• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 33 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Where’s the Fire, John?”

joensuuriihimakiMaanläheisten puurtajien toinen rhythm&blues-kiekko, jatkaa siitä mihin debyytti kuuntelijan jätti.

Myönnän auliisti, että tämän arvion laatiminen on ollut työn takana. En oikein itsekään ymmärrä syytä, sillä kyllähän Sami Joensuun ja Kari Riihimäen toinenkin yhteinen kiekko on tasalaatuista ja määrämittaista. Sujuvaa ja sointuvaa, tutun kuuloista. Laulaja-kitaristi Joensuun ja kitaristi Riihimäen lisäksi jämäkkää biittiä ja välillä hiipivää shufflea takovat rumpali Moilu Moilanen ja basisti Jakke Aho.

Myönnän, osa kaksi: olen nirso, odotan paljon ja vielä enemmän. Olen ottanut sen kannan, että jos musiikki ei iske, siitä on turha kirjoittaa puolivillaista, myötäsukaista arviota. Mieluummin sitten ei mitään. Ja sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan, että tämä yksi onneton ihminen ei ymmärrä artistin tarkoitusperiä. Ei sitä, että musiikissa olisi jotain vikaa. Tuoteselosteet, jotka vain työstävät levyn julkisuutta eivät jätä lukijalle käteen edes luuta, lihasta puhumattakaan. Artisti on mielestäni ansainnut enemmän.

Entäs sitten ”Where’s the Fire, John?”?

Kuten totesin, tasalaatuista ja viihdyttävää rhythm&bluesia, jykevää komppia, iskeviä kertosäkeitä, viiltäviä kitaravälähdyksiä, hiipivää rytmiä, mukavia instrumentaalisia yllätyksiä kuten banjo. Sanoisin, että kokonaisuutena ihan ok.

Muutamat levyn helmet antavat kuitenkin välähdyksen yhtyeen ja lauluntekijöiden todellisesta potentiaalista – ja ne ovat huomattavasti enemmän kuin ok!

Esimerkiksi rauhallisesti askeltava, harkitusti näppäiltyjen akustisten kitaroitten ja raukean kompin tahdittama ”Whom the Gods Would Save”: ylväs, inhimillinen, Anna Kivisen herkällä taustalaululla henkistetty. Lähestytään Mark Knopfler-territoriota, ja sehän ei ole ollenkaan huono asia! ”The Great Divide” tarjoaa samaa herkkua, nyt Kari Riihimäen sähköisten kitarariffien ja -ulvaisujen vauhdittamana. Aapo Romun sello taustoittaa ”Highway (Which No One Gets Done)” -biisin aavikkomaisemaa. Tässä on samaa kohtalokkuutta kuin Neil Youngin ”Sleeps with Angels” -albumin unenomaisissa ja lohduttomissa tunnelmissa. Sami Joensuun sisäinen Bono pääsee ääneen.

Toisessa ääripäässä ovat vaikkapa sähköisesti rullaava ”Highland Queen” ja ränttätänttää runttaava ”Smokey Lady”. Täydellisessä maailmassa kuuntelija olisi seissyt silmät ummessa vaikut korvista karisten Kari Riihimäen kitaramyrskyssä. Enemmän on enemmän, kuten joku kitarasankari on aikoinaan lohkaissut. Jälkimmäisessä biisissä Joensuun laulu tarjoaa tulta ja tappuraa. Viestini taitaa olla, että ääripäät kunniaan: antaa mennä jos siltä tuntuu, silloin se tuntuu kuulijassakin. Potentiaalia kyllä riittää, sitä ei kannata piilotella.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Where’s the Fire, John? (Puuma PUUCD 044, 2016)

http://www.jrofficial.fi/

http://www.facebook.com/joensuuriihimaki

http://www.runningmoose.fi/

 

Retrokki kuuntelee: Unicorn ”Uphill All the Way” (1971)

unicornBrittiläistä countryrockia Yhdysvaltain hengessä.

