Retrokki kuuntelee: Reporters ”Reporters”, 2015

Pari vuotta toimineen helsinkiläistrion debyytti, soittajat ansainneet kannuksia mm. Yonan ja Tuomon kokoonpanoissa.

Hipsterimeininkiä Kalliosta uumoilin, mistään mitään tietämättä ja mustavalkoista kantta tiiraillen. Svengaavasti improvisoivan urkutrion muodossa vähän sitäkin, mutta myös paljon muuta: hienoja biisejä, joissa kuulen kaikuja mm. Neil Youngista, Paul Simonista, John Hiattista, Michael Franksista, unohtamatta hypnoottista voodoo-meininkiä. Sillisalaatti siis, mutta perusvireeltään sivistynyt ja nöyrästi musiikin palveluksessa. ”Urkutrion” koen vähätteleväksi ja yksioikoiseksi nimitykseksi: Reporters on paljon enemmän.

Löydän levyltä lukuisia punaisten lankojen päitä, hyvinkin kokeilemisen arvoisia kehityspolkuja. Ehkäpä jäsenet – Petri Kautto, kitara ja laulu, Antti Kujanpää, urut, Ville Pynssi, rummut – ovat itsekin tunnistaneet olevansa jonkin suuremman äärellä, tienristeyksessä, ja astelevat vielä hieman tunnustelevasti ja kunnioittaen, mitään vaihtoehtoa poissulkematta.

Avausbiisi “Alligator Man” viittaa vahvasti countryyn banjoineen ja pikkauksineen, seuraava ”Winter’s Song” on puolestaan laiskahko, urkujen sävyttämä tikkaava groove, tähän viittasin Michael Franks -maininnalla. ”People at the Station” – Kauton miellyttävässä lauluäänessä kuulen Paul Simonia (vertaa ”Mother And Child Reunion”), fuzz-kitaran parahdukset terästävät keinahtelevaa biisiä. Samassa sarjassa ihastuttaa ”Coins on the Table”, herkkä ja melodinen. ”Cuckoo’s Nest” peruuttaa svengaavalle 20-luvulle, kuullaanpa myös banjosoolo ja steppausta imitoivaa rummutusta.

Instrumentaali ”Do the Dege Dee Dee” on rakennettu rautalangasta ja vetävästä urkugroovesta, yökerhomeininkiä tiki-baarissa. ”Long Two Weeks” häröilee oikein kunnolla feedbackeineen kaikkineen, kunnes saadaan grooven päästä kiinni – maagista meininkiä, trumpettikin tekee pikaviisitin.

Kuten alussa kirjoitin, maukkaan salaatin trio on saanut aikaiseksi. Makupaloja on monia, sellaisinaankin erinomaisia, jotkut pieniä helmiä. Kuinka tästä eteenpäin? Minkä tienviitan kaverit kokevat omimmakseen? Vai jääkö Reporters rakkaaksi harrastukseksi ja henkireiäksi? Sekään ei tietysti haittaisi enkinkään.

Pekka

Reporters: Reporters (Kuu Records KUUREC005, 2015)

http://www.facebook.com/reporterstrio

kuurecords.com/reporters

Advertisement

Kuuntelussa: Helge Tallqvist & Jukka Gustavson Band ”Plays Erik Lindström”, 2011

Huuliharpisti Tallqvistin ja kosketinsoittaja sekä laulaja Gustavsonin vereviä ja hulvattomiakin versioita Erik Lindströmin sävellyksistä – vahvasti mukana myös kitaristi Ykä Putkinen, mainiota rytmiryhmää (Matti Vallius, basso, Tomi Leino, rummut) unohtamatta.

Poimin CD:n kirjastosta puolihuolimattomasti muiden lainojen jatkoksi – ”kokeillaas nyt vielä tätä, vaikka Erik Lindströmin tunnetuimmat biisit ovatkin monesti, jotkut jopa liian monesti kuultuja: ”Neitosista ken on kaunein”… ”Jos saaren minä saisin”… ”Näin sävel soi askelten”… ja niin edelleen – mikä tässä lienee Tallqvistin ja Gustavsonin tvisti miesten suvereenin soittimien hallinnan lisäksi?”

Lindströmin sävellyksistä on tietysti vuosikymmenten varrella tehty versio jos toinenkin, kuitenkin aika perinteellisin menoin. Isoa osaa hänen alkuperäisistä sävellyksistään voisi kutsua vaikkapa pohjoismaisiksi jazzvalsseiksi: kepeitä, melodisia, hieman sinisävyisiä. Tässä levyssä viehättää nimenomaan se, että tuttuihin biiseihin on maltettu puhaltaa uusia, sovituksellisia ideoita. Vaikka melodiat on pääosin säilytetty, sovitukset kääntävät nupin välillä bluesiin, välillä jopa twistiin ja reggaehen.

