Ben Granfelt ”True Colours”, 2020

Jokin aika sitten Muddy Manninen, nyt Gringos Locos- ja Wishbone Ash -kitaristikollega Ben Granfelt. Levyjen samanaikainen ilmestyminen lienee sattumaa, sillä Granfelt on vuosien kuluessa julkaissut jo useammankin soolokiekon. Toisaalta sattuma antaa hyvän tilaisuuden punnita Mannisen ja Granfeltin albumeita keskenään. Kitaristeinahan kumpikin on suvereeni, Mannisella painottuu rennolla kädellä annosteltu, maukas slide, Granfelt vääntää tuhdimmalla puristuksella.

”True Colors” -kiekolla jyllää voimatrio Ben Granfelt, Masa Maijanen (basso) ja Jari Salminen (rummut ja perkussiot). Myös Miri Miettinen (rummut), Miika Aukio (koskettimet), Bryn Jones (laulu) ja Magnus Axberg (koskettimet) lyövät persoonallisen leimansa.

Voimatrio-sana tuo tietysti mieleen samalla nimikkeellä koristeltuja klassikkokokoonpanoja. Granfeltin voimatrio on monista virtuoosilippua heiluttavista trioista poiketen tasavahva: toki Granfeltin kitara saa eniten ilmatilaa, mutta yhtä tärkeää on jykevästi rullaava komppi. Soitossa on vahva ajan ja tilan tuntu – en tosin tiedä tekoprosessia eli kuinka trio veti jytävankkuriaan. Meno on joka tapauksessa elävää ja vetävää.

Jossain Muta Mannisen levyn arviossa kuvailtiin musiikkia ”70-lukulaiseksi”. Mielestäni osuva eikä millään ilveellä alentava ilmaus, joka sopii myös Granfeltin levyyn. Maailmaa ei mullisteta, mutta tuon aikakauden parhaista ja toimivimmista elementeistä rakennetaan jykevä ja jytisevä soppa – välillä loisteliasta rytkettä, tuolla Granfelt näyttää melodisissa instrumentaaleissa herkän puolensa. Ja toki kitara myös vinkuu, mutta tyylillä ja hartaudella. Kuten yhdessä albumisuosikissani ”Arms of an Angel”: rauhallinen biisi, pitkiä, Gilmourmaisesti venytettyjä kitaraääniä, Floydmaista leijuntaa parhaimmillaan.

Loppua kohti albumi nostaa tempoa ja tehoa, riffit vyöryvät, Bryn Jones puristaa hänelle ominaisella kiihkeydellä. Muskelia löytyy! Kitaramaestro yltyy makoisaan tilutteluun, ei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti. Päätöksessä rauhoitutaan öiseen hotellihuoneeseen Hampurissa, ”Late Night in Hamburg”. Runsaat kahdeksan minuuttia melodista kitaraherkkua.

”True Colors” on yksi niistä levyistä, jonka helposti lykkää soittimeen, kun kaipaa lohduttavaa kuunneltavaa – tuttua ja maistuvaa, mukana extra-annos potkua.

Ben Granfelt: True Colours (Broken Silence CD23341, 2020)

Muddy Manninen ”River Flows”, 2020

Ensitapaaminen Jyrki ”Muddy” Mannisen kanssa tapahtui vuonna 1980 tai -81 Lepakossa, jossa juuri perustettu Mistakes oli treenaamassa. Kuuntelin jonkin aikaa energistä, napakasti soitettua, juurevaa voimapoppia. En muista, oliko ”Pidä huolta” tuolloin jo ilmestynyt, mutta hyvin samanhenkistä muistelen musiikin olleen. Pave Maijanen, Jan Noponen, Risto Hankala ja silloin vielä Muta Manninen paukuttivat menemään nuorten miesten innolla – miesten, joiden lähtökohdat olivat punkin sijaan 70-luvun rytmibluesissa ja vähän progessakin. Muistini mukaan äijät intoilivat tuolloin myös ZZ Topista, jota ainakin osa porukasta oli käynyt Tukholmassa ihmettelemässä. Samoin keikalla jossain Kotkan-Haminan suunnalla Mistakes vakuutti.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Muddy Manninen on edelleen vedossa. Havana Black, Gringos Locos, Wishbone Ash, lukemattomien artistien taustayhtyeet – Manninen on antanut kitaransa – usein slide-sellaisen – rikastaa monenmoista musiikkia. Ja nimenomaan rikastaa: tällä hänen toisella soololevylläänkin kitara on yksi – toki tärkein – soitin muiden joukossa.

Biisit ovat lauluja, valtaosa laulettuja, eivät kehyksiä kitara-akrobatialle. Rytmibluesia, jenkkirockia, pari sävykästä instrumentaalia – Mannisen aiempia vaiheita seuranneille tyylit ovat tuttuja.

