Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila ”Seimiyö”, 2018

”Esiinnyimme ensimmäisen kerran yhdessä jouluna 2017 kolmen Seimiyö-konsertin verran. Kahden duon yhdistelmä muodostui kuin itsestään kvartetiksi, ja löysimme yhteisen kielen välittömästi”, kuvaa teksti levyn kannessa.

Ja tuon yhteisen kielen kyllä kuulee! Enemmän kuin joulu, ”Seimiyön” musiikkia yhdistää täysin saumaton, täydellisesti yhteen sulautunut lauluäänten ja soitinten harmonia. Vaikka kyseessä on neljän, sekä omillaan että erilaisissa yhtyeissä meritoituneen säveltäjän ja muusikon kokoonpano, sointi on äärimmäisen yhtenäinen. Se tarkoittaa myös, että soitolla on tilaa ja varaa rönsyillä ja elää.

Mukana on joulun henkeä sekä muutaman perinteisen, suomalaisille tutun joululaulun, että parin tuontisävelmän verran. Enemmän itseäni kuitenkin kiehtoo Timo Alakotilan heleän pianon, Maria Kalaniemen pohdiskelevan haitarin, Mikko Iivanaisen akustisen näppäilyn ja Johanna Iivanaisen herkästä henkäyksestä kuulaaseen kirkkauteen ulottuvan laulun yhdistelmä. Se on kuin pehmeä samettipilvi, johon uppoutua: ajaton, paikaton, huoleton.

Mikko Iivanaisen säveltämä instrumentaali ”Blessings” sekä Alakotilan vastaava ”Valo” voisivat omasta puolestani toimia loppuelämää rikastavana soundträkkinä – ylittämätöntä, ylevää yhteissoittoa, ensimmäisessä jazzahtavia kaarteita, jälkimmäisessä sanatonta laulua. Johanna Iivanaisen ilmeikästä ja äärimelodista, tunnelmasta toiseen kuljettavaa ääntä olen ihaillut aina. Tällä albumilla ääneen pääsee myös Maria Kalaniemi, yhdessä ja lomittain Iivanaisen ja Kalaniemen laulu soi kauniisti, kaksikielisestikin. Kalaniemen ja Alakotilan yhteissoitto vakuutti jo ”Svalan”-levyllä: Alakotilan lennokas piano liitelee painovoimaa uhmaten, Kalaniemen maanläheinen haitari pitää helmasta kiinni. Hienovaraiset, instrumentaaliset sovituskuviot antavat myös tutuille kappaleille uutta nostetta (”Varpunen jouluaamuna”, ”Me käymme joulun viettohon”), perinne uudistuu.

Tällaisena minä haluan joululevyni.

Pekka

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila: Seimiyö (Åkerö ÅKERÖCD19, 2018)

Mainokset

Electric Crayon Set “Laughing in the Clouds”, 2018

Lämmin ja kostea ilma tuoksuu vastaleikatulle ruohikolle. Aurinko, tuo jättimäinen oranssi pallo kuumottaa kasvoja. Samaan aikaan varjoista hohkaava viileys hytisyttää selkäpiitä. Linnut hiljenevät pensaiden tummuvaan syvänvihreään. Musiikki vyöryy ylitseni raskaana viittana hieman kuin hidastetussa filmissä, joku osa ehkä takaperoisen kuuloisesti.

Tuolta kuulostaa ”Dreams of the Rain” porilaisen Electric Crayon Setin kolmannelta albumilta. Biisin nimen viimeinen sana toimii avaimena fäbfoorinsa kuunnelleille.

Juurikin tuon aikakauden henkeen, kirpeän beatin kääriytyessä pehmeään psykedeliaan ja venkuroivaan progeen, vannoo pääasiallisen säveltäjän, laulajan ja kitaristin Timo Pääkön päsmäröimä yhtye. ”Vaikka mallia onkin otettu vanhemmista tyylilajeista, ei yhtye halua tulla yhdistetyksi itsetarkoitukselliseen retroiluun”, torjuu Pääkkö. Myöntää kuitenkin, että ”teemme omintakeista musiikkiamme esikuvien hengessä, nykypäivän ehdoilla”.

Sen vuoksi tunnen tulleeni kotiin. Yhtä lailla kuin kuunnellessani Pink Floydin alkupään tuotantoa: tuttua mutta kihelmöivän vierasta, lämmintä mutta oudosti värisyttävää. Jo Electric Crayon Setin edellinen albumi ”What a Rotter of a Day” yllätti täysin näkemyksellään ja toteutustaidollaan: täysverinen hevonen tässä. Sama nyt. Ei puolivillaista, hätäisesti lainoista ja tyypillisistä fraaseista kyhättyä rakennelmaa, vaan sisäistyneesti sävellettyä, sovitettua ja toteutettua härmäpsykeä.

