• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 133 741 hits

Kimmo Pörsti ”Wayfarer”, 2020

Maestro Pörstin musiikkiin olen törmännyt muutamaankin otteeseen sekä eri kokoonpanojen levyillä että myös konsertissa. Enemmän on enemmän, missään ei himmailla, vaivoja ei säästellä, rajat on tehty ylitettäviksi – isoa, värikästä ja hiottua musiikkia suurella vaivalla ja periksiantamattomalla pieteetillä toteutettuna.

Sinfoniseksi progeksi tätä kai voisi kutsua – paitsi silloin, kun nostetaan kierroksia jazzrockin hengessä.

Rumpaloimisen lisäksi Kimmo Pörsti on myös säveltänyt osan kappaleista sekä soittaa joissain biiseissä mm. koskettimia, bassoa, kitaroita… monitaituri siis. Aikamoinen urakka, johon on tietty lisättävä kokonaisuuden hallinta: ”Wayfarer” on osallistuvien muusikoiden osalta värikäs tilkkutäkki. En aio luetella lähes pariakymmentä eri asteisesti osallistunutta muusikkoa, he ovat progea seuranneille tuttua porukkaa Espanjasta, Italiasta, Chilestä, Japanista, Britanniasta, Saksasta, USAsta ja Suomesta.

Teknologia olisi tarjonnut tilaisuuden myös hyvinkin koneellisiin ratkaisuihin ja samalla soittajakaartin supistamiseen, kuten Pörsti kansiteksteissä toteaa. Periaatteena on kuitenkin ollut oikeiden muusikoiden ja soittimien käyttö – sekin toki tekniikan mahdollistamana: tiedostot ovat tehneet musikaalista siksakkia.

Oikeat soittajat – ja varsinkin persoonalliset laulajat – nostavat ”Wayfarerin” omiin sfääreihinsä. Eniten ihailen chileläisen Rodrigo Godoyn mahtavaa ja mahtipontista tulkintaa. Hänen äänessään on italialaista melodramaattisuutta ja falsettiakin pateettisuuteen sortumatta. Godoyn ääni tulkitsee maanmiehensä, kosketinsoittaja Jaime Rosasin kohtalokkaat biisit juuri oikealla intensiteetillä. Pitänee perehtyä tarkemmin heidän omiin tuotoksiinsa. Monien vuosikymmenten liemissä keitetty ja Suomessakin esiintynyt Jenny Darren kantaa kunnialla brittiläisten naislaulajien tarinankerronnallista lippua.

Instrumentalisteista ja säveltäjistä nostan esiin Jari Riitalan. Hänen käsialaansa ovat levyn kaksi selkeimmin jazzrockiin kallistuvaa biisiä ”Thunkit” ja ”Witch Watch”. Ensimmäisessä, huimasti kiitävässä melodisessa instrussa Riitala ja Dave Bainbridge nostavat kitaroillaan ja koskettimillaan vuoronperään kierroksia – soundimaailmaan haetaan innoitusta ihanalta 70-luvulta. Mainio veto, jonka kuvittelisi livenä toteutetuksi, jos ei muusta olisi tietoa. Jälkimmäisen biisin rennossa, Marek Arnoldin sopraanon vetämässä groovessa viihtyy siinäkin.

”Wayfarer” on ollut Pörstiltä melkoinen puristus. Paketti on laadukkaasti viimeistelty kansia ja vihkosta myöten. Erityisesti kunnioitan sitä, että alussa mainitsemani ”enemmän on enemmän” -ajatus ei tarkoita tukkoon soitettua musiikkia, revitteleviä yliannostuksia, satoja sähkökitaroita tai loputtomia venytyksiä. Jokaisessa biisissä on ajatus, jonka harkittu ja hallittu esillepano kertoo tyylitajusta. Instrumentaaliset ja lauletut kappaleet täydentävät toisiaan. Ilmaa riittää hengittämiseen.

Loistelias kokonaisuus.

Kimmo Pörsti: Wayfarer (Seacrest SCR-1025, 2020)

Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Mielo”, 2020

”Jokaisen sävellyksen taustalla on tunne ja tarina, jonka kuulija saa kuvitella omalla tavallaan”, kirjoitetaan levyn kansitekstissä. Mielikuvituksen lentoa siis maanitellaan! Johtuisikohan huonosta mielikuvituksesta tai hektisestä ajasta, että tälle kuulijalle ”Mielo” on avautunut hitaammin kuin kolmen vuoden takainen ”Svalan”. Autossakin ”Mielo” on soinut, mutta kanssamatkustajan hermot ovat joutuneet sen verran koville, että olen joutunut armahtamaan.

