• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 35 muun seuraajan joukkoon

Menneitä Retrokki-uutisia

1.11.2016

Autossa soi

Ja nyt soi myös kotona, sillä Facebookin Vinyylin vinguttajat -ryhmän kirjoitukset saivat vuosikausien tauon jälkeen tarttumaan David Crosbyn, kitaristi Jeff Pevarin ja kosketinsoittaja James Raymondin CPR-kokoonpanon levyihin. Kaksi studioalbumia ja kaksi tuplaliveä tehneen yhtyeen musiikki kuulostaa edelleen erinomaiselta: ilmavaa, äärimelodista, harmonista. Enemmän ilmaa kuin sooloa, enemmän tilaa kuin tavaraa. Crosby tuntuu olevan omimmillaan: väljää ja koukeroistakin. Ja harmonioitakin löytyy, vaikka Graham Nashin korkean profiilin sparraaja puuttuukin. Ollaan tasamaalla.

Nyt soi tupla ”Live at the Wiltern”, jonka upeat tulkinnat Crosbyn aikaisempien yhtyeiden kappaleista herättävät huomiota. Alkuperäisistä sovituksista ne poikkeavat mietiskelevämpinä, esimerkiksi ”Deja Vu” venyy ja tunnelmoi nautittavasti. Rockiakin löytyy: ”Eight Miles High” on sähköinen, Steve DiStanislaon rennon rummutuksen ja Andrew Fordin kulkevan basson vauhdittama. Pevar ei kitaristina ole tiluttaja, vaan enemmänkin suurten kaarien tunnelmoija. ”Ohio” tarjoaa alkuperäisen vihaista uhmaa.

Erinomaisia levyjä!

Pekka

—————————————————-

4.10.2016

Autossa soi

Jeff Larsonin hyllyyn keräytyneitä poprock-kiekkoja. Joskus kiinnostavan artistin levyjä tulee osteltua ja failattua hyllyyn kuuntelemattomina: ”sitten joskus”. Jeff Larsonin albumeista suurin osa lienee tullut muutama vuosi sitten lopettaneen Not Lamen kautta, siksi viimeisimpiä puuttuu.

Ihan kivaa poppia, muistelin. No nyt kun tyhjänä hetkenä kuulostelin ovatko kiekot hyllytilan arvoisia, ”ihan kiva” muuttui muotoon ”armottoman melodista ja aurinkoista länsirannikkoa”, poppia toki edelleen. Vaikka biiseissä on hienovaraista koukkua, niissä on myös ajattomuutta – levy kuin levy kestää kuuntelua. Mukana häärii myös melodian ja viimeistelyn takuumies Jeffrey Foskett.

Ja kyllä, ovat ehdottomasti hyllytilan arvoisia.

Pekka

———————————–

19.9.2016

Autossa soi

Paul Butterfield Blues Bandin viisi albumia – käteviä nämä useamman levyn boksit, monellakin tavalla. Suht pienellä rahalla saa runsaasti musiikkia, samalla muodostuu kuva artistin kehityksestä. Kompaktien pakkausten haittapuolena on yleensä miniatyyreiksi pienennetyt pahvikuoret: tekstejä ei kyllä lue ilman apuvälineitä!

Butterfieldin vinyylejä on kyllä aikoinaan hinkattu, ja varsinkin kaksi ensimmäistä erinomaisen kuumeisiksi havaittu. Vaikutelmat kolmesta seuraavasta ovat sitä vastoin haljut. Debyytillä ja ”East Westillä” Mike Bloomfieldin ja Elvin Bishopin pistävä ja pistämätön kitara-akseli, kiihkeä rytmiryhmä ja Paul Butterfieldin mehevä laulu-harpputulkinta hehkuttavat perinnettä uuteen liekkiin. ”East West” kurottaa myös uuteen itämaisilla ja psykedeelisillä sävyillään – levyä ei turhaan pidetä klassikkona.

Mutta sitten Bloomfield nosti kytkintä, ja mukaan tuli kolme puhaltajaa. Samalla muuttui musiikki: ”The Resurrection on Pigboy Crabshaw” oli sitten soulahtavampaa, vaikka juuret olivat vielä tallella. Biisejäkin – siis sävellyksiä – löytyi. Sen sijaan ”In My Own Dream” ja ”Keep On Moving” kuulostavat nyt edeltäjiinsä verrattuina hailakoilta ja hajanaisilta, Blues Brothers -tyyppisiltä iskulauselaulatuksilta. Liike jatkuu, hehku puuttuu. Sääli.

Pekka

————————————

7.9.2016

Autossa soi

Del Amitri -yhtyeen ”Some Other Sucker’s Parade” vuodelta 1997. Jos minulta kysytään, niin albumi on yksi täydellisimmistä powerrock-kiekoista joita olen kuullut. Ja se ei ole ihan vähän. Pääasiassa Justin Currien ja Iain Harvien säveltämissä ja sanoittamissa kappaleissa on voimaa ja koukkua. Ne selättävät sydänalaa kouraisevilla melodioillaan alkusyksyn henkistä alakuloa, potkivat kiihkollaan energiaa kuihtuvaan ja kuivuvaan ruhoon.

Vaikka Del Amitri on tehnyt useita hienoja kokonaisuuksia jo 80-luvun parista helisevästä kitarakiekosta alkaen, tämä albumi on ainakin itselleni jäänyt yhtyeen uran kohokohdaksi. Myös Justin Currien soololevyssä – siinä ainoassa jonka olen kuullut – on hetkensä, mutta ”Some Other Sucker’s Parade” on täydellisesti yhteen pelaavan joukkueen mestarisuoritus. Sähköinen, armoton vääntö ja taivaallisen epätäydellinen kööri puskevat päälle: tätä ryhmää ei pysäytä mikään!

Vuoden 2014 reunion-kiertueen jälkeen Justin Curriesta eikä yhtyeestä ole havaintoja. Anyone?

Pekka

—————————————

9.8.2016

Autossa soi

Son Volt, ja albuminsa ”American Central Dust” vuodelta 2009. Kosminen yhteensattumako lienee, että samaan aikaan Waldemar Wallenius postasi fb-linkin Paste-nettilehden listaan nimeltä ”The 50 Best Alt-Country Albums of All Time”. Hienoja valintoja, useimmat tuttuja, mutta joukossa myös julkaisuja joihin on tutustuttava pikimmiten ja kipin kapin.

Son Volt löytyy listalta ”Trace”-levyllään. Yhtyeen nokkamies Jay Farrar on edustettuna myös listauksen kahdella Uncle Tupelo -kiekolla – siinä vasta oli superyhtye, josta ovat saaneet alkunsa Son Voltin lisäksi Wilco ja suuri suosikkini, melodisen pehmocountryn mestari The Autumn Defence.

Uncle Tupelon poikimista kokoonpanoista Son Volt on selkeimmin säilyttänyt reippaan countryrock-hengen siinä missä Jeff Tweedy ja Wilco ovat singahtaneet omalle, kokeilevalle kiertoradalleen. ”American Central Dust” sijoittuu Son Voltin historiassa keskivaiheille. Ehkä sillä ei hengenheimolaisensa Jayhawksin tapaan ole ylittämättömiä huippuja ja sydämenlyönnit pysäyttäviä melodioita, mutta albumin musiikillinen keskiarvo on hyvinkin korkea.

Pekka

PS. Autossa on soinut myös Laura Veirsin ”July Flame” (2009). Se tai joku muu Veirsin albumeista olisi ehdottomasti kuulunut Pasten listalle, löytyväthän sieltä sekä k.d. Lang että Neko Case, joiden kanssa Veirs on tehnyt keväällä ilmestyneen case/lang/veirs-levyn.

Nettilehdeksi muuttuneen julkaisun alt-country-lista löytyy täältä: https://www.pastemagazine.com/articles/2016/08/the-50-best-alt-country-albums-of-all-time.html?p=2

Vanhana ihmisenä kaipaan kyllä painettua Paste-lehteä!

—————————

15.7.2016

Autossa soi

alun perin pianistina aloittaneen ja vasta myöhemmin laulajaksi ja lauluntekijäksi kuoriutuneen Jon Regenin ”I Will Wait” (2015). Miestä kuulematta ja tuntematta niputin hänet kannen perusteella muhkeaäänisiin ja pateettisiin, paisuvaa viihdettä tihkuviin sankarilaulajiin. Väärin, taas kerran.

Tämähän on mainion melodista, rytmikästä ja ponnistelematonta pianovetoista poppia!

Ben Folds, Billy Joel, Ben Kweller, Joe Jackson, Marc Cohn, Bruce Hornsby – Regen kuuluu samaan näppärien ja tarttuvien popsävellysten mestarien kaartiin. Regenin triossa soittavat pianomaestron itsensä lisäksi mm. Elvis Costellon bändiä rytmittäneet basisti Davey Faragher ja konkarirumpali Pete Thomas. Mitchell Froomin tuotanto on niukka ja tarkoituksenmukainen, ei kuitenkaan kuiva ja nuiva.

Pekka

—————————-

29.6.2016

Autossa soi

kotimaisen kitarasankarin Jartse Tuomisen ”Untold Stories” (2016) – täysin instrumentaalinen kahden eri kokoonpanon kanssa ja useassa studiossa levytetty albumi, lienee viides miehen omissa nimissä. Lisäksi Tuominen on antanut panoksensa http://www.jartse.com-nettisivujensa mukaan yli sadalle kiekolle.

Kovasti on Tuomista maailman eri medioissa – pääasiassa tietty kitara- ja heavy-sellaisissa – kehuttu. Gary Moore mainitaan jossain arviossa. Ja kyllähän mies Gibson Les Paulinsa saa komeasti laulamaan ja repeilemään, ei siinä mitään. Vaikka Tuomisen tausta lienee raskaassa rockissa, tällä levyllä kitaran kyytipojat ovat pääasiassa huippumelodista fuusiota joitain shuffleja lukuun ottamatta.

Taisi olla joku naapurimaan kukko, joka lausui, että ”enemmän on enemmän”. Ja enemmän makoisaa kitaraa tässä totta tosiaan on! Onneksi Tuominen on kuitenkin tyytynyt tilutteluissaan kohtuullisuuteen, ja malttaa laulattaa kitaraansa pitkissä kaarissa ja dramaattisissa melodioissa. Olen ymmärtävinäni, että taustat ja kitarat on äänitetty erikseen. Ja kun kitaroiden äänitys sekä kokonaisuuden miksaus ja masterointikin ovat Tuomisen omissa näpeissä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi kitara soi niin maan perusteellisen muhkeasti.

Pekka

——————————

14.6.2016

Autossa soi

Neil Finn ja ”Dizzy Heights” muutaman vuoden takaa. Finn on yksi näistä melodiapataan kastetuista mestareista, jotka pystyvät omaksumaan lähes minkä tahansa musiikkityylin ja luomaan tyköistuvan mestarimelodian. McCartney, Rundgren, Lynne, Costello, Finn, Weller, Partridge – melodiaklaanin jäsenet eivät ole paljon huteja laukoneet.

Split Enz ja viimeistään Crowded House osoittivat Finnin sävelkynän terävyyden: se iskee suoraan sydämeen. Myös ”Dizzy Heights” tarjoaa laajan kirjon musiikkityylejä voisulan liukkaudella liitelevistä balladeista kokeellisempiin pulputuksiin ja myöhäisiltojen pehmosouleihin – niillekin annetaan väriä tikityksillä ja ulvahduksilla.

Sovitukset ovat monipuolisia. Ja vaikka joskus tavaraa on paljon, kuningas on kaiken pohjalla oleva sävellys, kaikki muu on sille alisteista. Täytyy myöntää, että musiikin runsaus ja lukemattomat yksityiskohdat hukkuvat autokuuntelussa. Kuulokkeet esiin!

Pekka

————————————-

23.5.2016

Autossa soi

Paul Wellerin viime vuonna ilmestynyt ”Saturns Pattern” – raskaalla sähköisellä poljennolla ja rupisella, särkyneellä laululla ensiaskeleensa polkaiseva kiekko. Nimikappale mainiota pianovetoista poppia, taustalla tapahtuu paljon. Samaa sarjaa on ”Going My Way”, verrokkeina Paul McCartney ja hänen äärihienot melodiansa, monikerroksisuudessa myös Beach Boys!

Alun perin ajatuksena oli kritisoida ja kyseenalaistaakin Paul Wellerin nykykuntoa, albumin muutama yksinkertaisempi biisi kun tuntui kovin heppoisin eväin ruokitulta. Soittokerrat ja muutamat loisteliaat kappaleet muuttivat mielen. Esimerkiksi ”Phoenix” on yksinkertainen Style Council -aikakauden lapsi, tehokkaasti eteenpäin pumppaava, monikerroksinen, maukkaan melodisesti harhaileva. Biisissä on jotain yhtä englantilaista kuin Traffic-yhtyeessä: yhdessä tekemisen riemua, orgaanista kehittelyä, kumpuja ja laaksoja.

”These City Streets” on yhtä vakuuttava, yli kahdeksan minuuttia levollista ja sielukasta Curtis Mayfield -tunnelmaa. Väriseviä kitaroita, kosketinjousia, kaiutettua laulua… että yksinkertaisuus voikin olla kaunista! Juuri nyt en ymmärrä yhtään alkuperäistä kritisointiajatustani.

Pekka

————————————–

7.5.2016

Autossa soi

Vuoronperään Joakim Berghällin ”Dialogues I” (2013) ja ”Dialogues II” (2014). Ykkösellä saksofonisti Berghäll käy vuoropuhelua vierailevien pianistien kanssa, toisessa osassa Berghällin keskustelukumppaneina ovat maan eturivin kitaristit, kaikki sävellykset ovat Berghällin. Ja kuten kansissa mainitaan, kaikki ovat liveottoja (joissain biiseissä kitaristien loopit lisäävät syvyyttä).

Monipuolinen Berghäll tunnetaan mm. Ismo Alangon, Tsuumi Sound Systemin ja Helsinki-Cotonou Ensemblen riveistä.

Berghäll on huomaavainen ja kohtelias isäntä. Hän ei päsmäröi keskusteluja ja jätä vieraitaan lyhytsanaisiksi kommentoijiksi, vaan pianistit ja kitaristit ovat vähintäänkin tasavertaisiaan. Kohteliaisuudesta kertovat Bergällin sävellykset: hän on huomioinut kunkin vieraan yksilöllisen tyylin ja vahvuudet. Niinpä jos saksofonin – olkoonkin, että värivariaatioina ovat sopraano, altto, tenori ja baritoni – ja pianon sivistynyt keskustelu kuulostaa luettuna perin kuivalta, Berghällilla on taito sukeltaa sävellyksillään ja tyylivalinnoillaan vierailijan nahkoihin. Esimerkiksi duetot Iro Haarlan, Juha Kujanpään ja Seppo Kantosen kanssa ovat erityisen osuvia, muita pianisteja väheksymättä.

Ja kitaristit: maan ehdoton eliitti (mm. Jarmo Saari, Timo Kämäräinen, Kalle Kalima, Marzi Nyman). Näistä kahdesta levystä ”Dialogues II” tarjoaa ehkä enemmän variaatiota, sillä kitara – ja vahvistin – tarjoaa siihen enemmän soundillisia mahdollisuuksia. Millään ’halolla päähän’ -freellä levy ei tylytä, Berghällin ja Markus Pesosen ”Tunnel 57” sekä Kalle Kaliman kera duetoitu ”And Life Will Get Better And Better” karistavat hilseen ehkä tehokkaimmin. Myös ”Ronkeli” sekä Jukka Orma tarjoavat tangorytmistä sähköiskua. Pääasiassa ollaan kuitenkin melodisissa, ilmavissa ja rauhallisissa sfääreissä. Mainio on esimerkiksi Olli Haaviston liukukitaran viipyilevä aavikkotunnelma, Jarmo Saaren koukeroinen ”Virtauksia I: Undercurrent” sekä Timo Kämäräisen äärimelodinen liukasluikku ”Virtauksia II: Tavallinen Virtanen”.

Loppukaneettina paljastan, että en näitä autossa ole ensipuraisua lukuun ottamatta kuunnellut. Liian meluisa paikka tällaiselle sunnuntai-iltapäivän nautittavalle meditaatiomusiikille. Mut kun toi otsikko nyt jäi tonne, niin jääköön.

Pekka

———————————-

25.4.2016

Autossa soi

Jimmy Webbin ”Ten Easy Pieces”, miehen omia pienimuotoisia tulkintoja klassikkobiiseistään vuodelta 1996. Kosminen yhteensattuma, sillä just kohta kuulinkin miehen tulevan Huvila-telttaan elokuussa – sumaa kasvattaa vielä töllöstä tullut järisyttävä ja järkyttävä Glen Campbell -dokkari ”I’ll Be Me”. Campbell on mielestäni Webbin teosten definitiivinen tulkki. Esimerkiksi ”Wichita Lineman”: autiomaata silmänkantamattomiin halkova maantie, pohjaton ikävä – ja Campbellin soinnukas, kaipauksen sävyttämä ääni. Auringonpolttamat, alitajuntaan juurtuneet aloitusnuotit ovat niin teräviä, että halkaisevat sydämen.

”Ten Easy Pieces” on pääosin yhtä kuin Webb ja piano. Ei Webb itsekään mitätön tulkitsija ole, siitä kertovat hänen soololevynsäkin. Ja sävellykset ja sanoituksethan kuuluvat jo kevyen musiikin kaikkien tunnistamiin ja tuhannesti versioituihin klassikoihin. Nämä riisutut versiot paljastavat teosten ytimen: toisiaan tukevat ja vahvistavat sanat ja sävelet, esimerkkinä vaikkapa ”Highwayman”.

Ammatillisesti, musiikintekijänä, Webb kuuluu sarjaan ”käsityötaitoa ja korkeampaa inspiraatiota” – varsinkin uransa vauhdikkaan alkuvaiheen kielikuvat ovat koskettavia ja monitulkintaisia. Ja kyllä niitä on tulkittukin!

http://www.newsday.com/entertainment/music/jimmy-webb-discusses-famous-lyrics-in-macarthur-park-1.9477080

Pekka

————————————

7.4.2016

Autossa soi

viime vuonna ilmestynyt englantilaislaulajattaren debyytti, eli Olivia Chaneyn ”The Longest River” (Nonesuch, 2015). Musiikki äärimmilleen jalostettua kaunista britti-folkkia, sävellykset ja sanoitukset lähes tyystin omia. Lauluääni puhtaista puhtain, kuin Judy Collinsin, Sandy Dennyn ja Kate Bushin risteytys.

”The Longest River” saa kuuntelijan nöyräksi, samaan tapaan kuin esimerkiksi Gillian Welch ja Sandy Denny parhaimmillaan: ollaan perimmäisen musiikin äärellä. Musiikin, joka on aina ollut olemassa. Musiikin, jonka Chaney on nyt onnistunut kauhomaan ja siivilöimään eetteristä levylleen. Instrumentteja on äärimmäisen vähän, suurin osa Chaneyn itsensä soittamia. Runollisesti ilmaistut parisuhdedraamat elävät tässä päivässä, vaikka viittaavatkin välillä perinteeseen.

Chaneyn ilmaisussa on myös taiteellinen juonne, vaaran aavistus, joka lupaa hyvää seuraavaa levyä ajatellen.

Pekka

—————————————–

22.3.2016

Jon Andersonin ja Jean-Luc Pontyn joukkorahoituksen turvin tehty, Anderson Ponty Bandin nimissä julkaistu ”Better Late Than Never”. Alun perin näiden kahden virtuoosin paritus tuntui epäsuhtaiselta. Pontyn olin tottunut tuntemaan taitavan, kulmikkaan ja joskus haastavankin jazzrockin viuluvirtuoosina. Vaikka musiikillisesti lennettiin sfääreissä, instrumentaalinen taidokkuus oli raadollisen työstön tulosta. Anderson taas oli leimannut Yesin ja Vangeliksen enkeliäänellään ja kosmisilla sanoituksillaan – ylimaallista ja kohottavaa.

”Better Late Than Never” profiloituu enemmän Andersoniin, osin sen vuoksi että muutaman uuden biisin lisäksi mukana on versioita Yes-klassikoista. Hänen lauluäänensä on edelleen kuulas, ihan mielelläni kuulen Andersonin tulkintoja mm. tutuista aiheista ”Roundabout”, ”And You And I” ja ”Time And A Word”. Kappaleita ei ole pistetty atomeiksi, vaan pääasiassa hyvinkin entisenkaltaisina säilyneisiin sovituksiin on nipistetty Pontylle soolotilaa – juuri sen verran, että hänen osuutensa oikeuttaa krediittiin Andersonin rinnalla. Sooloissaan Ponty mukailee melodioita, tärykalvoja repiviin vingutusepisodeihin ei ryhdytä.

Ehkä ”Owner of a Lonely Heart” on jo liiankin kulunut. Ehkä ”Time And A Word” yrittää turhaan kosiskella reggaesovituksellaan. Ehkä ”Wonderous Stories” livahtaa pianoviihteen puolelle. Ehkä eniten vääntöä tarjoaa ”Roundabout”. Andersonin äärimelodinen pop-sensibiliteetti voitelee välillä siirapilla, usein se kuitenkin miellyttää.

Pontyn ja Andersonin uudet kappaleet kulkevat progerockin keskitiellä. Vaikka miellyttäviä ja melodisia kuunteluelämyksiä ovatkin, ne eivät välttämättä muodostu yhtä aikakautta, musiikkityyliä ja yhtyettä profiloiviksi klassikoiksi. Olisiko se näillä kilometreillä enää mahdollistakaan?

Pekka

——————————–

Folio Oliot: Joutilas

Juuen, en tämän tyylin spesialistiksi voi todellakaan itseäni kutsua muutaman kymmenen kuunnellun ja kuullun – pääasiassa kotimaisen – levyn perusteella. Joidenkin rap-kiekkojen teräksinen kylmyys on vierottanut hetkessä, toisten laiska läiskintä olisi varmaan vaatinut kahvia lupsakkaampaa. Tunnustaa kuitenkin täytyy, että vaikka sielu värisee epävarmuudesta (koen olevani heikoilla jäillä), jalka usein napsaa, pää nytkyy ja kielikuvat hykerryttävät. Varsinkin silloin, kun tutut rytmi- ja melodiakuviot – uskallan kai sanoa biitit, irrottavat vinon hymynkareen: sitä on sitten kuunneltu ja kunnioitetaan vanhoja mestareita. Tai ”lainataan”, niin kuin tähän kulttuuriin taitaa kuulua.

Kuten Folio Oliot ja ”Kunnes se spittaa” – kuulenko Paul McCartneyn ensimmäisen soololevyn ”Momma Miss American” keinuvan biitin?! Yup. No, hyvää kannattaa referoida. En tarkoita, että Folio Oliot, kotoisin ilmeisestikin Vantaan metsistä, perustaisi ”Joutilas”-omakustanteensa lainoille, sillä enemmistö rytmeistä lienee omia. Ilahdun myös yllättävien musiikkityylien reippaasta ja lahjakkaasta hyödyntämisestä: irkku-hip-hop, anyone? Sitä on ”Kippis” – ei aiheeltaankaan miljoonien mailien päässä pub-singalongeista. ”Hyvii fiiliksii” lähestyy samettista, tarttuvaa nykysoulia.

Eilen kuuntelin Ralph Lundstenin ”The Dream Masterin” vuodelta 1986. Samanlaista viileää syntikkamattoa tarjoaa isoksi paisuva ”Mitä mä kykenen”, toki rytmit ovat iskevämpiä. Biletystä, joutilaisuutta, työn orjuutta – näistähän on laulettu iät ja ajat, niistä Folio Oliot eli Jose Overdose ja Messy Micc sanailevat sujuvasti nytkin.

Mietin, onko tässä samanlainen sukupolvikuilu kuin meidän beat- ja rockpataan pudonneiden ja vanhempiemme humppa- ja tangosukupolven välillä? Voiko sen ylittää uskottavasti jos yrittää? Päätän yrittää, kun huomaan nuoremman sukupolven arvostavan myös menneisyyttä.

Pekka

————————–

Autossa soi 21.2.2016

pitkän linjan kitaristi Ilkka Rantamäen lähes täysininstrumentaalinen ”Letters from Dark Country” vajaan vuoden takaa. Albumi on pitkä – peräti 17 kappaletta. Koska monissa biiseissä on lisäksi useampia osia, mietinkin ensimmäisen kuuntelun jälkeen, onko Rantamäki hajottanut itseään liikaa? Riittääkö maistuvia sattumia jokaiseen siivuun?

No, levy ei ainakaan päästä kuuntelijaansa helpolla. Tyylilajit vaihtelevat, kanssasoittajia on runsaasti, pääinstrumenttikin on välillä – useimmiten – sähköinen, toisaalla akustinen, myös muut kielisoittimet pistäytyvät tuomassa väriä. Sähköistä bluesia vahvalla jännitteellä, äkkiväärää progetiluttelua, kauniita kitaravinjettejä, elokuvamaisia tunnelmia, hippimeininkiä Intiasta.

Rantamäki osaa itsehillinnän taidon: jokaista kulmaa ei piirretä täyteen, kuuntelija saa suvantoja. Vaikka biisit ja toteutus ovat taidokkaita, ehjiä ja tyylikkäitä, sekä vaihteluakin on kiitettävästi, loppupuolella kuuntelijaa uhkaa uuvahtaminen: runsaus voi olla myös taakka.

Pekka

—————————

Autossa soi 12.2.2016

Seppo Tynin ensimmäinen soololevy vuodelta 1995, ”Juhlat Suulissa” eli ”A Musical Night”. Monipuolinen ja taidokas kokonaisuus kuin mikä! Kitaristina Tyni on aivan ässä, mieheltä taittuu sujuvasti tyyli kuin tyyli, ”Haavan” heavyväännöstä southernpikkailuun (”Karjalanpiirakkaa”), lyijynraskaasta askelluksesta (”Kuunari katoaa”) jazzsoinnutteluun ja lirutteluunkin.

Jos on Tyni kitaristina räiskyvä ja tyylitaitoinen, niin myös säveltäjänä ja sovittajana hän osoittaa taitoa ja kypsyyttä. Biisien kirjo on huima, kokonaisuus instrumentaalisesti rikas ja toistuvaa kuuntelua kestävä. Rytmiryhmä Anssi Nykänen ja Harri Rantanen puskee orgaanista komppia, Takku Ylisen ja Tapani Rinteen puhaltimet heittävät rattaisiin epäsovinnaisiakin kapuloita – maailma ei ole vielä valmis!

Nyt soivassa riffipohjaisessa ”Kreikkalaiset häät” -jamituksessa Tyni lurittelee liukkaasti, vääntää Jeff Beck -vaihteella jylhää sooloa, tikittää pistävästi. ”Pidempi reitti” lopettaa albumin ilmavasti laukkaavassa Pat Metheny -tunnelmassa. Pidän!

Pekka

———————————-

Autossa soi

Saaga Ensemble ja ”Kuullella” (2015) – ”suomalainen etnopop”, lukee kirjaston luokittelussa. Kyseessä on varsinainen folkpopin superyhtye, ovathan mukana mm. Soila Sariola (laulu), Vilma Timonen (kantele ja laulu), Milla Viljamaa (harmooni ja laulu) ja Tommi Asplund (viulu). Kuten olettaa saattaa, moniäänisellä laululla ja laululla yleensä on suuri merkitys, onhan Sariola tuttu lauluyhtye Rajattomasta.

Ja voi veljet sitä laulua! Yhdessä ja erikseen, pehmeän samettista ja herkkää, tarpeen vaatiessa noustaan barrikadeille (”Vihainen mies”) – joskus mieleen muistuu utuinen Clannad, toisaalla liekehtivä Ultra Bra. Melodioissa on suomalaista kaihoa, sanoituksissa melodraamaa. Laulu, sävellykset, sanoitukset ja hienoviritteinen instrumentaatio tukevat toisiaan täysin saumattomasti.

Saaga Ensemble ja vuoden kansanmusiikkilevyn tittelin ”Liki”-kiekollaan voittanut Freija operoivat samoilla taajuuksilla. Freija on näistä kahdesta ehkä mullantuoksuisempi, Saaga Ensemblen näen kesäsunnuntain kirkkaina kumpupilvinä. Itselleni ”Kuullella” on yksi viime vuoden parhaita levyjä ja ”Peloista pois minut nostat” yksi parhaista kappaleista.

Pekka

————————

Autossa soi

Premiata Forneria Marconin ”L’Isola di Niente” eli alkukielinen ”The World Became the World” (1974). Enpä edellisestä, kaukana menneisyydessä tapahtuneesta kuuntelustani muistanut, kuinka mahtipontista, ennakkoluulotonta, dramaattista ja yltiöpäistäkin musiikkia nämä Italian pojat aikoinaan tekivät.

Esimerkiksi nimikappaleessa PFM yhdistää täysin luontevasti polveilevan sähköisen progen, italialaisen melodisen iskelmäperinteen sekä oopperan ja kirkkomusiikinkin. Vaikka elementtejä on tuhottomasti, kaari selkenee useammalla kuuntelulla – yli 10 minuuttia menee siivillä, ja kiihottaa toistoon.

Kyllähän levyltä lähinnä brittivaikutteet kuuluvat, mutta PFM on osannut nerokkaasti kutoa niistä ja oman maansa rikkaasta musiikkiperinteestä melodisen ja värikkään, lempeänkin mosaiikin. Vaikka välillä tikataan ankarasti, melodisuudesta ei tingitä!

Pekka

—————————————-

8.12.2015

Autossa soi

Ruthie Foster ja ”Promise of a Brand New Day” (2014), olisiko hänen kahdeksas tai peräti yhdeksäs albuminsa. Jo kohta parikymmentä vuotta rhythm&bluesia tahkonnut Foster oli itselleni jäänyt vain nimeksi muiden joukossa. Ränttätänttä-ennakkoluuloni kuitenkin rapisivat, ja huomaan pyörittäväni tätä viimevuotista levyä ripiittinä.

Laulajana Foster on väkivahva. Ei kuitenkaan mikään huutaja, vaan nyansseja löytyy akustisempiinkin kappaleisiin. Yhtyeen sointi on orgaaninen, kitaristi Chris Bruce, kosketinsoittaja Jebin Bruni, rumpali Ivan Edwards sekä basisti ja samalla tuottaja Meshell Ndegeocello hallitsevat myös hiipivän ja hiillostavan grooven (”It Might Not Be Right”, ”Believe”).

Rauhallinen pianovetoinen soulbiisi ”Learning to Fly” vakuuttaa puolestaan Fosterin monipuolisesta laulu- ja sävellystaidosta. ”Complicated Love” on komea, akustinen folk-balladi, samoin päätösbiisi ”New” – Joan Armatrading -osastoa.

Repeat.

Pekka

————————————

4.12.2015

Netissä soi

Emitt Rhodes ja ”Isn’t It So” – esimakua joukkorahoituksessa olevalta, kauan odotetulta ”Rainbow Ends” albumilta (www.pledgemusic.com). Miehen ensimmäinen, äärimelodinen, upporomanttinen ja kuin viereisessä makuuhuoneessa hieman kotikutoisesti äänitetty kiekko 70-luvun ensimmäiseltä vuodelta on iskostunut niin vahvasti selkärankaan, että ”Isn’t It So” kuulostaa jopa valjulta. No, onhan välissä yli 40 vuotta…

Pitäisi löytyä täältä: http://www.brooklynvegan.com/archives/2015/12/emitt_rhodes_re.html

Kappale on toki kaunis. Toteutus on sitten 70-luvun lopun pehmorockia – aika yllättävää, vaikkakin samalla saralla ovat huseeraneet joltisellakin menestyksellä esimerkiksi Matthew E. White ja Natalie Prass. Onko mallia otettu sieltä? Eihän siinä muuten mitään, mutta kun koskaan et muuttua saisi!

Yllättävää on Rhodesin ääni: se on yhtä vahva ja sointuva kuin silloin joskus. Toivon, että albumilla on myös ryhdikkäämmin toteutettuja biisejä, sillä onhan mukaan saatu mm. Jellyfish-miehiä.

