• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Juha-Matti Rautiainen ”The Endless Now – Music for Stagnation”, 2016

juha-matti-rautiainen2Hiekoitushiekka rahisee auton renkaiden alla, välillä kevätlätäköiden loiske peittää muut kuulokuvat, lämmityslaite pistää aamukohmeessa parastaan – ja mikä ihme tuolla takapyörän tuntumassa kolahtelee?!

Auto ei todellakaan ole paras paikka Juha-Matti Rautiaisen cd:n kuunteluun: hypnoottisen hitaasti päätään nostava, asteittain äänensävyään rikastava humina häviää armotta joka ikiselle hälyäänelle. Luen tuoteselosteen, joka kertoo että ”composed, produced and performed entirely with bass guitar by Juha-Matti Rautiainen”. Ymmärrän siirtää kuuntelun sisätiloihin. Pysäytän seinällä tikittävän kellon. “I hope you can now take the time to sit down, close your mobile devices and eyes and listen to the Endless Now”, kirjoittaa Rautiainen kannessa. Yes I can.

Tällä levyllä ei kuule perinteistä bassokitaraa sellaisena kuin sen tavallisimmin kohtaa. Peukkubasso? Ehei. Musiikki on toteutettu – ainakin niin kuvittelen – bassokitaralla luoduista äänistä samplaamalla ja muokkaamalla, lopputuloksena on syvää ja rauhoittavaa äänimaisemaa, ambienttia. Varsinaisia melodioita, siis sellaisia hyräiltäviä, ei kuulla.

Vaikka levyllä on yksittäisiä biisejä, ne menettävät merkityksensä, sillä kokonaisuus on luontevan yhtenäinen. Toisaalla uppoan Pink Floydin kakkosalbumin hypnoottiseen, purkautumistaan sykkivästi valmistelevaan tykytykseen. Nyt kuuntelen hitaasti muuntuvan, kumisevan perusäänen päällä eri taajuuksilla säkenoiviä näppäilyjä. Ulkona nousuaan tekevän lentokoneen kiito voisi aivan hyvin kuulua tälle levylle!

Tämän aamun soittolistalla, ennen Rautiaisen äänimaalailua on ollut Jartse Tuomisen suorastaan rivon mehukas kitararevittely ”Untold Stories”, Tom Rushin ikisuosikki ”The Circle Game” sekä kanadalaisen Riverson-yhtyeen ainokainen levy vuodelta 1972. Hienoja levyjä jokainen, kukin tuottaa omalla tavallaan mielihyvää.

Juha-Matti Rautiaisen ”The Endless Now” kurottaa kuitenkin syvimmälle, varsinkin hyytävän kohtalonomaisella, kauhuelokuvaankin sopivalla ”The Boötes Void” -maalauksella. Niin yksinkertaista, ja niin tehokasta. Se on levyn keskikohta, kaikki ennen sitä on valmistelua, valmistautumista pimeän maailman kohtaamiseen. Kaikki sen jälkeen tarjoaa lohtua, uskoa nousuun syvyyksistä. Ensin hitaasti ”Etnan” törähdysten ja laavapulahdusten saattelemana, sitten ”Pearls (For Selma)” – ja taivaan torvet soivat. Nimikappale ”The Endless Now” laajenee ja tihenee yli kymmenen minuutin kestonsa aikana sävykkääksi hymniksi.

Hämmentävintä on, että Rautiainen on toteuttanut albumin ja näkemyksenä ainoastaan bassokitara raaka-aineenaan. Se osoittaa miehen teknistä ja tietoteknistä taituruutta, lopputulos syvää näkemyksellisyyttä. Ei kiireiselle matkamiehelle.

Pekka

Juha-Matti Rautiainen ”The Endless Now – Music for Stagnation” (RDZ-CD04, 2016)

facebook.com/mr.randomizer

juhamattirautiainen.bandcamp.com/

Celestial Voyager ”Celestial Voyager”, 2016

celestial-voyagerHelsinkiläisen, sähköisen Celestial Voyager -kvartetin ja saman nimisen instrumentaalikiekon kantava voima on kaikki kymmenen biisiä säveltänyt kitaristi Cristian Cifuentes – tyylitaitoinen ja näppäräsorminen tutkimusmatkailija. Kuten biisien nimetkin antavat ymmärtää, levyn kantavana teemana on avaruus, komeaa kantta myöten. ”Another Earth”, ”Traveller”, ”Distance”…

Ja vauhdikkaastihan matka sujuu: Cifuentesin lisäksi vauhtia piiskaavat Kimmo Pitkänen (kitara ja koskettimet), Jukka Kunnas (basso) ja Jan Hirvonen (rummut). Vauhtia lisäisi vielä instrumenttien kilpajuoksu ja vuoropuhelu. Cifuentesin otteessa on paitsi melodista terävyyttä, myös tiluttelevaa kitarasankaruutta. Avaruuden armoton äärettömyys kuuluu kaihoisissa sävelkuluissa – siinä Celestial Voyager jatkaa 60-luvun rautalankaperinnettä.

