• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Sirja & Konfuusio ”Mielen sensuuri”, 2017

sirja-ja-konfuusio”Moi Keijo ja Pekka! Kiitos hyvästä ja hauskasta blogistanne. Tässä tammikuussa 2017 julkaistava debyyttialbumini.” Näin alkaa Sirja Puurtisen kirjoittama saate, aiheena hänen ja yhtyeensä debyytti ”Mielen sensuuri”. Sirjan mainitsema julkaisuajankohta tarkoittaa vinyyliä, koskapa cd tuli postissa jo joitain viikkoja sitten.

Mutta nythän onkin jo tammikuu 2017!

Virallisempi tiedote toteaa, että ”Puurtisen tavoite on pyrkiä tarjoamaan isolle yleisölle omaperäistä ja ajattelua vaativaa hengenravintoa vastapainona kaupalliselle tarjonnalle”. Ainakin osan tuosta tavoitteesta ”Mielen sensuuri” kyllä selättää, sen verran omaperäistä ja täräyttävää indierockia musiikki on. Hauras runotyttö Puurtinen ei ole, vaikka kappaleiden nimissä ja sanoituksissa riimitelläänkin. Nuorta vihaista naista hänessä on, mutta myös ihmetystä elämän ilmiöiden edessä.

Ison yleisön halattavaksi albumi saattaa kyllä vaatia liikaakin ajattelua ja avarakatseisuutta.

Sirjan sävellyksissä on särmää, samoin toteutuksissa, laulusta puhumattakaan. Naispuolinen Kauko Röyhkä ja hänen Narttunsa ehkä? Puurtisen ärhäkkä laulu ei jätä kylmäksi, taipuisista melodioista ja kurveja nuolevasta äänestä tulee mieleen Costi, puristuksesta ja intohimosta ehkä Moon Cakes -yhtyeen Aino Roivainen.

Biisit eivät sovi jokapäiväisiin kaavoihin, sähköistä vääntöä riittää. Silloin, kun sanoitukset vaativat, osataan hiipiä ja hissutella ja sitten taas päästellä menemään kuten sähköisessä ”Erehdys”-bluesissa. Sitä edeltävä ”Pääni on vankila” taas tarjoaa häröilyä ja pään sisäistä sekasortoa. ”Hiljainen paluu” aloittaa kulkunsa rauhallisesti, mutta kasvutarina kasvaa suorastaan kosmisiin mittoihin säröisen kitaran ja taustalla huojuvien koskettimien kannattamana. ”Kehyksissä eksyksissä” on popmainen, jopa iloisesti hyppelehtivä, ja sellaisenaan keventää levyn aika vakavaa ilmettä.

Vaikka kaikki biisit ovat Puurtisen käsialaa ja arvatenkin sielunmaisemaa, Ossi Nurmela, Tommi Wehmas ja Jussi Peevo vyöryttävät niihin omaa suurieleistä paatostaan, välillä räkärockin sekasortoisellakin svengillä (”Pääni on vankila”), välillä kunnioitettavalla tyyneydellä ja itsehillinnällä (”Humallun hurmiosta”).

”Mielen sensuuri” on varsin valmis debyytti. Ei kuitenkaan kypsä, vaan medium ja hieman verestävä, sellaisista voimaantuville.

Pekka

Sirja & Konfuusio: Mielen sensuuri (SIP-0013, 2016)

http://www.sirjakonfuusio.com/

www.facebook.com/sirjakonfuusio

Retrokki kuuntelee: Siskot ”Peruna”, 2015

SiskotPersoonallista tee-se-itse-rockia; alussa oli suo, rock ja kitara.

