Retrokki kuuntelee: Monica Zetterlund ”Det finns dagar”, 1997

Rauhallinen, hieman haikea, ison orkesterin säestämä naapurimaan laulajalegendan loppukauden albumi – äänessä melankoliaa, käheyttäkin. Monica Zetterlund laulaa lähellä, osin kuiskaten: elämä täynnä kokemuksia, voittoja ja pettymyksiäkin, palo on hiipunut hehkuksi.

Kappaleet on sanoittanut ja pääosin säveltänytkin pianisti Jan Sigurd. Sooloja puhaltaa Zetterlundin pitkäaikainen kapellimestari ja säestäjä Ulf Andersson, jonka Zetterlund nimeää omaksi Stan Getzikseen. Sigurdin sävellyksissä on periruotsalaista helppoutta ja keveyttä – ska vi valsa! Lainaa on ainoastaan ”Måne över Stureplan” eli Stingin ”Moon over Bourbon Street”. Tyylillisesti ja kattaukseltaan albumi on lähellä jo vuonna 1962 tehtyä ”Ahh! Monica!” -tallennetta, tuolloin orkesteria johti Georg Riedel.

Aika ja välillä kovakin elämä ovat kuitenkin kuluttaneet Zetterlundin ääntä: tuolloinen kirkas ja keuliva, hivenen kouliutumatonkin laulu on vuosikymmenten kuluessa taittunut, ääni madaltunut. Enää ei ole tarvetta yrittää enemmän mihin rahkeet riittävät.

Nimikappale on haitareineen kesäaamuinen: omenapuut kukkivat, ruoho on vielä vaaleaa, matalan pensasaidan takana lepäävän punaisen mökin lipputangossa liehuu sinikeltainen lippu. ”Sista gången du var med” pakahduttava bossanova, Zetterlundin äänessä hengästynyttä kiihkoa kuin kaksi kerrosta rappusia kiiruhtaneella. Tämän ruotsalaiset kyllä osaavat!

Tietty tässä on häivähdys Zetterlundin hohdokkainta, Bill Evansin kanssa tehtyä musiikkia, mutta siinä missä ”Waltz for Debby” oli pelotonta ja uhkarohkeaakin omien rajojen kokeilua, siinä esimerkiksi ”Vindarnas torg” uskaltaa olla hauras ja säröinen – vahvuus sekin. Sigurdin sanoitukset ovat pieniä tarinoita, välillä hulvattoman hauskoja, toisaalla vertauskuvia elämän pienistä hetkistä (”När fick den vatten sist” ja komeasti Anderssonin soolojen vauhdittama, keinuva ”Mannen från igår”). Hauskuuttajan roolihan tuli tutuksi jo periruotsalaisten Hasse & Tage -revyitten myötä, ehkä taloudellisesta pakosta.

Omimmillaan Zetterlund on kuitenkin jazz-laulelmien tulkkina.

Kolme vuotta tästä eteenpäin Zetterlund laulaa vielä ”Bill Remembered – A Tribute to Bill Evans” -albumin (2000). Laulajattaren uran alusta ja alkuajoista kertoo mainio Monica Z -elokuva, hieno ajankuva ja häilyvän sekä määrätietoisen ihmisen kuvaus. Zetterlundin ura ja elämä päättyivät traagisesti vuonna 2005.

Pekka

Monica Zetterlund: Det finns dagar (RCA 74321 47174 2, 1997)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Doghouse Band ”Lollipop River”, 2018

Jos vallattavana ei ole maailmaa, vaan tapanilalainen baariyleisö, Doghouse Band pärjää vallan mainiosti, suorastaan erinomaisesti. Bändin musiikki on sopivan rentoa ja monipuolista countryhenkisestä avauksesta (”A Dance Inside the Horse’s Eye”) iloiseen ”Northern Guy” -ralliin, joka voisi vauhdittaa margaritoja Jimmy Buffettin nimikkokuppilassa. Nimikappaleessa on rutkasti Creedencen henkeä ja vertakin (”Green River”).