Helpostihan kitaramelodioihin pohjautuva instrumentaalimusiikki jättää tyhjän ja mitään muistamattoman olon, mutta Cifuentes on kuitenkin sen verran taitava ja monipuolinen kitaristi / säveltäjä, että levyn lykkää toistuvasti soittimeen ihan mielikseen. Erinomainen esimerkki on vaikkapa monia mutkia ja tunnelmia sisältävä ”Drifting”, tai mietiskelevä päätös ”Chasing the Moment”.

Pekka

Retrokki kuuntelee: Rikk Eccent ”OwlAWOL”, 2016

Rikk Eccent alias Kimmo Salmela ensimmäisellä soolokeikallaan. Kuva: Jouni Repo

Rikk Eccent eli Kimmo Salmela on puurtanut lähes itsekseen toisen albuminsa. Olisiko tällä jopa hittipotentiaalia?

Muutama vuosi sitten täysin tyhjästä ilmaantunut esikoinen ”The Garden of Delights” sai proge-piireissä kiitettäviä arvioita. Itsekin olin levystä varsin innostunut: vaikka sen kuuntelu edellytti syventymistä, useat tasot, melodinen perusvire ja Eccent / Salmelan näkemys ja taito sen konkretisointiin vakuuttivat. Palasin tuolloin kirjoittamiini sanoihin, ja havaitsin niiden pätevän aika pitkälti myös tähän uutuuteen. Vaikka omaani suosittelenkin, suosittelen lukemaan.

”OwlAWOL” hahmottelee nimensä mukaisesti sisäilmaongelmia, tässä tapauksessa syitä pään sisäiseen sekaannukseen. Miksi siis joku pimahtaa. Näin Salmela kertoi albumin teemasta ensimmäisellä soolokeikallaan joitain päiviä sitten. Keikka – Salmela yksin akustisen kitaran kera – avasi myös hänen musiikillista sisintään. Vaikka levyillä Rikk Eccentin musiikki kuulostaa täydeltä, joskus jopa ahtaalta, kappaleiden ytimessä on kuitenkin toimiva sävellys ja sanoitus, soolonakin akustisen kitaran kera toistettava. Kuten Salmela itse totesi, ”levyillä niihin tuppaa tulemaan sturm and drangia”. Toki: paljaina sävellyksinäkin kappaleissa on paatosta ja kurveja enemmän kuin keskiverroissa poppiksissa.

kimmo-salmela

Rikk Eccent eli Kimmo Salmela. Kuva: Jouni Repo

Lavasettiin sisältyneet lainat kertonevat osaltaan, millaisen perinteen jatkajaksi Salmela ilmoittautuu: Steely Dan ja ”The Caves of Altamira”, Procol Harum ja “As Strong As Samson”, dramaattisten brittiversioiden kautta kierrätetyt Jacques Brelin ”Amsterdam” ja ”Jackie” (jossa Jackie muuntui välillä muotoon Rikki). Täysiä ja täydellisiä klassikoita kaikki, täysin toimivia Salmelan akustisensa kera tulkitsemina. Sekaan muutama oma biisi – ja Gnarls Barkleyn ”Crazy”: täysipainoinen setti oli siinä. Ei ehkä progea ulkoisesti koukeroisessa mielessä, mutta sisäavaruuden tunteet biisit kyllä saavat liikkeelle.

Vaikka Salmela ei varmasti hittimielessä musiikkia teekään, lähtökohta – klassinen rock ja pop sekä taito sen säveltämiseen ja näkemys toteuttamiseen – voi saada ihmeitä aikaan. Sen vuoksi esimerkiksi albumin avausbiisi ”Real” jyrää Bowien kiihkeään hittihenkeen: vuoren korkuinen, sähkökitara-armadan vyöryttämä pakahduttava kertosäe painuu kalloon, laulun paatos on totta. Sturm und drang totta vieköön! ”Prog On”, Salmelan visio David Essexin hitistä ”Rock On” on myös omalla tavallaan hittimateriaalia: yksinkertaistettu, tarpeeksi yllättävä ja pervo, hyvällä tavalla.

