Pekka Tiilikainen & Beatmakers ”Salaperäinen”, 2019

”Kuka tässä laulaa”, kaikuu kysymys etätyöhuoneesta. Vastaan läppäri sylissäni, että kyseessä on Pekka Tiilikainen ja Beatmakers. Jään odottamaan viiltävää kommenttia – tunnenhan tapauksen yli 30 vuoden kokemuksella.

”Kuulostaa Reijo Taipaleelta”.

Hämmennyn, sillä tässä huushollissa korkealle arvostettu Taipale ei todellakaan ole ensimmäinen oma mielikuvani. Ehkä Pekka Tiilikaisen laulussa tarkasti kuunneltuna on jotain Taipalemaista, myönnän. Olen toki Tiilikaista ja Beatmakersia kuullut aikaisemminkin, puolihuolimattomasti, onhan yhtye aloittanut jo viime vuosituhannen puolella. Sijoitin yhtyeen silloin 60-luvulta alkaneeseen ja tässä maassa edelleen vahvana elävään beatperinteiseen: vähän rautalankaa, vähän pop’n’rollia, vähän perisuomalaista tanssilavaa, ulkoisia elkeitä unohtamatta. Reijo Taipaleeseen en beatperinnettä sen sijaan osaa yhdistää. No, lauluäänestähän tässä nyt puhutaan.

Mitä pidemmälle ”Salaperäinen” soi, sitä terävämmäksi muodostuu kuva Beatmakersista tanssilavat sytyttävänä Agentsien ja Yölinnun risteytyksenä, kumpaakaan tai tanssilavoja millään tavoin väheksymättä. Arvostan myös yhtyeen yhtenäistä soundia: Tiilikaisen omat kappaleet ja muutamat lainat (mm. alun perin Fatboyn ”Viimeinen juna kotiin” sekä hyvinhyvin tuttu ”Johnny Guitar”) saavat kokoonpanon käsittelyssä oman, beatmakersmaisen ilmeen. Sitä voisi kuvailla esimerkiksi adjektiiveilla reipas, rehti, konstailematon, vetävä ja vereväkin – jokaista kulmaa ei ole liian lipeväksi hiottu.

Kuulostaa Pekka Tiilikaiselta ja Beatmakersilta.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Salaperäinen (TurenkiCD-14200-85, 2019)

Advertisement

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen “Maantien laulu”, 2020

Rumpalismin lisäksi sähkökitarapartion johtajana useamman instrulevyn julkaissut Kepa Kettunen on ottanut seuraavan askeleen: hei me lauletaan! Tai siis Minna Lasanen laulaa.

Musiikki on Kettusen aiemmilta kiekoilta tuttua 60-luvun alun biittiä, pustaa ja preeriaa, melodioissa mukana hiven slaavilaista melankoliaa. Asiallisesti toteutettua, tiukalla tempolla tykitettyä. Perusbändinä kitaristi Jaku Havukainen, rumpali, sähkökitaristi ja perkussionisti Kettunen sekä basisti Veede Sinivaara. Ja sitten merkittävässä roolissa Minna Lasanen, monessa aiemmin mukana ollut vahvaääninen laulaja.

Persoonallinen, eläytyvä, mitä adjektiiveja nyt haluaakaan käyttää kuumasta laulajattaresta, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi – tarkoittaa, että jakanee mielipiteitä. Itselleni kyllä maistuu, samaan sarjaan lokeroin kuin Marjo Leinonen. Hyppää rohkeasti ratsaille, suuntaa katseen tiukasti eteenpäin, painaa kannukset biisin kylkiin ja kirittää matkaan. Mitäpä sitä himmailemaan! Ehkä jossain hitaammassa sävelmässä (”Sade”) paatos lyö liikaa löylyä, mutta mitäpä olisi musiikki ilman eläytymisen ihanuutta – menee ihon alle.

Kettusella on ilmiömäinen kyky säveltää tyylipuhtaita biisejä valitsemassaan kehässä. Esimerkiksi kevyt, äärimmäisen vetävästi twistaava ”Koeta ymmärtää” sopisi mille tahansa Agents-levylle, yhdeksi sen helmistä. Ja onhan mies mainio myös kepittäjänä: ”Jää kyyneleet” rullaa Albert Lee -tyylisen sähkisnokittelun voimin. Sinivaara ja Kettunen piiskaavat biisiin kuin biisiin vauhtia. Varsin mainio kiekko, Lasasen laulun ansiosta vielä pykälääkin parempi.

