• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 138 999 hits

”Ram” ja ”Ram On”

Makaan selälläni olohuoneen lattialla, ulkona sateinen lauantai-iltapäivä hämärtyy. On 21.10.1972, olen juuri palannut levynostoretkeltä Kavalkadista, Hietalahden kupeesta.

Kavalkad oli luonteva kohde, sillä vaikka vinyylejä oli maltillisesti, ne oli myös maltillisesti hinnoiteltu. Putiikki tosin oli hieman epämääräinen miestenlehtineen ja savukkeineen, mutta karun ulkomuodon omaava myyjä ystävällinen. Lisäksi lapsuudenystäväni, jonka myötä levy- ja musiikkiharrastus kehittyi ja syveni, asui kulman takana Kalevankadulla. Muistan kävelyn Eerikinkatua pitkin Fredalle, josta trolleybussilla kotiin Meilahteen. Pysäkki taisi olla Aron Soittimen kohdalla – tuolta olin jokin aika sitten ostanut halvan akustisen kitaran.

Perusstereoista – Salora-viritinvahvistin, kirjahyllykaiuttimet ja Lenco L75 – vyöryy – niin kovaa kuin nyt vanhassa kerrostalossa kehtaa vyöryttää – Paul ja Linda McCartneyn ”Ram”.

Samalta reissulta hyllyyn päätyivät Cat Stevensin ”Mona Bone Jakon” ja Rolling Stonesien ”Sticky Fingers”, molemmat ahkerasti pyöritettyjä, varsinkin jälkimmäinen – biisien käänteet sekä soolojen yksityiskohdat ja sävyt muistuvat edelleen. Kesätöillä – ja parina jouluna jouluapulaisena – ansaitut markat kuluivat viimeisiä pennejä myöten levyihin ja musiikkilehtiin.

Nyt soi kuitenkin ”Ram”.

Ystäväni oli vannoutuneena Beatles-fanina hankkinut tuoreeltaan McCartneyn ensimmäisen soololevyn sekä Wingsien ”Wild Life” -kiekon, nauhoittanut pienellä kelamankallaan kopiot. Simppeliä, pingoittelematonta, löysin rantein ja ehkä virneessäkin mutta aina ehdottoman melodiantajun johdattelemaa.

”Ram” oli vielä kuulematta, vaikka ennen Wings-aikaa olikin ilmestynyt, joten Kavalkad-ostos heti Lencon työstettäväksi. Millainen runsaudensarvi! Kuinka armottoman hienoja ja monipuolisia biisejä! Miten monia tyylejä! Niitä tuotannon yksityiskohtia, jotka ovat kymmenien, jos ei peräti satojen kuuntelukertojen myötä iskostuneet alitajuntaan!

Kuuntelinkohan jo tuolloin useamman kerran peräjälkeen ”Uncle Albert/Admiral Halsey”-sikermän – vai lauluaihioiden yhdistelmäkö tuo on? Kappale toisensa jälkeen yllätti, hämmästytti, ihastutti, asettui elämää ylläpitäväksi elementiksi teini-ikäisen verenkierrossa. McCartneyn sävelkynä kulki raikkaasti ja reippaasti, biisit soljuivat luontevasti, aivan kuin itsestään: lähde tuntui pohjattomalta.

Hämärä olohuone, Saloran hieman utuisesti toistama ”Ram”, Paul ja Linda McCartneyn luomisen ilossa synnyttämä teos – kuuntelurupeamasta muodostui yksi elämän tärkeistä hetkistä.

Tuosta on kohta puoli vuosisataa, levyn ilmestymisestä hieman ylikin.

”Ram On”. Mikäs tuo sitten on, mietin, kun näin mainoksen netin syövereissä? ”The 50th Anniversary Tribute to Paul & Linda McCartney’s Ram” lukee kannessa. Alkuperäisellä ”Ram”-levyllä rummuttanut Denny Seiwell jollain lailla mukana. Tilaukseen!