”Fare Well” on suorastaan heleä ja aurinkoinen, mieli leijuu. Sopiva kevennys, vaikka loppupuolella kitaristi Salmela pistääkin sähkiksillä irrotellen. Koukeroisempaan kastiin vaihtuvine tunnelmineen lukeutuvat ”Higher Ground” sekä hektinen ”Heel Free”. ”Tomorrow Is Slow To Come” on ajaton, ajelehtivakin, Salmelan laulussa on elettyä elämää, maailmantuskaa ja antautumista. Samanhenkinen biisi kuin Bowien ”Station to Stationin” päättävä Nina Simonen upea ja epätoivoinenkin teos ”Wild Is the Wind”: intohimo elämään säilyy, vaikka monenlaiset tuulet tuivertavat.

Erinomainen päätös hienolle albumille, myös kansiratkaisusta täydet pojot.

Pekka

Rikk Eccent: OwlAWOL (Rikk Eccent RECD 0002, 2016)

www.rikkeccent.com

http://www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: The Outer Sonics ”Violet” (2016)

Outer SonicsProgen, rockin ja popinkin välimaastossa navigoiva yhtye Pirkanmaalta.

Hiidensointi-yhtyeen levyjä on retosteltu tälläkin foorumilla: monen musiikkilajin mehevää keitosta. Ei ehkä helpoimmin sulavaa, mutta ravitsee niitä, joiden omaksumiskyky on muutenkin edistyksellinen. Hiidensoinnin Nina Hiironniemellä (laulu ja kantele) ja Mika Hiironniemellä (lyömäsoittimet, samplet, koskettimet) riittää näköjään eväitä suoraviivaisempaankin tulkintaan, siispä The Outer Sonics. Mukaan on värvätty Ari Niemi (kitarat, syntikat, taustalaulu) ja bassoon – ainakin tälle levylle – Janne Haapala.

Kera muutaman vierailijan toteutettu ”Violet” puraisee terävämmin ja sulaa sutjakammin kuin Hiidensointi.

Kokonaisuus lepää hyvin vahvasti Nina Hiironniemen laulun varassa: hieman hengästynyt, pehmeä ja mystinenkin lauluäänensä kiitää tömäkän instrumenttimaton varassa, antaa musiikille hengen ja persoonan. Taustoista irtoaa makeita ja suolaisia makupaloja, varsinkin keskittyneemmässä kuulokekuuntelussa. Tuolla taustalauluja, tässä saksofonia, kitarakudelmat ja melodiset soolot värittävät mutta eivät hallitse.

Kirivaihteella (”Imprisoned”) mieleen tulee Nightwishin populaarimpi pää – sehän ei ole ollenkaan huono asia. Viittaa myös johonkin kasarin tarttuvaan voimapoppikseen. Voisiko enteillä radiosoittoa? ”Violet Moonin” nykyttävät kasarikitarat ja maisemaa pyyhkivät syntikat tarjoavat rauhallisen ja rikkaan keitaan, saman tekee seuraajansa ”Eternal” akustisen kitaran ryöpsähdyksineen, jousineen, foneineen ja nakuttavine lyömäsoitinpoksuineen. Myöhemmin samaan aikakapseliin astuu kaunis ja kuulas, loppua kohti pakahduttavaksi paisuva ”Aurora”. ”Ghost of the Past” on puolestaan riipaiseva, akustinen balladi, kuten myös ”Child” kohtalokkaine trumpettikuvioineen.

Suurin osa biiseistä on Ari Niemen ja Nina Hiironniemen yhteisluomuksia. Suhteellisen selkeärakenteisina ja aktiivisen kompin kuljettamina varsinkin vauhdikkaimmissa kappaleissa on voimaa ja vetoa. ”Violetin” painopiste kallistuu kuitenkin mietiskelevämpään materiaaliin – leijuvaan ja unenomaiseen tunnelmaan on helppo vajota. Onneksi melodioissa on riittävästi koukkua, kertosäettä ja kiinnekohtaa. ”Violet” soljuu rauhallisena ja rauhoittavana, se ei tasapainoisuutensa vuoksi iske ehkä kertalaakista, mutta syvempi kuuntelu tuottaa runsain mitoin mielihyvää ja tyydytyksen tunnetta.