Tällä kertaa Maria Kalaniemi (harmonikka ja ääni) sekä Eero Grundström (harmooni ja modulaarisyntetisaattori) musisoivat kaksin – ”Svalan” tarjosi myös Pekko Käppiä ja Mikko Kososta. ”Mielo” on herkistyneempi ja hienovaraisempi, ovatko sävellyksetkin – lähes kaikki Kalaniemen – luonnosmaisempia? Villi luonto ja erämaa, linnut ja muut metsän eläimet, niistä kuulijaa kehotetaan unelmoimaan, ne ovat myös tarjonneet inspiraatiota.

Muun puuhailun taustalla ”Mielo” menettää merkityksensä. Se vaatii keskittymään siivittääkseen samalla mielikuvituksen lentoa. Tuo lause kirjoittautui omia aikojaan, mutta nyt kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tottahan se on: kappaleiden erilaiset luonteet korostuvat, mieli liitää erilaisissa maisemissa. Esimerkiksi ”Metsähanhissa” kiihkein siiveniskuin ja Kalaniemen sanattoman laulun saattelemana, tämän kuulijan korvissa ”Vaellus” askeltaa sateen jälkeisessä kangasmetsässä. Levyn päättävä ”Pilvet” lienee pilvibongareille mannaa: mitäs pilveä tässä nyt sävelillä kuvaillaankaan?

Palaan autoon, yksin.

Keskittyneen kuuntelun jälkeen tarttuvia säikeitä on jo enemmän. Silti huomaan: turvallisinta on, että mieli lentää ja ”Mielo” lennättää muualla kuin tarkkaavaisuutta ja reaktioita vaativissa tilanteissa. Kiireettömästi.

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Mielo (ÅKERÖCD21, 2020)

PS. Kun valitsin artikkeliin tageja, tunnisteita, poimin instrumentaalin lisäksi myös psykedelian, acid folkin, ambientin ja fantasian – ehkä ne määrittelevät levyä kuvaavammin kuin tarinointini. Ehkä.

Micke & Lefty featuring Chef ”Let the Fire Lead”, 2020

Aina ei tarvita koko komppaniaa tiiviiseen tunnelmaan ja väkevään vääntöön: tässäkin tapauksessa trio riittää, eli Micke Björklöf & Bluestrip -rytmi- ja blueskomppanian ydinduo Micke Björklöf (laulu, perkussiot, kitara, huuliharppu) ja Lefty Leppänen (laulu, slide- ja akustinen kitara, huuliharppu) vahvistettuna Chef Kivimäellä (basso, laulu). Ja löytyyhän kunkin musikantin arsenaalista soittimia enemmänkin, kazoota sun muuta tilpehööriä – muutakin siis poljetaan kuin akustista kitaraa ja lautalattiaa.

Eihän siitä ole kauaakaan – no, yli vuosi kuitenkin, kun Micke ja Blue Strip eli koko komppania julkaisi komean paketin ”Twentyfive Live at Blues Baltica” – vahvaa sähköistä ja sähköistävää rhythm & bluesia. Se iski vanhempaankin kuuntelijaan yhtä lujaa kuin mitä Korkeajännitys-lehti lupasi tehdä aikanaan.

Ja nyt äijät ovat sitten virittäneet pienemmän, pääasiassa akustisen settinsä. Tunnelma tihkuu kiihkeänä Willie Dixonin ”Tell That Woman” -shufflesta alkaen, Ville Leppäsen rennommin jutteleva ”Always Something Good” tuo mieleen Dave Lindholmin akustiset bluesit.

Dixon-, Big Bill Broonzy- ja Robert Johnson-versiointien vastapainona ovat Leppäsen perinteitä kunnioittavat, bluesia eri kanteilta tunnustelevat originaalit. Hyvin pysyy miehellä sekä sanoitus- että sävellyskynä kädessä – kaunis käsiala! Puhumattakaan tietty kitaroista ja muista kielisoittimista. Micken miehekkään karhean laulun ohella kuullaan myös Chefin levollisempaa vokalisointia. Eero Raittinen puristaa Robert Johnsonin ”I’m A Steady Rolling Maniin” sellaista katu-uskottavuutta kuin vain hän pystyy.