Hieman hämmentää, kun solistien joukosta tunnistan vain muutaman nimen: Pat Sansone, Carrie Wilson, Eric Dover – muut tuntemattomia, mutta aikaa seuraaville varmasti tuttuja. Ei kai biiseistä ole väännetty itsetarkoituksellisen erikoisia? Teknoa? Rappia? Ei kai, kun toisena tuottajana on Denny Seiwell ja hankkeen pääasiallisena puuhamiehenä Fernando Perdomo, Beatles-entusiasti, kitaristi. Näyttää soittajissa vanhaa kaartia edustavan vielä Dave Spinozza, Marvin Stamm, Davey Johnstone, Will Lee ja Joey Santiago, muitakin muusikoita kymmeniä. Etsin ja löydän vielä Darian Sahanajan nimen: mies, jota voimme kiittää Beach Boysien ”Smilen” elvyttämisestä, muun muassa.

Levy soittimeen, ja helpotuksen huokaus. Tältä ”Too Many People” kuulosti silloinkin, Denny Seiwell nytkin rummuisssa, Perdomon kitara muistuttaa fraasi fraasilta alkuperäistä. Vaikka biisien sovitukset ja pääosin toteutuksetkin toistuvat alkuperäisten kaltaisina, tämä ei kuitenkaan ole yksi-yhteen harjoitus. Laulajilla on edelleen omat äänensä, vaikka esimerkiksi ”Ram On” ja Pat Sansone kuulostavat erehdyttävästi alkuperäiseltä. Silti kuuntelen mieluummin loisteliasta esikuvaa kunnioittavaa albumia kuin väkisin muuksi vängättyä tribuuttia. Sellaista, jossa alkuperäinen saa väistyä tributoijansa tai tribuuttituottajan kunnianhimon tieltä.

”Uncle Albert/Admiral Halsey” on edelleen mahtipontinen ja siksi mahtava. Marvin Stamm soittaa flyygelitorven kuten alkuperäisessäkin. Brittiaksenteissa Paul ja Linda ovat toki edelleen ylivoimaisia. ”Heart of the Country”, ”Monkberry Moon Delight”, “Long Haired Lady”, ”Backseat of My Car” – eipä näitä biiseinä voi moittia, ei! Ekstraa ovat alkuperäiselle uskollinen singlebiisi ”Another Day” sekä jo originaalina puolihuolimattoman tuntuinen heittopala ”Oh Woman Oh Why”.

Hieno ja kunnioittava kunnianosoitus yhdelle Paul McCartneyn täydellisimmistä albumeista. Ei kuitenkaan kannata kysyä, kuuntelenko mieluummin innoittajaa vai sille intomielellä toteutettua tribuuttia.

Ed Harcourt ”monochrome to colour”, 2020

Hänen levynsä olen poiminut talteen aina, kun niitä on vastaan tullut – varta vasten en ole yhtäkään tilannut. Nyt taidan pistää tilaten, sillä hyllystä näyttää puuttuvan muutama. Tilauksen syy? Tämä aivan loistelias, pääosin instrumentaalinen tunnelmakuva.

Musiikki sopisi ehkä paremmin kalvakkaaseen syksyyn kuin syvänvihreänä sykkivään sydänkesään. Tässäkin hetkessä ”monochrome to colour” soi kuitenkin välillä uhkaavan tummanpuhuvana, toisaalla pakahduttavan pastoraalisena, aina äärimmäisen melodisena. Pääasiallisena melodiasoittimena on Harcourtin piano, vaimonsa Gita Langley soittaa viulua, Amy Langley – sukua varmaankin – selloa, Cliver Deamer rumpuja. Ihmisääntäkin kuuluu, sanatonta sellaista, äänessä Harcourt ja vaimonsa.

Muistelen – turvautumatta tarkistuskuunteluun – Harcourtin aloittaneen uransa 2000-luvun alun kokeilevaankin indieskeneen kallellaan olevana lauluntekijänä. Vaikuttajikseen mies on itse julkituonut nimiä kuten Nick Cave, Jeff Buckley ja Tom Waits. Kaikki vahvasti persoonallisia ja oman tunnistettavan polkunsa luoneita muusikoita. Kaikilla myös selkeä kehityskaari – Buckleylla tunnetusta syystä lyhyt.

Hämäriä muistikuvia huolimattomasti kuunnelluista aikaisemmista levyistään: häröä ja kokeellisuutta, hienojen melodioiden itsetarkoituksellistakin sabotointia – ja toisaalla taas henkeäsalpaavaa herkkyyttä. Hyvin visuaalista musiikkia. Ilmankos mies on tarttunut myös soundtrack-pensseliin.