”Romuluista iskelmää”, lukee jossain kohdin yhtyeen Facebook-sivua. Romuluinen-adjektiivista olen samaa mieltä, mutta että iskelmää? Kyllä tässä sähköä on enemmän kuin tuulimylly tuottaa, sekä soitossa ja laulussa että sanoituksissa. Narttuun ja Röyhkään tätä röyhkeää ja häpeilemätöntä musiikkia olisi helppo verrata – vaarallista mutta melodista, päällekäyvää mutta lämpimällä sydämellä. Musiikillisesti mutkikastakin, sanoituksellisesti arvaamatonta ja leikkisää. Absoluuttisen nollapisteen lisäksi muistelen myös punkin jälkipoltossa ilmaantuneita, ilmaisutaidoiltaan ehkä vajavaisia mutta palavasti innostuneita ja musiikillisista konventioista viis veisaavia, muutaman singlen julkaisseita hassuilla nimillä varustettuja yhtyeitä.

Omaperäisyyttä Siskoilta siis löytyy, ja runsaasti tee-se-itse-henkeä. Siitä kertoo myös, että soittajat tunnetaan tuttavallisesti nimillä Ville (laulu), Mikko (basso), Joni (kitarat) ja Ilari (rummut). Yhtyeen ensimmäistä albumia ”Ilkimys” en ole kuullut, joten musiikillisesta kehittymisestä ja kaaresta en osaa sanoa mitään. Ainakaan kehitys ei ole kavereita jähmettänyt: räime on iloisesti poukkoilevaa, hieman kulmikasta, sävellykset koukeroisia, laulu julkeaa. 22 Pistepirkko ja sen autotallibluesrock ei ole tästä kovin kaukana.

Tänään kutsuisin Siskojen musiikkia ehkä progefolkiksi, jos jonkin leiman tälle nyt antaisin. Huomenna voin ajatella täysin toisin. Enkä halua nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden, sillä ”Perunassa” on makua ja muotoa moneksi. Onko se parasta keitettynä, muusina vai ranskalaisina? Se on kunkin kuuntelijan oma valinta.

Pekka

Siskot: Peruna (Omakustanne, sisk0001, 2015)

www.siskot.com

www.facebook.com/siskotband

 

Retrokki kuuntelee: Fetus Maximus ”Fetus Maximus” (2014)

Fetus MaximusJos on kerran free jazz, miksei ole myös free rock?

”Jazzcore, doomfunk, definitely progressive alternative”, sanovat miehet. ”Alternative-progjazzfunk trio.” Ja mikä minä olen väittämään vastaan, jos Miika Toivanen (kitara), Matti Stenvall (basso) ja Aleksi Lappalainen (rummut) näin yhtyeensä musiikillisesta annista toteavat.

Erittäin nopeaa. Hidastettua. Rauhallista. Pitkitettyä. Kiihtyvää. Painavaa. Kaikkea mihin sähköinen trio nyt pystyy – ja mikä sitä huvittaa – riffein toteuttaa. Romuluisuus on tahallista, kuulijaa testataan äkkivääryydellä. Vaikka biisit ovat selkeästi itsenäisiä teoksia erityyppisillä painotuksilla, kovin muotoiltuja ne eivät ole. Jos on free jazz, on myös free rock, ainakin mitä netistä kavereitten keikkoja katsoo.

Hitaasti kehittyviä, sykkiviä teemoja kelataan ja viritetään, kunnes töpseli vedetään yhtäkkisesti seinästä. Hieman kuin epätyydyttävällä pyörälenkillä: juuri kun polkemiselle löytyy rytmi, edessä on liikennevalot. Uusi kiihdytys, maitohapottava ylämäki imee mehut, hengitys salpaantuu. Sydän pakahtuu, silmissä hämärtyy.

Kitara soi kirkkaasti, kirskuvasti, kuurouttavasti ja jos Robert Fripp alkaisi k-kirjaimella, lisäisin senkin. Onneksi King Crimson alkaa. Edistyksellistä kyllä, moniulotteista ehdottomasti. Haastavaa. Välillä nautittavaakin, varsinkin silloin, kun kone kiihtyy hypnoottiseen toistoon.

