Kepa Kettunen ”Mestengo”, 2018

Mestarirumpalilla on myös toinen ja kolmaskin puolensa, kuten Kepa Kettusen kaksi aikaisempaa rautalankalevyä ovat osoittaneet. Sen lisäksi, että miehen käpälissä pysyvät kapulat, pysyy myös sähkis. Eikä tässä vielä kaikki, sillä mies on myös oiva ja oivaltava säveltäjä. Tyyli on hallussa, nyanssit samoin. Uutta uomaahan tässä ei aukaista, vaan Kettunen kyntää twistin, countryn, rockänrollin ja viihteen tuttuja kuvioita. Jos oikein pinnistää, ehkä vähän tarkoituksellisestikin, niin kyllä ”Mestengolla” voi aistia Esa Pulliaisen hengen – mikä ei tietty viimeaikaistenkaan tapahtumien valossa ole mikään ihme.

Kepa Kettusen teräkselle kaikuvaa kitaraa säestävät Jaku Havukainen akustisellaan, Ari Sinivaara bassollaan sekä joku Kepa Kettunen rummuillaan (levyä jakelevan Running Moosen nettisivut tosin toteavat rumpaliksi Vesa Räsäsen). Jylhää lännentunnelmaa löytyy – ja löytyy pari mainiota, tahallista tai tahatonta viittausta muualla menestyneisiin biisiklassikkoihin. ”Comanche Moon” liitelee hieman albatrossin lailla, ”Peaceful Valleyn” kertsi ja Abban ”Fernandon” vastaava periytyvät samasta sukuhaarasta tai ainakin saman maatalon isännän pojasta. Toisaalta: ne antavat tarpeellisia herätyksiä ja kiinnekohtia muuten ehkä liiankin tyylipuhtaaseen kokonaisuuteen. Enpä olisi pannut vaikkapa muutamaa täyslainaakaan pahakseni, tältä ryhmältä ne olisivat saaneet oman tyylikkään twistinsä.

”Mestengo” täyttää kyllä paikkansa ”Long Prairie Riverin” ja ”Gamblerin” jatkumossa. Onko tutkassa täyskäsi, sitä tarina ei kerro.

Pekka

Kepa Kettunen: Mestengo (Puuma Records PUUCD-065, 2018)

Mainokset

Hannu Kella & Timo Alakotila ”Mingled Years”, 2019

Tartun ahnaasti jokaiseen levyyn, jossa – missä ominaisuudessa tahansa – esiintyy pianisti Timo Alakotila. Duossa, kvartetissa, omissa nimissään, isommassa ensemblessä; soittajana, säveltäjänä, sovittajana. Hän on yksi niistä luottonimistä, jonka musiikista tiedän löytäväni iloa, lohtua, rauhaa, äärimmäistä melodisuutta ja näkemystä. Jotain, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Tällä albumilla Alakotila sekä harmonikkataitelija ja säveltäjä Hannu Kella katsovat pääasiassa taaksepäin, kummankin aiemmin toteuttamiin teatteri-, elokuva- ja tanssiteoksiin. Kuten saate sanoo, ””Mingled Years” sisältää laajan spektrin taiteilijoiden vanhempia ja uudempia sävellyksiä. Mukaan mahtuu myös pari varta vasten levylle sävellettyä kappaletta”. Muusikoiden mielestä oli sääli, että teoksiin sävellettyjä biisejä oli esitetty ainoastaan lavalla, niitä tallentamatta.

Vaikka kappaleilla on toisistaan hyvinkin poikkeavat historiansa, ne ovat silti uudelleen soitettuina ja sovitettuina yhtä puuta – hieno ja vaihteleva kokonaisuus instrumentaalista nykyfolkkia. Jaa niin, onhan siellä parissa biisissä mukana sanaton, ilmoissa liitelevä kuorokin. Kellan, Alakotilan ja kuoron lisäksi soittajina on iso joukko maan folk-eliittiä.

Kun sävellyksiä ja säveltäjiä vertaa, Kellan biiseissä on jännitettä, kierrettä ja kaarretta, kun taas Alakotila on hienovaraisempi ja hartaampikin melodikko. Toki kappaleiden alkuperäinen käyttötarkoituskin vaikuttaa. Alakotilan upea häävalssi ”Matrimonia” pehmentää Kellan pinkeää ”Lobo de Oro” -tangoa. Samoin Timo Alakotilan ja Anna-Mari Kähärän sovittama klassikko ”Lampaan polska” rauhoittaa Kellan kiihkeän ”Racerollerin” kierroksia. Kellan ”Minglewaltz” on tangon ja valssin riehakas rakkauslapsi, Alakotilan ”Kuma” äärettömän kaunis puupuhaltimien, harpun ja viulun kuorruttama tyyni, linnunlaulun kruunaama kesäpäivä.

Hieno kokoelma monipuolista, elokuvallistakin nykyfolkkia!

Pekka

Hannu Kella & Timo Alakotila: Mingled Years (Keino Production KPXCD001, 2019)

Sultans of Jungle “Punchlines”, 2018

Herkeämätöntä viidakkobiittiä, ronskilla kädellä annosteltua reverb-kitaraa, röyhkeästi keulivaa nokkapokkaa eli laulua, turpeentuoksuissa räimivää bassoa – Sultans of Jungle kurittaa kuulijaa ankarimman kautta: lyö, beibi, lyö! Samaa suota ovat peranneet esimerkiksi the Fuzztones, the Cramps, the Pirates ja aikaisemmin 60-luvulla sadat garagebändit.

Nyt asialla ovat jo 1990-luvulla aloittaneet, välillä turbaaninsa naftaliiniin säilöneet ja pari vuotta sitten päähineensä rehabilitoineet viidakkoveljet Jani J.J. Penttinen (laulu), Kola Pietiläinen (kitara), Rocking Ede Mikkola (basso, taustalaulu) ja Juha Litmanen (rummut).

Repertuaarinsa on naarattu pääosin genrensä tunnustetuilta nimiltä 60-, 70-, ja 80-luvuilta – tuttuja vähintään harrastajien nuotiopiireissä. Vanhin tosin juontaa juurensa aina vuoteen 1933, jolloin Bing Crosby esitti ”Temptation”-slovarin, toki myöhempiäkin versioita löytyy. Niin, kaikki ei siis ole pelkkää jumpsista jumpsista ja diddi-di-di, di-diddleytä, sillä Sultans of Jungle osaa myös fiilistellä omalla karulla tavallaan. Kuin käyttäisi viikatetta partahöylänä, sano.

Studioäänitetyt biisit täydentyvät kahdella rajulla livevedolla, Benny Joyn ”Button Nose” ja the Crampsien ”It Thing Hard On” tarjoavat samalla varoituksen keikkayleisöille: näillä lakeuksilla ei katsojille armoa anneta. Muutamat tuttujen tallentamat hikiset keikkakuvat ja -kokemukset todistavat samaa. Eikä tämän levynkään suhteen ole syytä volyymipotikkaa sääliä.

Pekka

Sultans of Jungle “Punchlines” (Jungle Records TCB-8484, 2018)

 

Rune Gustafsson ”Move”, 1977

Vanhemman polven ruotsalaisen kitaristin Rune Gustafssonin (1933-2012) kiekot olen aina poiminut matkaan: pääasiassa tyylikkäästi tulkittuja standardeja, vanhempaa jazzia ja poppiksiakin. Ja arvostettuja soundtrackeja. Jotkut levyt ovat melko särmättömiä vaikkakin esimerkillisen taidokkaasti toteutettuja, esimerkiksi ”Himself (Plays Gilbert O’Sullivan)”. On myös monia yhteistyöprojekteja jazz-suuruuksien kanssa.

Ja tämä ”Move”, jonka pääosissa ovat kitaristit Rune Gustafsson, Janne Schaffer, Georg Jojje Wadenius ja Pekka Pohjola.

Standardeja ovat nämäkin biisit (”Four Brothers”, “Killer Joe”, “Nuages” ja niin poispäin), joihin pari vuosikymmentä Gustafssonia nuoremmat kanssakitaristit venyvät kuin vettä vaan. Pääasiassa sähköisillä vedetään limittäin ja lomittain, myös Pohjola pääsee framille Fender-bassonsa kera (kakkosbasistina Mads Vinding, rummuissa Ed Thigpen). Vaikka jotkut biisit kuulostavat harmittoman leppoisilta jamitteluilta teemalla ja teeman ympärillä, ihailtavan tyylitajuinen sorminäppäryys ja yhteissoitto nostavat toteutuksen huomattavasti yhdentekevän yläpuolelle. Välillä venytään kiperän jazzrockin puolelle (Miles Davisin ”Move” bassosooloineen ja Thigpenin hillittömästi laukkaavine komppeineen), ”Father Bach” puolestaan osoittaa, että myös akustinen on hallussa.

Ja ”Feelings”, tuo ruotsinlaivojen vakioslovari. Nyt sovitettuna rauhallisesti keinuvaksi ja loppua kohti tiheneväksi funk-versioksi, jota pari puhaltajaa vielä värittää. Näinkin sen voi tehdä, kun osaa.

Pekka

Rune Gustafsson: Move (Sonet SLP-2601, 1977)

Ozone Player ”The Mind Gap” ; Juha-Matti Rautiainen “Above Me Weeps the Sky”, 2018

Kaksi erityyppistä instrumentaalialbumia, molemmat nimet tällä palstalla aiemmin esiintyneitä ja persoonallisiksi havaittuja.

Ozone Player, eli käytännössä syntikkataiteilija Otso Pakarinen kera muutaman vierailijan vyöryttää kiehtovan kattauksen tarttuviakin sävellyksiä. Tyylilajeissa on kirjoa: on menevää syntikkapoppia, on kohtalokkaita tunnarimelodioita, on klassiseen kallellaan olevia kaaria. Yhteistä kaikille tyylilajeille on Pakarisen pistämätön tyylitaju. Lihapullaa ei kuorruteta hajuvedellä, vaan kukin biisi – 14 kaiken kaikkiaan – on toteutettu pieteetillä. Tuolla väriä tarjoilee Eero Koivistoinen, tuolla rumpali Kimmo Pörsti.

Kun Kervis Matin kanssa suhattiin levymyyntimatkalla Savossa ja Pirkanmaalla, Ozone Player soi autossa. Mielleyhtymät olivat kovin yhteneviä: Ruichi Sakamoto, Vangelis, Tomita, muun muassa. Yhtenevä taisi olla myös toteamus, että ehdottomasti kuulokekuunteluun. ”Yksi asia itseäni vaivaa”, totesin Matille: ”levy on yli tunnin mittaisena liian pitkä, kuuntelu karkaa”. En muista Matin kommenttia, mutta nyt, useamman kotikuuntelun jälkeen totean puhuneeni löperöitä. Vaikka biisejä onkin paljon, kukin tarjoaa oman jännittävän tunnelmansa ja tarinansa. Jokainen kuuntelu tuottaa tyytyväisen virneen.

Otso Pakarinen on syntikkapopin edelläkävijänä muutenkin ajankohtainen. Svart Records julkaisee Pakarisen 80-luvun Tapa paha tapa -yhtyeen alun perin vain kasetilla ilmestyneen ”Aurinkoko”-teoksen tuplavinyylinä ja myöhemmin cd:nä, seitsemällä lisäbiisillä ryyditettynä.

Juha-Matti Rautiaisen ensimmäistä sooloalbumia ihmettelin pari vuotta sitten: levyllä ei muuta instrumenttia kuin sähköbasso! Toki bassolla tuotettuja ääniä oli muokattu: venytetty, vatkattu, monistettu, ja vaikka mitä. Tuloksena oli ylimaallisen hienoa, ajatonta ambient-kelluntaa.

”Above Me Weeps the Sky” jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Nyt mukana on myös ”ympäristön ääniä ja CPAP-laitetta”. Google antaa ”cpap”-haun tulokseksi uniapnean hoitoon tarkoitetun ylipainehengityslaitteen. Lieneekö tämä, sitä tarina eivätkä korvat kerro. Muutenkin Rautiainen tähtää nyt sfääreihin, sillä ”levy on saanut innoituksensa Judith Isaacsonin kokemuksesta keskitysleirillä toisessa maailmansodassa”. Ihmisen koskemattomuus ympäröivän yhteiskunnan vainoista huolimatta, instrumentaalimusiikin ideologinen vapaus politiikasta ja uskonnosta – näistä Rautiainen musiikkiinsa ammentaa.

Ja täytyy myöntää, että taustatarina – huoli maailman tilasta –  ja biisien kohtalokkaat nimet (mm. ”Those Who Were Left, ”My Loved Ones Are Waiting at Home”) antavat minimalistisen hitaasti kehittyvälle musiikille ylimääräisen, dramaattisen ulottuvuuden. En yritä kuunnella, löydänkö jostain bassokitaralle ominaisia ääniä (en kuullut niitä edeltäjälläänkään). Musiikki vie paljon kauemmas, ja paljon syvemmälle.

Ozone Player: The Mind Gap (Visual Power, 2018)

Juha-Matti Rautiainen: Above Me Weeps the Sky (RDZCD05, 2018)

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila ”Seimiyö”, 2018

”Esiinnyimme ensimmäisen kerran yhdessä jouluna 2017 kolmen Seimiyö-konsertin verran. Kahden duon yhdistelmä muodostui kuin itsestään kvartetiksi, ja löysimme yhteisen kielen välittömästi”, kuvaa teksti levyn kannessa.

Ja tuon yhteisen kielen kyllä kuulee! Enemmän kuin joulu, ”Seimiyön” musiikkia yhdistää täysin saumaton, täydellisesti yhteen sulautunut lauluäänten ja soitinten harmonia. Vaikka kyseessä on neljän, sekä omillaan että erilaisissa yhtyeissä meritoituneen säveltäjän ja muusikon kokoonpano, sointi on äärimmäisen yhtenäinen. Se tarkoittaa myös, että soitolla on tilaa ja varaa rönsyillä ja elää.

Mukana on joulun henkeä sekä muutaman perinteisen, suomalaisille tutun joululaulun, että parin tuontisävelmän verran. Enemmän itseäni kuitenkin kiehtoo Timo Alakotilan heleän pianon, Maria Kalaniemen pohdiskelevan haitarin, Mikko Iivanaisen akustisen näppäilyn ja Johanna Iivanaisen herkästä henkäyksestä kuulaaseen kirkkauteen ulottuvan laulun yhdistelmä. Se on kuin pehmeä samettipilvi, johon uppoutua: ajaton, paikaton, huoleton.

Mikko Iivanaisen säveltämä instrumentaali ”Blessings” sekä Alakotilan vastaava ”Valo” voisivat omasta puolestani toimia loppuelämää rikastavana soundträkkinä – ylittämätöntä, ylevää yhteissoittoa, ensimmäisessä jazzahtavia kaarteita, jälkimmäisessä sanatonta laulua. Johanna Iivanaisen ilmeikästä ja äärimelodista, tunnelmasta toiseen kuljettavaa ääntä olen ihaillut aina. Tällä albumilla ääneen pääsee myös Maria Kalaniemi, yhdessä ja lomittain Iivanaisen ja Kalaniemen laulu soi kauniisti, kaksikielisestikin. Kalaniemen ja Alakotilan yhteissoitto vakuutti jo ”Svalan”-levyllä: Alakotilan lennokas piano liitelee painovoimaa uhmaten, Kalaniemen maanläheinen haitari pitää helmasta kiinni. Hienovaraiset, instrumentaaliset sovituskuviot antavat myös tutuille kappaleille uutta nostetta (”Varpunen jouluaamuna”, ”Me käymme joulun viettohon”), perinne uudistuu.

Tällaisena minä haluan joululevyni.

Pekka

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila: Seimiyö (Åkerö ÅKERÖCD19, 2018)

Electric Crayon Set “Laughing in the Clouds”, 2018

Lämmin ja kostea ilma tuoksuu vastaleikatulle ruohikolle. Aurinko, tuo jättimäinen oranssi pallo kuumottaa kasvoja. Samaan aikaan varjoista hohkaava viileys hytisyttää selkäpiitä. Linnut hiljenevät pensaiden tummuvaan syvänvihreään. Musiikki vyöryy ylitseni raskaana viittana hieman kuin hidastetussa filmissä, joku osa ehkä takaperoisen kuuloisesti.

Tuolta kuulostaa ”Dreams of the Rain” porilaisen Electric Crayon Setin kolmannelta albumilta. Biisin nimen viimeinen sana toimii avaimena fäbfoorinsa kuunnelleille.

Juurikin tuon aikakauden henkeen, kirpeän beatin kääriytyessä pehmeään psykedeliaan ja venkuroivaan progeen, vannoo pääasiallisen säveltäjän, laulajan ja kitaristin Timo Pääkön päsmäröimä yhtye. ”Vaikka mallia onkin otettu vanhemmista tyylilajeista, ei yhtye halua tulla yhdistetyksi itsetarkoitukselliseen retroiluun”, torjuu Pääkkö. Myöntää kuitenkin, että ”teemme omintakeista musiikkiamme esikuvien hengessä, nykypäivän ehdoilla”.

Sen vuoksi tunnen tulleeni kotiin. Yhtä lailla kuin kuunnellessani Pink Floydin alkupään tuotantoa: tuttua mutta kihelmöivän vierasta, lämmintä mutta oudosti värisyttävää. Jo Electric Crayon Setin edellinen albumi ”What a Rotter of a Day” yllätti täysin näkemyksellään ja toteutustaidollaan: täysverinen hevonen tässä. Sama nyt. Ei puolivillaista, hätäisesti lainoista ja tyypillisistä fraaseista kyhättyä rakennelmaa, vaan sisäistyneesti sävellettyä, sovitettua ja toteutettua härmäpsykeä.

Muista samalla aarilla ja samalla estetiikalla operoivista artisteista – The Dukes of Stratosphear ja Jacco Gardner nyt ensin juolahtavat mieleen – porilaiset erottuvat pelottomuudellaan: ei anneta valitun karsinan rajoittaa mielikuvituksen lentoa. Siitä kertovat esimerkkeinä avausbiisi ”Pete Is Laughing in the Clouds”: kuin dynaamisinta the Who -yhtyettä – ja Vilma Pääkön laulama, Electric Light Orchestran taivaallisen rockestran ja Jeff Lynnen melodiatajun kruunaama ”Calling on the Cards”. Progeen kallellaan oleva, armottomasti rockaava ”Ignis Fatuus” tuo mieleeni toisen kotimaisen ”kadonneen jalokiven”: myös Crazy World -yhtyeen muutaman vuoden takainen ”The Return of the Clown” -teos ansaitsisi huomattavasti enemmän arvostusta.

Nyt kuitenkin Electric Crayon Set ja ”Isthisthewayyoufeelthatyouwantmetofeel” varastaa huomioni: beat-poljento, freakbeat -efektit, iskevä kertosäe ja napakka kitarasoolo vievät mukanaan. Koska muistikuvani yhtyeen edellisestä albumista tiivistyvät sanaan barokki, kirjoitan tähän mielipiteen, että uusi albumi keittää mehevämpää ja menevämpää rokkaa kuin edeltäjänsä. ”After the Show” tarjoilee häröilevän, musikaalimaisen, moniulotteisen kattauksen – se sopisi loistavasti teema-albumin yhteenvedoksi. Tarkasti tätä lukeva säveltäjä / soittaja / laulaja voi tulkita tämän myös leikilliseksi haasteeksi.

Helposti huikea kokonaisuus ei kuitenkaan liene syntynyt, sillä Electric Crayon Setin ydinryhmä – Pääkkö, kitaristi ja basisti Seppo Tyni sekä rumpali Timo Lilja – työsti albumia muiden töidensä ohessa on and off kuusi (!) vuotta. Tuloksena on – ehkä pitkän kypsyttelyn ansiosta – kyllä kansia myöten komea vinyylipaketti! Jos siis tyylitietoinen ja -taitoinen, äärimelodinen ja kunnianhimoinenkin rock kiinnostaa, tässä sinulle mehevä makupala.

Pekka

Electric Crayon Set: Laughing in The Clouds (Psychotron Records PR1009, 2018)

PS. Albumia pitäisi olla saatavilla 12.12. alkaen ainakin Keltaisessa Jäänsärkijässä Helsingissä, Green Riverissä Porissa, Aikakoneessa Tampereella – olikos Äx vielä harkinnassa?