The Mint Freaks ”The Mint Freaks”, 2022

Kolme näkemystä ja mielipidettä.

Ensiksi tietysti omani: kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Timo Pääkkö julkaisi albumia ennakoivan digisinglen syksyllä. ”Stonehead” jytisi hyvin, video oli mainio – mutta oliko biisi liian yksioikoinen? Olin nimittäni Timon aikaisemmista julkaisuista ja tähän uuteen yhtyeeseen liitetyistä promoviesteistä luonut ja saanut mielikuvan mod/garage/beat-vatkaimen läpikäyneestä musiikista. Nyt jymisteltiin hyvin suoraviivaisesti, toki taitavasti ja tarttuvasti.

Albumin ilmestyttyä olen jo ehtinyt vaihtaa mielipidettä: ”Stonehead” rytmittää mainiosti vinyylin ykköspuolta.

Soitan kiekkoa levykaupassa, kuuntelijoina liikekumppanini Tommi ja asiakas Juha – jälkimmäinen lähes ikätoverini, eli puoli vuosisataa musiikkia ja levyjä harrastanut aktiivikuuntelija. Molemmilla kuuntelijoilla vahva rocktausta ja vankat mielipiteet, erottavat täysmaidon kurrista. Arvostan molempien näkemystä.

Vaikka kaupan äänentoisto on kaukana täydellisyydestä, ”The Mint Freaks” herättää molempien mielenkiinnon – kuulevat siis levyä tietämättä kuka tai mikä on kyseessä, poukkoilevan postimerkkeilyn taustalla. ”Ihan pätevää garagea”, toteaa Tommi. ”Kukas tämä nyt olikaan”, perää Juha. Kertoessani kyseessä olevan ihan kotimainen ja ihan uusi levy, molemmat nyökyttelevät hyväksyvästi. Olen helpottunut: en ole mielipiteineni yksin. Sillä hyvähän tämä levy on!

Ykköspuolella lyödään iso vaihde silmään heti avausbiisistä alkaen – pätevästi toki. Pääkkö sekä Kalle Aalto (rummut) ja Teemu Niemelä (basso, koskettimet) soittavat niin sanotusti luulot pois. Jos mies käyttäisi sanaa ihana, sanoisin että ihanaa räminää on tämä ”Delusional Man”!

”Stonehead” on kiekon suoraviivaisin biisi, eniten itseäni kiehtoo kakkospuolen kymmenminuuttinen ”Too Stoned To Play (Properly)”, viehkosti progea ja psykedeliaa yhdistelevä mainio lähes instrumentaali retrokoskettimineen ja rytmin sekä tunnelman vaihdoksineen. Mainitsen sanan Quicksilver, sanaa ei ainakaan ääneen tyrmätä. Myöntää täytyy, että albumin kakkospuoli on pyörinyt soittimessa enemmän.

Biisintekijä Pääkkö tuntee rockmusiikin niin läpikotaisin, että pystyy puolihuolimattoman tuntuisesti sijoittamaan hymähdyksiä herättäviä viitteitä sinne tänne: ”No Time (for Mr BS)” referoi sekä The Jamia että Banglesin versiota ”Hazy Shade of Winter” -biisistä – tai sitten mielikuvitukseni tekee kepposet ja rakentaa tutulta kuulostavista aineksista omia mielikuviaan. Viitteet tulevat ajanjaksolta, joka lienee Pääkölle läheisin, eli 1970- ja 80-lukujen vaihde. Muuten albumi on hyvin ajaton, maistuva sekoitus garagea ja myöhempien aikojen melodista psykedeliaa (”Spring Is Here”).

Pidän kovasti!

The Mint Freaks: The Mint Freaks (SoundHawk Records SHWKLP 001, 2022)

Advertisement

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti ”Views from the Inner World”, 2022

Moni-instrumentalistit Rafael Pacha ja Kimmo Pörsti ovat lukuisten soittajaystäviensä avustuksella loihtineet kunnianosoituksen klassiselle progelle. Tai näin minä sen ainakin ymmärrän. Rauhallisia, melodisia teemoja, kiperämpiäkin käännöksiä, progen kultakaudelle ominaisia soitinvalintoja.