Vuodet Britanniassa ovat kartuttaneet nimekkäitä muusikkotuttuja, joiden ansiosta ”River Flows” on monipuolinen ja elävä. Nimekkäimpänä osallistujana on kahdella biisillä hyvin tunnistettavalla rytmiikallaan biisejä piiskaava Free- ja Bad Company -rumpali Simon Kirke. Vokalisteina loistavat verevästä countrysta ja rock’n’rollista tunnettu Melanie Denard, monessa mukana ollut laulaja-basisti Kev Moore (mm. Christie, Saxon), Richard Johnson (mm. Gringos Locos) sekä jenkki Gregg Sutton (Wikipediassa kymmeniä nimekkäitä yhteyksiä ja yhtyeitä).

Maittavinta tälle kirjoittajalle on kuitenkin Mannisen kitara kuten sen tietysti tässä roolileikissä pitääkin olla. Ehkä vähimmälle jää Wishbone Ash -tyyppinen tuplakitarointi. Slide soi, stilikalla vedellään myös, pitkiä kaaria, purevia sooloja, punakynää on käytetty todella taitavasti: hyvä maku juhlii, tarkoittaa myös toistuvaan kuunteluun innoittavaa, kestävää ja ajatonta lopputulosta.

Albumi päättyy tunnelmallisiin ”The River” ja ”River Flows” -mietiskelyihin, ne innoittavat painamaan starttia uudemman kerran. Hieno levy, erityismaininta tyylikkäästä kannesta!

Muddy Manninen: River Flows (Presence PRECD085, 2020)

Retrokki kuuntelee: Kaide Luukkonen & Lupaus ”Kaide Luukkonen & Lupaus”, 2017

Tämä levy jos mikä on minun 70-lukulaiselle taajuudelle viritetyissä korvissani esimerkki klassisesta, ajattomasta kotimaisesta rockista. Lepakot virittyivät niihin aikoihin, kun esimerkiksi Dave teki klassikkonsa, kun suomalaiset sanoitukset nostivat kuuntelijan mielikuvituksen lentoon, ja kun laulaja-lauluntekijä-kitaristit ottivat ohjat omiin käsiinsä. Olihan heitä Daven lisäksi muitakin, esimerkiksi Matti Järvinen.

Daven ja Järvisen mainitsen sen vuoksi, että heihin kiteytyy se klassisuus, minkä minun korvani kuulevat myös Kaide Luukkosen ja Lupaus-yhtyeensä musiikissa. Enkä nyt tarkoita, että Luukkonen millään tavalla kopioisi kumpaakaan! Ei, kyllä hän on täysin oma persoonallinen itsensä omine ominaispiirteineen. Kiihkeä lauluääni, puhtaina ja sujuvina luistavat kitaralinjat, biiseissä hienoinen suomalainen melankolia ja tyyneys, myös rauhallisissa rytmeissä.

Lupaus, varsinkin Anna Purolan koskettimet ja taustalaulu, tiristää biiseihin värejä kapealla siveltimellä. Kaide Luukkosen (sävellykset ja sanoitukset, laulu, kitara) ja Anna Purolan (koskettimet, laulu) ohella Juha Hauska (basso) ja Kimmo Vierimaa (rummut, perkussiot) työstävät tyylikästä, arkitodellisuutta romantisoivaa rockiaan tiiviinä yhtyeenä. Väljiin sovituksiin on varmasti keikkoja ajatellen luonnosteltu reilusti soolon paikkoja.

Keskitempoisissa kappaleissa on jäyhää jämäkkyyttä, eikä sanoituksissakaan riehaannuta humoristeiksi – hyvin suomalaisia siis ollaan. Ei räminärockia, ei koukeroita tai krumeluureja, ei rautalankaa, vaan harkitusti luonnosteltuja ja huolitellusti toteutettuja aikuisia rock-biisejä.

”Pelimiehet”-boogie poikkeaa muuten hyvin melodisista, välillä poppiin ja powerpoppiinkin kurottavista kappaleista, sen napakkaa kitarasooloa kuuntelisi mieluusti toisenkin varvin. Lattarishufflesta kitaramyrskyksi paisuva ”Voisin palvoa saatanaa” jättää sanoituksellisen kysymysmerkin. Toisaalla kuulen kitarakuvioita, jotka mielikuvitukseni yhdistää Neil Youngiin (”Teillä menee lujaa”) – ja Badfingeriin (”Hautaan”), mitkäpä sen parempia mielleyhtymiä.

”Kaide Luukkonen & Lupaus” on sympaattinen ja lupauksia herättävä lisä Suomi-rockin vakavammin otettavaan perinteeseen. Klassisuudesta kertoo myös levy-yhtiön nimi.

