• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 139 812 hits

Esa Kotilainen ”Unisali”, 2021

Vuodesta 1977 ja Esa Kotilaisen suomalaisittain uraauurtavasta ”Ajatuslapsesta” on melkoisesti aikaa. Tuolla albumilla oli biisisikermä ”Unisalissa”, jonka pariin teemaan (”Vartija”, ”Näkymä”) Kotilainen palaa tällä uudella levyllään – ehkä voi siis puhua ”Ajatuslapsen” jatko-osasta? Sikälikin, että ”Unisalin” kannen on taiteillut Kari Sipilä, sama mies, joka teki kannen myös ”Ajatuslapseen”.

Ajat ovat kuitenkin toiset.

”Unisali” on osin huomattavasti sähköisempi kuin ”Ajatuslapsi”, ovathan kahdentoista teeman ”Unisali”-kokonaisuudella mukana Anssi Nykänen ja Lauri Porra. Esimerkiksi ”Ystävä” äityy varsin painavaan, metallimaiseenkin paisutteluun ja jymistelyyn. ”Ajatuslapselta” tuttu ”Vartija”-teema rullaa myös rumpujen ja basson kannattelemana hyvinkin tarttuvasti.

Toisaalla taas Kotilainen virittelee seesteisempiä tunnelmia: ”Luola” on jännittävä, jännitteinen ja elokuvallinen tippukiviefekteineen, Nykänen ja Porra virittävät täsmälleen oikeanlaista odotusta. Joka jatkuu ”Lintuluonto”-teemassa – jossa myös Porran maukkaan melodinen bassosoolo. Loistavaa!

”Pikkulinnun unilaulun” kaunis melodia kuulailla koskettimilla – tai millä lieneekään: Kotilaisen arsenaaliin on listattu toistakymmentä soittopeliä – yhdistettynä Nykäsen ja Porran tyylipuhtaan hillittyyn säestykseen voisi tuottaa jopa populaarisuosikin. ”Unisalin” päättää hitaasti kehittyvä, hypnoottinen ja rauhoittava ”Kohti linnunrataa” – kohinaa ja helinää sopivissa määrin.

Yli kymmenminuuttinen ”Himalaja” täydentää albumikokonaisuuden, se on oma sooloteoksensa. Kotilaisen mukana eivät siis liitele Nykänen eikä Porra. Kuten kappaleen nimikin kertoo, Kotilainen liikkuu itämaisissa tunnelmissa. Hieman tästä tulee menneiden vuosikymmenten syntikkasuosikki Kitaro mieleen, vaikka nyt ollaankin epäkaupallisempia ja kokeellisempia.

Esa Kotilaisen tuotannon räväkkäämpään päähän sijoittuva ”Unisali” osoittaa, että taitelijalla riittää vielä virtaa ja mielikuvitusta vaikka uraa on takana jo lähes puoli vuosisataa. Laadusta ja tyylistä tinkimättä, voisi taas kerran sanoa.

Esa Kotilainen: Unisali (Presence Records, PRECD 097, 2021)

Kimmo Pörsti ”Past And Present”, The Guildmaster “The Knight And The Ghost”

Olenko haukannut liian suuren palan? Lupasinko Kimmo Pörstille olemattomia? Löydänkö näiden kahden, valtavasti hienoa progepohjaista musiikkia sisältävän albumin sisimmän? Annoskoko on nimittäin tässä tapauksessa ylitsevuotava.

Olen kahlannut vuoron perään Kimmo Pörstin soololevyä sekä The Guildmaster-kokoonpanon kiekkoa, autossa ja kotona. Yhdistäväksi tekijäksi olen mieltänyt – osittain molemmilla levyillä soittavien samojen muusikoiden lisäksi – läpikäyvän, monesti romanttissävyisen melodisuuden. Joka on puolestaan johtanut ajatukseni viime ajat soittolistallani viihtyneeseen italialaiseen progeen.

Onko näin, vai kuulenko omiani?

”Olen ollut viime vuodet niin paljon tekemisissä osaavien italialaisten säveltäjien ja muusikoiden kanssa (esim. Oliviero Lacagnina ja Alessandro Di Benedetti), että varmasti sieltä on jäänyt vaikutteita alitajuntaan. Myös sekin taitaa olla yhtymäkohta, että italialainen proge on pääsääntöisesti varsin melodista ja lyyristä, ja nuo ovat myös minulle tärkeitä asioita.” Näin vastasi levyprojektien vetovastuun kantanut säveltäjä, rumpali ja kosketinsoittaja Kimmo Pörsti.

Täytyy myöntää, että kuuntelun alussa molemmat levyt kietoutuivat yhdeksi isoksi progevyyhdiksi. Välillä oli pakko tarkistaa, kumpi levy onkaan soimassa. Musiikin määrä läkähdytti. Mitkäs näiden erot oikeastaan ovatkaan, kysyin Kimmolta, kun ilmestymisetkin ajoittuivat muutaman kuukauden sisään?

”Aloitin ”Past And Present” -levyn valmistelut pian sen jälkeen, kun The Guildmasterin ”The Knight And The Ghost” valmistui. Eli kyllä niillä aika läheinen ajallinen yhteys on. Molemmilla levyillä Rafael Pacha on suuressa roolissa; hän on säveltänyt Guildmasterille monia kappaleita ja hän auttoi minua myös viimeistelemään muutaman kappaleeni ”Past And Presentille”.”

Säveltäjä, kitaristi ja kosketinsoittaja Rafael Pachan vaikutus näiden levyjen syntyyn oli siis merkittävä; jopa niin, että hänen ansiotaan on The Guildmaster -kokoonpanon tai -projektin synty.