”Armi” – se Miss Suomi -tunnari – löytyy kahtena eri sovituksena: kakkosversio hiihtää tutumpaa ja turvallisempaa latua, ykkösessä Tallqvist roiskii kromaattisella harpullaan menemään aika raskaalla kädellä, melodia jää hennoksi viitekehykseksi. Ehkä jotain muutakin biisiä olisi voinut venyttää ja vanuttaa nykyistä rohkeammin? Erinomaisista sovituksista vastaa Gustavson, kuten myös muutaman biisin englanninkielisestä sanoituksesta – vain ”Etkö uskalla mua rakastaa” on jäänyt suomenkieliseen muotoonsa. Tavoitteena ulkomaanmarkkinat?

Vaikka Tallqvist ja Gustavson ovat levyn pääasialliset sooloilijat – ja Gustavson luonnollisesti laulaja – myös kitaristi Ykä Putkisen profiili on kuuluva, esimerkiksi aloitusbiisissä ”High-Heeled Shoes” eli ”Ranskalaiset korot” hän soittaa komean, tyylipuhtaan soolon. Ihailen kavereiden itsehillintää – tai ehkä se lienee kappaleiden kunnioitusta ja pitkää soittokokemusta: ei turhanpäiväistä lurittelua eikä huikeaa instrumentaaliakrobatiaa, vaan biisejä kunnioittavaa ja niiden luonnetta myötäilevää, henkistynyttä soittoa. Kun lisäsin tageja tähän juttuun, rastitin myös sanan ”hammond” – tiedätte mistä syystä!

Ja vokalistinahan Gustavson on edelleen erinomainen, yksi niistä harvoista suomalaisista, joiden englanninkielinenkin laulu kuulostaa täysin luontevalta. En sen kummemmin pura biisejä atomeiksi, vaan  kehotan ostamaan ja kuuntelemaan itse. Jos hieman viihteellisempi, iskelmällinen jazz, sielukas laulu ja lähes virtuoosimainen soitto puree, tämä albumi erittäin todennäköisesti näykkäisee kunnolla.

Englannissa on sanonta ”national treasure”, jolla kutsutaan perinteitä vaalivia ja edistäviä englantilaistaiteilijoita – henkilöitä, jotka eivät välttämättä paistattele turhien julkkisten palstoilla, vaan tekevät työtään ahkerasti pinnan alla, laadusta tinkimättä. Jukka Gustavson on Suomen kansallinen aarre. Kiitokset tämäntyyppisten julkaisujen uskollisesta julkaisemisesta myös Rockadillolle – toinen Suomen kansallisaarteista.

Pekka

Helge Tallqvist And Jukka Gustavson Band: Plays Erik Lindström (Rockadillo ZENCD 2140, 2011)

www.helgetallqvist.com

www.rockadillo.fi

Pekka kuuntelee: Teegarden & Van Winkle with Bruce ”On Our Way”, 1972

Duo, erityisesti 60- ja 70-lukujen artistiyksikkö (tai tietysti kaksikko, heh), ehkä eniten käytetty folk- ja folk-rock-piireissä. Ja näitähän riitti, tunnettuja ja varsinkin tuntemattomia, etenkin USA:ssa. Sukunimi & Sukunimi. Kitara ja mandoliini. Laulu ja soitto. Kitara ja huuliharppu. Kitara ja rummut. Koskettimet ja rummut. Hansson & Karlsson. Hardin & York. Nieminen & Litmanen. Ja Teegarden & Van Winkle.

Oikeasti Teegarden & Van Winkle -duon muodostivat Skip Knape (urut, laulu) ja David Teegarden. (rummut, laulu) Oklahoman Tulsasta. Kaverit muuttivat Detroitiin. Single God, Love and Rock & Roll nousi Billboardin listalla sijalle 22. Vuosi oli 1970. Kaksi albumia Atcolle, sitten tämä kolmas ja kaksi seuraavaa paikalliselle Westboundille (myös mm. Funkadelic, Detroit Emeralds ja Ohio Players kaunistivat samaa merkkiä). Ja vielä yksi kiekko veteraanien kokoontumisajoissa 1997.

Kyseessä ei siis ole instrumentaaliduo, vaan oikea yhtye, jota tällä levyllä vahvistaa kitaristi Michael Bruce (ei Alice Cooper -Bruce, vaikka muskelia musiikkia tuokin). Verevyyttä levylle tuo myös vierailijana Detroitin oma rokkari Bob Seger. Seger-yhteys on sikäli luonteva, että ennen Teegarden & Van Winkle -duoa äijillä oli Segerin kanssa yhtye. Se myös levytti, mutta kiekko julkaistiin vasta myöhemmin ja silloinkin Segerin nimellä (Smokin’ OP’s).

Tällä kiekolla Teegardenin ja Van Winklen musiikissa ei ole samaa uhoa ja rokettirollia kuin Segerillä omilla lätyillään. Vaan onpa toisenlaista, nautittavan monipuolista välillä piano-, välillä urkuvetoista menoa. Alussa ollaan pianoboogie-fiiliksissä taustaköörien kanssa, siirrytään mehevään vetoon Gregg Allmanin Midnight Rider -biisistä, kiekko lopetetaan hyvinkin englantilais/mod-tyyppisissä urku/jazz-tunnelmissa: Mose Allison (Allisonin itsensä biisi If You Live) sekä Georgie Fame tulevat ainakin itselleni mieleen. Knape on vahva vokalisti, joka ei arkaile pistää ääntään peliin – ja erinomaisen monipuolinen kosketinsoittaja!