Olisiko Harcourt tällä levyllä saavuttanut yhden kulminaatiopisteen? Lauluntekijästä täysiveriseksi musiikintekijäksi? ”monochrome to colour” – pienillä kirjaimilla kumman hepun tapaan: ei enää tarvetta turvautua efektikirjastoon, musiikki riittää.

Ed Harcourt: monochrome to colour (The Point of Departure Recording Company PODP148CD, 2020)

Mitä olen kuunnellut

Monestakin syystä samat levyt – ja yksittäiset laulutkin – ovat viimeisten kuukausien aikana soineet toistuvasti. Ulkopuolinen sivustakuuntelija voisi, syytä tietämättä, todeta, että taasko tuota samaa. Mieli on ihmeellinen: toisto rauhoittaa, varsinkin silloin, kun lauluntekijä tai muusikko on kuuntelijan mielestä tavoittanut jotain syvempää. Tai vain lohduttavan fraasin tai värisyttävän harmonian. Se sykähdyttää, vie syvemmälle ja kouraisee kipeästi tai tasoittaa kuplivaa mieltä.

Arvostan arvion vuoksi lähetettyjä kiekkoja. Tähän hetkeen, näihin aikoihin, olen kuitenkin turvautunut osin läpituttuihin, osin hyviksi mielikuvittelemiini levyihin ja artisteihin. Perehtyminen uuteen, keskittynyt kuuntelu, aivojumppa, on ollut ylivoimaista.

Eniten on soinut Matti Johannes Koivu, ja hänen samanniminen albuminsa vuodelta 2013. Kun olen klikannut käyntiin avausbiisin ”Aulanko”, olen siirtynyt vanhojen puiden, jyrkkien kallioiden ja hämyisen metsän siimekseen. Leijun kirpeän nostalgisessa mutta toivon kipinän sytyttävässä ja itsetuntoa lujittavassa alakulossa. Akustisten kitaroiden harmoniat, Koivun äärimelodinen laulu, tunnelmia rytmittävä piano, sähkökitaran harkitut soinnut, lauluharmoniat – joinain iltoina ”Aulanko” soi kuuntelurupeaman päätteeksi, syvän huokauksen saattelemana.

En ole lapsuuden kesäisen autoretken jälkeen käynyt Aulangolla. Muistelen siellä olleen näkötornin?

Myös muut Matti Johannes Koivun levyt ovat tulleet läpikotaisin tutuiksi. Niinpä uskallan väittää, että Koivu on yksi näiden vuosikymmenten parhaita lauluntekijöitä. Laatu on tasaista, biiseissään on koskettavuutta, tunnistettavia tunteita, osuvasti tekstitettyjä arkisia, tunnistettavia tapahtumia. Pieniin tilanteisiin on ladattu isoa symboliikkaa. Lapsuuden ja nuoruuden kirpeää nostalgiaa ja isänmaallisuuttakin – kotimaa- ja kotiseuturakkaus-merkityksessä. Maasta olemme tulleet jne. Huikeita levyjä.

Autossa on soinut mm. Esa Kaartamon ”Näillä main”, Even & Ossin ”Yksi niistä”, Teija Nikun ”Memento”, Charles Lloydin ”Tone Poem”, David Bowien ”Metropolis”, Time Travellerin trilogian viimeinen osa, monen arvostelijan mielestä sen kruunaava ”Chapters V & VI”, The Explorers Clubin samanniminen levy – sekä Ilkka Koivulan ”Wichita LM”, pari Ben Granfeltin kiekkoa, Neil Youngin arkistolivet… Sekalaista seurakuntaa, myönnän. Nämä siis ovat seuloutuneet vähintäänkin kymmenkertaisesta määrästä ”Myyntiin”-nimiseen laatikkoon joutuneista. Joihinkin vain takertuu, niitä hellii kuuntelemalla ja ne hellivät kuuntelijaa. Viimeisin sellainen on Iron & Winen ”The Shepherd’s Dog”, edellinen oli Coste Apetrean ”Surprisingly Heavy”.