Genesis, Yes, Renaissance, Jethro Tull – vaikka kuulen häivähdyksiä jättiläisistä, Pacha ja Pörsti ovat luoneet oman hybridinsä, oman näkemyksensä. Mikä erityisesti näitä korvia miellyttää, on melodisuus. Kaverit eivät ole hypänneet äkkisyvään, eivät tarjoa kirvelevää kakofoniaa eivätkä riitaisia sointuja. Vaikka eivät toki helpolla päästä itseään: rytmit ja tunnelmat vaihtuvat, sooloja esittelevät niin kitarat, syntikat kuin puhaltimetkin, yksin ja yhdessä.

Suurimman vastuun levyllä kantavat Pacha ja Pörsti, edellinen soittimien, jälkimmäinen sävellysten ruhtinaana – toki molemmat ovat osallistuneet sekä että. Muut soittajat ja laulajat ovat tuttuja Pörstin aikaisemmista projekteista: Marek Arnold, Marco Bernard… tuttuus tietysti helpottaa toteutusta, jonka kuvittelisin tapahtuneen pitkälti tai lähes kokonaan tietoverkkojen avulla.

Kohokohtia kiekolla on paljon: Ariane Valdivién kuulas laulu, Marek Arnoldin sopraano neliosaisessa ”The Man Who Walked Home” -biisissä, samassa kappaleessa Rubén Álvarezin kitara- ja Jan-Olof Strandbergin bassosoolo – sekä Rafael Pachan mainio syntikkaujellus. Hieno, rikas kokonaisuus, joka kuljettaa kuuntelijaa monen tunnelman ja tyylin kautta.

Olen kuunnellut albumia varmaankin parikymmentä kertaa, ja aina korva tarttuu uuteen yksityiskohtaan. Niitä nimittäin riittää! Melodisena ja tunnelmallisena ”Views from the Inner World” toimii hyvin muun puuhastelun taustalla; täysiin oikeuksiinsa se pääsee keskittyneessä kuuntelussa.

Loistava levy – ja koko paketti upeine kansineen ja tekstiliitteineen!

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti: Views from the Inner World (Seacrest SCR 1038, 2022)

Northern Reflection ”Time Flies”, 2022

Basisti, säveltäjä Jukka Korpelan soololevystä on kyse – tai ”soololevystä”, sillä muusikoita löytyy Billy Cobhamista Jukka Gustavsoniin ja Jaku Havukaisesta Tapani Rinteeseen. Ja kun muusikkokaarti ja muusikoiden edustamat tyylisuunnat venyvät laajalle skaalalle, niin venyy myös levyn musiikki.

Löyhä yhdistävä termi lienee jazzrock kuten muusikoistakin voi päätellä. Mutta vain löyhä, sillä Korpelan sävellykset kattavat myös funkahtavia ja toisaalla atmosfäärisempiä tunnelmia. Tyylipuhtaiden instrumentaalien lisäksi albumia sävyttävät muutamat, pääasiassa Jussi Penttisen laulamat biisit. Jukka Gustavsonin esittämä nimibiisi ”Time Flies” voisi löytyä myös Gustavsonin omalta albumilta, niin on miehelle tyypillinen esitys.

Albumia autossa kuunnellessani mieleen juolahti hieman samanlainen, monipuolisia ja monivärisiä albumeita työstänyt muusikko. Al Kooper. Ei yhtä tunnistettavaa formulaa, vaan moneen suuntaan kurottavia lonkeroita. Kuten Jukka Korpelallakin. Päteviä biisejä tyylikkäästi tulkittuina.

Northern Reflection: Time Flies (Presence PRECD 105, 2022)

Riitala ”Me Me Me Me Me”, 2022

”Koska tunnuit pitävän sekä Intergalactic Huso Orchestran lätystä, että suoritteistani Kimmo Pörstin soololevyillä, julkenen paiskata tämänkin sekametelisopan suuntaasi”, kirjoittaa multi-instrumentalisti Jari Riitala ironisesti nimetyn ja kuvitetun soolotuplan saatteessa. Riitala on tosiaan tullut tutuksi pätevänä proge- ja jazzrockmuusikkona useammallakin levyllä, pääasiallisin soittimensa on jo nelisenkymmentä vuotta ollut basso.

