Mainokset
  • Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 40 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Teri Mantere & the Manta Rays ”Part I”, 2017

No niin, myöhässä tapani mukaan, sillä tämän julkaisun virallinen ulostulopäivä oli jo viime elokuussa. Puolustaudun sillä, että lähetyksen postileiman päivämäärä on 11.10.2017, heh. Sorry kuitenkin, Teri ja kumppanit.

Muutama vuosi sitten arvioin Teri Mantereen ”Simple Before” soolo-EP:n myönteiseen sävyyn, joskin pienellä varauksella: ei henkilölle, joka odottaa välitöntä ja helppoa korvakarkkia. Musiikki liihotteli jokseenkin vapaasti Mantereen vahvan äänen ja kiihkeän akustisen kitaran kannattamana.

Samaa kiihkeyttä löytyy Mantereen äänestä tällä viiden kappaleen EP:llä tai ”puoli-albumilla”, kuten yhtye itse ”Part I” kokonaisuutta kuvaa. Niin, tällä kertaa kyseessä on yhtye eli the Manta Rays: Antti Kokkola (viulu ja sähkökitara), Eero Grundström (basso), Juhani Kiiski (rummut) plus tietty pääjehu Teri Mantere (laulu, akustinen kitara ja piano, sävellykset ja sanoitukset).

Avaus ”Innocent” on komea: bändi keittää keinuvarytmistä funksoppaa, Mantereen alun viilipyttymäinen, kertosäkeessä välillä falsettiin nouseva laulu tiivistyy loppua kohden. Kitara väläyttää puolihuolimattomasti maukkaita kuvioita, pianon hajamieliset sävelet antavat ymmärtää, että tässä vähän vaan huvikseen soitellaan – ja kummasti kaikki palaset kuitenkin loksahtavat täsmälleen oikeille paikoilleen.

”Bet It All” on viulun ja akustisen basson rytmittämä kaunis pastissi, kunnes rummut ja kitarat paiskaavat tahtia useamman sylinterin voimalla. Manteren laulussa on samanlaista ruutia kuin Tim Buckleyn korkeuksiin kohoavissa teoksissa. Mopon Linda Fredriksson tuuttaa vierailijana inspiraatiota levollisesti askeltavaan ”Questions”-biisiin. Se ja akustinen ”Moleskine Melody” rakentavat sillan Mantereen esikoislevyyn.

”A Thousand Times” on sitten taas toista maata: ylevä ja nostattava pianovetoinen balladi. Melodiassa on samanlaista ylimaallisuutta kuin Todd Rundgrenin alkupään komeimmissa kappaleissa. Huoliteltua sovitustaan myöten loistelias biisi!

Viisi virkistävästi toisistaan poikkeavaa melodista biisiä, jokaisella kuuntelulla matka tuntuu jäävän kesken. Joten: ”Part II”?

Pekka

Teri Mantere & the Manta Rays: Part I (Manteri Productions TMCD1, 2017)

PS. Tätä levyä on turha metsästää kivijalkakaupoista – tai fyysisenä tuotteena edes nettiputiikeista: kyseessä on digijulkaisu. Koskapa minä vanhana materialistina en nuista digeistä piittaa enkä niitä täällä edes käsittele, Teri toimitti promokäyttöön myös hipelöitävän kiekon.

Sivuiltaan löytyvät suunnistusohjeet: www.terimantere.com

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Johanna Juhola ”Diivan jäljet”, 2017

Monessa kokoonpanossa aktiivinen harmonikkataiteilija (miksei harmonikko?) Johanna Juhola kuvailee itseään ja musiikkiaan nettisivuillaan näin: ”Johannan musiikki on fantasiatangoa, jossa yhdistyy tango nuevo, skandinaavinen kansanmusiikki ja elektroninen musiikki. Johannaa on arvosteluissa kutsuttu virtuoottiseksi harmonikkamusiikin uudistajaksi ja tangon kurittomaksi innovaattoriksi.”

