• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 40 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee kotimaista progea: Moonwagon ja Liquid Wolf

Moonwagon on entuudestaan hyvinkin tuttu, myös Liquid Wolf -yhteenliittymää ja varsinkin sen ydinryhmää nämä korvat ovat kuulleet useissa yhteyksissä. Vaikka molemmat yhtyeet on helppo luokitella progressiivinen-nimikkeen alle, väljän termin katto on niin korkealla ja seinät sen verran leveällä, että kumpikin erottuu täysin omaksi persoonallisuudekseen.

Liquid Wolfin kanssa olen samassa liemessä kuin jo porukan ensimmäisen, ”First Light” -albumin kanssa. Silloinkin etsin pitkistä, polveilevista kappaleista kiinnekohtia, alkua, keskiosaa ja loppua. Sikäli siis tämä uusi ”Second Wind, part I” polveutuu suoraan edeltäjästään. Kuten myös raskaitten kitaroitten, jyhkeän basson ja jyrisevien rumpujen osalta: tuhtia, kaikesta hötöstä vapaata tavaraa!

Jo lukuisista erirytmisistä ja -painoisista osista rakentuva aloitusbiisi ”Intro – In Shackles” pistää varautumattoman kuuntelijan polvilleen. Kun ”Toenails” jatkaa samaa menoa, kuuntelija – se olen siis minä – kamppailee: herpaannunko ja annan ajatusten lentää Ranskan vaalituloksiin, vai sinnittelenkö musiikillisten kurvien ja kaarteiden kiemuroissa? Tässä piilee ehkä albumin suurin haaste, ja samalla sen vahvuus – jotka toki ovat ominaisia koko musiikkityylille. Haaste: onko kappaleissa tarpeeksi sisäistä painovoimaa, pysyvätkö niiden osat kasassa muodostaakseen yhtenäisiä, hahmollisia yksiköitä. Vahvuus: ajattomuus ja yksityiskohtien rikkaus, joiden ansiosta musiikki paljastaa jokaisella kuuntelukerralla uusia värejä ja kerroksia.

Uskon, että Sami Sarhamaa kumppaneineen (Teijo Tikkanen, Samu Wuori, Sami Kuoppamäki, Pepa Päivinen ja Pekka Nyman) on painiskellut samojen kysymysten parissa. Sillä albumilta löytyy myös suvantoa, akustisia osuuksia, Tikkasen sekä jyhkeää että herkkää laulua, vibrafonia, pianoa, akustista kitaraa ja puhaltimia – joita viimeksi mainittuja olisin ehkä kaivannut enemmänkin vastapainoksi metallisille riffittelyille. ”Every Mistake” on hyvä esimerkki tästä saksofonin pehmentävästä merkityksestä, vastaavasti ”Spit It Out”-kappaleen huilun ja syntikan yhteispeli.

Useamman kappaleen ytimestä löytyy melodinen lauluosuus, joka jää yhdeksi kappaleen palaseksi, ei sen keski- ja kiinnekohdaksi. Koska olen laulumies, olisi mielenkiintoista tietää lisää Sami Sarhamaan sävellysprosessista: onko lähtökohtana laulumelodia, jonka ympärille rakennetaan instrumentaaliosia . Vai syntyykö kappaleen ytimeen melodia lähes sattumalta, sen jälkeen kun on lähdetty liikkeelle jostain instrumentaalisesta ideasta?

Onpa pisteitä yhdistelty sitten missä järjestyksessä tahansa, ”Second Wind, part I” on mielestäni selkeä edistysaskel debyyttiin, ja antaa odottaa paljon kakkososalta.

Moonwagonin karsina on Liquid Wolfia selkeämpi: vauhdikasta, kitaravetoista instrumentaalijyrää. Biisit perustuvat tarttuvaan ja helposti seurattavaan instrumentaalikoukkuun. Eksymisestä ei ole pelkoa, vaikka biiseissä onkin useampia, joskus jopa laulettuja osia ja rytminvaihdoksia – aina palataan turvalliseen perusideaan.

”Devil’s Labyrinth” on viiden biisin mini-albumi, kansien mukaan kappaleet periytyvät kolmen viime vuoden ajalta. Nimibiisi ja ”South of Bermuda” ovat ehkä Moonwagonia tyypillisimmillään: sähköisiä ja sähköistäviä, mukana hieman stoner-junnausta, kuitenkin ilmavia ja melodisia. Jälkimmäinen kurkottaa koskettimineen myös ambientin suuntaan. Joni Tielan terävä kitarasoundi, Jani Korven tiukka mutta svengaava rumputyöskentely sekä Janne Ylikorven melodiset bassolinjat saavat vauhtia kyllä yksinkertaisempiinkin riffeihin. Makeat syntikkasoundit nostavat useamman biisin korkeuksiin. Kuulostaa vanhahtavalle – ja hyvä niin!

”Haunted Hallways” on urkuvetoinen ja raskas – kunnes keskiosan kuulas kosketinosio valaisee tunnelmaa. Moonwagon ja bouzouki? No mikä ettei! Ylikorven kulkeva basso sekä Korven jew’s harp ja perkussiot värittävät ”Alchemy”-biisiä. Parin minuutin syntikkavälipala ”Dus Aster” sykkii melodisesti vaikkapa Jarre-hengessä. Olisihan tätä voinut pidempäänkin kuunnella.