 ”The Guildmaster perustettiin nimenomaan siksi, koska ihastuin Rafaelin musiikin folk- ja keskiaikavaikutteisiin. Vaikka hän itse soittaa monia ”oikeita” instrumentteja, hänen [omilla] levyillään oli käytössä rytmikoneita, jotka minusta eivät sopineet asiaan. Niinpä ehdotin, että tehdään samanlaista musiikkia ihan oikeilla rummuilla ja koko bändillä. Se on sitten makuasia, kutsuako sitä folk-vaikutteiseksi progeksi vai progevaikutteiseksi folkiksi:). Ton Scherpenzeel oli siinä mielessä nappivalinta projektiin, että hänen musiikissaan (sekä Kayakilla että Tonin soololevyillä) on aina ollut upeita keskiaikaisia vaikutteita.”

Näihin korviin The Guildmasterin ”The Knight And The Ghost” on hyvin rytmikäs, kansanmusiikkivaikutteinen teos. Vaikka en ole perehtynyt keskiaikaisuuteen ja tuon ajan musiikkiin, kuulen musiikin poljennossa ja sävelmissä menneitä vuosisatoja, maanläheistä kulmikkuutta.

Monista Pörstin levyistä poiketen albumin muusikkojoukko on melko kiinteä. Rafael Pachan, Kimmo Pörstin ja Ton Scherpenzeelin lisäksi merkittävässä roolissa on basisti Marco Bernard. Vaikka mukana on parikin eri laulajaa, kokonaisuus ja syke on hyvin yhtenäinen.

Ehkä olen niin kiinni perinteisessä progessa, että Kimmo Pörstin omissa nimissään julkaisema ”Past And Present” maistuu näihin korviin The Guildmasteria mieluisampana. Sen juuret ovat nimensä mukaisesti kultakauden progessa. Eikä siinä kuitenkaan kaikki.

”Past And Presentillä on myös jonkin verran folk-vaikutteita, mutta siinä on ehkä laajempi skaala, koska olen omilla levyilläni ottanut enemmän vapauksia mennä eri suuntiin. Itse olen tietysti jäävi sanomaan, mutta pääpaino ”Past And Presentillä” lienee melodisessa progessa, mutta mukana on myös 2 – 3 biisiä enemmän fuusio/groovemusan suuntaan… ja on siellä yksi jazz-valssikin.”

Juuri näin kuulen itsekin. Kauniita kosketinvetoisia melodioita, ärhäkkäitä kitarasooloja, ujeltavia syntikkaosuuksia, jopa viulua, selloa, huilua… kaksi laulettua biisiä erottuvat pääosin instrumentaalisen albumin joukosta. Ehkä ne katkaisevat häpeilemättömän romanttisia instruja ja rytmittävät albumia? Tälle kuuntelijalle instrumentaalinen kokonaisuus olisi kyllä riittänyt vallan mainiosti – varsinkin, kun se on näinkin raikkaalla mielikuvituksella ja hyvällä maulla toteutettua.

”Kummallakin levyllä on johtotähtenä se noudattamani periaate, että musiikki on ihmisten soittamaa (virheineen päivineen:). Eli konemusiikin jätän sitten suosiolla muiden tehtäväksi.”

Vaikka koostaminen onkin epäilemättä tapahtunut bittivetoisesti, soitosta paistaa inhimillisyys. Kimmon mainitsemia virheitä en kuule tai osaa kuunnella.

Hienoa, ajatonta musiikkia! Täytyy vielä lisätä, että runsaina rönsyävine kansitaiteineen ja liitteineen kokonaisuudet poikkeavat edukseen näinä niukkuuden ja oikopolkujen aikoina. Ne ovat esimerkillisiä osoituksia, että paneutuminen ja vaivannäkö kyllä kannattaa.

Tähän sopii hyvin peeässä, jossa Kimmo kertoo musiikillisista vaikutteistaan. Minua nimittäin kiinnostaa, millaisia musiikillisia reittejä soittajat ovat vaeltaneet.

”Muiden koulukavereiden kuunnellessa Hurriganesia 70-luvulla minä ”harhauduin” jo varhain sellaisten bändien piiriin kuten Three Man Army, Jojo Gunne, Budgie ja Deep Purple. Ian Gillanin ”Clear Air Turbulence” ja Roger Gloverin ”Elements” johdattivat sitten kunnianhimoisemman musiikin piiriin. Progevaihde jäi pysyvästi päälle vaihdettuani Hullujussin levyt Emerson, Lake & Palmeriin divarissa.”

”Kotimaisista varsinkin Wigwamit ja Pekka Pohjolan 70-luvun tuotanto olivat tärkeitä suunnannäyttäjiä. Dan Fogelberg on ollut suuri vaikuttaja, vaikkei progea olekaan. Nykyään kuuntelen musiikkia muutenkin aika monipuolisesti. Äkkiseltään tulee seuraavia nimiä mieleen: Camel, Crusaders, Keiko Matsui (ne levyt, missä ei ole rytmikonetta sykyttämässä:), Supertramp, Spooky Tooth, Lee Ritenour, Kenso, David Hines, Steely Dan…”

Eikä se siihen ole jäänyt.

Olen aikoinaan arvioinut Kimmo Pörstin musiikillisia aikaansaannoksia Mist Season- ja Paidarion-kokoonpanojen puitteissa. Monipuolinen progemies, rumpali, säveltäjä, kosketinsoittaja, joskus jotain muutakin. Sekä tarmokas projektien puurtaja ja kokoonjuoksija:

”Olen aina silloin tällöin ollut vuosien varrella mukana Jan-Olof Strandbergin projekteissa, joissa ovat vierailleet mm. Michael Manring ja James LoMenzo. Jan-Olofin kanssa perustimme myös Paidarion-yhtyeen reilut 10 vuotta sitten. Se on tehnyt 3 levyä mutta viime vuodet se on ollut lepäämässä.”

