• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Ilaria Tucci ”Vento”, 2017

Italialaista temperamenttia ja suomalaista harkintaa, sydäntä ja järkeä. Niistä on tehty italialaisen, Suomessa opiskelevan Ilaria Tuccin laulama ja kotimaisen The Blue Ice Orchestran säestämä albumi. Yhdistelmä tuntuu alkuun oudolta. Vielä oudommaksi asia muuttuu, kun huomaa että Tucci tulkitsee osan kappaleista – kaikki omaa tuotantoa – äidinkielellään eli italiaksi ja osan englanniksi.

Takakannessa Tucci poseeraa syksyisessä lampimaisemassa hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kuinka olen tähän joutunut? Millaisen sopan olenkaan keittänyt?

No mehukkaan! The Blue Ice Orchestralta taittuu niin avausbiisi “Sorprendimin” sähköinen tango – hieman säröisessä Tom Waits -hengessä – kuin hattarankevyt lattari ”Non ti fidare”. Edellisessä Sami Sippolan härski foni ja Tuomas Luukkosen vereslihainen kitara kasvattavat tarvittavaa rupea. Tuccin ääni on hyvin pinnassa, seinäruusuna hän ei viihdy.

”Perché” kuplivine hanureineen (Frédo Poldevin) ja jykevine potkuineen (Ville Rauhala (basso), Sebastian Krüh (rummut)) kuljettavat italialaista iskelmää, tarttuvaa sellaista. Tällaisena kuulisin mielelläni koko albumin. ”Donna Finlandia” voisi olla 60-lukulainen draama, yhdistelmä laiskaa tangoa ja iskevää kiihkoa. ”Find Me” lipsahtaa viihteelle, Tucci pistää peliin omaa kohtalokkaan tummaa tulkintaansa. Tuomas Luukkosen kuulas kitara maalaa taustalle kesäisen järvenselän.

Kappaleita yhdistää vahva rytmi, esimerkiksi ”Troublemaker” paahtaa ja paahtuu Tuccin kiihkeän tulkinnan taustalla. Nopeissa ja rytmisissä biiseissä Tucci on laulajanakin omimmillaan. Syksyisestä kannesta huolimatta ”Vento” tuo aurinkoa räntäsateeseen.

Pekka

Ilaria Tucci: Vento (DMW-16ALB02, 2017)

 

Retrokki kuuntelee: Freija ”Liki”, 2015

Freija-LikiIskelmällisen folk-yhtyeen kolmas albumi, juhlistaa samalla kokoonpanon 10-vuotista olemassaoloa.

Olo Freijan musisoidessa on levollinen: ristiriitainen ja kavalakin maailma painuu taka-alalle, pehmeä ja perinteitä kunnioittava soitto ja laulu rauhoittavat ja elvyttävät. En yhtään ihmettelisi jos perin juurin suomalaisella musiikilla olisi jopa parantavia vaikutuksia, ainakin sielulle.

Musiikillisesti ”Liki” on äärimmäisen tasapainoinen. Sävellykset ja sanoitukset sekä tulkinnat täydentävät toisiaan. Yhtye – Maija Karhinen-Ilo (laulu, haitari, nokkahuilu), Arto Anttila (basso, sopraanosaksofoni, laulu), Matti Laitinen (kielisoittimet, laulu) ja Lassi Logrén (viulu, avainviulu, jouhikko, laulu) – on balanssissa sekin: Karhinen-Ilon äärimelodinen, pehmeä laulu saa vastinparin ja pontta esimerkiksi pariin puhkituttuun ralliin sävelletystä ja niitä mainiosti tuoreuttavasta instrumentaalikuviosta (”Väliaikainen”, ”Soittajapoika”).

Tunnustan sokean pisteeni, kun kyseessä on perinnetietoinen, koskettavan nostalginen ja iskelmällinen folk: Pihasoittajat. Samassa pisteessä operoi Freija, pienin poikkeuksin. Pihasoittajien musiikki kurotti toisaalla syvemmälle, se oli välillä lohduttomampaa. Toisessa ääripäässä olivat melkeinpä lapsenomaisen koskettavat melodiat ja sanoitukset. Freija tarjoaa tasaisempaa laatua.

Erityisesti haluan vielä mainita pääosin omaa sävel- ja sanatuotantoa olevat ”Lauluni” ja ”Miksen väsyisi”. Ne eivät lainkaan häpeä vuosikymmeniä suomalaisten sieluja koskettaneille klassikoille. Niille, jotka ovat tärkeä osa henkistä perintöämme.

Pekka

Freija: Liki (Capo Records CRCD-315, 2015)

www.freija.fi

Kuuntelussa: Vesa ja Tytöt “Huomenna on jo toisin”, 2012

vesa tytöt”Vesa ja Tytöt kuljettaa kuulijansa 1960-luvun romanttiseen Suomi-iskelmään, johon on kuitenkin sekoittunut aimo annos progea” – näin kirjoittaa levy-yhtiö EMI kuvaillessaan yhtyeen musiikkia.