Pekka

————————————

22.11.2015

Autossa soi

Laura Moisio ja ”Ikuinen valo” (2015) – kokeilevaa laulelmaa vai kuinka tätä nyt lokeroisinkaan. Siinä missä yhteen aikaan pinnalle pulpahteli vihaisia nuoria naisia, nyt sieltä täältä nousee omaa ääntään etsiviä, laulaja-lauluntekijämuottia venyttäviä viehkoja kokeilijoita. Muistelen kuulleeni Moisiota aiemminkin, muistikuvat taisivat tallentua positiivisina. Olivatko kaksi aiempaa albumia näin omaperäisiä, vai kuuluiko niissä perinne vahvemmin?

Eniten tämä uusin muistuttaa ehkä Mirel Wagneria vahvoine lauluilmaisuineen ja sakeine tunnelmineen. Moision biisit ovat sovituksellisesti rikkaampia, kokonaiskattaus tarjoaa enemmän väriä ja vaihtelua, hänen äänessään on vahvaa ja rohkeaa särmää. Keijukaispoppia tämä ei ole: ”Ikuinen valo” kaipaa keskittynyttä kuuntelua.

Pekka

———————————–

11.11.2015

Autossa soi

vieressä istujan totaalisen kyllästyksen partaalle ajanut Jessica Pratt ja ”On Your Own Love Again” (2015). On kuulemma yksitoikkoista ja -totista ujellusta, akustiset biisitkään eivät eroa toisistaan.

Osa matkoista taittuu tämän levyn onneksi yksin.

Akustistahan tämä on, Prattin itsensä äänittämää jopa. Hieman lapsenomainen laulu, näppäilty akustinen kitara, joitain päällekkäisäänityksiä – resepti on yksinkertainen. Lauluäänensä on melodinen, sävellyksissä harvemmin tavattuja kiemuroita ja vapaalta kuulostavaa assosiaatiota malliin Tim Buckley ja alkuaikojen Joni Mitchell. Runotytöksi Pratt on liian vapaa sielu.

Ja se ”Back, Baby” -biisi – nostalginen, aivopoimuja nuoruuden muistoilla hellivä. ”Yksitoikkoinen ujellus” saakoon siis jatkua, kauan.

Pekka

—————————————-

5.11.2015

Autossa soi

Mahalia Barnes & The Soul Mates -konglomeraatin ”The Betty Davis Songbook” (2015), kanteen on vielä printattu että ”Featuring Joe Bonamassa”. Netti kertoo, että kyseessä on australialaisen rock-ikonin Jimmy Barnesin tytär.

Tätähän en etukäteen tiennyt, kun poimin levyn Betty Davisin – rhythm&bluesin, soulin ja rockin villinaisen nimen innoittamana kuunteluun. Betty Davisin albumit pyörivät joskus tiiviisti, kunnes kohtalo (suomeksi: rahapula) meidät erotti. Muistelen, että niiden intensiivisyys oli aika äärimmäistä laatua, polla ei pitkää pyöritystä kestänyt. Uudelleenostoslistalle, ehkä.

Kyllä Mahalia Barnes Daviksensa on sisäistänyt. Rytmisesti keittävä tuhti rock-pohja, hevimpi kuin the Meters, Bonamassan ja Franco Raggattin viiltävät soolot ja tiheät rytmit ovat jo itsessään kunnioitusta herättäviä. Barnesin villinaisversiossa on Daviksen lisäksi Tina Turneria, käheyttä, kiihkoa ja vatkausta. Kuin hehkuvana sinkoilevaa laavaa eläimellisesti sykkivän rock-tulivuoren huipulla.

Vakuuttava!

Pekka

———————————

30.10.2015

Autossa soi

Ilona ja Huvina -yhtyeen (tai projektin) ”Aulis” (2006) – sattumanvaraisesti kirjastosta kouraistu ”suomalainen etnopop” -osastoon luokiteltu huiman omaperäinen kiekko.

Ilona Korhosen – sanat ja sävellykset sekä laulu – maailma on tämän perusteella viaton, lapsenomainen, kiihkeä, levoton, railakas, kaipaava ja estoton. Koskapa en Ilona Korhosesta tiedä yhtään mitään, opin Aksentti-lehdessä olleesta arviosta, että ”Ilona ja Huvina on muusikkona ja tutkijana toimivan Ilona Korhosen kansanmusiikkipopbändi. Ainakin kahta omaa kokoonpanoa ja yhtä kuoroa luotsaava Korhonen osoittaa kyllä näillä projekteillaan olevansa musiikin ammattilainen myös käytännölliseltä kannalta.”

Laulelmia nämä ovat, ehkä soitinnusten perusteella etnoa: mm. harmooni, viulu, kontrabasso ja huuliharppu ovat väliin villejä, välillä kaihoisia, aina taidokkaita. Soittajien nimet ovat tuttuja monista yhteyksistä ja kansanmusiikkiyhtyeistä (mm. Eero Grundström, Lassi Logrén). Juuret ovat siis kansanmusiikissa, toteutusta on siemennetty isolla kädellä omaperäisyyttä.

Ehkä hieman rosoinen ja raisu, siksi niin piristävä!

Pekka

—————————————-

20.10.2015

Autossa soi

Mikko Hassisen nimellä julkaistu ”Elektro GT” (2014) – erittäin sähköinen ja jäntevä instrumentaalinen kokonaisuus, jolla maan kärkipään jazz- ja jazzrock-muusikot loistavat. Rumpali Hassisen – joka on säveltänyt kaikki biisit – lisäksi levyllä soittavat Jorma Kalevi Louhivuori (trumpetti), Timo Kämäräinen (kitara), Aki Rissanen (koskettimet), Lauri Porra (basso) ja Mongo Aaltonen (kongat).

Ytimessä on yhtyesoitto, sähköinen big band, vaikka välillä muusikot nousevatkin pulpeteistaan, kuten juuri nyt laukkaavassa ”Samarin”-biisissä Kämäräinen. Samainen velho vetäisee ”Thermo Gear Softissa” varsinaisen mahtisoolon! Sitten hiljennytään ”Nightwish”-yökerhoballadiin, ja kuunnellaan Rissasen pianosoolo Hassisen vispilöiden katveessa. Akustistakin siis löytyy.

Monipuolinen, melodinen, sopivan sykkivä kiekko sieltä jazzin ja rockin rajamailta.

Pekka

—————————————–

8.10.2015

Autossa soi

Neil Youngin ”A Letter Home” – levy, jonka kuuntelemisesta pyrin laistamaan, ja joka sujahti soittimeen vain velvollisuudesta. Pidin vanhanaikaista kerralla purkkiin rupineen kaikkineen -tallennusta Jack Whiten äänityskopissa ja tarkoituksellisen rosoista äänenlaatua puhtaana julkisuuskikkana. Biisit lisäksi covereita, mukana kaksi puheenpätkää taivaaseen, aikoja sitten edesmenneelle äidille. Miksi Neil, miksi – etkö muuta enää keksinyt?!

Juu, julkisuuskikkahan tuo rustiikki tyylittely tietysti osin on, mutta perskele sentään toimiva sellainen! Johtunee suurelta osin biisivalinnoista, jotka korostavat lohduttavan surumielistä nostalgiaa. Jo ensimmäinen kappale, Phil Ochsin ”Changes” nostaa palan kurkkuun. Osin sydäntävääntävän kappaleen, osin tekijän traagisen kohtalon, osin myös Youngin tulkinnan vuoksi. ”Reason to Believe”, Tim Hardinin hapuilevan ja epävarman parisuhdekuvauksen mestariteos sekä Gordon Lightfootin ”Early Morning Rain” ja ”If You Could Read My Mind” upottavat ajatuksiin.

Nostalgialla on toki sormensa pelissä, mutta tähän ajanjaksoon elämässä se istuu enemmän kuin hyvin.

Pekka

—————————————–

22.9.2015

Autossa soi

Michael Head And the Strands ja “The Magical World of the Strands” (1997, uudelleenjulkaisu 2015) – ja mikä mahtava USA:n länsirannikon levy, joka on kuitenkin syntynyt Englannin länsirannikolla, Liverpoolissa! Headin aikaisempia yhtyeitä olivat ainakin The Pale Fountains ja Shack, molemmissa oli mukana kitaristi-pikkuveli John Head. The Pale Fountainin levyt taitavat jostain hyllyn uumenista löytyäkin, ilmestyiväthän ne jo 80-luvun puolivälin tienoilla, jolloin elin kiihkeimmän musiikkiharrastuksen jälkipoltossa. Shack sen sijaan jäi täysin työ- ja perhe-elämän jalkoihin.

Mutta ”The Magical World…” kyllä käskee kääntymään kannoilla ja kääntämään kelloa taakeppäin. Arthur Leen Love, the Byrds, Simon & Garfunkel, vähän Eric Matthews ja naapurimaan the Amazing – siinä mielleyhtymiä. Kaikuisaa, akustisvoittoista, melodista ja helpon kuuloista, jousilla koristeltua, kevyin käsin svengaavaa, aurinkoa ja pitkää hiekkarantaa.

Kuten ”Forever Changes”, albumi kestää kuuntelua: kappaleissa on suuresti tyydyttäviä sovituksellisia käänteitä, hiveleviä melodiakulkuja ja jousikoristeita. Levyn tekoon meni vakoillun tiedon mukaan kolme vuotta, mutta se kannatti!

Pekka

————————————————–

1.9.2015

Autossa soi

Dave Lindholmin ja kumppaneiden ”Ken elää, ken näkee. Ken B.” (2013). Myönnän auliisti, että en ole pysynyt Daven julkaisujen perässä – paljon on varsinkin parin viimeisimmän vuosikymmenen aikana ilmestyneistä kuulematta. Ja ennen kaikkea kuuntelematta, sillä jotkut puolikorvaisesti sohaistut kiekot eivät ole jättäneet mitään mielen perukoille.

Niinpä tämä parin vuoden takainen kiekko yllätti nöyrällä kypsyydellään: ei uhoa, ei turboa, ei revitystä. ”Hoida puut” ja ”Harvinainen & kallis vaate” sekä ”Machentaa” ovat rentoa country-rockia, instrumentaali ”Auringonlaskun jälkeen” leijailee ”Albatrossin” tuulissa, useampiosainen ja kokeileva, Bluesoundsmaisen hypnoottinenkin ”Nukuttaa” ottaa kaiken sen ajan, joka sen on ennen Nukkumattia otettava, kaikki lähes yhdeksän minuuttia. Siinä ei ole yhtään sekuntia liikaa.

Ihmissuhteet, epätäydellisyydet ja tietysti rakkaus – ikuiset aiheet, joista näihinkin biiseihin on riittänyt ammennettavaa. Hieno kokonaisuus!

Pekka

—————————————————-

20.8.2015

Autossa soi

The Jayhawks ja samanniminen debyytti eli s/t eli same title eli ”aka The Bunkhouse Album” (1986). Mark Olsonin mainio liiteteksti antaa anteliaasti kunniaa Charles Pine -nimiselle hahmolle, jonka näkemyksellisen sumplaamisen ansiosta kiekko saatiin julki, alunperin Pinen tarkoitusta varten perustaman Bunkhouse Records -levymerkin kautta.

Vaikka vasta ”Hollywood Town Hall” (1992) ja varsinkin sitä seuraava ”Tomorrow the Green Grass” (1995) nostivat yhtyeen genrensä suosikiksi, jo esikoinen kuulostaa hyvin valmiilta. Esikuva tosin kuuluu varsin selvästi, sekä biiseissä että soundissa. The Flying Burrito Brothers tulee eittämättä mieleen myös laulusta: Mark Olsonin voisi heikompana hetkenä sekoittaa Gram Parsonsiin. Yhdessä Olson ja Gary Louris laulavat kuin Parsons ja Chris Hillman konsanaan.

Vaikka joissain biiseissä Burrito Brothers kuuluu hyvin selvästi, on myös kappaleita, jotka voisivat sopia mille tahansa myöhemmälle Jayhawks-kiekolle. Sellainen on vaikkapa ”People in This Place on Every Side”. Gary Louris loistaa sähkökitaristina läpi levyn. Älyttömän valmis kiekko, kiitos siis Charles Pine.

Pekka

————————————————

13.8.2015

Autossa soi

Viktor Krauss ja pääosin instrumentaalinen ”Far from Enough” vuodelta 2004. Se kuuluisampi Krauss on sisar Alison Krauss, viulisti ja laulaja. Viktorin pääinstrumentti on basso, joten hieman arkailin levyn ostoa: ”basistin soololevy” ei tuntunut kovin vetävältä ajatukselta.

Onneksi ostin, sillä basso ei todellakaan ole levyn pääinstrumentti. Se on kitara, joita Kraussin lisäksi soittavat Jerry Douglas ja Bill Frisell, rummuissa on oman instrumenttinsa äijä Steve Jordan.

Aivan armottoman upeaa akustisten ja sähköisten kitaroiden kutomista, avaraa ja hypnoottista, sinisiä taivaita ja kuulaita syysilmoja. Ei kuitenkaan velttoa ja vetelää, vaan jämäkkää ja selkärankaista, vaikka kuningassoolot loistavatkin poissaolollaan. Kauniita ja ajattomia melodioita. Alison Krauss laulaa version Robert Plantin ”Big Log” -biisistä.

Olkoon tämä sitä americanaa sanan parhaassa merkityksessä.

Pekka

—————————————–

27.7.2015

Lautasella pyörii

Richard Swiftin ”The Atlantic Ocean” vuodelta 2009. Kuuntelin kiekon joskus puolihuolimattomasti laserajan varusteilla, mutta silloin levy ei herättänyt suuria tunteita. Entä tiedä johtuuko innostuminen uusintakierroksella vinyylistä vai mistä, mutta nythän tämä kuulostaa aivan erinomaiselta!

Poppia juu, mutta viehkoa sellaista. Harry Nilsson, Emitt Rhodes, Paul McCartney, Ben Kweller ja sitä rataa – rytmikästä ja äärimelodista. Kestää kuuntelua, herättää yhä uudestaan ihastusta. Pikkunättiä, ehkä vähän näsäviisasta, itse haluan tulkita motiivit kuitenkin rehellisiksi.

Nyt tuossa soi edeltävä levy ”Dressed Up for the Letdown” (2006) eikä sekään hassumpi ole.

Pekka

———————————–

11.7.2015

Autossa soi

Ron Sexsmith ja ”Carousel One”. Varmaa ja tunnistettavaa, äärimelodista Sexsmithiä – jo liiankin tuttua? Kyllä, tuttua ja turvallista ja sen vuoksi niin rauhoittavaa: maailmassa kaikki hyvin.

Jotain uuttakin olen kuulevinani.

Vahvasti erottuvat urut tuovat mieleen Nick Lowen sävykkään ”The Convincer” -kiekon. Vaikka elämässä on alakuloa, aina sieltä löytyy se kirkkaampi kehys. Siitä kertoo lohduttavasti esimerkiksi vahva ”Sun’s Coming Out”. Äärimelodisen puoliballadien vastapainoksi ”Getaway Car” tarjoaa rullaavan pianokuvion tukemana hytkyvää rhythm&blues-hytkettä, sävellys toteutuksineen voisi olla suoraan Paul McCartneyn kynästä. ”Lord Knows” on sävellyksellisesti niin peri-Sexsmith kuin olla voi: vetoava melodia, sovituksessa on pontta vaikkapa Graham Parkerin ja Rumourin malliin.

Omalla levylläni on kaksi bonusbiisiä, ”The Other Side” ja ”Is Anybody Going to San Antone?”, jälkimmäinen se paljon kaluttu country-klassikko, tunnetumpi näillä leveyksillä ehkäpä Doug Sahmin kuin Charley Priden hittiversiona. Yllättävä, rento, stilikan värittämä veto!

Pekka

————————————————

18.6.2015

Autossa soi

The Zombies ja ”Breathe Out, Breathe In” muutaman vuoden takaa (2011). Ilmestymisen aikainen kuuntelu ei muistaakseni aiheuttanut sen kummempia väristyksiä, “ihan mukava” lienee ollut mielikuva tuolloin. Toki levyn tutut äänenpainot ja sävellysten sävyt lämmittivät Colin Blunstonen ja Rod Argentinkin suurta ystävää.

Kertauskuuntelu – ja hämmennys: oliko tämä todella näin pirteä, melodisen popin parhaista perinteistä ammentava, konstailemattomasti ja aikuisesti sitä tulkitseva kiekko? Yhtyeen ominaispiirteet ovat ennallaan, ja hyvä niin: sykähdyttävät melodiat, Blunstonen sympaattinen ja pehmeä lauluääni, Argentin koskettimet, urut, sähköpiano, piano, harmoniat. Esimerkiksi ”Any Other Way” noine ominaispiirteineen solahtaisi luontevasti ”Odessey And Oraclelle”. Levyn päättää ”Let It Go”, hyvin englantilainen – joku käyttäisi sanaa pastoraalinen – Procol Harumistakin muistuttava levollinen ja harras hymni.

Albumi jatkaa ja ylläpitää kunniakkaasti kunniakkaan yhtyeen perinnettä. Uuttakin lienee joukkorahoituksen turvin tulossa.

Pekka

————————————————

8.6.2015

Autossa soi

Frazey Ford ja ”Indian Ocean” kuluvalta vuodelta, omillaan hänen toinen albuminsa, aikaisempana meriittinä muutama levy The Be Good Tanyas -yhtyeessä.

Fordin kihelmöivästi värisevän äänen, 60-luvun mullantuoksuiseen southern souliin kallellaan olevien sävellysten sekä jo mm. Al Greenin, Ann Peeblesin ja muiden Hi-legendojen taustalla soittaneen Hodges-veljestrion tiivis, analoginen kolmiyhteys on tuottanut ajattoman, tasalaatuisen ja kuuntelua kestävän kokonaisuuden. Lähin vertailukohta ”Indian Oceanille” taitaa olla Cat Powerin ”The Greatest”, jolla soittavat samaiset Hodgesit.

”Indian Ocean” kuulostaa samanaikaisesti tyyneltä, tyynnyttävältä ja syvälliseltä. Pinnan alla kuitenkin kytee ja kihisee: vaaran tunteessa on viehätystä ja voimaa.

Pekka

——————————————–

25.5.2015

Autossa soi

kertauksena Fleetwood Mac ja ”Then Play On”, yhtyeen kolmas albumi vuodelta 1969. Muistikuvat levyn musiikista sen ilmestymisajalta olivat hämärät, vaikka levyä tulikin kuunneltua. Ja aikakauden hittisinglejä enemmänkin. Rhinon muutaman vuoden takainen cd-versio sisältää sekä ”Oh Well”- että”Green Manalishi (With the Two Prong Crown)” -singlehitit. Varsinkin jälkimmäistä pidän yhtenä kaikkien aikojen parhaista rockbiiseistä ja -singleistä – tummasävyinen, mieletön intensiteetti ja sähkökitaroiden hirmumyrsky piiskaavat kuuntelijaa.

”Then Play On” on sen sijaan huomattavasti maltillisempi, oikeastaan aikamoinen tilkkutäkki. Yhtyeeseen kolmanneksi kitaristiksi Peter Greenin ja Jeremy Spencerin rinnalle pyydetty tuskin täysi-ikäinen Danny Kirwan toi mukanaan hieman alakuloisten kitaramelodioiden tajun. Ja vaikka Greeninkin sävelkynä kulki bluesista poispäin, kiekolle sopi kuitenkin pari runttausta. Jossain häivähtää Greenin uljas kitara ”In the Skies” -prototyyppinä. Vaikka yhden soinnun ympärillä jamitetut ”Fighting for Madge” ja ”Searching for Madge” kuulostavat välisoitoilta, niissä on kuitenkin sellaista sähköä ja jännitettä, että ukkosenjohdatin olisi paikallaan.

Spencerilta ei ole mukana yhtään hänelle tyypillistä Elmore James -slidepastissia tai rock’n’rollia, eikä mies taida levyllä paljon edes soittaa. Konserteissa Spencer sen sijaan pyöri kunnon showmiehen elkein. Ehkäpä hän keskittyi jo seuraavana vuonna ilmestyvään ensimmäiseen soololevyynsä.

Albumi jäi Peter Greenin viimeiseksi Fleetwood Macissa. Seurasi soolona julkaistu ”End of the Game” -jamikokoelma ja sitten pitkä hiljainen toipilaskausi. Yhtye jatkoi vaihtelevin kitaristein, Danny Kirwan kehittyi lauluntekijänä. Stevie Nicks-Lindsay Buckingham-kauden tuntevat kaikki. Seuraavaksi taidan kaivaa hyllyjen kätköistä ”Then Play On” -vinyylin, jonka muistelen toistavan hieman primitiivisen ja valtavan elämänhaluisen musiikin dynaamisena ja vaarallisen syttymisherkkänä.

Pekka

—————————————–

4.5.2015

Hattu päästä

promoottori Bruce Brodeenille ja kirjoittaja Ken Sharpille! Sillä ”Play On! Power Pop Heroes – Volume 2” -kirja tömähti lähipostiin: 772 sivua pääasiassa menneiden ja legendoiksi kasvaneiden powerpop-sankareiden kattavia ja kiinnostavia haastatteluita. Bruce Brodeen oli kyllä pitänyt ennakkotilanneet hyvin ajan tasalla missä mennään, sekä kirjasta että bonuksista. Oli siis tiedossa, että opus kasvaisi huomattavasti suunniteltua massiivisemmaksi.
Vaikka ykkösvolyymi oli jo melkoinen hunajapurkki, tämä kakkonen löi ällikällä!

Jos esimerkiksi Shoes, Dwight Twilley, Pezband, The Rubinoos, Flamin’ Groovies, Artful Dodger ja Cheap Trick sekä yhtyeiden edustama musiikkityyli purevat, tämä kirja on pakko-ostos. Painos on rajoitettu, siitä taidetaan vielä ottaa tilauksia toista painokierrosta varten. Opuksen kannessa ei turhaan lue Rick Nielsenin maukkaasti tyylitellyn kuvan yläpuolella ”Giant-sized special”. Sitä se on.

Sarja täydentyy Bruce Brodeenin mukaan vielä kahdella osalla.

Pekka

http://www.goodmusicguy.com

—————————————–

27.4.2015

Autossa soi

Wondermints ja ”Kaleidoscopin’”, 20 kappaleen kokoelma “early demos, album outtakes, and covers”. Omissa nimissään muutaman levyn julkaissut yhtye on ehkä paremmin tunnettu yhteistyöstä Brian Wilsonin kanssa sekä levyillä että kiertueilla.

Wondermintsin voimahahmojen Darian Sahanajan, Nick Waluskon ja Mike D’Amicon lisäksi tämän kokoelman tähdeksi nousee basisti Brian Kassan ja hänen biisinsä. Aivan täydellisiä, ajattomia powerpop-helmiä! Ajattomia sikäli, että niissä yhdistyvät 60-luvun hieman melankolinen melodisuus, 70-luvun sähköinen jäntevyys ja 80-luvun positiivinen etukeno.

Vaikka kyseessä on ”ylijäämä-kokoelma” pitemmältä ajalta – en tiedä, onko yhtye enää edes aktiivinen – ”Kaleidoscopin’” on aivan erinomainen ja kuuntelua kestävä.

Pekka

———————————————–

17.4.2015

Carolyn Wonderland

Malmitalolla oli positiivinen kokemus – ei maailmaa mullistava, mutta kyllä hän tunnollisen bluesrock-työmiehen ottein ammattiinsa paneutuvana voitti yleisön puolelleen. Wonderlandin ilkeä ja sorminäppärä kitarointi leikkasi sooloissa terävästi ilmaa, vokalistina hän seuraa ääntään säästämättä kotiosavaltionsa Teksasin legendan Janis Joplinin jalanjäljissä. Samaa uniikkia kihinää Wonderlandin äänessä ei ole, mutta tuskinpa keuhkojen pohjalle jäi vokaalipuristusten jälkeen montaakaan ilmamolekyyliä. Syvänpunainen hiuspehko sai kyytiä.

Tiukka trio – Wonderland, kitara ja laulu, Cole El-Saleh, koskettimet, myös basso-sellaiset sekä Rob Hooper, rummut – paiskasi ytyä nopeisiin, tapporiffipohjaisiin biiseihin (mm. ”Two Trains”). Hitaammat, soulahtavat kappaleet lepäsivät lähes täysin Wonderlandin tulkinnan varassa. Laina- ja omista biiseistä koostuva setti oli kuin monipuolinen drinkki, jossa maistuivat mutainen suovelli, syttymismisherkkä petrooli ja siunattu lähdevesi. Toki mukana oli myös ”Nobody’s Fault But Mine” -luokan tasoittavaa pohjavierrettä.

Osavaltionsa valioedustajia.

Pekka

—————————————————————

8.4.2015

Autossa soi

Gretchen Peters ja “Blackbirds” (Scarlet Letters, 2015), armottoman korkeatasoinen kokonaisuus tältä Lucinda Williamsin, Suzy Boggussin, Emmylou Harrisin ja Matraca Bergin hengenheimolaiselta. Ensivaikutelma petti ja sai melkein luovuttamaan: osa biiseistä ja niiden osista kuulosti monesti kuullulta, osa tyystin jonkun muun artistin säkeiltä, joissain näennäinen tuttuus sai jopa tarkistamaan krediitit. Rivien väleistä kuulen Jesse Winchesteriä, Eaglesia, Lee Claytonia, Wendy Waldmania, Jackson Brownea, Tom Russellia, Bob Dylaniakin, monia tuttuja sävelkulkuja.

Useampi kuuntelu paljasti kuitenkin sekä kappaleiden että toteutuksen voiman: Nashvillen parhaat soittajat, erinomaisen rikkaat ja monisyiset sovitukset. Ne tutut sävelten rykelmätkin kuulostavat kerta kerran jälkeen lämpimämmiltä. Vaikka esimerkiksi ”Nashville” on jo biisin nimenä väsynyt ja kaluttu, kappaleen alistunut mutta kuitenkin toiveikas auringonlaskun tunnelma ja levollinen askellus Jerry Douglasin harkittujen dobrokuvioiden saattelemana edustaa tyyliä koskettavimmillaan.

”Blackbirds” on hieno levy, kohtalokasta ja lämmintä sopivassa suhteessa.

Genre – kutsutaan sitä sitten americanaksi, country-rockiksi tai uudeksi countryksi – elää muutenkin vahvaa renessanssia. Esimerkiksi viimeisimmässä Uncut-lehdessä oli juttu otsikolla ”Are you ready for the country – A guide to Nashville’s new wave”, esimerkkeinä Kacey Musgraves, Brandy Clark ja Angaleena Presley.

Olisikohan tämä omalla musiikinseuraamiskaarellani neljäs vastaava aalto? Surffataan ainakin tämä vielä, jos laudalla pysytään.

Pekka

———————————————

2.4.2015

Ryley Walker ja “Primrose Green” (Dead Oceans, 2015) edustaa uutta ja vanhaa, tekniikkaa ja sielua. Vaikka Walker on jenkki, musiikissa on reilusti vaikutteita britti-folkista ja folk-jazzista.  Bert Jansch tulee mieleen sekä koukeroisista ja välillä koreistakin sävellyksistä että taidokkaasta kitaransoitosta. Vapaasti virtaavissa tulkinnoissa ja jazzahtavissa taustoissa on aika paljon Tim Buckleyn hippihenkeä, myös Van Morrisonin patoluukut avaavaa voimaa. Pitchfork-sivuston arviossa miehen laulusta lausuttiin vähemmän mairittelevasti. ”Ylitulkinta” ja ”jäljittely” taisivat olla käytettyjä termejä. Walkerin sanoituksille heitettiin myös tuhkaa: “unfinished end-rhyme exercises by a college student who has just discovered the Beats”.

Itseäni miehen tuhti ja itsevarmakin tulkinta ei häiritse, vaan antaa musiikille niin sanotusti munaa. Jossain haastattelussa Walker kertoi biisien syntyneen jammailusta ja kitarakuvioiden kokeilusta.  Ilmankos ne ovat ilmavia, ja kuuntelua kestäviä, melodioiltaan osin improvisoituja. Peter Walker, John Fahey, Robbie Basho ja Mike Cooper, uudemmista nimistä ainakin Steve Gunn talsivat samoja polkuja.

Tekohippi vai ei? Näyteltyä taiteellisuutta vai todellista paloa? Tästä lienee kysymys. Itse otan Ryley Walkerin musiikin sellaisenaan, as is, ilman turhaa filosofointia. Jos kerran musiikki vie, antaa sen viedä.

Pekka

——————————————

23.3.2015

Autossa soi

Matt Schofield ja ”Far As I Can See” (Provogue, 2014). Kuvittelin tämän olevan taas yksi sähköisten blueskliseiden kierrätyskeskus, mutta häiskä nykäisi maton kunnolla tuolta oletukselta. Kitaristina taitava ja tyylikäs, Schofield ei kuitenkaan sorry tyhjän toistoon ja tunteettomaan sorminäppäryyteen, vaan kitarasta löytyy se oikea sävy ja sopiva tyyli kuhunkin biisiin. Oli se sitten Allman Brothers -tyylistä solisevaa vuoristopuroa, ilkeämpää SRV-vääntöä, pitkillä liitelevillä sävelillä leikittelyä mallia Carlos Santana, rasvaista funkia tai Robin Trowerin mieleen tuovaa, kovalla volyymilla sekä harvoilla ja harkituilla sävelillä korppikotkan lailla liitelyä. Ei kai se kuitenkaan päälle käy?

Ääneen pääsee myös urkuri Jonny Henderson, rytmiryhmä Jordan John (rummut) ja Carl Stanbridge (basso) paiskivat hartiavoimin. Tähti on kuitenkin englantilainen, valkoistakin valkoisempi Schofield. Lauluäänensä on hieman sävytön, mutta se kitaransoitto!

Pekka

—————————————

17.3.2015

YouTubesta toistuvasti toistettua: Jessica Pratt ja ”Back, Baby”, levyltä “On Your Own Love Again” (Drag City, 2015).

Joku kommentoija sanoo daamin eräästä toisesta biisistä, että ”musiikkia toiselta aikakaudelta niille, jotka eivät nykyistä aikaa kestä”. Ehkä siksi olen juuttunut tähän itsekin. Sävelmässä on kaihoisaa nostalgiaa, välillä sydäntä kouraisee kuin vuoristoradan siinä kohdassa, jossa tajuaa vaunun kääntyvän vapaaseen pudotukseen. ”Back, Baby” pistää henkisen kantin polvilleen.

YouTubesta löytyy vanhalla, ilmeisestikin 70-luvun kaitafilmillä elävöitetty versio, jossa joukko nuoria aikuisia viettää huolettomia kesäpäiviä. Loistava kuvitus, joka vielä korostaa biisin menneen maailman lumoa. Sunshine poppiahan tämä on, vähän Free Design -yhtyeen hengessä toteutettua. Mutta eikös aurinko silloin ennen paistanutkin kirkkaammin?

Pekka

—————————————

7.3.2015

Autossa soi

Maritta Kuula ja ”Kuuluisaa sukua” (Castafiorello, 2014). Tämä kiekko on upea esimerkki siitä, mitä suoratoistossa menetetään ja miksi suosin fyysistä tuotetta, vaikka tämä nyt ei vinyyli olekaan. Kansitaide, julisteeksi aukeava sanaliite – persoonallinen paketti, joka korostaa musiikin kieroa twistiä.

Jo avausbiisit ”Tule tänne sitten kun voit” ja ”Bing Bong” vetäisevät pahaa-aavistamattoman kuuntelijan Kuulan omaan omituiseen ulottuvuuteen. Ensin mainitun huiman melodinen draama suurine kertosäkeineen ja kerrostalon kokoisine sovituksineen, hiipivine sivakointikomppeineen ja loistavan törkeine kitarasooloineen sekä jälkimmäisen lapsekas, aurinkoinen bossanova hillittömän höpsöine kertosäkeineen sekä juustoisine urkuineen avaa kuuntelijan reseptorit: mitä täältä vielä tuleekaan.