”The Samurai of Prog perustettiin niin ikään reilut 10 vuotta sitten Marco Bernardin toimesta; hän pyysi mukaan minut, sekä Rhode Islandista kotoisin olevan Steve Unruhin. Levyillä on mukana myös suuri joukko vierailijoita, tunnetuimmasta päästä lienevät Jon Davison (Yes) ja Roine Stolt (The Flower Kings). Olemme tehneet tähän mennessä 11 levyä, ja yhtyeelle on muodostunut aika vankka kannattajakunta etenkin Euroopassa ja Japanissa.”

”Eräs The Samurai of Progin vieraista on ollut espanjalainen multi-instrumentalisti Rafael Pacha. Pyysin häntä mukaan edelliselle soololevylleni ”Wayfarer”. Yhteistyömme sujui hyvin ja tykästyin myös hänen soittoonsa ja musiikkiinsa niin paljon, että ehdotin hänelle, että perustaisimme oman projektin folk-proge-tyylistä musiikkia varten. Kun mukaan lähtivät vielä Marco Bernard (jonka kanssa minulla on siis jo yli 10 vuoden kokemus) ja hollantilainen Ton Scherpenzeel (Camel, Kayak), syntyi The Guildmaster. Olemme parhaillaan valmistelemassa Guildmasterin toista levyä eli juttu ei jäänyt vain yhden levyn projektiksi.”

Matti Pajuniemi ”Unisatama” 2020

Vuosi 1979 taisi olla vedenjakaja. Unholaan jäivät – ainakin Soundi-lehden sisällöistä päätellen – vuosia otsikoita ja levylautasia hallinneet progressiivisenkin rockin suuruudet. Vaikka punk ja uusi aalto olivat muualla nousseet puheenaiheiksi ja artistit tähdiksikin, Suomessa sukupolven vaihdokseen suhtauduttiin kaiketi hidastellen: ”onkohan tämä pysyvää, vai vain hetken huumaa?”

Vuoden 1980 aikana vanhat sankarit saivat kuitenkin väistyä lehtienkin sivuilta. Progressiivisen rockin kultakausi oli ohi, myös monille kuuntelijoille. Siksipä 70-luvun klassikoista julkaistaan aina vain massiivisempia versioita, uusia miksauksia ja masterointeja, demoja, vaihtoehtoisia ottoja ja uudelleenlämmityksiä.

Progressiivinen rock ei kuitenkaan menehtynyt mahtipontisuuteensa, vaikka noin liturgia menikin. Se muutti muotoaan, seurasi aikaansa, kehittyi. Aina tulokset eivät kuuntelijoita miellyttäneet, joskus hypättiin kelkkaan, joka kulki hyvän maun tuolla puolen.

Kiinnostuin itse aiheesta Yes- ja Pink Floyd -yhtyeitten suosiollisella avustuksella, vuosi lienee ollut 1971. Silloin pidin kirjaa ostoksistani – se oli helppoa, kun rahaa oli vähän, samoin ostoksia. Listan mukaan hankin Moody Bluesin ”A Question of Balance” -albumin 19.9.1970 ja Yes-yhteen ”Fragilen” 12.1.1972, jälkimmäisen muistini mukaan Helsingin Aleksanterinkadun Musiikki-Fazerilta. ”Obscured by Clouds” – vaikka soundtrack olikin – jaksoi kiehtoa, kuten edeltäjänsäkin, pehmeä ”Meddle”.  Etsin kauneutta, pitkiä kaaria, melodioitakin. Ystävälläni oli Amon Düül II:n ”Yeti” joka pöllytti komeasti hilsettä: tähän en ollut valmis! Noukin paloja satunnaisesti sieltä täältä, en syventynyt progeen järjestelmällisesti.

Jälkisyntyisesti olen pyrkinyt perehtymään tuolloin missaamiini artisteihin ja teoksiin – eipä esimerkiksi italialaista progea aikanaan levykaupoista löytynyt. Nythän tuo kaikki mahtavuus on helposti saatavissa, jos digilähteisiin tyytyy. Uudelleenjulkaisuistakin pääsee kohtuullisesti nauttimaan. Ja kun tämä kiinnostaa, mitäs muuta olisi saatavilla?

Onneksi joku toinen on työntänyt kätensä syvemmälle saveen.

Matti Pajuniemi on ruotinut progressiivista rockia nyt kolmen tuhdin – uskallan käyttää myös sanaa ”mestarillisen” – teoksen verran. ”Prog Finlandia” käsittelee nimensä mukaisesti kotimaisia variaatioita, ”Aamunkoiton portit” ulkomaisia artisteja päättyen vuoteen 1979 ja uusin ”Unisatama” aikaa tuon aikakauden jälkeen eli se kattaa vuodet 1980 – 2020.

Joissain tapauksessa ”Unisatama” kartoittaa 70-luvun progesuuruuksien myöhempiä vaiheita. Ja aivan aiheesta, sillä kaikkien elämä ei suinkaan päättynyt punkin rokkishokkiin.

”Suuren määrän 70-luvun klassikkolevyjä tehneitä yhtyeitä jätin Unisataman ulkopuolelle näiden taiteellisen tason romahdettua 80-luvulla nimenomaan progen näkökulmasta katsoen. Tällaisia ovat mm. Renaissance, Caravan, Barclay James Harvest ja Nektar sekä Euroopan mantereelta PFM, Banco ja Kayak. Ne kaikki ovat tosin tehneet myöhemmillä vuosikymmenillä kohtalaisen onnistuneitakin paluita, mutta olen antanut etusijan uusille artisteille”, kirjoittaa Pajuniemi esipuheessaan.