Joskus suosioon pullahtanut artisti voi ohjata vanhankin ketun uudelle polulle. Vaikutus suuntaa etsiville popparipojille on yleensä vieläkin järisyttävämpi: kun omaa ei vielä ole, laina kuuluu selvästi – eikä sitä aina edes peitellä tai kuorruteta omalla kiilteellä.

Crosby, Stills, Nash ja Young, yhdessä ja erikseen, iskivät kuin leka. Akustiset ja sähköiset kitarat, harmoniat ja monimuotoisetkin melodiat kiehtoivat, kuten myös maanläheisyys. Omakohtaisesti kuulin vaikutuksen, kun törötin muiden varusmiesten kanssa sotkussa ja kuuntelin jotain kautta Upinniemeen tiensä löytäneen akustisen trion musisointia. Leukani loksahti, kun ilmoille kajahti ”Suite: Judy Blue Eyes” harmonioineen kaikkineen. Kuvittelin että tuohon aikaan, keväällä 1973, CSN&Y olisi Suomessa marginaalia. Ja nyt marginaali ilmaantui Upinniemeen. Hämmentävää.

Myös brittiläisen The Late -yhtyeen jäsenet Pat Martin, Ken Baker, Trevor Mee ja Peter Perrier ottivat vaikutteensa samasta kvartetista sekä lähempänä kotinurkkiaan vaikuttaneesta Trafficista. Parikymppiset kaverit olivat jo ehtineet kiillottaa kannuksiaan popin parissa, pari viime vuotta Billy J. Kramerin taustalla. Samaan aikaan kypsyi oma, Yhdysvaltain länsirannikon innoittama musiikki. Kun se tuntui nuorten miesten mielestä olevan valmista poimittavaksi, Transatlantic ilmaisi kiinnostuksensa. Nimeksi muuttui Unicorn, ja ei kun studioon.

Syntyi ”Uphill All the Way”.

Jo albumin kannessa tunnustetaan, että omaan materiaaliin ja ilmaisuun muutenkin ovat vaikuttaneet Neil Young ja Traffic. Ei siis ihme, että mukana on Young-lainana ”I’ve Loved Her So Long”, esikuvaa rivakampana ja lähestyttävämpänä versiona. Koko nelikko laulaa, akustiset kitarat helisevät reippaasti. Alkuperäisen paatosta tässä ei ole: jos Young synkistelee versiossaan kappelissa, Unicorn kirmaa aurinkoisella kevätniityllä. Kaunis ja kaihoisa! Muita lainoja ovat Jimmy Webbin ”P.F.Sloan”, James Taylorin ”Country Road” ja Joe Cockerin ”Something to Say”.

Vaikuttajaksi kirjattua Trafficia löytyy eniten Cockerin biisin tulkinnasta. Raspikurkun omaan, erittäin tiukkaan ja sielukkaaseen vetoon Unicorn lisää hyppysellisen häröilyä ja länsirannikkoa. Versiossa on sähköistä kitaraa, äijäkööriä ja laulussa Winwood-puristusta sekä Ken Bakerin urkuja.

Myös alkuperäistä rockaavammaksi sovitettu ”Country Road” sekä oma hengentuote ”Ain’t Got a Lot of Future” ovat varsin mainioita hippihenkisiä toteutuksia useampine osineen. Jälkimmäisessä Peter Perrier piiskaa kiihkeästi congaa tai jotain muuta perkussiota, välillä biisi laukeaa ilmavaan countryrockiin hivelevine harmonioineen. Olisiko moniosaisuuden innoittajana ”Suite: Judy Blue Eyes”?