Sitten pamahtaa tarkoituksellisen kornisti ”Vaaleanpunaista”. Olisiko tältä kuulostanut Nylon Beat Spector-suodattimen läpi puristettuna?

Hillitön paketti, ihan omassa sarjassaan! Ja siinä oli vasta kolme ensimmäistä biisiä.

Pekka

———————————-

10.2.2015

Autossa soi

The Autumn Defence ja ”Fifth” (Yep Roc, 2014), Amerikan poppia ja pehmeää rockia. En ehkä kutsuisi tätä voimapopiksi, vaikka biisit onkin ladattu sielua riipaisevilla melodioilla ja kitarakuvioilla. Jo vuosia on ja off vaikuttaneen yhtyeen sydän, parivaljakko Pat Sansone ja John Stirratt – Wilcossakin vaikuttavat taiturit – hallitsevat klassisen pop-muodon täydellisesti. Sulavampaa kuin Wilco, myös pop-kaavamaisempaa.

Esimerkiksi avausbiisi ”None of This Will Matter” vääntää melodiaa haikean surumielisesti, sävellyksessä on samanlaista sulavaa vetoavuutta kuin Neil Finnin upeissa opuksissa. Siksakkaava, sympaattinen sähkökitarakuvio antaa biisille kakkostason. Varmaan yksi kaikkien aikojen parhaita avauksia, tarkennan kuitenkin että tässä tyylilajissa.

Yhdistelmä Badfingeria, Americaa ja Josh Rousea voi kuulostaa luettuna ällömakealta, mutta kuunneltuna se kyllä maistuu.

Pekka

autumndefense.com

———————————————-

26.1.2015

Autossa soi

Englantilaisen folkkarin Ned Robertsin samanniminen esikoislevy viime vuoden lopulta, rahoitettu näköjään IndieGogon avulla. Levy on äänitetty Los Angelesissa, tuottaja Luther Russellin (mm. Noah and the Whale, Richmond Fontaine) kanssa on päädytty musiikin tallentamiseen livenä neliraitanauhurille. Osin varmaan tästä syystä soundi on lämmin, pehmeä ja intiimi.

Robertsin sävykäs ääni muistuttaa nuorta James Tayloria, musiikkia voisi kuvata synteesiksi mainittua Tayloria, Jackson Brownea, Bert Janschia, Nick Drakea ja Paul Simonia. Englantilaisen folkin perinne kuuluu vain muutamassa biisissä, enemmänkin Roberts on universaali laulaja-lauluntekijä. Ja lupaava sellainen: biisit ovat hyvin valmiita, sanallisesti ja sävellyksellisesti toimivia tunnelmapaloja, eivät todellakaan raakileita tai aihioita.

Nuoren artistin itsensä taidokkaasti soittamaa akustista täydentävät tuottaja Russellin hienovaraiset kosketinlisät ja kakkoskitara, yhdessä biisissä tunnelmaa luo sello, toisessa tabla. Hieno debyytti!

Pekka

http://www.ned-roberts.com
www. facebook.com/NedRobertsMusic

—————————————————-

12.1.2015

Suhteellisuus on joskus koetuksella. Tähdenlennot varastavat huomion, vanha joutaa romukoppaan. Yhden hitin ihme julistetaan pelastajaksi, kymmeniä vuosia puurtanut kehäraakiksi.

Kirjoitan David Bowiesta, jonka uran mittavuus ja tekojen syvyys paljastuu esimerkiksi Mojo-saitin listauksesta: ”His 100 Greatest Songs”.

Sata!!!

Ja niiden ulkopuolelle jää varmaan toiset sata, joiden tasolle tähdenlennoilla ei tule ikinä olemaan asiaa.
http://www.mojo4music.com

Pekka

22.12.2014

———————————-

Autossa soi

”Caustic Love” (Atlantic, 2014), esittäjänä Paolo Nutini – nimenä monesti vastaan tullut, ennen tätä kolmatta kiekkoa musiikillinen anti oli kaikista listasijoituksista huolimatta kuitenkin todistamatta. Täytyy rehellisyyden nimessä tunnustaa, että olin osin Nutinin nimen vuoksi liittänyt mieheen harhaisia mielikuvia. Gigolo-poppia Italiasta? Euroviisupaatosta? Ei siis kiinnosta.

No, todellisuudessa nuori mies on neljännen polven skotti, ja musiikki välillä aika rankkakin sekoitus rhythm&bluesia, soulia ja rockia. Rankkuus tulee oikeastaan Nutinin äänestä: rosoisimmillaan Paul Rodgersia, jopa Joe Cockerin raspia, pehmeimmillään Marvin Gayen voisulaa, tavanomaisimmillaankin Terence Trent D’Arbyn vääntöä tai edellisen sukupolven edustajan Percy Sledgen paatosta.

Levyä on äänitetty useassa eri studiossa monessa maassa ‒ tähän on pistetty ruutia ja rahaa. Se kuuluu monipuolisuutena: kappaleiden tyylit ja niiden myötä laulutulkinnat vaihtelevat, kerrankin levyn pituus on oikeutettu. Vaikka monivaiheinen ja raskas tekoprosessi johtaa joskus ylituotantoon ja turboähkyyn, ”Caustic Love” onnistuu olemaan sovituksellisesti rikas ja soundillisesti tarpeeksi väljä.

Pekka

———————————

14.12.2014

Autossa soi

”Susien taajuuksilla / In Tune with Wolves” (Westpark / Rockadillo, 2014), mm. Värttinässä kannuksiaan ansainneen Riikka Timosen eli taiteilijanimi Riikan toinen soololevy. Uutta kansanmusiikkia, jossa perinteitä vaalivat melodiat ja usein luontoaiheiset riimitykset toteutetaan moderneilla soittimilla (mm. Senni Eskelisen sähkökannel ja Tero Pennasen hyvinkin synteettiset koskettimet, esim. ”Meren”). Sanat ovat pääsääntöisesti Timosen, säveltäjinä mm. Ville Laaksonen ja Eeppi Ursin.

Laulajana Timonen on taitava ja muuntautumiskykyinen: lämpimän tunteikas silloin kun sanat sitä vaativat (”Tuulella käyvä”, ”Mitä jos”), toisaalla taas hiipivän mystinen (”Outo vene”, ”Talo, tie ja me kaksi”), jossain raivokas ja tärähtänyt (”Heilahdin hulluuden puolelle”). Useammasta säveltäjästä huolimatta kokonaisuus on hyvin yhtenäinen, maanläheinen ja hieman kaihoisa, välillä alkukantaisen rytmikäs (”Vilu vierelläsi”).

Hilipatihippan-kansanmusiikkia, sankarisooloja ja äkkivääriä polskia tämä levy ei sisällä, vaan sen sijaan vahvoja tunnelmia tummista vesistä syvänvihreisiin aarnimetsiin. Käy sydämeen, virittää aivoja.

Pekka

————————–

8.12.2014

Autossa soi

Jukka Gustavsonin ja Hoedown-yhtyeen ”Mountain Information” (Rockadillo, 2014) – mahtava ja mahtavan monipuolinen kattaus eri musiikkityylejä, erinomaisia sovituksia, taidokasta soittoa, sielukasta laulua. Vaikka Gustavson on levyn maestro, Hoedownin osuus on sekin merkittävä: pitkäaikainen yhteistyö kuuluu luontevana tiimisoittona, kirittävinä sooloina ja nostattavina taustakuoroina.

Gustavsonin äärimmäisen melodiset sävellykset muodostavat kiekon ytimen. Toteutuksessa kuulen paitsi tietty Gustavsonia, myös mm. Stevie Wonderia ja Donald Fagenia – tämän levyn americana on tummempaa ja modernimpaa laatua, juurevuutta unohtamatta.

Esimerkiksi noin kahdeksan minuutin ”Love Peace Field Reel” rullaa vastustamattomasti Allman Brothers- ja Marshall Tucker Band -jamihenkeen vaihtuvine sooloilijoineen – ja heitähän kokoonpanossa riittää (Gustavson, Nikku, Kaartamo, Poijärvi, Haavisto). Topi Kurjen ja Masa Maijasen rytmiryhmä piiskaa kunnolla. Kurjen maukas, kevyt mutta äärimmäisen svengaava rummutus huimaa keikoilla. Kohokohta on myös henkevä ”I Need You Need Love Supreme”, laulajina Mika Kuokkanen ja Ninni Poijärvi. Poijärven keijukaismainen, lämpöä tihkuva ääni ei jätä kylmäksi. ”Howlin’ Wolf & The Blind Tigers” sukeltaa sameampaan veteen, tulkitsijana Esa Kaartamo.

Yksi vuoden kärkilevyistä!

Pekka

————————————–

24.11.2014

Autossa soi

Frankie Say Relax ja ”Such High Hopes” (Puu 2014), pääkaupunkilaisen yhtyeen esikoinen. Puhdasta poppia ilman kommervenkkejä, tärkeilyä tai teeskenneltyä hienostelua. Hienoa tämä toki on: puhdasta ja helmeilevää kitaraa (Joonas Keronen ja Lauri Halavaara), vahvaa laulua (Aura Päiväläinen) sekä elastista rytmiryhmää (Eero Vesterinen, basso, Juuso Virtanen, rummut).

Laulaja Päiväläisen ääni muistuttaa hämmentävästi Joan Osbornea, yhtyeen tyylissäkin on paljon samaa. Ehkä Frankie Say Relax on hieman popimpaa, ilman Osbornen säröä ja hänen nykyisen yhtyeensä rustiikkia. Hiekkapaperin sijasta puleerausta, parkin sijasta plankkia. Kaupunkilainen kevytversio ehkä?

Sujuvista biiseistä mieleen tulee myös Lady Antebellum sekä sen hunajaiset melodiat ja sliipatut toteutukset. Samoin muistelen Josh Rousen erinomaisen ”1972”-levyn melodisuutta: mielihyväreseptorit hyrisevät, mieli ajelehtii nuoruuden ikuisesti aurinkoisissa päivissä.

Frankie Say Relax pelaa melodiset korttinsa hyvin, ja pitää kieltämättä jenkkeihin leimautuvan tyylinsä kasassa.

Pekka

—————————————————-

17.11.2014

Autossa soi

isosti Snipe Drive ja Headfirst (Piss Poor Company, 2014), helsinkiläisen, ilmeisestikin jo viime vuosituhannella startanneen, nykyisin viisikoksi laajentuneen yhtyeen uutuus. Kuvaavaa, että levyä seuraavan vihkosen potretissa sohvalla rötköttävän bändiläisen ruhoon nojaa Pixies-kiekko. Tuon yhtyeen kiihkoon ja vinhasti iskevään kitaravalliin nojaa myös Snipe Drive.

Antti Huurinainen (laulu, levyllä myös basso), Pasi Viinamäki (rummut), Henna Vaarala (basso, ei mukana levyllä) sekä Jan Trygg ja Heikki Huurinainen (kitarat) liikuttavat samaa raskasta äänivallia kuin esimerkiksi Foo Fighters. Antti Huurinaisen laulussa kuulen Manic Street Preachersin vastatuulta puhkovaa etukenoa.
Puhdasta ääniaaltoa ja kitaravallia Snipe Drive ei toki ole. Jossain heitetään koukkuja kuin powerpopissa ikään.

Jokunen suvanto – ajatusviiva tai edes puolipiste – olisi keventänyt levytettyä kokonaisuutta, keikalla tukka toki voi olla putkella uljaasta, puhdistavasta mekkalasta.

Pekka

http://www.snipedrive.net

—————————————————

27.10.2014

Autossa soi

Aallotar-duon debyytti ”In Transit” (omakustanne, 2014), amerikkalaisen viulisti Sara Pajusen ja suomalaisen haitaristi Teija Nikun mukavan rento ja pingoittelematon kansanmusiikkipohjainen levy.

Niku on tässä maassa hyvinkin tunnettu ja taidoiltaan tunnustettu. Myös Pajusen sukujuuret johtavat Suomeen, vaikka hän onkin syntynyt Minnesotan Hibbingissä. Molemmilla on luonnollisesti kansanmusiikkitausta, vaikkakin eri mantereilta. Myös kieli erottaa – ja tällä levyllä yhdistää: jossain mantereita yhdistetään laulukieltä myöten (”Lauluni laulan”, ”Temporary” eli se tuttu ”Väliaikainen”). Daamien lauluäänet soivat hyvin yhteen, englanninkielisen Pajusen suomi on viehättävää.

Instrumentaaleissa kieli on yhteinen. Lehdistötiedotteessa on rakennettu teoria lapsuuden yhteisistä kansanmusiikkijuurista, jotka ovat kasvaneet erilleen Pajusen esivanhempien muuttaessa uudelle mantereelle, ja joita tällä levyllä taas sovitellaan yhteen. Kaunis teoria, jonka haluaisi kuuluvan musiikissa ehkä enemmän kuin nyt tapahtuu. Suomi jyllää, ja tähän maahan yhdistettävää melankoliaa ja melodraamaakin, esimerkiksi tangoa riemukaaren juurelta.

Haitari on hallitsevassa roolissa, viulu enemmänkin komppaa. Esillä ei ole virtuositeettia, ylinopeutta ei kaahata: pidän rauhallisuudesta ja hapuilevastakin otteesta. Soittajat nautiskelevat, vähän kuin iltanuotiolla. Pidän rauhallisuuden lisäksi hiomattomuudesta. En tarkoita soittotaitoa, vaan sitä että kappaleet saavat hengittää paineitta ja kokeilevastikin, kuten ”High 5” -biisissä. Pitkää ääntä, tuhtia sointua, mustalaisviulua, kiihtyvää polskaa ja vihellystäkin. Kuten myös jammailevine loppusoittoineen yli 8-minuuttiseksi venähtävässä ”Temporaryssa”.

Levyä pitäisi löytyä ainakin Digeliuksesta ja CDBabysta.

Pekka

http://www.aallotarmusic.com
http://www.facebook.com/aallotarmusic

——————————————

10.10.2014

Autossa soi

Laura Sippolan vuosi sitten ilmestynyt ”Like Lullaby” (Ranka 2013), englanninkielinen kokoelma nykyisin Riitaoja-yhtyeen laulajana vaikuttavalta laulaja-lauluntekijältä. Ja millainen kokoelma! Ehjä kokonaisuus, vaikka laulut tyylillisesti vaihtelevatkin. Komeita, äärettömän melodisia sävellyksiä, kansainvälisen tason toteutus (soittajina Sippola itse sekä Peter Engberg, Tuure Koski ja Kepa Kettunen – kokeneita ja tyylitajuisia taitureita jokainen).

Tyylien vaihtelu ja niiden onnistuneet sovitukset tekevät kokoelmasta monipuolisen, uudistuvan, kestävän.
Vaikutteita tai vaikuttajia toki kuuluu, tahallisesti tai tahattomasti. Kuulen Joni Mitchelliä, myös Tori Amosta, Wendy Waldmania, Elton Johnia, Karla Bonoffia, Kate Bushia, Laura Nyroa – suurimmalla osalla on Sippolan lailla piano pääinstrumettina.

Ihan ensimmäiseksi minuun iski ”Over Here”, Eltonin ”Tiny Dancer” -biisin alkurivejä mukaileva sävellys. Tuli lämmin olo. Kahdentoista biisin joukosta en pysty osoittamaan yhtään hutia. Henkilökohtainen dilemmani on, että en erityisemmin välitä ränttätänttä-meiningistä, sillä harvoin siihen pystytään leipomaan uusia mausteita. Kyseiseen lokeroon sijoittuvassa vähän jazzahtavasti askeltavassa  ”If He Was a Rock” -biisissä Engberg revittelee kunnon soolon. Elokuvamusiikillinen instrumentaali ”Godmother” toimii erinomaisesti sekin. Paul McCartneyn ”Junk” on samasta melankolisesta puusta. ”Special Like You” on kuin kadoksissa ollut Lennon-McCartney-sävellys sovituksineen päivineen.

Vähän arastellen kuuntelin alussa suomalaistytön englanninkielistä laulua. Onneksi Sippolalla kieli ja ääntäminen ovat hallussa, sillä kiusallisia, toisenlaisiakin esimerkkejä on kuultu.

Vahva suositus.

Pekka

——————————————

28.9.2014

Autossa soi

oululaisen Nuoret Marttyyrit -yhtyeen ”Nuoret Marttyyrit Tulevat” (2014). Ihan tulee mieleen Johanna-yhtiön rajattomat ja rohkeat alkuajat: ei nyt ihan everything goes -meininkiä, mutta jokainen uusi levy oli suuri seikkailu. Ikinä ei tiennyt mitä Atte oli kulloinkin päättänyt julkaista. Lähes kaikista löytyi kuitenkin vissi idea, oma persoonallinen ääni. Vaikka jokainen ei omaan pirtaan istunutkaan, julkaisijan intuitio tuotti ällistyttävää, ikuisesti elävää musiikkia.

Nuoret Marttyyrit on koko Johannan tuotanto yhdessä yhtyeessä. On napakkaa rock’n’rollia (”Gender Traitor”), on kevyesti keinuvaa laulelmaa (”Tunnusta”) ja underground-laulelmaa (”Erilaiset”), on lyhyt kokeilu säröisessä äänimaailmassa (”Poika”), on oululaista laulelmaa (”Idiootti”). Nuoret Marttyyrit on synteesi, jossa kuulen Raine Saloa, Kummaa Heppua ja Lopunajan Voideltuja, Kauko Röyhkää (jo mainittu ”Idiootti” sekä ”Valokuvat”, ”Talvisodan lapset”), myös Velvet Undergroundia (useampikin hitaasti kypsyvä, ankaran ja riisutun sähkökitaran rytmittämä biisi, vaikkapa ”Helsinkiin”).

Taneli Toppari (pääasiallinen lauluntekijä, laulaja, kitaristi), Joonatan Hamari (basso) ja Artturi Kivelä (rummut) pitävät paketin hyvin kasassa, pienillä sovituksellisilla kikoilla ja instrumenttilisillä pitemmistäkin biiseistä kasvaa eläviä ja vivahteikkaita (”Paha luonne”).

Esikoiseksi erinomainen!

Pekka

———————————————

25.9.2014

Autossa soi

Oddarrang-yhtyeen ”In Cinema” (Edition Records, 2013) – ja pysäytti aika totaalisesti. Autoonhan liittyy kulkeminen ja vauhti ja sitä myöten matkantekoa vauhdittava musiikki: pyörät rullaavat, rock’n’roll pistää pitkäänkin matkaan sykettä ja vipinää. Tiesin Oddarrangin nimeltä, maineelta ja nimekkäiltä soittajilta, kosketus musiikkiin tapahtui vasta tämän kolmannen kiekon myötä. Häpeä tunnustaa, mutta en tiennyt mitä odottaa.

Hitaasti kehittyvää, mietiskelevää, pitkiä kaaria, lyyristä ja harkittua. Hyvin skandinaavista – ja rumpali-säveltäjä Olavi Louhivuoren Tomasz Stanko -yhteyden tietäen kirjoitan tähän myös sanan slaavilaisuus ja sen perään yhtäläisyysmerkin ja sanan surumielisyys. Päätän lauseen kysymysmerkkiin.

Soittajien – Olavi Louhivuori, Ilmari Pohjola, Lasse Sakara, Osmo Ikonen ja Lasse Lindgren – taidot ovat tuttuja muista yhteyksistä. Oddarrangissa olennaisinta on kuitenkin kokonaisuus, visio ja eksekuutio, valot ja varjot.

Siirrän levyn autosta rauhallisempaan ympäristöön. Johonkin, jossa musiikista voi nauttia silmät suljettuina. Seuraava soittokierros Kenny Wheelerin muistolle.

Pekka

————————————–

12.9.2014

Autossa soi

Sing Me the Songs: Celebrating the Works of Kate McGarrigle – muutamasta tribuuttikonsertista koottu Kate McGarriglen musiikkia juhlistava kokoelma. Annan, Rufuksen ja Marthan lisäksi Kate McGarriglen sävellyksiä ja sanoituksia tulkitsevat mm. Emmylou Harris ja Norah Jones.

On vuosia siitä, kun viimeksi kuuntelin ja ihastelin siskosten levyjä: huippumelodisia, sydämeenkäyviä kappaleita, ainutlaatuisesti soivat harmoniat ja usein tulkintoja maanläheisesti säestänyt haitari – tai joku sen sukulaissoitin. Vaikka musiikkiin on jäänyt tai jätetty särmää, se soi joskus uuvuttavankin täysipainoisena.

Sing Me the Songs on sekin täyttä asiaa. Solistien vaihtelu rytmittää ja monipuolisuus keventää kokonaisuutta, kyseessähän on tupla. Kappaleiden upeutta ei tukahduta edes Rufuksen melodramaattisuus. Muut solistit jäävät selvästi tulkitsijoiksi – musiikki juhlii, aivan kuin on tarkoituskin. Yksi parhaita kuulemiani tribuutteja.

Pekka

——————————-

5.9.2014

Leon Russell Savoyssa

oli aikamoinen juoksu läpi miehen musiikillisen historian. Russell bändeineen paahtoi puolitoista tuntia ilman yhtään välispiikkiä, ilman yhtäkään taukoa. Kun yksi biisi loppui, mies napsautti läppärinsä näytölle seuraavan, ja antoi sormiensa puhua koskettimilla – taas mentiin.

Vaikka Russellin musiikilliset tyylit ovat vuosikymmenten varrella vaihdelleet sielukkaasta rockista (”Hummingbird”, ”Stranger in a Strange Land”, ”Tightrope”) balladeihin (”A Song for You”), countryyn (”Roll in My Sweet Baby’s Arms”) ja jopa gospeliin, konsertissa – osin varmasti tukevasti rockaavan bändin vuoksi – tyylit tasapäistyivät. Tuloksena oli omanlaisensa rock-soul-rhythm&blues-rock’n’roll-gospel-hybridi, jota Russell sielukkaalla laulullaan tulkitsi.

Valkohapsinen, kävelykeppiin turvautunut ja vasta aivan lopussa tummat lasinsa riisunut Russell vaikutti olevan hyvässä kunnossa ja äänessä, konsertti sen sijaan tuntui kompaktilta setiltä esimerkiksi festareille tai Huvila-telttaan. Miehen rikkaan ja monivaiheisen taustan tietäen toisenkinlainen ratkaisu olisi ollut mahdollinen.

Pekka

————————————————–

14.8.2014

Autossa soi

Anna Kokkosen alkuvuodesta ilmestynyt debyytti ”Salainen puutarha”, suomenkielistä, itse sävellettyä ja sanoitettua, sujuvaa pop-folkkia. Itse asiassa niin melodista ja valmiin kuuloista, että debyytiksi kiekkoa ei uskoisi. Nettisivujensa mukaan Kokkonen on säveltänyt jo vuoden ikäisenä – musiikin kyllästämä, sähkökitara pääaineenaan Pop & Jazz -konservatorion musiikkiopistosta valmistunut nuori nainen siis. Ja heti valmis isommille areenoille, sinne missä vaikkapa Johanna Kurkelat ja Anna Puut ovat niittäneet suosiota.

”Annan kappaleet käsittelevät selviytymistarinoita, satumaailmoja, arkipäivän sankareita sekä kaipuuta ihmisen perimmäiseen hyvyyteen.”  Näin Kokkosen nettisivuilla, joilla puhutaan myös Falun Gong -meditaation harjoittamisesta ja ihmisoikeustyöstä Kiinassa. Mielipiteen ilmaisu on tietysti artistin oikeus, joillekin taiteen perusta, joskus potentiaalisia kuuntelijoita karkottava. Saa nähdä mitä se Kokkoselle merkitsee.

Huippumelodinen ja varmasointinen, paikoittain Kate Bushmaisen ja miksei myös Johanna Iivanaismaisen kirkkaasti soiva lauluääni, kevyesti kulkevat pop-folk-sävellykset (referenssinä vaikkapa Egotrippi) sekä tasapainoiset, heleästi ja luontevasti sovitetut ja soivat taustat rakentavat ”Salaisesta puutarhasta” vakuuttavan kokonaisuuden.

Pekka

http://www.annakokkonen.com
http://www.facebook.com/annakokkonen.music
http://www.myspace.com/annakokkonen
http://www.youtube.com/user/AnnaKokkonen

————————————

5.8.2014

Autossa soi

60-luvulla aloittaneen Bead Game -jenkkiyhtyeen samanniminen kakkoskiekko, ensimmäinen oli nimeltään ”Welcome”. Se oli aikansa tuote, joka sekoitti vähän kaikkea: perusrockia, jazz-sävyjä, countrya, myös psykedeliaa. Tämä kakkonen jäi aikanaan julkaisematta, kunnes keväällä pieni englantilainen Slipstream-merkki pukkasi sen markkinoille.

Samanlainen tyylien sekamelska tämä vuosina 1970 ja 1971 äänitetty kakkonenkin on. Hiven soulia, jopa gospelia, ripaus boogieta, kourallinen countrya, reilulla kädellä rockia, vähän myös sliipatumpaa Doobie Bros -meininkiä. Yhtyeen tunnetuin jäsen taisi olla rumpali / laulaja Jim Hodder, joka Bead Gamen jälkeen löytyi Steely Danin alkuvuosien kokoonpanosta. Hodder oli kyllä sielukas laulaja, ja John Sheldon taitava kitaristi, eikä muidenkaan taidoissa ollut naputtamista.

Kuuluu sarjaan ”kyllähän tätä mielikseen kuuntelee, mutta kuuntelijan ote lipsuu samassa tahdissa tyylien vaihtelun kanssa”.

Pekka

http://www.slipstreamrecords.com

————————————–

27.7.2014

Autossa soi

Melancholy Overdose -yhtyeen CD-sinkku ”Home” / ”Never Gonna Give Up On Love” (taitaa olla omakustanne ja ylivuotinen eli 2013). 80-lukulaista syntikkapoppia, joka tyyli ihastutti silloin aikoinaan punkin jälkiaalloissa, kun Orchestral Manoeuvres in the Dark löysi poppivaihteen ja kun esimerkiksi Simple Minds teki isot stadionbiisinsä. Ja olihan Human Leaguellakin tarttuvat poppihetkensä! Allekirjoittaneen ote sitten herpaantui, kynsien alle kaipasi multaa.

Mikkeliläinen trio – kuvista päätellen ei-enää-ihan-teini-ikäinen – noudattaa biiseissään hyväksi havaittua draamaa: laulu ja melodia tekevät korkealla taivaalla molliin vivahtavan, sydämenmuotoisen kaaren, kertosäkeessä on tarpeeksi herkistelyä, syntikat kimmeltävät, tykyttävät ja pulputtavatkin, rytmikone läiskää. Omassa genressään mallikelpoista, myös radioystävällistä! Toiminee ja tanssittaneekin myös keikoilla.

Pekka

http://www.melancholyoverdose.com
facebook.com/MelancholyOverDose

—————————————

22.7.2014

Soittimessa soi single,

Slack Bird -yhtyeen jo viime vuonna ilmestynyt ”Turvallisuuden onnettomuus” (Parta Records, PARTA-009) – tai oikeastaan EP, sillä A-puolen akustista paahtoa täydentävät B-puolen ”The Last Suit” ja ”I Used to be in a Band Too”. Folkpunkiksi bändin puuhamies (?) Dave Klas musiikkia osuvasti kuvaa. Saatteen mukaan yhtyeen kokoonpano ja koko vaihtelevat keikoittain, banjovetoinen tyyli ilmeisestikin säilyy.

You Tubesta löytyy ykköspuolen biisi sooloversiona, se avaa perusvirettä selkeämmin folkiksi. Levytetyssä biisissä viulu ja muut soittimet sekä taustalaulu tuovat mukaan kansanmusiikkisävyjä. Klasin käheä ja paatoksellinen lauluääni muistuttaa Tuomari Nurmiota, sanoista on hieman vaikea saada selvää. Punk-eetoksen mukaan yhteiskuntaa niissä kuitenkin taidetaan kritisoida. ”I Used to be…” valssaa kevyesti, vaikkapa Hoedown-hengessä.

Slack Birdin Facebook-sivut usuttavat tilaamaan miehen / yhtyeen keikoille, bileisiin yms. – akustista säpinää vaikkapa olohuoneeseen!

Pekka

facebook.com/slackbird

—————————————-

16.7.2014

Autossa soi

Wonderminers ja These Fell Off the Shelf (Wonderminers, 2014, olisko omakustanne). Bändin nimi ei sanonut mitään, mutta netti kertoi kyseessä olevan Petri Nakarin soolokiekko (mm. Sister Flo ja Red Carpet). Nimi lienee tarkoituksella valittu, musiikillinen sukulaisuus Wondermints-yhtyeeseen on niin selkeä. Melodista poppia, Beach Boys -harmonioita, myös lievää häröilyä (”Mystery Island”). Muita mielleyhtymiä ovat Roddy Frame, Jayhawks, Teenage Fanclub ja Beachwood Sparks. Sekä Neil Young (”Once in Your Lifen” särökitarat ja mahtiriffi).

Nakarin ääni on miellyttävän pehmeä, kuiskaukseen taipuvainen. Musiikin samettisuudesta mainittiin jossain arviossa. Kaikuvat kitarat kietovat miellyttäviä kaaria – kokonaisuus on erinomaisesti kasassa. Sovitukset jättävät tilaa ja ilmaa, soolojen paikkoja löytyy.

Suosittelen!

Pekka

http://www.wonderminers.com

——————————-

26.6.2014

Autossa soi

Esa Eloranta ja Suuret odotukset (AXR, 2012). Elorannan vuosien varrella tekemät (tilaus)biisit esimerkiksi Jorma Kääriäisen levyillä ovat jo vakuuttaneet, mutta silti kiekon täysipainoisuus yllätti. Onko vuosikymmenten tahkoaminen Encoressa, Garbossa, BELlissä, Kultakurkuissa ja omissa nimissä kypsyttänyt Elorannasta yhden maan luotettavimmista ja tasokkaimmista lauluntekijöistä vaikkapa Timo Kiiskisen ja Tuure Kilpeläisen rinnalle?

Siltä Suuret odotukset kuulostaa.

Sujuvaa ja melodista rock-iskelmää, useampiakin tyytyväisiä hymähdyksiä aiheuttavia sana- ja sävelkäänteitä (mm. ”Takkiaukimies”, ”Isä oppi lentämään” Edu Kettus-viittauksineen, Edu myös taustalauluissa). Välillä liikutaan americanan akustisvoittoisessa maastossa, pätevinä matkaoppaina mm. Jarmo Nikku, Pekka Gröhn, Harri Ala-Kojola ja Mikko Löytty. Myös J.J.Calea siteerataan (”Juonitar”). Täyttä tavaraa!

Pekka

————————————–

18.6.2014

Autossa soi

Amos Lee ja Mountains of Sorrow, Rivers of Song (Blue Note, 2013). Taitaa olla jo vaikka kuinka mones miehen kiekko, viides tai kuudes. Ensimmäisen aikanaan kuuntelin, kun siitä kohistiin, mutta en vakuuttunut. Laimea, tasapaksu, ihan ok, mutta ei yhtään enempää. Niinpä seuraavat jäivät kollaamatta.

Tällä levyllä soittaa kuulemma miehen kiertuebändi, lisäksi vierailijoina ovat mm. Patty Griffin ja Alison Krauss. Eikä lainkaan hassumpi kokonaisuus olekaan! Soitossa on sykettä ja sovituksissa rehevyyttä sekä sävyjä aivan toisella tavalla kuin debyytillä. Miehen laulukin tuntuu vapautuneen – vaikka ei mitään kitarisoja kiduttavaa kailotusta olekaan. Dylan ja The Band vilahtavat mielessä, olisiko jälkimmäiseen syynä juuri tuo kiertueilla yhteeniskostunut musisoinnin imu.

Pitänee jättää soimaan.