Kaltaiselleni melodioista ja koukuista voimaantuvalle kuuntelijalle Moonwagon on herkkua, pienempinäkin annoksina.

Pekka

Liquid Wolf: Second Wind, part I (Samsara Records, SAMCD-017, 2017)
Moonwagon: Devil’s Labyrinth (Presence PRECD060, 2017)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Juha-Matti Rautiainen ”The Endless Now – Music for Stagnation”, 2016

juha-matti-rautiainen2Hiekoitushiekka rahisee auton renkaiden alla, välillä kevätlätäköiden loiske peittää muut kuulokuvat, lämmityslaite pistää aamukohmeessa parastaan – ja mikä ihme tuolla takapyörän tuntumassa kolahtelee?!

Auto ei todellakaan ole paras paikka Juha-Matti Rautiaisen cd:n kuunteluun: hypnoottisen hitaasti päätään nostava, asteittain äänensävyään rikastava humina häviää armotta joka ikiselle hälyäänelle. Luen tuoteselosteen, joka kertoo että ”composed, produced and performed entirely with bass guitar by Juha-Matti Rautiainen”. Ymmärrän siirtää kuuntelun sisätiloihin. Pysäytän seinällä tikittävän kellon. “I hope you can now take the time to sit down, close your mobile devices and eyes and listen to the Endless Now”, kirjoittaa Rautiainen kannessa. Yes I can.

Tällä levyllä ei kuule perinteistä bassokitaraa sellaisena kuin sen tavallisimmin kohtaa. Peukkubasso? Ehei. Musiikki on toteutettu – ainakin niin kuvittelen – bassokitaralla luoduista äänistä samplaamalla ja muokkaamalla, lopputuloksena on syvää ja rauhoittavaa äänimaisemaa, ambienttia. Varsinaisia melodioita, siis sellaisia hyräiltäviä, ei kuulla.

Vaikka levyllä on yksittäisiä biisejä, ne menettävät merkityksensä, sillä kokonaisuus on luontevan yhtenäinen. Toisaalla uppoan Pink Floydin kakkosalbumin hypnoottiseen, purkautumistaan sykkivästi valmistelevaan tykytykseen. Nyt kuuntelen hitaasti muuntuvan, kumisevan perusäänen päällä eri taajuuksilla säkenoiviä näppäilyjä. Ulkona nousuaan tekevän lentokoneen kiito voisi aivan hyvin kuulua tälle levylle!

Tämän aamun soittolistalla, ennen Rautiaisen äänimaalailua on ollut Jartse Tuomisen suorastaan rivon mehukas kitararevittely ”Untold Stories”, Tom Rushin ikisuosikki ”The Circle Game” sekä kanadalaisen Riverson-yhtyeen ainokainen levy vuodelta 1972. Hienoja levyjä jokainen, kukin tuottaa omalla tavallaan mielihyvää.

Juha-Matti Rautiaisen ”The Endless Now” kurottaa kuitenkin syvimmälle, varsinkin hyytävän kohtalonomaisella, kauhuelokuvaankin sopivalla ”The Boötes Void” -maalauksella. Niin yksinkertaista, ja niin tehokasta. Se on levyn keskikohta, kaikki ennen sitä on valmistelua, valmistautumista pimeän maailman kohtaamiseen. Kaikki sen jälkeen tarjoaa lohtua, uskoa nousuun syvyyksistä. Ensin hitaasti ”Etnan” törähdysten ja laavapulahdusten saattelemana, sitten ”Pearls (For Selma)” – ja taivaan torvet soivat. Nimikappale ”The Endless Now” laajenee ja tihenee yli kymmenen minuutin kestonsa aikana sävykkääksi hymniksi.

Hämmentävintä on, että Rautiainen on toteuttanut albumin ja näkemyksenä ainoastaan bassokitara raaka-aineenaan. Se osoittaa miehen teknistä ja tietoteknistä taituruutta, lopputulos syvää näkemyksellisyyttä. Ei kiireiselle matkamiehelle.

Pekka

Juha-Matti Rautiainen ”The Endless Now – Music for Stagnation” (RDZ-CD04, 2016)

facebook.com/mr.randomizer

juhamattirautiainen.bandcamp.com/

Retrokki kuuntelee: Riverdog Samson ”Station”, 2015

Riverdog SamsonToiseen albumiinsa päässyt Riverdog Samson Imatralta on nostanut purjeet ja matkannut kauemmas perinteisen rockin ytimestä.

Muistelen yhtyeen ensimmäisen, parin vuoden takaisen kiekon nojanneen tuonne Seattlen suuntaan, ravittuna kokeilevilla psykedeelisillä vivahteilla. Kun luen Keitsin ja meikäläisen kuvausta ja arviota ykköskiekosta huhtikuulta 2013, huomaan monen asian pätevän myös tähän uutuuteen. Varsinkin pari tymäkkää Soundgarden– ja Pearl Jam -vaikutteista, hitaasti syttyvää ja hyytävään ilmiliekkiin leimahtavaa jyräystä jatkavat edeltäjän linjoilla (nimikappale ”Station”, ”North” – jälkimmäinen powerpoppia, sanon minä).