Albumin lopetusbiisi ”I Got to Tell You” on Miikka Kivimäen käsialaa – lienee tuo mystinen Chef? Vaikka siinä herätään aamulla rakkauden kuumeeseen kuten tuhansissa blueseissa sitä ennen ja senkin jälkeen, sävellyksenä se on jotain ihan muuta: kaunis barokkimainen balladi sympaattisine huuliharppu- ja mandoliinikoristeineen. Loistelias lopetus, joka jättää odottamaan Kivimäen seuraavia biisejä!

Micke & Lefty featuring Chef: Let the Fire Lead (Hokahey HHR2001, 2020)

PS. Entäs levy, jonka esittäjänä onkin Chef featuring Micke & Lefty?

Pekka Tiilikainen & Beatmakers ”Salaperäinen”, 2019

”Kuka tässä laulaa”, kaikuu kysymys etätyöhuoneesta. Vastaan läppäri sylissäni, että kyseessä on Pekka Tiilikainen ja Beatmakers. Jään odottamaan viiltävää kommenttia – tunnenhan tapauksen yli 30 vuoden kokemuksella.

”Kuulostaa Reijo Taipaleelta”.

Hämmennyn, sillä tässä huushollissa korkealle arvostettu Taipale ei todellakaan ole ensimmäinen oma mielikuvani. Ehkä Pekka Tiilikaisen laulussa tarkasti kuunneltuna on jotain Taipalemaista, myönnän. Olen toki Tiilikaista ja Beatmakersia kuullut aikaisemminkin, puolihuolimattomasti, onhan yhtye aloittanut jo viime vuosituhannen puolella. Sijoitin yhtyeen silloin 60-luvulta alkaneeseen ja tässä maassa edelleen vahvana elävään beatperinteiseen: vähän rautalankaa, vähän pop’n’rollia, vähän perisuomalaista tanssilavaa, ulkoisia elkeitä unohtamatta. Reijo Taipaleeseen en beatperinnettä sen sijaan osaa yhdistää. No, lauluäänestähän tässä nyt puhutaan.

Mitä pidemmälle ”Salaperäinen” soi, sitä terävämmäksi muodostuu kuva Beatmakersista tanssilavat sytyttävänä Agentsien ja Yölinnun risteytyksenä, kumpaakaan tai tanssilavoja millään tavoin väheksymättä. Arvostan myös yhtyeen yhtenäistä soundia: Tiilikaisen omat kappaleet ja muutamat lainat (mm. alun perin Fatboyn ”Viimeinen juna kotiin” sekä hyvinhyvin tuttu ”Johnny Guitar”) saavat kokoonpanon käsittelyssä oman, beatmakersmaisen ilmeen. Sitä voisi kuvailla esimerkiksi adjektiiveilla reipas, rehti, konstailematon, vetävä ja vereväkin – jokaista kulmaa ei ole liian lipeväksi hiottu.

Kuulostaa Pekka Tiilikaiselta ja Beatmakersilta.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Salaperäinen (TurenkiCD-14200-85, 2019)

Sami Joensuu ”Tides”, 2019

Joensuu Riihimäki -kokoonpanon kolme albumia rullasivat maanläheisesti ja tasapainoisesti rhythm&bluesin, rockin ja vähän countrynkin muodostamassa kolmiossa. Oman yleisönsä taisivat löytää, sekä yhtye että levyt. Sittemmin Kari Riihimäki ja Sami Joensuu päättivät jatkaa omillaan, tämä Joensuun ”Tides” ilmestyi viime syksynä.

Levy on soinut ahkerasti sekä autossa että kotisoittimessa, niinpä uskallan tarjota kritiikin poikasta – ei parane kuitenkaan pahastua, sillä hyvällähän minä. Jaan kiekon yksitoista kappaletta kahteen laariin: osan edellisen kokoonpanon jatkeeksi, muutaman osoittamaan uutta suuntaa. Joensuu Riihimäki -laarissa mennään tutulla kähisevällä ja tärisevällä shufflella, usein viiltävän sähköisesti, joskus akustisemmin. Vaaran merkkejä ja ilkeyden tuntua ilmeisimmin tavoitellaan.

Niistä muutamasta muusta pyydänkin saada nöyrimmin onnitella herra Joensuuta: vallan komeita vetoja!