Pekka

Kaide Luukkonen & Lupaus: Kaide Luukkonen & Lupaus (Iso Pinkki PINKCD2, 2017)

Retrokki kuuntelee: Untogethers ”Untogethers”, 2017

Kun sakea ilma ja raskaat ajatukset painavat päätä etukenoon, yksi parhaista nostetta tarjonneista äänitteistä on ollut Neil Youngin ”Ragged Glory”. Loisteliaan räkäinen, vastustamattomasti jyräävä, kertosäe- ja riffikoukkuja suoltava kiekko täynnä positiivista, tarttuvaa energiaa. Parasta lääkettä alakuloon!

Janne Högbacka (laulu, kitara), Risto Lehtomaa (kitara), Teemu Huopana (basso) ja Kimmo Vierimaa (rummut) paiskaavat menemään samalla huolettoman huolellisella antaumuksella. Sähköistä kitarajyrää, ei kuitenkaan läpitunkematonta: vaikka muutamalla soinnulla pelataankin, ne osataan asetella nostattavasti ja koristella terävillä kitarapiiskaniskuilla. Rytmiryhmä Huopana ja Vierimaa (tuttu mies Jeavestonesta) tarjoavat turvallisen ja tarvittaessa hyvinkin myötäaallokkoisen ankkuripaikan.

Tuossa vieressä kerron tuntemuksiani kolmen kovan kitaristin yhteiselosta. Vaikka Högbacka ja Lehtomaa eivät samanlaista kipinöivää tulitusta tarjoakaan, sinkoavat kitaransa aivan tarvittavissa määrin veitsenteräviä minisooloja ja säkenöiviä koristeita. Untogethers on yhtye siinä missä Crazy Horse. Popimmassa päässä (”Rugged Marks”) Untogethers laukkaa yhtä vastustamattoman melodisesti kuin Jayhawks. Slide värittää ehkä välillä turhan yhdenmukaista kitaravallia. Hassua: juuri tuota kitaravallia etsin ”Ragged Glorysta”, mutta nyt nitpikkaan Untogethersin vastaavasta.

Uskon, että yhtye on huomannut tämän itsekin, sillä muutamassa tapauksessa (mm. ”Shell”) tasaista seinämää pyritään värittämään nykäyksillä ja välikkeillä. Ehkä sointupohjaisten biisien vastapainoksi olisi sopinut muutama selkeämpi riffittely. Pieni country-henkinen jolkotuskin. Akustisesti alkava kaunis ”Waning Summer” sähköisine kitarakoristeineen ja Kaide Luukkosen koskettimine sekä taustakuoroineen päättää albumin häkellyttävän lohdullisissa merkeissä: sin se kesä sit män.

Saisiko toisen samanlaisen.

Pekka

Untogethers: Untogethers (Puuma PUUCD056, 2017)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee rockin räimettä: Underground Attack ja Jerry Kannu & Lentopetroolit

 

 

 

 

 

 

 

Rock on rajaton riemu. Näiden kahden yhtyeen kohdalla klisee kolisee kunnolla.

Underground Attackista en tiedä mitään, levyn piirretyssä kansikuvassa on neljä henkilöä – tiedä sitten onko se vain taiteilijan näkemys. Biisien tekijöiksi on merkitty Juha Petteri ja Juhis, keitä lienevätkään. Ja ”First of the Last Thirteen” on kiekkonsa nimi, kielensä englanti.

Jos nyt jonkun artistin nostaisin tähän referenssiksi, se olisi Joe Walsh. Hänenkin soololevynsä ovat seilanneet rockin aalloilla laidasta laitaan, Underground Attackin laulajan äänessä on persoonallisen kireä klangi aivan kuten Walshilla. Kummankaan artistin biisit eivät noudata konventioita: välillä sahataan jykevää ja laukkaavaa hard rockia, toisaalla rytmitellään tiiviisti sähköistä humppaa (!) itämaisin vivahtein, nyt juuri kiihkeä pianokuvio virittää tunnelmaa purkautuakseen melodiseksi powerballadiksi taivasta kohti kurkottavine kitarasooloineen. Bo Diddley -rytminen ”Bagfulla” kauhoo rock’n’rollmuhennosta luistavine kitarasooloineen ja pomppubassoineen.

Välillä kappaleet tuntuvat haarukoivan itse suuntansa.

Monipuolista, sitä Underground Attackin musiikki on. Mehukkaita yksityiskohtia tulvii – funkyssa ”Busted”-biisissä puhaltimiakin – sen verran paljon, että levy vaatii ja toki ansaitseekin herpaantumatonta kuuntelua.