Koska edellinen lause kuulostaa mustavalkoiselta – yksioikoista grungea muka – väritän hieman. Tukenani on avausbiisi ”No Waves”. Se paljastaa, että vaikka jotkut biisit kuulostavat petollisen simppeleiltä, toiset sattumanvaraisesti eteneviltä ja jossain jopa improvisoiduilta, kaikissa on kuitenkin vinha punainen lanka. Hienoja yksityiskohtia, sovituksellisia vinjettejä, tarkkoja instrumenttivalintoja ja harkiten laadittuja tiekarttoja. Huuliharppua, perkussioita, hienovaraisia syntikoita. Niitä löytyy myös svengaavasta ”Blue Light” -biisistä, kuten slidea ja liihottavia kitaraefektejä. Päätösbiisi ”GOAM” kuulostaa hyvin Pearl Jamilta, osin varmaan Heikki Pöyhiän röyhkeän lauluäänen ansiosta.

Muutaman jyräyksen vastapoolina on sitten toinen, rauhallisempi todellisuus. Siitä saatiin esimakua jo esikoislevyllä. Ehkä sitä voisi kutsua myös psykedeeliseksi, vaikka ei Riverdog Samson missään nimessä sekoile kuten aiemmin jo totesin.

Tästä ovat esimerkkeinä ilmavat, kaikuisten kitaroitten, hiipivien rumpujen ja enkelikuoromaisen laulun siivittämä ”Out of Water” ja sitä seuraava, kuiskaten vokalisoitu ”Rolling”. Kyllä tässä Pink Floyd -tunnelmissa leijutaan, ehkä myös länsirannikon myöhäisherännäinen Jonathan Wilson vilahtaa jossain mielen perukoilla, länsirannikko muutenkin. Edellisellä levyllä samaan sarjaan kuului kaunis ”Deserter”. Vaikka tällä levyllä ei paljon sooloillakaan, instrumentaali ”The Eraser” väläyttää Ville Walleniuksen tahdikkaita kitarakuvioita.

Instrumentaali ”Faces” potkii ja lähtee välillä armottomalle laukalle, välillä fiilistellään sfääreissä – pohjalla sykkii. Katsopa hyvin käsikirjoitettu ja taiten tehty video.

Edellisestä levystä poiketen tällä uudella kiekolla rumpupallia hallinnoi Ossi Nurmela, muuten kokoonpano on säilynyt samana, eli Ville Wallenius, kitara, Heikki Pöyhiä, laulu ja kitara ja Pekka Ranta, basso. Uskoisin, että kaverit ovat käyttäneet kaiken liikenevän vapaa-aikansa kämpillä, ehkä vain jammaten, ehkä biisien aihioita kehitellen. Levyllä nimittäin kuuluu soittokavereista, toinen toisistaan voimaantuva yhtye, ei neljää yksittäistä soittajaa.

On kulunut runsaat kaksi vuotta siitä, kun Keitsi totesi sanatarkasti, että ”Voi jessus sentään, että osaakin olla epämuodikasta musiikkia tämä imatralaisen Riverdog Samsonin esikoisalbumi”. Sen jälkeen kenttä tuntuu räjähtäneen. Mikään ei ole pyhää tai epämuodikasta, kaikkea saa kokeilla – ja kyllä kaikkea kokeillaankin. Vaikutteita otetaan ja yhdistellään täysin ennakkoluulottomasti. Saat olla sellainen kuin olet, sillä muodin muottia ei näissä kuvioissa ole.

”Station” jatkaa Riverdog Samsonin matkaa tyylikkäästi. Ehkä albumi on pohdiskelevampi kuin edeltäjänsä, siinä on enemmän omaa kuin lainattua. Kaikkea tilaa ei ole enää pakko täyttää. Epätäydellisyyden hyväksyminen on vahvuutta.

Pekka

Riverdog Samson: Station (Jokikoira Records RDSCD02, 2015)

www.riverdogsamson.com

Retrokin instrumentaalinen joulupaketti, osallisina Juha Kujanpää, Joni Tiala, Ale Carr & Esko Järvelä, Majakanvartija

InstrumentaaliVaikka instrumentaalimusiikki tulee joskus tuomituksi taustalle ja joskus artistin välityöksi, usein se on myös kunnianhimoista ja aivan oma taiteenlajinsa. Kuten näiden neljän kiekon kohdalla.

JUHA KUJANPÄÄ: KULTASIIPI

Juha Kujanpään albumia odotin paljon, olihan edellinen ja ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” omissa kirjoissani ilmestymisvuotensa parhaitten kiekkojen kärkikymmenikössä. Odotukseen sisältyi myös pelkoa: oliko ”Kivenpyörittäjä” onnenkantamoinen? Oliko Juha Kujanpää satsannut siihen vuosia, ja nyt takki ammotti tyhjyyttään? Löytäisikö hän riittävästi uutta ja erilaista – kansanmusiikin, progen ja jonkin uuden ja odottamattoman yhdistelmää, jotta kiinnostus ja innostus säilyisi?