Pekka
————————————————-
12.6.2014

Televisionin keikasta

olen pitkälti samaa mieltä kuin Otto Talvio Hesarissa. Mukava nähdä ja kuulla yksi eniten kuuntelemiani kokonaisuuksia livenä, vaikkakin pilkottuna setin osiksi. Tarkoitan tietysti Marquee Moonia, jonka biisien hohto ei ole himmentynyt, vaikka tämänkertaiset tulkinnat eivät kunnolla kipinöineetkään. En tiedä oliko syynä Richard Lloydin vaihtuminen Jimmy Ripiin, mutta nyt Tom Verlaine ja Rip tuntuivat soittavan omissa maailmoissa, ilman sen kummempaa vuorovaikutusta.

Pari pitkää jamibiisiä, toisena Talvion mainitsema Persia, loivat kyllä tunnelmia, mutta jamibiiseiltä odotettavaan nostatukseen tai dynamiikkaan ne eivät yltäneet. Quicksilver Messenger Service ja Happy Trailsin ykköspuoli toki tuli mieleen. Circuksen ulkopuolella keikan jälkeen joku ohikulkija sanoi kaverilleen keikan unettavuudesta – ja sitähän se ikävä kyllä välillä oli.

Marquee Moonin ja osin Adventurenkin arvoa ja laatua keikka ei toki alentanut.

Pekka

PS. Jimmy Rip on muuten Verlainen pidempiaikainen tuttavuus ja aisapari, nähty jo 80-luvun alussa miehen bändissä Words from the Front -kiertueella. Siihen nähden kitaroiden vuoropuhelu oli yllättävän vaisua, vaikka eihän Verlaine toki mikään kitarasankari ja tiluttelija sanan perinteisessä merkityksessä ikinä ole ollutkaan.

—————————————————–

4.6.2014

Autossa soi

Ancient Bear Cult ja Sammalikossa (Kingdom KID 955, 2014), on soinut pariinkin otteeseen muutaman kuukauden välein. En ole pystynyt päättämään minkä kansan tai kansamusiikin lähteestä tämä kultti voimansa ammentaa: ikivanhat pohjois- ja itämaiset soittimet lyövät kättä, välillä pistetään polskaksi, toisaalla ollaan hyvinkin herkkiä ja hauraita Päivi Tiusasen tulkitsemana. Tuolla puolestaan mellastaa mörri möykky, eli toinen laulaja Ilkka Kinnunen laulaa / mörisee alkukansan loitsuja.

Pakanallinen ja taivaallinen, kaunotar ja hirviö – Tiusasen ja Kinnusen vuorovedoin laulamat kappaleet luovat jännitettä maanläheisistä ja alkukantaisista, usein eläinaiheista tehtyihin laulelmiin. Sanon rehellisesti, että vierastan Kinnusen alleviivaavan rosoista laulutyyliä akustisen ja aika eksoottisenkin musiikin tulkkina. Instrumentoinnissa on kyse maalailusta ja taustoituksesta esimerkiksi Incredible String Bandin hengessä – jos se olisi ollut olemassa vuosisatoja sitten.

Kinnunen, Tiusanen, Tapio Mattlar ja Jarkko Heikkinen vierailijoineen luovat kyllä omanlaisensa musiikkimaiseman: nettisivujen mukaan muinaiseen karhunpalvontakulttiin pohjautuva kokonaisuus on maanläheinen, suontuoksuinen, hieman pelottavakin.

Hämmentyneenä,
Pekka

http://www.facebook.com/ancientbearcult
http://www.mattlar.fi/abc

————————————————–

31.5.2014

Stingin

musiikki tuntui vuosikausia aikansa eläneeltä, aikakautensa tuotteelta. Uudehko, New Yorkissa nauhoitettu The Last Ship -konsertti kuulosti kuitenkin aika makealta: musikaaliksi suunniteltu, levynäkin julkaistu kokonaisuus hyödynsi tyylilajin monipuolisuutta. Balladeja, irkkufolkkia, perinteistä Stingiä, iskelmää välillä suoraan isosta amerikkalaisesta laulukirjasta. Toisena laulajana Stingin rinnalla Jimmy Nail, takana iso bändi, mm. viulisti Kathryn Tickell.

Ehkäpä musikaalimuoto – ja tarina suljettavan telakan viimeisestä ponnistuksesta – inspiroi Stingin astumaan ulos ahtaasta musiikillisesta häkistään? Joka tapauksessa mainio suoritus, pitänee hommata tuo levykin.

Pekka

—————————————————

17.5.2014

Clifters

kuulosti Vantaan kaupunkijuhlan ilmaiskonsertissa erinomaisen piukealta. Vaikka Jiri Nikkinen letkautti Luri Luokkalalle tapaavansa hänet nyt vuoden tauon jälkeen, soitto rullasi vastustamattomasti, ilman stipluja. Etukenoa, väkevän melodista laulua, mainiota soittoa.

Vanhat hitit kuulostivat samalta kuin ovat aina kuulostaneet, vuodet ovat patinoineet niistä klassikoita. Hyvä bore, joo.

Jos Matthew Sweet ja Susanna Hoffs eksyisivät näille nurkille Under the Covers -projektinsa kanssa, Clifters olisi itseoikeutettu lämmittelijä. Täydellinen powerpop-poppoo!

Pekka

—————————————————

7.5.2014

Tolonen

-dokumentti ei ole tainnut kerätä leffateattereihin isoja katsojamääriä. Mikä on sääli, sillä vähän yli tunnin pituinen dokkari on – sen lisäksi, että se on kertaus Jukka Tolosen urasta – vahva viesti inhimillisyydestä. Ainakin itselleni se kolahti näin.

Dokumentin punaisena lankana on viime syksynä ilmestynyt Tolonen!-kiekko, jolla kitaristit Teemu Viinikainen, Timo Kämäräinen ja Risto Toppola versioivat Tolosen musiikkia. Tolonen pistäytyy studiolla, kuuntelee omaa musiikkiaan muiden tulkitsemana – koskettavia kohtauksia.

Aikalaismusiikkia on aika vähän: kulta-aikojen Tolonen vilahtaa hetkessä, JTB:stä on lyhyt ja vaikuttava pätkä, muista Tolosen virityksistä ei lainkaan. Musiikin ja musiikkielämän sitominen ympäröivään yhteiskuntaan ja sen muutoksiin olisi ehkä osaltaan selittänyt Tolosenkin elämän käänteitä.

Miehen muodonmuutos alkuaikojen sileäposkisesta kitarasankarista huumeiden kanssa sekoilevaan ja arvaamattomaan narkkariin ja edelleen vankilan kautta puhdistuneeseen ja seestyneeseen, nöyrään jumalansa palvelijaan on mykistävä.

Ihmettelen manageri Deniz Bedretdinin kärsivällisyyttä ja lojaaliutta, hänelle kyllä kuuluu ainakin tämän dokumentin perusteella iso kiitos Tolosen paluusta. Ehdottoman suositeltava dokumentti jo pelkästään selviytymistarinana.

Pekka

—————————————————-

28.4.2014

Johanna Iivanainen Savoyssa

Musiikillisesti täysipainoinen, kuitenkin kaksijakoinen.
Toisaalla ”Mustarastas laulaa” -levyn aika raskassoutuiset vaikkakin musiikillisesti mielenkiintoiset ja koskettavat kappaleet, Johanna pianon ääressä: dramaattista konserttikamaa, iso bändi – mm. neljä jousisoittajaa – takasi rikkaat sovitukset.

Ja sitten kantrahtavaan suuntaan kallellaan olevat, menevämmät biisit, kuten Esa Elorannan erinomainen ”Uutta lunta” ja uuden levyn vähäeleisen arkinen ”Pieni hiljainen onni” – nämä pärjäisivät biiseinä isossa lännessäkin. Ajattelen esimerkiksi Emmylou Harrista ja saman genren uudempia tulokkaita.

Laulajanahan Johanna on tietysti ilmiömäinen, äänessä hymyä, tunnetta ja vivahteita.

Pekka

PS. Tehkääpäs Johanna, Mikko ja Martsa sellainen juttu, että käännätätte neljä kantrahtavaa biisiä englanniksi – kappaleitahan löytyy, esimerkiksi nuo yllämainitut ja pari lisää Timo Kiiskiseltä, Edu Kettuselta, Esa Elorannalta… Äänitätte ja pistätte jakoon ulkomaisille kustantajille.

Johannan äänen luulisi kiinnostavan – ja erinomaisten biisien. Miljoonia myyvillä hittikappaleillahan svenssonit ovat perustaneet uuden teollisuudenalan.

————————————–

16.4.2014

Vinyyliä kahvipöydälle

Eilon Pazin kokoama, vinyylinkeräilyyn ja ennen kaikkea vinylisteihin keskittyvän Dust & Grooves -saitin johdannaisena syntynyt kirja on vihdoin ulkona. Paz aloitti joukkorahoitukseen perustuvan kirjaprojektinsa pari vuotta sitten, rahoitus saavutti ja ylittikin tavoitteensa, ja muutaman mutkan jälkeen kirja on kahvipöydällä (jos sellainen löytyisi).

”Dust & Grooves – Adventures in record collecting” on kovakantinen paksu opus, painettu hyvälaatuisesti hyvälle paperille. Leijonanosan kirjasta vievät aukeaman upeat kuvat ja muutaman rivin esittelyt pääosin amerikkalaisista keräilijöistä, pienemmässä osassa ovat saitilta tutut haastattelut.

Koska Paz on valokuvaaja, aukeamat tasapainottelevat vinyylipornon, valokuvataiteen ja vinylistipersoonien kolmiossa. Kataloginumeroista kiinnostuneille kirja ei ehkä kauheasti anna, enemmän tämä juhlii vinylistejä ja vinyyliä harrastuksena.

Aktiivista saittia kannattaa muuten seurata ja selailla, kirjaan on päätynyt netissä esitellyistä keräilijöistä vain muutama. Usutan tilaamaan kirjan, vaikka se ei ihan edullinen olekaan.

http://www.dustandgrooves.com/book/

Pekka

———————————————

27.3.2014

Autossa soi…

vuoron perään kaksi Damien Juradon viimeisintä kiekkoa, ”Maraqopa” ja ”Brothers & Sisters of the Eternal Son”. Mies ja ainakin nämä levyt kuulostavat samansarjalaisilta kuin Jonathan Wilson, Father John Misty, Beck, Bon Iver ja Bill Callahan – näitä löytyy varmasti muitakin.

Kevyt-psykeä, dream poppia, americanaa. Osansa pilvenhattaroiden lailla leijuvaan äänimaailmaan on varmasti myös tuottaja Richard Swiftillä, hienoja plattoja itsekin tehneellä muusikolla. Naulaan seinään vierekkäin Pink Floydin ”Saucerful of Secretsin”, ”Bon Iverin” ja ”Brothers & Sisters of the Eternal Sonin” – samaa sukua, eri maata.

”Maraqopa” on näistä kahdesta Juradon levystä pehmeämpi ja tarttuvampi, molemmat kuuluvat tyylin eliittiin.

Pekka

—————————————————-

18.3.2014

Miksiköhän ei vielä…

Helsingissä – tai yleensä pääkaupunkiseudulla ole vastaavaa kuin Turun LP-Kirppis? Eli erillistä osastoa musiikkitallenteille vaikkapa jonkun isomman itsepalvelukirppiksen kyljessä? Loppuisi se turha vaeltelu loputtomien räkkien ja rättien välissä.

Turun LP-Kirppis sijaitsee Kirppiskeskus Hassisen tiloissa Nummenmäessä. Myyjiä lienee kymmenkunta, muutama taitaa esimerkiksi uudelleenjulkaisuvinyylien perusteella olla puoliammattilainen. Kiinnostavia kiekkoja, kannattaa pistäytyä!

Löytyy netistä osoitteessa http://www.lpkirppis.fi, ryhmä myös Facebookissa.

Pekka

———————————————————-

3.3.2014

Deluxe-painoksista

on tullut pieni riesa sekä sisällöllisesti että rahallisesti, esimerkkinä uusin Rosanne Cash (”The River And the Thread”). Vaikka levy kuulostaa normaalistikin erinomaiselta, deluxe-painoksen kolme ekstrabiisiä – ja tietysti kirjamaiset kannet – nostavat sen loistavaksi. Näin, vaikka ekstrabiiseistä kaksi onkin lainaa, toki maukasta sellaista (Jesse Winchester, Townes Van Zandt).

Kysymys kuuluukin: mistä tietää milloin kannattaa pulittaa ekstraa ekstrasta? Kaikki ekstrapainokset kun eivät päädy täkäläisiin kauppoihin tutkailtaviksi, vaan lymyilevät nettikauppojen syövereissä.

Pekka

———————————————————-

21.2.2014

Mainio, vaikkakin turhan

lyhyt juttu tuottaja Bob Johnstonista uusimmassa Uncut-lehdessä (Ramones-kansi). Kuuluisin varmasti Dylan-, Cash- ja Simon & Garfunkel -tuottajana, mutta myös niinkin peri-brittiläinen bändi kuin Lindisfarne on saanut nauttia hänen työnsä hedelmistä (”Fog on the Tyne”).

Kiinnostava juttu paljastaa myös, että temperamenttinen Johnston on kirjoittamassa elämäkertaansa, siksi haastattelun saaminen oli työn ja tuskan takana. ”Miksipä minä tarinoitani jakaisin, koska olen itse niitä juuri kirjaamassa”, jupisi vastahankainen Johnston.

Miehen kiihkeästä ja intohimoisesta – ja varmasti siksi musiikillisiakin tuloksia tuottaneesta luonteesta kertoo kuvaava yksityiskohta: kun puhelimitse tehdyssä haastattelussa keskusteltiin Johnstonin mieltä kuohuttavasta henkilöstä, tunnekuohu sai miehen matkapuhelinta puristavat sormet painelemaan umpimähkäisesti näppäimiä ja puhelut katkeilivat omia aikojaan.

Pekka

________________________________________________

14.2.2014

Autossa soi…

Honey Ltd. -kokoelma “The Complete LHI Recordings” (Light in the Attic, 2013). Muutaman singlen ja yhden albumin 60-luvun loppupuolella Lee Hazlewoodin LHI-puulaakin toimesta julkaissut neljän nuoren naisen tyttölauluyhtye Detroitista ei totisesti vastaa sitä perinteistä mielikuvaa tyttöyhtyeistä – paitsi ulkomusiikillisesti.

Kuuluisan The Wrecking Crewn toteuttamat taustat, pääasiassa oma materiaali ja silkkiset, toisiinsa sulautuvat lauluäänet istuvat kieltämättä soft-rock-kategoriaan. Kun lisämausteeksi sipaistaan kevyesti psykedeliakuorrutetta ja sävellyksiinkin listapoppia enemmän kierrettä, tulos on hyvinkin houkutteleva ja hunajainen.

Pekka

PS. Light in the Attic kirjoittaa netissä esittelyssään: “Fans of The Ronettes, The Shangri-Las and Pentangle are in for a treat”. Pentangle?! No joo, onhan joissain laulusovituksissa samanlaista enkelimäistä keveyttä kuin Pentanglen vastaavissa.

——————————————

27.1.2014

Autossa soi…

Raskaamman puoleisesti progeileva Wöyh! ja Ikkillyk (Kaskelotti Records, 2013). Kuuntelin kiekkoa sokkona, tietämättä taustoista mitään. En esimerkiksi sitä, että kyseessä on veljesten Jussi ja (laulu, kitarat, YUP) ja Antti Hyyrysen (laulu, basso, Stam1na) kokonaistaiteellinen luomus, baletinkin taustalla soinut. Veljesten lisäksi ydinryhmään kuuluvat Anssi Nykänen (rummut tietty) sekä Antti Pitkäjärvi (koskettimet).

Toimiva yhdistelmä raskasta ja kulmikasta, akustista ja ajateltua, erityisesti arvostan suomeksi laulamista. Kunnianhimoisesti rakennetuissa biiseissä on koukkuja, riffittelyä, suvantoja ja äkkikiihdytyksiä – ei kuitenkaan ilman huumorin pilkahduksia. Lisäplussaa hienoista kansista! Kuuntele (ja katsele) esimerkiksi ”Kaskelotti” bändin nettisivuilta: www.woyh.fi

Pekka

—————————————-

14.1.2014

The Band valokuvina

Yhtyeen alkuaikojen hovikuvaaja Elliott Landy julkaisee kirjan The Bandin kahden ensimmäisen albumin aikoihin otetuista kuvista, mies rahoittaa kirjan julkaisun Kickstarterin kautta. Vaikka rahoituskierros päättyy vasta parin viikon päästä, tavoite on jo nyt ylitetty reilusti, joten kirja todellakin on tulossa.

Tavallisen version lisäksi ilmestyy 500 kappaleen rajoitettu deluxe-painos kaikkine herkkuineen, hinta jossain 400 dollarin huiteilla. Ja jos maksaisi kymppitonnin, pääsisi viettämään aikaa Landyn seurassa ‒ mies asuu lähellä tuota ”Big Pink” -taloa. Yhtään viidestä vierailupaketista ei ole vielä varattu.

Pekka

—————————————–

8.1.2014

Maailma muuttuu ‒ Fennica muuttaa

Yksi kantapaikoistani, Fennica Records on muuttanut Albertinkadulta Fredrikinkadulle (numero on 38). Uusi tila on hivenen kompaktimpi, jostain pitää siis tinkiä. Enkä usko, että se on laatu!

Pekka

—————————————–

16.12.2013

Autossa soi…

The Flower Kings ja Banks of Eden (InsideOut Music, 2012), eli Roine Stoltin johtaman, jo pitkälti toistakymmentä kiekkoa julkaisseen progeyhtyeen toiseksi viimeisin kokonaisuus, nyt vasta soittimeen päätynyt. Ja mikä teos!

Vaikka yli 25-minuuttinen, moniosainen ”Numbers” tuntuukin hallitsevan kokonaisuutta, muutkin neljä kappaletta täyttävät täydellisesti tehtävänsä. Stoltin ja Hasse Fröbergin kitarat ‒ usein tuplasellaiset ‒ ja laulu nostavat musiikin välillä aika lähelle Close to the Edge -kauden Yesiä: korkealla liitävää laulua, kiperiä kitaramelodioita ja sulavia sooloja, kohottavia melodioita. Ehkä tässä on kuitenkin Yesiä enemmän änkyrää ‒ ja toisaalla Time And A Word -kauden perusrytinää.

Olisipa mukava nähdä bändi keikalla. Ei taida kuitenkaan toteutua tässä maassa, sillä Flower Kings lähtee tammikuun lopulla maailmankiertueelle, joka ei kuitenkaan ulotu Pohjoismaihin. Mielenkiintoiselta vaikuttaa Progressive Nation At Sea -risteily Karibialla helmikuun loppupuolella, jossa Flower Kingsin lisäksi esiintyy parikymmentä nuoremman sukupolven progebändiä sekä mm. Jon Anderson, King’s X, Spock’s Beard ja Adrian Belew. www.flowerkings.se

Pekka

——————————————-

1.12.2013

Autossa soi…

Jonathan Wilson ja ”fanfare” (juu, pienellä alkukirjaimella, Bella Union, 2013), miehen toinen rönsyilevä soololevy. Ensimmäinen levy, selkeästi länsirannikon rock- ja country/folkrock-perinteeseen nojannut ”Gentle Spirit” lupasi paljon.

Ja tältä monimuotoiselta kokonaisuudelta sitä vapaata lentoa, rajattomuutta ja hippimeininkiä vasta löytyykin. Jokunen countryrock (mm. rullaava ”Love to Love” sekä sähköinen ”Illumination”, Neil Youngin ”Danger Birdin” lähisukulainen), mutta myös alun sinfonista maalailua ala Eric Matthews ja paljon nautittavaa, David Crosbyn viitoittamaa vokaalivirtuositeettia, mukana  herrat Crosby ja Nash. ”Future Vision” naittaa John Lennonin ja Paul McCartneyn soolovuosien melodisia elementtejä.

Kerrankin albumin pituus on oikeutettu, sanottavaa riittää. Yksi vuoden levyistä, selkeästi.

Pekka

PS. Olen joskus aikaisemminkin purnannut CD-lehdyköiden luettavuudesta. Tämän läpyskän mikroskooppinen negateksti on täysin lukukelvotonta.

——————————————————–

19.11.2014

Joni Mitchell

antaa uusimmassa Uncut-lehdessä pitkästä aikaa perinpohjaisen haastattelun, samassa yhteydessä esitellään daamin levytetty tuotanto. Levyjen arvotuksesta voi helposti olla samaa mieltä: Hejiran jälkeiset kokonaisuudet ovat sutineet vähän sinne tänne.

Hyvin valmisteltuihin kysymyksiin ja jatkokysymyksiin Mitchell vastaa perinpohjaisesti. Asioita on selvästikin syvällisesti pohdittu, esimerkkinä oman taiteen tekeminen. Mikä on musiikin ja maalauksen suhde? Mistä ne kumpuavat, mitä ne ilmentävät? Pari vastausta saa kyllä kohottamaan kulmakarvoja. Mitchell ei löydä musiikintekijöistä yhtään vertaistaan, ainoat mainitut nimet ovat Stravinsky, Duke Ellington, Debussy ja myöhemmän kauden Marvin Gaye. Dylankin on pelkkä kopioija… huh.

Pekka

————————————-

11.11.2013

Nostalgiaa

Uusimmassa ruotsalaisessa Rock’n’Roll Nostalgia Magazinessa on mainio juttu AC/DC:n ensimmäisestä vierailusta Ruotsissa 1976. Kun kukaan ei tunne, kaupungilla saa huseerata täysin vapaasti ja estottomasti. Angus Youngin poseeraus on kyllä kuvasta toiseen varsin kaavamainen…

Seuraavana vuonna yhtye kävi myös Suomessa ‒ suht tuntemattomana silloinkin. Musa-lehti sai liput keikalle, ja Lehtirannan Ekin kanssa suunnistimme Kulttuuritalolle. Hyvinkin vajaa katsomo sai todistaa raakaäänisen laulajan ja huvittavaan kouluasuun sonnustautuneen kitaristin vetämää tykitystä.

Päällimmäiset mielikuvani ovat kuitenkin kuulokuvallisia: milloinkaan aikaisemmin en ollut törmännyt vastaavaan volyymivalliin. Niinpä vetäydyimme jo ensimmäisten biisien aikana volyymin voimasta tärähtelevän Kultsan aulatiloihin. Ja sieltä edelleen ulkoilmaan: kai kivitalollakin jokin murtumispiste on?

Pekka

PS. Mainitun lehden kiinnostavaa antia ovat ruotsalaiskonkareiden esittelyjen lisäksi jutut maassa 60- ja 70-luvuilla vierailleista kansainvälisistä artisteista. Ruotsissahan keikkailivat Beatleseista lähtien lähes kaikki; heitä myös ikuistettiin kiitettävästi.

Milloin Suomessa herätään keräämään ja muistelemaan 60-lukua? Mistä löytyvät Ajan Sävelen, Iskelmän, Stumpin, Intron ja Helpin arkistot?

—————————————-

28.10.2013

Autossa soi…

Steve Martinin ja Edie Brickellin ”Love Has Come for You” (Rounder, 2013). Vähän varovasti poimin kirjaston pinosta miehen huumortaustan hyvin muistaen, mutta myös banjoentusiaismin ja taidon tietäen.

Pieteetillä toteutettu kokonaisuus: Martinin banjo ja Brickellin laulu ovat selkeästi pääosassa, mukavia, melodisia ralleja pölyisiltä maalaisteiltä, kaikki Martinin ja Brickellin omia. Vilkaisu muihin tekjöihin: tuottaja Peter Asher, soittajissa mm. Waddy Wachtel ‒ tapaamme pitkästä aikaa. Huippupositiivinen yllätys!

Tätä musiikkia jos jotain kuvaa sana ”americana”.

Pekka

————————————-

16.10.2013

Autossa soi…

Mikko Pettisen aiemmin tänä vuonna ilmestynyt ”2Happy” ‒ miehen debyytti omissa nimissä. UMOsta ja muistakin yhteyksistä tuttu trumpetisti / kosketinsoittaja on tällä levyllä myös säveltäjä, sovittaja, tuottaja ja hikeä pukkaava, laulava soulmies. Mukana on iso soul revue kotimaan kärkimuusikoita, myös jousia ja taustalaulajia. Isolla pensselillä siis maalataan!

Suomi & soul -yhdistelmä on joskus tuottanut vähän vaivaannuttaviakin tuloksia. Onneksi Pettisen into ja taito kohtaavat, levyn nimi kuuluu musiikissa. Tasollisesti ja tyylillisesti liikutaan Tuomon (Prättälä) paaluttamalla tontilla. Tyylin ominaispiirteet ja vivahteet ovat Pettisellä hyvin hallussa niin laulu- kuin soittopuolellakin, myös vääntöä löytyy. Kelpo suoritus!

Pekka

——————————————————————-

24.9.2013

Autossa soi…

Eva & Manun vuosi sitten ilmestynyt samanniminen debyytti ‒ kyseessä siis supisuomalaisen Eeva Louhivuoren ja ranskalaisen Emmanuel Leudicin duo bändillä vahvistettuna. Pariskunnalle rakentunut ja heidän ylläpitämänsä mielikuva maita ja mantuja kiertelevinä ja matkoilta vaikutteita imevänä duona sai olettamaan, että matkojen maisemat, tunnelmat ja paikallisvärit kuuluisivat musiikissa. Not so.

Sen sijaan siinä kuuluu ‒ ainakin näihin korviin ‒ Kalifornia. Ja ihan miellyttävällä, ajattomalla tavalla! Poppia ja hittiä tämä ei ole, vaan melodista, folk-juuresta uutettua, yleispäteväksi jalostettua rockia. Ehkä se terävin särmä ja oma persoonallisuus odottavat vielä löytymistään, mutta tällaisenaankin Eva & Manu kelpaavat länsirannikkofanaatikolle erinomaisesti. Lausun muutaman nimen: Crosby, Mitchell, Nash, Wilson (siis Jonathan).

Pekka

——————————————————————-

19.9.2013

Autossa soi…

pitkästä aikaa Wigwamin kokoomakiekko ”Wigwam”, alun perin vuodelta 1972. Nimitettäköön tätä vaikka lohtulevyksi, sillä kaiken hörhelön, kimalluksen ja teennäisyyden keskellä paluu perusasioihin ravitsee ja jopa ravistelee: tätä on musiikki musiikin vuoksi.

Tauon jälkeen kuunneltuina esimerkiksi ”Fairyportin” järisyttävä nimikappale, kaksi osaa kunnianhimoisesta ”Henry”-sarjasta sekä klassikko ”Lost Without A Trace” hämmästyttävät: aivan maailmanluokan biisejä. Tuon ajan toteutukselliset rajoituksetkaan eivät pysty himmentämään musiikin sielua.

Jaksan taas kestää arjen arkea.

Pekka

——————————————————————–

2.9.2013

Autossa soi…

Tame Impala -yhtyeen uusin. Albumin nimi ja julkaisuvuosi ovat merkityksettömiä, sillä Tame Impala ja sen musiikki olkoon tietämättään esimerkkinä tätä maan matosta vaivaavasta pähkinästä: ympäripyöreydestä. Enkä tarkoita tallenteen fyysistä muotoa.

Siitä on vaikea saada otetta. Juuri kun tuntuu saavansa jyvän musiikin ytimestä, keskittyminen lerpsahtaa, kädet hamuavat konkreettista tekemistä, ajatuksissa on yhtäkkiä läskisoosin resepti. Sanovat musiikkia psykedeeliseksi. Minä kutsuisin sitä… läskisoosiksi, laihaksi sellaiseksi. Onhan siinä makua, mutta mausteita liian vähän. Koostumus on lirua, sitkoa ei nimeksikään. Pureskeltavaa? Kapeita sitkeitä suikaleita.

Suosittelisin hajulukon puhdistusta. Kahlausta sieraimet ja itsesuojelurefleksit aktivoivassa, upottavassa suonsilmässä. Jotain, joka herättää ja herkistää muusikot heruttamaan sielustaan enemmän kuin murusia.

Tyyli tässä on, mutta missä sisältö?

Pekka

———————————————————

23.8.2013

Viaporissa soi…

Burt Bacharach Tuomon ja Emma Salokosken vokalisoimana, käsittääkseni Tuomon sovittamana. Bändissä mm. Verneri Pohjola ja Teemu Viinikainen. Bacharach on luonnollisesti vaikea aihe, sillä suurin osa biiseistä on leimautunut lähtemättömästi Dionne Warwickeen ‒ tai Elvis Costelloon upean ”Painted from Memory” -kiekon ansiosta. Onneksi sovituksissa oli kuitenkin niin paljon omaa jujua, että kappaleet lunastivat itsenäisen tonttinsa.

Salokoski tulkitsee suvereenisti vaikka puhelinluettelon. Tuomo joutuu pusertamaan lauluaan väkevämmin ‒ äänenavaus ”Toledon” jälkeen homma luisti. Josta tuli mieleen, että Costello on kyllä aika velho laulajana, sillä tuolta Bacharach-Costello-yhteislevyltä nostetut ”Toledo” ja ”God Give Me Strength” venyttivät eniten laulajien osaamista. ”Alfie”, ”Anyone Who Had A Heart”, ”Walk on By”, instrumentaalina tulkittu ”Close to You”… Bacharach on nero, kuten Tuomokin totesi. Ja illan tulkinnat tekivät hänelle kyllä hyvin oikeutta. Pääsipä Verneri Pohjolakin laulamaan!

Pekka

————————————————————-

9.8.2013

Parhaat ruotsalaiset

Läntisen naapurin Sonic-lehti listaa massiivisessa teemanumerossaan 100 tärkeintä tai parasta ruotsalaista kevyen musiikin albumia. Ensinnäkin: hyvin tehty kokonaisuus, mukana haastatteluja muutamalta artistilta, näkemyksellä kirjoitetut arviot levyistä, paljon musiikkialan vaikuttajien omia top vitos -listoja.

Valinnoista voi tietysti olla montaa mieltä: joitain ainakin itseäni sykähdyttäviä tai aikanaan koskettaneita levyjä puuttuu kokonaan (Staf? Wiehe? Hylander? November? Schaffer? Solar Plexus? Dungen?). Toki naapurimme näkevät oman pelikenttänsä skarpimmin ja syvällisemmin, joten pulinat pois!

Joka tapauksessa lista antaa hyvän pohjan uusien tuttavuuksien löytämiselle, joitain ohi menneitä tai olankohautuksella sivuutettuja kiekkoja meni hankintaan välittömästi.

Pekka

————————————————————————-

2.8.2013

Autossa soi…

Caravanin ensimmäinen albumi ”Caravan” vuodelta 1968. Joskus aikojen alussa tämäkin on kuultu, mutta nyt pidemmällä perspektiivillä sekä mono- ja stereoversiot sisältävältä CD:ltä kuunneltuna herättää uusia mielleyhtymiä.

Kavereiden (Hastings, Sinclairin veljekset, Coughlan) soul/pop-taustasta on jäljellä hitusia, edistyksellisemmät ja vähän anarkistisemmatkin tuulahdukset ovat asettumassa taloksi. Ollaan selkeästi vedenjakajalla, Caravanin oma tunnistettava ja rakastettu linja on vielä askeleen päässä.

Tämä on yksi retroilun hienoimmista puolista: mahdollisuus tutkiskella musiikin kehitystä etäisyyden päästä. Esimerkiksi Yes-yhtyeen kolmen ensimmäisen albumin kaari…

Pekka

————————————————————-

28.6.2013

Onko vinyyli liian pop?

Tarkoitan siis vinyylilevyä esineenä, ei musiikinkantajana. Täällä pääkaupunkiseudulla kun yhä useammin näkee kaduilla nuorempaa populaa, joiden kättä venyttää levykassi. Ehkä olen liian kyyninen, ja heistä jokainen todellakin menee kotiin kuuntelemaan keskittyneesti ostostaan.

Tarjontaa ainakaan ei puutu, kun lähes jokaisen uutuuden saa myös isona mustana – usein jopa Anttilasta. Sinänsä hieno ja kannatettava juttu!