Ilmavuutta löytyy myös pianon tahdittamasta ”You, You, You Have” -biisistä, moniääninen laulu, kirkasääniset kitarat, melodiset bassokuviot – samoilla apajilla samoihin aikoihin aloitteli myös America-yhtye. Rytmiä löytyy harmonioiden pehmentämästä ”Please Sing a Song For Us” -kapakkarallista. ”115 Bar Joy” on hyvinkin selkeä johdannainen Stephen Stillsin ”Carry On” -kappaleesta tymäköine bassosaundeineen kaikkineen. Ja sehän puolestaan periytyy Stillsin Buffalo Springfield-aikaiseen ”Questions”-biisiin.

Kokonaisuutena ”Uphill All the Way” yllätti monen vuoden kuuntelutauon jälkeen erittäin positiivisesti. Kavereilla on selkeästi ollut omaa näkemystä ja taitoa soveltaa kuulemaansa, ei vain kopioida. Tästä esimerkkeinä folk-vaikutteitakin sisältävä ”Don’t Ever Give Up Trying” sekä letkeä ”Never Going Back”. Kuuntelua kestäviä, kuten koko albumi.

Unicornin tarina ei päättynyt tähän. Myöhemmin yhtyeen uraa vauhditti mm. David Gilmour. Täältäpä löydät lisää: www.unicornmusic.net

Pekka

Unicorn: Uphill All the Way (Transatlantic TRA 238, 1971)

PS. Syy miksi kaivoin Unicorn-levyn varaston uumenista oli kun Keitsi muisteli epäonnistunutta pakkausratkaisua, joka saattoi muuttaa vinyylin kuuntelukelvottomiksi. Vinyyli oli nimittäin sujautettu kansien väliin liimattuun muovipussiin, jonka sulkijana toimi pätkä vaahtomuovia. Iso virhe! Todennäköisesti jonkin kemiallisen reaktion vuoksi muovipussi – tai vaahtomuovi – muutti osan vinyylin pinnasta röpelöiseksi ja siltä osin aika pitkälle soittokelvottomaksi. Tämäkin eksemplaari räpsähtelee yhdessä biisissä juuri tuosta syystä.

Samaa pakkausinnovaatiota on käytetty muutamissa muissakin levyissä, itse tiedän vain Colosseumin tuplaliven, jonka nakkasin roskiin vuosia sitten.

Retrokki kuuntelee: Pirjo Aittomäki ”Meidän piti matkustaa”, 2016

Pirjo AittomäkiTango-Orkesteri Unton solistina kolme levyllistä tangoa taivuttaneen ja How Many Sisters -trion jäsenenä samaiseen määrään albumeita osallistuneen laulajan ensimmäinen sooloteos. Vahvoja lauluja, vahva laulaja!

Eikä mikä tahansa teos: kaikki kappaleet ovat käsittääkseni originaalisävellyksiä, säveltäjänä Anna-Mari Kähärä, tekstit ovat kuuden, hieman eri aikakauden suomalaisrunoilijan runoja ja laulutekstejä (Anna-Leena Härkönen, Eeva-Liisa Manner, Aila Meriluoto, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen, Elvi Sinervo). Orkesterissa painottuvat jouset, säveltäjän piano sekä Jukka Eskolan sumuista, autiota ulappaa halkovat trumpetti ja flyygelitorvi.

”Laulelma” tuntuu tämän albumin kappaleita kuvailtaessa turhan kepeältä ilmaisulta – sekä lauluissa että Pirjo Aittomäen tulkinnassa on armottoman vahvaa paatosta ja dramaattisuutta, välillä hengästyttävyyteen saakka. Olen omaksunut Anna-Mari Kähärästä mielikuvan hulvattomana ja leikittelevänä laulajana, säveltäjänä, sovittajana ja soittajana, pianistina ja haitaristina. Rajattomana renessanssitaiteilijana. Välillä humoristinakin.

Tällä levyllä ollaan vakavan äärellä. Selkä suoristuu auktoriteettien edessä.