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen: Maantien laulu (Puuma PUUCD-086, 2020)

Kelja ”Horjuvan miehen karavaani”, 2019

Taiteilijanimellä Kelja esiintyvän laulaja-lauluntekijä Petri Vannisen ensimmäinen kiekko muutaman vuoden takaa ei musiikillisesta miellyttävyydestään huolimatta täysin säväyttänyt. Sävellyksissä ja sovituksissa oli sopivassa suhteessa lihaa, luuta ja jänteitä, sanoituksensa luontosymboliikkoineen jättivät suoraviivaisen meikäläisen kuitenkin vaille riittävää purutuntumaa.

Kyllähän tällä uutuudellakin ”Kosmos hengittää” ja kesä koskettaa, mutta edeltäjästä on hypätty todella iso askel sekä sanoituksellisesti että myös musiikillisesti. Instrumentteja käytetään kekseliäästi – trumpetti vie aavikoille, kitara puree välillä pirullisesti, toisaalla taivuttaa kaihoisaa suomi-rautalankaa, tuossa nyplää Byrds-helinää.

Eniten ilahduttaa tarinoiden ja tyylien liitto: biiseissä ja toteutuksissa on aiempaa enemmän sävyjä. Täyttä tavaraa mielikuvien henkiin herättämiseksi.

Twistiä, pop-iskelmää, rhythm&blues-runttaa, laulelmaa, jopa kuplettia – yhtyekin tuntuu pistävän persoonaansa enemmän peliin. ”Kaipauksen tähti” antaa soittajille tilaa myös venytellä – Antti Kasurinen (basso), Sampo Kinnunen (kitarat), Jani Leskinen (rummut) ja Sami Nissinen (trumpetti, koskettimet) – tuntuvat vispaavan vesi kielellä.  Debyytillä Yarilla oli kevyesti sormensa pelissä. Vannoisin, että tämän levyn pianovetoinen hempeä balladi ”Kesän kosketus” on saanut innoitusta samalta hunajapurkilta.

Lopuksi päästään levyn helmeen, eli ”Senorita” on ilmiselvä kesähitti – siis olisi, jos se saisi radiosoittoa, nettistriimiä, latauksia ja mitänäitänyton. Mutta äijät! Nyt olette vielä turvallisilla vesillä, älkää vahingossakaan suunnatko enää piiruakaan kohti Mambaa! Rummut sompaavat kevyttä twistiä, rautalanka on näkkäriä ja pitkää kaarta, trumpetti tuuttaa pihakoivun alla, sanoissa Kaseva-kaihoa. Taidanpa soittaa sen vielä kerran.

Pekka

Kelja: Horjuvan miehen karavaani (Puuma PUUCD 071, 2019)

Retrokki kuuntelee: Ilaria Tucci ”Vento”, 2017

Italialaista temperamenttia ja suomalaista harkintaa, sydäntä ja järkeä. Niistä on tehty italialaisen, Suomessa opiskelevan Ilaria Tuccin laulama ja kotimaisen The Blue Ice Orchestran säestämä albumi. Yhdistelmä tuntuu alkuun oudolta. Vielä oudommaksi asia muuttuu, kun huomaa että Tucci tulkitsee osan kappaleista – kaikki omaa tuotantoa – äidinkielellään eli italiaksi ja osan englanniksi.

Takakannessa Tucci poseeraa syksyisessä lampimaisemassa hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kuinka olen tähän joutunut? Millaisen sopan olenkaan keittänyt?

No mehukkaan! The Blue Ice Orchestralta taittuu niin avausbiisi “Sorprendimin” sähköinen tango – hieman säröisessä Tom Waits -hengessä – kuin hattarankevyt lattari ”Non ti fidare”. Edellisessä Sami Sippolan härski foni ja Tuomas Luukkosen vereslihainen kitara kasvattavat tarvittavaa rupea. Tuccin ääni on hyvin pinnassa, seinäruusuna hän ei viihdy.