Vinyyli ja komea kansi ovat statementteja sinällään.

Fetus Maximus: Fetus Maximus (FMX001, 2014)

Pekka

mattistenvall.wix.com/fetusmaximus

facebook.com/fetusmaximus

fetusmaximus.bandcamp.com

Retrokki eksyy sivupoluille: Weepikes ja Artur U

Listahitit eivät saa Retrokista mainittavaa kaikupohjaa, allekirjoittaneesta ehkä hivenen. Nyt sukelletaan kuitenkin sinne vielä harmaammalle alueelle, kaljan tahraamille plyysisohville, laimeilla räsymatoilla ehostetuille treenikämpille, munakoteloilla ja vaahtomuovilla vuorattuihin komeroihin.

Sinne, jossa musiikkia tehdään tekemisen ilosta, innosta, kunnianhimosta ja näkemyksestä ‒ omasta näkemyksestä, ei euro- tai dollarimerkillä varustetusta. Taitaa väännössä olla mukana ahdistusta ja angstia purkavaa puhdistautumistakin.

weepikesWeepikes ja ”We Are Weepikes” ‒ heidät olemme kuulokuvina tavanneet ennenkin.

Vuosien tauon jälkeen uudelleen kollektiivisesti instrumentteihin tarttuneet konkarit pistävät taas tuulemaan. Edelleen romuluista, verevää vääntöä. Rinnan alkupään Bad Vugum -purkauksen kanssa (esimerkiksi ”Selling Fish”, 1997) kuunneltuna uusi ”We Are Weepikes” on kuitenkin jopa hienostunut. Ennen lo-fi, nyt semilo-fi. Tarkoitan siis omaan aiempaan tuotantoonsa verrattuna, mistään prinsessa-leikeistä ei nyt kannata unelmoida.

Kannen usvainen, apea peltomaisema pistää raavaankin miehen ulvomaan: silmät tiukasti umpeen, kahden käden valkorystyinen kuristusote mikkitelineestä, takaapäin puskeva yhtenäinen äänivalli työntää etukenoon. Terveisiä Radiopuhelimille.

”Bad Valentine” jauhaa hillityn psykoottisesti, taisin aikaisemman EP-arvion yhteydessä mainita Psychedelic Fursin ‒ nyt miksaan keitokseen vivahteista vapautetun, yhtenäisesti junnaavan Joy Divisionin. ”Falling Off the Carpet” rauhoittaa tunnelmaa, Pasi Penin laulu leijuu kaikuisasti Bowien ja Enon Berliini-kauden tunnelmissa. Seuraa ”Takeover”, jossa miljonääri putoaa mustaan aukkoon, menettää kaiken tärkeäksi kuvittelemansa. Menettäminen osoittautuu vapautukseksi, vapauttajaksi paljastuu Dr. Liberal Economy. Weepikes (Peni, Jyrki Lehto, Tomi Nuotio ja Ari Reiska Lehtinen) runnoo painostavaa hälyä, Peni saarnaa toimintaohjeita. Biisi esiintyy takakannessa nimellä ”Flatliner” ‒ vai onko kyseessä tyystin toinen pläjäys, joka ei sitten kiekolle päätynytkään?

”Paranoid”-nimisellä biisillä aukeava seitsemän kappaleen aika armoton kokonaisuus ‒ seitsemäs on k-x-p-kollektiivin toistakymmentä teknistä minuuttia kestävä ”Falling Off the Carpet” -miksaus ‒ ei todellakaan julista iloa ja autuutta, auringonpaistetta ja surffilautoja. Laimeissa väreissä kylpeviin kalvakkaisiin maisemiin ja taskulämpimään ilmapiiriin Weepikesin ärtyisä runttaus voi sen sijaan hyvinkin tarjota purkutien.