Nyt käsillä on siis miehen soolo – yli 100 minuuttia, 22 biisiä lähes yksin ahkeroitua musiikkia, sillä kaikista sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista, instrumenteista, laulusta, äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista, jopa kannen kuvasta vastaa Riitala itse – minä, minä ja minä. Aikamoinen ”monster double album”, kuten englanninkielisessä promotekstissä lukee. Tarkoittaa siis musiikin määrää ja suorituksen mittavuutta. Tätäpä ei olekaan synnytetty yhdessä yössä.

Hattua pitää nostaa.

Riitala itse kuvailee tuplan vaihtelevia musiikkityylejä: progressiivista rockia, soulia, r&b:tä ja fuusiojazzia. ”Lokeroimattomuus on kaupallinen itsemurha, mutta toisaalta musiikki toivottavasti yllättää, ainakaan se ei ole tylsää”, tulkitsen promotekstiä.

Tyylit todella vaihtelevat villisti! Löydän vertailukohdan ulkomailta. Ja sitten taas seuraavaan biisin jonkun täysin toisen. Jos nyt kolme nimeä tähän listaan – kaikilla on yhtäläinen taito ja tahto työstää valtavasti musiikkia, ainakin useimmiten tasalaatuisesti; mistä sitä kumpuaakaan! Todd Rundgren, Prince, Daryl Hall. Ainakin omassa mielessäni tuota trioa yhdistää melodiantaju, läpitunkeva musikaalisuus, kahden ensimmäisen tapauksessa myös instrumentaalinen monipuolisuus.

Riitala, olet kovassa seurassa!

Kun Riitala hempeilee soulahtavasti, myös kotimainen Tuomo vilahtaa mielikuvissa. Hattua pitää nostaa tyylitajustakin, siihen luen nykytekniikan rajattomien mahdollisuuksien rajoittamisen: vaikka aikaa, taitoa ja mahdollisuuksia olisi, kussakin biisissä on vain ne elementit, jotka saavat sen toimimaan. Ei siis tiluttelua, lurittelua ja näyttämisenhalua.

Biisi biisiltä en tuplaa perkaa. Kansitekstin mukaan kappaleiden synty ajoittuu vuosille 1982–2021, toteutukset lienevät viime vuosilta. Kukin biisi on vihkosessa hyvin taustoitettu. Aika erilaisista lähtökohdista Riitala on saanut aikaiseksi yhtenäisen, elävän ja kiinnostavan kokonaisuuden – vaikka itse sitä sekametelisopaksi kutsuukin.

Riitala: Me Me Me Me Me (JJRCD01, 2022)

Fyysistä tuplaa voi näköjään tilata Bandcampista (riitala.bandcamp.com), musiikki löytyy myös digipalveluista.

Sami Joensuu ”The Space Unfolds”, 2022

““The Space Unfolds” on tähänastisista levyistäni persoonallisin ja harkituin”, toteaa kitaristi, kosketinsoittaja, laulaja ja lauluntekijä Sami Joensuu nettisivuillaan. ”Inspiraatiota olen saanut maailman menosta ja nykyajasta.” Näin siis vapaasti suomennettuna, sillä englanniksi mennään sekä netissä että tällä levyllä. Siitäkin huolimatta, että Joensuu on tehnyt biisejä myös suomeksi, netistä noita löytyy.

Voisin kirjoittaa pitkänkin pätkän kielikysymyksestä, mutta taidanpa säästää sen omaan yksikköönsä. Osittain siksi, että sama aihe koskee useampaa muutaman viime vuoden aikana kuuntelemaani kotimaista levyä. Ja siksi, että se valtaisi liikaa tilaa ”The Space Unfolds” -albumilta.

Edellinen levynsä ”Tides” herätti: Sami Joensuu on irtaantunut Joensuu-Riihimäki-kimpan rytkyistä, ja lähtenyt omaan, kiinnostavaan suuntaansa. Niin luulin, kunnes uuden albumin avausbiisi ”Boogaloo Walk” palautti maan pinnalle. Biisin nimi kertoo, mistä on kysymys.