”Perché” kuplivine hanureineen (Frédo Poldevin) ja jykevine potkuineen (Ville Rauhala (basso), Sebastian Krüh (rummut)) kuljettavat italialaista iskelmää, tarttuvaa sellaista. Tällaisena kuulisin mielelläni koko albumin. ”Donna Finlandia” voisi olla 60-lukulainen draama, yhdistelmä laiskaa tangoa ja iskevää kiihkoa. ”Find Me” lipsahtaa viihteelle, Tucci pistää peliin omaa kohtalokkaan tummaa tulkintaansa. Tuomas Luukkosen kuulas kitara maalaa taustalle kesäisen järvenselän.

Kappaleita yhdistää vahva rytmi, esimerkiksi ”Troublemaker” paahtaa ja paahtuu Tuccin kiihkeän tulkinnan taustalla. Nopeissa ja rytmisissä biiseissä Tucci on laulajanakin omimmillaan. Syksyisestä kannesta huolimatta ”Vento” tuo aurinkoa räntäsateeseen.

Pekka

Ilaria Tucci: Vento (DMW-16ALB02, 2017)

 

Retrokki kuuntelee: Freija ”Liki”, 2015

Iskelmällisen folk-yhtyeen kolmas albumi, juhlistaa samalla kokoonpanon 10-vuotista olemassaoloa.

Olo Freijan musisoidessa on levollinen: ristiriitainen ja kavalakin maailma painuu taka-alalle, pehmeä ja perinteitä kunnioittava soitto ja laulu rauhoittavat ja elvyttävät. En yhtään ihmettelisi jos perin juurin suomalaisella musiikilla olisi jopa parantavia vaikutuksia, ainakin sielulle.

Musiikillisesti ”Liki” on äärimmäisen tasapainoinen. Sävellykset ja sanoitukset sekä tulkinnat täydentävät toisiaan. Yhtye – Maija Karhinen-Ilo (laulu, haitari, nokkahuilu), Arto Anttila (basso, sopraanosaksofoni, laulu), Matti Laitinen (kielisoittimet, laulu) ja Lassi Logrén (viulu, avainviulu, jouhikko, laulu) – on balanssissa sekin: Karhinen-Ilon äärimelodinen, pehmeä laulu saa vastinparin ja pontta esimerkiksi pariin puhkituttuun ralliin sävelletystä ja niitä mainiosti tuoreuttavasta instrumentaalikuviosta (”Väliaikainen”, ”Soittajapoika”).

Tunnustan sokean pisteeni, kun kyseessä on perinnetietoinen, koskettavan nostalginen ja iskelmällinen folk: Pihasoittajat. Samassa pisteessä operoi Freija, pienin poikkeuksin. Pihasoittajien musiikki kurotti toisaalla syvemmälle, se oli välillä lohduttomampaa. Toisessa ääripäässä olivat melkeinpä lapsenomaisen koskettavat melodiat ja sanoitukset. Freija tarjoaa tasaisempaa laatua.

Erityisesti haluan vielä mainita pääosin omaa sävel- ja sanatuotantoa olevat ”Lauluni” ja ”Miksen väsyisi”. Ne eivät lainkaan häpeä vuosikymmeniä suomalaisten sieluja koskettaneille klassikoille. Niille, jotka ovat tärkeä osa henkistä perintöämme.

Pekka

Freija: Liki (Capo Records CRCD-315, 2015)

www.freija.fi

Kuuntelussa: Vesa ja Tytöt “Huomenna on jo toisin”, 2012

”Vesa ja Tytöt kuljettaa kuulijansa 1960-luvun romanttiseen Suomi-iskelmään, johon on kuitenkin sekoittunut aimo annos progea” – näin kirjoittaa levy-yhtiö EMI kuvaillessaan yhtyeen musiikkia.

Suomi-iskelmää Retrokissa? Sorry Keitsi…

Nykyään EMI:n hallinnassa olevalle Blue Note -merkille äänitetty kiekko jakaa mielipidettä – siis allekirjoittaneen mielipidettä. ”Romanttista Suomi-iskelmää” löytyy toki: paatosta, patetiaa ja melankoliaa. Mutta löytyy myös muuta, josta edempänä lisää. Progesta en nyt niinkään tiedä.