The Outer Sonics on mahdollista nähdä livenä Helsingin On The Rocksissa 5.10., samassa proge-illassa rellestävät myös Rikk Eccent soolona sekä Juhani ”Time Traveller” Nisulan Electric Gypsies.

Pekka

The Outer Sonics: Violet (Outer Sonics OSCD001, 2016)

http://www.outersonics.com/

www.runningmoose.fi

Eri esittäjiä: ”Atte Blom Juhlii”, 2016

Atte JuhliiKuten kokoelman nimikin jo kertoo, uuden Ainoa Productions -tuotantoyhtiön debyyttijulkaisu juhlii ja juhlistaa yhden perustajansa merkittävää uraa.

Seison lippumyymälän tiskillä ostamassa lippua Tavastian Atte Blom -iltaan. Kerron venuen ja päivämäärän. Myyjätär lukee päätteeltään: ”Plom?”. Juu, vastaan, sen kummemmin hätkähtämättä myyjättären ilmeistä tietämättömyyttä illan juhlinnan kohteesta. Kunpa hän tiskin takana vain tietäisi, missä kaikkialla edelleen kuuluu minun – meidän – sukupolvemme yhden merkittävimmän musiikin taustahahmon vaikutus.

Lainaan Pale Saarisen Rytmiin vuonna 2011 tekemästä Blomin haastattelusta edelleen täysin kurantin lauseen: ”Musiikin pitää olla yllätyksellistä, jännittävää ja jollain tasolla sen pitää tuoda nuoria innostavia kokemuksia. Ja sellaisen musiikin menestys ei ole riippuvainen esimerkiksi radiosoitoista tai muista kaupallisista mittareista”.

Tulkitsen ja ehkä ylitulkitsen, tarkoituksella. Sillä isojen levy-yhtiöitten uusi mantra kuulunee, että albumit ja kokonaisuudet ovat out, yksittäiset hitit ovat in. Mitään ei kannata saattaa fyysiseen muotoon, sillä parasta ennen -päivä oli aina eilen. Kunhan universumi lykätään täyteen taustahöttöä, tyhjiä fraaseja, sankarinkuoria ja opportunismia, sentin sadasosien kuunteluvirroista kertyy jokapäiväinen leipä.

Mutta kestääkö se edes tätä sesonkia? Onko sillä merkitystä vuosien ja vuosikymmenten päästä? Voiko sitä sanoa musiikiksi? Innostaako se tarttumaan instrumenttiin?

Tätäkään kokoelmaa ei tässä muodossa olisi, jos Atte Blom ei olisi uurastanut mm. Love-, Johanna-, Megamania- ja Pyramid-merkkien, artistien, kappaleitten ja kokonaisuuksien parissa. Esimerkiksi Turnusbandin antaumuksellinen Ratsia-versiointi ”Ole hyvä nyt” sekä Pentti Amoren ja Jalavein ”Jumalaut mä oon out” – Juicea tietty – kutittavat olemattomia niskavilloja.

Kuten lainabiisien esittäjät, kokoelman muutkin artistit edustavat uudempia sukupolvia ja Ainoa Productions -kimpan levymerkkien artisteja. Vauhdikas ja hillitön Jeavestone – Suomen Roxy Music? – ja progressiivisesta rockista oman melodisen varianttinsa kutonut Octopie kurkottavat englanninkielisinä rajojen ulkopuolelle. Mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia ovat Entäs Peltonen? (pop-lattaria kokoelman ”Mark Twain” -biisin perusteella, keikalla svengaavaa pop-funkkia) ja Herra Varjojen Herra (primitiivibluesia). Jalavie säestää myös Aija Puurtista (nykivärytminen ”Ketun morsian”) sekä Sira Moksia, dramaattista laulaja-lauluntekijää.

Palaan pari kappaletta taakeppäin: ”Musiikin pitää olla yllätyksellistä, jännittävää ja tuoda innostavia kokemuksia”. Lisäisin Aten valitsemiin adjektiiveihin vielä aitouden ja inhimillisyyden. Molempia löytyy niin Atte Blomin pitkältä uralta kuin tältä kokoelmaltakin. Niitä ei voi teollisesti tuottaa.

Pekka

Eri esittäjiä: Atte Blom Juhlii (Ainoa Productions AOP-16ALB01, 2016)

Retrokki kuuntelee: Riutta ”Sinun täytyy elää vielä kerran”, 2016

RiuttaPainavaa, progressiivista sanottavaa Oulun seudulta.