”Paalasmaa” aloittaa. Kovin on tutun kuuloista: kansallisromanttista viulujen (Kukka Lehto, Tommi Asplund, Alina Järvelä) lentoa, useampia kerrostumia, kudos tihenee kierros kierrokselta. Timo Kämäräisen sähkökitarakuoro, Jussi Miettolan rummut ja Tero Tuovisen basso nostavat korkeutta. Loppujen lopuksi aika levollinen sävellys – ja olo: tätä olin odottanutkin. ”Athene ja Zephyr” jatkaa samalla linjalla, tunnelma on virittyneempi. Kaunis ”Hetken haave” tarjoaa suvannon – Teija Nikun haitari, Juha Kujanpään piano ja viulut vievät ajatukset tyynelle järvelle, rantakoivikkoon, oranssina laskevaan aurinkoon.

Mietin: olisiko jo aloituskolmikossa pitänyt olla yksi jalat alta -biisi?

Sillä nyt se tulee vasta viidentenä, eli ”Kahvit Kuopiossa”. Dixielandia iloiselta 20-luvulta Antti Sarpilan klarinetin vetämänä. Kohdassa 1.45 biisi kääntyy hienostuneeseen kahvisalonkiin Kuopiossa, viulut fiilaavat, mamsellit kahvittelevat. Kello osoittaa 2.54, ja taas tunnelma vaihtuu, lähdemme isoon maailmaan, suurkaupunkiin, isoa viihdettä huolta vailla. Aioin kirjoittaa, että aivan loistava tyyliharjoitelma, mutta eihän tämä ole mikään harjoitelma, vaan osoitus Kujanpään armoitetusta tyylitajusta ja tyylin hallinnasta sekä mielikuvituksesta.

Huippuhetkiä ja yksityiskohtia löytyy muitakin: tuhdisti ”Tulta päin” -biisin kansanmusiikkimelodiaan henkeä ja svengiä piiskaava takapotku sekä Kämäräisen Albert Järvinen -soolo – häneltä nyt taittuu mikä tahansa. Nimikappale ”Kultasiipi” rauhoittaa muutaman sävelen hypnoottisella melodiallaan, Teija Niku taas haitarissa, Juha Kujanpään syntikka kaartuu taivaalla. Kuin Gallen-Kallelan maisemamaalaus. ”Kaustisen yömarssi” urkuharmoneineen on juuri sellainen kuin kaustislaisen marssin kuvittelet olevankin, melankolinen, sieluun sattuva, kuitenkin ilmava. Ehkä tämä on kunnianosoitus Kaustisen kansanmusiikkijuhlille, sillä Juha Kujanpää Ensemble valittiin vuoden 2014 tapahtuman yhtyeeksi.

Ennen nimikappaleen lopputoistoa eli repriseä kohoaa vielä ”Taivaanvahdit”. Itämaille kallellaan oleva melodiakuvio, vinhasti kiertyvä kakkostaso sekä Timo Kämäräisen korkealla kaarteleva soolo vahvistavat mielipidettä, olen helpottunut. Enää ei tarvita vertailuja Pohjolaan tai Tikanmäkeen. ”Kivenpyörittäjä” ei todellakaan jäänyt tähdenlennoksi, vaan ”Kultasiipi” vakiinnuttaa Juha Kujanpään paikan suomalaisen progen ja folkprogen omaäänisenä lipunkantajana.

JONI TIALA: SOUTHERN CROSSING

Ehtivä ja tuottelias mies tämä kitaristi ja multi-instrumentalisti Joni Tiala. Uuden Vellamo-albumin ja jokin aika sitten ilmestyneen Moonwagon-kiekon lisäksi kaveri on myös saanut aikaan tämän instrumentaalisen soololevyn. Tämä tietysti keikkailun lomassa, joka Vellamon tapauksessa on vienyt Euroopan lisäksi Yhdysvaltoihin ja Uuteen-Seelantiin. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Tiala ja Vellamo-kumppani Pia Leinonen kiertävät päiväkoteja, kouluja ja lastentapahtumia lastenteatteri-duona.

”Southern Crossing” on syntynyt parin viime vuoden aikana, Tiala vastaa kaikista instrumenteista itse. Moonwagon-kaveri ja tämän levyn äänittäjä Janne Ylikorpi jeesaa bassossa. Pääosassa ovat luonnollisesti kitarat, mutta kuten mies saatteessa toteaa, ”erilaiset digitaaliset ja analogiset kosketinsoittimet ovat viimeisen kahden vuoden aikana tulleet mukaan niin live- kuin studiotyöskentelyyn”.

Tuon huomaa esimerkiksi verrattaessa albumin aloittavia pehmeän akustisia ja maanläheisiä ”Right As Rain”- ja ”Meadow Games” -biisejä ja niitä seuraavaa, syntikoitten rytmittämää ja sähkökitaran profiloimaa ”Moving Cloudsia”. Samaan lokeroon putoaa myös ”A Comet Passing by the Moon” pulputtavine koskettimineen ‒ osa taitaa itse asiassa olla käsiteltyjä sähkökitaroita. Instrumentaali-ideaalin rikkoo vanhaan suomalaiseen ”Kehrätkäämme silkkilankaa” -kansansävelmään perustuva ”We Shall Spin Some Silken Thread”, jonka Tiala laulaa.