Pehmeitä kohtiakin löytyy. ”Kakskymmentä suvea” Aila Meriluodon runoon keinuvine rytmeineen viittaa kansan- ja kamarimusiikkiin. Samaa perisuomalaista realismia on Anna-Leena Härkösen sanoittamassa lihallisen kohtalokkaassa ”Koivunlarvalaulussa”. Nimikappale on kepeästi laineileva bossanova, Aittomäen laulussa on sekä sensuellia pehmeyttä että ylvästä kaipausta. ”Minun veljeni” löytää lokeronsa jazzlaulelmasta, makea kuoro.

Sanoituksista – runoista ja teksteistä – huokuu tietysti, että ne ovat vahvojen naisten vahvoja tarinoita. Enkä kyllä Kähärää ja Aittomäkeä yhtään heikommiksi arvele! Elämä vie mehut, epävarmuus kalvaa, on elettävä mitä elämä eteen heittää. Ja koska aiheet ovat kalvakoita kuin loppusyksyn hopeisena kiiltävä savinen pelto, niin ovat myös sävellykset. Esimerkiksi ”Älä kysy mitään” on pohjoismaisen viileä ja paatoksellinen, periksiantamaton kuin kivikova ruisleipä. Kähärä kyntää samaa kyistä ja hyistä peltoa kuin esimerkiksi Otto Donner, Eero Ojanen ja Kari Rydman. Aivan loistavaa: hienostuneita yksityiskohtia, reheviä sovituksia, paljasta silloin kuin paljas toimii!

Topi Korhosen marssirytmiset kitarat kappaleessa ”Saima Irene maaliskuussa 1918” (Marja-Leena Mikkola) korostavat laulun karua aihetta – nimikin sen jo kertoo. Elvi Sinervon ”Niin muistan” vie vankilaan. Menettäminen, epävarmuus, muistot, yksinäisyys, kuolema, pettymys ja pettäminen, hiljainen alistuminen ja sanaton katkeruus – näistä on suomalaisten selviytymistarinat tehty, myös tällä levyllä.

Samaa aihepiiriä ja tunnelmaa löytyy ”Niin vähän on aikaa” -albumilta, yhdeltä suomalaisen poplaulelman ehdottomista kulmakivistä. Kyllä, vertaan ”Meidän piti matkustaa” -teosta edellä mainittuun. Molemmat kestävät aikaa, molempia kannattaa kuunnella pintaa syvemmältä. Ja välillä antaa musiikin vain viedä.

Pekka

Pirjo Aittomäki: Meidän piti matkustaa (Pirjo Aittomäki PAM001, 2016)

http://www.pirjoaittomaki.com/

http://www.runningmoose.fi/

Retrokki kuuntelee: The Outer Sonics ”Violet” (2016)

Outer SonicsProgen, rockin ja popinkin välimaastossa navigoiva yhtye Pirkanmaalta.

Hiidensointi-yhtyeen levyjä on retosteltu tälläkin foorumilla: monen musiikkilajin mehevää keitosta. Ei ehkä helpoimmin sulavaa, mutta ravitsee niitä, joiden omaksumiskyky on muutenkin edistyksellinen. Hiidensoinnin Nina Hiironniemellä (laulu ja kantele) ja Mika Hiironniemellä (lyömäsoittimet, samplet, koskettimet) riittää näköjään eväitä suoraviivaisempaankin tulkintaan, siispä The Outer Sonics. Mukaan on värvätty Ari Niemi (kitarat, syntikat, taustalaulu) ja bassoon – ainakin tälle levylle – Janne Haapala.

Kera muutaman vierailijan toteutettu ”Violet” puraisee terävämmin ja sulaa sutjakammin kuin Hiidensointi.

Kokonaisuus lepää hyvin vahvasti Nina Hiironniemen laulun varassa: hieman hengästynyt, pehmeä ja mystinenkin lauluäänensä kiitää tömäkän instrumenttimaton varassa, antaa musiikille hengen ja persoonan. Taustoista irtoaa makeita ja suolaisia makupaloja, varsinkin keskittyneemmässä kuulokekuuntelussa. Tuolla taustalauluja, tässä saksofonia, kitarakudelmat ja melodiset soolot värittävät mutta eivät hallitse.