Muitakin rajauksia on tehty: ”En ole metallin tai muullakaan tavoin hyökkäävän musiikin ystävä, joten progemetallia ja kaikkein haastavinta avantprogea kirjassa on suhteellisen vähän”. Mielenkiintoinen on Pajuniemen oletus, että metallipiirteiden lisääntyminen progressiivisessa rockissa on yksi syy, minkä vuoksi monilla 1970-luvun kulta-aikaa suosivilla progefaneilla on nykyprogesta kielteinen mielikuva. Hmmm.

Olisiko kuitenkin niin, että osa tuon kulta-ajan musiikilla hekumoineista progefaneista yksinkertaisesti jätti ja jättää leikin kesken, syystä tai toisesta? Sillä jos kiinnostusta ja intoa riittää, löytyy varmasti omaa makua miellyttäviä progetuttavuuksiakin.

Etsimiseen ja löytämiseen juuri ”Unisatama” on omiaan. Kirja etenee sekä vuosikymmenittäin että maantieteellisesti, pääpaino on artisteissa, ei ”Aamunkoiton portit” -teoksen tapaan yksittäisissä albumeissa. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä tyylilaji on levittäytynyt niin valtavaksi maailmanlaajuiseksi kasvustoksi, että pelkästään merkittävimpien artistinimien mahduttaminen yli neljään ja puoleensataan sivuun on ollut kirjoittajalta mieletön urakka. Välillä lukijaa uhkaa ähky, sillä informaation määrä on ylitsevuotava.

Oletuksena lienee ollut, että ”Unisataman” ottaa käsittelyynsä jo aikaisemmin progressiiviseen rockiin kastautunut. Muille vertailut aikaisempien vuosikymmenten yhtyeisiin ja albumeihin tuottanevat päänvaivaa – tai sitten koukuttavat tutkimusmatkalle menneeseen. Positiivista on, että Pajuniemi tuo mukaan omaa persoonaansa kertomalla omia mieltymyksiään ja mielipiteitään. Näin kirja on paljon enemmän kuin artistien, levytysprojektien ja albumien luettelointia.

”Prog Finlandiaa” ja ”Aamunkoiton portteja” olen lukenut aktiivisen aikalaiskuuntelijan ominaisuudessa. Aiheiden – ja musiikin – tuttuuden vuoksi teokset on tullut ahmittua tuoreeltaan. Ja niihin palattua silloin, kun on iskenyt Pressa-, italoproge- tai joku muu kausi. ”Unisatama” on hankalampi tapaus, sillä henkilökohtainen kosketuspinta sen käsittelemään musiikkiin on ohuempi.

Hakuteoksena ”Unisatama” on kuitenkin vertaansa vailla. Suosittelen kirjaa myös varhaisemman progen harrastajille. Heille, jotka harmittelevat, että ”nykyään ei tehdä niin hyvää progea kuin ennen”. Mieli voi muuttua, kun sen ensin antaa avartua.

”Ram” ja ”Ram On”

Makaan selälläni olohuoneen lattialla, ulkona sateinen lauantai-iltapäivä hämärtyy. On 21.10.1972, olen juuri palannut levynostoretkeltä Kavalkadista, Hietalahden kupeesta.

Kavalkad oli luonteva kohde, sillä vaikka vinyylejä oli maltillisesti, ne oli myös maltillisesti hinnoiteltu. Putiikki tosin oli hieman epämääräinen miestenlehtineen ja savukkeineen, mutta karun ulkomuodon omaava myyjä ystävällinen. Lisäksi lapsuudenystäväni, jonka myötä levy- ja musiikkiharrastus kehittyi ja syveni, asui kulman takana Kalevankadulla. Muistan kävelyn Eerikinkatua pitkin Fredalle, josta trolleybussilla kotiin Meilahteen. Pysäkki taisi olla Aron Soittimen kohdalla – tuolta olin jokin aika sitten ostanut halvan akustisen kitaran.

Perusstereoista – Salora-viritinvahvistin, kirjahyllykaiuttimet ja Lenco L75 – vyöryy – niin kovaa kuin nyt vanhassa kerrostalossa kehtaa vyöryttää – Paul ja Linda McCartneyn ”Ram”.

Samalta reissulta hyllyyn päätyivät Cat Stevensin ”Mona Bone Jakon” ja Rolling Stonesien ”Sticky Fingers”, molemmat ahkerasti pyöritettyjä, varsinkin jälkimmäinen – biisien käänteet sekä soolojen yksityiskohdat ja sävyt muistuvat edelleen. Kesätöillä – ja parina jouluna jouluapulaisena – ansaitut markat kuluivat viimeisiä pennejä myöten levyihin ja musiikkilehtiin.

Nyt soi kuitenkin ”Ram”.

Ystäväni oli vannoutuneena Beatles-fanina hankkinut tuoreeltaan McCartneyn ensimmäisen soololevyn sekä Wingsien ”Wild Life” -kiekon, nauhoittanut pienellä kelamankallaan kopiot. Simppeliä, pingoittelematonta, löysin rantein ja ehkä virneessäkin mutta aina ehdottoman melodiantajun johdattelemaa.

”Ram” oli vielä kuulematta, vaikka ennen Wings-aikaa olikin ilmestynyt, joten Kavalkad-ostos heti Lencon työstettäväksi. Millainen runsaudensarvi! Kuinka armottoman hienoja ja monipuolisia biisejä! Miten monia tyylejä! Niitä tuotannon yksityiskohtia, jotka ovat kymmenien, jos ei peräti satojen kuuntelukertojen myötä iskostuneet alitajuntaan!

Kuuntelinkohan jo tuolloin useamman kerran peräjälkeen ”Uncle Albert/Admiral Halsey”-sikermän – vai lauluaihioiden yhdistelmäkö tuo on? Kappale toisensa jälkeen yllätti, hämmästytti, ihastutti, asettui elämää ylläpitäväksi elementiksi teini-ikäisen verenkierrossa. McCartneyn sävelkynä kulki raikkaasti ja reippaasti, biisit soljuivat luontevasti, aivan kuin itsestään: lähde tuntui pohjattomalta.