”Isommissa” biiseissä (”Across the Pacific” ja ”Willing to Return”) on miellyttäviä akustisten kitaroitten verkkoja ja kuvioita sekä sähkökitaroitten uljaan lennokkaita kaaria. ”Earthrise”-syntikkapala ja näppärästi näppäilty ”The Page Is Turning” tarjoavat lyhyitä välipaloja. Moonwagonin kaltaiseen lentoon ei tällä levyllä kiidetä. ”Waves Crash In”, johon Ylikorven nauhaton tai nauhattomalta kuulostava basso ja Tialan kaikuisan ulvova kitaraefekti sekä leijuva syntikkamatto tuovat viitteen 80-luvun melodisesta progesta, edustaa levyn sähköisempää päätä. Sellaista, jota esimerkiksi T.T.Oksala tuohon aikaan tuotti ja itsekin teki.

Melodisuus, tyylitaju, kokonaisuuksien hallinta – niitä Joni Tialalla on. File under: helposti sulava ja hermoja rauhoittava instrumentaaliproge.

ALE CARR & ESKO JÄRVELÄ: HOLMGÅNG

Kaksi virtuoosia kielisoittimineen, eli ruotsalainen Ale Carr ja luuttua muistuttava cittern (en tiedä, mikä tämän suomenkielinen nimi on – tai onko sillä edes suomalaista nimeä) sekä suomalainen Esko Järvelä ja 5-kielinen viulu. Kahden kielisoittimen duolevy voi kirjoitettuna kuulostaa askeettiselta, mutta kuunneltuna tasoja on huimasti. Herrat tapasivat toisensa Järvelän opettaessa Carria Tukholman Royal Academy of Musicissa, Carrin musiikillinen historia on siis Järvelää huomattavasti lyhyempi.

Esko Järvelä taas on tunnettu monestakin yhteydestä (mm. JSS, Tsuumi Sound System, Frigg). Sen sijaan, että linkkaisin tähän näytteen otsikon duokiekosta, räväytän ilmoille Esko Järvelä Epic Male Bandin hillittömän ”Bo Diddleyn”. Yleisö voi mennä folkrockistakin täysin palasiksi, kun maestrolla on taidon lisäksi tunnetta!

Tämä duolevy ”Holmgång” koostuu osin omista, osin traditionaalisista biiseistä. Vaikka Carr on pätevä soittaja, hänen roolikseen jää selkeästi säestys, sooloja ei juurikaan kuulla. Järvelä sen sijaan antaa palaa: vauhtia ja kiemuroita riittää kuten ripeissä polskissa pitääkin. Pääasia ei kuitenkaan ole virtuositeetti, sillä Järvelä pohdiskelee, kiertelee, kaartelee, tunnustelee – myös soittimensa tarjoamia mahdollisuuksia.

On luonnollista, että kahden soittimen varaan rakentuva instrumentaalikiekko edellyttää tarkkaavaista kuuntelua. Kappaleet – varsinkin aika samanrytmiset ja suhteellisen pitkät – jäävät helposti toistensa kopioiksi, ja musiikki taustaksi. Useampi kuuntelu kuitenkin paljastaa esimerkiksi ”TC-Man 200” -biisin teknovivahteen, keinuvan ”Rockin’ the Boat” -rytmin ja ”Kolapolskan” itämaiset sävyt. Mietiskelevä ”Lasse i Lyby” puolestaan kuulostaa näihin korviin hypnoottiselta ragalta.

Kansitekstin mukaan levyn muinaisnorjalainen nimi ”hólmganga” tarkoitti viikinkien kaksintaistelua: miehet vetäytyivät kahdestaan pienelle saarelle selvittämään välinsä. Tämän kiekon miehet pelaavat samaa peliä, eivät toisiaan vastaan.

Levymerkki Gammalthean katalogissa näyttää muuten olevan useampia mielenkiintoisia folk-kiekkoja ruotsalaisilta artisteilta. Ehkä levymerkin nimi Gammalthea muistuttaa tarkoituksella 70- ja 80-luvuilla vaikuttanutta ruotsalaista vaihtoehtoista Amaltheaa, jolle levyttivät mm. Mikael Wiehe, Dan Hylander, Filarfolket ja monet muut?

MAJAKANVARTIJA: YLÖS LUOLASTA

Majakanvartijasta en tiedä mitään muuta kuin kokoonpanon: Ville Raitio (kitara), Tuomas Salo (basso), Leevi Sillanpää (kitara ja moog), Tyko Sillanpää (rummut ja moog) sekä Anton Staffans (koskettimet). Oletettavasti kaverit vaikuttavat pääkaupunkiseudulla, sillä levy on kulkeutunut tähän huusholliin niin sanotusti kädestä käteen ja edelleen tähän käteen -periaatteella. Kolmen biisin ep on nimeltään ”Ylös luolasta” – se on myös yhden biisin nimi.