Ilmapiiri on rennompi, kukaan ei hengitä niskaan. Askelletaan rauhallisesti, ei hosuta eikä hössötetä. Eikä kähistä, vaan Joensuu laulaa luonnollisella äänellään. Pehmeä ja melodinen lauluääni, mitä sitä peittelemään! Maisemaa täyttää ja värittää soulahtavalla laulullaan kanadalainen Carolyn Fe. Esimerkiksi ”Holding Water” -biisistä tulee mieleen suuren suuri suosikkini Boz Scaggs, harkittuja kitarasooloja ja tunnelmallista slidea myöten. Tyylillisesti samassa kastissa on myös Eric Clapton.

Hienoja tunnelmia luodaan toisaalla akustisemmin, haitarilla ja akustisella slidella (”The North Country Fair”). Päätösbiisi, rummuton ”Blackbird” esittelee korkealla liitelevän sähkiksen, muuten pysytään pölyisellä maantiellä. Oma suosikkini on avara ”The Librarian”, jossa pieni kaunis pianokuvio nostaa biisin uuteen ulottuvuuteen, unohtamatta Carolyn Fen sydämellistä enkelikuoroa. Biisi olisi voinut jatkua ja muuntua vieläkin pidemmälle. Albumin keskipiste ja ydin. ”You Name It” on puolestaan Fen soolonumero, hieman käheä, kokenut ääni, rauhallinen bluespoljento, tyylikäs sähkissoolo – mikäs sen maittavampaa.

Kirjoitin alussa, että muutama biisi ”osoittaa uutta suuntaa”. Mistäs minä tiedän, osoittavatko ne uutta suuntaa, mutta omaan makuuni ne kuitenkin maistuvat makealta. Niiden ansiosta ”Tidesin” sietäisi saada isompaakin julkisuutta. Minun mielestäni siis.

Sami Joensuu: Tides (Puuma Records, PUUCD 072, 2019)

PS. Koskapa Spotify tarjoaa Joensuulta muutaman muunkin soolobiisin, kuunnellaan myös ne – ovatkin suomenkielisiä. ”Kalteva maa” ja ”Kourallinen multaa” viime vuodelta ja tämän kevään ”Pohjanmaa”, ”Kabaree” sekä ”Sä olit nainen ja minä mies” ovat päteviä, mitat ja muodot täyttäviä, hieman kaihoisia ja sanoituksellisesti nostalgisia Suomi-poppeja. ”Kalteva maa” näistä itseäni puhuttelevin ja ehkä tarttuvinkin.

Tässäpä se Spotifyn inha ihanuus julkaisijan kannalta: tavaraa mahtuu mahottomasti, raha ei ole kiinni fyysisissä kopioissa, julkaisu on helppoa – ollaan heti siellä maailmantähtien kyljessä. Mutta: sinnehän ne biisit uppoavat ja unohtuvat, jos niistä ei aktiivisesti rummuteta tai joku niitä himoiten osaa etsiä. Aika toivoton yhtälö kyllä ja ikävä kyllä.

Joss Cope ”Indefinite Particles”, 2020

Nytpä en kertaa Joss Copen taustoja, kun niitä jo pari vuotta sitten selvittelin täällä. Tilanne ei taida olla muuttunut miksikään, koskapa tälläkin levyllä soittavat mm. Puka Oinonen ja Esa Lehtopuro, levykin on äänitetty Taajuusvarjostimessa, jotain myös Abbey Roadilla. Uutena tekijänimenä huomaan Duncan Maitlandin, myös suuresti ihailemassani äärimelodisessa Pugwash-ryhmässä vaikuttaneen ja jotain myös XTC:n kera luoneen kosketinsoittajan, soololevynkin tehnyt lauluntekijä ja laulaja. Maitlandin soololevyyn olen aikanaan perehtynyt ja ihastunut: koukukasta ilman siirappia ja juustoa – en yhtään ihmettele miehen XTC-yhteyttä.

Joss Copen levyllä Maitland lienee studiosoittajan ominaisuudessa: koskettimien osuus on selkeästi taustoittava ja korostava, sillä instrumentaaliset voimavärit paiskaa Oinosen sähkökitara sekä huomattavan dynaaminen ja eloisa rytmiryhmä. Pääosassa on kuitenkin Cope, jonka kaiutettu, pehmeä laulu kertoo tarinansa lohdullisella, levollisella äänellä, kevyen psykedelian merkeissä.