Liekö armottomana ja arvaamattomana jylläävä Pohjanlahti painanut sinettinsä nelimiehisen Riutta-yhtyeen jäseniin ja sitä kautta musiikkiin? Tulkitsenko tumman meren raskauden ja painostavuuden inspiraation lähteeksi vai peräti painolastiksi? Kuvitelmaa tai faktaa, helpolla Riutta ei joka tapauksessa kuuntelijaa musiikkinsa syvyyksiin päästä.

Joitain vuosia sitten yhtyeen edellinen levy ”Kaikki on hyvin” tulkittiin tällä samaisella foorumilla kunnianhimoiseksi ja aikaa kestäväksi kuuntelulevyksi, vastakohtana läpikuuntelulevylle. Keitsi hämmästeli ’pystymetsäbändin’ toteuttamaa eheää kokonaisuutta, omat korvani vaativat useampaa kuuntelua ulottuakseen Riutan taajuudelle. Vaikka kokonaisuus oli kunnossa, joku soundin yksityiskohta vieraannutti – yksityiskohta sinänsä, mutta kun iskee korvansa johonkin, niin siellä se tököttää.

Edeltäjäänsä verrattuna ”Sinun täytyy elää vielä kerran” on tasapainoisempi ja aikuisempi: musiikki sinällään riittää ilman julkisivuun ripustettua huomionherättäjää. Raskas ja ilmava käyvät vuoropuhelua, metalliset riffit runnovat, kuulaat väliosat leijuvat – CMX lienee lähin vertailukohta, samoilta leveyksiltä. Avaaja ”Pyhäjoki” on vakuuttava mallisuoritus kuinka raskas ja kevyt kulkevat kauniisti käsi kädessä.

Tasapainoisuus voi joskus kääntyä tasapaksuudeksi. Sen vaaran uumoilen uhkaavan satunnaista kuulijaa. Esimerkiksi peräkkäiset ”Valkoinen kohina”, ”Takaisin pimeään” ja ”Sykli” sekä ”Kahdeksan minuuttiakin” askeltavat hyvin samantempoisesti, suorastaan sulavat toinen toisiinsa. Ehkä tarkoituksella? Biisikvartetti hypnotisoi kuuntelijan, kappaleiden vähäeleisyys ja vaivihkaa hiipivät juonenkäänteiset instrumentaaliosat uivat alitajuntaan.

Rytmisesti nykivän ”Terminaattorin” instrumentaalinen, aika tylykin jumitus ja lempeä laulu ovat hienossa balanssissa. Ja jos tähän mennessä on tuntunut, että Riutan musiikki on jähmeää ja staattistakin, ”Terminaattorin” rytminvaihdokset, päällekkäiset rytmikuviot ja äkilliset spurtit kertovat toista. ”Lorenz” on kaunis parin minuutin balladi, ”Anteeksi nimessä ja veressä” kuvaa sen sijaan ahdistavaa perhettä tai yhteisöä, josta kertoja haluaa kohteensa vapauttaa, raiteet vie etelään, josta löytyy uusi pihamaa. Biisi voisi hyvin olla takauma 80-luvun alusta, punkin jälkeisiltä melodisten kokeilujen ajoilta. Särötetty laulu, sähköpiano, Joy Division / New Order -tyyppinen hyppivä ja hypnoottinen rumpukomppi, vaelteleva basso, kaukainen kitara – hieno päätös!

Laulaja-instrumentalisti Henri Turunen tulkitsee vakuuttavasti, nyansoi, on laulun päällä. Soolojen sijasta Riutta toimii yhtyeenä, neljän soittajan yhteensulautuneena kollektiivina. Jarkko Kangas, Antti Takalo, Mikko Vuorela ja Turunen sekä pari puhaltajavierailijaa vakuuttavat tolkulla ja maltilla: homma pysyy hyvin kasassa, on löydetty toimiva, Riutalle ominainen sapluuna.

Pekka

Riutta: Sinun täytyy elää vielä kerran (Luova Records LUOVA0017 CD, 2016)

 

 

Retrokki kuuntelee: Tuomo Dahlblom ”Tuomo Dahlblom” ja ”02Jkl”

Tuomo DahlblomTakapajuisesti löydetyt kitaramusiikin helmet.

Kiitos Suomen kirjastolaitos ja Tikkurilan kirjaston musiikkiosasto – taas kerran. Molemmat tarjoavat musiikin ystäville helpon ja ilmaisen tavan löytää uusia musiikillisia tuttavuuksia, sekä vanhoja että uusia. Sellaisiakin, jotka koukuttavat niin paljon, että löytäjä kokee ne hankkimisen arvoisiksi, omiksi. Siksi omiksi, että omasta hyllystä ne on helppo poimia kuunneltaviksi juuri silloin, kun siltä tuntuu. Ja siksi, että löytäjä haluaa kannattaa ja edistää musiikin tekemistä ja julkaisemista. Riskibisneksiä molemmat, varsinkin listojen ulkopuolisessa maailmassa.