Kaikki soittimeen jumittuneet levyt eivät todellakaan ole täydellisiä, eivät suinkaan. Otetaan esimerkiksi Ilkka Koivula, tunnetumpi näyttelijänä. Äänessään on rosoisuutta ja kulmikkuutta, pateettisuuttakin – luonnetta. Karun tyylinsä puolesta kuuluu Topi Sorsakoski -kategoriaan, taustalla ei kuitenkaan Agentsia (isot propsit kitaristi Vesa Anttilalle, maukasta ja taidokasta!). Tarkoittaa, että lauluun kiinnittää tavallistakin enemmän huomiota. Riittääkö? Kestääkö? Pysyykö vire? Pahimman kuuntelujännityksen kaikottua: tämä toimii! Biisit hyvinkin tuttuja (”Tie jatkuu äärettömiin”, ”Muisto vain jää”, ”On hetki”…), hyvällä maulla valittuja. Äärimmäisen suomalainen.

”New Maps of Hell” – viiden biisin, neljänkymmenenviiden kierroksen samannimisen kokoonpanon maksi pakotti vinyylin ääreen. Käsitin jostain, että tämä on ollut tekeillä, vireillä ja keskeneräisenä jo jonkin aikaa ja nyt viimein saatu valmiiksi. Laulussa Hannu Leidén, rummuissa Jussi Lampi, kitaroissa Toni Laine, bassossa Ezzo Andersson, koskettimissa Teijo Tikkanen. Raskastahan tämä on, eikä sellaisena helli eläkeläiskuuntelijan korvia, kun vaatii volyymia. Mutta: raskaskin voi olla raskasta monella tavalla. ”New Maps of Hell” käyttää melodisen raskauden viittaa. Ehkä tekijät ovat eri mieltä, ja mieltävät tehneensä puhdasta raskautta. Tämä kuuntelija – hieman itsepetoksellisesti – kääntää korviaan niin, että mieltää levyn raskaaksi powerpoppaukseksi. Blue Ash ehkä?

Keravan Levyikkunasta ostin käytettynä The James Taylor Quartetin kokoelman ”Hammond-ology”. Tätä taidettiin aikoinaan kutsua acid-jazziksi? Nimikkeillä ei väliä: menevää, adrenaliinipitoista urkusvengiä, muutamia vierailevia vokalisteja, mainio versio ”Whole Lotta Love” -ikihongasta. 60-luvulla vastaavaa urkuvetoista svengiä tarjosi The Peddlers -trio – kannattaa poimia vinyylit matkaan, jos jostain putkahtelee. Hyvä cd-muotoinen tuplakokoelmakin on olemassa.

Alelaareista olen haalinut vaikka minkä verran cd-viihdykettä, ehkäpä avaan jatkossa mielipiteitäni niistä.

Jari Loisa ”Pelkäämättä”, 2021

Mitä ihmettä, Jari Loisa! Siberiaa tämä ei ole, ei myöskään niitä sooloralleja, aikansa lapsia, vaan jotain ihan muuta.

Ilmaisin hämmennykseni artistille itselleen. Vastauksessaan aistin sisäänpäin kääntyneen hymynkareen tyyliin siitäs saitte: ”Vai olet ällistynyt 😃 😃 ! Varmaan moni muukin joka odottaa jotain Siberia/Punainen polkupyörä – tyylistä musaa 🙂”.

Inhimillistä, pienimuotoista, tarttuvaakin – lähes kokonaan itsekseen toteutettua. Pääasiallisena instrumenttina pienen barokkikokoonpanon veroiset kosketinsoittimet. Pienemmässä roolissa kitarat, basso – neljässä biisissä bassosta vastaa Jore Vaalasmaa. Ja tietysti Loisan herkistynyt laulu. Ei isoa, mahtavaa ja mahtailevaa, vaan pienimuotoista tarinankerrontaa ja kuvaelmia, pienten asioiden taidetta.

Äärimelodisia balladeja nämä ovat: herkkiä tunnelmapaloja, ei instrumentaalista nippelinappelia eikä etukenossa puhaltavaa rockmyllytystä. Sanoituksissaan Loisa on romantikko, etsimässä äärimmäistä, puhtainta kauneutta. Pysäytyskuvia, pieniä kohtauksia ja muistumia sekä kotimaassa että Kreikassa, tarkemmin Korfulla. Maailmaa ei pyritä parantamaan, sen sijaan artisti tarjoaa kuulijalle välähdyksiä tyynistä hetkistä, ylimaallisista maisemista, ikimuistoisista tapahtumista.