Weepikes: We Are Weepikes (lienee omakustanne, 2013)

weepikes.bandcamp.com

soundcloud.com/weepikes

www.facebook.com/Weepikes

twitter.com/#!/Weepikes

#########################################################

artur uSitten traktori kääntyy kuuran peittämiltä pelloilta sateen kastelemaan kaupunkiin. Hole-in-the-wall-baarissa soittaa Artur U & The New City Limits uuden neljän kappaleen “Turn Off the Light” -julkaisunsa biisejä. Intohimolla, napakalla rytmillä, tiiviissä formaatissa.

Kuulenko kaikuja Helsingistä 70-luvun lopulta? Ehkä en Maukkaa, mutta Perusjätkiä kylläkin. Ehkä lahden toiselta puolelta Eldkvarnia, eli Pluraa ja kumppaneita. Motels ja Martha Davis? Artur U:n ja Johanna Saarisen laulu, Jussi Hämäläisen saksofoni, Tuomas Orasmaan koskettimet, Miika Suomalaisen basso ja Aku Isotalon rummut ovat samalla kaupunkilaisella aaltopituudella. Jostain luin, että Artur U jakaa aikaansa Helsingin ja New Yorkin välillä. Niinpä.

Persoonaa sointiin tuovat Hämäläisen foni, Artur U:n ja Saarisen yhteislaulu sekä Artur U:n ujeltava steel-kitara. Esimerkiksi ”Come And Go” -biisissä vietetään kiimaista perjantai-iltaa, Isotalo takoo vesitiivistä rytmiä, stilikka ja urut kirittävät tilauksia baaritiskiltä, levottomat jalat! ”Walk in the Night” lainaa Springsteenin ja Lou Reedin tummasta laulukirjasta, tosin ilman Springsteenin jännitettä purkavaa jumalallista kertosäettä ‒ jäljelle jää vain kaupunkiblues.

Ison kirkon meininkiä, aika vastustamatontakin junttaa. Uskoisin, että toimii erinomaisesti pienessä klubissa.

Artur U & The New City Limits: ”Turn Off the Light” (omakustanne, 2013)

www.arturunewcitylimits.com

https://soundcloud.com/artur_u

https://www.facebook.com/pages/Artur-U-The-New-City-Limits

Kuuntelussa: Rikk Eccent ”The Garden of Delights”, 2013

rikk eccent

Tämän päivän tekniikalla soolona toteutettua, kunnianhimoista ja laadukasta Suomi-progea. Jäljet johtavat 70-luvun progejättiläisten kulta-aikaan.

Ihan ensimmäisenä minua kiinnostaa, mahtaako levyn kannesta vastaava Tenho Järvinen olla sama mies, joka Back Beat -lehden aikoihin kirjoitti juttuja ja arvioita raskaammasta ‒ tai oikeastaan siitä klassisesta rockista? Oli tai ei, graafisesti kansi on tyylikäs, myös sisäkannen ratkaisu, jossa itse CD muodostaa osan kokonaisuutta. Onko etukannen viesti, että Rikk Eccent alias Kimmo Salmela (mm. Päät, Poverty Stinks) on kuoriutunut toukka-asteelta, levittänyt siipensä ja liihottelee musiikin värikkäässä hedelmätarhassa poimien monipuoliseen makuunsa sopivia antimia?

Mistään yksisilmäisestä tai yksiulotteisesta musiikillisesta tripistä ei nimittäin ole kysymys.

Ja trippi tämä on, egotrippikin, sillä herra Eccent vastaa toteutuksesta yksin: sävellykset, sanoitukset, soitot, laulut, sovitukset, äänitys, tuotanto. Kokonaisuus on aika mahtipontinen, erittäin sähköinen ja tummasävyinen. Koskettimet ja sähkökitarat hallitsevat ‒ taivaisiin raskaasti kurkottavia, uhkaavia pilviä halkovia, säröisiä teemoja, happosadehöyryjen kuristamaa laulua ‒ näyttäytyykö maailman sekasortoisuus selkeämmin perhosperspektiivistä?