Kitaristi Tuomo Dahlblomin olin nähnyt jossain kokoonpanossa, jollain lavalla. Asiallinen ja paikkansa täyttävä soittaja, ajattelin, tässä roolissa, tässä taustabändissä ei ehkä pääse käyttämään kaikkia kykyjään. Myöhemmin poimin kirjastosta ilman sen kummempia taka-ajatuksia miehen molemmat soololevyt, ”Tuomo Dahlblom” vuodelta 2002 ja ”02Jkl” vuoden 2007 satoa.

Molemmat ovat hellineet soitinta lähes tauotta.

En sen tarkemmin pureudu Dahlblomin taustoihin, niistä kertoo esimerkiksi jazzfinland.fi-sivusto. Meriittejä löytyy, valokeiloissa mies ei ole kuitenkaan viihtynyt. Ei silti, eivät parrasvalot jazzin soittajien valaisemisessa kummemmin kulukaan. En myöskään erittele levyjen biisejä – tai edes kiekkoja toisistaan.

Sillä Dahlblomilla on jotain, jota ilman paljon turhemmat artistit paistattelevat suosiossa: oma ääni, näkemys sen ilmaisemiseen ja taito käyttöön. Ehkä ääni ei ole aina täysin uniikki – samasta maasta versonutta viljaa ovat niittäneet myös mm. Pat Metheny ja muutama muu ECM-kitaristi. Dahlblom venyy kuitenkin uskottavasti tohtoroimaan useampaa tyyliä. Välillä kitara kaartelee kuin uljaasti taivaan laessa liitelevä kotka: sulavasti, melodisesti, avarasti, harkitsevasti. Tuolla ilmoille pääsee törkeän likaisia sävelkimppuja. Tässä ollaan kissataistelussa toisen virtuoosin kanssa. Sopivassa suhteessa suolaista ja makeaa. Tärkeämpää on soitettujen nuottien ja sointujen sävy ja osuus kokonaisuudessa kuin suoltamisen nopeus. Enkä yhtään epäile, etteikö Dahlblom vauhtia hallitsisi, siitä kertovat muutamat ärhäkät purkaukset.

Biisien teemat ovat muutaman nuotin mittaisia, niissä on juuri sopivasti koukkua, jotta kuuntelija jää pyydykseen.

Entäs oman äänen ilmaiseminen sitten? Tyylillisiä vaihteluja löytyy: jylhiä kansanmusiikkipohjaisia jazzrockeja, rytinäbluesia jazzsuodattimen läpi, aamun ensimmäisiä tunnustelevia säveliä niihin hetkiin, kun taivas on vielä tyhjä ja kaikki on edessä, svengiä ja rupista vääntöä. Instrumenttien miksi kiehtoo: sähköiset koskettimet, tymäkkä basso, nappiin osuvat rummut, kaukaiset puhaltimet – Dahlblom malttaa jättää kitaran sivuosaan silloin, kun kokonaisuus ei päätähteä kaipaa.

Esikoisalbumi vaikuttaa seesteisemmältä, pieteetillä toteutetulta, isommin sovitetulta. Ihmeellistä on, että vaikka soittajia on runsaasti – maan kermaa – biisit tuntuvat siltä istumalta improvisoiduilta, vaikka kaiken järjen mukaan sovituksia on pitänyt perusteellisesti hioa. Kakkosella ollaan juurevampia, pienemmässä tilassa, kuumempaa höyryä nousee tiestä. Nyt bändi on kvartetti, kakkoskitarassa toinen instrumenttinsa monipuolinen virtuoosi Jarmo Saari. Musiikissa ei ole vähimmässäkään määrin puristusta eikä itsekkyyttä, ainoastaan puhdasta soittamisen iloa.

Tämä albumiduo tulee jäämään omien suosikkikiekkojen suosituimpiin. Tuomo: nyt eletään vuotta 2016. Edellisestä levystä on yhdeksän kertaa 365 päivää. Olisiko aika?

Pekka

Tuomo Dahlblom (Texicalli TEXCD 048, 2002)

02Jkl (Texicalli TEXCD 073, 2007)

texicallirecords.com

jazzfinland.fi