivaista tykitystä sekä tylytystäkin toki. Punkin ärhäkkyyttä ja haastavuutta, klassisen heavyn painoa ja progen vapautta perinteisistä biisirakenteista. Kitaroitten junttaavasta äänivallista saan muistuman Television-yhtyeen Tom Verlainen ja Richard Lloydin vastaavasta bändin ensimmäiseltä levyltä. Verlainen ja Lloydin häikäisevän melodisiin ja äkkivääriinkin kitaramelodioihin ja -sooloihin ei kuitenkaan kuroteta, vaan Weepikes luottaa yhteissoiton voimaan.

Avausveto ”What About” kuulostaa pahaenteiseltä ja painostavalta, kitaravalli on läpipääsemätön. Pasi Penin lauluäänessä ja -tyylissä on samanlaista ilkeää haastavuutta, välillä laiskanraukeutta kuin Psychedelic Furs­ -yhtyeen Richard Butlerilla. Välikkeessä Peni maanittelee pillipiiparimaisesti, kitarat kaartuvat nousukiitoon, koskettimien ulina johdattaa lopun raukeaan taustaan – kitara piirtää taivaalle säröisen kaaren.

Jos avausbiisi oli vauhdikasta tykitystä, kakkonen ”Steer” esittelee progemaisempaa tunnelmaa, jotain Wigwam-vaikutteitakin tässä on? Olisiko Pembroken sävellystyylistä siilaantunut vaikutteita? Moniosainen, tiivis kokonaisuus! Kolmas, ”W.A.S (js666 remix)” on aivan muuta maata: yli seitsemän minuuttia tekno-nyrjähtänyttä pronkkia, rakennuspalikat löytyvät edeltäneistä biiseistä. Tronk? Ei taustamusiikiksi, mutta ehkä opinkappaleeksi: kun käytössä on hyviä elementtejä, miksi niitä ei sitten hyödynnettäisi useammankin kerran?

Loppujen lopuksi, ärhäkkäästä haastavuudestaan huolimatta tai sen johdosta, varsin omaperäinen kiekko sieltä ”left of dial”. Ja kansi on graafisessa yksinkertaisuudessaan hieno! Juu en tiedä mistä tätä voi tilata; ehkä ostaa Stupidosta tai Äxästa?

Pekka

Weepikes: Weepikes (weep 001, 2012)

Kuuntelussa: Half Apple ”Hands That Held Up the Sky”, 2012

half appleNuoren ja rivakan turkulaisbändin esikoinen, kaverit itse määrittelevät musiikkinsa ainesosiksi indie rockin, progen ja post-rockin. Tai nuoren ja nuoren: Half Apple on perustettu vuonna 2004 – ja ”esikoinen” ei sekään ihan päde, sillä plakkarissa on jo muutamia EP-mittaisia pläjäyksiä.

Perustan arvioni vain ja ainoastaan tähän levyyn sekä Glorian keikkaan noin kuukauden takaa. Kavereiden muista tekemisistä tunnustan tietämättömyyteni, samoin kokoonpanon aikaisemmista vaiheista. No, nyt meillä kuitenkin on Henri Lyysaari (laulu ja koskettimet), Santeri Palkivaara (laulu ja kitara), Valtteri Sjöblom (basso) sekä Ville-Pekka Vaaralahti (rummut).

Lyysaari, hmmm – tuttu sukunimi. Ai niin, Pasi Lyysaari, mm. Pasi & Mysiinin basisti. En tiedä, ovatko Henri ja Pasi sukua – esimerkiksi isä ja poika – ja mitä tämä tähän yleensä edes liittyy, mutta tulipa mieleen.

Levy on pyörinyt soittimissani varmaan kymmenkunta kertaa, tavoitteena on ollut yksinkertaisesti hahmottaa kokonaiskuva Half Apple -musiikista. Mihin se musiikillisella kartalla sijoittuu, löytyykö vaikuttajia ja vertailukohtia, minne bändi tämän perusteella on suuntaamassa – ja löytyykö hyviä syitä tämän levyn hankinnalle?

Kiihkoa ja kontrollia Turussa

Kävin eräänä viikonloppuna Valtterin kirpputorilla, jollain pöydällä silmiini sattui Echo & Bunnymenin kokoomakiekko. Kotimatkalla autossa kailotti Half Apple – ja silloin välähti, ääni ja kuva muodostivat kokonaisuuden: Half Apple sijoittui 70- ja 80-lukujen käänteeseen, punkista jalostuneen uuden aallon aika tekniseen, mutta melodiseen bändiperinteeseen. Echo & Bunnymen, Teardrop Explodes, myös The Police: kevyttä ska-vaikutetta, ilmavasti soitettuja instrumentteja.