Avaruus kohisee. Akustinen kitara komppaa intohimoista laulua ‒ onko laulaja hengenhädässä? Sähkökitara jyrähtää muurinmurtajan voimalla, soittaa raffia riffiä, päästää laulajan hetkeksi piinasta. Valot ja varjot vaihtelevat: klaustrofobisesta, ahdistavastakin tunnelmasta pudotaan hetkessä heleän akustiseen, häikäisevän valoisaan tilaan. Kunnes vahvasti efektoitu kitara vetäisee räävittömän soolon. Alle nousee synteettinen, upottava jousimatto. Naiset ja herrat: leijumme planeettojen välisessä avaruudessa. Jo yhden kappaleen aikana Rikk Eccent ehtii vakuuttaa näkemyksestään ja taidosta sen toteuttamiseen!

Musiikillisesti levy on yhtenäinen kokonaisuus, epäilemättä pitkällisen työstön tulos. Tavaraa ja yksityiskohtia on tuhottomasti ‒ kestää siis kuuntelua. Tämä on henkisesti kuin Bowie tai Gabriel, musiikillisesti enemmän jälkimmäistä ja vieläkin enemmän kultakauden Genesistä. Myös lauluäänessä on Gabrielin raastavuutta ja kireyttä. Haastavuutta löytyy kuin Frippiltä konsanaan, korville Eccent on kuitenkin Frippiä sovinnaisempaa: ei instrumentaalista virtuositeettia, vaan jänteviä ja kokonaisia biisejä, joita tarkoituksenmukaiset soolot rikastuttavat.

Jostain akustisen kitaran soinnusta ja soinnista tulee mieleen Pink Floyd, joku syntikka soi kovin Tomitan tapaan. Ja sitten ollaankin ”The Lamb Lies Down on Broadway” -kauden Genesiksessä. Referensseistä ymmärtänet Rikk Eccentin tekevän musiikillisen aikamatkan 70-luvun puolenvälin tienoille. Ja jos yhtään Rikk Eccentin nettisivuilla lukemiani sanoituksia ymmärrän, sekasortoisesta, rahan hallitsemasta maailmasta tässä lauletaan. Joillain on paljon ja liikaa, joillain ei mitään. Back to the garden, anyone?

Taustamusiikiksi ”The Garden of Delight” on liian kunnianhimoista. Siinä käyttötarkoituksessa ajatuksella, vaivalla ja huolellisuudella toteutettu kokonaisuus menee hukkaan. Suosittelen kuulokkeita, rauhallista tilaa, ehkäpä himmennettyä huonetta. Aloita lähtölaskenta.

Pekka

Rikk Eccent: The Garden of Delights (RECD 0001, 2013)

www.rikkeccent.com

Levyä on käsittääkseni saatavilla sekä perinteisistä levykaupoista että netistä, esimerkiksi täältä: www.runningmoose.fi

Kuuntelussa: Weepikes ”Weepikes”, 2012

weepikes 1Kolmen biisin ep, aika rankkaa ja armotonta vaihtoehtorockia – kuitenkin perinteisen rockin hengessä. Bändin musiikkia on myös kuvailtu sanalla ”pronk”, sillä tarkoitettaneen punkin ja rockin ristisiitosta. Pätevä nimitys sekin.

Levyn mukana tullut bio kertoo, että Weepikes on perustettu jo vuonna 1994, lopetti toimintansa 1997 ja starttasi uudelleen 2010, uudella rumpalilla. Ilmeisestikin yhtyeellä on jonkinmoinen kulttimaine sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Tälle julkaisulle ja näille biiseille Weepikes sai nimittäin miksaajaksi vaihtoehtorockin pioneerin, äänittäjä-tuottaja ja muusikko Kramerin (mm. Shockabilly, Ween, Shimmy-Disc) – bion mukaan Kramer oli ihastunut yhtyeen kahteen 90-luvun julkaisuun eli eepee-mittaisiin kiekkoihin Bad Vugum- ja Trash Can Records -merkeillä ja otti itse yhteyttä.