Jerry Kannu & Lentopetroolit on tuttu jo kahden aikaisemman levynsä tiimoilta. Hyvin hallittua, nasevaa boogierockia, suomenkieliset sanoitukset, huumoria unohtamatta tällä ”Kehä III” -nimisellä albumilla. Kokoonpanon ote on sen verran kiinteä ja pureva, että leikittelyynkin on varaa. Vai mitä kertovat kappaleiden nimet ”Ne abduktoi sun dosetin”, ”Liidän kuin el condor pasa” ja ”Tortillat portilla”? Huumorirockia tämä ei kuitenkaan ole, vaan musiikillisesti hyvinkin täysipainoista, välillä peräti raskasta. Niskathan tässä nyrjähtää.

Kehä kolmosen liepeillä viihtyvänä sisäistän musiikin ytimen: ei kainoa ja hienostelevaa, vaan hieman rasvaista mutta rehellistä. Esimerkiksi ”Jerrykannut” on vastustamattoman jyräävä. ”Miss Vantaa” on kaikuvaa ja kaihoisaakin Suomi-rockia, uusi rumpali Teemu Laitinen tikkaa menemään ilmavasti. Rautalankasoolo on piste iin päälle – tyyli hallussa! Kielisoitintrio Matti Rautala, Pekka Muurinen ja Juha Vilhunen rappaavat sähköisen, sykkivän vallin, jonka päällä ja ympärillä laulava Joni Nuutinen ei todellakaan arkaile. Hienovaraisia viittauksia arvatenkin soittajien suosikkiartisteihin löytyy, mutta ne ovat niin vaivihkaisia ja tyylipuhtaita, että lähinnä hymyilyttävät. Näin se käy, kun sen osaa.

Fandango! sanon minä.

Pekka

Underground Attack: First of the Last Thirteen (UGA-003, PUUCD 047, 2016)

Jerry Kannu & Lentopetroolit: Kehä III (Vandango Levyt VANDANGOCD-003, 2017)

Rokettirollin ytimessä

Hurriganesia on syyttäminen monen nuoren suistamisesta munaskuita tärisyttävän rockin pariin. Ennen kaikkea Remua, Cisseä, Albertia ja Ileä käy kuitenkin kiittäminen: sadat ja taas sadat alttiit juipit ovat löytäneet ja tulevat löytämään rock’n’rollin yksinkertaisen ytimen.

Ei tarvitse olla soittimensa virtuoosi. Sävellystä ja sanoitusta tärkeämpää on helvetillinen, avoimella sielulla ja sydänverellä allekirjoitettu mekkala. Sellainen eläin on esimerkiksi ”Get On”. Sen aistii, se sytyttää sukupolven toisensa jälkeen.

Se on sytyttänyt myös The Rack Doll -kvartetin, eli laulaja Minna Oran, kitaristi Gari Oran, basisti Johnny Rocco Tokolan ja rumpali Biitti Niemisen. ”Hot City” -kiekko ei anna periksi tuumaakaan, kirves on terävä, on nautinto seisoa lastusateessa. Ylimääräistä sydänverta on varmasti vuodatettu myös laulaja Minnan syöpäsairauden ja -hoitojen vuoksi. Se kuuluu.

Useat Hurriganes-klassikot, muutama oma biisi ja “Long Cool Woman (In a Black Dress)” – juu, se Hollies-hitti – iskevät tulta. Versioissa sykkii alkuaikojen Hanoi Rocks, jossain kuvittelen kuulevani Pat Benatarin ja Ellen Foleyn parin ensimmäisen albumin hiomattomia powerpop-timantteja (”This Road Is Ending”). Gari Ora osoittautuu taitavaksi, särmikkääksi ja tilannetajuiseksi kitaristiksi: joskus vähemmän on enemmän. Tokola ja Nieminen pitävät rokkijunan pomminvarmasti aikataulussaan.

Hurriganesit aikoinaan perinpohjin kuunnelleena haluan onnitella yhtyettä mainioista biisivalinnoista ja tulkinnoista: uudessa yhteydessä ja jämäköillä toteutuksilla alun perin hellyttävän luonnosmaisilta ja horjuviltakin tuntuneet kappaleet jyräävät nyt niin maan perusteellisesti. Esimerkiksi nimi- ja avausbiisi, ”Fortissimo”-albumin ”Hot City” ei kyllä anna armoa. Muita kohokohtia ovat ameriikan meiningillä tasaisen tappavasti tamppaava ”Tonite” (alkuperäinen Remun soololla ”Zin-Khan”), ”Shorai Shorai” ja Gari Oran melodinen instrumentaali ”Riff Raff Song”. Niittinä vielä dramaattinen ”Pain in My Heart” (”Hurrygames”) tarkasti punnittuine kitarasooloineen – ei liikaa, ei liian vähän.

The Rack Doll on näine hyvineen valmis lauteille, yhtye ja tämä levy tarjoavat oivaa apetta suomalaisten rock’n’roll-himoon.