Hämärä olohuone, Saloran hieman utuisesti toistama ”Ram”, Paul ja Linda McCartneyn luomisen ilossa synnyttämä teos – kuuntelurupeamasta muodostui yksi elämän tärkeistä hetkistä.

Tuosta on kohta puoli vuosisataa, levyn ilmestymisestä hieman ylikin.

”Ram On”. Mikäs tuo sitten on, mietin, kun näin mainoksen netin syövereissä? ”The 50th Anniversary Tribute to Paul & Linda McCartney’s Ram” lukee kannessa. Alkuperäisellä ”Ram”-levyllä rummuttanut Denny Seiwell jollain lailla mukana. Tilaukseen!

Hieman hämmentää, kun solistien joukosta tunnistan vain muutaman nimen: Pat Sansone, Carrie Wilson, Eric Dover – muut tuntemattomia, mutta aikaa seuraaville varmasti tuttuja. Ei kai biiseistä ole väännetty itsetarkoituksellisen erikoisia? Teknoa? Rappia? Ei kai, kun toisena tuottajana on Denny Seiwell ja hankkeen pääasiallisena puuhamiehenä Fernando Perdomo, Beatles-entusiasti, kitaristi. Näyttää soittajissa vanhaa kaartia edustavan vielä Dave Spinozza, Marvin Stamm, Davey Johnstone, Will Lee ja Joey Santiago, muitakin muusikoita kymmeniä. Etsin ja löydän vielä Darian Sahanajan nimen: mies, jota voimme kiittää Beach Boysien ”Smilen” elvyttämisestä, muun muassa.

Levy soittimeen, ja helpotuksen huokaus. Tältä ”Too Many People” kuulosti silloinkin, Denny Seiwell nytkin rummuisssa, Perdomon kitara muistuttaa fraasi fraasilta alkuperäistä. Vaikka biisien sovitukset ja pääosin toteutuksetkin toistuvat alkuperäisten kaltaisina, tämä ei kuitenkaan ole yksi-yhteen harjoitus. Laulajilla on edelleen omat äänensä, vaikka esimerkiksi ”Ram On” ja Pat Sansone kuulostavat erehdyttävästi alkuperäiseltä. Silti kuuntelen mieluummin loisteliasta esikuvaa kunnioittavaa albumia kuin väkisin muuksi vängättyä tribuuttia. Sellaista, jossa alkuperäinen saa väistyä tributoijansa tai tribuuttituottajan kunnianhimon tieltä.

”Uncle Albert/Admiral Halsey” on edelleen mahtipontinen ja siksi mahtava. Marvin Stamm soittaa flyygelitorven kuten alkuperäisessäkin. Brittiaksenteissa Paul ja Linda ovat toki edelleen ylivoimaisia. ”Heart of the Country”, ”Monkberry Moon Delight”, “Long Haired Lady”, ”Backseat of My Car” – eipä näitä biiseinä voi moittia, ei! Ekstraa ovat alkuperäiselle uskollinen singlebiisi ”Another Day” sekä jo originaalina puolihuolimattoman tuntuinen heittopala ”Oh Woman Oh Why”.

Hieno ja kunnioittava kunnianosoitus yhdelle Paul McCartneyn täydellisimmistä albumeista. Ei kuitenkaan kannata kysyä, kuuntelenko mieluummin innoittajaa vai sille intomielellä toteutettua tribuuttia.

Ed Harcourt ”monochrome to colour”, 2020

Hänen levynsä olen poiminut talteen aina, kun niitä on vastaan tullut – varta vasten en ole yhtäkään tilannut. Nyt taidan pistää tilaten, sillä hyllystä näyttää puuttuvan muutama. Tilauksen syy? Tämä aivan loistelias, pääosin instrumentaalinen tunnelmakuva.

Musiikki sopisi ehkä paremmin kalvakkaaseen syksyyn kuin syvänvihreänä sykkivään sydänkesään. Tässäkin hetkessä ”monochrome to colour” soi kuitenkin välillä uhkaavan tummanpuhuvana, toisaalla pakahduttavan pastoraalisena, aina äärimmäisen melodisena. Pääasiallisena melodiasoittimena on Harcourtin piano, vaimonsa Gita Langley soittaa viulua, Amy Langley – sukua varmaankin – selloa, Cliver Deamer rumpuja. Ihmisääntäkin kuuluu, sanatonta sellaista, äänessä Harcourt ja vaimonsa.

Muistelen – turvautumatta tarkistuskuunteluun – Harcourtin aloittaneen uransa 2000-luvun alun kokeilevaankin indieskeneen kallellaan olevana lauluntekijänä. Vaikuttajikseen mies on itse julkituonut nimiä kuten Nick Cave, Jeff Buckley ja Tom Waits. Kaikki vahvasti persoonallisia ja oman tunnistettavan polkunsa luoneita muusikoita. Kaikilla myös selkeä kehityskaari – Buckleylla tunnetusta syystä lyhyt.

Hämäriä muistikuvia huolimattomasti kuunnelluista aikaisemmista levyistään: häröä ja kokeellisuutta, hienojen melodioiden itsetarkoituksellistakin sabotointia – ja toisaalla taas henkeäsalpaavaa herkkyyttä. Hyvin visuaalista musiikkia. Ilmankos mies on tarttunut myös soundtrack-pensseliin.

Olisiko Harcourt tällä levyllä saavuttanut yhden kulminaatiopisteen? Lauluntekijästä täysiveriseksi musiikintekijäksi? ”monochrome to colour” – pienillä kirjaimilla kumman hepun tapaan: ei enää tarvetta turvautua efektikirjastoon, musiikki riittää.