Se, että vinyyliä käytetään myös muodikkaana tilpehöörinä tai raaka-aineena on sitten eri asia: www.vinylize.com tarjoaa vinyylistä tehtyjä silmälasinkehyksiä.

Pekka

——————————————————————————

5.6.2013

Autossa soi…

Jess And the Ancient Ones -yhtyeen saman niminen kiekko (Svart 2012) – promotekstin mukaan okkulttista (!) rockia soittava poppoo Kuopiosta. Autossa kolahti ensimmäisenä biisimateriaali ja laulaja Jessin ääni – ilmetty Heart ja Ann Wilson kiekaisuineen. Sitten kolmen kitaran triplasoitto – ilmetty Thin Lizzy luistavine skittakuoroineen. Ei mitään uutta ja mullistavaa, vaan tuhdisti ja iskevästi toteutettu yhdistelmä parasta rock-perinnettä.

Tuosta okkultista en tiedä, kun kiinnostusta siihen suuntaan ei löydy. Kaipa bändi jotain viestiä haluaa välittää, kun musikanttien taiteilijanimet ovat mallia Thomas Corpse ja Thomas Fiend. Joka tapauksessa vauhdikasta, hyvin toteutettua 70-lukulaista rockia. Myös Ruotsissa bändi tuntuu olevan suosittu: ”Vinnare av Sweden Rock’s soundcheck ”Juryn””.

Pekka

www.jessandtheancientones.com

—————————————-

21.5.2013

Autossa soi…

Boz Scaggsin muutaman vuoden takainen ”Speak Low” (Decca 2008) – kokoelma menneen ajan ajattomia lauluklassikoita, sitä The Great American Songbook -meininkiä. Eikä taida olla edes miehen ensimmäinen tässä sarjassa, sillä ”But Beautiful” ilmestyi jo 2003.

Kun Honey soitti Fennicassa miehen uutta erinomaista ”Memphis”-kiekkoa, ostoskassiin päätyi tuon uutuuden lisäksi tämä aikaisempikin kokoelma ikään kuin täydennyksenä. Ja nyt ihmettelen, miksi olin unohtanut tämän hienon miehen vuosikausiksi?!

Hillittyä, hallittua, järkyttävän taitavasti laulettua ja soitettua. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän: kaikkia elementtejä annostellaan mikrogramman tarkkuudella. Pääosassa on luonnollisesti miehen ilmaisukykyinen, persoonallinen ääni. Se venyy, nyansoi, tiristää, korostaa, hyväilee – kuitenkin jokaisen hienon laulun persoonaa kunnioittaen. ”Skylark”, ”I’ll Remember April”, ”Ballad of the Sad Young Men”… uskomattoman upeita lauluja! Vaikka ne ovatkin monesti versioituja, Scaggsin hillitty charmi herättää niiden hengen.

Pekka

www.bozscaggs.com

————————————————-

10.5.2013

Autossa soi…

Don Felderin viime vuonna ilmestynyt Road to Forever (Forever Road Music, 2012), eli ex-Eagle muistelee elämäänsä ja uraansa. Tämä on vasta miehen toinen soololevy jo vuonna 1983 ilmestyneen Airborne-lätyn jälkeen. Nettisivujensa mukaan inspiraationa sekä tähän kokoelmaan että kirjaan (Heaven and Hell: My Life in the Eagles) olivat ero vaimosta ja potkut yhtyeestä. Noita tuntoja ‒ katkeriakin ‒ löytyy levyn sanoituksista.

Musiikillisesti Eaglesissa sekä sadoissa sessioissa marinoitunut kitaristi ei aukaise uusia uria. Countryyn vivahtavan aaooärrän genressä Road to Forever on kuitenkin pätevä albumi. Välillä hyvinkin rockaava ‒ varsinkin Felderin tuttu slide viiltää tehokkaasti, joissain biiseissä taustalaulun sametti antaa hohdetta ehkä turhankin persoonattomalle yleisilmeelle. Just autoon sopivaa: luu ulos ja tukka hulmuamaan.

Pekka

www.donfelder.com

————————————-

25.4.2013

Autossa soi…

Jerry Kannu & Lentopetroolit -ryhmän Vantaanjoen mutaa (Vandango, 2013). Yhtyeen humoristinen nimi vähän epäilytti, mutta what the heck, onhan kirjastolaitos lainaajalle verovarojen väärti! Ja onhan Suomessa toisaalta rempseällä, rock-perinteessä kyllästetyllä musiikilla vankka perinne. Sitä sopii jatkaa!

Huumorin ‒ tai oikeastaan humoristisen ‒ puolelle Jerry petrooleineen ei kuitenkaan asetu, vaan ryhmä junttaa virne suupielessä rehellistä, välillä kimaltelevaakin jytää.

Ei teeskentelyä, ei tekotaidetta, vaan poreilevaan pataan paiskataan ronskilla kouralla muhevaksi marinoitua rokettirollia. Lisätään hurttia, konstailematonta sanamaustetta. Sekoitetaan. Lauletaan stadilaisella nuotilla ja itsevarmuudella, soitetaan jämäkällä biitillä, terästetään villeilläkin sooloilla. Tuloksena suhteellisen tuhtia, klassista 70-luvun rockia. Kun Alice Cooper ja Ronski Gang naitetaan, syntyy Jerry Kannu & Lentopetroolit. Ovatkohan keikalla yhtä hulvattomia?

Pekka

www.facebook.com/jerrykannulentopetroolit

—————————————-

17.4.2013

Autossa soi…

Kaisa Vala ja ”International Shaman” (Mana Rec 2012), nettisivujen mukaan neidin esikoiskokopitkä. Vaikutteet ovat erittäinkin selviä ‒ Kate Bush, Tori Amos, Joanne Newsomkin. Tarkoittaa piano/kosketinvetoisia, dramaattisia ja hyvin sovitettuja biisejä laulettuna vähän lapsekkaalla ja viattomalla äänellä. Mutta millaisia biisejä ja millaisia sovituksia, varsinkin kun ottaa huomioon esikois-statuksen! Välillä kokonaisuus suorastaan mykistää: ei, en todellakaan ole kuuntelemassa Kate Bushin alkupään tuotantoa, vaan ihan supisuomalaisen laulajan esikoista.

Bändi ‒ Kaisa Vala itse koskettimissa ja laulussa, Eeka Mäkynen kitarassa, Juha Perälä bassossa ja Juha Aalto rummuissa ‒ elää ja hengittää kokonaisuuden ja kunkin biisin ehdoilla. Ei sankarisooloja, ei hapuilua, vaan rikkaita ja sävykkäitä sovituksia ‒ ja Valan kiehtova ääni. Materiaali on monipuolista: herkästi polveilevista balladeista runsaasti vyöryviin sovituksiin, välillä jopa kimaltelevasti kipinöiviin jytkeisiin. Suosittelen!

Pekka

www.kaisavala.com

————————————

7.4.2013

Autossa soi…

konstailematon ja nuoruuden innolla räväytetty ”2013” (Puuma, 2013), esittäjänä Aikapommi-niminen rocktrio Nummelasta. Näille paljon kuulleille korville Aikapommi tarjoaa nostalgisen muiston uuden aallon räjähdyksestä 35 vuoden takaa: Pelleä, Eppuja ja vähän myöhemmin lauteille kavunneita Kolmatta Naista ja ‒ Mambaa! Muistumat tunnustetaan myös promo-kirjeessä: kiitos rehellisyydestä, sillä uusia polkuja Aikapommi ei ainakaan veteraaneille avaa.

Asenteesta sen sijaan iso käsi!

Jo kannen tarra julistaa F*CK AUTO-TUNE PURE MUSIC ‒ vastaisku steriilille ja puleeratulle, koeputkessa luodulle tehdastuotetulle pötkölle. Aikapommi ‒ Ville Sihvonen, Hannu Hänninen, Heikki Hänninen ‒ on rock-luomua, lehtivihreää, vähän kapinaa ja ripaus vereslihaakin. Kiitos varmasti osin myös kokeneelle Petri Majurille, joka on pieteetillä ja krumeluureja vältellen miksannut vähän päälle parikymppisten kavereiden klassisen triorockin Suomenlinnan Seawolfilla. Hikisessä klubissa Aikapommin sytytyslanka voi olla aika lyhyt…

Pekka

www.aikapommi.fi

———————————

25.3.2013

Autossa soi…

Tapio Ylinen ja ”Nuoruus” (Eclipse, 2012), kokeilu kirjastosta, täysin uusi tuttavuus. Netti tosin paljastaa että Tapio Ylinen ja veljensä Timo Ylinen ovat tehneet musiikkia jo vuosia. Heidän nimeämänsä vaikutteetkin vaikuttavat, onhan joukossa mm. Crosby, Stills & Nash. Näistä inspiraation lähteistä en tosin tällä Tapio Ylisen esikoislevyllä kuule paljoakaan. Enemmän kuulen Anssi Kelaa, Kasevaa, Maaritia ja jopa Matti Järvistä – sitä 70-luvun alun yhden levyn klassikkoa.

[Tapio korjasi jälkeenpäin, että Timo on itse asiassa hänen isänsä, sorry oletuksestani. Samalla Tapio kertoi, että Timoltakin on ilmestymässä uutta materiaalia].

Ja se mitä kuulen, vaikuttaa! Ylisellä on jämäkkä ote popahtavaan rockiinsa. Sujuvassa, melodisessa, välillä kipakassakin ja eritoten hyvin sovitetussa sähkökitaroinnissa kuulen Matti Järvisen vaikutetta. Muutama kitarakoukku vetää erityisen hyvin, päällekkäisäänitetyt kitarat piiskaavat kunnolla, vaikka turvallisen tällä puolella pysytäänkin. Miehen miellyttävä, melodinen lauluääni tulkitsee vakuuttavasti osin suhde-, osin tarinatekstejä.

Kansista luen, että ”Tapio Ylinen soittaa levyn kaikki soittimet”! Rispektiä! Huomaan, että Ylinen vaikuttaa myös levymerkin taustalla, taitaapa itse asiassa hallita sitä. Vaikutun miehen näkemyksestä ja taidosta – sekä rohkeudesta, taidanpa tilata levyn omaan hyllyyni. Sen tosin sanon, että vihkosen ja kannen kavennettua versaalitekstiä varten tarvitaan suurennuslasi.

Pekka

www.eclipse-music.net

PS. Pidin lupaukseni ja tilasin kiekon Eclipse Musicin nettikaupasta. Samalla havahduin merkin kiinnostavaan artistirosteriin: upeaa, että Ylinen jaksaa / uskaltaa puuhata ja edistää musiikin asiaa. Pitääkin joku yö uppoutua merkin muiden taiteilijoiden tuotoksiin.

———————————

8.3.2013 Malmitalolla soi…

Time Traveller ja Pax Romana ‒ edellinen rankkaa instrumentaalista rock-progea, jälkimmäinen sitä laulettua, popimpaa laatua.

Aloittajan Pax Romanan biisit voi jakaa selkeästi kolmeen tyyppiin: kosketinsoittaja Matti Kervisen laulamat pop-proget, kitaristi Matti Inkisen akustiset biisit sekä kolmantena ‒ ja uutena lajina ‒ pari rytmikästä funk-palaa, joita vauhditti vieraileva lyömäsoittaja Markku Marila. Varsinkin Inkisen hempeä, ehkäpä Neil Youngin akustiselle tontille sijoittuva ”Danish Lullaby” viehätti, samoin muutama selkeäpiirtoinen sähkökitarakaari. Ja kun bändi Marilan ja puhaltajalegenda Kalle Fältin vauhdittamana yltyi lyömäsoitinbakkanaaleihin, lähenneltiin Allman Brothersien svengiä!

Time Travellerin setti oli äärimmäisen hyvin kasassa. Juhani Nisula lienee tällä hetkellä maan huippuihin kuuluvia klassisen progen kitaristeja, Jukka Gustavssonin uruissa on aina tyyliä ‒ vaikka soitto nyt jäikin hieman taka-alalle, väkivahva rumpali Esko Takamäki olisi piiskannut kuolleen hevosenkin laukkaan, Jari Loisan kimmoisa basso ohjasi pehmeästi Nisulan ja Takamäen kiitoa, nuori Petteri Hietamäki väritti koskettimilla ja sopraanosaksofonilla. Pari hienoa hämyilyjaksoa rauhoitti Nisulan riffipohjaisten biisien tykitystä. Ehdottomasti kuulemisen ja näkemisen arvoinen, jos lähimaille sattuu!

Pekka

————————————

24.2.2013

Autossa soi…

Antero Lindgrenin debyytti ”Mother” (Eino, 2012). Jos olisin tämän levyn kuullut ajoissa, se olisi hyvinkin mahdollisesti päätynyt viime vuoden parhaitten kiekkojen listalleni. Ällistyttävän korkeatasoinen, hämmentävän juureton (tarkoittaa: ilman minkään valtakunnan tai tyylisuunnan leimaa), julmetun tyylikäs – olkoonkin, että ihan jokainen biisi ei yhteen muottiin istukaan.

Jospa sijoittaisin Lindgrenin (tai ainakin tämän levyn) jonnekin 80-luvulle, Daniel Lanoisin, Robbie Robertsonin soolotuotannon ja vähän Neil Younginkin tontille: indie-city-bluesia ilman sitä syvintä sinistä. Määrätietoista ja varmaotteista, täysin suvereenia musiikkia ilman alemmuuden tunnetta ja epävarmuutta. Lindgren paaluttaa itselleen paikan mahtavalla itseluottamuksella ja visiolla: paikkaahan ei anota, se otetaan.

Yksittäisistä biiseistä ”Cigarette Stump” muistuttaa rauhallisuudellaan ja hienovaraisella nostalgiallaan häkellyttävästi David Bowien ”Where Are We Now” -uutuutta! ”Cutting Her (Loose)” on puolestaan instantti klassikko vähän ”Everybody’s Talkin’” -ikivihreän hengessä.

Kannattaa katsoa Lindgrenin saitilla olevat tyylipuhtaat videot: www.anterolindgren.com

Pekka

—————————————-

17.2.2013

Autossa soi…

Pääkaupunkilaisen Lollipop Baby Bubblegum -yhtyeen samanniminen debyyttikiekko (Lollipop Baby Bubblegum & You’ll Never Make It, 2012). Vahvasti englantilaiseen rock-perinteeseen pohjautuvassa räväkässä musiikissa kuulen Oasista, mutkan kautta Kinksiä ja T.Rexiä ja muutamaa ruotsalaista perusrockia viistävää bändiä (Atomic Swing…).

”Nightingale” huuliharppuineen ja akustisine kitaroineen sekä tyylikäs ”Teen Spirit”rauhoittavat muuten aika sähköistä ja säröistäkin tunnelmaa, Ray Davies -laulukirjaa lehteillään. Soolot pidetään minimissä, biisit ovat laulullisia; sanoitusten painattaminen muuten graafisen tyylikkääseen vihkoseen olisi kannattanut.

Kokonaisuus pysyy kasassa: ei pelkkää kitaramättöä ja jyystöä vaan myös suvantoja. Laulaja Tuukka Pasasen rekisteri venyy räväkästä Gallagher- ja P-K Keräs-räiminnästä pehmeämpään tulkintaan. Mystinen Rosita avustaa laulussa päätösbiisissä ”Grus Grus”. Kyllähän tätä kuuntelee ihan mielikseen.

Yhtye näyttää esiintyvän Semifinalissa torstaina 21.3.2013.

Pekka

PS. Pinkki teksti harmaalla pohjalla ei edistä ikänäköisen lukukykyä. Toki se toteuttaa levyn ja bändin nimen karkki/glam-teemaa.

—————————————

17.1.2013

Autossa soi…

Suomen Tulli ja ”Uuteen maailmaan” ‒ omaperäinen ja lupaava kiekko. Itse asiassa sen verran kiinnostava, että olen lainannut sen kirjastosta pariinkin otteeseen. Levy on määritelty tuolla koko kansan lukusalissa kuuluvaksi luokkaan proge, ja onhan musiikissa sitäkin, lähinnä kappalerakenteissa ja soitannollisessa monipuolisuudessa. Toisaalta yhtä paljon Suomen Tulli ja sen voimahahmo Sami Heikkilä tuovat mieleen muinaisen Se-yhtyeen ‒ ehkä rivien välistä paistaa vähän myös Liekki. Vahva ja peloton, välillä mahtipontinen laulu, ihmissuhteisiin pureutuvat, rehellisen tuntuiset sanoitukset, hieman rujo soitanta ja hienostelematon tuotanto. Raakana ja vereslihalla, kiitos!

Ehkä se on juuri tuo rehellisyys ja aitous, joka kiehtoo. Tuotanto ei yritäkään peitellä tai silottaa painokasta ilmaisua ja sanomisen paloa – arvet saavat näkyä ja kuulua. Mutta intoa ja kokeilunhalua, sitä löytyy!

Pekka

Yhtyeen nettisivujen mukaan Rocket Records julkaisee Suomen Tullin toisen albumin ”Kolme kevättä” tämän kevään aikana.

—————————————-

13.1.2013

Annan rockille aikaa vielä tämän vuoden…

…omassa elämässäni. Edellisen vuoden levysadon luokittelu ja arvotus uuvuttaa totaalisesti. Olo on kuin kuiviin puristetulla säämiskällä: vielä vähän nihkeä, mutta imukyvytön. Tarvitaan musiikillista virvoitusta, tai nihkeys jatkuu – ehkä loputtomiin.

Kiitos siis J.Karjalainen ja Mennyt mies sekä David Bowie ja Where Are We Now. Vaikka kummassakaan ei ole mitään uutta, vanhan kierrätys on onnistunut loistavasti! Bowie on ikäisensä kuuloinen, biisi lohdullinen ja lohduttava; mielikuvia Berliinistä, eksyksissä elämässä. Karjalainen selaa musiikillisia merkkipaalujaan, tukena huippubändi (Janne Haavisto, Mikko Lankinen, Pekka Gröhn, Tom Nyman). Onko tämä vanhan lopetus ja uuden avaus, sen näyttää maaliskuussa ilmestyvä albumi.  Myös Bowien kiekko tulee samassa kuussa.

Niitä odotellessa, säämiskää viruttaessa,

Pekka

———————————————————

6.1.2013

Autossa soi…

Father John Misty ja Fear Fun (Sub Pop 2012) – oikeasti Fleet Foxes -yhtyeen rumpali Josh Tillmanin sooloprojekti, ties kuinka mones levy. Että osaakin olla kaksijakoinen kiekko! Toisaalta mahtavan melodisia, ehkä vähän Sufjan Stevens- tai Brian Wilson -tyyppisiä klassisen eeppisiä pop-teoksia, toisaalta ykstotisia renkutusmaisia rallatuksia.

Ensin mainitut isolla kädellä ja lavealla siveltimellä tuotettuja, jälkimmäiset pizzerian nurkassa purkkikaiuttimien läpi soitettuja. Kun kaksi ääripäätä pistetään soimaan vuorovedoin, seuraako siitä a) mielikuva tekijästä renessanssinerona b) pohdinta tuottajan päättämättömyydestä (tuottajana Jonathan Wilson) vai c) harmitus siitä, että kumpikaan puoli ei pääse kukoistamaan, molemmissa puolissa kun on erinomaiset piirteensä.

Henkilökohtaisesti kuuntelen sujuvasti molempia – en kuitenkaan samanaikaisesti. Olisi ehkä pitänyt käydä syksyllä Tavastialla katsastamassa, kumpi puoli konsertissa jyllää.

Pekka

www.fatherjohnmisty.com

———————————-

19.12.2012

Autossa soi…

Royal Southern Brotherhood -bändin ‒ en tiedä kuinka vakituisen kokoonpanon ‒ samanniminen kiekko (Ruf, 2012). Poimin levyn summanmutikassa, taustoja tietämättä kirjastosta, kuuntelin ja innostuin, joten vilkaisin soittajatietoja: tämähän on jonkin sortin superbändi! Devon ”Greggin poika” Allman, Cyril Neville ‒ sekä kitarahirmu Mike Zito, Charlie Wooten, basso ja Yonrico Scott, rummut.

Mahtimeininkiä! Tosin soittajien taustat tuntien aika looginen yhdistelmä Allman Brothersien lennokkuutta ja Neville Brothersien etelän funkkia ilman kummankin kokoonpanon ääripäitä, eli Allmannien sulavinta kitarataituruutta ja Neville-veljesten syvintä sykettä. Biisit pidetään kompakteina, soolojakin toki on, mutta ne eivät nouse itsetarkoituksellisiksi. Muutaman kerran jompikumpi kitaristeista vetäisee räväkän, tarkoituksenmukaisen ja maukkaudellaan leukaperät loksauttavan soolon ‒ voi vain kuvitella, millaiseen lentoon yhtye konsertissa kurottaa (luen vasta nyt myöhemmin, että yhtye olisi esiintynyt Tampereella lokakuussa…).

Tutuista elementeistähän Veljeskaartin musiikki rakentuu (Stones, Allman Bros, CCR, Santana, Little Feat…), mutta kyllä levyllä on ihan tarpeellinen määrä omaleimaisuutta. Kun kukin mestari suodattaa kokonaisuuteen osaamisensa ytimen, kokonaisuus on täyttä tavaraa!

Pekka

www.royalsouthernbrotherhood.com

——————————————-

7.12.2012

First Aid Kit @ Circus

Avaajana Mirel Wagner ‒ yksin ja vähän orvon oloisena hukkui riehakkaasti itsenäisyyspäivää juhlivan paikan mekkalaan, intiimimpi ympäristö olisi sopivampi. Odotan mielenkiinnolla toista levyä, ensimmäisestä en oikein saanut otetta, vaikka sitä ulkomaita myöten kehuttiinkin.

Ruotsalaiset Söderbergin siskokset sen sijaan ottivat niskalenkin yleisöstä vauhdikkaalla esityksellään ‒ Johannaa ja Klaraa tuki rumpali. Trio tuotti yllättävän täyteläisen soinnin lyömäsoittimilla, akustisella kitaralla ja koskettimilla, toki pääasia oli daamien solistinen osuus, siis laulu. Laulajien äänet ovat kuitenkin suht saman oloisia ‒ joo joo, siskoksiapa hyvinkin ‒ joten harmonia-potentiaali jäi kyllä hyödyntämättä.

Biisimateriaali on luvalla sanoen hieman tasapaksua, ”Emmyloun” lisäksi tarvittaisiin muutama muukin vetonaula. Ainoa laina, Paul Simonin ”America” toimi hyvin. Aika usein kierähdettiin country-humpan puolelle, jossa toki tyttöjen päänvatkaus pääsi oikeuksiinsa. Yleisö taisi kuitenkin pitää kuulemastaan.

Henkilökohtaisesti sijoitan First Aid Kitin Everly Brothers- ja Proclaimers-jatkumoon, en tuonne Harris-Parsons- tai Carter-Cash-kastiin. Ja tuossa sisarus-jatkumossa heillä voisi hyvinkin olla menestymisen saumaa.

Pekka

————————————————

23.11.2012

Autossa soi…

Hiljaistenmiestenlaakso-yhtye ja samanniminen levy (Rockadillo 2012). Parin ensimmäisen biisin perusteella ajattelin jo skipata koko kiekon: levyn hailakka kansi ja musiikki rinnastuivat. Biisien niminä ”Syksy”, ”Talvi”, ”Vanha mies”, ”Hetki hiljaa”, ”Haikeaa”…

Jotain Hiljaistenmiestenlaaksossa kuitenkin oli: kuuntelin uudempia kertoja, perehdyin soittajatietoihin, luin Rockadillon sivuilta bion. Folkrockia Mikkelistä, kahden laulaja-kitaristin bändi (Jukka Tikkanen ja Maku Tuominen, kumpikin laulaa omat biisinsä), basistina Jouni Kauhanen, rummuissa Pekka Halme. Ja mitä häh! Jukka Gustavson uruissa ja osatuottajana!

Musiikillisesti sijoittaisin yhtyeen jonnekin muinaisen Mummi kutoo -yhtyeen, Neil Youngin ”Harvest”-kauden sekä Kasevan maisemiin: americana-meininkiä suomalaismelankolisin maustein. Ihan päteviä sävellyksiä ja mukiinmeneviä sanoituksia, Jukka Tikkasen lauluäänestä pidän erityisesti. Gustavsonin urut hallitsevat soolokenttää, paria repäisevää kitarasooloa jäin kaipaamaan. Kaiken kaikkiaan lupaava levy!

Pekka

——————————————–

12.11.2012

Led Zeppelin valkokankaalla

Sattumalta silmiin osui mainos “Celebration Day” -leffan näytöksestä valkokankaalla – sinnehän piti mennä, osin Mojon kehuartikkelin innoittamana. Ja kyllä kannatti nähdä juuri DVD:llä julkaistu vuoden 2007 Ahmet Ertegun -muistokonsertti isosti, kunnon äänentoistolla!

Musiikki jytisi kunnolla, myös kuvallisesti on tultu kauas ”The Song Remains the Same” -leffasta: Plant, Page, Jones ja Bonham junior tulivat kosketusetäisyydelle, erityisesti Pagen voimakas eläytyminen kosketti. Vaikka soittajat ovat ikäistensä näköisiä, musiikki on edelleen täysin iätöntä. Tässä on monelle nuoremmalle pullistelijalle roppakaupalla hyviä opetuksia, sekä biisien monimuotoisuudessa että armottomassa dynamiikassa ja saumattomassa yhteissoitossa – siitä parhaina esimerkkeinä ”Kashmir” sekä toinen encore, irtipäässeen junan raivokkuudella runtannut ”Rock And Roll”.

Muitakin kohokohtia oli, mm. pari aiemmin konserteissa soittamatonta biisiä. Runsaat kaksi tuntia hurahti nopeasti, itse asiassa niin nopeasti, että DVD:n ostaminen taitaa olla ajankohtaista. Varsinkin, kun DVD:llä on extrana harjoituskeikka.

Pekka

——————————————

2.11.2012

Autossa soi…

Mary Black ja hänen viimeisin levynsä “Stories from the Steeples” (Blix Street, 2011/2012) – aikaan, paikkaan ja tyyliin kiinnittymätön kokoelma. En ollut vuosikausiin kuunnellut Irlannin ylpeyttä, eikä hän muistaakseni kauhean syvällä perinteissä aikaisemminkaan soolourallaan ollut vaeltanut. Tällä levyllä tuota irlantilaistaustaa tuskin huomaa – vaikka kirjasto kiekon päälle onkin läiskäissyt leiman ”Kelttifolk”.

Folk-pohjaista musiikki kylläkin on, mutta kuuntelun perusteella sijoittaisin tyylin mieluummin Kaliforniaan kuin Irlantiin. Ja ajankohdaksi arvelisin, sokkona, 1970-luvun puoliväliä, laulaja-lauluntekijöiden kulta-aikaa. Itse asiassa: levy voisi hyvinkin olla feminiini verrokki Jackson Brownen kakkos- ja kolmoslevyille, molemmat itselleni huipputärkeitä. Sen vuoksi en ole tästä Blackin levystäkään pystynyt päästämään irti yrityksistä huolimatta. Enkä kyllä haluakaan.

Akustista, huippumelodista, tunteikasta – tunne tulee osin pienehköstä soitinarsenaalista ja intiimistä äänityksestä, mukaan lukien Blackin välillä jopa kuiskaava lauluääni. Vierailijoina vilahtavat Finbar Furey, Janis Ian sekä Imelda May, silti levy on vankasti Blackin oma. Suosittelen!

Pekka

www.mary-black.net

——————————–

31.10.2012

Autossa soi…

kotimaisen Black Twig -yhtyeen esikoinen Paper Trees (Soliti 2012). Nuorgamin arvostelija toteaa hyvässä ja perustellussa arviossaan, että ”yksi vuoden 2012 parhaista kotimaisista indielevyistä on tässä”. Tuon arvion yhteydessä mainitaan, että yhtyeen ensi kertaa tullessa markkinoille vertailukohtina mainittiin Sonic Youth, Teenage Fanclub ja My Bloody Valentine. Ehkä näin, sillä osia jokaisesta löytyy – Sonic Youth ehkä pisimmän aasinsillan kautta.

Henkilökohtaisesti innostuin Black Twigin tymäkän ja aika armottomaltakin – välillä jopa saksalaismekaaniselta – kuulostavan soitannollisen pohjan ja eteerisen, pilvissä leijuvan laulun yhdistelmästä. Ja tulihan minullekin joku muu yhtye mieleen: Australian ylpeys The Church – ja Stone Roses, helisevästä huippumelodisesta kitarasta Aztec Camera, suoraselkäisestä taustasta Comsat Angels. Eivät mitään pahoja vaikutteita, jos vaikutteita yleensä ovat!

Kahden maailman välissä seikkailevat kappaleet, niiden jäntevät ja luontevat rakenteet, muutama melodinen soolonpoikanen ja mainio, hyvin erotteleva tuotanto (Nick Triani) lupaavat hyvää myös tulevaisuudelta.

Pekka

—————————————————-

23.10.2012

Mystery solved

Uncut-lehden Byrds-juttu lämmitti yhtyeen musiikkiin vuosikymmeniä sitten uppoutunutta ikifania. Ja selvitti yhden mysteerin, jota olen kaikki nämä vuosikymmenet hautonut: miksi ”Eight Miles High” -biisin kitarasoolo on sellainen kuin se on. Ei epävireinen, mutta ei myöskään sujuva eikä luonteva, vaan kasa nykivässä rytmissä syljettyjä nuotteja, improvisatorinen purskahdus. Aivan kuin sormet otelaudalla ja kieliä plektralla näppäilevä käsi kuuluisivat eri ihmisille.

No McGuinn selitti mistä on kysymys (ehkä tämä on kerrottu jo jossain aikaisemminkin, selitys ei vaan ole silloin kolahtanut): hän pyrki kitarallaan imitoimaan John Coltranen saksofonia – yhtye kun oli kuunnellut kiertuebussissa Coltranen Impressions- ja Africa/Brass-kiekkoja ja jotain Ravi Shankarin levyä. Ja pienellä nettihaulla löytyy, että John Einarson on Gene Clark -kirjassaan ehdottanut innoituksen lähteeksi India-biisiä. Pitänee tuokin kirja kaivaa esiin ja lukea…

Pekka

———————————-

6.10.2012

Autossa soi…

Beachwood Sparks ja ”The Tarnished Gold” – mainio nykypäivään päivitetty tuulahdus 70-luvun alkupuolen melodisesta ja maanläheisestä country-rockista. Esikuvia – tai en tietysti tiedä ovatko kyseessä esikuvat, vai vaan sattumalta mielleyhtymiä aiheuttavat yhtäläisyydet – ovat vaikkapa Byrds, Flying Burrito Brothers ja ”Workingman’s Dead” -kauden Grateful Dead.

Byrdsiä on oivallisen melodinen, moniääninen stemmalaulanta, Burrito Brothersia taas menevämpien biisien reipas tahti (”Sparks Fly Again”) ja jossain kohdin ilmiselvästi Gram Parsonsia muistuttava, särkymisen partaalla oleva lauluääni. Ja kun Beachwood Sparks on rennoimmillaan, menossa on Grateful Deadin rennosti lonksottavaa poljentoa steel-kitaroineen  – ja laulajan äänessä vivahdus Jerry Garciaa.

Kyseessä on vasta bändin kolmas kiekko – kaksi edellistä julkaistiin yli kymmenen vuotta sitten, joten kypsytelty on, ja sen kuulee. Toki äijät – Brent Rademaker, Dave Scher, Chris Gunst ja Aaron Sperske ovat väliajan käyttäneet muuhunkin kuin biisien hiomiseen: kukin on tahollaan soittanut muissa yhtyeissä. Vierailijoista mainittakoon jokapaikan höylä ja Chris Robinsonin aisapari kitaristi Neal Casal.

Harvinaisen tasainen kokonaisuus, joskin muutama biisi nousee selkeäksi suosikiksi, ja pari jää sitten vähän välihuutojutuksi. Kuten desibeli.netin arvostelussakin sanotaan, se ihan kaikkein kovin puristus ja napakymppi jäävät tavoitteiksi. Kuitenkin: tähän palaan varmasti, kun tulee aika valita tämän vuoden parhaita levyjä – ei ehkä Best Record of the Year, mutta listalle asti pääsee heittämällä.