Muista samalla aarilla ja samalla estetiikalla operoivista artisteista – The Dukes of Stratosphear ja Jacco Gardner nyt ensin juolahtavat mieleen – porilaiset erottuvat pelottomuudellaan: ei anneta valitun karsinan rajoittaa mielikuvituksen lentoa. Siitä kertovat esimerkkeinä avausbiisi ”Pete Is Laughing in the Clouds”: kuin dynaamisinta the Who -yhtyettä – ja Vilma Pääkön laulama, Electric Light Orchestran taivaallisen rockestran ja Jeff Lynnen melodiatajun kruunaama ”Calling on the Cards”. Progeen kallellaan oleva, armottomasti rockaava ”Ignis Fatuus” tuo mieleeni toisen kotimaisen ”kadonneen jalokiven”: myös Crazy World -yhtyeen muutaman vuoden takainen ”The Return of the Clown” -teos ansaitsisi huomattavasti enemmän arvostusta.

Nyt kuitenkin Electric Crayon Set ja ”Isthisthewayyoufeelthatyouwantmetofeel” varastaa huomioni: beat-poljento, freakbeat -efektit, iskevä kertosäe ja napakka kitarasoolo vievät mukanaan. Koska muistikuvani yhtyeen edellisestä albumista tiivistyvät sanaan barokki, kirjoitan tähän mielipiteen, että uusi albumi keittää mehevämpää ja menevämpää rokkaa kuin edeltäjänsä. ”After the Show” tarjoilee häröilevän, musikaalimaisen, moniulotteisen kattauksen – se sopisi loistavasti teema-albumin yhteenvedoksi. Tarkasti tätä lukeva säveltäjä / soittaja / laulaja voi tulkita tämän myös leikilliseksi haasteeksi.

Helposti huikea kokonaisuus ei kuitenkaan liene syntynyt, sillä Electric Crayon Setin ydinryhmä – Pääkkö, kitaristi ja basisti Seppo Tyni sekä rumpali Timo Lilja – työsti albumia muiden töidensä ohessa on and off kuusi (!) vuotta. Tuloksena on – ehkä pitkän kypsyttelyn ansiosta – kyllä kansia myöten komea vinyylipaketti! Jos siis tyylitietoinen ja -taitoinen, äärimelodinen ja kunnianhimoinenkin rock kiinnostaa, tässä sinulle mehevä makupala.

Pekka

Electric Crayon Set: Laughing in The Clouds (Psychotron Records PR1009, 2018)

PS. Albumia pitäisi olla saatavilla 12.12. alkaen ainakin Keltaisessa Jäänsärkijässä Helsingissä, Green Riverissä Porissa, Aikakoneessa Tampereella – olikos Äx vielä harkinnassa?

Petäjä ”40950”, 2018

Herra Petäjä on etunimeltään Jussi, monissa liemissä keitetty, nyt ensimmäisen sooloalbuminsa julkaissut muuramelainen muusikko-säveltäjä. Kuten saate kertoo, ”Albumin alkutahdit lyötiin 2014 […] Välillä prosessi hieman pysähtyi, ja teos jo hautautuikin hetkeksi […]” – julkaisuvalmiiksi saattaminen on siis kestänyt nelisen vuotta. Pitkä rupeama, jonka aikana musiikilliset ajatukset ovat muhineet, ehkä muuttaneet muotoakin. ”Suurin osa lauluista on kulkenut monia teitä, umpikujia ja vääriä seassa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kovin montaa asiaa ei tekisi mieli muuttaa”, summaa Petäjä itse.

Captain Cougar, White Jackets, Aili & Folks, Prusikoukku… Jussi Petäjä on venynyt moneen. Tällä koosteella Petäjä huolehtii lähes kaikista soittimista, sävellyksistä ja sovituksista. Ja kuten sana ”kooste” kertoo, yhtenäinen levy ei suinkaan ole. ”40950-albumilla yhdistellään ennakkoluulottomasti kokeellista rockia kakofoniaan ja kansanmusiikkisävyihin”, sanoo jo saatteen otsikko.

Jossain arvostelussa todettiin tyyliin ”edellyttää intensiivistä kuuntelua”. Juu, ”40950” ei todellakaan ole taustamusiikkia, vaikka laulettuja biisejäkin löytyy. Itse miellän tämän enemmänkin kokeiluksi tyyleillä ja soundeilla, osa biiseistä kun kuulostaa äänikollaaseilta, vokaalit yhtenä kollaasin osana.