Mielenkiinto kiekkoon syttyi musiikkia kuuntelematta, kantta tihruamalla. Varsinkin pari nimeä kiinnitti huomiota: Mikko Rintanen, urut. Antti Hytti, basso – ihanko se sama Piirpauke-Hytti ja Royals- sekä Wigwam-Rintanen? Ja trumpetissa Antero Priha. Nämäkö ovat niitä Vesan ”tyttöjä”? Kuten myös rumpali Teemu Kortelainen ja kitaristi Ossi Saarikko?

Kyllä vaan – ja ilman noiden nimien bongausta levy olisi totisesti esittäjän perusteella jäänyt kirjaston uutuuslaariin! Vai että ”Vesa ja Tytöt”…

Nimekkäistä soittajista huolimatta levyn johtohahmo on kuitenkin Vesa itse eli laulusolisti Vesa Pitkänen, välillä pehmeä-ääninen trubaduuri (Katriina Honkasen herkkä ”Joutsenlaulu” – Honkanen on muuten yksi näistä syyttä suotta marginaaliin ajautuneita lauluja-lauluntekijöitä, ehkä näyttelijänä paremmin tunnettu), välillä turhankin pieteetisti laululavaprinssien maneereja mukaileva viihdyttäjä (”Miksi kerroit mulle valheen” – vaikka Erik Lindströmin sävellys onkin upea). Ja sitten taas ilmiselvä Pekka Streng (Toni Edelmannin ja Arvo Turtiaisen lohduttava ”Halusin yksin olla”) – selkeästi artikuloiva, pelottomasti suomalaisen miehen perimmäisiä tuntoja tulkitseva suoraselkäinen laulaja.

Olin jostain rivien välistä lukevinani, että Pitkäsellä on näyttämötaustaa. Se ehkä selittää kyvyn tulkita kappaleita kunkin vaatimalla sävyllä ja värillä.

Voisin kuvitella, että Pitkänen on kerännyt mielensä perukoille liudan upeita, häntä koskettaneita ja mielestään unohduksiin jääneitä biisejä, sekä kokenut tarpeen niiden esille tuomiseen. Ilmiselvät valinnat – esimerkiksi Juicen useasti tulkitut ja tähänkin kokonaisuuteen sopivat biisit – ovat saaneet jäädä, ja hyvä niin. Tunnetuimpia kiekon kappaleista lienevät ”Ei kauempaa” (Ronnie Österbergin pop-hitti), ”Tuli mies” (Esa Helasvuon sävellys, Marja Rankkalan sanoitus ja Ritva Oksasen raivoisa tulkinta) sekä ”Molemmin puolin” eli Joni Mitchellin ”Both Sides Now” ehkä turhankin sanatarkkana käännöksenä. Huomautuksena vielä, että en todellakaan tiedä, onko biisien joukossa myös uutta sävellys- ja sanoitustuotantoa.

Musiikillisesti ollaan 60-luvun Suomi-iskelmässä, koordinaatteina voisivat toimia vaikkapa Kääriäinen ja Agents, Bo Kaspers Orkester, jopa Dave Lindholmin ja Otto Donnerin yhteisproggikset (”Kaukana lentävät kuolleet”). Ehdottoman melodista musiikillisesti, sanoituksellisesti niin perusteellisen suomalaiskansallista sieltä loputtoman aapasuon reunalta. Antero Prihan trumpetti piirtää tähtikirkkaalle taivaalle lohduttoman yksinäisiä kaaria, sovituksellisesti ja soitannollisesti levy leimattakoon parhaaseen A-luokkaan – kansissa sanotaan, että äänitetty livenä (uskoisiko tuota, niin on täyteläistä ja täydellistä soitantoa). Otan epäilyn varjollakin vapauden kehua esimerkiksi aloitusbiisiä ”Ei kauempaa”: tuntuu että bändi kehittää Pitkäsen taustalla yhteissoitannollista kuhinaa ja energiaa pienen kaupungin tarpeiksi, nimettäköön se vaikka Porvooksi.

Laulajana ja tulkitsijana Pitkänen on löytö.

Pekka

Vesa ja Tytöt: Huomenna on jo toisin (Blue Note 5099932724127, 2012)