Enpä tuota sen kummemmin kyseenalaista, kun hänen neljäs soololevynsä ”Diivan jäljet” soi ties kuinka monetta kertaa. Ehkä tämän levyn kohdalla ”elektroninen musiikki” on kuitenkin pienemmässä roolissa tai se on ainakin ujutettu taidokkaasti lähinnä sähköisiksi rytmeiksi – biiteiksi – musiikkikudokseen, sen orgaaniseksi osaksi, ei itsetarkoitukseksi. Säkkijärvenpolkkaa tämä kuitenkaan ei ole.

Tällä levyllä musiikista vastaavat yhdessä Johanna Juhola Trio ja Johanna Juhola Reaktori, eräänlainen Juhola big band siis. Instrumentaalista kiekkoa täydentävät Emma Salokoski sanattomalla laulullaan (sottiisi ”Tillsammans”), sekä nimikappaleen diivan tarinan kertovat räppäri Tommy Lindgren ja aina yhtä kaihoisa Yona. Pääosassa toki ovat Juholan harmonikat sekä pitkäaikaisen soittokumppaninsa Milla Viljamaan koskettimet.

Kaksi albumin kappaleista, ”Rauha” ja ”Neljän minuutin rakkaus” löytyvät aikaisempina versioina Juholan ja Milla Viljamaan duo-levyltä ”Tango Diary” (2013). Jälkimmäisessä on jazzahtavaa lattaridynamiikkaa, joka tuo mieleeni kitaristi Pat Methenyn keskikauden (”First Circle”).

Suosittelen kuuntelun lomassa lukemaan Juholan kuvaukset kustakin kappaleesta. Tekstit avaavat hyvin esimerkiksi hikistä ja jankkaavaakin ”Tango kolmessa erässä” -biisiä – painin ja tangon samankaltaisuuttahan tässä kuvaillaan! Tiukka ote vastustajasta, vääntöä ja kääntöä, puristusta ja ähellystä. Tämä ja ”Sadepäivä” rikkovat haastavuudellaan muuten hyvinkin melodista ja korvia hivelevää kuuntelukokemusta. Ne ovat se kirpeä siellä makean seassa – just hyviä, just hyvässä suhteessa.

Kuvittelen usean kappaleen maisemaksi rauhallisen kesäsunnuntaiaamun, auringonpaisteen, tuoksuvan ruohon (”Rauha”). Olisikohan tuon biisin taivaallinen ujellus muuten Hesarin Mari Koppisen arviossaan mainitsemaa kitaristi Roope Aarnion ”sähkökitaran vongutusta”? Minun korviini se kuulostaa syntikalta, enkä kyllä tuossa arviossa mainittua kitarasankaruutta löydä muualtakaan, edes ”Sadepäivän” rajusti jytisevästä ukkososuudesta. Olemmekohan kuunnelleet samaa levyä?

Vaikka harmonikka ja tango saattavat kuulostaa parivaljakolta, joka ei kummemmin innosta tekemään tuttavuutta, ”Diivan jäljet” vie yhdistelmän uusille urille. Kuuntele vaikkapa kevyesti keinuva ”Friends Online” vauhdikkaine kertosäkeineen. Tai huimasti svengaava ja melodisesti pastellisävyinen ”New Adventures in Candyland”. Juhola on soittotaidollisesti ylivertainen sortumatta tyhjään briljeeraukseen, sävellyksellisesti ja sovituksellisesti ennakkoluuloton ja näkemyksellinen, ehdottomasti.

Pekka

Johanna Juhola: Diivan jäljet – Shadow of a Diva (Johanna Juhola JJCD003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Kaide Luukkonen & Lupaus ”Kaide Luukkonen & Lupaus”, 2017

Tämä levy jos mikä on minun 70-lukulaiselle taajuudelle viritetyissä korvissani esimerkki klassisesta, ajattomasta kotimaisesta rockista. Lepakot virittyivät niihin aikoihin, kun esimerkiksi Dave teki klassikkonsa, kun suomalaiset sanoitukset nostivat kuuntelijan mielikuvituksen lentoon, ja kun laulaja-lauluntekijä-kitaristit ottivat ohjat omiin käsiinsä. Olihan heitä Daven lisäksi muitakin, esimerkiksi Matti Järvinen.