”Kuin ennen – Reprise” -kappaleen laulaa soinnukkaasti Pihla Soinnunmaa, mukavaa väritystä. Kahdessa viimeisessä kappaleessa väritetään lisääkin: katkelmia kaukopuheluista, instrumentaalista maalausta, äänimaisemia. Olisiko tässä potentiaalia ja suuntaakin?

Mielenkiintoista ja koukuttavaa: pienetkin tarinat voivat koskettaa isosti.

Jari Loisa: Pelkäämättä (Presence Records PRECD 090, 2021)

Creek Road Eleven ”Creek Running Again”, 2020

Kolmisen vuotta debyyttinsä jälkeen Creek Road Eleven ratsastaa jälleen. Entistä jämäkämpänä, yhtä taitavana. “Southern-spiced country rock” kuuluu edelleen yhtyeen oma määritelmä musiikilleen.

Mikä erityisesti sykähdyttää tällaista herkkää runomiestä, on moniääninen laulu – yksi countryrockille ominaisista kulmakivistä. Parhaiten tuo ilmenee loisteliaasti rullaavassa ”Night Train” -biisissä: hivelee korvia. Toki apuna on kaksi naispuolista vokalistia. ”Little Bit Faster” on puolestaan Little Feat -tyyppinen, jämäkästi jumittava rutistus. Ja kuten tuossakin yhtyeessä, iso osansa väripaletissa on koskettimilla, kilkuttavilla tai ujeltavilla. Southern rockin suoraviivaisempaa lippua tässä maassa ulkoiluttaa useampikin poppoo. Siinä joukossa Creek Road Eleven kuuluu tuon joukon tiukempaan kaartiin.

Heilutettiinpa sitten etelävaltioiden lippua myrskytuulessa tai ratsastettiin leppeiden tuulten hellimissä aavikkomaisemissa, Toni Ruuska (laulu, kitara), Jyrki Levä (kitara, laulu), Pete Christiansson (basso), Jani Miinala (rummut) sekä Petri Frestadius (koskettimet, laulu) toteuttavat biisinsä – kaikki omia, pääasiassa Toni Ruuskan kynästä – uskottavasti. Vaikka kaukana tyylien alkulähteiltä ollaankin, Creek Road Elevenin tyylipuhtaus on harvinaista. Erityisesti sliden maukkaasta ja tarkoituksenmukaisesta käytöstä iso plussa!

Pohjimmiltaan Creek Road Eleven on hyvinkin sähköinen. Esimerkiksi päätösbiisi ”Morning Sun”tiivistää tunnelmaa kierros kierrokselta, taitaisi jytistä ja vinkua keikoilla maan perusteellisesti! Muutamilla biiseillä vierailijat keventävät keitosta akustisilla soittimilla, samoin mainitut naisvokalistit (Sanna Björkman ja Susanna Hallaste).

Monipuolisuudesta ja uskottavuudesta isot hee haw -huudot siis tältä leirinuotiolta.

Creek Road Eleven: Creek Running Again (CRV002, 2020)

Ville Leppänen ja Käytetyt Miehet ”Pikainen Tusina”, 2020

Muutamistakin blues- ja rhythm&blues-kokoonpanoista tuttu kitaristi Ville Leppänen nyt omissa nimissään. Leppänen on ehkä parhaiten tunnettu Micke Björklöf & Blue Strip -yhtyeen verrattomana erilaisten kuusikielisten sielukkaana ja taitavana tyylitaiturina. Mieheltä taittuvat niin räväyttävät ränttätäntät kuin akustisemmatkin tutkielmat.

Entä omissa nimissään, laulaja-kitaristina? Sana ”boogie” vilahtaa kansissa muutamaankin otteeseen, tarkoittaneeko texas buugieta vai vaan hyvää buugieta? Ei kai kuitenkaan Järvenpään Boogie-yritysaluetta, heh?

Ensimmäisenä herättää huomiota Leppäsen reipas, rehellinen ja rento lauluääni – ripaus J.Karjalaista, hyppysellinen Tuomari Nurmiota, Pave Maijastakin, sielua ja paneutumista kuin Aki Sirkesalolla. ”Tämä ilta” voisi hyvin olla viimeksi mainitun repertuaaristakin: hitaahko, urkujen ja räväkän kitarasoolon sekä falsettiinkin ulottuvan tulkinnan klassinen soulballadi. Hieno!

Äänessään on sielua kauttaaltaan, samasta lähteestä on juotu kuin suuri suosikkini Boz Scaggs. Leppäsen laulu hallitsee levyä muutenkin, vaikka toki Käytetyt Miehetkin hoitavat tonttinsa kunnialla (Ville Leppänen, kitarat ja laulu, Pasi Ryökkynen, basso, Jan Vaaka, rummut ja perkussiot, Risto Kumpulainen, koskettimet. Taustalauluissa lisäksi Veera Railio ja Lena Lindroos.).

Biisimateriaali on monipuolista, sitä perus-boogieta ei kuulla. Esimerkiksi ”Empatiaa” on jatsahtava, 70-lukulaisesti vingahtava syntikka tuo mieleen monetkin ajan yhtyeet. ”Bensiksen Elvis” on taas puhdas rokki kilkattavine pianoineen ja napakoine kitarasooloineen. Tuolla riemuitaan gospel-hengessä, toisaalla keinutaan kevyttä reggaeta.

Täytyy myöntää, että ensi alkuun, ensi kuulemalla vierastin Leppäsen pidättelemätöntä laulutulkintaa. Jotenkin odotin, että kitaristina hän himmailisi vokaalejaan ja briljeeraisi kuusikielisten mestarina, nyt kun siihen olisi omissa nimissä rajoittamaton tilaisuus.

Kun sitten ymmärsin ja vielä myöhemmin sisäistin ”Pikaisen Tusinan” sielunmaiseman – boogien – innostuin: tässäpä mainio tulkitsija ja ratkiriemukas levy!

Ville Leppänen ja Käytetyt Miehet: Pikainen Tusina (Hokahey HHR 2005, 2020)

Ben Granfelt ”True Colours”, 2020

Jokin aika sitten Muddy Manninen, nyt Gringos Locos- ja Wishbone Ash -kitaristikollega Ben Granfelt. Levyjen samanaikainen ilmestyminen lienee sattumaa, sillä Granfelt on vuosien kuluessa julkaissut jo useammankin soolokiekon. Toisaalta sattuma antaa hyvän tilaisuuden punnita Mannisen ja Granfeltin albumeita keskenään. Kitaristeinahan kumpikin on suvereeni, Mannisella painottuu rennolla kädellä annosteltu, maukas slide, Granfelt vääntää tuhdimmalla puristuksella.

”True Colors” -kiekolla jyllää voimatrio Ben Granfelt, Masa Maijanen (basso) ja Jari Salminen (rummut ja perkussiot). Myös Miri Miettinen (rummut), Miika Aukio (koskettimet), Bryn Jones (laulu) ja Magnus Axberg (koskettimet) lyövät persoonallisen leimansa.

Voimatrio-sana tuo tietysti mieleen samalla nimikkeellä koristeltuja klassikkokokoonpanoja. Granfeltin voimatrio on monista virtuoosilippua heiluttavista trioista poiketen tasavahva: toki Granfeltin kitara saa eniten ilmatilaa, mutta yhtä tärkeää on jykevästi rullaava komppi. Soitossa on vahva ajan ja tilan tuntu – en tosin tiedä tekoprosessia eli kuinka trio veti jytävankkuriaan. Meno on joka tapauksessa elävää ja vetävää.

Jossain Muta Mannisen levyn arviossa kuvailtiin musiikkia ”70-lukulaiseksi”. Mielestäni osuva eikä millään ilveellä alentava ilmaus, joka sopii myös Granfeltin levyyn. Maailmaa ei mullisteta, mutta tuon aikakauden parhaista ja toimivimmista elementeistä rakennetaan jykevä ja jytisevä soppa – välillä loisteliasta rytkettä, tuolla Granfelt näyttää melodisissa instrumentaaleissa herkän puolensa. Ja toki kitara myös vinkuu, mutta tyylillä ja hartaudella. Kuten yhdessä albumisuosikissani ”Arms of an Angel”: rauhallinen biisi, pitkiä, Gilmourmaisesti venytettyjä kitaraääniä, Floydmaista leijuntaa parhaimmillaan.