No, ajattelin, ehkä alussa halutaan kertoa, että tuolta minä tulin, ja tuonne olen menossa. Sillä jo seuraava biisi ”Once in a Blue Moon” rullaa sulavasti ja tunnelmallisesti, ”Broken Arrow” tyylikkäine kitarasooloineen samoin. Monimutkaisia biisit eivät todellakaan ole, eikä se toki ole tarpeenkaan, jos mielenkiinto säilytetään rakentamalla kantavia tunnelmia ja pitkiä, unenomaisiakin kaaria. Joensuu soittaa valtaosan soittimista itse, ja luonnollisesti laulaa – hyvä suoritus! Rummuissa on Pete Parkkonen, bassossa Ahti Raninen, muutama vierailija tuo lisäväriä.

Mitä kauemmas avausbiisistä edetään, sitä mielenkiintoisemmaksi polku ja maisemat käyvät. Biisit irtautuvat perinteisistä kaavoista sekä muotonsa että instrumenttiensa suhteen – kolmen viimeisen biisin –  ”The Brightest Wave”, ”Willy Lott’s Cottage”, ”Outro (The Space Unfolds)” – jälkeen jää tunne, että nyt avattiin ovi johonkin todella mielenkiintoiseen. Johonkin, jota olisi jaksanut kuunnella lisääkin. Seoksessa on jousia, kaikua, dynamiikkaa, dramatiikkaa.

Kuuntelen vinyyliä, jonka molemmat puoliskot avautuvat perinteisemmällä boogaloo-meiningillä. Onko Joensuu rakentanut puolten alkuun koukut, jotka vetävät tuttuun tottuneet tuntemattomaan? Niin tai näin, tuntemattoman ansiosta ”The Space Unfolds” kiinnostaa tavallista ja tuttua enemmän.

Sami Joensuu: The Space Unfolds (Puuma PUULP 005, 2022)

Esa Kotilainen ”Unisali”, 2021

Vuodesta 1977 ja Esa Kotilaisen suomalaisittain uraauurtavasta ”Ajatuslapsesta” on melkoisesti aikaa. Tuolla albumilla oli biisisikermä ”Unisalissa”, jonka pariin teemaan (”Vartija”, ”Näkymä”) Kotilainen palaa tällä uudella levyllään – ehkä voi siis puhua ”Ajatuslapsen” jatko-osasta? Sikälikin, että ”Unisalin” kannen on taiteillut Kari Sipilä, sama mies, joka teki kannen myös ”Ajatuslapseen”.

Ajat ovat kuitenkin toiset.

”Unisali” on osin huomattavasti sähköisempi kuin ”Ajatuslapsi”, ovathan kahdentoista teeman ”Unisali”-kokonaisuudella mukana Anssi Nykänen ja Lauri Porra. Esimerkiksi ”Ystävä” äityy varsin painavaan, metallimaiseenkin paisutteluun ja jymistelyyn. ”Ajatuslapselta” tuttu ”Vartija”-teema rullaa myös rumpujen ja basson kannattelemana hyvinkin tarttuvasti.

Toisaalla taas Kotilainen virittelee seesteisempiä tunnelmia: ”Luola” on jännittävä, jännitteinen ja elokuvallinen tippukiviefekteineen, Nykänen ja Porra virittävät täsmälleen oikeanlaista odotusta. Joka jatkuu ”Lintuluonto”-teemassa – jossa myös Porran maukkaan melodinen bassosoolo. Loistavaa!

”Pikkulinnun unilaulun” kaunis melodia kuulailla koskettimilla – tai millä lieneekään: Kotilaisen arsenaaliin on listattu toistakymmentä soittopeliä – yhdistettynä Nykäsen ja Porran tyylipuhtaan hillittyyn säestykseen voisi tuottaa jopa populaarisuosikin. ”Unisalin” päättää hitaasti kehittyvä, hypnoottinen ja rauhoittava ”Kohti linnunrataa” – kohinaa ja helinää sopivissa määrin.

Yli kymmenminuuttinen ”Himalaja” täydentää albumikokonaisuuden, se on oma sooloteoksensa. Kotilaisen mukana eivät siis liitele Nykänen eikä Porra. Kuten kappaleen nimikin kertoo, Kotilainen liikkuu itämaisissa tunnelmissa. Hieman tästä tulee menneiden vuosikymmenten syntikkasuosikki Kitaro mieleen, vaikka nyt ollaankin epäkaupallisempia ja kokeellisempia.