Istun aamuviileässä autossa, odotan lähijunaa tulevaksi. Kuuntelen Henri Lyysaaren ja Santeri Palkivaaran kiihkeää, julistavaakin yhteislaulua – tai jommankumman tuplattua laulua. Manic Street Preachers? Muse? Elbow? Vai muutaman kymmenen vuoden takainen Kansas, REO Speedwagon ja jopa Rush? Vähemmässä määrin tämän vuosituhannen Blitzen Trapper ja Shins – aika runsasta ja aika keskittymistä vaativaa, pitkälle sovitettua musiikkia.

Stratosfääriin kurkottavia lauluosuuksia, pilvenpiirtäjiä järisyttäviä rumpuryöpsähdyksiä. Kiihkoa, melodiaa, kiihdytystä, laukeamista. Laulu on yksi instrumenteista – ääniskulptoreita? Powerpoppiin en levyä näiden korvien kuulemana sijoittaisi, siihen biisit ovat liian kunnianhimoisia, ilman tarttuvia kertosäkeitä.

Muodollisestikin pätevä

Keikalla kokoonpano pureutui musiikkiinsa yhtä intohimoisesti. Vaikka näkemälläni keikalla yleisön määrä oli minimaalinen, kaverit omistautuivat asialleen kuin olisivat villinneet täyttä stadionia.

Yksittäisten biisien irrottaminen kokonaisuudesta on vaikeaa sekä livenä että levyllä. Musiikin muoto on ehjä, pinta ehkä hieman vaikeasti lävistettävä. Kaiken kaikkiaan lupaava albumi ja vakuuttava livenäyttö kunnianhimoisilta kavereilta.

Vielä huomiona, että levy soi ainakin omissa soittimissani aika metallisesti ja diskantisti, korkealta ja kovaa. Ja vaikka Half Apple kuulostaakin digitaalisen ajan teknologiselta tuotteelta, vanhankuuloisesti ujeltava syntikka lisää maanläheisen mausteen analogisen ajan lopulta.

Pekka

Half Apple: Hands That Held Up the Sky (Presence Records PRECD032, 2012)

www.halfapple.net

www.runningmoose.fi – osta täältä

Retrokki kuuntelee: Lowlife Rock’n’Roll Philosophers ”Welcome to the Dawn of a New Time”, 2009

 

lowlifeVuonna 2002 Porissa perustetun kokoonpanon kolmas kiekko. Yhtye: Noora Tommila (vocals and guitars), Tero Fagerström (keyboards), Mikko Elo (baritone guitar), Lauri Hannus (bass), Daniel Finley (drums) | Discografia: Hiding Place (2004), Violent Calm (2006), Welcome to the Dawn of a New Time (2009)

Keitsi kuuntelee:

Tunnustettakoon heti kättelyssä, etten ollut järin innostunut saadessani tämän Lowlife Rock’n’Roll Philosophers -CD:n käsiini. Bändistä en tiennyt tuon taivaallista, kansitaide ei säväyttänyt ja eipä tuo CD-formaattikaan oikein jaksanut inspiroida tällaista ’vinyl rules forever’ -friikkiä.

Tunnustettakoon saman tien myös se, ettei yhdelläkään noista kolmesta epäedullisen ennakkoasetelman synnyttäneestä tekijästä ole minkään sortin reaaliarvoa bändin tuotoksia arvioitaessa.

Pari ensimmäistä kuuntelukertaa CD pyöri työnteon taustaviihdykkeenä.  Aluksi käteen ei jäänyt juuri mitään. Ainekset kirjoittamisen ja julkaisemisen arvoiselle levyarviolle tuntuivat vähäisiltä.

Annas olla. Eipä aikaakaan, kun jo huomasin höristäväni korvia tiettyjen biisien kohdalla. Niissä oli selvästi jujua: tunnelmallisia ja soitannollisia / sovituksellisia ratkaisuja ja yksityiskohtia, jotka haistattavat pitkät mainstreamille ja trendikkyydelle.

Sama suuntaus on vahvistunut jatkokuuntelujen myötä. Samalla olen tullut huomanneeksi myös sen, etteivät ne koviten kolahtavat biisit ole joka kuuntelukerralla suinkaan samat.  Kauniilla pianointrolla alkava ja jännällä psykedelisellä välikkeellä ryyditetty  ”Sunflower Forest” kohoaa kuitenkin kerta kerralta oman Top 5 -listani kärkipäähän.