Pekka

————————————–

28.9.2012

Autossa soi…

Chris Robinson Brotherhoodin ”The Magic Door” – aiemmin tänä vuonna ilmestyneen ”Big Moon Ritual” -kiekon sisarkiekko. On kuulemma äänitetty samoissa sessioissa edellisen, kovasti kehumani levyn kanssa, soittajatkin ovat samoja. Ehkä on, ehkä ei – ero aikaisempaan, jamibiisipohjaiseen, yleviin sooloihin tukeutuvaan kiekkoon on kuitenkin aika iso. Tästä uudesta tulee mieleen ehkä kaikkein eniten Creedence, samanlaista hyväntuulista, rhythm&blues- ja rock’n’roll-pohjaista ränttämeininkiä. Ja tietty emobändi Black Crowes.

Onhan niitä soolojakin – itse ihastelen edelleen Robinsonin ja Neal Casalin taidokkaasti ja tunteikkaasti rakentuvia yhteissoittokisoja – mutta nyt pääpaino on kappaleissa, ei tunnelmien luomisessa. 70-luvun saundeja korostaa vanhanaikaisen kuuloinen sähköpiano sekä muutama syntikkaujellus.

Parin kuuntelun jälkeen ajattelin jo skipata lisäkuuntelut, mutta niin vain levy on edelleen jumittuneena soittimeen. Hyväntuulista, pakottamatonta nostalgiaa ja lienee mukana myös soittamisen riemua.

Pekka

——————————————

19.9.2012

Autossa soi…

Kapa Montonen And the Bluesment Brothers, ”Routes to Roots” (Monteesi, 2011) – bluesin kevyemmällä kantilla polkeva, välillä funk- ja soul-vivahtein maustettu 12 itse tehdyn biisin kokoelma. Suurimmassa osassa biisejä toisena tekijänä basisti Jyrki Tulppo, jonka lauluääni on sivumennen sanoen enemmän kuulasta Eerikkiä kuin Clapton itse! Ja Laiskakäden myöhemmän kauden musiikki tästä vähän tuleekin mieleen – kuten myös välillä Robert Cray ja vähän James Hunter, ehkäpä Santanakin. Tietänette siis millä taajuuksilla poljetaan.

Montonen on taidokas ja moni-ilmeinen kitaristi, jolta taittuvat niin raadolliset venytykset, liukkaat luikautukset a la juurikin Clapton kuin myös mausteinen slide. Itse pidän huomattavasti enemmän kiekon tunnelmapaloista (esimerkiksi ”My Sun And My Moon”, ”Dark Medicine” sekä levyn päättävä, suomalaiseen sieluun alkusyksyn kuulaana iltana osuva instrumentaali ”In My Sweet Dreams”) kuin perusblueseista – joita ei tosin montaa olekaan.

Vokaalit ovat jakaantuneet kitaristi Montosen ja basisti Tulpon kesken: suosin Tulppoa hivenen persoonallisempana, vaikka ei Montosessakaan mitään vikaa ole. Veljesten kokoonpanon täydentävät kosketinsoittaja Ari Korpisalo sekä rumpali August M. Montonen. Pakko mainita koskettimista, että jostain kumman syystä mieleen juolahtaa Santanan klassisen kokoonpanon Greg Rolie! Mukana on myös kolme puhaltajaa ja kaksi taustalaulajaa.

Varsin korkeatasoinen kiekko, jolta ehkä olisi yhden-kaksi biisiä voinut vielä nipistääkin levyn siitä kummemmin kärsimättä – ne erinomaiset olisivat vielä korostuneet ja kokonaisuus jalostunut. www.kapamontonen.com

Pekka

——————————————

Crazy World Tavastialla 30.8.2012

Crazy World -superbändin levynjulkaisukeikan alku viivästyy, Anssi Nykäsen illan edellinen soittokeikka Hakaniemessä on kuuleman mukaan venynyt – lopulta Nykänen ja Mika Järvinen pyyhältävät Tavastian aulaan. Esa Kotilainen aloittaa kosketinmaalailunsa, bändi saapuu lavalle. Timo Kämäräinen, Lauri Porra, Nykänen ja Kotilainen polkaisevat käyntiin ensimmäisen biisin, Järvinen kukkoilee tuttuun tyyliinsä.

Kuulen suurimman osan juuri ilmestyneen, mutta kauan tekeillä olleen ”The Return of the Clown” -kokonaisuuden biiseistä nyt ensimmäistä kertaa – levy on vielä kunnolla korkkaamatta. 70-luvun klassista voimarockia kunnianhimoisin proge-vivahtein. Kappaleista erottuu neljä-viisi iskevää killeriä, muutamassa haahuillaan vähän suuntaa vailla – ymmärrän jälkeenpäin levyyn tutustuessani, että biisien monimuotoisuus on ihan tarkoituksellista: tarinan juonta kuljetetaan myös puhumalla.

Väliaika sujuu Zeppelin-covereita soitellen – ja niissähän bändi on kuin kotonaan: Kämäräinen yhtä sujuva ja pistävä kuin Page itse, Nykänen jyrisyttää Suomen Bonhamina, Järvisen ja Plantin korkeilla äänilla on aika sama taajuus. Porralta taittuu melodinen ja sujuva bassottelu, myös aika hämmästyttävä soolo-osuus. Kotilaisen koskettimissa on jonninverran Jon Lordia – ja jyräävämmissä biiseissä Purplemaisuus onkin korviintunkeva.

Kokonaisuuden – jossain on puhuttu jopa opperasta – toinen osio: levyä ja tarinaa tuntemattakin aika vakuuttava, ehkä näin kylmiltään hieman hahmoton. Uskoisin, että levyn kuuntelu avaa aivan uusia näkymiä.

Pekka

PS. Ja avaahan se: sanoisin, että kyseessä on yksi Suomirockin tärkeistä ja kunnianhimoisimmista teoksista nimenomaan kyseessä olevan klassisen voimarockin saralla. Levystä myöhemmin enemmän.

———————————————

28.8.2012

Autossa soi…

Aino Venna ja ”Waltz to Paris” (Rapu Records, 2012) – viiden biisin kompakti, mutta vaikuttava laulelmalevy. Ja kun sanon vaikuttava, tarkoitan sitä! Kyseessä lienee nuorehko nainen, takana ei varmaankaan vielä isoa määrää maileja. Mutta niin vain Venna heittäytyy täysin pelottomasti, kovalla itseluottamuksella ja varmalla tyylitajulla musiikin vietäväksi ja edelleen tulkiksi.

Laulukielensä on pääasiassa sujuva ja sointuva englanti, myös patonkimaan ärrä särähtää. Biisien tunnelma on kohtalokas, jossain ehkä jopa uhkaava. Bändi jää säestäjäksi, sillä illan tähti on Venna. Välillä mietin, onko kyseessä peräti hullunrohkeus, sillä niin estoitta ja uhkarohkeasti hänen musiikkiinsa varaa. Pelkään, kaatuuko korttitalo, pettääkö ääni, kääntyykö uhkarohkeus parodiaksi tai tekotaiteelliseksi kulissiksi.

Rumbassa on mainittu ”tummasävyisyys”, itse lisäisin ”traaginen”, Vennan nettisivuilla puhutaan ”chansoneista” ja ”vanhasta rock’n rollista”. Rakkaudesta ja ihmiskohtaloistahan laulut taitavat kummuta ja kertoa – sanoitukset ja musiikki kietoutuvat intohimoisesti toisiinsa. Persoonallinen löytö!

www.ainovenna.com

Pekka

———————————-

10.8.2012

Autossa soi…

Yona ja Orkesteri liikkuvat pilvet: ”Vaikenen laulaen” (Timmion, 2011) – laulajan kakkoskiekko. Muutaman vuoden takainen esikoislevy viehätti ei-ihan-perinteisenä, vähän hippihenkisenä folkkina. Liljan loisto -yhtyeessä Yona on taas mm. palannut Karjalaan Puppa J.:n seurassa. Puppa J. vierailee tälläkin levyllä.

Yonan MySpace-sivulla tätä kiekkoa on hahmoteltu näin: ”Levy jatkaa debyyttilevyn lailla urbaaneja ja kansallisromanttisia tyylejä yhdistelevää omaperäistä sointia.” Tuosta urbaaniudesta en nyt niin tiedä, mutta kansallis- ja tanssilavaromantiikkaa vahvoine tangorytmeineen ja heleätä kansanlaulumaisuutta sen sijaan löytyy – ja elokuvallisia, kiehtovia jousisovituksia.

Olen yrittänyt jäsennellä, mikä Yonan musiikista tekee niin vetovoimaista, että siihen jaksaa toistuvasti palata. Ehkäpä se on valon ja varjon leikki, kuulaan toiveikkaan äänen ja surumielisten sanoitusten ristiriita? Dramatiikkaa ja tunnekuohuja, vanhaa kotimaista elokuvaa, solisevia kevätpuroja ja taivaankannella kiitäviä poutapilviä.

Pekka

———————————-

2.8.2012

Autossa soi…

Liz Green: ”O, Devotion!” (Play It Again Sam, 2011) – sokkona kirjastosta lainattu kiekko. Tässä sen taas näkee, että iän myötä muisti alkaa tehdä tepposia: Liz Greenin levy on varmasti jollain mun ”must check” -listalla lehdissä olleiden hyvien arvostelujen ansiosta. Kirjaston kiekkoja plärätessäni se ei kuitenkaan sytyttänyt yhtään lamppua; olisin hyvin voinut olla lainaamattakin, ellei kansi (mustia, piirrettyjä käsiä kurottelemassa lukevaa daamia) olisi herättänyt huomiota. Kannen vähän psykedeelisvaikutteinen tekstityyppikin (”Liz Green”) antoi ymmärtää, että takana on joku isompi ajatus – ehkä?

Hyvä että lainasin, sillä sen verran särmikkään persoonallista musiikkia Liz Green kitaroineen esittää. Pohjimmiltaan kyse on laulelmista, joille Greenin altto (?) ja aika romuluinenkin kitarointi luo kohtalokkaan vireen. Taustoilla erilaiset röhkivät, puhkuvat ja töräyttelevät puhaltimet värittävät kerronnallisia lauluja. Jostain syystä mieleen tulee Joanna Newsom, vaikka musiikkityylissä ei olekaan mitään samaa. Joanna Newsom + Tom Waits = Liz Green. Hmmmm.

Voipi tietty olla, että Green on one trick pony, yhden tyylin lyyli, jonka arsenaali on kaluttu tähän yhteen kiekkoon. Onpa siis mielenkiintoista kuulla, mitä seuraavaksi? Pitänee mennä Juhlaviikkojen Huvilateltta-keikalle 31.8.

Pekka

———————————–

28.7.2012

Autossa soi…

Death Hawks: ”Death & Decay” (GAEA 2012) – suontuoksuista, voimavirralla generoitua perusmättöä, johon uppoaa sitä syvemmälle mitä enemmän sitä polkee. Nelijäsenisen suomalaisbändin esikoinen on melkoisen vakuuttava osoitus tyylitajusta ja taidosta tajun toteuttamiseen. Virtaa riittää läpi levyn, joissain biiseissä kaverit generoivat sähköä oikein kunnolla: keep on chooglin’ chooglin’ chooglin’…

Joka tietty kertoo, että Death Hawks -sopassa on vähän Creedenceä, ripaus Crampsiä, kapallinen Pistepirkkoja, hyppysellinen Grateful Deadia ja kruununa Captain Beefheartia Safe As Milkin aikoihin – ihan tulee Ry Cooder mieleen joistain slide-osuuksista. Teemu Markkulan sanoitukset ovat tyyliin sopivasti melkoisen mustaa meininkiä, kuten ovat myös bändin mustavalkoiset nettisivut: www.deathhawks.com

Pekka

PS. Kiitos vinkistä, Alex.

———————————————–

20.7.2012

Yhden lehden loppu

The Word, useamman vuoden ajan ilmestynyt, musiikkiin ja laajemminkin populaarikulttuuriin vähän vakavammin ja analyyttisemmin paneutunut lehti pisti sitten lapun luukulle. ”Entertainment for lively minds”, kuten lehti itse linjansa määritteli, ei sitten kuitenkaan vetänyt tarpeeksi mainostajia ja lukijoita – sääli.

Jo aikaa sitten kyllä jo vähän ihmettelin niinkin triviaalia asiaa kuin The Wordin kansilinjaa: piirretty karikatyyri pääjutun kohteena olevasta artistista. Ei lehtihyllyssä ehkä se kaikkien silmiinpistävin ja houkuttelevin vaihtoehto? The Wordia piti osata etsiä, impulssiostajia lehti tuskin veti puoleensa.

Vaikka henkilökohtaisesti liputan aina sisällön puolesta, ulkokuorellakin on merkitystä. Enkä siis tarkoita, että valittu kansilinja oli ainoa syy The Wordin lakkauttamiseen.

Pekka

————————————

29.6.2012

Miksi menneisyys kiehtoo?

Ehkä kyseessä on ihmisen tarve löytää selityksiä, jotka yksinkertaistavat maailman monimutkaisuutta. Tai vain etsiä, ei niin väliä löytämisellä. Mikä on esimerkiksi musiikkihullulle sykähdyttävämpää kuin löytää pölyinen, kajoamaton vinyylipino paikasta, josta sitä viimeiseksi osaisi odottaa?

Rockin menneisyys on täynnä arvoituksia – niistä lukeminen tai selityksen löytäminen tyydyttää suunnattomasti.

Uudessa ”Big Takeover” -lehdessä avataan mm. Love-yhtyeen ”Stephanie Knows Who” biisin sanoitusta – selitys on naiviudessaan hellyttävä! Tällaiset nippelitiedot ovat turhaa tietoa nautittavimmillaan. Siksi menneisyys kiehtoo.

Pekka

————————————-

19.6.2012

Autossa soi…

Betty Wright & The Roots: ”The Movie” – viime vuonna ilmestynyt, Wrightin kymmenen vuoden levytystauon katkaissut kiekko. Kuten nykyään tapana on, mukana on myös runsaasti vierailevia artisteja, mm. Snoop Dogg, Joss Stone ja Lenny Williams. Vierailijoita enemmän levyä värittää kuitenkin The Rootsin vastustamaton syke. Esimerkiksi avausraita ”Old Songs” rullaa armottoman vetävästi, mutta kuitenkin ilmavasti; mitään pölkyllä päähän -metodia ei tämän svengin saavuttamiseksi tarvita.

Kokonaisuutena kiekko on hyvin yhtenäinen, en tiedä onko Wright tavoitellut peräti teemalevyä. Se ehkä selviäisi teksteihin tarkemmin tutustumalla, mutta nyt kyllä on tehty ennätys kansilipareen tekstikoon suhteen! En parhaalla tahdollakaan, mikroskooppiin tarttumatta, pysty lukemaan sanoituksia. Visuaalisen tekstimössön tilalle olisi hyvin voinut sijoittaa vaikkapa jonkun mukavan [sijoita tähän mieleisesi sana]-aiheisen kuvan. No, kuuntelemalla selviää, että suhteiden draamaa ollaan rakentamassa ja purkamassa.

Musiikillinen painopiste kääntyy himpun verran makuuhuoneen puolelle. Tai ehkä ensin bailataan tuttavallisissa ja rennoissa merkeissä olkkarissa, kunnes valot himmenevät ja musiikin syke hidastuu. Tunnelmassa on välillä samaa lämpöä ja läheisyyttä – ja nostalgiaa – kuin Marvin Gayen ”Let’s Get It On” -klassikossa – siis koko kiekossa. Wright on kuitenkin hienovarainen, ja välttää Gayen suorasukaisuuden.

”The Movie” lienee konseptin tasolla kokonaan Wrightin käsialaa, biiseissä on toki mukana sävellys-/sanoituskumppaneita, tuotannossa Questlove Thompson. Hieno levy – ja osoitus, että Wrightin äänessäkin on yhä samaa vetovoimaa kuin jo ”Clean Up Womanin” aikoihin!

Pekka

———————————

13.6.2012

Lehdet ja levyarviot – kuinka paljon on liikaa?

Kun seuraa useampaa musiikkilehteä, altistuu yliannokselle levyarvioita – jotka muutenkin tuntuvat vievän lehdistä aina vaan suuremman osan. Lehtien kannalta se on tietysti tapa täyttää sivuja huomattavasti pitempiä artikkeleita vaivattomammin: levyt, biot ja promokuvat ilmaiseksi levy-yhtiöiltä, kirjoittajilta pienempi ponnistus.

Kun artisteja tulee ja menee kiihtyvää tahtia, kaikkiin arvioihin ei millään jaksa perehtyä. Näin tietysti kiintoisiakin nimiä jää varjoon: yks kaks huomaa lukevansa arviota, jossa sanotaan että ”kyseessä on artistin viides kiekko pälä pälä”… kun itse luulee tutustuvansa vasta siihen ensimmäiseen?!

Pitää lisäksi tunnustaa: luen mieluummin arvioita vanhojen kiekkojen uudelleenjulkaisuista kuin viitsin vaivata aivojeni jo hiipuvaa kapasiteettia pähkäilemällä uljaiden uusien tulokkaiden asemointia musiikilliselle kartalle. Ehkä poikkeuksina The Word -lehden pitemmät, usein niputetut ja hyvin taustoitetut sekä näkemyksellisesti ja taitavasti kirjoitetut jutut.

Muuten olen kyllä täydellisen tyytyväinen nykyiseen lehtitarjontaan – enempään ei ehtisi tutustua, ja nytkin jää nää Elmoret ja Big Takeoverit jo tilaamatta.

Pekka

———————————————–

5.6.2012

Autossa soi…

Ruotsin 60-luvun ylpeys Tages ja ”Studio”, alun perin vuonna 1967 ilmestyneen albumin RPM-uudelleenjulkaisu bonusraitoineen. Olin ajatellut kirjoittaa tästä hämmästyttävästä kiekosta pidemmänkin tarinan ja jonkun kerran kynä jo paperille osuikin, mutta aina juttu vaan on jäänyt kesken. Ehkä vielä joskus, sillä syytä on!

”Studio” on täydellinen beat-rock-kiekko, jossa on myös psykedeelisiä sävyjä – ainakin yhtä paljon kuin ”Sgt. Pepperissä”, mutta myös kansanmusiikkiviittauksia, listapoppia, raskaampaa biittiä… The Move, the Hollies, the Beatles, ja… Love Affair?! Kaikkea tätä skandinaavisella twistillä ja tuottaja Anders Henrikssonin vankkumattomalla maulla ohjattuna.

Tommy Blom, Göran Lagerberg (josta varmasti kirjoitan vielä joskus lisää), Freddie Skantze, Anders Töpel ja Danne Larsson soittavat pitkällä skiffle- ja beat-kokemuksella taitavasti ja tiukasti. Pakkohan se on vielä todeta, että Suomessa ei tuohon aikaan päästy lähellekään tämän albumin tasoa. Jonkun verran suosiota saavutettiin myös Briteissä, kirjoittipa Peter Frampton bändille single-biisinkin (”Halcyon Days”). Bändistä on muuten julkaistu pitkät jutut Ugly Things- ja Shindig-lehdissä.

Pekka

———————————————————

25.5.2012

Autossa soi…

The Kenny Wayne Shepherd Bandin ”How I Go” (RoadRunner, 2011). Eikös Shepherd rynnännyt lavoille ja levyille 1990-luvun lopussa – yksi näitä bluesin ihmelapsia, jotka tuntuivat työntyneen maailmaan ja kasvaneen kitara käden jatkeena? Silloin kaveri ei ihmeemmin innostanut, vaikka taitava kitaristi olikin. Näppäryys oli fyysistä taitoa sormenpäissä ilman että kosketus sisälsi sen kummemmin tunnetta.

Nytpä poika on jo mies, ja kontista löytyy maileja sekä kokemuksia. Lisäksi Shepherdillä on jo toistakymmentä vuotta ollut aisaparinaan ja kasvukaverinaan tymäkkä laulaja Noah Hunt. Syvyys alkaa riittää.

Tästä levystä mies sanoo nettisivuillaan: ”I wanted to concentrate on the song as a whole: the vocals, the arrangements, so every instrument that is being played contributes to the song and takes it to a better place.” Ja siltä ne juuri kuulostavat: muskelibiiseiltä, joita soolo-osuudet kirittävät ja tukevoittavat. Ei enää laimennettuja kevytversioita, vaan luomutiivistettä! Äijät paiskaavat menemään aika raskaalla kädellä – SRV tästä tietysti tulee mieleen, mutta sehän ei ole huono asia ollenkaan.

Pekka

———————————————–

18.5.2012

Autossa soi…

Rättö ja Lehtisalo: ”UU mama” (Ektro, 2010) – Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon eksentrinen pop-rock-kiekko. Melodiaa ja kekseliäisyyttä löytyy: monipuolisia sovituksia, aika järjettömiä sanoituksia, Rätön persoonallista laulua. Ehkä juuri lauluääni on se elementti, johon kuuntelu voi tyssätä – siitä joko sisäisesti hitaasti hymyillen pitää, osana kokonaisuutta sietää tai sitten kuuntelu tyssää vähän (tarkoituksellisesti?) lapsenomaiseen lauluun.

Kokonaisuutena Rätön ja Lehtisalon musiikki palauttaa oman mieleni 70-luvun alkupuolelle. Huippumelodiset ja kekseliäät 10cc-biisit ja myös Rupert Hinen Quantum Jump -yhtye kokevat uuden, sisäisen tulemisen. Mukavia muistoja, muistettavia biisejä ja mielikuvituksella työstettyjä sovituksia. Ehkäpä siisti poppilaulu olisi ollut Rätölle ja Lehtisalolle jo liikaa, ja se persoonallinen avantgarde-elementti menetetty?

Uskaltaisinko seuraavaksi tarttua Circlen ”Infektio”-kiekkoon, joka seuraavaksi vaanii soitinta – riveissä myös Rättö ja Lehtisalo.

Pekka

—————————————-

2.5.2012

Mitä tänään luin?

The Word – silloin, kun aviisiin ehtii kunnolla paneutua – tarjoaa tuhdin ja monipuolisen paketin ei pelkästään musiikkia, vaan juttua populaariviihteestä yleisemminkin. Sisällön rikkaudesta tulee vähän mieleen 70-luvun ja 80-luvun alun Rolling Stone pitkine haastatteluineen.

Muistelen Rolling Stonen klassikkoprofiileja ja -reportaaseja, joihin oli käytetty aikaa, rutistusta – ja rahaa. Ehkä kirjoittajiksikin oli seuloutunut persoonallisempia, jopa sairaan persoonallisia tyyppejä. Mahtijuttuja!

The Wordin resurssit ovat toki rajallisemmat: lukijoita eli tilaus- ja irtonumerotuloja vähemmän, mainoshinnat todennäköisesti alhaisemmat. Näistä lähtökohdista on upeaa, että The Word ilmestyy nykyään myös iPad-versiona – lehden mukaan ensimmäisenä alan lehtenä.

Itse odotan postimiestä.

Pekka

————————————————

20.4.2012

Autossa soi…

ties kuinka monetta päivää Eleanoora Rosenholmin kolmas albumi ”Hyväile minua pimeä tähti” (Fonal 2011). Musiikista – siis sävellyksistä – vastaa voimakaksikko Mika Rättö ja Pasi Salmi, sanoituksista Rättö, äänessä on Noora Tommila. Ystäväni Jouni Repo on yhtyettä ja laulajaa – naislaulajaa – jo aikaisemmin kehunut ja useamman kerran keikalla tutkaillut, joten pitihän levy tarkistaa.

Renessanssinero Rättöähän on kuultu ja kuullaan monissa muissakin yhteyksissä (mm. Kuusumun profeetta, Circle) – miehen mielikuvitus tuntuu juoksevan sen verran vilkkaana ja tuottavan niin erityyppisiä konsepteja, että kullekin pitää avata oma projekti.

Projekti nimeltään Eleanoora Rosenholm ei kyllä muistuta yks yhteen mitään aiemmin kuulemaani, siksi se varmaan onkin pyörinyt soittimessa varsin kauan – enkä muuten lainkaan tiedä, ovatko kaksi aikaisempaa julkaisua yhtään tämänkaltaisia! Jos nyt joitain mielleyhtymiä mainitsen, niin Noitalinna Huraa! ja Jaakko Kangosjärvi, ja yhdistävänä ominaisuutena vilpittömyys ja naivismi, tahallinen tai tahaton, varsinkin sanoituksissa.

Projektin nettisivuilla musiikkia kuvaillaan popiksi, ja sitä se varmaan pohjimmiltaan onkin, mutta kokeellista sellaista! Jämäkän biitin ja Tommilan tyttömäisen laulun rinnalle tuodaan elementtejä, jotka joskus värittävät biisiä erinomaisesti, joskus irrallisemmin: kaikkea se mielikuvitus tuottaa! Kaiken kaikkiaan ravitseva annnos.

“With Noora’s amazing vocal work and the genius backing band they create a disco any housewife serial killer would be proud to dance to.” Heh.

Pekka

———————————–

12.4.2012

Proge-ilta Gloriassa

Lauantaina 14.4. Colossus tarjoaa Kulttuuriarena Gloriassa Helsingin Pieni Roobertinkadulla neljä kotimaista proge-bändiä: jo 70-luvulla aloittanut Progression (nykyään mukana myös basisti Jan-Olof Strandberg), samoihin aikoihin toisaalla aktivoitunut Pax Romana, uusi turkulainen juuri levynsä julkaissut tulokas Half Apple, sekä Time Traveller Juhani Nisulan johdolla, viimeksi mainitun vahvistuksena soittaa Jukka Gustavson!

Lippujen hinta ei päätä huimaa: 10 eurolla neljä yhtyettä!

Ja jane Nosturissa!

Niin, siis se saksalainen jane – pienellä alkukirjaimella – kaukaa menneisyydestä ensimmäistä kertaa Suomessa perjantaina 27.4. Nosturissa. Lämmittelijänä Hidria Spacefolk, lippuja näköjään Tiketista 29 euron hintaan.

————————————————

5.4.-8.4.2012

Autossa soi…

Etapilla Vantaa–Lahti: Uncle John Trio ja “For Your Pleasure” (Goofin’ 2011). Country-standardeja ja muutama trion keulamiehen, laulaja-kitaristi John-Peter “Petsku” Lemströmin omakin biisi. Kun Goofin’illa ollaan, niin tahdin voi olettaa olevan lähempänä rockabillya kuin countrya – ja niinhän se onkin. Asiallista, aiheesta lipsumatonta soittoa (Lasse Sirkko, basso ja Tuomas Metsberg, soolokitara), rävähtää ehkä keikalla vieläkin rämäkämmin?

Etapilla Lahti–Mikkeli: Teemu Viinikainen Trio ja ”Nyt!” (Prophone 2011). Useassa muussakin yhteydessä kuultu kitaristi Viinikainen, bassossa Ville Herrala ja rummuissa Mika Kallio – tuttuja nimiä myöskin. ”Siks oon mä suruinen” -klassikkoa lukuun ottamatta Viinikaisen omia biisejä (”Maahisessa” tekijöiksi merkitty myös Herrala ja Kallio). Viinikaisen sujuva, usein tunnelmoiva ja joskus vähän syyskasteinen soitto on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun se täydentää, laajentaa värikirjoa ja tarjoaa kontrastia muille soolosoittimille. En ole unohtanut Viinikaisen ja Timo Kämäräisen ylittämätöntä kitaraduetointia Kämäräisen soolokiekolla! Sujuu se tyylittelevä soitto toki Viinikaiselta itsekseenkin. Kaipaa useampaa kuuntelukertaa.

Etapilla Mikkeli–Varkaus: Diana Ross ja vuoden 1971 ”Surrender”-albumin uudelleenjulkaisu runsaiden bonusten kera (Hip-O-Select, 2008). Vaikka Rossin sooloalbumit laadukkaita ovatkin, jäävät ne auttamatta vaivattomasti etenevien Supremes-puolten varjoon. Tälläkin levyllä Ross joutuu pinnistelemään päästäkseen isojen biisien ja isojen sovitusten varjosta. Hartioille sovitetaan diivan viittaa.

Etapilla Varkaus–Joensuu:  Steve Cropper ja ”Dedicated” (429 Records, 2011) – Jon Tivenin ja Steve Cropperin yhdessä tuottama kokoelma alaotsikoltaan ”A Salute to the 5 Royales” ja varsinkin yhtyeen kitaristille ja säveltäjälle, Steve Cropperin uraa ja soittoa inspiroineelle Lowman Paulingille. Aikamoinen määrä vierailijoita (mm. Steve Winwood, Bettye LaVette, Delbert McClinton, Sharon Jones, Lucinda Williams) – sekä laulajia että soittajia (jälkimmäisistä oudoimpana vierailijana Brian May!) . Cropperin pistävä, pureva, liioittelematon ja laulajia kirittävä soitto ei hallitse biisejä, vaan soolot ja kompit ovat  just-oikeaan-aikaan-oikeissa-paikoissa. Pitääkin perehtyä uudelleen alkuperäisiin.

Siellä sun täällä Pohjois-Karjalassa: Melvins ja ”The Bride Screamed Murder” (Ipecac 2010) – jäi kesken, sillä yhtyeen meno ja mekkala tarjosivat liian karkean ristiriidan auringonpaisteisille, rauhoittaville vaaramaisemille.

Etapilla Lieksa–Lappeenranta: Corea, Clarke & White: “Forever” (Concord 2011), tupla, jonka ykköskiekko on äänitetty trion kiertueella syksyllä 2009, kakkoskiekko studiossa. Biisit ovat tuttuja kunkin herran soolo- ja yhtyetuotannoista, mukana myös standardeja, ehkäpä he ovat tahoillaan ja / tai yhdessä niitäkin levyttäneet, en tiedä. Upeita soittajia toki, tuntuu vain että nojataan maineeseen ja virtuoosimaiseen soittoon. Jostain pitäisi nimittäin vielä se inspiraatiokin kaivaa. Kakkoskiekon vierailijat, kitaristi Bill Connors, viulisti Jean-Luc Ponty ja Chaka Khan tarjoavat väriä, sähköä ja sähäkkyyttä, biisit ovat pääosin nytkin tuttuja Return To Forever -klassikoita.

Etapilla Lappeenranta–Vantaa: Pandarion ja ”Behind the Curtains” – yritin ottaa tähän uutta näkökulmaa, kiekkoa kun on tullut pyöriteltyä lukuisia kertoja jo aiemmin. Taisin sen löytää, siksi siitä kohta hieman laajemmin.

Pekka

—————————————-

31.3.2012

Autossa soi…

John Scofield ja miehen uusin ”A Moment’s Piece” – joka oikeastaan olisi kuulunut samaan nippuun Pat Methenyn ”What’s It All About” -levyn kanssa. Lainaa vaan… paitsi että Scofieldin levyllä on myös omia biisejä, niidenkin tulkinta tosin noudattelee lainabiisien henkeä: hitaita, mietiskeleviä, melodioita tunnustelevia, nyansseilla herkuttelevia.

Päällisin puolin pieni yhtye – Scofield sekä Larry Goldings (koskettimet), Scott Colley (basso) ja Brian Blade (rummut) – kuulostaa kuin se säestäisi kutujazzillaan jääpalojen kilinää drinkkilaseissa. Soitto on kuitenkin niin taidokasta ja biisien ytimen tavoittavaa, että musisointia ja tunnelmaa pysähtyy pakostakin nauttimaan. Sen lisäksi, että jokainen soittaja on instrumenttinsa mestari – niin suvereeni, että tarvetta itsensä korostamiseen ei enää ole – heillä tuntuu olevan telepaattinen yhteys toisiinsa.