Vaikka ollaan jo vuodessa 1972, musiikki – tai ainakin sanoitukset – haiskahtaa vähän hippimeiningiltä: kaikki käy! Vai millaisia johtopäätöksiä pitäisi vetää siitä, että äijät laulavat Jeesuksesta, vertaavat uskonnollista kokemusta pilven polttoon (Stoned On The Love Of Jesus) ja yhdessä biisissä pääsevät huumorin korkeimmalle tasolle eli pieruhuumoriin (Arted Is My Last Name (Passing Gas))….

Mutta hei: ainakin yllekirjoittaneelle monipuolisuus ja pieni vinksahtaneisuus sopivat enemmän kuin hyvin, varsinkin, kun soittotaito ja fiilis ovat tapissa. Formaattiajattelu ja Teegarden & Van Winkle eivät asu samassa huoneessa. Duon hajottua (erottua?) David Teegarden siirtyi muutaman kiekon ajaksi Segerin Silver Bullet Bandiin.

Teegarden & Van Winkle with Bruce: On Our Way (Westbound WB 2010, 1972)

Pekka kuuntelee: Merit Hemmingson: ”Huvva!”, 1971

 

Ruotsalaisesta musiikista on aina paistanut omistautuminen asialle – kaikki tuntuu onnistuvan, kaikki kuulostaa niin tyylikkäältä. Olipa sitten sitten kyseessä 60-70-lukujen taitteen psykedelia, folk tai proge, 70-80-lukujen taitteen punk ja sen jälkeinen musiikki tai myöhempien aikojen bob hund, Weeping Willows, Atomic Swing, Kaipa, Stina Nordenstam, Dungen – onhan noita.

Merit Hemmingson on samaa maata: tyylikkäästi jazzahtava urkuri, hillitty pianisti, säveltäjä, sovittaja. 60-luvun tyttöbändien jälkeen Hemmingson synnytti ”Huvva!”-albumin, alaotsikoltaan ”Svensk folkmusik på beat”. Kotoisista maisemista lähin vertailukohta voisi olla Karelian ”Suomi-Pop” edelliseltä vuodelta. Ja vaikka lähtökohdat ovat samat – kansanmusiikki – lopputulos on totaalisen erilainen. ”Suomi-Pop” pistää kotimaiset, alunperinkin surumieliset kansanlaulut rämpimään upottavassa savessa ja turpeessa hitain, raskain askelin. Ja eväissäkin on puolet petäjäistä!

”Huvva!” sen sijaan svengaa aivan toiseen tyyliin: huomisesta ei huolen häivää, otetaanpas snapsit! Soittajina ovat urkuri Hemmingsonin lisäksi mm. Made In Sweden -kitaristi Wadenius ja rumpali Borgudd – hammond (kirjoitetaanko isolla vai pienellä?) ja sähköpiano kuljettavat melodioita kepeästi keskellä päivää. En sitten tiedä, ovatko ruotsalaiset kansansävelmät pohjimmiltaankin iloisempia kuin suomalaiset – epäilen, sillä samaa valtakuntaahan sitä ollaan joskus oltu!

”Huvva!” on täysin instrumentaalinen, tunnelmaltaan aivan loistava. Ehkä Hansson & Karlsson -duo tulee jossain määrin mieleen, mutta noiden äijien kieroon virtuoositeettiin ei ylletä, eikä varmasti edes yritetä. Kotimaiset Nieminen & Litmanen kurkistelevat hekin nurkan takana.

Hemmingson teki tälle kiekolle vielä jatko-osankin – suosionko siivittämänä? – ”Trollskog”, eli ”Mer svensk folkmusik på beat” ilmestyi 1972. ”Trollskog” on edeltäjästään poiketen hitaampi, mietiskelevämpi, mukana muutama tyylitellen laulettukin kappale. No, ”Peikkometsähän” onkin hämyinen ja hämähäkinseittinen kiemurtelevine polkuineen – kiehtova kiekko tämäkin.

Merit Hemmingsonin kotisivujen mukaan musiikkia on ilmestynyt aina näihin päiviin asti, viimeisin levy näyttää olevan vuodelta 2006. Hemmingsonin kiinnostavuudesta nuorempienkin musiikinharrastajien parissa käy esimerkkinä The Ark -yhtyeen Ola Salon kokoama cd ”Merit – Queen of Swedish Hammond Folk Groove” (Bonnier Amigo 2005).

Jos siis Merit Hemmingsonin varhaisia kiekkoja ilmaantuu näköpiiriin, korjaa pois! Täytyy toki myöntää, että viihteen puolellakin on käyty, esimerkiksi Dana Dragomirin kera syntyneiden parin kiekon verran.

Merit Hemmingsonin kotisivut: www.meritone.nu

Merit Hemmingson: ”Huvva!” EMI , (1971)