Sitten on maailman valloitukseen tähtäävä ”Spitting in the Wind” – ajattomasti ja ylpeästi leijuva Psychedelic Furs -henkinen eepos. ”Starfish” leikittelee David Bowien maneereilla ja musiikillisella keinovalikoimalla. Kuinka ne uskaltavat tarttua tuollaiseen ikoniin, voisi joku kysyä.

No, albumin primus motorilla, kitaristi ja säveltäjä Puka Oinosella on jakaa ansaittuja meriittejä muillekin, Nights of Iguana tämän levyn kohdalla osuvimpana saavutuksena. Jari Isokallio (basso) sekä Ville Raasakka (rummut) takaavat tymäkän ja horjumattoman rytmin. Laulaja Graveyard Virtasen vokaalit jakavat varmasti mielipiteitä, Virtanen kuuluu ylhäisine ja jylhine puhelauluineen Lou Reed– ja Nick Cave -koulukuntaan. Reedin vokaalien välinpitämättömyys ja arroganssi korvautuvat Virtasen tapauksessa kuitenkin häivähdyksellä huumoria – toimii varmasti paremmin keikkakontaktissa.

Toki Doghouse Bandiltä löytyy ihan oma, tunnistettava äänensä, joka vörkkii suoraviivaisella tavallaan – tai kyllähän Oinosen instrumenttivalikoimaan kuuluvat myös eksoottisemmatkin kielisoittimet, albumilla tosin taustaroolissa. Kuvittelisin, että lavalla poppoo – johon taitaa jollain kierolla logiikalla liittyä myös Delay Kolanen – keittää mehevän ja monipuolisen rock-sopan. Ja niin, tämä on vinyyli!

Pekka

PS. Ruksasin tuolta avainsanoista myös psykedelian ja acid rockin, sillä selkäytimessä kutittaa Roky Erickson.

Doghouse Band: Lollipop River (PUULP 002, 2018)

Retrokki kuuntelee: Focus ”Hocus Pocus Box”, 2017

12 cd-levyä ja bonuksena vielä best of, hollantilaisen Focus-bändin koko ura – toki ilman jäsenten runsaita soololevytyksiä. Onhan tässä siltikin kuuntelemista, mutta huippumiellyttävää sellaista! Hitit ”House of the King”, ”Hocus Pocus” ja ”Sylvia” raapaisevat vain pintaa, sillä kitaristi Jan Akkerman ja etenkin kosketinsoittaja-huilisti ja satunnainen jodlaaja Thijs van Leer ovat tuottaneet läjäpäin korkeatasoista, pääosin instrumentaalista rockia ja jazz-rockia – tai rock-jazzia, ehkä mieluummin niin päin. Komeita riffejä, välillä teräviä, toisaalla herkkiä kitaralinjoja ja huilusooloja, välillä tiukkaakin tiukempaa revittelyä.

Kuten lähes kaikkia kahden musiikillisesti vahvan persoonan luotsaamia kokoonpanoja, myös Focusta riivasivat Akkermanin ja van Leerin erilaisista taustoista ja luonteista juontuvat kipinöinnit: Akkerman äkkipikainen katujen kasvatti, van Leer klassisesti koulutettu jazz-friikki. Kipinöinti tuotti myös säkenöiviä tuloksia, nuo hittisinglet ovat vain jäävuoren huippu. Noiden Focuksen kultaisten vuosien aikana rumpalit vaihtuvat lähinnä Akkermanin mielenliikkeiden mukaan: hänen Brainbox-tuttunsa Pierre van der Linden korvaa ensin Hans Cleuverin, van der Linden tekee puolestaan tilaa britti Colin Allenille ja edelleen jenkkiläiselle studiomuusikko David Kemperille.

Kakkoskiekko ”Moving Waves” (1971), osin ”Focus 3” (1972) sekä ”Hamburger Concerto” (1974) ja myös “Mother Focus” (1975) toimivat hienosti kokonaisuuksina. Biiseissä on terää, vaihtelevuutta, tyhjäkäyntiä ei juurikaan. “Mother Focus” on tosin hyvin erityyppinen albumi kuin raskaammin rockaavat edeltäjänsä: se äänitettiin jenkeissä, silloinen basisti Bert Ruiter työsti ison osan sävellyksistä Akkermanin ja van Leerin uupuessa kiertuetaakan alla. Leppeää ja huiman melodista jazz-rockia, nyt näin päin – biisit leijuvat ja keinuvat kesätuulessa tai vaikkapa Kirjurinluodon koivujen katveessa.