Ed Harcourt: monochrome to colour (The Point of Departure Recording Company PODP148CD, 2020)

Mitä olen kuunnellut

Monestakin syystä samat levyt – ja yksittäiset laulutkin – ovat viimeisten kuukausien aikana soineet toistuvasti. Ulkopuolinen sivustakuuntelija voisi, syytä tietämättä, todeta, että taasko tuota samaa. Mieli on ihmeellinen: toisto rauhoittaa, varsinkin silloin, kun lauluntekijä tai muusikko on kuuntelijan mielestä tavoittanut jotain syvempää. Tai vain lohduttavan fraasin tai värisyttävän harmonian. Se sykähdyttää, vie syvemmälle ja kouraisee kipeästi tai tasoittaa kuplivaa mieltä.

Arvostan arvion vuoksi lähetettyjä kiekkoja. Tähän hetkeen, näihin aikoihin, olen kuitenkin turvautunut osin läpituttuihin, osin hyviksi mielikuvittelemiini levyihin ja artisteihin. Perehtyminen uuteen, keskittynyt kuuntelu, aivojumppa, on ollut ylivoimaista.

Eniten on soinut Matti Johannes Koivu, ja hänen samanniminen albuminsa vuodelta 2013. Kun olen klikannut käyntiin avausbiisin ”Aulanko”, olen siirtynyt vanhojen puiden, jyrkkien kallioiden ja hämyisen metsän siimekseen. Leijun kirpeän nostalgisessa mutta toivon kipinän sytyttävässä ja itsetuntoa lujittavassa alakulossa. Akustisten kitaroiden harmoniat, Koivun äärimelodinen laulu, tunnelmia rytmittävä piano, sähkökitaran harkitut soinnut, lauluharmoniat – joinain iltoina ”Aulanko” soi kuuntelurupeaman päätteeksi, syvän huokauksen saattelemana.

En ole lapsuuden kesäisen autoretken jälkeen käynyt Aulangolla. Muistelen siellä olleen näkötornin?

Myös muut Matti Johannes Koivun levyt ovat tulleet läpikotaisin tutuiksi. Niinpä uskallan väittää, että Koivu on yksi näiden vuosikymmenten parhaita lauluntekijöitä. Laatu on tasaista, biiseissään on koskettavuutta, tunnistettavia tunteita, osuvasti tekstitettyjä arkisia, tunnistettavia tapahtumia. Pieniin tilanteisiin on ladattu isoa symboliikkaa. Lapsuuden ja nuoruuden kirpeää nostalgiaa ja isänmaallisuuttakin – kotimaa- ja kotiseuturakkaus-merkityksessä. Maasta olemme tulleet jne. Huikeita levyjä.

Autossa on soinut mm. Esa Kaartamon ”Näillä main”, Even & Ossin ”Yksi niistä”, Teija Nikun ”Memento”, Charles Lloydin ”Tone Poem”, David Bowien ”Metropolis”, Time Travellerin trilogian viimeinen osa, monen arvostelijan mielestä sen kruunaava ”Chapters V & VI”, The Explorers Clubin samanniminen levy – sekä Ilkka Koivulan ”Wichita LM”, pari Ben Granfeltin kiekkoa, Neil Youngin arkistolivet… Sekalaista seurakuntaa, myönnän. Nämä siis ovat seuloutuneet vähintäänkin kymmenkertaisesta määrästä ”Myyntiin”-nimiseen laatikkoon joutuneista. Joihinkin vain takertuu, niitä hellii kuuntelemalla ja ne hellivät kuuntelijaa. Viimeisin sellainen on Iron & Winen ”The Shepherd’s Dog”, edellinen oli Coste Apetrean ”Surprisingly Heavy”.

Kaikki soittimeen jumittuneet levyt eivät todellakaan ole täydellisiä, eivät suinkaan. Otetaan esimerkiksi Ilkka Koivula, tunnetumpi näyttelijänä. Äänessään on rosoisuutta ja kulmikkuutta, pateettisuuttakin – luonnetta. Karun tyylinsä puolesta kuuluu Topi Sorsakoski -kategoriaan, taustalla ei kuitenkaan Agentsia (isot propsit kitaristi Vesa Anttilalle, maukasta ja taidokasta!). Tarkoittaa, että lauluun kiinnittää tavallistakin enemmän huomiota. Riittääkö? Kestääkö? Pysyykö vire? Pahimman kuuntelujännityksen kaikottua: tämä toimii! Biisit hyvinkin tuttuja (”Tie jatkuu äärettömiin”, ”Muisto vain jää”, ”On hetki”…), hyvällä maulla valittuja. Äärimmäisen suomalainen.

”New Maps of Hell” – viiden biisin, neljänkymmenenviiden kierroksen samannimisen kokoonpanon maksi pakotti vinyylin ääreen. Käsitin jostain, että tämä on ollut tekeillä, vireillä ja keskeneräisenä jo jonkin aikaa ja nyt viimein saatu valmiiksi. Laulussa Hannu Leidén, rummuissa Jussi Lampi, kitaroissa Toni Laine, bassossa Ezzo Andersson, koskettimissa Teijo Tikkanen. Raskastahan tämä on, eikä sellaisena helli eläkeläiskuuntelijan korvia, kun vaatii volyymia. Mutta: raskaskin voi olla raskasta monella tavalla. ”New Maps of Hell” käyttää melodisen raskauden viittaa. Ehkä tekijät ovat eri mieltä, ja mieltävät tehneensä puhdasta raskautta. Tämä kuuntelija – hieman itsepetoksellisesti – kääntää korviaan niin, että mieltää levyn raskaaksi powerpoppaukseksi. Blue Ash ehkä?