Vaikka lainabiisit ovat hyvinkin tuttuja (mm. ”I Loves You Porgy”, Beatlesien “I Will”, “You Don’t Know What Love Is”), ne tarjoavat omien biisien ryydittämässä kokoelmassa lohduttavia, upean nostalgisia hetkiä. Scofield ja välillä myös Goldings tiristävät soittimistaan makeita ja osuvia tulkintoja ja sooloja, jotka osuvat kuuntelijaa tismalleen siihen arimpaan paikkaan.

Pekka

—————————————————————

26.3.2012

Terveisiä Järvenpäästä!

Tarkoitan siis Järvenpään levymessuja, jossa Keitsin kanssa seisottiin tällä kertaa myyntipöydän takana. Tosin ihan ilman omia ostoksia ei tälläkään kertaa selvitty, vaikka ruotsalaisia myyjiä paikalla ei yhtä lukuun ottamatta ollutkaan. Paikkana oli toistamiseen Järvenpää-talon valoisa aula: tilana avara ja toimiva, seinät taitavat tosin myyjien määrän suhteen tulla jo vastaan. Vielä kun paikalle saisi tilapäisen seteliautomaatin (onko sellaisia olemassakaan?), niin ostajat voisivat vapaammin käyttää kapitaaliaan.

Ostajien määrästä en sen kummemmin osaa sanoa, kuin että kohtuullisesti näytti kauppa kaikilla käyvän. Myyjänä sitä tietysti mietti, että tuliko mukaan oikeanlaista tavaraa, kun välillä meni pitkiäkin aikoja ilman yhtään äksöniä. Ja sitten taas tuli yllätyksiä, kun joku osti tinkimättä kiekkoja, joita oli raijannut mukana jo vuosikausia ilman mitään kiinnostusta.

Levymessujen lukumäärästä päätellen tapahtumia kannattaa ilmeisestikin järjestää. Ehkä ne eivät rahallisesti rikastuta, mutta tarjoavat tyydytystä musiikki- ja vinyylifriikeille, ja korvaavat omalta osaltaan levykauppakatoa. Viimeisimpänä lopettajana on Helsingin Viiskulman Popparienkeli, joka toimii kuulemma enää kuukauden verran.

Pekka

——————————————

12.3.2012

Autossa soi…

Kimmo Pörstin ystävällisesti lähettämä Mist Season -kokoonpanon toinen kiekko ”Woodlands”. Yhtyeen kolmannesta ja toistaiseksi viimeisimmästä ”Reflections”-levystä kirjoitin joitain viikkoja sitten pidemmän arvion. ”Reflections” tuotti hyvinkin positiivisia vibraatioita, vaikka onkin kokoelma aikaisemmin julkaistuja raitoja. Kiekosta jäi huomattavan värikäs ja verevä mielikuva. Tanakkaa ja melodista jazzrockfolkproge-fuusiota, ihan omanlaistaan. Kun kuuntelen noin viiden vuoden takaista ”Woodlands”-kiekkoa, pudotan fuusiomääritelmästä pois rockin ja progen – ja lisään viihteen, pienellä varauksella tosin.

”Woodlands” sijoittuu ”Reflections”-kiekkoa selkeämmin perinteisemmän jazzin piiriin – melodisia teemoja, turvallisia ja tyylikkäitä sooloja, hienoisia folk-vivahteita. Pitkältä levyltä – en tarkoita long play -levyä, heh, vaan kestollisesti pitkää kiekkoa – löytyy myös mietiskelevämpää tunnelmaa. Rauhoittavaa vaikutusta vahvistavat hienon CD-vihkosen kauniit valokuvat suomalaismetsistä.

Keijo Hakala (basso), Timo Kajamies (koskettimet), Jukka Pitkänen (trumpetti), Kimmo Pörsti (rummut), Kari Rantakallio (saksofoni) ja Tommi Varjola (kitara) muutaman vierailijan tukemana (mm. Wasa Express -yhtyeen Åke Eriksson, Bo Hallgren, Tomas ja Mikael Berglund yhdessä biisissä) kutovat tyylikkään, korkeatasoisen ja erittäin viihdyttävän kokonaisuuden. Tarttumapinnaksi löydän ainakin Tommi Varjolan taidokkaan kitaroinnin useammassakin kappaleessa.

Kyllä tässä maassa osataan tehdä omaehtoisesti hienoa musiikkia!

Pekka

—————————————————–

5.3.2012

Autossa soi…

Tuomas Wäinölän hillitön sähkökitarapläjäys ”Human Being” – kaverin soolodebyytti. Pop & Jazz Konservatoriossa opiskellut Wäinölä on ehtinyt soittaa jo lukuisia vuosia mm. Nylon Beatissa, Timo Kotipellon yhtyeessä, Jonna’s Problemissa ja viimeksi Paula Koivuniemen taustalla. Wäinölän soittokavereiksi on erinäisissä kokoonpanoissa siunaantunut Anssi Nykäsen ja Laurin Porran tapaisia virtuooseja, jotka ovat päätyneet myös tälle levylle.

Nettisivuillaan Wäinölä mainitsee esikuvikseen Yngwie Malmsteenin, Slashin, Al DiMeolan, Steve Morsen, Steve Vain ja Gary Mooren – sähäkästi, kovaa ja korkealla siis liidellään, ankaralta tiluttelultakaan ei vältytä. Ja tiluttaa Wäinölä todella osaa! Eikä ainoastaan sitä, vaan Wäinölä myös vääntää, kääntää, liu’uttaa ja nau’uttaa – kitarat, efektit ja vahvistimet saavat kyytiä. Taitava kaveri!

Wäinölällä on ollut vuosia aikaa koota biisejä kiekolleen. Paljon ideoita, paljon sooloja, paljon soittimia, myös puhaltimia ja koskettimia, moniosaisia ja -säikeisiä biisejä. Vaikka jokaisessa oma punainen lankansa onkin, joitain biisejä olisi ehkä voinut tiivistää. Aika kylläisen olon albumi tuottaa. Jos jatkossa sieluni ikinä huutaa sähkökitara-annosta, tiedän millä levyllä nälkäni tyydyttyy. Silti: Wäinölän ”TW’s Boogie” raivaa tiensä kotimaisten sähkökitarasinfonioiden kärkikaartiin.

Pekka

www.tuomaswainola.fi

————————————————————–

2.3.2012

Autossa soi…

Sven Zetterbergin Grounded in Reality – ensimmäisistä tahdeista mukaansa imaiseva ruotsalaisen pitkän linjan blues- ja soul-laulajakitaristiharpistin viimeisin levy. Kuten tänä vuonna 60 vuotta täyttävä artisti itse kotisivuillaan kuvailee, kiekolla on enemmän soul- ja pop-sävyjä kuin hänen aikaisemmilla juuripitoisemmilla tuotoksillaan. Myös huuliharppu on jätetty kaappiin – tai vesilasiin. ”Blue eyed soul” lienee hyvä kuvaus tämän CD:n musiikkityylistä.

Itseeni tällainen popularisoitu mustan musiikin lite-versio puree enemmän kuin hyvin, mieleen tulee vaikkapa James Hunter. Zetterberg on – kuten Hunterkin – myös erinomaisen tyylikäs kitaristi, joka pistää tälläkin kiekolla menemään välillä terävästi purevat, välillä hunajaisesti syleilevät soolot vaivattomasti.

Mukana on iso popula ruotsalaisia muusikoita puhaltajia, jousistoa ja taustalaulajia myöten. Se taas johdattaa ajatukset Southside Johnnyyn, myös lauluilmaisun suhteen: Zetterbergillä on laulussaan samanlaista hikistä puserrusta kuin John Lyonilla, kuuma peruna suussa tai ilman.

Hieno levy! Kattokaas muuten miehen tyylikkäitä kotisivuja: www.svenzetterberg.com

Pekka

————————————-

24.2.2012

Autossa soi…

”Turkish Freakout”, kokoelma turkkilaista rockia 1970-luvulta – ja yksi vuodelta 1969. Esiintyjistä osa on kansainvälisestikin tuttuja nimiä muilta kokoelmilta ja uudelleenjulkaisuilta, esimerkiksi Erkin Koray, Baris Manco ja Ersen.

”Freakout” kokoelman nimessä antaa ehkä vähän harhaanjohtavan kuvan, sillä kaikki biisit eivät suinkaan ole rajuja, eksoottisia revityksiä, vaikka niitäkin kiekolta löytyy. Mukana on myös tavallisempaa pop-rockia, turkkilaisin vivahtein – ei nyt ihan bouzouki-poppia, mutta läheltä liipataan. Toki turkkilaiset tuon ajan supertähdet edustivat laatua, ja ihan mielikseen tätä siksi kuunteleekin.

Kuvitellaan vielä näin: englantilainen kuuntelija saa käsiinsä kokoelmat ranskalaista, turkkilaista ja suomalaista rockia 70-luvulta. Sanoisin, että kuuntelijamme voisi ihmetellä, kuinka samanlainen pohjajytke kaikkien maiden musiikissa sykkiikään.

Pekka

——————————————————-

17.2.2012

Autossa soi…

Jaakko Eino Kalevin viime vuonna julkaistu Töölö Labyrinth (JEKS Viihde). Artistiin perehtymättömänä en yhtään tiennyt mitä odottaa, mutta kokeilu kannatti – kiitos taas Tikkurilan kirjaston. En tosin vieläkään tiedä mihin genreen tämän sijoittaisin: iso, aitojen jousien kannattelema soundi, artisti itse viihtyy kitaran, basson, koskettimien ja rumpujen parissa, vokaalit ovat lähinnä kuriositeetteja.

Musiikki etenee sulavasti ja ilmavasti, pienin, muutaman soinnun variaatioin. Joskus tosin livahdetaan kohti lemmenlaivan lipevää kurssia – taustamusiikiksi Töölö Labyrinth ei ehkä kuitenkaan ole tarpeeksi viihteellistä, siksi tarmokkaasti ja hypnoottisesti osa biiseistä pumppaa menemään. Mielleyhtymiä: David Axelrod, Jimi Tenor… olisiko tämä enemmänkin tyyliharjoitelma? Kiinnostava tuttavuus joka tapauksessa!

Wikipedian mukaan JEKS (siis Jaakko Eino Kalevi Savolainen) operoi useassa yhtyeessä, pitää pistää seurantaan: Yön Syke, Muuan Mies, Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto, Mad Spiders, Old Rambling Boys, Time Garden – tiedä sitten mitkä näistä ovat aktiivisia.

Pekka

—————————————-

15.2.2012

Autossa soi…

Suomenruotsalaisen Sepia-duon – kitaristi Lauri Schreckin ja queerfeministi (no näin yhtyeen nettisivuilla lukee – ja vielä tässä järjestyksessä!), laulaja ja musiikkipedagogi Victoria Lindqvistin – folkpopkiekko Flod.

Aluksi uumoilin, että akustinen, vaikkakin sähköistetty ja päällekkäisäänitetty kitara ja yhden laulajan ääni voisivat pitemmän päälle pitkästyttää, jos asialla eivät olisi maailmanluokan ammattilaiset tai huikean koskettavat biisit. Jo useamman vuoden toiminut duo on kuitenkin kehittänyt oman, toimivan konseptinsa, jossa Lindqvistin välillä hyvinkin vapaa ja villi ilmaisu ja Schreckin vahvasti efektoitu kitara sekä taustalaulu – joissain biiseissä myös basso – tarjoavat tarpeeksi soundillista eloa ja vaihtelua. Keikoilla duon tukena on lisäksi Riku Kantola (kitara, laulu, haitari).

Nettivideon perusteella Lindqvist on laulajana yhdistelmä Björkiä ja Anna Järvistä – fyysisesti edellistä, lauluäänellisesti jälkimmäistä. Lauluissakin on jotain järvismäistä, tai oikeastaan yleisemmin ruotsalaista, vapaasti leijuvaa folkkia, vapaampaa kuin suomalaisten joskus aika kanttikertaakanttibiiseissä. Varhainen Joni Mitchell ja naapurin Turid ovat myös mielleyhtymiä. Miellyttävä tuttavuus, olisi pitemmänkin tarinan arvoinen!

Pekka

www.sepia.fi

————————————————

9.2.2012

Autossa soi…

America-yhtyeen ”Back Pages”, kokoelma Gerry Beckleyn ja Dewey Bunnellin laulamia rock- ja pop-klassikoita. Armottoman melodinen kokonaisuus, tuttujakin tutumpia biisejä, häpeilemättömän hunajaista tulkintaa – kertakuuntelu tyydyttää joksikin aikaa makeannälän.

Äärettömän vanhanaikaista meininkiä: sovitukset seuraavat uskollisesti alkuperäisiä sävellyksiä (ja sanoituksia) ja korostavat niiden upeutta. Kohokohtia ovat ehkä Brian Wilsonin ”Caroline No”, Mark Knopflerin ”Sailing to Philadelphia” (Knopfler itse ravitsee tulkintaa parilla verevällä fraasilla), Paul Simonin ”America” sekä ”Someday We’ll Know”, ainakin itselleni tuntemattomalta New Radicals -yhtyeeltä. Joni Mitchellin ”Woodstock”, Neil Youngin ”On the Way Home”, Jimmy Webbin ”Crying in My Sleep” – kyllähän näitä – taas kerran – mielikseen kuuntelee.

Vaikka America-trion alkuperäisistä jäsenistä Dan Peek ei enää ole joukossamme, Beckley ja Bunnell ylläpitävät tämän musiikkityylin perinnettä. Pehmoa, ehdottomasti!

Pekka

———————————————–

6.2.2012

Progea konsertissa

Samalla, kun tutustuin Mist Season -yhtyeeseen ja sen jazzrockproge-johdannaisiin, törmäsin mielenkiintoiseen konserttiuutiseen: 31.3.2012 Espoon Sellosalissa tarjotaan AN EVENING WITH PROGRESSIVE MUSIC. Esiintymässä   – Strandberg Project, eli Jukka Gustavson, koskettimet ja laulu, Sami Virtanen, kitara, Jan-Olof Strandberg, basso ja Rami Eskelinen, rummut – Esa Kotilainen soolona – Paidarion, eli Elina Hautakoski, laulu, Jaan Jaanson, kitara, Kimmo Tapanainen, koskettimet, Risto Salmi, fonit, Jan-Olof Strandberg, basso sekä Kimmo Pörsti, rummut

Liput myynnissä esimerkiksi Lippupisteen sivuilla, hinta alkaen 16 e – ei ole muuten paljon kolmesta esiintyjästä!

Pekka

——————————————-

2.2.2012

Autossa soi…

Johanna Kurkelan viime vuonna ilmestynyt ”Hyvästi, Dolores Haze” – juu, ihan totta. Olin laulajatarta kuuntelematta, mielikuvien perusteella lajitellut hänet ”uutta kotimaista iskelmää” -laariin.

”Miksi heität aikaasi iskelmien kuunteluun, etkä korosta edistyksellisyyttäsi paneutumalla aivonystyröitä ärsyttävään venkoiluun?”, olisin itsekin, vähän snobina, kysynyt vielä jokin aika takaperin. Pari viikkoa sitten juttelin tutun, perinpohjaisesti musiikkia tuntevan radiotoimittajan kanssa, ja hän palautti sfääreistä maan pinnalle. Taustalla soi silloin Adele, ja juttu meni jotenkin näin: ”Ajan tasalla ja ajassa pysyäkseen pitää seurata myös sitä, mitä suuri yleisö kuuntelee. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta tietämätön ja ylimielinen ei ole varaa olla”.

Tuon innoittamana lainasin kirjastosta Kurkelan. Ehkä isolla kankaalla iskelmälaarissa ollaan, joo, mutta kyllä mukana on myös laulelmaa, poppia, vähän irkkusävyjä – ei kauhean kaukana toisesta Johannasta eli Iivanaisesta (sävykästä lauluääntä myöten), myös Anna Puun viaton kuulakkuus vilahtaa. Biisintekijöinä Kilpeläinen, Tapio, Brunila, Kiiskinen, Koskinen, Tuomas Holopainen… A-listaa.

Tunnustan.

Pekka

——————————————–

1.2.2012

Tuli luettua…

uusi Mojo-lehti ja sen järkyttävä Tim Hardin -juttu. Kuinka noin lahjakas mies tuhosi itsensä ja samalla useita läheisiään huumeiden vuoksi – ja kuinka vähän kuuntelijat todella tiesivät mitä kaikkea musiikin ja levyjen taustalla ja artistin elämässä oikeasti tapahtui.

Myös managerit tuntuivat olevan voimattomia Hardinin riippuvuuden edessä: musiikkia nauhoitettiin silloin, kun pystyttiin. ”Käyn wc:ssä” -lausahdusta saattoi seurata pako studiolta ja parin viikon huumeputki maailman epämääräisimmässä seurassa. Lopulta managerit kyllästyivät miehen epäluotettavuuteen, eivätkä vaivautuneet edes kutsumaan muita soittajia paikalle, vaan nauhoittivat vain Hardinin kitaroineen. Taustat tehtiin sitten ammattimaisesti myöhemmin.

Parin klassikkolevyn jälkeen huumeet ja risainen elämä turruttivat Hardinin lauluntekijänlahjat – myöhäisemmät levyt koostuivat covereista. Onneksi meille jäivät edes nuo kaksi varhaista albumia.

Pekka

—————————————————–

27.1.2012

Autossa soi…

Laura Marling ja A Creature I Don’t Know – nuoren brittineidon kolmas, ulkomailla kovasti kehuja kartuttanut albumi. Olen yrittänyt tehdä itselleni selväksi, kuuluuko tämä nyt singer-songwriter-perinteeseen, vai onko kyseessä yksi näistä musiikin ”uudistajista”, joka purkaa biisit palasiksi ja rakentaa niistä jotain ennen kuulematonta. Kuulen levyllä viitteitä molemmista.

Lauluääneltään Marling on kuin Joni Mitchellin ja Maria Muldaurin ristisiitos – vähän kuulasta ja viileää, vähän sävykästä ja mehevää. Kappaleiden perusrakenteissa – ja sanoituksissa – on Mitchellin runotyttöä, ei tosin yhtä tunnustuksellisessa hengessä. Marlingin musiikissa on kuitenkin englantilaista, epätäydellistä rosoa ja likaisenharmaata rupisuutta. No, PJ Harvey totta kai tulee mieleen. Ja joku Led Zeppelin silloin, kun biisit paisuvat sähköisiksi rutistuksiksi ja jäävät jumittamaan.

Marling jää hyllyyn, ei mene myyntiin. Toisin kuin muutama päivä sitten kuunneltu Anna Calvi.

Pekka

——————————————————————-

20.1.2012

Televisiossa soi…

Katsoin puolella silmällä Kuningaskuluttajaa – taisi olla hampurilaistesti – tai sitten kahvinkeitintesti. Taustalla soi miellyttävä instrumentaalimusiikki.

”Kylläpä kuulostaa tutulta!” -pohdinta johti Juhani Kellosalon – eli JK:n – jokin aika sitten retrokissa arvioidun kiekon tsekkaukseen. Ja kyllä vaan, tuon omakustanteen ”Move On, Still” -biisi soi kuin soikin taustalla.

Miten ihmeessä?! No, tuohon ei vastausta taida löytyä, mutta hienoa, että kotimaisia yrittäjiä suositaan!

Pekka

————————————————————

15.1.2012

Autossa soi…

Keitsin Food-arvion innoittamana hyllystä kaivamani, vuosia sitten ostettu mutta kuuntelemattomaksi jäänyt Euphoria-duon A Gift from Euphoria.

On soinut jo vaikka kuinka monta kertaa, mutta vieläkään en ole ottanut levystä mitään tolkkua. CD:n kansilehdykässä tosin kerrotaan perinpohjaisesti levyn synnystä ja itse levystä, mutta autokuuntelun perusteella en alkuperäiseen vinyyliin isoja rahoja uhraisi – tosin harvinainenhan se taitaa olla (lehdykän mukaan levyjä myytiin alun perin vain vähän yli 2.000 kappaletta).

Miksi levy sitten on vaikea kuunneltava – ainakin allekirjoittaneelle? Biisien tyyli vaihtelee aloitusraidan jousiorkesterin säestämästä pehmeästä laulelmasta puhtaaseen, Nashvillessä äänitettyyn countryyn ja country-rockiin  ja edelleen raskaamman luokan revittelyyn ja kitarasooloiluun. Muutama kappaleista on rakennettu useammasta osasta, lisäksi niitä on rikottu ääniefekteillä, ehjiä kokonaisuuksia ne eivät suinkaan ole. Tämä on tietysti sitä edistyksellisyyttä ja kokeilua, jota 60-luvun loppupuolella harrastettiin – ehkä se tarkemmalla kuuntelulla kuitenkin aukeaa?

Lehdykän mielenkiintoisin tieto lienee, että levyä tarjottiin julkaistavaksi Applelle. Koelevy (tai -nauha) kuulemma pyöri McCartneyn soittimessa asti, mutta julkaisuun asti ei päädytty. Liitteen kirjoittaja vihjaisee, että koska samaan aikaan Beatlet olivat tekemässä Abbey Roadia, tuon kiekon kakkospuolen katkelmista rakennetut biisit olisivat saaneet vaikutteita Euphorian vastaavista kokeiluista!

Ja vielä tämän CD:n kuuntelun äänen laatuun liittyvästä vaikeudesta: saan liitteen tekstistä kuvan, että digitaalisen version alkulähteenä on ollut vinyyli. Ei siis paras mahdollinen lähde – tai siis on, mutta ei digitaaliseksi muunnettuna.

Pekka

——————————————————————-

2.1.2012

Autossa soi…

The Amazing ja Gentle Stream – tämähän on alan lehdissä saanut täysiä pisteitä ja mairittelevia arvioita. Jo yhtyeen (tai kaveriporukan, kuinka vaan) muutaman vuoden takainen debyytti soi ahkerasti ja kyllästymättä. Jos siihen vertaa, niin nyt Dungenin kitaristi Reine Fiske ja laulaja-lauluntekijä Christoffer Gunrup ystävineen ovat nousseet vieläkin utuisempiin sfääreihin. Unenomaisia, leijuvia biisejä tai oikeastaan tunnelmakuvia: folk-rock-psyke-proge… määrittely on vaikeaa.

Dungenia abstraktimpaa ja lempeämpää, ei kuitenkaan munatonta! Ehkä sijoittaisin musiikin jonnekin 60-luvun loppuun, länsirannikon maisemiin – lisäisin vielä vähän pohjoismaalaista melankoliaa. Vaikka Fiske erinomainen ja omaleimainen kitaristi onkin, niin tällä levyllä tärkeämpää on kuitenkin kokonaisuus.

Viime vuoden levyjen rankkauksessani The Amazing tulee sijoittumaan hyvinkin korkealle. Kiekko on saatavissa myös vinyylinä: www.subliminalsounds.se – kannattaa tutustua myös muihin merkin uusiin ja uudelleenjulkaisuihin ruotsalaisen rockin hämärämmästä päästä.

Pekka

———————————————————–

31.12.2011

Autossa soi…

Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi – ”taiteelta tuoksahtaa”, taisin jollekin mainita. Ja koska näin on, auto ei ole paras paikka tämän levyn kuunteluun. Sävellykset ovat paria hahmollisempaa biisiä lukuun ottamatta jotenkin luonnosmaisia: viipyileviä, rauhallisia, kauniita. Vaikka soittimia ja taustoja – myös jousia ja puhaltimia – on paljon, ne todella jäävät taustoiksi – pääosassa on itse herra Koivun välillä hyvinkin paatoksellinen laulu.

Sovituksista sekä pianosta ja harpusta vastaa Iro Haarla – sieltäkin siis atmosfäärisiä vaikutteita. Ja vaikka Haarlan tausta on pääasiassa jazzissa, en kuule jazzmaisuutta. Tai ehkäpä soitossa vähän sittenkin? Mikä lie ollut biisien syntyprosessi; ovatko sanoitukset olleet ensin puhtaita runoja, jotka Koivu on sitten säveltänyt polveileviksi lauluiksi? Muutama kappale on selkeästi sanat + sävel-kokonaisuus – ja sellaisina upeita. Muut vaativat vähän paneutumista. Kannattaa kuitenkin!

Pekka

PS. Televisiostakin tulleessa Musiikkitalon konsertissa Koivu ynnä lähes kaikki tälläkin levyllä esiintyvät soittajat esittivät myös uuden biisin, jota ei ole tällä levyllä. Ja sehän vasta hyvältä kuulostikin!

——————————————————————-

23.12.2011

Autossa soi…

Gillian Welch ja The Harrow And The Harvest. Tämä levy paljastaa kiusallisen selvästi, mikä erottaa todellisen taiteilijan ja ammattilaisen ”taiteilijoista”. Jotkut osaavat, paneutuvat ja tekevät, jotkut vain tekevät. Muistelen lukeneeni, että Welch sävelsi ja sanoitti tätä levyä vuosikaudet – edellinen ”Soul Journey” ilmestyi 2003… rima – ja itsekriittisyys ‒ on siis niin korkealla kuin mahdollista.

Ja sen huomaa: lähes jokainen kappale on täysin ajaton, klassikko jo syntyessään. Ne ottavat heti paikkansa akustisen americanan parhaassa perinteessä – joku kaunosieluisempi sanoisi kaanonissa. Tai oikeastaan missä tahansa populaarimusiikin perinteessä. Welch ja kumppaninsa David Rawlings ovat hioneet myös sovitukset ja toteutukset viimeisen päälle. Rawlings on taitava akustinen kitaristi!

Tämän musiikin ääressä mykistyy.

Pekka

————————————————————————–

18.12.2011

Autossa soi…

Those Shocking Shaking Days, kannen mukaan ”Indonesian Hard, Psychedelic, Progressive Rock And Funk 1970-1978”. Ja todellakin: kaikkea mainittua löytyy, mutta punaisena lankana on kuitenkin rock, muut ovat enemmänkin vivahteita ja mausteita. Funk-ähinää siellä, lattari-progea tuolla, fuzz-psykedeliaa toisaalla, sabbath-riffejä siellä sun täällä. Pääosin aika raskaalla poljennolla mennään.

Kuten levyn mukana tuleva kattava liite – tai oikeastaan jo kirja – kertoo, vaikutteita on otettu kaikkialta. Ehkä eniten kuitenkin ihmetyttää tuon ilmansuunnan omien sävyjen lähes totaalinen puuttuminen! Jos biisejä kuuntelisi sokkona, esittäjien maata tai edes maanosaa olisi äärimmäisen vaikea tunnistaa.

Esittäjät ovat täysin outoja, sillä eihän tännepäin maailmaa noita alkuperäisiä levyjä ole kulkeutunut. Siksi tällaisten kokoelmien julkaisu on myös kulttuurityötä.

Now-Again Records on julkaissut muitakin kiinnostavia samplereita. Pitänee siis ottaa maailman maantiede paremmin haltuun, kun tämäkin kiekko on pysynyt soittimessa jo ties kuinka monetta päivää.

Pekka

—————————————————————–

4.12.2011

Autossa soi…

Freija-yhtyeen SydänJuurilla, muutama päivä sitten Etno Emma -palkinnon voittanut yhtyeen toinen albumi. Kädenlämmin, melankolinen ja vähän mystinenkin kokonaisuus – musiikissa on vahvasti vanhahtava ja omassa asteikossani traditionaalinen vire, joka tarjoaa lohtua ja turvaa tällaisina epävarmoina aikoina.

Sen sijaan että esittäisivät instrumentaalista virtuositeettia, Arto Anttila, Maija Karhinen-Ilo, Matti Laitinen ja Lassi Logrén rakentavat monipuolisine soitinarsenaaleineen uljaasti sovitettuja kokonaisuuksia. Freijan tulkinnat liikkuvat jossain Pihasoittajien, Clannadin ja Pentanglen kolmiossa – esimerkiksi Kivilinna voisi olla suoraan viimeksi mainitun tuotannosta: ilmava, svengaava, kielisoitinten hypnoottinen ja vastustamaton kudos. Karhinen-Ilon laulu on sävykästä ja heleää, koko yhtye on hyvinkin laulutaitoinen. Ehkä lisämausteena käytetyt taustalaulut tuovat mieleen mainitun Clannadin.

Jos tavoitteena on svengi, sitä löytyy (Emma). Nostalgiaa tarjoavat Tanskan euroviisu 60-luvun alusta, Dansvisa, suomeksi Tanssilaulu – sekä Eugen Malmstenin Sä muistatko metsätien. Se kuulostaa luettuna oudolta, liian tutulta ja jotenkin 40-50-luvun ”vaatimattomia mutta rehellisiä ja työteliäitä aikoja” korostavalta valinnalta, ehkä kosiskelultakin, mutta istuu hienosti levyn kokonaisilmeeseen. Ja onhan se omalla tavallaan kansan musiikkia.

Tässä marraskuun alakuloisessa, vetisessä hämärässä Freija tulee soimaan vielä paljon.

Pekka

_______________________________________________

19.11.2011

Autossa soi…

Taipale: The Weight of a Ghost – kirjastossa Suomirock, Instrumentaalit-luokkaan sysätty, hyvinkin rauhoittava kokonaisuus. Kitaristi Markus Väisänen, basisti Kalle Ylitalo, rumpali Janne Mathlin sekä valikoimaa muita kielisoittimia näpelöivä ja liuttava Antti Vuorenmaa ovat toteuttaneet erittäin tyylikkään ”Kitarapartio ratsastaa” -levyn: paljon ja nautittavaa nykyaikaista rautalankaa, hyppysellinen country-vivahteita viuluineen, ripaus korkean profiilin vierailijoita (mm. Esa Kuloniemi, Timo Kämäräinen).

Biisit perustuvat aika simppeleihin, mutta hyvällä maulla sävellettyihin ja tyylitajuisella soittotaidolla toteutettuihin riffeihin, sooloja viljellään minimaalisesti. Mitämänytsanoisin vertailukohdiksi? Jossain vilahtaa Carlos Santanan kitara, jossain liihottaa Peter Greenin Albatross. Ei viihdettä, mutta viihdyttävää, lähempänä maan pintaa kuin Laika ja Kosmonautit.

Julkaisijalla on kataloogissaan muitakin mielenkiintoisia kiekkoja: www.hillandrecords.com

Pekka

PS. Muistelen joitain aikoja sitten kuulleeni myös Markus Väisäsen nimissä julkaistun Taipale-kiekon – se oli silloin siis levyn nimi. Hämärä muistikuva: ihan ok, mutta olisinko silloin kaivannut tanakampaa bändiotetta? Yhtenäisempää kokonaisuutta? Täs se on.

_______________________________________________
14.11.2011

Autossa soi…

Fleetwood Macin välikauden kiekko Future Games vuodelta 1971 – ensimmäinen Jeremy Spencerin lähdön ja Bob Welchin tulon jälkeen. Kitaristeina siis Danny Kirwan ja Welch, följyssä nyt virallisesti Christine McVie sekä tietty John McVie ja Mick Fleetwood. Ero edelliseen Kiln House -albumiin on aika iso: Future Games kuulostaa huomattavan yhtenäiseltä, kun Spencerin rokettirollit puuttuvat.

Levyllä on jo häivähdyksiä isoa – ei vielä kuitenkin jätti- – yleisöä puhuttelevasta suunnasta: melodisia, aika yksinkertaisia biisejä, ilmavia toteutuksia. Kirwanin, Welchin ja McVien sävellykset istuvat hyvin toisiinsa, kokonaisuus on miellyttävä – ei radikaali, mutta ei löperökään, sillä muutamat terävämmät kitarakuviot antavat särmää, ja joissain tapauksissa siivet.

Tämä ja seuraava Bare Trees soivat aikoinaan ahkerasti, uusi tutustuminen virkisti suhdettamme.

Pekka

__________________________________________

6.11.2011

Mojo 60’s

Mojo 60’s -lehden kakkosnumero nostalgianälkäisille on ykkösen tapaan hieno paketti – nyt mukana ei tosin ole singleä tai muutakaan härpäkettä, mutta juttua piisaa.