Peruskalliota louhimassa

“Rock Me Baby” ja “Thirty Days” – rockin peruslohkareita, jotka taitavat kuulua lähes jokaisen juurevan yhtyeen repertuaariin. Full Moon Rock’n’Roll Band kierrättää näitä kahta sekä John Lennonin ”Rock & Roll People”- ja Stonesien ”Let It Bleed” -murikoita ”Keep Rocking”-ep:llään. Bändi – Hans Vainikainen (laulu), Petri Majuri (kitara), Kai Asikkala (basso) ja Matti Mehtola (rummut) – tarjoaa tuttuihin biiseihin enemmän ytyä kuin mihin bilebändit yltävät, vaikka repertuaari hieman siihen suuntaan onkin kallellaan.

Varsinkin Majurin kitaroinnissa on sujuvaa ja ilkeääkin napakkuutta. Asikkala ja Mehtola jyystävät raskasta rytmiä amerikkalaisen 70-luvun boogierockin hengessä. ”Let It Bleed” notkuu, diesel kiehuu ja kiihtyy, Vainikaisen laulussa on alkuperäisestä tuttua röyhkeää kukkoilua. Let the good times roll, voisi Johnny Winterkin todeta – sillä hänen kunniakseen tämä on ilmeisestikin tehty!

Pekka

Full Moon Rock’n’Roll Band: Keep Rocking (Puuma Records PUUCD 036, 2015)

The Rack Doll: Hot City (O.R.A Music, 2015)

www.therackdoll.fi

www.facebook.com/TheRackDoll

http://www.oramusic.fi

http://www.runningmoose.fi

 

Retrokki kuuntelee: Ärräpää Orchestra ”Going to Radansuu”, 2015

Kolmas Ärräpää-kiekko, samalla yhtyeen 40-vuotisjuhlajulkaisu.

Monesti albumin biisijärjestyksellä on ratkaiseva merkitys kuuntelukokemukselle. Nostaako avausbiisi kiillon silmiin vai puristuuko otsanahka rypyille? Saako päätösbiisi painamaan ripiittiä vai saako kiekko toisenlaista kyytiä?

Sitten joskus käy kuten Ärräpää Orchestran kohdalla. Avausbiisi saa hymähtämään hyväksyvästi: zydeco-henkinen ”Come On In” lävähtää silmille lähes ylikierroksilla, turboruuvin kierteet riittävät vajaaseen kahteen minuuttiin. Lupaavaa, varsinkin neljääkymmentä vuotta juhlivilta, ajattelen, kiilto silmissä.

Jos tästä joku tulee mieleen, niin muinoinen Ronski Gang.

”Losing You (Bit by Bit)” on sen verran rauhallinen, että ehdin silmäillä kansia ja biisejä. Kylläpä muuten kitara soi komeasti! Tunnistan muutaman coverin: ”Have You Ever Seen the Rain?” – CCR ja Fogerty, ”These Arms of Mine”, monen soul-kunkun tulkitsema, säveltäjä Redding tietty etunenässä. ”Thirty Days” on taattua Chuck Berrya, ”Only a Fool Breaks His Own Heart” paatosballadi 60-luvulta (”Muisto vain jää”).

Ja lopulta albumin päättävä ”It’s All Over Now”. Onko jo liian kulunut ja kuultu, mietin. Löytävätkö ärräpääläiset tähän uudenlaista puhtia? Ei kai tämä nyt mene bilebändi-osastoon? Tussahtaako lupaavasti räjähdysherkkänä alkanut kiekko?

Onneksi käy näin: vaikka ”It’s All Over Nown” tulkinta ei tarjoa revoluutiota, siinä on tarpeeksi jujua, jotta ripiitti räpsähtää. Syynkin tiedän. Mika R. Halttunen ja Harri R. Sakki riivaavat kitaroitaan, Ismo R. Kivinen takoo rumpujaan, Immo R. Turunen soittaa – ei vaan piiskaa – bassoaan ja Petri R. Haapio koskettimiaan malliin, josta voisi ottaa oppia monikin laakereillaan lepsuileva viikonloppubändi. Varsinkin kipakasta kitaroinnista isot plussat! Vaikka siis paperilla väärässä paikassa onkin, loppuniittinä, levyltä kuunneltuna se kuitenkin summaa koko kiekon. Loppukaneettina mainittakoon, että kaverit kirjoittavat ammentaneensa inspiraation versioonsa Ducks Deluxen debyytiltä.

Kyllähän juhlalevyltä löytyy myös omaa tuotantoa, tyylillisesti biisit solahtavat sinne vauhdikkaampaan päähän. Esimerkiksi nimikappale ”Radansuu” keinuu Jamaikan ja New Orleansin välimaastossa – jalka naputtaa, puhaltimet ja taustalaulut tehostavat oodia kotiseudulle. ”Going to Woodstock” muistelee haikeasti kavereiden suunnittelemaa retkeä Levon Helmin pakeille. Tieto suuren rumpalin, laulajan ja lauluntekijän poismenosta peruuttaa matkan, isoa omenaa vaelletaan päät painuksissa.