Kirivaihteella (”Imprisoned”) mieleen tulee Nightwishin populaarimpi pää – sehän ei ole ollenkaan huono asia. Viittaa myös johonkin kasarin tarttuvaan voimapoppikseen. Voisiko enteillä radiosoittoa? ”Violet Moonin” nykyttävät kasarikitarat ja maisemaa pyyhkivät syntikat tarjoavat rauhallisen ja rikkaan keitaan, saman tekee seuraajansa ”Eternal” akustisen kitaran ryöpsähdyksineen, jousineen, foneineen ja nakuttavine lyömäsoitinpoksuineen. Myöhemmin samaan aikakapseliin astuu kaunis ja kuulas, loppua kohti pakahduttavaksi paisuva ”Aurora”. ”Ghost of the Past” on puolestaan riipaiseva, akustinen balladi, kuten myös ”Child” kohtalokkaine trumpettikuvioineen.

Suurin osa biiseistä on Ari Niemen ja Nina Hiironniemen yhteisluomuksia. Suhteellisen selkeärakenteisina ja aktiivisen kompin kuljettamina varsinkin vauhdikkaimmissa kappaleissa on voimaa ja vetoa. ”Violetin” painopiste kallistuu kuitenkin mietiskelevämpään materiaaliin – leijuvaan ja unenomaiseen tunnelmaan on helppo vajota. Onneksi melodioissa on riittävästi koukkua, kertosäettä ja kiinnekohtaa. ”Violet” soljuu rauhallisena ja rauhoittavana, se ei tasapainoisuutensa vuoksi iske ehkä kertalaakista, mutta syvempi kuuntelu tuottaa runsain mitoin mielihyvää ja tyydytyksen tunnetta.

The Outer Sonics on mahdollista nähdä livenä Helsingin On The Rocksissa 5.10., samassa proge-illassa rellestävät myös Rikk Eccent soolona sekä Juhani ”Time Traveller” Nisulan Electric Gypsies.

Pekka

The Outer Sonics: Violet (Outer Sonics OSCD001, 2016)

http://www.outersonics.com/

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Karuna ”Tuulispää” (2016)

KarunaFolkin supertrion toinen albumi, Hesarissakin kehuttu.

Teija Niku (harmonikka, melodeon), Esko Järvelä (viulu, avainviulu) sekä Juha Kujanpää (piano ja muut koskettimet) ovat yhtä kuin Karuna, muun muassa. Lisäksihän kukin operoi ahkerasti myös lukuisissa muissa kokoonpanoissa, projekteissa ja omillaankin. Järvelän ja Kujanpään tekemisiä olen seurannut ja ihastellut useasti – velhoja soittajina ja säveltäjinä. Niku sen sijaan on tässä laajuudessa uusi tuttavuus – ehkä, sillä en kyllä jokaisen kuulemani levyn soittajatietoja muista ulkoa.

Niin, ja kyseessähän on siis instrumentaalitrio. Vaikka tuo kuulostaa kokoonpanona rajoittavalta, vaihtelevat soitinyhdistelmät ja instrumenttien erilaiset roolit ja painotukset saavat Karunan kuulostamaan kokoaan merkittävämmältä. Näillä levyillä korostuvat yhteissoitto, melodiat ja sovitukset, eivät huimapäiset soolot. Lähtökohtien puolesta musiikkia voisi toki nimittää kansanmusiikiksi, henkilökohtaisesti koen kuitenkin rajojen ylittyvän tai olevan vähintäänkin häilyviä. Toki mukana on muutama perinteisen kuuloinen viulu-piano-harmonikka-menopalakin, mutta ehkä pohjoismainen instrumentaalimusiikki olisi lähempänä totuutta.