”Focus Con Proby” (1977) on varsinainen outolintu Focuksen tuotannossa. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen uudeksi kitaristiksi saapuvat Eef Albers ja Philip Catherine, rumpaliksi mm. Montrose-yhtyeessä paukutellut Steve Smith. Vielä kaivataan nokkamiestä, katseenvangitsijaa – sellainen oli nyt soolouraansa aloitteleva kitarasankari Akkerman. Managerin älynväläyksestä mukaan kysytään amerikkalaista, uransa loppumetrejä Elvis-musikaalissa raahustavaa P.J.Probya. Kaukana takana ovat teinihysterian päivät. Proby ei tainnut tietää mihin lauluäänensä vuokrasi, mutta suoriutuu kunnialla viidestä laulamastaan biisistä. ”Outoa underground jazzia”, totesi Proby Focuksen musiikista. Tähdet taisivat levyn äänityksen aikaan muodostaa otollisen kuvion, sillä kinkystä ennakkoasetelmasta huolimatta albumi toimii omalla kierolla tavallaan. Tähän päättyikin Focuksen taru vuosikausiksi.

van Leerin ja Akkermanin viimeinen yhteinen taistelu koitti 1983, kun julkaistiin ”Jan Akkerman & Thijs van Leer – Focus”. Tämän jälkeen yhtyeen lipunkantajana jatkoi yksin van Leer, tosin Pierre van der Linden teki paluun kahdelle viimeisimmälle levylle (”Focus 9”, 2006 ja ”Focus X”, 2012), ja on mukana nykyisessäkin kokoonpanossa. Mukavaa kuultavaa nuokin, itselleni tulee vahva mielleyhtymä Elonkorjuun myöhäisempiin koitoksiin. Mikä terässä on menetetty, se on melodisuudessa korvattu.

Nettisivujensa mukaan (www.focustheband.com) Focuksen tämänhetkinen inkarnaatio äänittää tai on jo äänittänyt albumin numero 11, kiertue juhlii tuota kiekkoa. Eipä näytä ulottuvan tähän maahan asti. Sääli, sillä Thijs van Leer, Pierre van der Linden, kitaristi Menno Gootjes ja basisti Udo Pannekeet kohtelevat Focuksen perintöä kunniakkaasti.

Seuraavaksi työn alle Jan Akkermanin vastaava musiikillinen elämäkerta, 26 levyä…

Pekka

Focus: Hocus Pocus Box (Red Bullet RB 66.307, 2017)

Retrokki kuuntelee: Alf Forsman, Tapani Varis & Eero Savela ”Atmosfärg”, 2018

Kuten alaotsikkonsa ”Live & instant at Maunula-talo, Helsinki” kertoo, elävänä äänitettyä, improvisoitua trio-musisointia. Alf Forsman (rummut) on tuttu nimi jo vuosikymmenten takaa, tälle kuuntelijalle tutumpi kuitenkin rock-ympyröistä. Tapani Varis (kontrabasso) näyttää soittavan parissakin kokoonpanossa, Them Bird Things on tainnut tulla jossain nähdyksikin. Eero Savelan (trumpetti) meriitteihin lukeutuvat ainakin Soul Captain Band ja Bad Ass Brass Band. Savelalta ja Affelta on julkaistu aiemmin duo-kiekko ”Affe ja Eero”, nauhoitettu samalla vapaan improvisaation periaatteella: kun mieli vapautuu, musiikki lentää – tai jotain.