Esa Kotilaisen tuotannon räväkkäämpään päähän sijoittuva ”Unisali” osoittaa, että taitelijalla riittää vielä virtaa ja mielikuvitusta vaikka uraa on takana jo lähes puoli vuosisataa. Laadusta ja tyylistä tinkimättä, voisi taas kerran sanoa.

Esa Kotilainen: Unisali (Presence Records, PRECD 097, 2021)

Kimmo Pörsti ”Past And Present”, The Guildmaster “The Knight And The Ghost”

Olenko haukannut liian suuren palan? Lupasinko Kimmo Pörstille olemattomia? Löydänkö näiden kahden, valtavasti hienoa progepohjaista musiikkia sisältävän albumin sisimmän? Annoskoko on nimittäin tässä tapauksessa ylitsevuotava.

Olen kahlannut vuoron perään Kimmo Pörstin soololevyä sekä The Guildmaster-kokoonpanon kiekkoa, autossa ja kotona. Yhdistäväksi tekijäksi olen mieltänyt – osittain molemmilla levyillä soittavien samojen muusikoiden lisäksi – läpikäyvän, monesti romanttissävyisen melodisuuden. Joka on puolestaan johtanut ajatukseni viime ajat soittolistallani viihtyneeseen italialaiseen progeen.

Onko näin, vai kuulenko omiani?

”Olen ollut viime vuodet niin paljon tekemisissä osaavien italialaisten säveltäjien ja muusikoiden kanssa (esim. Oliviero Lacagnina ja Alessandro Di Benedetti), että varmasti sieltä on jäänyt vaikutteita alitajuntaan. Myös sekin taitaa olla yhtymäkohta, että italialainen proge on pääsääntöisesti varsin melodista ja lyyristä, ja nuo ovat myös minulle tärkeitä asioita.” Näin vastasi levyprojektien vetovastuun kantanut säveltäjä, rumpali ja kosketinsoittaja Kimmo Pörsti.

Täytyy myöntää, että kuuntelun alussa molemmat levyt kietoutuivat yhdeksi isoksi progevyyhdiksi. Välillä oli pakko tarkistaa, kumpi levy onkaan soimassa. Musiikin määrä läkähdytti. Mitkäs näiden erot oikeastaan ovatkaan, kysyin Kimmolta, kun ilmestymisetkin ajoittuivat muutaman kuukauden sisään?

”Aloitin ”Past And Present” -levyn valmistelut pian sen jälkeen, kun The Guildmasterin ”The Knight And The Ghost” valmistui. Eli kyllä niillä aika läheinen ajallinen yhteys on. Molemmilla levyillä Rafael Pacha on suuressa roolissa; hän on säveltänyt Guildmasterille monia kappaleita ja hän auttoi minua myös viimeistelemään muutaman kappaleeni ”Past And Presentille”.”

Säveltäjä, kitaristi ja kosketinsoittaja Rafael Pachan vaikutus näiden levyjen syntyyn oli siis merkittävä; jopa niin, että hänen ansiotaan on The Guildmaster -kokoonpanon tai -projektin synty.

 ”The Guildmaster perustettiin nimenomaan siksi, koska ihastuin Rafaelin musiikin folk- ja keskiaikavaikutteisiin. Vaikka hän itse soittaa monia ”oikeita” instrumentteja, hänen [omilla] levyillään oli käytössä rytmikoneita, jotka minusta eivät sopineet asiaan. Niinpä ehdotin, että tehdään samanlaista musiikkia ihan oikeilla rummuilla ja koko bändillä. Se on sitten makuasia, kutsuako sitä folk-vaikutteiseksi progeksi vai progevaikutteiseksi folkiksi:). Ton Scherpenzeel oli siinä mielessä nappivalinta projektiin, että hänen musiikissaan (sekä Kayakilla että Tonin soololevyillä) on aina ollut upeita keskiaikaisia vaikutteita.”

Näihin korviin The Guildmasterin ”The Knight And The Ghost” on hyvin rytmikäs, kansanmusiikkivaikutteinen teos. Vaikka en ole perehtynyt keskiaikaisuuteen ja tuon ajan musiikkiin, kuulen musiikin poljennossa ja sävelmissä menneitä vuosisatoja, maanläheistä kulmikkuutta.