Myös tuttuihin lainoihin on ladattu sen verran uutta virtaa, että pelkoa läpisoitosta ei ole: haitaria, puhallinriffejä, suomalaisittain erittäin toimivaa ja sielukasta taustakuoroa (Tanja Torvikoski, Kati Hyvönen, Maria Iivonen). Kokonaisuutena siis oivallista, tunnelmaa nostattavaa, klubi- ja pubikansaa janottavaa. Maiskis!

Pekka

Ärräpää Orchestra: Going to Radansuu (Puuma Records PUUCD-027, 2015)

www.arrapaa.fi

www.puumarecords.fi

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Something’s At The Sky “From the Rain” (Presence, 2014)

Pääkaupunkiseutulaisen yhtyeen esikoinen, raskaampaa rockia persoonallisella twistillä.

Tämä ei meikäläiselle auennut helpolla, en tiedä onko auennut vieläkään. Sillä osa heavyn tyyppiominaisuuksista on paikallaan ja sellaisina kuin ne on totuttu tässä tyylilajissa kuulemaan, kuten kitaran, basson ja rumpujen jämäkkä tykitys. On myös paljon muuta: vaihtuvarytmisiä kappaleita, herkkää, hölkkää ja sitä heavya – joskus jopa samassa kappaleessa.

Yksisilmäisen tönkkötykittävästä metallista poiketen ”From the Rain” tarjoaa valoa ja varjoa, kurveja ja kaarteita. Myös instrumentaalisesti, sillä kitarakoukerot ja erityisesti koristelut syntikoilla vievät aikamatkalle 70-luvulle, progressiivisen musiikin kiemuroihin.

Progesta en ehkä kuitenkaan puhuisi, sillä elementit ovat hyvinkin perinteisiä. Niiden järjestys vaan poikkeaa totutusta, ne eivät myöskään tarjoa kuuntelijalle helposti omaksuttavia kiinnekohtia tai seurattavia polkuja. Twistiä siis löytyy, sellaista joka saattaa hämmentää / kiehtoa / häiritä – vaikutus on kuuntelijakohtainen.

Sitten on laulaja Alan Kimbrian. Rohkeaa, välillä uhkarohkeaakin paatosta ja tulkintaa, ei ihan sankaritenori tai oopperakukko, mutta etenkin tässä tyylilajissa normista poikkeava. Hänellä on erittäin muuntautumiskykyinen ääni, ensin lempeä ja seuraavassa hetkessä uhkaava ja volyymimittaria uhmaava.

Kirjoitan tähän nyt nimen Freddie Mercury jonkinlaisena kalpeana osviittana, toinen nimi jonka voisin mainita on Bruce Dickinson. Kimbrian yltää niin hurjiin sotahuutoihin kuin myös melodisempiin ja melodramaattisempiin tyylittelyihin. Laulua ei todellakaan pidetä vakan alla, se myös profiloi yhtyettä.

”Strange Whispering” on ehkä eniten Iron Maiden -lokerossa, uljas tykitys ujeltavine syntikoineen. ”Dreams” on puolestaan lähes puhdasverinen pianoballadi, vain korkeuksiin kohoava kitarasoolo muistuttaa naapurikappaleiden raskaudesta. Sillä ”Trust” tykittää jos ei ihan kympillä, niin kasilla ainakin – joku jarru tässä jumittaa, sellainen joka voi konsertissa hyvinkin aueta.

Persoonallinen yhtye – Vesa Koivunen, koskettimet, Pasi Luoma, basso, Alan Kimbrian, laulu, Patrik Albrecht, rummut ja Kimmo Pitkänen, kitarat – on kuitenkin kyseessä, musiikkia joka jakaa mielipiteitä.

Kannattaa tutustua, jos haluat ravistella kuuntelutottumuksiasi.

Pekka

Something’s At The Sky: From the Rain (Presence PRECD 041, 2014)

www.somethingsatthesky.net

facebook.com/somethingsatthesky

 

Kuuntelussa: Esa Linna ”She’s Not a Human Being”, 2012

Häpeilemättömästi rockaava ja poppaava – siis voimapoppaava omakustanne-EP Suomen Laukaalta, tekijänä jo 90-luvulla ylivieskalaisessa Time Flies -yhtyeessä vaikuttanut Esa Linna. Tiedotteen mukaan neljän biisin EP on julkaistu paitsi Suomessa, myös USA:ssa Kool Kat Musik -lafkan kautta.