Daven ja Järvisen mainitsen sen vuoksi, että heihin kiteytyy se klassisuus, minkä minun korvani kuulevat myös Kaide Luukkosen ja Lupaus-yhtyeensä musiikissa. Enkä nyt tarkoita, että Luukkonen millään tavalla kopioisi kumpaakaan! Ei, kyllä hän on täysin oma persoonallinen itsensä omine ominaispiirteineen. Kiihkeä lauluääni, puhtaina ja sujuvina luistavat kitaralinjat, biiseissä hienoinen suomalainen melankolia ja tyyneys, myös rauhallisissa rytmeissä.

Lupaus, varsinkin Anna Purolan koskettimet ja taustalaulu, tiristää biiseihin värejä kapealla siveltimellä. Kaide Luukkosen (sävellykset ja sanoitukset, laulu, kitara) ja Anna Purolan (koskettimet, laulu) ohella Juha Hauska (basso) ja Kimmo Vierimaa (rummut, perkussiot) työstävät tyylikästä, arkitodellisuutta romantisoivaa rockiaan tiiviinä yhtyeenä. Väljiin sovituksiin on varmasti keikkoja ajatellen luonnosteltu reilusti soolon paikkoja.

Keskitempoisissa kappaleissa on jäyhää jämäkkyyttä, eikä sanoituksissakaan riehaannuta humoristeiksi – hyvin suomalaisia siis ollaan. Ei räminärockia, ei koukeroita tai krumeluureja, ei rautalankaa, vaan harkitusti luonnosteltuja ja huolitellusti toteutettuja aikuisia rock-biisejä.

”Pelimiehet”-boogie poikkeaa muuten hyvin melodisista, välillä poppiin ja powerpoppiinkin kurottavista kappaleista, sen napakkaa kitarasooloa kuuntelisi mieluusti toisenkin varvin. Lattarishufflesta kitaramyrskyksi paisuva ”Voisin palvoa saatanaa” jättää sanoituksellisen kysymysmerkin. Toisaalla kuulen kitarakuvioita, jotka mielikuvitukseni yhdistää Neil Youngiin (”Teillä menee lujaa”) – ja Badfingeriin (”Hautaan”), mitkäpä sen parempia mielleyhtymiä.

”Kaide Luukkonen & Lupaus” on sympaattinen ja lupauksia herättävä lisä Suomi-rockin vakavammin otettavaan perinteeseen. Klassisuudesta kertoo myös levy-yhtiön nimi.

Pekka

Kaide Luukkonen & Lupaus: Kaide Luukkonen & Lupaus (Iso Pinkki PINKCD2, 2017)

Retrokki kuuntelee: Ville Vokkolainen ”How To Become An Individual”, 2017

Olavi Uusivirta sanaili muutaman päivän takaisessa Helsingin Sanomissa taiteesta – lähinnä kuvataiteesta – ja sen ymmärtämisestä mm. näin: ”Moni menee Kiasmaan, ja niillä nousee piikit pystyyn nykytaideteoksen edessä. Ne sanoo, että ’mä en tajuu mistä tää kertoo, tää ei ole mulle, ehkä mä olen vaan liian tyhmä’.” Ja vielä: ”Ihminen ajattelee, että vittuileeko tuo taiteilija mulle ja mun tyhmyydelle.”

Joskus vastaavia ajatuksia nousee mieleen myös levyä kuunnellessa. Ville Vokkolaisen tupla-cd-pläjäys ”How To Become An Individual” vaikuttaa juuri tuollaiselta. Sen kannet on askarreltu käsin, ykköslevyn nimi on ”Part 1: Piano Concerto”, ja kakkoslevy ”Part 4: Post-Colonial Love Affair”. Kakkos- ja kolmososaa ei siis ole?

Kitaristi ja säveltäjä Vokkolaiseen olen törmännyt jo vuosia sitten, silloin pienemmän operaation puitteissa. Nyt mukana on kymmenkunta muusikkoa pianisti Seppo Kantosesta alkaen. Vokkolaisen itsensä instrumentteina ovat sähkökitaroiden lisäksi koskettimet, sähköiset rummut ja syntikat. Hän on lisäksi ohjelmoinut, tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut.