Karunan ensimmäinen julkaisu ”Hyvää matkaa” on jo vuosien takaa. Kun uutta ei ilmaantunut, päättelin yhtyeen päätyneen ”kivat kokeilut mutta jätetään muhimaan kunnes aika on taas kypsä” -mappiin. Esikoinen koostui yhtä Nikun sävellystä lukuun ottamatta Juha Kujanpään kappaleista. Nyt kun kiekko päätyi pitkästä aikaa kuunteluun, muutkin erot ”Tuulispää”-uutuuteen nousivat helpommin esiin. Esikoisalbumin sävellykset tuntuvat versovan perinteisemmästä kansanmusiikista, vaikka sovituksissa onkin jo samaa hienostuneisuutta kuin ”Tuulispäällä”. Yhtyeen kaunis nimikkobiisi ”Karuna” viitoittaa tietä uutuudelle. Toisaalta ”Hyvää matkaa” -levyltä löytyy myös tyylipastisseja vierailevine soittajineen. Vaikka erinomaisesti toteutettuja ovatkin, koen niiden kuitenkin verottavan kokonaisuutta.

”Tuulispäällä” Karuna on ehjä. Ehkä myös sävellykset ovat ytimekkäämpiä.

Erityisesti Teija Nikun neljä sävellystä yllättävät. Varsinkin peräkkäiset ”Viimeinen rivi” ja ”Maaliskuun aurinko” on uskomattoman hieno parivaljakko. Ensimmäinen on rytmikäs, yksinkertaiseen mutta erittäin jännitteiseen teemaan perustuva sävelmä, joka välillä seestyy J:son Lindhin ja Staffan Schejan yhteisteosten tapaiseen, pohjoismaisen kirkkaasti läpikuultavaan väliosaan. ”Maaliskuun aurinko” taas on koskettavan kaunis, tuvanlämpöinen melodia – kevätaurinko lämmittää jo! Myös ”Huhtikuun sade” ja albumin avaava reipas ”Dusch” vakuuttavat, edellinen taitaisi taipua myös tenhoavaksi iskelmäksi, harmonikkasoolokin on jo valmiina. Teija Niku – sinulla on uusi ihailija.

Juha Kujanpään toisteisissa sävellyksissä on kierrettä vaikka muille jakaa. Sävellyksellisesti ne sopisivat hänen soololevyilleen, nyt toteutus on pienempää mutta ei yhtään vähemmän vaikuttavaa. Esimerkiksi ”Pegasos” ja ”Kaikki värit” ovat pakahduttavan kauniita, ja soivat äärimmäisen elegantisti ja kuulaasti pianon ja viulun yhteisnuotilla, harmonikan sointi lisää samaan teemaan nostalgista lämpöä. Molempia kappaleita Kujanpää taustoittaa hienovaraisilla koskettimilla. ”Kyntäjän blues” on lähinnä rempseää kansanmusiikkia, vaikka piano ja hanuri heleällä rapsodialla välillä keventävätkin. ”Yhden suunnan sotiisi” on poljennoltaan reipas, sävelmässä on kaihoa – ehkä hieman irkkutyyliin? Albumin päättävä ”Patikka” on hienostunut, melkeinpä barokkimainen sävelmä. Kamarimusiikista porukka lehdistötiedotteessa kirjoittaakin.

Sitten on Esko Järvelän ”Aylan”, tuskaisen koskettava sävelmä, joka muistuttaa kreikkalaisen saaren hiekkarannalle kuolleena ajautuneen lapsen kohtalosta. Ihmishengen arvottomuudesta armottomien ihmisten vallanhimoisten haaveiden kourissa, maailman mielettömyydestä. Viulu soi surua, haitari kaihoa, piano säestää eleettömästi. Järvelän toinen sävellys, yli kuusi minuuttinen elegantti ”Peuran polska” venyttää polska-termiä: näillä lakeuksilla musiikilliset seinät ovat leveät ja katto korkealla.

Vaikka olen korostanut Teija Nikun kasvanutta osuutta Karunassa, Juha Kujanpää ja Esko Järvelä ovat aivan yhtä tärkeitä trion osia. Kujanpää ja Järvelä tuntuvat kuuluvan jo kalustoon, he ovat tämän kuuntelijan korvissa jo aikaa sitten muissa yhteyksissä lunastaneet paikkansa taidoillaan ja näkemyksillään.

Tällaisina epävarmuuden ja hirmutekojen aikoina Karuna lohduttaa ja tarjoaa pakopaikan, mutta ottaa myös kantaa. Huikeaa musiikkia!

Pekka

Karuna: Hyvää matkaa (Kanteleen ääniä ÄÄNIÄ-17, 2010)

Karuna: Tuulispää (Kuu Records KUUREC007, 2016)

http://www.karunatrio.net

Retrokki kuuntelee: Red Crickets “II”, 2016

Red CricketsLevollisesti virtaa Aurajoki.

“Red Crickets – indie band from Turku Finland”, määrittelevät kaverit itse itsensä Facebook-sivullaan. Voiko sitä enää yksinkertaisemmin ilmaista, vieläpä mielikuvia herättävästi? Itselleni pelkkä paikkakunta – Turku siis – kertoo taidepiireistä, undergroundista tietysti, sisäänleivotusta intellektualismista, kansainvälisyydestäkin. Ei räyhäkkyydestä, ei kaljanhuuruisesta mesoamisesta, ei rock’n’rollista.

Indie taas – no, sanan ensimmäinen mieleen juolahtanut synonyymi on The Smiths. Lauluvoittoista kitarapoppia, kuten myös Red Crickets. Tosin ainakin levyllä Red Crickets operoi ilman Morrisseyn paahteista laulua ja yhtyeensä vauhdikasta svengiä. Red Crickets on kohtalokkaampi, ”Bohemian decadence!”, julistaa bändin nettisivukin.

Ensimmäistä Red Crickets -tuotosta arvioimme kolmisen vuotta sitten sekä Keitsin että meikäläisen toimesta näin. Ehkä mukana oli sympatiapisteitä, niitä kun kertyy tyylipuhtaasta, tahdikkaasta ja näkemyksellisestä suorituksesta.

Välivuosina yhtyeen sointi on entisestään tarkentunut: soitto – ja varsinkin laulu – on itsevarmempaa ja varmaankin sen ansiosta myös levollisempaa. Perttu Lempisen lauluäänessä on Bill Callahanin matalaa ja soinnukasta auktoriteettia, myös Nick Caven uhkaa tihkuvaa paatosta. Jim Morrison -vainaan eläimelliseenkin alkukantaisuuteen jää hajurako.

Kuten ei edeltäjälläänkään, soitossa ei briljeerata virtuoositeetilla, vaan notkeasti kirmaavalla kokonaisuudella. Varmasta ja elastisesta rytmistä pitävät huolen Marko Karjalaisen rummut ja Tapio Laxströmin basso. Roy Gonzalezin koskettimet – urut ja sähköpiano – sekä Tuomas Polon toisinaan lohduttavasti helisevä, joskus arkisesti komppaava, toisaalla karusti sooloileva kitara värittävät biisejä milloin synkistellen, milloin tunnelmaa kirkastaen.

Turvallisesti boheemi? Sivistyneesti dekadentti? Estetiikkaa 20- ja 30-luvuilta? Red Crickets on tällä kakkoslevyllään löytänyt itselleen ominaisen, hyvinkin toimivan lokeron. Kuvittelen sen dramaattisena ja piilevästi uhkaavana puhuttelevan hyvin kohderyhmäänsä. Entisaikaan tehtävän olisi täyttänyt mahdollisesti Se-yhtye.

Pekka

Red Crickets: Red Crickets II (V.R. Label / Kajahdus VRLP001, 2016)

www.redcrickets.net

www.facebook.com/RedCrickets

Retrokki kuuntelee: Utopianisti ”The Third Frontier” (2016)

UtopianistiRytmivetoista jazzrock-tuuttausta – ja kyllä koukeroinen progekin pääsee estradille, eli Markus Pajakkalan ja hänen musiikilliseen kierouteensa vihkiytyneiden soittokumppanien kolmas näytös.

Tämän kolmannen Utopianisti-nimellä julkaistun levyn ensipuraisu oli edeltäjiään – ja odotuksiini nähden – neutraalimpi. Onko levyn säveltäjä, tuottaja, äänittäjä, miksaaja, masteroija ja fonisti/huilisti/klarinetisti ynnä muuta Markus Pajakkala seestynyt? Purkautuiko vuosien aikana kertynyt musiikillinen lasti, ideat ja aihiot kahden edellisen levyn riehakkuutena? Tehdäänkö nyt yhden kauden tilinpäätöstä – vai sovitetaan sordiinoa?

Varsinkin Utopianistin ensimmäistä albumia ja osin toistakin voisin tähän kolmanteen peilaten kuvata pähkähulluiksi. Epäkeskosti pyöriviksi karusellikyydeiksi, vääristävistä peileistä ilvehtivien virtuoosien hullutteluksi, huvipuistoksi, jossa mikään ei ollut sitä miltä näyttää. Kulman takaa löytyi aina uusi yllätys.

Vaikka ”The Third Frontier” on rakennettu samoista jazzrockproge-aineksista kuin edeltäjänsä, biisit kuulostavat hillitymmiltä, jopa vakavammilta. Ja vaikka hillittömyydet ovat hallinnassa, biiseissä on silti iloista rymistelyä, ei rypistelyä. Esimerkiksi ”13 Demons in the Disco Dimension” potkii ja nytkii, kitara kääntää ja vääntää – funkkia vaikkapa Defunkt-hengessä. ”Dr. Gravity’s Evil Plan” taas tempoo jazzahtavana rhythm&bluesina, huilu korostaa vahvaa alkuaikojen Jethro Tull -tunnelmaa, hillitön svengi.

Kuten aiemmin, tälläkin levyllä Suvi Väyrynen hurmaa sanattomalla, eteerisellä laulullaan: enkeli ulkoavaruudesta. Faarao Pirttikangas kähisee omalla tyylillään ”Spanking Season” -rymistelyn. Suomen Beefheart? Myöskään Zappa-vertauksista ei voi välttyä. Kuvatkoon sitä vaikka ”Universe for Dummies” -biisin armottoman tiukat vaihdokset nopeista paahtavista rytmiryppäistä ja räkäisestä fonisoolosta taivaalla kuuta ulvovaan yksinäiseen kitaraan.

”A Hundred Rabbits” on selkeimmin Tolonen-osaston 70-lukulaista funkahtavaa jazzrockia – nostalgikko minussa nauttii! ”Life As We Thought We Knew It” puolustaa hyvin levyn julkaisua Pekka Pohjolan mukaan nimetyllä Pohjola-levymerkillä. Pitkä, jäntevä ja jännittävän rytminen, sinfoninenkin kaari. Saman tekee hitaan lyyrisesti alkava, ajallaan mittaansa kasvava pitkä päätösbiisi ”The Last Reflection”, jossa Suvi Väyrysen kosminen ääni nousee korkeuksiin yli puhaltimien pauhun. Enemmän on enemmän.

Siinä missä Utopianistin aikaisemmat levyt nostivat virneen jos toisenkin ja testasivat kuuntelijan omaksumisnopeutta, siinä ”The Third Frontier” siirtää Markus Pajakkalan syvemmille vesille. Kuuntelijan ryhti suoristuu, korvat höristävät, ilme vakavoituu: nyt ollaan uuden kynnyksellä.

Pekka

Utopianisti: The Third Frontier (Pohjola Records PELPCD 18, 2016)

www.facebook.com/Utopianisti

www.rockadillo.fi