Weepikes, eli Pasi Peni (laulu ja kitara), Jyrki Lehto (kitara), Tomi Nuotio (basso) ja Ari Lehtinen (rummut) – on kokonaisuus, enemmän ja tukevampi kuin soittajiensa summa. Yksittäisten soitinten ja soittosankaruuden sijasta merkittävämpää on yksikkö nimeltään Weepikes.

Vaihtoehtorockia tämä kieltämättä on, ei kuitenkaan itsetarkoituksellisen läpipääsemätöntä. Haastavaa ja aika suoraviivaista tykitystä sekä tylytystäkin toki. Punkin ärhäkkyyttä ja haastavuutta, klassisen heavyn painoa ja progen vapautta perinteisistä biisirakenteista. Kitaroitten junttaavasta äänivallista saan muistuman Television-yhtyeen Tom Verlainen ja Richard Lloydin vastaavasta bändin ensimmäiseltä levyltä. Verlainen ja Lloydin häikäisevän melodisiin ja äkkivääriinkin kitaramelodioihin ja -sooloihin ei kuitenkaan kuroteta, vaan Weepikes luottaa yhteissoiton voimaan.

Avausveto ”What About” kuulostaa pahaenteiseltä ja painostavalta, kitaravalli on läpipääsemätön. Pasi Penin lauluäänessä ja -tyylissä on samanlaista ilkeää haastavuutta, välillä laiskanraukeutta kuin Psychedelic Furs­ -yhtyeen Richard Butlerilla. Välikkeessä Peni maanittelee pillipiiparimaisesti, kitarat kaartuvat nousukiitoon, koskettimien ulina johdattaa lopun raukeaan taustaan – kitara piirtää taivaalle säröisen kaaren.

Jos avausbiisi oli vauhdikasta tykitystä, kakkonen ”Steer” esittelee progemaisempaa tunnelmaa, jotain Wigwam-vaikutteitakin tässä on? Olisiko Pembroken sävellystyylistä siilaantunut vaikutteita? Moniosainen, tiivis kokonaisuus! Kolmas, ”W.A.S (js666 remix)” on aivan muuta maata: yli seitsemän minuuttia tekno-nyrjähtänyttä pronkkia, rakennuspalikat löytyvät edeltäneistä biiseistä. Tronk? Ei taustamusiikiksi, mutta ehkä opinkappaleeksi: kun käytössä on hyviä elementtejä, miksi niitä ei sitten hyödynnettäisi useammankin kerran?

Loppujen lopuksi, ärhäkkäästä haastavuudestaan huolimatta tai sen johdosta, varsin omaperäinen kiekko sieltä ”left of dial”. Ja kansi on graafisessa yksinkertaisuudessaan hieno! Juu en tiedä mistä tätä voi tilata; ehkä ostaa Stupidosta tai Äxästa?

Pekka

Weepikes: Weepikes (weep 001, 2012)

Kuuntelussa: Half Apple ”Hands That Held Up the Sky”, 2012

half appleNuoren ja rivakan turkulaisbändin esikoinen, kaverit itse määrittelevät musiikkinsa ainesosiksi indie rockin, progen ja post-rockin. Tai nuoren ja nuoren: Half Apple on perustettu vuonna 2004 – ja ”esikoinen” ei sekään ihan päde, sillä plakkarissa on jo muutamia EP-mittaisia pläjäyksiä.