Vaikka ei ollut Vokkolaisen vuoden 2011 ”Panda Unit” maailman helpoimmin omaksuttavaa musiikkia, niin ei ole myöskään tämä. ”Part 1: Piano Concerto” alkaa hälyäänillä, kaukaisella discokompilla, sähköisillä purskahduksilla, pianolurituksilla. Taustalla sykkii. Odotan milloin äänet muodostavat seurattavan hahmon ja jatkumon. Äänipalasia, niitä tässä on. Perinteinen pianokonsertto tämä ei ole. Johannes Sarjaston alttosaksofoni kirkuu mini-fanfaarin ja sitä seuraavan mekaanisen popcorndiscon päällä. Sähköiset hälyäänet lisääntyvät, konsertto päättyy.

”Part 4: Post-Colonial Love Affair” alkaa jylhällä, muukalaisplaneetalle sijoittuvalla hitaasti muuttuvalla syntikkamatolla, saksofonit (Sarjasto ja Linda Fredriksson) kipinöivät. Veikki Virkajärvi soittaa lyhyen kitarasoolon, ohitse vilahtavat mm. samba- ja kalypsopiirit. Tässä osassa on selkeämpi syke, jota häröilevät puhaltimet ja massiiviset kosketinmatot koristavat. Välillä pulsari jyrähtää ja pienemmät meteoriitit sinkoilevat.

Onhan tämä kiinnostavaa, nykypäivän avant-gardea, elektronista leiketaidetta, yritystä ja erehdystä, improvisaatiota ja undergroundia, ehdottomasti progressiivista, ehdottomasti ei progressiivista rockia. Vokkolaisen oman kuvauksen mukaan Post-internet & post-truth era musical banalism.

Avaan Vokkolaisen nettisivut. Niiden mukaan hän on julkaissut tänä vuonna “Ville Vokkolainen & Kusipäät: I (osa 2)”, ”Experts from the Underground: Idiomatic Music”, “House Music”, ”How To Become An Individual”, ”Slowing Down Things”, “Accelerated Toasters”, “Techno”, “Dubstep” ja “Etno” – ainakin.

Ja palatakseni Olavi Uusivirtaan: jos tämä – tai nämä – on tehty vain ja ainoastaan käristämään kuuntelijan pääkoppaa, vaivaa on nähty oikein todella. Osa Vokkolaisen teoksista on kuunneltavissa ja nähtävissä hänen nettisivuillaan vokkolainen.wordpress.com

Pinnan alla kuhisee niin, että kutittaa.

Pekka

Ville Vokkolainen: How To Become An Individual (Art First Records, AF030, 2017)

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Highwater”, 2017

Runsas vuosi edellisestä, ja Joensuu Riihimäki on taas vieraanamme. ”Where’s the Fire, John?”, edeltäjä, kirvoitti meikäläisen anteeksipyytävään vuodatukseen, jonka pointti oli, että kavereilla kuulostaa selvästi olevan enemmän potentiaalia kuin mihin albumi kokonaisuutena yltää. Joka ei tietysti merkitse, etteikö kiekko olisi hyvinkin sujuvasti kuunneltavaa countryvivahteista rhythm&bluesia muutamin nappisuorituksin.

Tämän uutuuden avaava ”Hillbilly Falls” johtaa hämäävästi samalle ränttätänttäuralle kuin millaiseksi minä yksioikoisimmillaan Joensuu Riihimäen miellän. Harmaat pilvet peittävät maiseman, puren hammasta.

Sitten taivas selkenee.

”21”, ”Keep on Marching”, “Farewell, So Long Luanne” – biisitrio, jonka ansiosta totean jo tässä kuuntelun vaiheessa, että ”Highwater” on kolmesta tähänastisesta Joensuu Riihimäki -albumista ehdottomasti paras ja monipuolisin! Sävelkynää ei ole puristettu rystyset valkoisina, vaan biisit soljuvat vaihtelevina ja luontevina, hyvin aitoina ja epäsuomalaisina. Pianoa, mandoliinia, taustalaulua, huiluakin (”The Ballad of James John Belcaire”, valssitahtinen, irkku- ja Jethro Tull -vaikutteinen). Junttausvaihde on tauolla, americana tuoksuu rehevästi.