Musiikki tuo muistumia 70-luvun elokuvamusiikista, myös tuon ajan estetiikkaan rakastuneen Quentin Tarantinon kokoamat scoret härskeine fuzz-kitaroineen, urkuineen, sähköpianoineen ja vaihtuvine tunnelmineen on leivottu samasta juuresta. Välillä ollaan levollisia, toisaalla kiristetään vieteriä, tuolla jätetään tilaa vaikkapa dialogille. Enemmän tässä tunnustellaan ja kehitellään tunnelmia kuin hingutaan hittiriffejä.

”Varjojen tanssi” on kiireistä suurkaupunkia, limusiinikyytejä, aamiaistapaamisia, puhelinkioskeja. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Donald Fagenin hyvin urbaanissa musiikissa. Nimikappale mietiskelee, surumielinen sähkökitara nostattaa kierroksia. Tämä olisi hieno coda mihin tahansa Matti Mikkolan ja Saimaan hittibiisiin, vrt. esimerkiksi ”Laylan” loppuosa. ”Vain ajatukset jäävät” kelluu sähköpianon ja tuhdin kitarakuvion varassa, rytmitykseen on haettu jazzrock-svengiä.

Mikä on Majakanvartijan nykytila, sitä en tiedä. Ep on hyvinkin kelvollinen käyntikortti, joka voisi avata oven pariin suuntaan: lähteäkö syvemmälle instrumentaaliseen lounge- ja soundtrack-fiilistelyyn, vai tehdä Saimaat? Plussaa Pauliina Jokelan hienosta art deco- / Alphonse Mucha -tyylisestä kansipiirroksesta.

Pekka

Juha Kujanpää: Kultasiipi – Goldwing (Eclipse Music ECD 201532, 2015)

Joni Tiala: Southern Crossing (Soiva Records SOICD03, 2015)

Ale Carr & Esko Järvelä: Holmgång (Gammalthea SEWLN30, 2015)

Majakanvartija: Ylös luolasta (Omakustanne, 2013)

 

Juha Kujanpää:

www.juhakujanpaa.com

http://www.eclipsemusic.com

Joni Tiala:

vellamoband.wordpress.com

Ale Carr & Esko Järvelä:

http://www.aleesko.com

www.gammalthea.se

Retrokki kuuntelee: Esa Kotilainen ”Ulappa” (2015)

Esa KotilainenSuomalaisen progen grand old man, kosketinsoittaja Esa Kotilainen jaksaa yllättää – eikä päästä uskollistakaan kuuntelijaa helpolla. Nyt aiheena on meri.

Toisin kuin useat laakereillaan samaa nauhaa kierrättävät veteraanit, Esa Kotilainen on etsinyt jokaiseen julkaisuunsa tuoreen jujun. Joskus tulos on aiheuttanut harmaita hiuksia: esimerkiksi ”Soiva tehdas” ei helposti sula sujuvia ja makeita melodioita etsiskelevän harmonisen progen ystävän suussa.

Omanlaistaan ambientia se kuitenkin lienee.

Myös ensimmäinen uuden ”Ulappa”-kokonaisuuden kolmesta vesiaiheisesta kappaleesta, ”Jäänalainen”, höräyttää korvia. Hiljaista kohinaa, satunnaisia ulvahduksia, korkeita ja matalia häivähdyksiä, valaiden inhimillistä korkeaveisuuta, sulan veden tuskaista ja vastahakoista olomuodon muutosta. Kuin joku pakottaisi vettä. Ja lopulta: korviahuumaava muutosvaihe päättyy, ”Pinta” alkaa saumattomasti loiskahdellen.

Pinnalla kuuluvat myös vesilinnut, niiden laulu ja loiskinta.

Levyn kannessa lukee, että ”No computers were used in this production”. Sähköisiä kosketinsoittimia siis lienee olleen käytössä lukuisia, minimoogeja ja sen sellaisia, mellotronkin. Lähes puolituntinen ”Pinta” on monipuolisen arsenaalin ansiosta hyvin kolmiulotteinen: lintu räpiköi vedestä siivilleen, lehahtaa päätä hipoen takavasemmalle. Ihan tuossa vieressä raakkuu toinen kaksisiipinen. Kala muljahtaa pinnalle, siriseekö hyönteisten armeija? Luonto on käsin kosketeltava, taitaa joku loiskutella airojakin. Pienellä tviikkauksella ja yksinkertaistamisella Kotilainen voisi joistain kosketinsoundeista ja sävelistäkin päätyä Kitaron tielle.

Ja juuri, kun kuuntelija päättelee, että lineaariasta piittaamaton ”Pinta” saisi nyt olla siinä, vastassa on upea ”Ulappa”. Valaat veisaavat – vai ovatko ne seireenejä? Mainingit nuolevat veneen kylkiä, lokit kaartelevat sinessä. Muhkeat koskettimet kasvavat sinfonisiin, kirkollisiinkin mittoihin – kunnes haitari kaihoisasti soi. Kuuntelijan hymy on herkässä.

”Ulappa” ja varsinkin sen tätä kuuntelijaa vahvasti puhutteleva nimikappale on väkevä puolustuspuhe merien, vesien ja luonnon oma- ja erikoislaatuisuudelle. Samalla se on näyttö siitä, mitä taitava ja mielikuvituksellinen taitelija pystyy saamaan aikaan tietokoneetta ja -ohjelmitta kosketinarsenaalillaan. Malliksi vaikkapa läppäriensä takana hytkyville EDM-artisteille.