”Indefinite Particles” on erittäin tasainen kokonaisuus, joka voi tuudittaa satunnaisen kuulijan pehmeään mattoonsa – mitä tulikaan juuri kuultua? Toisaalta merkki musiikin laadusta ja kestävyydestä, toisaalta varoitusmerkki: joko kolkutellaan kuuntelijan keskittymiskyvyn rajoja?

The Who-vaikutteinen ”Hit the Wall” nostaa tunnelmaa levyn viimeisellä neljänneksellä, sitä seuraavaa, kevyesti keinuvaa ”True Nature” -biisiä koristavat myös Maitlandin urut ja Oinosen kupliva kitara. ”Mad King Ludwig” on lähes twist, liippaa Towshendin ja kumppanien värikkäitä ”Magic Bus” -aikoja, Oinosen kitarasoolo olisi ansainnut lisäaikaa. ”Hill” taittaa albumin päätökseensä tyynesti ja arvokkaasti – samoilla sanoilla kuvailisin koko albumia.

Joss Cope: Indefinite Particles (Gare Du Nord Records GDNCD040, 2020)

Siberia ”Keikalla – Seinäjoki 10.3.1984”, 2020

Mikä siinä kasarin eli 1980-luvun äänimaailmassa oli niin tunnusomaista, että se vieläkin jaksaa sekä huvittaa että ärsyttää? Napakasti ja kuivasti paukkuvat rummut? Runsailla tehosteilla varustetut kitarat – yleensä kiertävät ja kaikuvat? Joskus nauhattomat bassot? Etukenossa nakuttanut kireä rytmi, joka pakotti muun ryhmän kieli vyön alla peräänsä? Ei, kasari ei jättänyt mieltäylentäviä muistikuvia, vaikka se paljon puhuttu soundi tuntui silloin kovinkin modernilta, suorastaan teräksenhohtoiselta.

Mitä isoissa maissa edellä, sitä pienemmissä perässä.

Trio – mitä sitä enempää tarvitaan. Sellainen oli myös kotimainen Siberia, kitaristi ja laulaja Jari Yliaho, basisti ja laulaja Jari Loisa sekä rumpali Paavo Kaihola. Soittajina ja laulajina oivia, kokoonpanona kiinteä ja hyvin tikkaava. Biisinteko jakautui tasapuolisesti, sanoittajana avusti siellä täällä Hannu Tervaharju. Kolme studioalbumia ja nipun singlejä taisivat aikoinaan saada maailmalle.

Ja nyt tämän Seinäjoella kasarilla äänitetyn livekiekon.

Yhtyettä kuunnelleet tietävät Siberian suurimman innoituksen lähteen, en viitsi sitä tässä edes todeta. Kyllä se tämänkin liven taustalla häilyy, soundeissa ja joissain maneereissa. Silti: tätä livelevyä useamman kerran keskittyneesti kuunnelleena olen positiivisesti yllättynyt biisien laadusta, yhtyesoiton toimivuudesta ja ennen kaikkea innosta! Muutaman biisin iskelmällisyys (”Kirje”, ”Voin auttaa”, ”Älä mene pois”) antaa Siberialle härmäläisen omaperäistä leimaa, powerpop-maustein. Hassisen Konekin jossain häivähtää (”Kengissä hiekkaa”). Ja sitten on tietty niitä muottiin tehtyjä biisejä, mutta nekin Siberia kääntää edukseen, viimeistään innollaan ja kahden vahvan laulajan etulinjalla.

Onpa myös kehuttava äänitystä, sillä tämä ei todellakaan ole mikään tuhruinen yleisölive, vaan Suikki Jääskän ammattitaitoisesti tallentama. Varsin mainio, sekä dokumenttina että puhtaasti musiikillisesti!

Siberia: Keikalla – Seinäjoki 10.3.1984 (Puuma Records PUUCD 088, 2020)

 

Frigg ”FRIXX”, 2020

”Vaihtuuko tässä kappale lainkaan”, kysyi vieressäistujani autossa, kun ”FRIXX” pyöri ties kuinka monetta kertaa. ”Vaihtuu”, totesin, mutta en pystynyt niin paljoa vakuuttamaan, etteikö levy olisi vaihtunut. Huomautan jo tässä vaiheessa, että tuo sananvaihto ei todellakaan kerro musiikin laadusta! Tilanne ei vaan ollut otollinen, jotta olisin pystynyt syventävästi kertomaan mikä Frigg-yhtyeestä tekee niin ainutlaatuisen.