Hälyä tai itsetarkoituksellista mekkalointia tämä ei ole. Vaikka tunnistettavia ja seurattavia melodioita kartetaankin, muutaman riffinpoikasen löydän ja niitä seuraan. Valtaosa solistisista osuuksista lankeaa trumpetille, vaikka olen käsittävinäni, että rummut ja kontrabasso vetävät yhtä lailla omia latujaan. Trumpetti nyt vaan on melodiasoitin muutenkin – ja äänekäs. Biisejä eli improvisaatioita on kahdeksan, kullakin omanlaisensa ilme. Tuon ilmeikkyyden ja erilaisten vivahteiden ansiosta levyä jaksaa kuunnella. Savelan soitossa on herkkyyttä, Forsman jumittaa ja värittää, Varis piirtää pitempiä kaaria. Rauhallisemmissa käänteissä lähestytään new age -meininkiä.

Siinä missä soittajat ovat antautuneet musiikin ja aistien vietäviksi, kuuntelijalle suosittelen samaa.

Pekka

Alf Forsman, Tapani Varis & Eero Savela: Atmosfärg (Art First Records AF049, 2018)

Retrokki kuuntelee: Esa Kotilainen ”Jäänalainen II”, 2018

”Ostinpa kerran pari hydrofonia”, lukee levyn kannessa varmaankin sähköisten koskettimien pioneerin Esa Kotilaisen lausumana. ”Hydrofoni on vedenalainen mikrofoni, jota voi käyttää esimerkiksi kaikuluotauksessa tai delfiinien tutkimuksessa.” lukee puolestaan Wikipediassa. Yksi plus yksi = nauhoitettua jään ja veden ääntä, terästyksenä Minimoog, Memorymoog, ARP 2600 ja Memotron.

Jään ääni – millaista se on? Jäätyneellä järvellä kävelyistä muistan kovat pamahdukset jäätymisen edetessä syvemmälle, vai johtuivatko teräksiset kumahdukset railojen aukeamisesta, tiedä häntä. Jää lienee muuten äänetöntä.

Levyn alussa kauhotaan sohjoa, ja lasketaan hydrofoni jääkannen alle. Kotilaisen suorittamien jäänalaisten äänitysten perusteella jäänalainen vesi humisee, virtaa, solahtelee, huljuu, napsuu, korahtelee, pisaroi – veden äänet inspiroivat Kotilaisen koskettimia. Tuloksena on kauniita, välillä koleita äänimattoja, joita veden efektit värittävät. Tai oikeastaan pitäisi käyttää singulaaria, kun kyseessä on yksi runsaan 36 minuutin teos. Melodioita tai tunnistettavia teemoja teoksessa ei ole, musiikki soljuu luonnollisesti, etsii ja tarkkailee, tunnelmoi.

Ensi alkuun pähkäilin, että taitaa olla liian hienoviritteistä ja keskittymistä vaativaa: ”Ai tuo kohahdus ei tullutkaan levyltä, vaan ohiajavasta autosta!” Mitä useammin olen kuitenkin levyä kuunnellut, sitä syvemmälle olen uponnut veden sinertävään hämärään – joskus jopa pelottavan syvään. Aikamoinen sukellus, joka kyllä edellyttää rauhallista tilaa ja tunnelmaa, yhtäjaksoista kuuntelua, mieluusti myös kuulokkeita. ”Ajatuslapsen” henki elää.

Sitä vaan ihmettelen, että kannessa lukee myös ”No computers were used in this production”. Vilahtiko tuossa muuten uninen talvihauki?

Pekka

Esa Kotilainen: Jäänalainen II (Presence Records PRECD066, 2018)

PS. ”Jäänalainen”-biisi – olkoon sitten vaikka ykkösosa – löytyy Kotilaisen ”Ulappa”-albumilta

Retrokki kuuntelee: Rack Doll ”Rowling And Bowling”, 2018

Ei suomalaisten kyltymättömästä perusrockin himosta pääse mihinkään, siitä on osoituksena tämäkin Rack Doll -yhtyeen toinen kiekko. Eihän se Hurriganesista alkanut, mutta Remu kumppaneineen sytytti sammumattoman liekin. Huomaan sen myös levymessujen myyntitiskillä: kaikki vähänkään perusmuotoiseen, suoraviivaiseen rock’n’rolliin kallellaan oleva revitään käsistä, myös ulkomainen vastaava.