Yksittäisiin albumeihin ja artisteihin paneudutaan pieteetillä, mutta mitään tyhjentävää maailmanselostusta ei edes yritetä. Jutut ovat sopivan kompakteja esimerkiksi junamatkalla luettaviksi. Samalla tulee perehdyttyä artisteihin tai kiekkoihin, jotka on aikaisemmin ohittanut olankohautuksella, mutta jotka voisivat hyvinkin olla tutustumisen arvoisia. Tai löydettyä tutulta taiteilijalta levyn, joka on itsellä syystä tai toisesta jäänyt vähemmälle huomiolle.

Sillä kyllähän me väsymättömästi edelleen etsimme sitä unohdettua klassikkoa tai viisastenkiveä!

Pekka

__________________________________________

2.11.2011

Autossa soi…

Pekka Kuusiston ja Paula Vesalan ”Kiestinki” – keväällä ilmestynyt teemalevy ihmisistä poikkeusoloissa, Suomen historiasta, ihmisyydestäkin. Vähät, mutta sitäkin ilmaisuvoimaisemmat soittimet (pääasiassa vain Kuusiston viulu ja harmooni sekä Samuli Kosmisen ohjelmointisysteemit) ja Vesalan herkkä ääni luovat syvältä riipaisevan tunnelman. Kuusiston haikea musiikki (ja syvien korpien kaihoa ilmentävät soittimet) sekä Vesalan elämän inhimillisyydestä, rajallisuudesta ja raadollisuudesta kertovat sanoitukset tuovat sota-ajan hyvin lähelle.

Ehkäpä koskettavuus kumpuaa aiheen omakohtaisuudesta: Paula Vesalan isovanhemmat tapasivat ja viettivät häitään jatkosodan aikana rajan takaisessa Kiestingissä. Myös CD-vihkosen valokuvat ovat Vesalan isänäidin albumista.

Kiekko muistuttaa, että sota muutti tylysti ja monesti lopullisesti sen kurimukseen joutuneiden ihmisten kohtaloita ja leimasi heidän loppuelämäänsä. Marraskuun lehdettömässä hämärässä useampikin ”Kiestingin” kappaleista takertuu sisäiselle soittolistalle. Pää painuu.

Pekka

__________________________________________

22.10.2011

Hypeä vai ei?

Jonathan Wilsonin Gentle Spirit -levyä on aika monessa julkaisussa kehuttu yhdeksi tämän vuoden parhaista. Psykedeelistä folkia Laurel Canyonista? Hippimeininkiä David Crosbyn hengessä? Hypeä vai ei? Samanlaisesta hypestä tulevat mieleen Fleet Foxes ja Bon Iver, joiden ensimmäiset albumit julistettiin mestariteoksiksi – ja jo toisen kiekon kohdalla pidettiin suuta hiukan soukemmalla.

Eihän Wilson mikään eilisen teeren äijä ole, sillä musiikkia on tullut tehtyä jo vuosia, soitettu ja tuotettu muitakin on. Oma visio on siis ehtinyt kehittyä. Levyllä on kieltämättä omintakeisen rauhallinen ja melodinen ilme. Itselleni eivät niinkään tule mieleen Laurel Canyonin tunnetut trubaduurit, vaan ennemminkin englantilaiset, folkin ja sähköisen folk-rockin pioneerit 60-luvulta, myös Syd Barrett ja Pink Floyd bändin toisen albumin tienoilla. Ehkäpä siis psykedeelinen folk on osuva termi.

Pekka

PS. Ai hypeä vai ei? No ei.

_________________________________________

11.10.2011

Autossa soi…

Heikki Silvennoisen Peace of Mind. Järkyttävän kovatasoinen – myös kansainvälisellä mittapuulla – kiekko! Aikuisrockia joo, mutta ei pelkästään tyylikästä ja tyylipuhdasta, vaan myös sisällöltään mehukasta ja täyttävää. Silvennoisen kitara / kitarat räväyttävät väriä ja sävyjä Clapton-Sting-akselille osuviin biiseihin juuri sopivalla mitalla. Taitaa olla harvinaista, että kitaristin levyllä kuuntelisi mieluusti vielä enemmänkin kitaraa…

Biisit ovat Silvennoisen ja Joe Vestichin käsialaa (parissa biisissä sanat T. Nuorva, Teppo?). Vaikka tässä genressä upotaan helposti liirum-laarumin suohon, tämän levyn biiseissä on riittävästi vaihtelua: jokaisessa kappaleessa on oma juonensa.

Plussaa myös rohkeasta laulusta, jossa on enemmän muskelia kuin esimerkiksi Claptonin vastaavassa. Tulee soimaan vielä useasti.

Pekka

_______________________________________________
7.10.2011

Uudistunut Rumba, nyt kuukausittain.

Tuhti kuin mikä. Asiaa armottoman paljon. Runsaasti pieniä palasia, mielipiteitä, arvioita. Pääaiheina musiikkiteollisuuden tila ja tulevaisuus, Chisu, Freeman & Eini, Paavo Arhinmäki (!)… mutta kumpi onkaan tärkeämpää, sisällön laatu vai sen määrä?

Lieveilmiöt vai itse ilmiö? Jotenkin tuntuu, että nyt itse aiheesta – musiikista – vuollaan lastuja sieltä ja täältä, mutta ydin jää koskemattomaksi. Muuten lehti on taittoa myöten ammattitaitoisesti uudistettu!

Pekka

PS. Hesarin Nyt-liite: kannessa Chisu, takakannessa Chisu (mainoksena). Uudistunut Rumba: Chisu. Eikö mitään muuta todellakaan löydy!?

___________________________________

23.9.2011

Korvat hörölle!

Kuten kaikki esimerkiksi Shindig!-lehteä lukevat ovat havainneet, uudelleenjulkaisuihin erikoistuneet levymerkit ovat siirtäneet luuppiaan villimpiin maisemiin. Onko länsimaisen rockin laari jo kaluttu niin putipuhtaaksi, että uutta / vanhaa julkaistavaa yritetään löytää Kamputseasta, Etelä- ja Väli-Amerikasta, Afrikasta, Kiinasta… mielenkiintoisia ja avartavia julkaisuja – riittäisipä vaan aikaa ja resursseja kaiken tsekkaamiseen!

Julkaisujen lisäksi jotkut esiintyjät ovat myös ottaneet pakaasinsa ja lähteneet tien päälle. Esimerkiksi Os Mutantes (tai mitä siitä on jäljellä) on kiertänyt Eurooppaa.

Ja nyt chileläinen Los Jaivas, jo vuonna 1963 aloittanut yhtye esiintyy Espoon Barona Areenalla maanantaina 17.10.2011 – mukana taitaa olla vielä kaksi alkuperäistä jäsentä ja sitten seuraavia sukupolvia. Etelä-amerikkalaisen musiikin historia havisee…

Pekka

—————————————————–

18.9.2011

Dungenin Reine Fiske ja muoti

Tuli nähtyä sellainenkin ihmeellisyys kuin Dungen-yhtyeen Reine Fiske improvisoimassa akustisella kitaralla muotinäytöksen taustalla. No, oikeasti mies komppasi Anna Järvistä uudessa Musiikkitalossa, komppiryhmässä olivat myös pianisti Björn Något ja suomalainen sellisti. Konsertti / muotinäytös oli jonkin sortin kokeilu, joka liittyi Helsinki Design Weekiin.

Ei, en todellakaan ymmärrä muodista mitään, vaan olin paikalla Anna Järvisen takia. Järvinen oli eläytyvä ja sympaattinen, musiikki luonnollisesti tavallista akustisempaa. Musiikin ja muodin liitto oli vähän väkinäinen, mutta urhoollisesti ja ammattitaitoisesti soittajat vetivät, vaikka taustalla patsastelevat mannekiinit yrittivät varastaa huomion.

Samassa tilaisuudessa esiintyi myös lupaava lauluntekijä Mirel Wagner – kappaleet taitavat kaivata vähän lisää syvyyttä, mutta ikäänsä nähden ihan kelpo suoritus.

Pekka

________________________________________
12.9.2011

Menneisyys vyöryy päälle

Toki aikaisemmin on tehty merkittävää musiikkia ja julkaistu mullistavia albumeita, mutta välillä tuntuu, että liika on liikaa uudelleenjulkaisujen suhteen. Juu, jokainen voi itse päättää, mitä hyllynsä täytteeksi hankkii. Klassikkoalbumeiden laajennetut versiot vielä ymmärrän, mutta sitten kun ostopäätöstä yritetään vauhdittaa rintanapeilla ja taideprinteillä, ymmärrys on koetuksella.

Voisin myös kuvitella että esimerkiksi levykauppiaat ovat vaikeuksissa: mitä kannattaa ottaa myyntiin? Yhä mielikuvituksellisemmiksi käyneet boksit ovat arvokkaita ja vievät hankalan muotoisina hyllytilaa – lisäksi versioita voi olla useita, variaatiot pieniä.

Täytyy myöntää, että joihinkin perusbokseihin olen sortunut itsekin. Mutta kun esimerkiksi 13 th Floor Elevatorseilta tulee uusia uudelleenjulkaisuja boksi boksin perään, vähän eri näkökulmasta ja eri vivahteilla, on pakko jarruttaa.

Pekka

——————————————————————-

29.8.2011

HS vs. Ron Sexsmith

Hesarin arvio Ron Sexsmithin Huvilateltan keikasta tuntui aikamoisen hutaistulta, ylimalkaiselta ja yksitotiselta – enkä kirjoita tätä vain Sexsmithiä ykköskiekosta alkaen seuranneena harrastajana. Olikohan kirjoittaja kuullut aikaisemmin Sexsmithin musiikkia? Paneutunut yhteenkään levyyn? Nähnyt aikaisempia keikkoja? Sanotaan nyt vaikka, että jos ensimmäistä kertaa kuulisin kirjoittajan mainitseman Leonard Cohenin musiikkia konsertissa, voisi sana ”tasapaksuus” tulla mieleen… kirjoittaja nimittäin kuvaa Sexsmithin konserttia – ja Sexsmithin lauluääntä -mainitulla sanalla.

Omasta mielestäni Sexsmithin keikka oli harvinaisen onnistunut! Viisimiehinen yhtye (rummuissa ja taustalaulussa Don Kerr, jonka kanssa Sexsmith on tehnyt myös albumin ”Destination Nowhere”) elävöitti biisejä varastamatta kuitenkaan huomiota pääasiasta eli melodisista, usein surumielisistä mutta jotenkin ihmeen lohduttavista kappaleista. Suurimman huomion sai uusin levy ”Long Player Late Bloomer”, myös Steve Earlen tuottama ”Blue Boy” huomioitiin hyvin.

Ja yleisö – vaikkakin Huvilan kapasiteettiin nähden vähäinen – eli erinomaisesti mukana. Tuskin muuten kaksi encorea olisi perusteltavissa.

Pekka

———————————————————————–

25.8.2011

Alelaarin löytöjä, osa 1

David Vandervelde ja ”Waiting for the Sunrise” (Secretly Canadian SC 170, 2008) häilyy 70-luvun alkupuolen melodisen ja aurinkoisen jenkkirockin ja raskaammin askeltavan, kitarasoolovetoisen country-rockin välimaastossa.

Miellyttävän luonnollinen lauluääni, olisko soitto äänitetty studiolivenä? Erityismaininta orgaanisesta urkusoundista – myös kitarassa on säröä ja vääntöä: tarpeeksi epätäydellistä ollakseen lähes täydellistä.

Tutustu, jos nämä kolahtavat: Jayhawks, Neil Young, Jay Bennett, Josh Rouse, Wilco, the Band. Näyttää löytyvän myös vinyylinä: http://www.scdistribution.com

Pekka
———————————————————–
16.8.2011

Kiitos Jayhawks!

Mark Olsonin paluu Jayhawksiin oli odotettu ja toivottu. Vaikka Gary Lourisin vetämä Jayhawks oli sekin mukava ja melodinen, Olsonin rouheampi ilmaisu lisää soppaan tulisemman mausteen. Maanantainen Tavastian keikka – Euroopan kiertueen viimeinen – oli tästä erinomaisen viihdyttävä osoitus.

Setti painottui yhtyeen kultakauteen (”Hollywood Town Hall”, ”Tomorrow the Green Grass”), myös uudelta, vasta tulossa olevalta kiekolta kuultiin useampi biisi. Vaikuttivat ihan lupaavilta. Louris ei ole ikinä ollut mikään salamasorminen kitaristi, pikemminkin tunnepohjalta mennään. Norjalainen Alex Jotain tuurasi rummuissa – ja hyvin tuurasikin. Olson näytti viihtyvän lavalla niin hyvin, että ehkä tulevan kiekon jälkeen jatkoakin on luvassa. Kaiken kaikkiaan erinomainen keikka.

Pekka

PS. Olson ja Ingunn Ringvold -duo avasi illan akustisessa, vähän mystisemmässä moodissa. Appalakkien perinnemusiikkia norjalaisella twistillä?

——————————————————–

27.7.2011

Terveisiä kesälomalta!

Näillä sivuilla vierailleet ovat varmaankin huomanneet, että äijät ovat vissiin olleet kesälomilla, kun uusia juttuja ei ole syntynyt. Totta – mutta kohta tahti muuttuu, sillä loma on muhittanut valmiiksi aimo annoksen aiheita sekä vinyyleistä että muustakin.

Vastaan on erinäisissä yhteyksissä tullut mielenkiintoisia kiekkoja, joista varmaankin tulee kirjoitettua – muutama kirjakin on tullut lukaistua. Parin seuraavan viikon aikana julkaisumylly siis käynnistyy!

Pekka

PS. Kaamos esiintyy lauantaina 30.7. Turun Puutori Blues -tapahtumassa, mukana myös muita kiinnostavia artisteja: http://www.blues-finland.com/events/puutoriblues.html

Ja tässä tuore haastattelu, haastateltavina Ilpo Murtojärvi ja Johnny Gustavsson:
http://www.blues-finland.com/articles/kaamos_haastattelu.html

—————————————————————

8.6.2011

Smile – tällainenko siitä piti tulla?

Beach Boysien – ja eritoten Brian Wilsonin – mestariteokseksi oletettu ja pitkään odotettu, aikoinaan julkaisematta jäänyt Smile pitäisi pian olla kuunneltavissa.

Eihän siihen kulunut kuin 40 vuotta… jona aikana kiekosta julkaistiin lukuisia bootleg-versioita ja Wilsonin oma, Wondermints-maustettu opus, jonka puitteissa mies teki kiertueenkin.

Tulossa pitäisi olla kolme versiota: tupla-CD, iTunes-lataus ja kruununa Smile-boksi – neljä CD:tä, kaksi vinyyliä, kaksi vinyylisinkkua ja Domenic Prioren kirjoittama 60-sivuinen kirja.

Lukuisat julkaisut ovat ehkä vähentäneet odotusarvoa, mutta ainakin meikäläistä ensimmäinen virallinen versio kiinnostaa.

Pekka

—————————————————————

25.5.2011

Shindig!

Uuden julkaisuaikataulun mukainen Shindig, järjestyksessä toinen, tipahti postilaatikkoon. Mahtava paketti täsmälleen sitä herkkua josta luen ja maistelen jokaisen sanan.

Ulkoasu näyttää myös kohentuneen – amatöörimäisyydestä ei ole enää tietoakaan.

Sisältöön en ehtinyt vielä tarkemmin perehtyä, mutta silmiin sattui juttu Suomessa kehitetyistä Futuro-taloista! Aika laajalla populaari-skaalalla siis liikutaan…

Toivottavasti aviisi kannattaa myös taloudellisesti niin, että julkaisua kannattaa jatkaa. Suosittelen siis tilaamaan!

Pekka

—————————————————————

9.5.2011

Uutta virtaa levymessuille

No joo – myynnillisesti levymessukeikka ei kummemmin kannattanut ainakaan meikäläiselle. Ruattalaisilta löytyi muutamia kiinnostavia kiekkoja ja niin edelleen.

Tuntui, että porukkaa oli liikkeellä vähemmän kuin tavallisesti – järjestäjien mukaan kuitenkin saman verran kuin aiemmin.

Tapahtumassa oli kuitenkin uutta sähköä, eli live-esiintyjänä Jussi Syren & Groundbreakers.  Toimi kaikin puolin hyvin – sopi tapahtumaan luonteeseen ja musiikillisestihan kaverit ovat armottoman taitavia!

Time Travellerin kakkonen tuli julki, aukeavakantinen vinyylipainos on komea! Toivottavasti myös myy. Nyt kotiin kuuntelemaan.

Pekka

—————————————————————

6.5.2011

Levymessuista

Tänään perjantaina 6.5. levymessuillaan Ideaparkissa ja huomenna lauantaina Hyvinkäällä – sinne on tarkoitus Keitsin ja allekirjoittaneenkin myyntimielessä suunnata.

Vaikka messut eivät rahamielessä kovin kummoisia menestyksiä ainakaan meikäläiselle ole olleet, jo pelkkä musiikkiin keskittyvä säpinä – innokkaat ostajat, muut myyjät (myös ulkolaiset) – piristää veteraania.

Ja kun paikalle saadaan satoja musadiggareita, kannattaa tilaisuutta hyödyntää: Hyvinkäällä julkaistaan Time Travellerin kakkoskiekko (CD ja vinyyli), lisäksi lavalle kapuaa Jussi Syren & Groundbreakers.

Tulossa siis mahtitapahtuma, tulkaapa moikkaamaan!

Pekka

________________________________________
29.4.2011

The Wall – hmmm.

Puhkisoitettu musiikki – vaikka kuinka vaikuttavaa olisikin – vaatii ikävä kyllä jotain uutta twistiä säväyttääkseen. Uudet sovitukset? Superbändi? Vaikuttava spektaakkeli?

Roger Waters valitsi viimeksi mainitun – tosin The Wall -tuplasta oli tehty spektaakkeli jo aikaisemmin. Eli nyt olisi pitänyt pistää vieläkin paremmaksi.

No, ilotulituksilla aloitettiin, lentokone syöksyi vaijeria pitkin, sika leijaili yleisön yläpuolella, videot ja grafiikat olivat komeita. Muuri rakennettiin ja lopuksi murrettiin – koreografia oli sekuntien tarkkaa.

Bändi oli ihan ok, biisit – sanotaanko suoraan, että ilman spektaakkelia, pelkkänä konserttina aika olisi tullut pitkäksi.

Pekka

________________________________________
28.3.2011

Järvenpään levymessut – uusi paikka

Aikaisemman messupaikan tehtyä messujen järjestämisen liki mahdottomaksi järjestäjät löysivät korvaavan tilan, Järvenpää-talon.

Loistava valinta! Valoisa, korkea aulatila, väljyyttä vieraille, selkeät myyjärivistöt. Edes roudaus kakkoskerrokseen ei sen kummemmin haitannut, olihan käytössä kaksi hissiä ja leveät portaat.

Myös ostajia näytti ilmaantuneen paikalle – sivukorvalla kuulin että kävijämäärä olisi pyörinyt edellisen vuoden lukemissa. Levyt ja raha näyttivät vaihtavan omistajaansa… Erityinen kiitos kitarastaan standardeja ansiokkaasti loihtineelle viihdyttäjälle.

Ja Keijo: kamera ei ollut taaskaan mukana…

Pekka

________________________________________
7.3.2011

Bingo!

Edellinen muistikuvani Steve Milleristä oli ”Abracadabra” – renkutus, joka ei mairitellut aikoinaan ja varsinkin alkuaikoinaan hyvinkin kokeellista rockia suoltaneen miehen mainetta. Toki hänen perimmäinen taustansa oli rytmibluusissa. ”Abracadabran” jälkeenkin tuli kiekkoja, jotka poimin alennusmyynneistä ja tungin kuuntelematta hyllyn uumeniin.

Viime vuoden lopun ”Bingo!”-kiekkoon tartuin siis varsin haluttomasti. Mutta: verevää ja potkivaa musiikkia – jo muutaman biisin perusteella päätyy ”Kuuntele tarkemmin paremmalla ajalla” -pinoon.

Pekka
________________________________________
4.2.2011

Nyt niitä näköjään saa

Alkujaan vinyyli-alen aikoihin luvattuja Love-uudelleenjulkaisuja on kaupoissa – kuten myös lisää tuota Loiria. Näyttivät olevan laadukkaita painoksia, Hurriganesit aukeavilla kansilla.

Pitää vissiin kuunnella, miltä uudet prässäykset kuulostavat – omat kun ovat jo aika rupisia…

Pekka

______________________________________

16.1.2011

Levyale – nyt mukana vinyylit

Pistäydyin useammassakin paikassa, joissa vinyyliä oli tarjolla – muutama tavaratalo, yksi erikoisliike. Kuhina oli kova, mutta tarjonta aikamoisen vaatimatonta. Eipä silti, tämä on ensimmäinen kerta, eikä riskejä parane ottaa.

Kotimaisista vinyyleistä Loirin 4+20 oli loppu joka paikasta – ehkä Hesarin Nyt-liitteen jutun innoittamana. Painos taisi olla vain muutamia satoja. Menivätkö trokareille ja edelleen eBayhin?! Vanhempaa sukupolvea edustavat myös Fantasia ja Haikaran Geafar. Hanoi Rocks, Eput, Sielun Veljet, ja paljon heviä… hinta vaan hirvittää: lähes 20 euroa! Ale?

Pöhinää oli televisio- ja lehtiuutisia myöten, joten markkinointi onnistui sikäli. Myyntipisteet vaan eivät olleet tainneet varautua esillepanoon – myös CD-tarjouksia sai etsimällä etsiä.

Hyvä avaus kuitenkin – ensi vuodelle isompi vinyylivaihde päälle!

Pekka

_________________________________________________

4.1.2011

Vuoden 2010 levy?

Vaikka Retrokissa aika pitkälle taaksepäin katsotaankin, mielenkiintoa riittää – ainakin vielä – myös uutuuksiin. Mutta perskule kun aika ei sitten millään riitä kaiken tsekkaamiseen! Siksi tulee turvauduttua esimerkiksi lehtien Vuoden levy -listoihin.

Ne ovat ainakin viime vuoden kiekkojen suhteen tuottaneet aikamoisia yllätyksiä: ”Siis ihan vakavissaanko nuo kirjoittajat ovat valinneet näitä kiekkoja – what am I missing here?!”

Ehkäpä näistäkin lupaan kirjoittaa…

Pekka

PS. Vaikka Keitsi Johnny Cashia taitaakin jo suvereenisti jodlailla, en kuitenkaan äijän tapaan uskalla luvata skaalani laajentamista ja innostua freejazzista.

________________________________________
31.12.2010

Lupaan ja vannon…

…että tulevana vuonna väännän juttua Retrokkiin nykyistä huomattavasti ahkerammin. Pitkien, päänupissa kohtalaista kypsyttelyä vaativien ’syväluotauksien’ vastapainoksi aion heittää kehiin myös napakoita ’pika-arvioita’ monen sortin laatulevyistä. Eiköhän noita keskimäärin ainakin yksi viikossa synny.

Pekalle lupaan opetella sanat ainakin tusinaan Johnny Cash -ralliin, joita voimme sitten laulaa kimpassa automatkalla levymessuille tai Dr. Z:n jahtaukseen.

Tuon lupaan, enempään ei uskallukseni riitä.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille Retrokin ystäville!

Keitsi

30.11.2010

Dr. Z – vielä kerran!

Eipä hinta tuosta 700 eurosta enää kohonnut. Saa häntä nähdä, josko kiekko lähtee uudelle tarjouskierrokselle. Melkein uskallan kuitenkin veikata, että myyjä ja korkeimman tarjouksen tekijä pääsevät hinnasta yhteisymmärrykseen.

Keitsi

27.11.2010
Dr. Z

Pistäydyinpä juuri katsomassa, mikä mahtaa olla tarjoustilanne Dr. Z:n osalta. 700 euroa näkyy olevan lasissa. Hintavarauksen ylittäminen tosin on vielä hakusessa.

Keitsi

23.11.2010
Jakelu ontuu

On muuten vaikea kannattaa kotimaisia levykauppoja, kun kiinnostavaa kiekkoa ei löydy. Viimeksi etsin Rumer-nimisen, lehdissä kehutun, myös Burt Bacharachin hurmanneen laulajattaren kiekkoa.

Vaikka levy tyylillisesti sopisi vaikkapa Anttilan tai Stockmannin valikoimiin, niistä sitä on turha etsiä. Fennicassa ei ollut, ei myöskään Jo Stancen kiekkoa, jota oli tilattu, mutta tukku oli hukannut tilauksen – josta Erkka oli oikeutetusti harmissaan.

Pakko siis pistää viestiä play.comiin, sorry.

Pekka
________________________________________
19.11.2010
Zappa lehtipisteissä!

Jo on aikoihin eletty: Mojo-lehti on julkaissut Frank Zappa -specialin, näyttää olevan myynnissä Suomenkin Lehtipisteissä. Tätä ei olisi odottanut edes Zappan kulta-aikoina, vielä vähemmän nyt. En siis tarkoita, etteikö aihetta olisi!

t. Pekka

PS. Dr. Z nyt 310 euroa, hintavarausta ei ole vieläkään ylitetty.
_________________________________________
19.11.2010
Dr. Z – retroa reprona…

Eiköhän tuo Pekan mainitsema yksilö ole pesunkestävä repro, jonka julkaisemiseen Events Music Productionilla ei ollut minkäänmaailman oikeuksia. Eipä silti, käsittääkseni myös Akarman upeat uusintapainokset ovat ainakin osin  ’epävirallisia’. Taitaa olla Italian lainsäädännössä Dr.Z ja co:n mentävä aukko, sillä maassa on (ollut) muitakin merkittäviä reissue-lafkoja. Ja mahtaako noilla Etelä-Koreankaan pojilla olla täysin puhtaat jauhot pussissa? Sitä vastoin saksalaista Second Battlea en julkea epäillä laittomuuksista.

Keitsi

18.11.2010
Dr. Z nyt 170 euroa – ja toinen versio 2 e!

Tarkoitan, että huuto.netissä on tuon Keitsin mainitseman alkuperäisen Vertigo-painoksen lisäksi myynnissä EX–kuntoinen uudelleenjulkaisu Dr. Z:n kiekosta, hinta tällä hetkellä 2 euroa!

Mutta mutta. Levymerkki on aika merkillinen, eli ”Events music productions” ja sarjanumero RPR 19 113.

Sanokaas nyt – tai sano Keitsi – onko virallinen vai ei?

Pekka
_________________________________________
18.11.2010
Kiinnostaako Dr. Z:n originaalipainos?

No ei, en ole omaa kappalettani myymässä. Huomasin kuitenkin juuri, että Huutonetissä on tyrkyllä alkuperäinen Vertigo-painos. Kansista kuulemma puuttuu pieni pala, mutta muuten tuote lienee vielä kelpo iskussa.

Paras tarjous tätä kirjoitettassa on 150 euroa, jolla hintavaraus jää kuitenkin saavuttamatta. Retrokki seuraa suurella mielenkiinnolla, millaisella rahaläjällä kiekko lopulta vaihtaa omistajaa…

Keitsi

17.11.2010
Boksi – mutta miksi?

Musiikin ystävän pitänee varautua aineettomaan tulevaisuuteen: ei vinyyliä, ei cd:tä, ei dvd:tä. No. sehän miellyttää vaimoa – ei enää levy- ja cd-pinoja nurkissa.

Mistäkö tämä tuli mieleeni?

Wolfgang’s Vault, tähän saakka Bill Graham -sidonnaisia Fillmore- ja vähän muitakin konsertteja sekä konsertti / artistiaiheista memorabiliaa myynyt putiikki julkaisee Jefferson Airplane -boksin, joka sisältää kirjan – ja koosteen Airplane-konserteista vuodelta 1966. Vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Mutta mutta: kooste tulee usb-tikulla! WTF! Kuinka mä sen kytken 1974 ostamaani Kenwood-vahvistimeen! Tai autosoittimeeni! Kohta myydään (tai taidetaan myydä jo) musiikkiboksia, jossa ei ole musiikkia lainkaan!

Pekka

PS. Joo, ymmärrän kyllä että voin kopioida usb-tikun sisällön tietokoneeni avulla cd:lle – kysymys on kuitenkin periaatteesta.

Juuen, en tämän tyylin spesialistiksi voi todellakaan itseäni kutsua muutaman kymmenen kuunnellun ja kuullun – pääasiassa kotimaisen – levyn perusteella. Joidenkin rap-kiekkojen teräksinen kylmyys on vierottanut hetkessä, toisten laiska läiskintä olisi varmaan vaatinut kahvia lupsakkaampaa. Tunnustaa kuitenkin täytyy, että vaikka sielu värisee epävarmuudesta (koen olevani heikoilla jäillä), jalka usein napsaa, pää nytkyy ja kielikuvat hykerryttävät. Varsinkin silloin, kun tutut rytmi- ja melodiakuviot – uskallan kai sanoa biitit, irrottavat vinon hymynkareen: sitä on sitten kuunneltu ja kunnioitetaan vanhoja mestareita. Tai ”lainataan”, niin kuin tähän kulttuuriin taitaa kuulua.

Kuten Folio Oliot ja ”Kunnes se spittaa” – kuulenko Paul McCartneyn ensimmäisen soololevyn ”Momma Miss American” keinuvan biitin?! Yup. No, hyvää kannattaa referoida. En tarkoita, että Folio Oliot, kotoisin ilmeisestikin Vantaan metsistä, perustaisi ”Joutilas”-omakustanteensa lainoille, sillä enemmistö rytmeistä lienee omia. Ilahdun myös yllättävien musiikkityylien reippaasta ja lahjakkaasta hyödyntämisestä: irkku-hip-hop, anyone? Sitä on ”Kippis” – ei aiheeltaankaan miljoonien mailien päässä pub-singalongeista. ”Hyvii fiiliksii” lähestyy samettista, tarttuvaa nykysoulia.

Eilen kuuntelin Ralph Lundstenin ”The Dream Masterin” vuodelta 1986. Samanlaista viileää syntikkamattoa tarjoaa isoksi paisuva ”Mitä mä kykenen”, toki rytmit ovat iskevämpiä. Biletystä, joutilaisuutta, työn orjuutta – näistähän on laulettu iät ja ajat, niistä Folio Oliot eli Jose Overdose ja Messy Micc sanailevat sujuvasti nytkin.

Mietin, onko tässä samanlainen sukupolvikuilu kuin meidän beat- ja rockpataan pudonneiden ja vanhempiemme humppa- ja tangosukupolven välillä? Voiko sen ylittää uskottavasti jos yrittää? Päätän yrittää, kun huomaan nuoremman sukupolven arvostavan myös menneisyyttä.

Pekka

23.5.2016

Paul Wellerin viime vuonna ilmestynyt ”Saturns Pattern” – raskaalla sähköisellä poljennolla ja rupisella, särkyneellä laululla ensiaskeleensa polkaiseva kiekko. Nimikappale mainiota pianovetoista poppia, taustalla tapahtuu paljon. Samaa sarjaa on ”Going My Way”, verrokkeina Paul McCartney ja hänen äärihienot melodiansa, monikerroksisuudessa myös Beach Boys!

Alun perin ajatuksena oli kritisoida ja kyseenalaistaakin Paul Wellerin nykykuntoa, albumin muutama yksinkertaisempi biisi kun tuntui kovin heppoisin eväin ruokitulta. Soittokerrat ja muutamat loisteliaat kappaleet muuttivat mielen. Esimerkiksi ”Phoenix” on yksinkertainen Style Council -aikakauden lapsi, tehokkaasti eteenpäin pumppaava, monikerroksinen, maukkaan melodisesti harhaileva. Biisissä on jotain yhtä englantilaista kuin Traffic-yhtyeessä: yhdessä tekemisen riemua, orgaanista kehittelyä, kumpuja ja laaksoja.

”These City Streets” on yhtä vakuuttava, yli kahdeksan minuuttia levollista ja sielukasta Curtis Mayfield -tunnelmaa. Väriseviä kitaroita, kosketinjousia, kaiutettua laulua… että yksinkertaisuus voikin olla kaunista! Juuri nyt en ymmärrä yhtään alkuperäistä kritisointiajatustani.

Pekka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: