• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

    acid folk acid rock ambient americana aor beat blues blues rock britti-rock cabaret classic rock country country rock fantasia folk folkpop folkproge folk rock funk fuusio garage hammond hard rock heavy metal hippie improvisaatio indie indierock instrumentaali iskelmä jazz jazzlaulelma jazzrock kansanmusiikki keräily kitara laulelma levynkansi mod sixties new wave pop post punk power-pop powerpop prog proge progressiivinen folk Progressive rock protesti psychedelia rautalanka rhythm&blues rock rock'n'roll rockabilly Ruotsi-rock singer-songwriter sixties rock soul southern rock space rock sunshine-pop suomi suomi-blues suomi-folk suomi-pop suomi-rock suomiproge sweden beat underground urku-jazz uusi aalto viihde vinyyli west coast
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 144 245 hits

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti ”Views from the Inner World”, 2022

Moni-instrumentalistit Rafael Pacha ja Kimmo Pörsti ovat lukuisten soittajaystäviensä avustuksella loihtineet kunnianosoituksen klassiselle progelle. Tai näin minä sen ainakin ymmärrän. Rauhallisia, melodisia teemoja, kiperämpiäkin käännöksiä, progen kultakaudelle ominaisia soitinvalintoja.

Genesis, Yes, Renaissance, Jethro Tull – vaikka kuulen häivähdyksiä jättiläisistä, Pacha ja Pörsti ovat luoneet oman hybridinsä, oman näkemyksensä. Mikä erityisesti näitä korvia miellyttää, on melodisuus. Kaverit eivät ole hypänneet äkkisyvään, eivät tarjoa kirvelevää kakofoniaa eivätkä riitaisia sointuja. Vaikka eivät toki helpolla päästä itseään: rytmit ja tunnelmat vaihtuvat, sooloja esittelevät niin kitarat, syntikat kuin puhaltimetkin, yksin ja yhdessä.

Suurimman vastuun levyllä kantavat Pacha ja Pörsti, edellinen soittimien, jälkimmäinen sävellysten ruhtinaana – toki molemmat ovat osallistuneet sekä että. Muut soittajat ja laulajat ovat tuttuja Pörstin aikaisemmista projekteista: Marek Arnold, Marco Bernard… tuttuus tietysti helpottaa toteutusta, jonka kuvittelisin tapahtuneen pitkälti tai lähes kokonaan tietoverkkojen avulla.

Kohokohtia kiekolla on paljon: Ariane Valdivién kuulas laulu, Marek Arnoldin sopraano neliosaisessa ”The Man Who Walked Home” -biisissä, samassa kappaleessa Rubén Álvarezin kitara- ja Jan-Olof Strandbergin bassosoolo – sekä Rafael Pachan mainio syntikkaujellus. Hieno, rikas kokonaisuus, joka kuljettaa kuuntelijaa monen tunnelman ja tyylin kautta.

Olen kuunnellut albumia varmaankin parikymmentä kertaa, ja aina korva tarttuu uuteen yksityiskohtaan. Niitä nimittäin riittää! Melodisena ja tunnelmallisena ”Views from the Inner World” toimii hyvin muun puuhastelun taustalla; täysiin oikeuksiinsa se pääsee keskittyneessä kuuntelussa.

Loistava levy – ja koko paketti upeine kansineen ja tekstiliitteineen!

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti: Views from the Inner World (Seacrest SCR 1038, 2022)

Advertisement

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra ”Unituulia”, 2021

Miksi minulle ei ole kerrottu tästä aikaisemmin!?

Toki muistan Hesarissa aikanaan olleen arvion Aili Järvelän ep-trion päätösosasta ”Omaa” – tästä pitää kertoa, että yritin etsiä eepeetä – siis fyysistä sellaista, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Oletan, että se löytyy vain bitteinä avaruudesta? Muistan myös ”Aili & Folks” -levyn, josta taisin kirjoittaakin jotain, vuonna 2013 (!).

Kuuntelin viime syksynä suuren suosikkini Matti Johannes Koivun ja Ailin yhteisen digisinglen ”Rakkaus”. Iso biisi, iso iskelmällinen sovitus. Nettisivunsa luetteloivat muusikon hengästyttävän monet muut folk-painotteiset aktiviteetit, myös lastenmusiikin parissa. Kaustislaisuus ja sukunimi tarjoavat tietty tienviittoja.

Tähän en kuitenkaan ollut varautunut, siis ”Unituulia”-albumiin, jonka nappasin puolihuolimattomasti kirjaston hyllystä. Levy auton soittimeen. Mahtipontista, äärimelodista, monipuolista, dynaamista, sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti koskettavaa – sekä pitelemätöntä laulua.

Leuka putoaa: Järvelän vahva ja tunteikas eläytyminen sekä pidäkkeetön ilmaisu omiin kappaleisiinsa tuo mieleen Laura Nyron, falsettia myöten. Mietin, onko jo liian rohkeaa? Meneekö niin sanotusti överiksi?

Iso osuutensa on luonnollisesti Sointi Jazz Orchestralla, puhaltimet ja jouset tarjoavat mahtavan pauhun ja toisaalla herkän hiljaisuuden.

Tunne on samanlainen kuin silloin, kun kuulin ensimmäistä kertaa Juha Kujanpään musiikkia. Omassa ylväässä sarjassaan ylimaallisen kaunista ja seikkailullista, kuitenkin äärimmäisen tyylitajuista. Lattari taittuu, folkin siemenetkin itävät.

Palaan parin viikon päästä kirjoittamaani, välillä olen kuunnellut Weeping Willows -yhtyeen uusinta levyä ”The Dreams We Weave”. Unia tuossakin. Myös isoa, monipuolista, Magnus Carlsonin laulu soi rohkeana. Ei kuitenkaan niin paljaana kuin Aili Järvelällä. Eronsa on siinäkin, että Carlson laulaa englanniksi, Järvelä suomeksi. Tulkinnalle ei jää tilaa – asiat ovat niin kuin ne lauletaan. Tai siis niin kuin minä ne ymmärrän, sanoittaja on ehkä tarkoittanut jotain täysin muuta. Siinä sen kauneus: kuuntelijan mielikuvitusta ja muistoja sorkitaan, herätetään, hellitään. Esimerkiksi ”Roihuvuori” – huh!

Musiikillisesti samassa lokerossa on Pepe ja Saimaa. Isoa, tarttuvaa, kestävää. Sanoisin, että Aili Järvelällä koskettavampaa. Saimaata arvostan myös – ja Pepeä tietty, toista samanlaista ei ole.

Aili Järvelältä kysyisin, millaisia ovat seuraavat askeleesi, milloin niistä kuulemme? Vastausta odotellessa kuuntelen jälleen kerran ”Unituulia”.

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra: Unituulia (Eclipse ECD2021150, 2021)

PS. Jossain netin syövereissä luki, että ”Unituulia” olisi ilmestynyt – tai olisi pitänyt ilmestyä – vinyylinä toukokuussa kuluvaa vuotta. Voisiko joku kertoa, ilmestyikö?

Northern Reflection ”Time Flies”, 2022

Basisti, säveltäjä Jukka Korpelan soololevystä on kyse – tai ”soololevystä”, sillä muusikoita löytyy Billy Cobhamista Jukka Gustavsoniin ja Jaku Havukaisesta Tapani Rinteeseen. Ja kun muusikkokaarti ja muusikoiden edustamat tyylisuunnat venyvät laajalle skaalalle, niin venyy myös levyn musiikki.

Löyhä yhdistävä termi lienee jazzrock kuten muusikoistakin voi päätellä. Mutta vain löyhä, sillä Korpelan sävellykset kattavat myös funkahtavia ja toisaalla atmosfäärisempiä tunnelmia. Tyylipuhtaiden instrumentaalien lisäksi albumia sävyttävät muutamat, pääasiassa Jussi Penttisen laulamat biisit. Jukka Gustavsonin esittämä nimibiisi ”Time Flies” voisi löytyä myös Gustavsonin omalta albumilta, niin on miehelle tyypillinen esitys.

Albumia autossa kuunnellessani mieleen juolahti hieman samanlainen, monipuolisia ja monivärisiä albumeita työstänyt muusikko. Al Kooper. Ei yhtä tunnistettavaa formulaa, vaan moneen suuntaan kurottavia lonkeroita. Kuten Jukka Korpelallakin. Päteviä biisejä tyylikkäästi tulkittuina.

Northern Reflection: Time Flies (Presence PRECD 105, 2022)

Lehti – se elää sittenkin

Jos aiheina ovat mm. Cymande, Herb Alpert, Sergio Mendes, Tammi Terrell, Redbone ja Marvin Gaye, voiko mennä pahasti vikaan? Ja nämä vasta runsas vuosi sitten uudelleen lanseeratun, ihan paperille painetun WaxPoetics lehden ensimmäisessä numerossa!

Paperisena julkaisu lopetti jo vuosia sitten, ja sinnitteli nettilehtenä. En tiedä, millaisella menestyksellä. Itse en sitä jaksanut lukea, varsinkaan maksullisena. Puunjalostusteollisuuden lopputuotteena jaksan! Helppokäyttöisin käyttöliittymä tällaiselle möhikselle, toimii myös ilman sähköä.

Tässä vaiheessa uutta tulemista julkaisua on ilmestynyt kolme numeroa. Saa nähdä, kuinka kauan tämä ilo kestää.

PS. Kiitos Pekka Eroselle, kun muinaisaikoina esitteli lehden. Kyseessä taisi olla numero, jossa perattiin sivumäärää säästämättä David Axelrodin uraa ja musiikkia.

Petri Hakala & Timo Alakotila ”Mandolin Concerto”, 2022

Pelottaa. Kokonainen konsertto mandoliinille! Ymmärränkö? Riittääkö kärsivällisyys?

Keskeiset tekijä – säveltäjä ja pianisti Timo Alakotila sekä mandolinisti Petri Hakala – ovat kyllä tuttuja monilta levyiltä, Hakalan muistelen joskus nähneeni lavallakin. Molempien taitoja olen ihaillut pitkään. Varsinkin Alakotilan äärimelodiset sävellykset eri yhteyksissä ovat koskettaneet. Hakala on pitkän linjan virtuoosi hänkin, rakentaa myös itse soittimensa. Yhdessä Hakala ja Alakotila ovat musisoineet jo 30 vuotta.

Alun perin kolmiosainen mandoliinikonsertto – Polska Allegro, Polska Larghetto, Danza – valmistui alun perin vuonna 2014, äänitys on kuitenkin tuore. Tiedote kertoo, että ”Alakotilan tyyliin sävellys on yhdistelmä kamari- ja kansanmusiikkia sekä improvisaatiota”. Tätä kamari- ja kansanmusiikin saumatonta fuusiota ihastelin itsekin: erot ovat pieniä, yhtäläisyydet suuria. On taito siirtyä tyylistä sujuvasti toiseen, sekä säveltäjällä että soittajilla, monikossa.

Hakala tuon osaa sanoittaa paremmin: ”Konsertossa kansanmusiikin viulusävelmänomaiset melodiat yhdistyvät luontevasti jousikvartetin kamarimusiikilliseen ilmaisuun. Improvisaatio ja soolot ovat myös läsnä jokaisessa osassa ja ovat ilmaisussani tärkeä elementti”. Mikä on improvisaatiota, mikä sävellettyä – myös tuon fuusion raja on veteen piirretty, ainakin tälle kuuntelijalle.

Hakalan lisäksi levyllä taituroivat naapurimaastamme kitaristi Roger Tallroth (Väsen), viulistit Siiri Virkkala sekä Esko ja Mauno Järvelä, sellisti Marion Göbel ja pianistina tietty Timo Alakotila.

Albumin kolmiosainen konsertto täydentyy neljällä itsenäisellä sävellyksellä Alakotilan ja Hakalan aikaisemmista musiikkiseikkailuista. Tyylillisesti albumi on kuitenkin yhtenäinen, ovathan soittajat kappaleesta toiseen pääasiassa samoja. Samoin vanhemmat sävellykset on sovitettu tätä albumikokonaisuutta ajatellen.

Kuten tiedote toteaa, levy on ”todellisen mandoliinifanin ”must-have””. Henkilökohtaisesti totean, että ”Mandolin Concerto” – kokonaisuus siis – avautuu kerta kerralta paremmin, korva poimii runsaudensarvesta tutuiksi käyviä osia. Kertakäyttömusiikkia tämä ei ole. Keskittynyt kuuntelu kannattaa ja palkitsee!

Petri Hakala & Timo Alakotila: Mandolin Concerto (Åkerö Records ÅKERÖCD023, 2022)

Riitala ”Me Me Me Me Me”, 2022

”Koska tunnuit pitävän sekä Intergalactic Huso Orchestran lätystä, että suoritteistani Kimmo Pörstin soololevyillä, julkenen paiskata tämänkin sekametelisopan suuntaasi”, kirjoittaa multi-instrumentalisti Jari Riitala ironisesti nimetyn ja kuvitetun soolotuplan saatteessa. Riitala on tosiaan tullut tutuksi pätevänä proge- ja jazzrockmuusikkona useammallakin levyllä, pääasiallisin soittimensa on jo nelisenkymmentä vuotta ollut basso.

Nyt käsillä on siis miehen soolo – yli 100 minuuttia, 22 biisiä lähes yksin ahkeroitua musiikkia, sillä kaikista sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista, instrumenteista, laulusta, äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista, jopa kannen kuvasta vastaa Riitala itse – minä, minä ja minä. Aikamoinen ”monster double album”, kuten englanninkielisessä promotekstissä lukee. Tarkoittaa siis musiikin määrää ja suorituksen mittavuutta. Tätäpä ei olekaan synnytetty yhdessä yössä.

Hattua pitää nostaa.

Riitala itse kuvailee tuplan vaihtelevia musiikkityylejä: progressiivista rockia, soulia, r&b:tä ja fuusiojazzia. ”Lokeroimattomuus on kaupallinen itsemurha, mutta toisaalta musiikki toivottavasti yllättää, ainakaan se ei ole tylsää”, tulkitsen promotekstiä.

Tyylit todella vaihtelevat villisti! Löydän vertailukohdan ulkomailta. Ja sitten taas seuraavaan biisin jonkun täysin toisen. Jos nyt kolme nimeä tähän listaan – kaikilla on yhtäläinen taito ja tahto työstää valtavasti musiikkia, ainakin useimmiten tasalaatuisesti; mistä sitä kumpuaakaan! Todd Rundgren, Prince, Daryl Hall. Ainakin omassa mielessäni tuota trioa yhdistää melodiantaju, läpitunkeva musikaalisuus, kahden ensimmäisen tapauksessa myös instrumentaalinen monipuolisuus.

Riitala, olet kovassa seurassa!

Kun Riitala hempeilee soulahtavasti, myös kotimainen Tuomo vilahtaa mielikuvissa. Hattua pitää nostaa tyylitajustakin, siihen luen nykytekniikan rajattomien mahdollisuuksien rajoittamisen: vaikka aikaa, taitoa ja mahdollisuuksia olisi, kussakin biisissä on vain ne elementit, jotka saavat sen toimimaan. Ei siis tiluttelua, lurittelua ja näyttämisenhalua.

Biisi biisiltä en tuplaa perkaa. Kansitekstin mukaan kappaleiden synty ajoittuu vuosille 1982–2021, toteutukset lienevät viime vuosilta. Kukin biisi on vihkosessa hyvin taustoitettu. Aika erilaisista lähtökohdista Riitala on saanut aikaiseksi yhtenäisen, elävän ja kiinnostavan kokonaisuuden – vaikka itse sitä sekametelisopaksi kutsuukin.

Riitala: Me Me Me Me Me (JJRCD01, 2022)

Fyysistä tuplaa voi näköjään tilata Bandcampista (riitala.bandcamp.com), musiikki löytyy myös digipalveluista.

Sami Joensuu ”The Space Unfolds”, 2022

““The Space Unfolds” on tähänastisista levyistäni persoonallisin ja harkituin”, toteaa kitaristi, kosketinsoittaja, laulaja ja lauluntekijä Sami Joensuu nettisivuillaan. ”Inspiraatiota olen saanut maailman menosta ja nykyajasta.” Näin siis vapaasti suomennettuna, sillä englanniksi mennään sekä netissä että tällä levyllä. Siitäkin huolimatta, että Joensuu on tehnyt biisejä myös suomeksi, netistä noita löytyy.

Voisin kirjoittaa pitkänkin pätkän kielikysymyksestä, mutta taidanpa säästää sen omaan yksikköönsä. Osittain siksi, että sama aihe koskee useampaa muutaman viime vuoden aikana kuuntelemaani kotimaista levyä. Ja siksi, että se valtaisi liikaa tilaa ”The Space Unfolds” -albumilta.

Edellinen levynsä ”Tides” herätti: Sami Joensuu on irtaantunut Joensuu-Riihimäki-kimpan rytkyistä, ja lähtenyt omaan, kiinnostavaan suuntaansa. Niin luulin, kunnes uuden albumin avausbiisi ”Boogaloo Walk” palautti maan pinnalle. Biisin nimi kertoo, mistä on kysymys.

No, ajattelin, ehkä alussa halutaan kertoa, että tuolta minä tulin, ja tuonne olen menossa. Sillä jo seuraava biisi ”Once in a Blue Moon” rullaa sulavasti ja tunnelmallisesti, ”Broken Arrow” tyylikkäine kitarasooloineen samoin. Monimutkaisia biisit eivät todellakaan ole, eikä se toki ole tarpeenkaan, jos mielenkiinto säilytetään rakentamalla kantavia tunnelmia ja pitkiä, unenomaisiakin kaaria. Joensuu soittaa valtaosan soittimista itse, ja luonnollisesti laulaa – hyvä suoritus! Rummuissa on Pete Parkkonen, bassossa Ahti Raninen, muutama vierailija tuo lisäväriä.

Mitä kauemmas avausbiisistä edetään, sitä mielenkiintoisemmaksi polku ja maisemat käyvät. Biisit irtautuvat perinteisistä kaavoista sekä muotonsa että instrumenttiensa suhteen – kolmen viimeisen biisin –  ”The Brightest Wave”, ”Willy Lott’s Cottage”, ”Outro (The Space Unfolds)” – jälkeen jää tunne, että nyt avattiin ovi johonkin todella mielenkiintoiseen. Johonkin, jota olisi jaksanut kuunnella lisääkin. Seoksessa on jousia, kaikua, dynamiikkaa, dramatiikkaa.

Kuuntelen vinyyliä, jonka molemmat puoliskot avautuvat perinteisemmällä boogaloo-meiningillä. Onko Joensuu rakentanut puolten alkuun koukut, jotka vetävät tuttuun tottuneet tuntemattomaan? Niin tai näin, tuntemattoman ansiosta ”The Space Unfolds” kiinnostaa tavallista ja tuttua enemmän.

Sami Joensuu: The Space Unfolds (Puuma PUULP 005, 2022)

Forwardman ”The Brass Bandit Transaction”, 2022

Se meni näin: sain Facebook-viestin Sakari Viittala -nimiseltä kaverilta. Kysymyksensä kuului – sen jälkeen, kun Sakari oli varmistanut, että olin Retrokkiblogia ylläpitävä tyyppi – millä perusteella kirjoitan arvioita blogiin. Ja kiinnostaisiko hänen Forwardman-aliaksella julkaistava uusi levynsä? Itsetuntoa hiveli myös Sakarin maininta, että Retrokkiblogi oli ainoa taho, jota hän lähestyi.

Vastasin, että kaikki kiinnostaa, mutta suosin fyysisiä soittokappaleita, koska digimaailma tulvii muutenkin ylitsevuotavasti musiikkia. Ajatukseni – ehkä näin jälkeenpäin ajateltuna harhainen, oli, että jos ja kun on nähnyt vaivaa tuottaakseen käsin kosketeltavan objektin, on enemmän vakavissaan kuin ”vain” ladatessaan tuotoksensa nettiin.

Sakari ei luovuttanut vaikka totesikin, että fyysistä äänitettä ei ole luvassa: ”tässä linkki ”The Brass Bandit Transaction” -levyyn, ole hyvä. Olen myös tehnyt pari videota, tässä linkit niihinkin.”. Luonteeltani pedantti ja vastuuntuntoinen kun olen, en kohteliaitten sanakäänteitten ja periksiantamattomuuden jälkeen kehdannut olla klikkaamatta. Vaikka myöhemmin olenkin kuullut, että suurin piirtein viittäkymmentä arviopyyntöä kohti yksi edes vastaa, vielä harvempi kirjoittaa arvion.

Olen siis se yhtä harvempi. Siihen on itsekäs syy.

Klikkasin ”Sleepwalk”-nimisen biisin videota. Tunsin niskavilloissani kutinaa, silmät suurenivat: juma kuinka hieno biisi – ja kuinka tyylikäs video! Rauhallinen, äärimelodinen, juuri sopivan hillitty sovitus ja tulkinta. Sakari laulaa englanniksi – luontevasti, onhan hän asunut saarivaltiossa, kuulin myöhemmin. Äänessään on pehmeyttä, herkkyyttä, uskottavuutta ja itsevarmuuttakin malliin ”seison sanojeni ja lauluni takana”. Kahden öisessä Helsingissä unissakävelevän henkilön reitit kulkevat vääjäämättä kohti samaa pistettä, kohtaaminen tanssiaskeleineen on täyttä magiaa. Kannattaa katsoa kuinka yksinkertainen idea saadaan toimimaan, vaikka käytössä ei varmasti ole ollut kengännauhaa suurempaa budjettia!

Selasin youtubesta muut Forwardman-pätkät. Mainioita pläjäyksiä, osa vähän tee-se-itse-henkeen. Kuuntelin ”The Brass Bandit Transaction” -levyn, silloin vielä julkaisemattoman. Powerpop-klassikko, mietin. Ja kuuntelin uudelleen. Tutustuin myös kahteen aikaisempaan Forwardman-levyyn, kun löytyivät Spotifysta. Eivät ehkä omaan makuuni, vaikka molemmat omilla saroillaan asiallisia ja näkemyksellä toteutettuja ovatkin. Toinen ottaa viitteensä garagesta, toinen taas säkättää elektronisemmin.

Mutta ”The Brass Bandit Transaction” jysähti – mitä voisin kirjoittamisen lisäksi tehdä, jotta levy saisi mielestäni sille kuuluvaa arvoa ja julkisuuttakin?

Kirjoitin kehuni Sakarille, kyselin samalla kiinnostusta mahdolliseen fyysiseen julkaisuun. ”Jos joku, niin vinyyli”, vastasi Forwardman. Muutaman viime vuoden aikana olen julkaissut Ainoa!- ja Presence-merkkien alla, merkkimiesten avulla parikymmentä vinyyliä, osa uudelleenjulkaisuja, muutama uustuotanto. Ajattelin, että miksipäs ei sitten tämäkin – todella sääli olisi jättää uppoamaan pohjattomaan digisuohon.

Vähänpä tiesin.

Lokakuun lopulla Sakari julkaisi ”The Brass Bandit Transaction” -albumin diginä. Kiiruhdin kuuntelemaan ”oikeassa ympäristössä”, tapauksessani Spotifyssa. Silmäni suurenivat uudelleen: osalla biiseistä oli satoja tuhansia kuunteluja. Siis satoja tuhansia! Mistä oikein on kysymys!?

”No, olen julkaissut biisejä parin vuoden aikana pikkuhiljaa, onnistunut saamaan niitä erilaisille soittolistoille”, vastasi Sakari vaatimattomasti. Ja jatkoi tarinaa – tässä vaiheessa olimme jo puhuneet puhelimessa ja tavanneetkin, sillä vinyyli vilkkui toivorikkaasti kummankin silmissä – algoritmeista, blogeista ja zineistä. Eikä tarkoittanut paperille painettuja fanzineita.

Huimasi, menin pihalle tekemään lumitöitä.

Oli kasvanut jotain, josta en tiennyt mitään, vaikka sain kotiin ensimmäisen nettiyhteyteni jo 27 vuotta sitten. Digisuo? Ei todellakaan, vaan näköjään pienillekin artisteille ja merkeille mahdollisuus pärjätä digitodellisuuden ehdoilla. Perehtymistä ja aktiivisuutta se taitaa vaatia, lievästi sanoen. Mediassa median ehdoilla, ei ehkä vaan varmasti.

Hypistelen kädessäni Forwardmanin juuri painosta tullutta vinyyliä (julkaistaan virallisesti 4.3.2022). Mietin mittakaavaa. Digissä biiseillä noin miljoona kuuntelua. Vinyylin painos 300 kappaletta. Pää lyö tyhjää.

Mutta levy on edelleen loistava! Yksi parhaita Suomessa julkaistuja powerpop-kokonaisuuksia. Vai onkohan powerpop oikea termi lainkaan, sillä miellän powerpopin ylienergiseksi, koukkuja tulvivaksi, kitaroista vinhoja voimasointuja ja sointumassoja pyörittäväksi, rumpuja pyörremyrskyn lailla takovaksi melodiavyöryksi.

Forwardman on aikuisempi – joka ei tietysti tarkoita, etteikö biiseissä olisi energiaa! Albumin kappaleet ovat tarpeeksi erilaisia, jokainen omalla tavallaan persoonallinen. Yhtenä laadukkaan levyn ominaisuutena pidän kestävyyttä. Sitä, että levyä jaksaa mielikseen kuunnella kerta toisensa jälkeen. ”The Brass Bandit Transaction” on sellainen. En erittele albumin jokaista kappaletta, sillä jos olet tähän saakka jaksanut lukea, kehotan kuuntelemaan ja katsomaan itse. Niin, ja tilaamaan vinyylin esimerkiksi Rolling Recordsista tai Äxästä – tai kysymään suosikkilevykaupastasi. Se on ihan normaalissa jakelussa, jakelija on Suomen Musiikkipiste.

Kuunteluun on hyvin yksinkertainen syy. Tai oikeastaan kaksi: sinä ja minä.

Forwardman: The Brass Bandit Transaction (Ainoa Productions AOPLP 2202, 2022)

Sleepwalk: https://www.youtube.com/watch?v=Bpgeuw9sz1w

Deep Blue Dream: https://www.youtube.com/watch?v=uP06IzVulmY

Health A1 ”There Were Mods in Finland, Too… (in 1983)”, 2021

Arkistojen aarteita länsirannikolta, siis Suomen länsirannikolta. Melkein Poko-julkaisuksi päätynyt single ja muutama demoäänitys – oikeastikin autotallissa tallennettu – kertovat kavereiden innosta ja ennen kaikkea sävellykset ja sanoitukset tehneen Timo Pääkön biisintekotaidoista. Pääkköhän on myöhemminkin kunnostautunut näkemyksellisenä, rockin eri tyylisuuntia sujuvasti omaan musiikkiinsa sulattaneena biisintekijänä, kitaristina ja laulajana. Pääasiallisena lähteenä lienee aina ollut 60-luku.

Health A1 kuulostaa näihin korviin, tuota aikaa aktiivisesti eläneenä, hyvin hyvin nostalgiselta. Vaikutteiden antajia ei ole vaikea poimia, aikajanalle asetettuna Health A1 seuraa niitä pienellä viiveellä – vaikka mod-meininki jatkuikin hyvän aikaa kasaria. Muutenkin mod-viite albumin nimessä taitaa olla suuntaa antava, sillä yleisemmin uudella aallolla tässä seilataan.

Mainio, vetävä ja tarttuva, hyvin Jam-maisen melodinen ”Back to the City” sekä samaa seuraa edustava ”Cinderella Story” puolustaisivat paikkaansa Paul Wellerin tuotannossa, mikseivät myös Jyri Honkavaaran vastaavassa. Nopeaa, melodista, kertosäkeet helposti huutokuoron omaksuttavissa.

Ja koska jokaisella yhtyeellä tuli tuolloin olla reggaebiisi, myös Health A1 teki moisen. ”Love Beneath the Waist” täydennettynä koskettimilla ja puhaltajilla (Tiiu Tuominen, koskettimet, Marjo Harju ja Marja Alhonen, trumpetti) ruksii asiaan kuuluvat laatikot.

Biisejä tällä kokoelmalla on kahdeksan, joista kolmesta löytyy kaksi versiota – ymmärtäisin, että autotallidemot sekä Poko-singlelle tarkoitetut studiovedot. Levyn julkaisu kariutui miehistönvaihdoksiin, taisi samalla loppua yhtyeen höyry muutenkin. Paitsi tietysti Timo Pääköltä, joka Facebook-sivullaan esittelee itsensä näin: ”Rock guitarist yrityksessä The Mint Freaks, singer-songwriter yrityksessä Love Messengers, singer-songwriter yrityksessä Electric Crayon Set, oli singer-songwriter yrityksessä GORA a.k.a. Revitty Harso”.

Kiitos tästä dokumentista Harri Kokko (soolokitara), Reijo Tolvanen (basso ja taustalaulu), Esko Rahiala (rummut) sekä Timo Pääkkö (kitara ja laulu) eli Health A1.

Health A1: There Were Mods in Finland, Too… (in 1983) (Vinnarecords WIN 1, 2021)

PS. Liittyykö yhtyeen nimi Suomen armeijan tapaan luokitella varusmiehet terveyden ja yleiskunnon mukaan? Aaykkönen kun taisi / taitaa olla sitä parasta aaluokkaa.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers ”Ainutlaatuinen”, 2021

Muistelen parin vuoden takaista arviotani, jossa ”tanssilavat sytyttävä Agentsin ja Yölinnun risteytys” sai puhtaat paperit. Silloisen Pekka Tiilikainen & Beatmakers -levyn nimi oli ”Salaperäinen”, nyt siis on edetty ”Ainutlaatuiseksi”. Hämmennyn, vaikka kyseessä on toki vain yhden biisin nimi. Huomaan jostain, että levy on lokakuussa valittu paikallisradioiden Kuukauden levyksi. Hämmennys kasvaa, sillä ensimmäinen kuuntelukerta jättää ”tuttua on, mutta onko liian tuttua?” -olon.

Useamman autokuuntelun jälkeen istahdan katsomaan kappaleiden tekijätietoja samalla, kun taustalla soi Mikko Karjalaisen välillä ankarakin ”Fellowship”-jazzkiekko. Takaraivossa jyskyttää tieto Kuukauden levy -valinnasta: kaipa nuo nyt ammattinsa osaavat ja kilvoittelulevynsä ovat huolella kuunnelleet. En halua, että puolihuolimattomuus kaivaa kuopan sekä yhtyeelle että itselleni.

Valtaosa ”Ainutlaatuisen” biiseistä on Pekka Tiilikaisen omaa tuotantoa, jossain mukana säveltäjä- tai sanoittajakumppani. Lisäksi löytyy Fatboyn repertuaarista ”The Way We Were”, sekä Elviksen ensimmäinen levytys vuodelta 1953, ”My Happiness” – kansien mukaan jo 80-luvulla käännettynä nimellä ”Onnenkuu”, mutta vasta nyt käännösluvan saaneena. Kustannusoikeuksien haltija ei kuitenkaan antanut lupaa käyttää biisin suomenkielistä nimeä, vaikka ihan selvää suomea Tiilikainen laulaakin.

Vaikka muutama muukin laina löytyy, Beatmakersien – Tiilikainen, Juha Heinonen, Jori Venemies ja J-P- Harju – yhtenäinen beat-toteutus kutoo albumista yhtenäisen, pari rautalankaa mukaan lukien. Mitä lähemmäs perisuomalaista tanssilavapaatosta – ja myös länsinaapurin vastaavaa – mennään, sitä enemmän ainakin tämän kuuntelijan mielenkiinto laimenee (”Missä olit silloin”). Nyt ei siis huudeta ”soittakaa tangoa!” siitä yksinkertaisesta syystä, että vauhdikkaampi beat luonnistuu Beatmakersilta niin tiukasti ja svengaavasti. Ymmärrän kyllä pointin: lavoilla tarvitaan myös hitaita puserrusbiisejä.

Monipuolisuudesta kuitenkin pisteet – sittenkin.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Ainutlaatuinen (Wanaja Music WMCD-002, 2021)