Sitten on upea, laulettu ”Fading”, jonka yhdistän kohtalokkaisiin King Crimson -fanfaareihin. Ja jonka yhtyeen eksentrinen, rajoja rikkova lähestymistapa väijyy koko albumin taustalla. Nimikappaleessa lallatellaan kansanmusiikkimelodiaa, Petäjän kitaroissa ja syntikoissa on itämaisia sävyjä – kaunis ja tarttuvakin. ”Grace” on akustisen kitaran ja taivaallisen syntikan säestyksellä laulettu hymni, selkein tämän albumin lauluista. Kaunis päätös välillä hyvinkin syvissä sävyissä kokeilevalle albumille. Progressiivista siis.

Pekka

Petäjä: 40950 (Pinetree Records PINECD08, 2018)

The Outer Sonics ”2”, 2018

Parin vuoden takainen The Outer Sonics -esikoinen ”Violet” aikaansai tälläkin palstalla varsin myönteisen arvion ja kuuntelijassa tyytyväistä hyminää. Kun tällä kakkosella alkuaineet ovat pitkälti samat, miksipä mielipiteen sävy aikaisemmasta muuttuisi: Nina Hiironniemen jos mahdollista vieläkin itsevarmemmat vokaalit, Ari Niemen sujuvat, sävytetyt kitarat, Mika Hiironniemen tuhdit rummut ja Samuli Hapon kurssissa pitävä basso tuottavat mielenkiinnon säilyttävää, sujuvasti sulavaa, laadukasta progressiivista poprockia.

Tällä levyllä miellyttävät sekä ”Shine on Men” kaltaiset huippumelodiset, suht suoraviivaiset, jopa korvamadoiksi kelvolliset poppikset että ”Void of Infinityn” edustamat monipuolisemmin väritetyt kevytproget. Jälkimmäisen perusteella uskon muuten vakaasti, että yhtyeellä olisi kanttia suureellisempiinkin teoksiin. Vaikka en nyt ihan topograafisia valtameriä tarkoita, niin koskettimien – syntikan ja pianon – sekä akustisen kitaran ja fonin (tällä levyllä vierailijana Masa Orpana, tosin vain yhdellä raidalla) mielikuvituksekas, vielä hivenen varovainen käyttö herättää ajatuksen rankemmastakin kokeilusta.

En tiedä, onko albumin kaksijakoisuus tarkoituksellista: rauhallisemmin värein maalattu toinen puoliaika tarjoaa kuuntelijalle tilaa ja avaruutta rytmisesti hieman yksioikoisesti, jopa tylysti etenevän alkupuolen jälkeen. Vaikka materiaali on tuhtia ja ehkä hieman kovaksikeitettyäkin, huomaan odottavani monipuolisempia maisemia.

Niitä edustavat hitaammin vellova ”Deep Waters” ja seuraava kaunis ”Anytime” fonisooloineen. Niiden jälkeinen ”Reach Out” tarjoaa jopa länsirannikon rockiksi luonnehdittavan poppiksen. Tästä ei myöhempien aikojen Fleetwood Maciin ole isokaan hyppäys. Kansanlaulumaisella poljennolla kulkeva, albumin päättävä ”All I Fear” avaa taas uuden oven: Nina Hiironniemen laulu saa vahvistusta bändin muiden jäsenten taustakuorosta.

Jos olet kaltaiseni, joskus yksioikoisesti ja kärsimättömästi johtopäätöksiä tekevä kuuntelija, suosittelen keskittymään: The Outer Sonics tarjoaa ensivaikutelmaa huomattavasti enemmän.

Pekka

The Outer Sonics: 2 (Outer Sonics OSCD002, 2018)

Aapo Heinonen Quintet ”Tara”, 2018

Kaksi aikaisempaa instrumentaalijazzia tarjoilevaa albumiaan ovat aikaansaaneet hyvinkin myönteistä hyrinää, eikä Aapo Heinonen kvintetteineen poikkea kaavasta tälläkään kertaa! Vaikka kokoonpano on vuosien varrella elänyt, pianisti Heinosen kevyesti keinuvissa, ajattoman melodisissa sävellyksissä on edelleen valoisa ja kaihoisakin pohjavire. Omia syksyisiä tuntojani ”Taran” vuoroin mielialaa nostattavat, vuoroin kuihtunutta kesää ikävöivät teemat hivelevät – jossain vuoden kiertokulku osuu yhteen ja samaan kappaleeseen.

Nyt Quintetissä soittavat Heinosen lisäksi aiemminkin riveissä rummuttanut Tomi Saikkonen sekä uusina tuttavuuksina – siis tässä yhteydessä – basisti Vesa Ojaniemi, fonisti Teemu Takanen ja kitaristi Héctor Lepe. Lisäväriä ja värinöitä tarjoavat viulisti Lotta-Maria Pitkänen, perkussionisti Ricardo Padilla sekä yhdellä raidalla sellisti Mila Laine. Ja Quintet, eli yhtye, tämä todellakin on: vaikka eniten soolotilaa saavat fonisti Takanen ja pianisti itse, basisti Ojaniemen murea sähköbasso ja rumpali Takasen elävästi potkiva komppi pitävät biisit liikkeessä ja kuuntelijan tuolin reunalla. Tuossa kitaristi Lepe juuri vetäisi kiperän soolon, avausbiisi ”Way Out Southin” heleästi soiva kuulas kitara hellii. Mainitun kappaleen jälkimmäinen puolisko svengaa mainiosti lattarirytmein, Takasen ja Heinosen peräkkäiset soolot ja rytmiryhmän hetki hetkeltä kiivaammin sykkivä rytmi hymyilyttävät: näin se pitää tehdä.

”Tara” on mitä suurimmassa määrin yhtenäinen, tyylikäs kokonaisuus. Ihailen Aapo Heinosen näkemystä – ja malttia. Biiseissä on tarpeeksi omintakeisia sovitus- ja instrumentaatiovariaatioita, jotta pitkähköt biisit tuntuvat huomattavasti minuuteissa ja sekunneissa ilmaistuja mittojaan lyhyemmiltä. Loppuu kesken, sano!

Monipolvista, rytmisesti monipuolista nimikappaletta unisonoteemoinen sekä piano- ja fonisooloineen terhistää viulu. Soolosoittimista löytyy sävyjä ärhäkän punaisesta leppeän vihreään. ”Open Water” matkaa Pekka Pohjola -maisemien kautta James Bond -seikkailuihin. Elokuvallisuutta ja draamaa löytyy muualtakin (”Unreachable”). ”The Truth of Another” saa yhdeksi kiintopisteekseen bassosoolon ja sen perään jyrkän riffinpätkän – ja ytimekkään rumputulituksen. ”And Then I Missed Her Again” on se kesän kaunein päivä, jolloin kaikki loksahtaa kohdalleen. Albumin päättävä ”Solace” istuu paikkaansa eteerisenä joutsenlauluna, biisin viimeisen henkäyksen jälkeen mielen täyttää syvä täyttymys.

Vaikka muusikot ovat epäilemättä instrumenttiensa taitureita ja sooloja kuuntelee mielikseen, kaikki palvelee kuitenkin vain yhtä herraa, eli yhtyesoittoa. Mahtaa olla keikalla tyytyväinen hymy herkässä, sekä soittajilla että katsomossa.

Pekka

Aapo Heinonen Quintet: Tara (Ozella Music OZ089CD, 2018)

Retrokki kuuntelee: Monica Zetterlund ”Det finns dagar”, 1997

Rauhallinen, hieman haikea, ison orkesterin säestämä naapurimaan laulajalegendan loppukauden albumi – äänessä melankoliaa, käheyttäkin. Monica Zetterlund laulaa lähellä, osin kuiskaten: elämä täynnä kokemuksia, voittoja ja pettymyksiäkin, palo on hiipunut hehkuksi.

Kappaleet on sanoittanut ja pääosin säveltänytkin pianisti Jan Sigurd. Sooloja puhaltaa Zetterlundin pitkäaikainen kapellimestari ja säestäjä Ulf Andersson, jonka Zetterlund nimeää omaksi Stan Getzikseen. Sigurdin sävellyksissä on periruotsalaista helppoutta ja keveyttä – ska vi valsa! Lainaa on ainoastaan ”Måne över Stureplan” eli Stingin ”Moon over Bourbon Street”. Tyylillisesti ja kattaukseltaan albumi on lähellä jo vuonna 1962 tehtyä ”Ahh! Monica!” -tallennetta, tuolloin orkesteria johti Georg Riedel.

Aika ja välillä kovakin elämä ovat kuitenkin kuluttaneet Zetterlundin ääntä: tuolloinen kirkas ja keuliva, hivenen kouliutumatonkin laulu on vuosikymmenten kuluessa taittunut, ääni madaltunut. Enää ei ole tarvetta yrittää enemmän mihin rahkeet riittävät.