Parikymmentä vuotta maailmallakin valloittanut kokoonpano – alun perin suomalais-norjalainen instrumentaalisen pelimannimusiikin superyhtye on nykyään puhtaasti suomalainen. Neljä viulua, kitara, basso ja mandoliini, soittajat tuttuja nimiä sekä omilta levyiltään että erilaisista tämän tyylin mestariskiekoilta. Musiikin ja kansanmusiikin läpimarinoimia instrumenttiensa taitureita – ei liioittelua, vaan faktaa. Omilla sivuillaan sanovat, että ”Frigg on valloittanut maailmaa vahvasti pohjoismaiseen pelimannimusiikkiin nojaavalla, länsimaisten kansanmusiikkityylien fuusiolla, jota kuvaamaan maailmanmusiikkimedia on kehittänyt termin nordgrass viitaten yhtyeen bluegrass-vaikutteisiin”.

Jonkinmoinen 20-vuotisjuhlalevy tämä uusin, Hesarissakin ison jutun ja arvion ansainnut lienee, onhan juhlavan avauskappaleenkin nimi ”Juhlamarssi”. Pääosin viulistien Esko Järvelän ja Tero Hyväluoman sävellyksistä koostuva huimaavan monipuolinen ja täysipainoinen kokonaisuus on kyseessä. Mutta kuten vieressäistujalleni, satunnaiselle kuuntelijalle albumi on tuhti paketti purtavaksi. Keskittynyt kuuntelija sen sijaan löytää kappaleiden vivahteet, kunkin sävellyksen ominaispiirteen ja soitossa mykistävän taituruuden.

Esimerkiksi Hyväluoman kolme peräkkäistä sävellystä, tyylikäs barokkivaikutteinen ”Overtyyri”, nimellään tyylinsä paljastava huima ”Häkkisen riili” sekä äärettömän kaunis, Petri Praudan mandoliinin herkistämä ”Terhen” todistavat tyylien läpikotaisesta hallinnasta, instrumentin lisäksi siis.

Sehän näissä soitinvirtuoosien levyissä joskus tuppaa harmittamaan, että sävellyksellisesti päädytään pikkunäppäryyteen ja briljeeraamiseen. Frigg on tästä upea poikkeus: Järvelällä ja Hyväluomalla on hanskassa myös tyyli-, sävel- ja sointikynä. Kuten on myös Petri Praudalla, jonka levyn päättävä ”Vep” saattelee kuuntelijan tyynesti satamaan. Senni Eskelisen läpikuultava kannel helisee Esko Järvelän hypnoottisessa ”Maanituksessa”.

Viulistit Järvelä, Hyväluoma, Tommi Asplund ja Alina Järvelä sekä kitaristi Anssi Salminen ja basisti Juho Kivivuori ovat kuin yksi, ylimaallinen soitin. Lopuksi sanoisin, että – ja tämän olisin sanonut vieressäistujallekin, jos olisin saanut nopeammin puettua ajatukseni sanoiksi – ja uskaltanut: korvat auki ja hämmästele!

Frigg: FRIXX (FRIGG00013, 2020)

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen “Maantien laulu”, 2020

Rumpalismin lisäksi sähkökitarapartion johtajana useamman instrulevyn julkaissut Kepa Kettunen on ottanut seuraavan askeleen: hei me lauletaan! Tai siis Minna Lasanen laulaa.

Musiikki on Kettusen aiemmilta kiekoilta tuttua 60-luvun alun biittiä, pustaa ja preeriaa, melodioissa mukana hiven slaavilaista melankoliaa. Asiallisesti toteutettua, tiukalla tempolla tykitettyä. Perusbändinä kitaristi Jaku Havukainen, rumpali, sähkökitaristi ja perkussionisti Kettunen sekä basisti Veede Sinivaara. Ja sitten merkittävässä roolissa Minna Lasanen, monessa aiemmin mukana ollut vahvaääninen laulaja.

Persoonallinen, eläytyvä, mitä adjektiiveja nyt haluaakaan käyttää kuumasta laulajattaresta, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi – tarkoittaa, että jakanee mielipiteitä. Itselleni kyllä maistuu, samaan sarjaan lokeroin kuin Marjo Leinonen. Hyppää rohkeasti ratsaille, suuntaa katseen tiukasti eteenpäin, painaa kannukset biisin kylkiin ja kirittää matkaan. Mitäpä sitä himmailemaan! Ehkä jossain hitaammassa sävelmässä (”Sade”) paatos lyö liikaa löylyä, mutta mitäpä olisi musiikki ilman eläytymisen ihanuutta – menee ihon alle.