Pekka

Esa Kotilainen: Ulappa (Presence PRE049, 2015)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Kataya ”Lives” (2008/2014)

Kataya Lives

Kokoelma pääasiassa instrumentaalista progea soittaneen Katayan parilta muutaman vuoden takaiselta keikalta. Samsara Recordsin arkistojulkaisuja, osa neljä.

Instrumentaalisuutta avitetaan laulu- ja puheäänillä, tässä yhteydessä soittimia nekin, ääninä kosketinsoittaja Matti Kervinen sekä vierailija Johanna Iivanainen. Vetovastuussa ovat kuitenkin Samu Wuoren ja Sami Sarhamaan kitarat sekä mainitun Kervisen ja Pauli Päiviön koskettimet.

Musiikki on taltioitu kahdelta keikalta, toinen vuodelta 2008 (yhtyeen ensimmäinen keikka), toinen vastaavasti 2010. Soundillisesti keikkojen välillä ei juuri huomaa eroa. Päiviö on jälkimmäisellä mukana koskettimissa, joten ehkä koskettimilla on hieman merkittävämpi rooli.

Sami Sarhamaa kuvailee Katayan musiikkia ambientiksi folk-progeksi. Hmmm. Pilkunviilaajana haluan olla hieman eri mieltä, vaikkapa vain periaatteesta. Yhtyeen ensimmäinen albumi ”Canto Obscura” voisi Sarhamaan kuvaukseen sopiakin, mutta live-tilanteessa porukka kuulostaa huomattavasti verevämmältä kuin mitä termillä ”folk” ainakin minä ymmärrän.

Melodioista voi ehkä löytää kansanomaista melankoliaa, mutta siinä se. Ja siinä myös sen viehätys: kuulen Katayassa jatkumon suomalaiseen 70-lukulaiseen kuningasprogeen – ja hieman 60-luvun psykedeliaankin. Progea ovat pitkät kitarakaaret, uljaat tuplariffit, tyynet kosketinsuvannot, pulputukset ja useat koukeroisetkin osat, loppupaisutukset.

Progen akateemisesta luonteesta ja siihen liitetystä kylmäkiskoisuudesta poiketen musiikki kuitenkin niin sanotusti vetää tai tuttavallisemmin svengaa. Ehkäpä se on livetilanteen, ja jämäkän rytmiryhmän, ansiota, bassossa Juha Aronen, rummuissa Tomi Laaksonen. Kuuntelen levyä kuulokkeilla, ja ehkä kaipaisin enemmän pohjaa eli bassoa.

Valtaosa biiseistä näyttää olevan ”Canto Obscuralta”‒ ne selkeimmin 70-luvun perinteeseen pohjautuvat. Voi olla että toinen, kokeellisempi albumi ”Voyager” – tässäkin blogissa joskus arvioitu – toimii paremmin levynä ja kokonaisuutena kuin keikalla. Itseäni viehättävät enemmän vetävät, selkeään melodiaan perustuvat kappaleet. Pääosin ne näyttävät olevan peräisin mainitulta ”Canto Obscuralta”, aikaisemmalta keikalta siis.

Niiden tunnelmassa on levollisuutta, loppukesän hehkua (erinomainen ”Opening Marsh”, joka olisi kantanut vielä pidempäänkin). ”Avojaloin” ja sen soundimaailman ”perinteisyys” – kitarat, urut, syntikka – viittaavat 60-luvun loppupuolelle. ”On a Moosen” kitara- ja kosketinsoolot kipuavat korkealle. ”Lento”-biisiin tuo omaa lisäväriään Johanna Iivanaisen sanaton laulu sekä Mikko Iivanaisen terävästi sooloileva kitara, Mikko tykittää myös ensimmäisen kiekon ylväässä nimibiisi ”Camera Obscurassa”.

Katayan musiikkiin on helppo upota. Se antaa tilaa ja avaruutta, jäsentää. ”Camera Obscuran” helpommat melodiat ja luistavat toteutukset sykähdyttävät. Toistan ”Opening Marshin” vielä illan päätteeksi.

Pekka

Kataya: Lives (Samsara Recordings SAMSR-04, 2014)

www.samsararecords.fi

www.facebook.com/samsararecords

sarhamaa.com

www.runningmoose.fi

 

Retrokki kuuntelee: Nemesis ”Xenopus”, 2014

Nemesis uusiKokoelma live- ja studioraitoja useamman vuoden ajalta. Löytyykö levyltä viitteitä Nemesiksen tulevista kuvioista?

Elektroninen musiikki on harvinaisen vähän sidoksissa aikaan tai muotivirtauksiin. Se kuulostaa suhteellisen ajattomalta, joskus jopa ajastaan edellä olevalta, jos ei nyt joitain uusiin laitteisiin tai ohjelmiin hurahtaneita ylilyöntejä lasketa. Toki kehitystä tapahtuu genren puitteissa, mutta aika turvallisin mielin, jopa sokkona, voi sukeltaa tutun artistin uusiin seikkailuihin. Pienikin muutos vaikuttaa isolta askeleelta.

Sellaisen Nemesiskin on ottanut.