Nimikappale on haitareineen kesäaamuinen: omenapuut kukkivat, ruoho on vielä vaaleaa, matalan pensasaidan takana lepäävän punaisen mökin lipputangossa liehuu sinikeltainen lippu. ”Sista gången du var med” pakahduttava bossanova, Zetterlundin äänessä hengästynyttä kiihkoa kuin kaksi kerrosta rappusia kiiruhtaneella. Tämän ruotsalaiset kyllä osaavat!

Tietty tässä on häivähdys Zetterlundin hohdokkainta, Bill Evansin kanssa tehtyä musiikkia, mutta siinä missä ”Waltz for Debby” oli pelotonta ja uhkarohkeaakin omien rajojen kokeilua, siinä esimerkiksi ”Vindarnas torg” uskaltaa olla hauras ja säröinen – vahvuus sekin. Sigurdin sanoitukset ovat pieniä tarinoita, välillä hulvattoman hauskoja, toisaalla vertauskuvia elämän pienistä hetkistä (”När fick den vatten sist” ja komeasti Anderssonin soolojen vauhdittama, keinuva ”Mannen från igår”). Hauskuuttajan roolihan tuli tutuksi jo periruotsalaisten Hasse & Tage -revyitten myötä, ehkä taloudellisesta pakosta.

Omimmillaan Zetterlund on kuitenkin jazz-laulelmien tulkkina.

Kolme vuotta tästä eteenpäin Zetterlund laulaa vielä ”Bill Remembered – A Tribute to Bill Evans” -albumin (2000). Laulajattaren uran alusta ja alkuajoista kertoo mainio Monica Z -elokuva, hieno ajankuva ja häilyvän sekä määrätietoisen ihmisen kuvaus. Zetterlundin ura ja elämä päättyivät traagisesti vuonna 2005.

Pekka

Monica Zetterlund: Det finns dagar (RCA 74321 47174 2, 1997)

Retrokki kuuntelee: Doghouse Band ”Lollipop River”, 2018

Jos vallattavana ei ole maailmaa, vaan tapanilalainen baariyleisö, Doghouse Band pärjää vallan mainiosti, suorastaan erinomaisesti. Bändin musiikki on sopivan rentoa ja monipuolista countryhenkisestä avauksesta (”A Dance Inside the Horse’s Eye”) iloiseen ”Northern Guy” -ralliin, joka voisi vauhdittaa margaritoja Jimmy Buffettin nimikkokuppilassa. Nimikappaleessa on rutkasti Creedencen henkeä ja vertakin (”Green River”).

Sitten on maailman valloitukseen tähtäävä ”Spitting in the Wind” – ajattomasti ja ylpeästi leijuva Psychedelic Furs -henkinen eepos. ”Starfish” leikittelee David Bowien maneereilla ja musiikillisella keinovalikoimalla. Kuinka ne uskaltavat tarttua tuollaiseen ikoniin, voisi joku kysyä.

No, albumin primus motorilla, kitaristi ja säveltäjä Puka Oinosella on jakaa ansaittuja meriittejä muillekin, Nights of Iguana tämän levyn kohdalla osuvimpana saavutuksena. Jari Isokallio (basso) sekä Ville Raasakka (rummut) takaavat tymäkän ja horjumattoman rytmin. Laulaja Graveyard Virtasen vokaalit jakavat varmasti mielipiteitä, Virtanen kuuluu ylhäisine ja jylhine puhelauluineen Lou Reed– ja Nick Cave -koulukuntaan. Reedin vokaalien välinpitämättömyys ja arroganssi korvautuvat Virtasen tapauksessa kuitenkin häivähdyksellä huumoria – toimii varmasti paremmin keikkakontaktissa.

Toki Doghouse Bandiltä löytyy ihan oma, tunnistettava äänensä, joka vörkkii suoraviivaisella tavallaan – tai kyllähän Oinosen instrumenttivalikoimaan kuuluvat myös eksoottisemmatkin kielisoittimet, albumilla tosin taustaroolissa. Kuvittelisin, että lavalla poppoo – johon taitaa jollain kierolla logiikalla liittyä myös Delay Kolanen – keittää mehevän ja monipuolisen rock-sopan. Ja niin, tämä on vinyyli!

Pekka

PS. Ruksasin tuolta avainsanoista myös psykedelian ja acid rockin, sillä selkäytimessä kutittaa Roky Erickson.

Doghouse Band: Lollipop River (PUULP 002, 2018)