Loppua kohti albumi nostaa tempoa ja tehoa, riffit vyöryvät, Bryn Jones puristaa hänelle ominaisella kiihkeydellä. Muskelia löytyy! Kitaramaestro yltyy makoisaan tilutteluun, ei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti. Päätöksessä rauhoitutaan öiseen hotellihuoneeseen Hampurissa, ”Late Night in Hamburg”. Runsaat kahdeksan minuuttia melodista kitaraherkkua.

”True Colors” on yksi niistä levyistä, jonka helposti lykkää soittimeen, kun kaipaa lohduttavaa kuunneltavaa – tuttua ja maistuvaa, mukana extra-annos potkua.

Ben Granfelt: True Colours (Broken Silence CD23341, 2020)

Irina Björklund & Pauanne ”Barely Ann-Mari”, 2020

Huh! Tähän en ollut varautunut. Siis siihen, että musiikki ja laulaminen olisivat Irina Björklundille näin paljon enemmän kuin ajankuluharrastus näyttelemisen rinnalla. Olin niin väärässä, että nolottaa! Toki Björklundilta on julkaistu levyjä aikaisemminkin, mutta ne ovat jääneet syystä tai toisesta tarkistamatta. Syytän sahaa, koska se ei pysty vastaamaan.

Björklund on ajankohtainen television ”Rauhantekijä”-sarjan vuoksi, siihen tämä uusi levykin viittaa. Pauanne taas on vilahdellut arvostamieni musiikinharrastajien somepostauksissa. Ensimmäistä levyään en ole kuullut, mutta tarkistettavien listalle sujahtaa. Kukka Lehto, Janne Haavisto ja Tero Pennanen vievät kansanmusiikkia uuteen, mielenkiintoiseen suuntaan: viuluun, lyömäsoittimiin ja urkuihin yhdistetään kiinnostavia elementtejä ja äänimaailmoja vähän sieltä sun täältä, kaukaa ja vielä kauempaa.

Sivuraiteella, mutta tämä levy sai kaivamaan esiin Janne Haaviston muita projekteja (The Farangs, The Shubie Brothers), Laikan jätän myöhempään ajankohtaan. Ai niin, Bablers myös – pitäisköhän etsiä vinyyli varastosta? Näkemyksellinen tekijä, Haavisto, ilman muuta!

Tällä levyllä Pauannetta vahvistavat Janne Lappalainen, Ninni Poijärvi – ja presidentti Martti Ahtisaari (Nobel-puhe vuodelta 2008). Upeita, Björklundin hillittyä, joskus kuiskailevaa mutta aina huippumelodista ja eläytyvää lauluääntä sympatiseeraavia, sydämeenkäyviä sovituksia. Kokonaisuus on saumaton. Sanoitukset ovat Björklundin, niihin innoitti saatteen mukaan ”Rauhantekijä”. Sävellyksistä valtaosa on Kukka Lehdon, muina tekijöinä mm. Janne Lappalainen ja Markus Nordenstreng. Sävelissä on hempeyttä ja lämpöä, kaihoa ja selkärankaa värisyttävää koskettavuutta.

Erinomainen levy, joka sujahtaa useampaankin lokeroon: nykykansanmusiikkia, laulelmaa, indiefolkia, jokunen kappale hittiainestakin (ainakin loistelias ”A Wall Free World”). Toivottavasti albumi löytää kuuntelijansa ja toisin päin.

Irina Björklund & Pauanne: Barely Ann-Mari (Nordic Notes 4251329501587, 2020)