Monista Pörstin levyistä poiketen albumin muusikkojoukko on melko kiinteä. Rafael Pachan, Kimmo Pörstin ja Ton Scherpenzeelin lisäksi merkittävässä roolissa on basisti Marco Bernard. Vaikka mukana on parikin eri laulajaa, kokonaisuus ja syke on hyvin yhtenäinen.

Ehkä olen niin kiinni perinteisessä progessa, että Kimmo Pörstin omissa nimissään julkaisema ”Past And Present” maistuu näihin korviin The Guildmasteria mieluisampana. Sen juuret ovat nimensä mukaisesti kultakauden progessa. Eikä siinä kuitenkaan kaikki.

”Past And Presentillä on myös jonkin verran folk-vaikutteita, mutta siinä on ehkä laajempi skaala, koska olen omilla levyilläni ottanut enemmän vapauksia mennä eri suuntiin. Itse olen tietysti jäävi sanomaan, mutta pääpaino ”Past And Presentillä” lienee melodisessa progessa, mutta mukana on myös 2 – 3 biisiä enemmän fuusio/groovemusan suuntaan… ja on siellä yksi jazz-valssikin.”

Juuri näin kuulen itsekin. Kauniita kosketinvetoisia melodioita, ärhäkkäitä kitarasooloja, ujeltavia syntikkaosuuksia, jopa viulua, selloa, huilua… kaksi laulettua biisiä erottuvat pääosin instrumentaalisen albumin joukosta. Ehkä ne katkaisevat häpeilemättömän romanttisia instruja ja rytmittävät albumia? Tälle kuuntelijalle instrumentaalinen kokonaisuus olisi kyllä riittänyt vallan mainiosti – varsinkin, kun se on näinkin raikkaalla mielikuvituksella ja hyvällä maulla toteutettua.

”Kummallakin levyllä on johtotähtenä se noudattamani periaate, että musiikki on ihmisten soittamaa (virheineen päivineen:). Eli konemusiikin jätän sitten suosiolla muiden tehtäväksi.”

Vaikka koostaminen onkin epäilemättä tapahtunut bittivetoisesti, soitosta paistaa inhimillisyys. Kimmon mainitsemia virheitä en kuule tai osaa kuunnella.

Hienoa, ajatonta musiikkia! Täytyy vielä lisätä, että runsaina rönsyävine kansitaiteineen ja liitteineen kokonaisuudet poikkeavat edukseen näinä niukkuuden ja oikopolkujen aikoina. Ne ovat esimerkillisiä osoituksia, että paneutuminen ja vaivannäkö kyllä kannattaa.

Tähän sopii hyvin peeässä, jossa Kimmo kertoo musiikillisista vaikutteistaan. Minua nimittäin kiinnostaa, millaisia musiikillisia reittejä soittajat ovat vaeltaneet.

”Muiden koulukavereiden kuunnellessa Hurriganesia 70-luvulla minä ”harhauduin” jo varhain sellaisten bändien piiriin kuten Three Man Army, Jojo Gunne, Budgie ja Deep Purple. Ian Gillanin ”Clear Air Turbulence” ja Roger Gloverin ”Elements” johdattivat sitten kunnianhimoisemman musiikin piiriin. Progevaihde jäi pysyvästi päälle vaihdettuani Hullujussin levyt Emerson, Lake & Palmeriin divarissa.”

”Kotimaisista varsinkin Wigwamit ja Pekka Pohjolan 70-luvun tuotanto olivat tärkeitä suunnannäyttäjiä. Dan Fogelberg on ollut suuri vaikuttaja, vaikkei progea olekaan. Nykyään kuuntelen musiikkia muutenkin aika monipuolisesti. Äkkiseltään tulee seuraavia nimiä mieleen: Camel, Crusaders, Keiko Matsui (ne levyt, missä ei ole rytmikonetta sykyttämässä:), Supertramp, Spooky Tooth, Lee Ritenour, Kenso, David Hines, Steely Dan…”

Eikä se siihen ole jäänyt.

Olen aikoinaan arvioinut Kimmo Pörstin musiikillisia aikaansaannoksia Mist Season- ja Paidarion-kokoonpanojen puitteissa. Monipuolinen progemies, rumpali, säveltäjä, kosketinsoittaja, joskus jotain muutakin. Sekä tarmokas projektien puurtaja ja kokoonjuoksija:

”Olen aina silloin tällöin ollut vuosien varrella mukana Jan-Olof Strandbergin projekteissa, joissa ovat vierailleet mm. Michael Manring ja James LoMenzo. Jan-Olofin kanssa perustimme myös Paidarion-yhtyeen reilut 10 vuotta sitten. Se on tehnyt 3 levyä mutta viime vuodet se on ollut lepäämässä.”