Levyn kannessa on vielä power-poppia seuraavien silmille tarkoitettu, kuuntelunhalua kiihottava lisäys ”featuring Roger Joseph Manning Jr.” – aika vahva vinkki meille Jellyfish-diggareille sekä Manningin kahden soolokiekon ihailijoille. Manning laulaa nimibiisillä taustoja sekä soittaa koskettimia. Multi-instrumentalisti Linnan lisäksi levyllä soittaa rumpuja Seppo Pohjolainen (soolona Seppo Alvari, bändeissä Trio Niskalaukaus ja Itämaa – jossa myös Linna on osallisena).

EP:n kolme ensimmäistä biisiä sopisivat laadullisesti lähes mille tahansa esimerkiksi powerpop-svengali Bruce Brodeenin myymälle tai kustantamalle kiekolle – Not Lame, sanon siis maireasti ja helpottuneesti hymyillen. Linna on sisäistänyt voimapopin perusolemuksen eli tarttuvan ja tunteisiin vetoavan melodisuuden ja tukevan, mutta samalla biisiä kirittävän kompin yhdistelmän, ja mehevöittänyt kutakin biisiä tarpeellisella määrällä persoonallisia luonteenpiirteitä: farfisaa (tai ainakin siltä kuulostavaa) kosketinta, steel-kitaraa, selloa, mandoliinia…

Vaikka ”She’s Not a Human Being” on EP:n nimibiisi, paalupaikan valintana olisi aivan hyvin voinut olla myös ”20 000 Days” tai ”Piece of Me” – Linnan sisäinen laaduntarkkailija on ollut hereillä. Tasalaatuisuus ei kuitenkaan tarkoita tasapaksuutta, sillä biiseillä on selkeästi omat luonteenpiirteensä. Nimibiisi teinipoppaa pirteästi vähän kotimaisen SIG-bändin hengessä – ei ihan yyteritwistiä, mutta beat-vaikutteet kurottavat kyllä pitkälle 60-luvulle.

”20 000 Days” askeltaa tukevammin, biisi miellyttää erityisesti melodisen kertosäkeen sekä slidekuvioitten ansiosta. Jos nyt jonkun vertailukohdan tähänkin etsisi, se voisi löytyä vaikkapa Del Amitrin ja Justin Currien sekä myös Jeff Lynnen suunnalta. ”Piece of Me” perustuu akustiseen kitaraan, rummut on korvattu ehkäpä kenkälaatikolla, mandoliini ja sello värittävät – suitsukkeen tuoksua, vähän Zeppelinin akustisten biisien tai Bolanin Tyrannosaurus-aikojen mystisyyttä. Mutta sama henkihän on sävyttänyt myös viimeisen vuosikymmenen indie-poppia tai freak-folkkia ja mitä näitä nyt on! Bonus-biisi ”Meat Market” lienee sekin perustaltaan poppibiisi, mutta tamperelainen koneartisti Lubo-Mir on muokannut siitä punk-asenteellisen, Gary Numan-henkisen teknoluomuksen.

EP on kokonaisuutena vaikuttava osoitus Linnan näkemyksellisyydestä ja osaamisesta: biisit pysyvät tyylillisesti hyvin kasassa, jokainen on muovattu omaan itsenäiseen muottiinsa. Plus-niminen merkki vielä hallitusta englanninkielestä – sanoisin että Linna pesee mennen tullen rakkaan länsinaapurimme laulajat, joiden intonaatiossa svea-mamma laulaa göötanmaan nuottia joskus häiritsevänkin voimakkaasti.

Linnan täyspitkä levy lienee tulossa vielä tämän vuoden aikana.

Tähän on vielä pakko lisätä teksti lehdistötiedotteesta, se selittää levyn kansikuvaa ja itse kiekkoon painettua kissannuppua – sekä nimibiisin tekstiä: ””She’s Not a Human Being” [-biisin] piti alun perin olla ensimmäinen rakkauslaulu vaimolleni, mutta riidan seurauksena omistin kappaleen kissallemme Siirille. Sittemmin kadonnut kissa on nyt ikuistettu kappaleeseen, levynkansiin ja itse levyyn.”

Ei oikein tiedä onko kyseessä tragiikka, komedia vai tragikomedia…

Kool Kat Musikin julkaiseman EP:n mukana on 11 biisin bonus-CD Linnan demoja menneiltä vuosilta – ko. kiekko on yhtiön yksinoikeusjulkaisu. EP on saatavilla Suomessa Levykauppa X:stä, 8Raidasta (Turku) sekä Stupido Shopista Helsingistä.

Pekka

www.esalinna.com

PS. Linnan demoja vuosien varrelta löytyy Soundcloudilta, ainakin jos osaa etsiä. Aloitin jostain syystä ”A Drop in the Ocean” -biisistä ja suuni loksahti näppäimistöön: todella upea McCartney-Lynne-Arto Tamminen-Emitt Rhodes -tasolla hyvin puolensa pitävä, vähän barokkinen pop-hymni, vielä viidennelläkin kuuntelulla sykähdyttävä. Muutkin demot ovat biiseinä mainioita – esimerkiksi sydämellisestä pop-rallatuksesta Kersantti Pippurin kunniakaartiin kasvava upea ”False Flag Show”. Täältä on mistä ammentaa!