Muddy Manninen ”River Flows”, 2020

Ensitapaaminen Jyrki ”Muddy” Mannisen kanssa tapahtui vuonna 1980 tai -81 Lepakossa, jossa juuri perustettu Mistakes oli treenaamassa. Kuuntelin jonkin aikaa energistä, napakasti soitettua, juurevaa voimapoppia. En muista, oliko ”Pidä huolta” tuolloin jo ilmestynyt, mutta hyvin samanhenkistä muistelen musiikin olleen. Pave Maijanen, Jan Noponen, Risto Hankala ja silloin vielä Muta Manninen paukuttivat menemään nuorten miesten innolla – miesten, joiden lähtökohdat olivat punkin sijaan 70-luvun rytmibluesissa ja vähän progessakin. Muistini mukaan äijät intoilivat tuolloin myös ZZ Topista, jota ainakin osa porukasta oli käynyt Tukholmassa ihmettelemässä. Samoin keikalla jossain Kotkan-Haminan suunnalla Mistakes vakuutti.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Muddy Manninen on edelleen vedossa. Havana Black, Gringos Locos, Wishbone Ash, lukemattomien artistien taustayhtyeet – Manninen on antanut kitaransa – usein slide-sellaisen – rikastaa monenmoista musiikkia. Ja nimenomaan rikastaa: tällä hänen toisella soololevylläänkin kitara on yksi – toki tärkein – soitin muiden joukossa.

Biisit ovat lauluja, valtaosa laulettuja, eivät kehyksiä kitara-akrobatialle. Rytmibluesia, jenkkirockia, pari sävykästä instrumentaalia – Mannisen aiempia vaiheita seuranneille tyylit ovat tuttuja.

Vuodet Britanniassa ovat kartuttaneet nimekkäitä muusikkotuttuja, joiden ansiosta ”River Flows” on monipuolinen ja elävä. Nimekkäimpänä osallistujana on kahdella biisillä hyvin tunnistettavalla rytmiikallaan biisejä piiskaava Free- ja Bad Company -rumpali Simon Kirke. Vokalisteina loistavat verevästä countrysta ja rock’n’rollista tunnettu Melanie Denard, monessa mukana ollut laulaja-basisti Kev Moore (mm. Christie, Saxon), Richard Johnson (mm. Gringos Locos) sekä jenkki Gregg Sutton (Wikipediassa kymmeniä nimekkäitä yhteyksiä ja yhtyeitä).

Maittavinta tälle kirjoittajalle on kuitenkin Mannisen kitara kuten sen tietysti tässä roolileikissä pitääkin olla. Ehkä vähimmälle jää Wishbone Ash -tyyppinen tuplakitarointi. Slide soi, stilikalla vedellään myös, pitkiä kaaria, purevia sooloja, punakynää on käytetty todella taitavasti: hyvä maku juhlii, tarkoittaa myös toistuvaan kuunteluun innoittavaa, kestävää ja ajatonta lopputulosta.

Albumi päättyy tunnelmallisiin ”The River” ja ”River Flows” -mietiskelyihin, ne innoittavat painamaan starttia uudemman kerran. Hieno levy, erityismaininta tyylikkäästä kannesta!

Muddy Manninen: River Flows (Presence PRECD085, 2020)

Rikk Eccent ”Black Halo”, 2020

Taito rakentaa monikerroksinen, tiukasti soiva ja kiinnostavuutensa säilyttävä kokonaisuus – siinä Rikk Eccent on taitava ja näkemyksellinen. ”Black Halo” on soinut niin autossa kuin kotona varmaankin toistakymmentä kertaa, ja jokainen kuuntelukerta on kasvattanut kuuntelunautintoa: syvyyttä löytyy. Olisiko tämä kolmas Eccentin levy triosta se kestävin?

Jos kategorisointia halutaan, ehkä spacerock olisi se luontevin lokero, siellä progressiivisessa kulmauksessa. Tunnelma on hyvin tiivis ja tummanpuhuvakin, biiseissä on jykevät pohjat, syntikat kohisevat, kitarasooloissa on jujua. Biiseissä on samantyyppistä näkemyksellisyyttä kuin – gulp – David Bowiella ja Peter Gabrielilla. Jälkimmäinen tulee mieleen myös herra Eccentin laulutulkinnasta. Äänessään on lohdullista melankoliaa, uhkaa silloin, kun on sen paikka.

Yksittäisiä biisejä en lähde levyltä erottelemaan, sillä ”Black Halo” soi yhtenä ja yhtenäisenä, jopa majesteetillisena – valoa ja varjoa, jännitystä ja laukeamista. Aikamoinen suoritus ottaen huomioon kannen krediitit: ”All songs written, arranged, engineered, performed ja produced by Rikk Eccent”.

Suosittelen keskittynyttä kuuntelua.

Rikk Eccent: Black Halo (Eccentrikk Media RECD 0003, 2020)