Kollektiivin nettisivuilta lainattua: ”Levy [”Xenopus”] on ollut tekeillä jo pitempään ja jotkut kappaleista ovat jossain muodossa olleet osa Nemesiksen live-settiä jopa viiden vuoden takaa. Levyn yleisilme on tällä kertaa ehkä hieman tiiviimpi kuin esim. ”Living Statues”:illa ja useat raidat ovat kestoltaan lyhyempiä ja rakenteeltaan sävelletympiä kuin tavallisesti.”

Ennen edellisen tuoteselosteen lukemista olin kuunnellut kiekon ehkä kolme kertaa. Miettinyt, että edeltäjäänsä (”Living Statues”) verrattuna uutuus kuulosti jotenkin helpommalta ja rytmikkäämmältä sekä toteutus orgaanisemmalta, yhtyemäisemmältä. Edellisen levyn massiivisesti humisevat ja hitaasti muotoaan muuttavat äänimainingit – niin kiehtovilta ja alkukantaisiin vaistoihin ja alitajuntaan vetoavilta kuin kuulostavatkin – ovat tehneet tilaa rytmiikalle ja muutamalle helpommalle teemalle. Havaitsin jopa svengiä!

Miehistö on sama (Ami Hassinen, Jyrki Kastman, Joni Virtanen), toteutus toisenlainen: levyn kappaleista valtaosa on äänitetty livenä jo vuosia sitten, studiotuotoksia on vähemmän. Ja onpa mukana yksi palasista koostettu kollaasikin, ”SARS”. Se ehkä kuvaa koko albumin kokoelmamaisuutta: erityyppisistä ja erinomaisista äänilohkareista muodostuu monimuotoinen, ei välttämättä helposti hahmotettava teos. Muistelen Pink Floydin ”Obscured by Clouds” -soundtrackia, ja sen instrumentaalista päätösbiisiä ”Absolutely Curtains”: äänikollaasi nykyajan ihmisen taantumisesta primitiivisen alkuasukasheimon jäseneksi – näin minä sen ainakin ymmärrän. Jotain samaa sisältää ”SARS”.

”Xenopus” avautuu ”Hammas”-biisillä, hitaasti muuntuvalla, välillä epäpuhtaallakin ääniaallolla. Vaikka tämä albumin avauskappale onkin, en suosittelisi sitä yhtyeeseen ensimmäistä kertaa tutustuvalle. Siihen tarkoitukseen sopisi vaikkapa nimikappale ”Xenopus” toistuvine teemoineen ja rytmityksineen. Uskoisin, että hyvällä äänentoistolaitteistolla biisin lavea sointi huippukorkeasta äärimatalaan pääsee oikeuksiinsa.

Sitten päästään yhtyeen nettisivujen mukaan ”Nemesiksen retro-henkiselle millennium-kaudelle: keikkabravuuri ”Alastaro” tuo kokonaisuuteen rytmikkäämpää ilmettä”. Pituus yli 13 minuuttia, alun virittelyn jälkeen Nemesis kiihtyy bongomaisen naputuksen myötä aikamoiseen svengiin. Sointi on ehkä lähellä Kraftwerkiä, mutta rytmiikka jotain ihan muuta: valkoista funk-rockia?! Jollain tasolla mieleen tulee muinoinen suosikkiyhtyeeni Heaven 17, jalkaa vipattaa. Vetävä, melankolinen teema on yksinkertaisuudessaan nerokas. En yhtään ihmettele, että kyseessä on keikkabravuuri.

Bongot tekevät paluun ”Mementossa” – syystalvista melankolista melodiaa, Kitaroa ja Vangelista sopivassa sekoitussuhteessa. ”Columbia” on kohtalonomainen, rytmikäs tunnari johonkin salapoliisimysteeriin, teemaa revittelevä soitin on kovasti kitaran kuuloinen. Ei kai David Gilmourilla ole ollut aikaa pistäytyä Nemesiksen kämpillä? ”for Neil” mietiskelee hieman Staffan Schejan skandinaavisen viileään tyyliin, välisoitto. Kirkkourkumaiset äänimassat halkovat olohuonetta, ”Comfort Zone” ei ole kuitenkaan puhdasta uljasta ylevyyttä. Jos kolehti kannettaisiin tämän tahdissa, kappaleen häröilyelementti saattaisi vauhdittaa keruuta: stop soitto, tässä rahat, tahdon ulos!

Päätöskappale ”Mare Tranquillitatis” palaa ”Living Statues” -kiekon rauhoittaviin ääniaaltoihin, rytmiikkaa unohtamatta. Kuulen kappaleessa Ryuichi Sakamotoa ja ”Merry Christmas, Mr. Lawrence” –leffan tunnaria. Hieno, tunnelmallinen ja tyynnyttävä lopetus.

”Xenopus” esittelee Nemesis-rungon ja sen erilaisia oksia: ylväästi kaarella olevia, muhkuraisia ja piukeasyisiä, hentoja ja nöyriä. Musiikillisesti siis monipuolinen kokonaisuus, tyylikkäät lakatut pahvikannet täydentävät.

Pekka

Nemesis: Xenopus (Retroduction RR 014, 2014)

www.nemesisem.net

nemesis3.bandcamp.com