Keravan Levyikkunasta ostin käytettynä The James Taylor Quartetin kokoelman ”Hammond-ology”. Tätä taidettiin aikoinaan kutsua acid-jazziksi? Nimikkeillä ei väliä: menevää, adrenaliinipitoista urkusvengiä, muutamia vierailevia vokalisteja, mainio versio ”Whole Lotta Love” -ikihongasta. 60-luvulla vastaavaa urkuvetoista svengiä tarjosi The Peddlers -trio – kannattaa poimia vinyylit matkaan, jos jostain putkahtelee. Hyvä cd-muotoinen tuplakokoelmakin on olemassa.

Alelaareista olen haalinut vaikka minkä verran cd-viihdykettä, ehkäpä avaan jatkossa mielipiteitäni niistä.

Jari Loisa ”Pelkäämättä”, 2021

Mitä ihmettä, Jari Loisa! Siberiaa tämä ei ole, ei myöskään niitä sooloralleja, aikansa lapsia, vaan jotain ihan muuta.

Ilmaisin hämmennykseni artistille itselleen. Vastauksessaan aistin sisäänpäin kääntyneen hymynkareen tyyliin siitäs saitte: ”Vai olet ällistynyt 😃 😃 ! Varmaan moni muukin joka odottaa jotain Siberia/Punainen polkupyörä – tyylistä musaa 🙂”.

Inhimillistä, pienimuotoista, tarttuvaakin – lähes kokonaan itsekseen toteutettua. Pääasiallisena instrumenttina pienen barokkikokoonpanon veroiset kosketinsoittimet. Pienemmässä roolissa kitarat, basso – neljässä biisissä bassosta vastaa Jore Vaalasmaa. Ja tietysti Loisan herkistynyt laulu. Ei isoa, mahtavaa ja mahtailevaa, vaan pienimuotoista tarinankerrontaa ja kuvaelmia, pienten asioiden taidetta.

Äärimelodisia balladeja nämä ovat: herkkiä tunnelmapaloja, ei instrumentaalista nippelinappelia eikä etukenossa puhaltavaa rockmyllytystä. Sanoituksissaan Loisa on romantikko, etsimässä äärimmäistä, puhtainta kauneutta. Pysäytyskuvia, pieniä kohtauksia ja muistumia sekä kotimaassa että Kreikassa, tarkemmin Korfulla. Maailmaa ei pyritä parantamaan, sen sijaan artisti tarjoaa kuulijalle välähdyksiä tyynistä hetkistä, ylimaallisista maisemista, ikimuistoisista tapahtumista.

”Kuin ennen – Reprise” -kappaleen laulaa soinnukkaasti Pihla Soinnunmaa, mukavaa väritystä. Kahdessa viimeisessä kappaleessa väritetään lisääkin: katkelmia kaukopuheluista, instrumentaalista maalausta, äänimaisemia. Olisiko tässä potentiaalia ja suuntaakin?

Mielenkiintoista ja koukuttavaa: pienetkin tarinat voivat koskettaa isosti.

Jari Loisa: Pelkäämättä (Presence Records PRECD 090, 2021)

Creek Road Eleven ”Creek Running Again”, 2020

Kolmisen vuotta debyyttinsä jälkeen Creek Road Eleven ratsastaa jälleen. Entistä jämäkämpänä, yhtä taitavana. “Southern-spiced country rock” kuuluu edelleen yhtyeen oma määritelmä musiikilleen.

Mikä erityisesti sykähdyttää tällaista herkkää runomiestä, on moniääninen laulu – yksi countryrockille ominaisista kulmakivistä. Parhaiten tuo ilmenee loisteliaasti rullaavassa ”Night Train” -biisissä: hivelee korvia. Toki apuna on kaksi naispuolista vokalistia. ”Little Bit Faster” on puolestaan Little Feat -tyyppinen, jämäkästi jumittava rutistus. Ja kuten tuossakin yhtyeessä, iso osansa väripaletissa on koskettimilla, kilkuttavilla tai ujeltavilla. Southern rockin suoraviivaisempaa lippua tässä maassa ulkoiluttaa useampikin poppoo. Siinä joukossa Creek Road Eleven kuuluu tuon joukon tiukempaan kaartiin.

Heilutettiinpa sitten etelävaltioiden lippua myrskytuulessa tai ratsastettiin leppeiden tuulten hellimissä aavikkomaisemissa, Toni Ruuska (laulu, kitara), Jyrki Levä (kitara, laulu), Pete Christiansson (basso), Jani Miinala (rummut) sekä Petri Frestadius (koskettimet, laulu) toteuttavat biisinsä – kaikki omia, pääasiassa Toni Ruuskan kynästä – uskottavasti. Vaikka kaukana tyylien alkulähteiltä ollaankin, Creek Road Elevenin tyylipuhtaus on harvinaista. Erityisesti sliden maukkaasta ja tarkoituksenmukaisesta käytöstä iso plussa!

Pohjimmiltaan Creek Road Eleven on hyvinkin sähköinen. Esimerkiksi päätösbiisi ”Morning Sun”tiivistää tunnelmaa kierros kierrokselta, taitaisi jytistä ja vinkua keikoilla maan perusteellisesti! Muutamilla biiseillä vierailijat keventävät keitosta akustisilla soittimilla, samoin mainitut naisvokalistit (Sanna Björkman ja Susanna Hallaste).

Monipuolisuudesta ja uskottavuudesta isot hee haw -huudot siis tältä leirinuotiolta.

Creek Road Eleven: Creek Running Again (CRV002, 2020)

Ville Leppänen ja Käytetyt Miehet ”Pikainen Tusina”, 2020

Muutamistakin blues- ja rhythm&blues-kokoonpanoista tuttu kitaristi Ville Leppänen nyt omissa nimissään. Leppänen on ehkä parhaiten tunnettu Micke Björklöf & Blue Strip -yhtyeen verrattomana erilaisten kuusikielisten sielukkaana ja taitavana tyylitaiturina. Mieheltä taittuvat niin räväyttävät ränttätäntät kuin akustisemmatkin tutkielmat.