Kuuntelussa: Half Apple ”Hands That Held Up the Sky”, 2012

Nuoren ja rivakan turkulaisbändin esikoinen, kaverit itse määrittelevät musiikkinsa ainesosiksi indie rockin, progen ja post-rockin. Tai nuoren ja nuoren: Half Apple on perustettu vuonna 2004 – ja ”esikoinen” ei sekään ihan päde, sillä plakkarissa on jo muutamia EP-mittaisia pläjäyksiä.

Perustan arvioni vain ja ainoastaan tähän levyyn sekä Glorian keikkaan noin kuukauden takaa. Kavereiden muista tekemisistä tunnustan tietämättömyyteni, samoin kokoonpanon aikaisemmista vaiheista. No, nyt meillä kuitenkin on Henri Lyysaari (laulu ja koskettimet), Santeri Palkivaara (laulu ja kitara), Valtteri Sjöblom (basso) sekä Ville-Pekka Vaaralahti (rummut).

Lyysaari, hmmm – tuttu sukunimi. Ai niin, Pasi Lyysaari, mm. Pasi & Mysiinin basisti. En tiedä, ovatko Henri ja Pasi sukua – esimerkiksi isä ja poika – ja mitä tämä tähän yleensä edes liittyy, mutta tulipa mieleen.

Levy on pyörinyt soittimissani varmaan kymmenkunta kertaa, tavoitteena on ollut yksinkertaisesti hahmottaa kokonaiskuva Half Apple -musiikista. Mihin se musiikillisella kartalla sijoittuu, löytyykö vaikuttajia ja vertailukohtia, minne bändi tämän perusteella on suuntaamassa – ja löytyykö hyviä syitä tämän levyn hankinnalle?

Kiihkoa ja kontrollia Turussa

Kävin eräänä viikonloppuna Valtterin kirpputorilla, jollain pöydällä silmiini sattui Echo & Bunnymenin kokoomakiekko. Kotimatkalla autossa kailotti Half Apple – ja silloin välähti, ääni ja kuva muodostivat kokonaisuuden: Half Apple sijoittui 70- ja 80-lukujen käänteeseen, punkista jalostuneen uuden aallon aika tekniseen, mutta melodiseen bändiperinteeseen. Echo & Bunnymen, Teardrop Explodes, myös The Police: kevyttä ska-vaikutetta, ilmavasti soitettuja instrumentteja.

Istun aamuviileässä autossa, odotan lähijunaa tulevaksi. Kuuntelen Henri Lyysaaren ja Santeri Palkivaaran kiihkeää, julistavaakin yhteislaulua – tai jommankumman tuplattua laulua. Manic Street Preachers? Muse? Elbow? Vai muutaman kymmenen vuoden takainen Kansas, REO Speedwagon ja jopa Rush? Vähemmässä määrin tämän vuosituhannen Blitzen Trapper ja Shins – aika runsasta ja aika keskittymistä vaativaa, pitkälle sovitettua musiikkia.

Stratosfääriin kurkottavia lauluosuuksia, pilvenpiirtäjiä järisyttäviä rumpuryöpsähdyksiä. Kiihkoa, melodiaa, kiihdytystä, laukeamista. Laulu on yksi instrumenteista – ääniskulptoreita? Powerpoppiin en levyä näiden korvien kuulemana sijoittaisi, siihen biisit ovat liian kunnianhimoisia, ilman tarttuvia kertosäkeitä.

Muodollisestikin pätevä

Keikalla kokoonpano pureutui musiikkiinsa yhtä intohimoisesti. Vaikka näkemälläni keikalla yleisön määrä oli minimaalinen, kaverit omistautuivat asialleen kuin olisivat villinneet täyttä stadionia.

Yksittäisten biisien irrottaminen kokonaisuudesta on vaikeaa sekä livenä että levyllä. Musiikin muoto on ehjä, pinta ehkä hieman vaikeasti lävistettävä. Kaiken kaikkiaan lupaava albumi ja vakuuttava livenäyttö kunnianhimoisilta kavereilta.

Vielä huomiona, että levy soi ainakin omissa soittimissani aika metallisesti ja diskantisti, korkealta ja kovaa. Ja vaikka Half Apple kuulostaakin digitaalisen ajan teknologiselta tuotteelta, vanhankuuloisesti ujeltava syntikka lisää maanläheisen mausteen analogisen ajan lopulta.

Pekka

Half Apple: Hands That Held Up the Sky (Presence Records PRECD032, 2012)

www.halfapple.net

www.runningmoose.fi – osta täältä