”The Samurai of Prog perustettiin niin ikään reilut 10 vuotta sitten Marco Bernardin toimesta; hän pyysi mukaan minut, sekä Rhode Islandista kotoisin olevan Steve Unruhin. Levyillä on mukana myös suuri joukko vierailijoita, tunnetuimmasta päästä lienevät Jon Davison (Yes) ja Roine Stolt (The Flower Kings). Olemme tehneet tähän mennessä 11 levyä, ja yhtyeelle on muodostunut aika vankka kannattajakunta etenkin Euroopassa ja Japanissa.”

”Eräs The Samurai of Progin vieraista on ollut espanjalainen multi-instrumentalisti Rafael Pacha. Pyysin häntä mukaan edelliselle soololevylleni ”Wayfarer”. Yhteistyömme sujui hyvin ja tykästyin myös hänen soittoonsa ja musiikkiinsa niin paljon, että ehdotin hänelle, että perustaisimme oman projektin folk-proge-tyylistä musiikkia varten. Kun mukaan lähtivät vielä Marco Bernard (jonka kanssa minulla on siis jo yli 10 vuoden kokemus) ja hollantilainen Ton Scherpenzeel (Camel, Kayak), syntyi The Guildmaster. Olemme parhaillaan valmistelemassa Guildmasterin toista levyä eli juttu ei jäänyt vain yhden levyn projektiksi.”

Bernard And Pörsti ”Gulliver”, 2020

Eräänä kesänä eräässä levykaupassa Italiassa: huomaan, että putiikin valikoimassa on hyvinkin runsaasti tuon maan nimekkäiden, usein jo 70-luvulla aloittaneiden artistien levyjä, vanhoja, uusia ja uudelleenjulkaisuja. Osa niminä tuttuja, mutta musiikillisesti vieraita. Näytän myyjälle muutaman tutun kiekon, ja kyselen vastaavan tyylisiä vilautellen samalla kysyvästi tuntemattomien artistien levyjä. Ystävällinen myyjä etsii musiikkinäytteitä juutuubista, osaan esittelemistäni levyistä hän nyrpistää nenäänsä: et kyllä siitä tulisi pitämään, jos kerran makusi on tuo.

Ostettavien pino tiskillä kasvaa. Maksun koittaessa kaveri kysyy, miksi ihmeessä musiikinkuuntelija Suomesta pitää italialaisista artisteista – tai yleensäkin italialaisesta progesta, kun kaupan hyllyt pullistelevat sitä alkuperäistäkin, eli genesistä, pinkfloydia, jethrotullia ja jeessiä, muun muassa.

Vastaus on sama, kuin ”Gulliverin” kohdalla.

Se yhdistää vaikutteita monista klassisista, melodista progea mestarillisesti työstäneistä yhtyeistä ja lisää siihen italialaisen musiikkikulttuurin ominaispiirteitä. Se on lohduttavan tuttua, kuitenkin riittävän omaperäistä. Ja luonnollisesti pieteetillä – sekä mahtavalla rohkeudella – toteutettua: miksi ihmeessä käyttää sordiinoa?! Paljon, enemmän, eniten.

Vaikka ”Gulliver” on merkitty basisti Marco Bernardin ja rumpali Kimmo Pörstin nimiin, mukana on koko Samurai of Prog -poppoo, mm. Steve Unruh, Carmine Capasso, Luca Scherani, Stefano Galifi…. vahva saapasmaan edustus myös sävellyspuolella varmistaa, että musiikillisen virran annetaan soljua väkevänä ja patoamatta. Täysin ajatonta, taidokkaasti toteutettua, kansia ja muita tilpehöörejä myöten. Gulliverin matkoja on nautinnollista seurata.

Palaan italialaiseen levykauppaan.

Kauppias nostaa esille levyjä artisteilta, jotka nimensä perusteella niputan iskelmäksi. ”No myöhemmin kyllä”, toteaa kauppias. ”Mutta kaksi-kolme ensimmäistä albumia olivat hyvinkin kokeellisia”. Kansia myöten, huomaan. Pinoon vaan, luottokortti esiin. Hieno musiikkimaa!