Tyylillisesti Lowlife Rock’n’Roll Philosophers on hankalasti luokiteltava tapaus. 70-luvun proge, 80-luvun post-punk, 90-luvun indie rock ja  neo-psykedelia elävät kaikki bändin musiikissa. Ainakin kosketinsoittaja Tero Fagerström on diggaillut myös jatsia ja uudempaa konserttimusiikkia.

Ryhmän selkeä keskipiste on kuitenkin Noora Tommila, jonka tyttömäisessä äänessä kuuluu sekä kauneus että vimma. Toisaalta isompina kerta-annoksina nautittuna Nooran kokonaisuutta vahvasti dominoiva laulanta alkaa jo rasittaa korvaa.

Asiattoman asenteellisia ennakko-odotuksiani huomattavasti parempi ”Welcome to the Dawn of a New Time” on  kunnianhimoinen ja kuvia kumartelematon aikaansaannos. Muutaman turhalta tuntuvan /  totetukseltaan raakileeksi jääneen biisin olisin ehkä jättänyt pois. Ja tunnustaa täytyy, etten vieläkään jaksa innostua tuosta karua symboliikkaa tarjoilevasta kansitaiteesta…

Pekka kuuntelee:

Kuten Keitsillä, myös allekirjoittaneella kiekko pyöri muiden puuhien taustalla useampaankin otteeseen: kosketinvetoista, tasaista äänimattoa ilman sen suurempia koukkuja. Rehellisesti: jos en olisi ottanut tehtäväkseni levyn arviointia, tarkempi kuuntelu olisi jäänyt sikseen.

Eräänä iltana päätin kuitenkin ottaa selvää, mistä puusta Lowlife Rock’nRoll Philosophers oikein on veistetty, olihan soittajilla yhteyksiä Kuusumun Profeettaan ja Eleanoora Rosenholmiin – varsinkin ensin mainittu on joskus yllättänyt omalla kieron persoonallisella tavallaan.

No, Noora Tommilan laulu on tietysti se ensimmäinen koukku. Biisistä ja biisin tyylistä riippuen mieleen tulevat – sekä Nooran lauluäänestä, että yhtyeen soinnista – the Motels -yhtyeen Martha Davis, Kate Bush, Debbie Harry, jopa Patti Smith. Jo nämä nimet kertovat, mihin yhtyeen sijoitan: 70- ja 80-lukujen vaihde, uuden aallon jälkimainingit. Ehkä jopa ruotsalaiset Tant Strul ja Pink Champagne?

Muutamassa kohdin melodian vaativuus ja Nooran laulutaito eivät oikein kohtaa (”Lee”-biisin korkeat äänet), sen sijaan levyn päättävä ”Wolves of the Night” on aivan erinomainen (myös kokonaisuutena)! Kyseessä voisi olla täysin eri laulaja – tai että biisit olisi äänitetty kahdessa kaukana toisistaan olevassa kohdassa laulajan kehityskaarella.

Mietin pitkään, miksi levy ei lupaavista lähtökohdistaan huolimatta sytytä tämänkään enempää. Napakammat / lyhyemmät biisit, lämpimämpi äänimaailma, räväkämpi kansi, siinä se. Lisäisin vielä yhden soundia personoivan ja melodisia koukkuja suoltavan instrumentin (nyt soundia värittää Sandra Mahlamäen viulu, mutta tosiaankin vain värittää). Entäs jos Dungen-yhtyeen Roine Stolt kitaroineen toisi potkua, positiivisuutta ja pirteyttä?

Vinyylin nimeen vannovana  – lämmin, läsnäoleva soundi, ajallisesti rajoittava formaatti, mahdollisuudet näyttävään kansitaiteeseen – sanoisin, että mustalle pyörivälle lätylle prässättynä tämäkin levy nousisi aivan eri luokkaan, sillä peruslähtökohdat ovat kunnossa.

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

Lowlife Rock’n’Roll Philosophers ”Welcome to the Dawn of a New Time”, Solmu Records / Olo-levyt OLOCD-002, CD

Lisätietoa bändistä ja sen levy(i)stä voit lukea osoitteessa www.lowlifemusic.net/. Myös ääninäytteitä aiheesta on tyrkyllä. Tietoa ja tilaamismahdollisuuden tarjoaa myös http://solmu.info/shop/