Perustan arvioni vain ja ainoastaan tähän levyyn sekä Glorian keikkaan noin kuukauden takaa. Kavereiden muista tekemisistä tunnustan tietämättömyyteni, samoin kokoonpanon aikaisemmista vaiheista. No, nyt meillä kuitenkin on Henri Lyysaari (laulu ja koskettimet), Santeri Palkivaara (laulu ja kitara), Valtteri Sjöblom (basso) sekä Ville-Pekka Vaaralahti (rummut).

Lyysaari, hmmm – tuttu sukunimi. Ai niin, Pasi Lyysaari, mm. Pasi & Mysiinin basisti. En tiedä, ovatko Henri ja Pasi sukua – esimerkiksi isä ja poika – ja mitä tämä tähän yleensä edes liittyy, mutta tulipa mieleen.

Levy on pyörinyt soittimissani varmaan kymmenkunta kertaa, tavoitteena on ollut yksinkertaisesti hahmottaa kokonaiskuva Half Apple -musiikista. Mihin se musiikillisella kartalla sijoittuu, löytyykö vaikuttajia ja vertailukohtia, minne bändi tämän perusteella on suuntaamassa – ja löytyykö hyviä syitä tämän levyn hankinnalle?

Kiihkoa ja kontrollia Turussa

Kävin eräänä viikonloppuna Valtterin kirpputorilla, jollain pöydällä silmiini sattui Echo & Bunnymenin kokoomakiekko. Kotimatkalla autossa kailotti Half Apple – ja silloin välähti, ääni ja kuva muodostivat kokonaisuuden: Half Apple sijoittui 70- ja 80-lukujen käänteeseen, punkista jalostuneen uuden aallon aika tekniseen, mutta melodiseen bändiperinteeseen. Echo & Bunnymen, Teardrop Explodes, myös The Police: kevyttä ska-vaikutetta, ilmavasti soitettuja instrumentteja.

Istun aamuviileässä autossa, odotan lähijunaa tulevaksi. Kuuntelen Henri Lyysaaren ja Santeri Palkivaaran kiihkeää, julistavaakin yhteislaulua – tai jommankumman tuplattua laulua. Manic Street Preachers? Muse? Elbow? Vai muutaman kymmenen vuoden takainen Kansas, REO Speedwagon ja jopa Rush? Vähemmässä määrin tämän vuosituhannen Blitzen Trapper ja Shins – aika runsasta ja aika keskittymistä vaativaa, pitkälle sovitettua musiikkia.

Stratosfääriin kurkottavia lauluosuuksia, pilvenpiirtäjiä järisyttäviä rumpuryöpsähdyksiä. Kiihkoa, melodiaa, kiihdytystä, laukeamista. Laulu on yksi instrumenteista – ääniskulptoreita? Powerpoppiin en levyä näiden korvien kuulemana sijoittaisi, siihen biisit ovat liian kunnianhimoisia, ilman tarttuvia kertosäkeitä.

Muodollisestikin pätevä

Keikalla kokoonpano pureutui musiikkiinsa yhtä intohimoisesti. Vaikka näkemälläni keikalla yleisön määrä oli minimaalinen, kaverit omistautuivat asialleen kuin olisivat villinneet täyttä stadionia.

Yksittäisten biisien irrottaminen kokonaisuudesta on vaikeaa sekä livenä että levyllä. Musiikin muoto on ehjä, pinta ehkä hieman vaikeasti lävistettävä. Kaiken kaikkiaan lupaava albumi ja vakuuttava livenäyttö kunnianhimoisilta kavereilta.

Vielä huomiona, että levy soi ainakin omissa soittimissani aika metallisesti ja diskantisti, korkealta ja kovaa. Ja vaikka Half Apple kuulostaakin digitaalisen ajan teknologiselta tuotteelta, vanhankuuloisesti ujeltava syntikka lisää maanläheisen mausteen analogisen ajan lopulta.

Pekka

Half Apple: Hands That Held Up the Sky (Presence Records PRECD032, 2012)

www.halfapple.net

www.runningmoose.fi – osta täältä