Suomi-iskelmää Retrokissa? Sorry Keitsi…

Nykyään EMI:n hallinnassa olevalle Blue Note -merkille äänitetty kiekko jakaa mielipidettä – siis allekirjoittaneen mielipidettä. ”Romanttista Suomi-iskelmää” löytyy toki: paatosta, patetiaa ja melankoliaa. Mutta löytyy myös muuta, josta edempänä lisää. Progesta en nyt niinkään tiedä.

Mielenkiinto kiekkoon syttyi musiikkia kuuntelematta, kantta tihruamalla. Varsinkin pari nimeä kiinnitti huomiota: Mikko Rintanen, urut. Antti Hytti, basso – ihanko se sama Piirpauke-Hytti ja Royals- sekä Wigwam-Rintanen? Ja trumpetissa Antero Priha. Nämäkö ovat niitä Vesan ”tyttöjä”? Kuten myös rumpali Teemu Kortelainen ja kitaristi Ossi Saarikko?

Kyllä vaan – ja ilman noiden nimien bongausta levy olisi totisesti esittäjän perusteella jäänyt kirjaston uutuuslaariin! Vai että ”Vesa ja Tytöt”…

Nimekkäistä soittajista huolimatta levyn johtohahmo on kuitenkin Vesa itse eli laulusolisti Vesa Pitkänen, välillä pehmeä-ääninen trubaduuri (Katriina Honkasen herkkä ”Joutsenlaulu” – Honkanen on muuten yksi näistä syyttä suotta marginaaliin ajautuneita lauluja-lauluntekijöitä, ehkä näyttelijänä paremmin tunnettu), välillä turhankin pieteetisti laululavaprinssien maneereja mukaileva viihdyttäjä (”Miksi kerroit mulle valheen” – vaikka Erik Lindströmin sävellys onkin upea). Ja sitten taas ilmiselvä Pekka Streng (Toni Edelmannin ja Arvo Turtiaisen lohduttava ”Halusin yksin olla”) – selkeästi artikuloiva, pelottomasti suomalaisen miehen perimmäisiä tuntoja tulkitseva suoraselkäinen laulaja.

Olin jostain rivien välistä lukevinani, että Pitkäsellä on näyttämötaustaa. Se ehkä selittää kyvyn tulkita kappaleita kunkin vaatimalla sävyllä ja värillä.

Voisin kuvitella, että Pitkänen on kerännyt mielensä perukoille liudan upeita, häntä koskettaneita ja mielestään unohduksiin jääneitä biisejä, sekä kokenut tarpeen niiden esille tuomiseen. Ilmiselvät valinnat – esimerkiksi Juicen useasti tulkitut ja tähänkin kokonaisuuteen sopivat biisit – ovat saaneet jäädä, ja hyvä niin. Tunnetuimpia kiekon kappaleista lienevät ”Ei kauempaa” (Ronnie Österbergin pop-hitti), ”Tuli mies” (Esa Helasvuon sävellys, Marja Rankkalan sanoitus ja Ritva Oksasen raivoisa tulkinta) sekä ”Molemmin puolin” eli Joni Mitchellin ”Both Sides Now” ehkä turhankin sanatarkkana käännöksenä. Huomautuksena vielä, että en todellakaan tiedä, onko biisien joukossa myös uutta sävellys- ja sanoitustuotantoa.

Musiikillisesti ollaan 60-luvun Suomi-iskelmässä, koordinaatteina voisivat toimia vaikkapa Kääriäinen ja Agents, Bo Kaspers Orkester, jopa Dave Lindholmin ja Otto Donnerin yhteisproggikset (”Kaukana lentävät kuolleet”). Ehdottoman melodista musiikillisesti, sanoituksellisesti niin perusteellisen suomalaiskansallista sieltä loputtoman aapasuon reunalta. Antero Prihan trumpetti piirtää tähtikirkkaalle taivaalle lohduttoman yksinäisiä kaaria, sovituksellisesti ja soitannollisesti levy leimattakoon parhaaseen A-luokkaan – kansissa sanotaan, että äänitetty livenä (uskoisiko tuota, niin on täyteläistä ja täydellistä soitantoa). Otan epäilyn varjollakin vapauden kehua esimerkiksi aloitusbiisiä ”Ei kauempaa”: tuntuu että bändi kehittää Pitkäsen taustalla yhteissoitannollista kuhinaa ja energiaa pienen kaupungin tarpeiksi, nimettäköön se vaikka Porvooksi.

Laulajana ja tulkitsijana Pitkänen on löytö.

Pekka

Vesa ja Tytöt: Huomenna on jo toisin (Blue Note 5099932724127, 2012)