Kettusella on ilmiömäinen kyky säveltää tyylipuhtaita biisejä valitsemassaan kehässä. Esimerkiksi kevyt, äärimmäisen vetävästi twistaava ”Koeta ymmärtää” sopisi mille tahansa Agents-levylle, yhdeksi sen helmistä. Ja onhan mies mainio myös kepittäjänä: ”Jää kyyneleet” rullaa Albert Lee -tyylisen sähkisnokittelun voimin. Sinivaara ja Kettunen piiskaavat biisiin kuin biisiin vauhtia. Varsin mainio kiekko, Lasasen laulun ansiosta vielä pykälääkin parempi.

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen: Maantien laulu (Puuma PUUCD-086, 2020)

Teri Mantere ”Everything Needs to Breathe”, 2020

Näinkin voi käydä: kaveri julkaisee vuosien varrella persoonallisia muutaman biisin omakustanteita – haastavia, mutta lupaavia, akustisvoittoisia ja vapaasti sekä pelottomasti leijuvia biisejä, ei välttämättä perinteisiä biisikaavoja noudattavia. Olisiko harrastus muitten musiikkipuuhien ohessa? Kaksi Teri Mantereen ep:tä arvioin Retrokissakin, nimiä pudotellen kuten tapanani on. Vihjeitä oli vähän, mutta tartuin hanakasti pienimpiinkin. En toista niitä, arviot löydät hakutoiminnolla tuosta ylhäältä oikealta.

Parin vuoden tauko, suunnan hiontaa ja katso: Eclipse Music julkaisee täysimittaisen, mestarillisen ”Everything Needs to Breathe”. Samalla, kun Mantere on kehittänyt ilmaisuaan, myös maailma ympärillä on pyörähtänyt. Meillä on Ryley Walker, meillä on Ed Sheeran, meillä on valtava määrä heistä innoituksensa saaneita muusikoita. Ja korostan, että ennen kuin oli Ed Sheeran tai Ryley Walker, meillä oli Teri Mantere.

Levyn saatteessa lukee, vapaasti suomennettuna, että siinä kuin Terin aikaisempi tuotanto oli suht oma- ja vaihtoehtoista, uusissa kappaleissa on tuoretta pop-ilmettä ja aiempaa enemmän laulaja-lauluntekijäperinnettä. Toteutustapa on sama kuin aiemmissa omakustanteissakin: Teri Mantere vastaa kaikesta, laulusta, kitaroista, bassoista, koskettimista, perkussioista – ja tietysti sävellyksistä ja sanoituksista. Poikkeuksena ”Quota”, jossa vierailee laulaja ja viulisti Aili Järvelä – huikea, elämää isompi, pakahduttavan kaunis kappale!

Ilmava ja rytmikäs. Näitä kahta adjektiivia käyttäisin, jos kölin ali uhattaisiin vetää. Akustiset kitarat säestävät ja rytmittävät, antavat korkealla piruettejaan tekevälle laululle herkän ja harkitun esiintymislavan. Jossain laulukin on instrumentti (”Beautiful Being”), mieleen muistuu Joanne Newsom, toisaalla David Crosby. Muualla lauluäänessään on jo aikoinaan vinkkaamiani Tim ja Jeff Buckleyta. Kappaleista en halua käyttää termiä ”biisi”, sillä Mantereen harkituilla siveltimenvedoilla maalatut sävellykset ovat teoksia joka ikinen. Omanlaisiaan, persoonallisia, välillä herkkiä, välillä hurjia. Yksityiskohtia on valtavasti – soitinnuksia, monikerroksista laulua, mainioita kosketinosuuksia, pirskahtelevia rytmisoitinkorostuksia.

”Everything Needs to Breathe” – henkeä ja hengittävyyttä tällä Teri Mantereen ensimmäisellä ”isolle” merkille tehdyllä albumilla todella riittää. Suosittelen keskittynyttä kuuntelua, pelkkä kuuleminen jättää ison osan hengestä piiloon. Levystä on tulossa myös vinyyliversio.

Teri Mantere: Everything Needs to Breathe (Eclipse Music ECD 2020103, 2020)