Bernard And Pörsti: Gulliver (Seacrest SCR-1023, 2020)

Kimmo Pörsti ”Wayfarer”, 2020

Maestro Pörstin musiikkiin olen törmännyt muutamaankin otteeseen sekä eri kokoonpanojen levyillä että myös konsertissa. Enemmän on enemmän, missään ei himmailla, vaivoja ei säästellä, rajat on tehty ylitettäviksi – isoa, värikästä ja hiottua musiikkia suurella vaivalla ja periksiantamattomalla pieteetillä toteutettuna.

Sinfoniseksi progeksi tätä kai voisi kutsua – paitsi silloin, kun nostetaan kierroksia jazzrockin hengessä.

Rumpaloimisen lisäksi Kimmo Pörsti on myös säveltänyt osan kappaleista sekä soittaa joissain biiseissä mm. koskettimia, bassoa, kitaroita… monitaituri siis. Aikamoinen urakka, johon on tietty lisättävä kokonaisuuden hallinta: ”Wayfarer” on osallistuvien muusikoiden osalta värikäs tilkkutäkki. En aio luetella lähes pariakymmentä eri asteisesti osallistunutta muusikkoa, he ovat progea seuranneille tuttua porukkaa Espanjasta, Italiasta, Chilestä, Japanista, Britanniasta, Saksasta, USAsta ja Suomesta.

Teknologia olisi tarjonnut tilaisuuden myös hyvinkin koneellisiin ratkaisuihin ja samalla soittajakaartin supistamiseen, kuten Pörsti kansiteksteissä toteaa. Periaatteena on kuitenkin ollut oikeiden muusikoiden ja soittimien käyttö – sekin toki tekniikan mahdollistamana: tiedostot ovat tehneet musikaalista siksakkia.

Oikeat soittajat – ja varsinkin persoonalliset laulajat – nostavat ”Wayfarerin” omiin sfääreihinsä. Eniten ihailen chileläisen Rodrigo Godoyn mahtavaa ja mahtipontista tulkintaa. Hänen äänessään on italialaista melodramaattisuutta ja falsettiakin pateettisuuteen sortumatta. Godoyn ääni tulkitsee maanmiehensä, kosketinsoittaja Jaime Rosasin kohtalokkaat biisit juuri oikealla intensiteetillä. Pitänee perehtyä tarkemmin heidän omiin tuotoksiinsa. Monien vuosikymmenten liemissä keitetty ja Suomessakin esiintynyt Jenny Darren kantaa kunnialla brittiläisten naislaulajien tarinankerronnallista lippua.

Instrumentalisteista ja säveltäjistä nostan esiin Jari Riitalan. Hänen käsialaansa ovat levyn kaksi selkeimmin jazzrockiin kallistuvaa biisiä ”Thunkit” ja ”Witch Watch”. Ensimmäisessä, huimasti kiitävässä melodisessa instrussa Riitala ja Dave Bainbridge nostavat kitaroillaan ja koskettimillaan vuoronperään kierroksia – soundimaailmaan haetaan innoitusta ihanalta 70-luvulta. Mainio veto, jonka kuvittelisi livenä toteutetuksi, jos ei muusta olisi tietoa. Jälkimmäisen biisin rennossa, Marek Arnoldin sopraanon vetämässä groovessa viihtyy siinäkin.

”Wayfarer” on ollut Pörstiltä melkoinen puristus. Paketti on laadukkaasti viimeistelty kansia ja vihkosta myöten. Erityisesti kunnioitan sitä, että alussa mainitsemani ”enemmän on enemmän” -ajatus ei tarkoita tukkoon soitettua musiikkia, revitteleviä yliannostuksia, satoja sähkökitaroita tai loputtomia venytyksiä. Jokaisessa biisissä on ajatus, jonka harkittu ja hallittu esillepano kertoo tyylitajusta. Instrumentaaliset ja lauletut kappaleet täydentävät toisiaan. Ilmaa riittää hengittämiseen.

Loistelias kokonaisuus.

Kimmo Pörsti: Wayfarer (Seacrest SCR-1025, 2020)

Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)