Entä omissa nimissään, laulaja-kitaristina? Sana ”boogie” vilahtaa kansissa muutamaankin otteeseen, tarkoittaneeko texas buugieta vai vaan hyvää buugieta? Ei kai kuitenkaan Järvenpään Boogie-yritysaluetta, heh?

Ensimmäisenä herättää huomiota Leppäsen reipas, rehellinen ja rento lauluääni – ripaus J.Karjalaista, hyppysellinen Tuomari Nurmiota, Pave Maijastakin, sielua ja paneutumista kuin Aki Sirkesalolla. ”Tämä ilta” voisi hyvin olla viimeksi mainitun repertuaaristakin: hitaahko, urkujen ja räväkän kitarasoolon sekä falsettiinkin ulottuvan tulkinnan klassinen soulballadi. Hieno!

Äänessään on sielua kauttaaltaan, samasta lähteestä on juotu kuin suuri suosikkini Boz Scaggs. Leppäsen laulu hallitsee levyä muutenkin, vaikka toki Käytetyt Miehetkin hoitavat tonttinsa kunnialla (Ville Leppänen, kitarat ja laulu, Pasi Ryökkynen, basso, Jan Vaaka, rummut ja perkussiot, Risto Kumpulainen, koskettimet. Taustalauluissa lisäksi Veera Railio ja Lena Lindroos.).

Biisimateriaali on monipuolista, sitä perus-boogieta ei kuulla. Esimerkiksi ”Empatiaa” on jatsahtava, 70-lukulaisesti vingahtava syntikka tuo mieleen monetkin ajan yhtyeet. ”Bensiksen Elvis” on taas puhdas rokki kilkattavine pianoineen ja napakoine kitarasooloineen. Tuolla riemuitaan gospel-hengessä, toisaalla keinutaan kevyttä reggaeta.

Täytyy myöntää, että ensi alkuun, ensi kuulemalla vierastin Leppäsen pidättelemätöntä laulutulkintaa. Jotenkin odotin, että kitaristina hän himmailisi vokaalejaan ja briljeeraisi kuusikielisten mestarina, nyt kun siihen olisi omissa nimissä rajoittamaton tilaisuus.

Kun sitten ymmärsin ja vielä myöhemmin sisäistin ”Pikaisen Tusinan” sielunmaiseman – boogien – innostuin: tässäpä mainio tulkitsija ja ratkiriemukas levy!

Ville Leppänen ja Käytetyt Miehet: Pikainen Tusina (Hokahey HHR 2005, 2020)

Ben Granfelt ”True Colours”, 2020

Jokin aika sitten Muddy Manninen, nyt Gringos Locos- ja Wishbone Ash -kitaristikollega Ben Granfelt. Levyjen samanaikainen ilmestyminen lienee sattumaa, sillä Granfelt on vuosien kuluessa julkaissut jo useammankin soolokiekon. Toisaalta sattuma antaa hyvän tilaisuuden punnita Mannisen ja Granfeltin albumeita keskenään. Kitaristeinahan kumpikin on suvereeni, Mannisella painottuu rennolla kädellä annosteltu, maukas slide, Granfelt vääntää tuhdimmalla puristuksella.

”True Colors” -kiekolla jyllää voimatrio Ben Granfelt, Masa Maijanen (basso) ja Jari Salminen (rummut ja perkussiot). Myös Miri Miettinen (rummut), Miika Aukio (koskettimet), Bryn Jones (laulu) ja Magnus Axberg (koskettimet) lyövät persoonallisen leimansa.

Voimatrio-sana tuo tietysti mieleen samalla nimikkeellä koristeltuja klassikkokokoonpanoja. Granfeltin voimatrio on monista virtuoosilippua heiluttavista trioista poiketen tasavahva: toki Granfeltin kitara saa eniten ilmatilaa, mutta yhtä tärkeää on jykevästi rullaava komppi. Soitossa on vahva ajan ja tilan tuntu – en tosin tiedä tekoprosessia eli kuinka trio veti jytävankkuriaan. Meno on joka tapauksessa elävää ja vetävää.

Jossain Muta Mannisen levyn arviossa kuvailtiin musiikkia ”70-lukulaiseksi”. Mielestäni osuva eikä millään ilveellä alentava ilmaus, joka sopii myös Granfeltin levyyn. Maailmaa ei mullisteta, mutta tuon aikakauden parhaista ja toimivimmista elementeistä rakennetaan jykevä ja jytisevä soppa – välillä loisteliasta rytkettä, tuolla Granfelt näyttää melodisissa instrumentaaleissa herkän puolensa. Ja toki kitara myös vinkuu, mutta tyylillä ja hartaudella. Kuten yhdessä albumisuosikissani ”Arms of an Angel”: rauhallinen biisi, pitkiä, Gilmourmaisesti venytettyjä kitaraääniä, Floydmaista leijuntaa parhaimmillaan.

Loppua kohti albumi nostaa tempoa ja tehoa, riffit vyöryvät, Bryn Jones puristaa hänelle ominaisella kiihkeydellä. Muskelia löytyy! Kitaramaestro yltyy makoisaan tilutteluun, ei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti. Päätöksessä rauhoitutaan öiseen hotellihuoneeseen Hampurissa, ”Late Night in Hamburg”. Runsaat kahdeksan minuuttia melodista kitaraherkkua.

”True Colors” on yksi niistä levyistä, jonka helposti lykkää soittimeen, kun kaipaa lohduttavaa kuunneltavaa – tuttua ja maistuvaa, mukana extra-annos potkua.

Ben Granfelt: True Colours (Broken Silence CD23341, 2020)