”Farewell, So Long Luanne” on varsinainen helmi: rento, kaikuinen, kiireetön. Huomaan kaipaavani Richard Hawleyn samassa lokerossa haikailevia äärimelodisia, hieman retroilevia albumeita. Huoh ja huh! Edellisen albumin ”Whom the Gods Would Save” askelsi samaa tempoilematonta tahtia.

Itseäni tietysti ilahduttavat myös rennot country-sävyt, stilika ja perhosenkevyet, eloisat sähkissoolot (”21”, ”The Lake”). Rentoudella en tarkoita flegmaattisuutta, sillä jokaisessa biisissä on vissi jäntevä juoni, oma persoonallinen ilmeensä. Sami Joensuu laulaa käheästi ja uskottavasti sekä soittaa moninaisia kielisoittimia, kitaristi Kari Riihimäen viiltävä sähkökitara terästää esimerkiksi ”Missing Zoe B.” -biisiä, toisaalla ”The Garden Road” päästää kitaristin ja kitarat valloilleen, viisikielisen kuritusta olisi kuunnellut pidempäänkin. Rumpali Moilu Moilanen malttaa askeltaa rauhassa, ja välillä olla askeltamatta kokonaan.

Uskallan sanoa, että tällä kolmannella levyllään Joensuu Riihimäki on löytänyt itsensä yhtyeenä ja biisintekijät biisintekijöinä – vaikka kaverit eivät todellakaan ole mitään eilisen teeren miehiä. Jatkossa se on sitten vaan timanttien hiomista. Hieno albumi!

Pekka

Joensuu Riihimäki: Highwater (Puuma PUUCD061, 2017)

Retrokki kuuntelee: Juha Kujanpää ”Niin kauas kuin siivet kantaa”, 2017

Joitain levyjä odottaa kauhun sekaisella jännityksellä: millaisissa liemissä tämä uusi onkaan keitetty? Tai: onkohan artisti löytänyt erilaisen vaihteen? Pahimmillaan: kuinka selitän parhain päin, jos en löydäkään levyltä elintärkeää kipinää?

Juha Kujanpään uutta, kolmatta albumia odotin juuri noissa tunnelmissa. Kyllä, todellakin jännitin artistin puolesta, sillä miehen kaksi edellistä instrumentaalilevyä ja varsinkin se ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” räjäytti potin. Tässä oli Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen veroinen näkijä ja tekijä, säveltäjä ja kosketinsoittaja, joka pystyi puristamaan järisyttävän hienon synteesin suomalaisesta kansanmusiikista, suuresta viihteestä ja rockistakin.

Rentoudun jo ensimmäisellä kuuntelukierroksella: ”Niin kauas kuin siivet kantaa” lunastaa lupaukset, moninkertaisesti.

Kujanpää tuntuu itsekin rentoutuneen. Biiseihin ei ole ollut pakko puristaa sitä viimeistä kierrettä, vaan välillä voi vain leijailla ja seurata maisemia yläilmoista (”Aurora”). Taivaallista stilika-kaartelua, stilikassa tyylittelee Timo Kämäräinen. Melodiassa on häivähdys itää vaikkapa Ryuichi Sakamoton hengessä.

Ja nyt kun Kämäräinen tuli mainittua, niin kehutaan lisää: avausbiisi ”Vuorikiipeilijä” on sellaista sähkökitaran riemuvoittoa, etten ole moista pitkään aikaan kuullut. Kämäräinen kiertelee ja kaartelee, kääntelee ja vääntelee, tiluttaakin. Alussa symbioosissa jousien kera, toisessa osassa uljaassa yksinäisyydessään. Kämäräisen sooloilua kuuntelen ihmetyksen vallassa ja rauhallisin mielin, sillä vaikka hän maalaisi itsensä kuinka kiperään nurkkaan tahansa, mies putoaa aina jaloilleen. Ehkä toistan itseäni, mutta kirjoitan taas: tällä hetkellä Suomen paras kitaristi. Tälläkin levyllä hänen roolinsa on kuuluva useassa kappaleessa, nimi voisi olla lihavalla, ei vain puolilihavalla.

Olisiko niin, että yksi syy albumin seesteiseen tunnelmaan on nimenomaan Kämäräinen: biiseissä on tilaa sooloille, ilmavia osuuksia joita ei ole puhkisävelletty. Kappaleet kuulostavat hämäävän yksinkertaisilta, muutamista fraaseista ja sävelkuvioista koostetuilta, hypnoottisiltakin. Se on samalla ero Anssi Tikanmäen musiikkiin: Tikanmäen sävellykset ovat kokonaisia, laulumaisempia. Ja sellaisina toki huimaavan hienoja. Tosin onhan tälläkin levyllä hienovarainen, vanhakantainen valssi, josta voisi hyvin tulla Kujanpään vastine Tikanmäen ”Aamu lakeuksilla” -klassikolle, eli tunteikas ”Hirvitalon valssi”. Joakim Berghällin saksofoni ja Teija Nikun hanuri viettävät 20-luvun salonkeihin. Ja siellähän Kämäräinenkin taas on, eleganttien jousikuvioiden koristelijana. Mennyt maailma. Samassa salongissa pyörähtelee ”Perhosvalssi”, samoin hanurein.

Toki mukana on muutama enemmän kansanmusiikkiin kallellaan olevaa polska, niissäkin omat persoonalliset piirteensä, esimerkiksi naksuttava sähkis.”Kumina” on puolestaan oivallinen osoitus Kujanpään näkemyksellisyydestä sovittajana: yksi ja sama sävellys sijoittuu ensin Suomeen, sitten Kreikkaan, sitten jonnekin Balkanille – sävel pysyy, soittimet ja maisemat vaihtuvat. ”Jää sulaa”, hieno ja vieno sävellys pianon, sähkökitaran ja jousiston varassa, rauha on täydellinen. Nimikappale on kaunis pianovetoinen jousien, huilun ja klarinetin koristelema balladi, tunnelmassa on samanlaista ajattomuutta kuin Staffan Schejan ja Björn J:son Lindhin ”Europa”-sarjan levyillä. Kun sävellyksen viimeiset pianosoinnut antautuvat hiljaisuuteen, mieli on sees.

Niin toivoisin Juha Kujanpään levyille samanlaista klassikko-statusta kuin Anssi Tikanmäen ”Maisemakuvia”-sarjalle. ”Kivenpyörittäjä”, ”Kultasiipi” ja tämä uusin ”Niin kauas kuin siivet kantaa” ovat sen arvoisia.

Pekka

Juha Kujanpää: Niin kauas kuin siivet kantaa (Eclipse Music ECD-201754, 2017)

Retrokki lukee: Matti Pajuniemi ”Aamunkoiton portit” (2013, 2017)

”Tähän uudistettuun painokseen olen tehnyt runsaasti korjauksia ja päivityksiä”, kirjoittaa Matti Pajuniemi tämän kansainvälistä progressiivista musiikkia vuosina 1967 – 1979 käsittelevän teoksen toisen painoksen esipuheessa. Tuloksena on 400 sivua tiukkaa tietoa tuosta usein mielipiteitä jakavasta musiikinlajista.

Kirjan sisältö on jaettu loogisesti. Maantieteellisiä jakoja on kolme (Brittein saaret, Manner-Eurooppa, Pohjois-Amerikka), lisäksi progressiivisen musiikin keskeisen maan Englannin musiikillinen maisema on paloiteltu haparoiviin alkuaikoihin 1967 – 1969, kukkeimpiin vuosiin 1970 – 1973, Canterbury-ilmiöön, vuosiin 1974 – 1979 sekä yhtyeistä ponnistaneiden artistien soolouriin. Vaikka yksittäisten yhtyeitten tai artistien kehitys ei luonnollisesti ole tarkkarajaista, tuota kehystä voin musiikkia kirjan käsittelemänä ajanjaksona tiiviisti seuranneena pitää aivan luontevana.

Manner-Euroopan maista on erikseen esitelty Saksan, Italian ja Ranskan keskeiset artistit ja albumit – näissä maissa progressiiviselle musiikille löytyi runsaasti persoonallista kaikupohjaa. Olisiko Ruotsi kuulunut samaan kastiin? Jaksojen lopussa on lisäksi tiiviit kuvaukset muista kuin albumein esitellyistä ko. osion artisteista. Kauniiksi lopuksi Pajuniemi listaa parilla rivillä yli 300 aikaisempiin kategorioihin kuulumatonta yhtyettä. Siinä sitä riittää perehdyttävää.

Pajuniemi esittelee kunakin ajanjaksona tai maassa ilmestyneet merkittävimmät albumit, monilta artisteilta löytyy kirjasta useampi teos. Samalla kirjoittaja tiivistää yhtyeitten ja yksittäisten artistien historian, musiikillisen suuntautumisen, henkilövaihdokset ja käännekohdat. Noin sivun mittaisten artikkeleiden tekstisisältö tasapainottelee faktojen ja musiikillisen punninnan välillä – onko nippelitietoa liikaa, riippuu täysin lukijan kiinnostuksen asteesta. Ymmärrän tiivistämisen tuskan! Koska tavoitteena lienee olla kaiken kattava käsikirja – ei historiikki, eikä toisaalta diskografiakaan, ratkaisu on ymmärrettävä. Se tuo tosin mukanaan haasteita.

Käsittelytavasta johtuen asiaan perehtymättömän voi olla hankala hahmottaa pitemmän uran tehneen artistin kaarta, kun julkaisut on ripoteltu julkaisuajankohdittain. Joistakin levy- ja artistivalinnoista voi olla montaa mieltä. Pajuniemi perustelee esimerkiksi Fairport Conventionin ”Liege & Lief” -klassikon mukana oloa folk-proge-termillä ja albumin pioneeristatuksella. Aloittelevaa harrastajaa saattaa myös hämätä, että kaikki albumit on esitelty samanarvoisina. Esimerkiksi Yes ja ”Close to the Edge” saa yhtäläisen käsittelyn kuin Fruupp ja ”Modern Masquarades”. Näin toki vältetään yksittäisten teosten arvottaminen ja kaikenlaiset arvoasteikot, ne kun ovat monesti makuasioita. Ehkä jonkinlainen ”Aloita näistä”- tai ”Tunnustetut klassikot” -lista olisi kuitenkin ollut paikallaan? Enkä nyt tarkoita, että en arvostaisi Fruupp-yhtyettä.

Pajuniemen kunniaksi on laskettava, että hän on pyrkinyt käsittelemään tasapuolisesti niin vanhan mantereen kuin Pohjois-Amerikankin hyvin erityyppisessä maaperässä kasvaneita artisteja. Henkilökohtaisesti en nimittäin juurikaan perusta lähes poikkeuksetta AOR-junan kyytiin ainakin uransa jossain vaiheessa hypänneistä Yhdysvaltalais-yhtyeistä. Tietty niillekin löytyy arvostajansa ja kuuntelijansa, usein vielä miljuunittain. Tuolle maalle ominaiset fuusio-bändit ovatkin sitten asia erikseen, ja tämän kirjan ulkopuolella.

Pajuniemen teksti on sujuvaa ja elävää, mielipidettä ja perustelua löytyy riittävässä määrin. Tieteellinen tutkimus tämä ei ole, vaan intohimoisesti asiaansa paneutuneen ja siihen syvällisen suhteen luoneen harrastajan suurtyö. Suosittelen myös saman kaverin ”Prog Finlandia”-kirjaa.

Progressiiviseen rockiin perehtymättömälle teos antaa erinomaisen kattavan kuvan tyylistä, sen kehityksestä, keskeisistä tekijöistä ja heidän musiikillisesta panoksestaan sekä ennen kaikkea teoksista eli levyistä. Syvemmälle aiheeseen sukeltaneelle ”Aamunkoiton portit” toimii hyvänä tarkistuslistana: jos kerran pidän sinfoniseen progeen kallellaan olevasta yhtyeestä X, Y saattaisi myös pudota.

Pekka