Tälläkään levyllä ei himmailla, vaan laulaja Minna Ora, kitaristi Kari ”Gari” Ora, basisti Johnny Rocco ja rumpali Kai Schneider paahtavat tiukkaa putkea alusta loppuun. ”Bitch Kitty” basisti Roccon laulamana antaa hengähdystauon, rauha Cisse Häkkisen sielulle. Lainat, mm. John Fogertyn ”It Came Out of the Sky”, ”Red Hot Mama”, mm. Spencer Davis Groupin mukailema traditionaali “This Hammer” sekä “Price of Love” – tästähän löytyy kymmenittäin jos ei sadoittain tulkintoja, tällä levyllä biisin tekijätietoihin on Everlyn veljesten lisäksi merkitty myös C.Häkkinen – kuulostavat Rack Doll -repertuaarin luontevilta osilta. ”Burn” hipoo hevanderia, hitaasti kasvava ”Start All Over Again” päättää kiekon kohtalokkaasti.

Omista biiseistä ”Down Down” sujahtaa samaan klassikkokastiin. Olisiko omaa tuotantoa ollut enemmänkin?

Etukäteen arvelutti hiukan esmes ”It Came Out of the Skyn” versioiminen – sehän on varsin reipastahtinen ralli, myös laulun osalta. Kuinka Minna Oralta tässä tempossa taittuisivat englanninkieliset lyriikat? Totean ilolla, että hyvin pyyhkii! Kiihkeän laulun lisäksi kohokohtia ovat Kari Oran ilmeikäs, taitava ja terävä kitarointi sekä kertakaikkisen tukeva rytmi. Esimerkiksi ”This Hammerin” kitarataiturointi on soundia myöten tyylipuhdasta Albertia – loistava! ”Down Down” -biisissä slidea pistäytyy liu’uttamassa Tatu Mannberg.

Kyllä Rack Doll tämän näytön perusteella kuuluu kastin terävimpään kärkeen, keikalla varmasti kuumottaa.

Pekka

Rack Doll: Rowling And Bowling (RDCD002, 2018)

Retrokki kuuntelee: Artsi ”Artsi”, 2018


”Terveiset Kalliosta”, toivottaa saatekortissa levytuttumme jo usean vuoden takaa, Ville Vokkolainen, tällä levyllä roolinsa on näköjään ”macintoshisti”. Ja pääosan esittäjä, kannen nahkakotsainen katujen sankari Artsi, hän vastaa teksteistä – ja räpätyksestä, huomaan myöhemmin.

Vihaista sylkyä epäsäännöllisestä ja huonosti palkatusta vuokratyöstä (”Kympillä”). Ärtynyttä kohkausta omia etujaan ja palkankorotuksia ajavista ministereistä ja kansanedustajista (”Liksaa”). Kyytiä saavat myös kanakebabrulla, kanssamatkustajat, lohjennut hammas, vakuutukset, turismi ja turret, huono- ja hyväosaisuus (”Hygge hygge”) – tuulisilla kaduilla ja kalvakoissa huoneistoissa kajastaa kylmä sinertävä valo, elämä on jatkuvaa taistelua. Välillä ankean tekninen, jossain karnevalistinen musiikki uhkaa pukata sanoman uskottavuuden tuolle puolen. Ollaanko oikeasti vihaisia, vai pitääkö hymyillä vinosti?

”Liikaa rahaa” on ainoa, jossa on jotain kertosäkeeksi tunnistettavaa. Se on myös biiseistä vauhdikkain, Vokkolaisen macintosh säksättää. Artsin teksteissä ei sen kummemmin riimitellä, vaan mies paahtaa kiihtyneellä puheenparrella tärkeäksi kokemiaan epäkohtia sekä huomioita jokapäiväisestä, harmaasta arjesta. Ivallinen ”Onneksi olkoon” sopii näin koulujen päättäjäisaikaan vaikka nyt taidetaankin onnitella tavallisen elämän sankareita, Vokkolainen päräyttää fanfaarin.

Tämän päivän Irwin Goodman, tämän päivän aiheista, tämän päivän keinoilla. Tämän päivän kansan musiikkia?

Pekka

Artsi: Artsi (Art First AF048, 2018)