• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 136 577 hits

Ben Granfelt ”True Colours”, 2020

Jokin aika sitten Muddy Manninen, nyt Gringos Locos- ja Wishbone Ash -kitaristikollega Ben Granfelt. Levyjen samanaikainen ilmestyminen lienee sattumaa, sillä Granfelt on vuosien kuluessa julkaissut jo useammankin soolokiekon. Toisaalta sattuma antaa hyvän tilaisuuden punnita Mannisen ja Granfeltin albumeita keskenään. Kitaristeinahan kumpikin on suvereeni, Mannisella painottuu rennolla kädellä annosteltu, maukas slide, Granfelt vääntää tuhdimmalla puristuksella.

”True Colors” -kiekolla jyllää voimatrio Ben Granfelt, Masa Maijanen (basso) ja Jari Salminen (rummut ja perkussiot). Myös Miri Miettinen (rummut), Miika Aukio (koskettimet), Bryn Jones (laulu) ja Magnus Axberg (koskettimet) lyövät persoonallisen leimansa.

Voimatrio-sana tuo tietysti mieleen samalla nimikkeellä koristeltuja klassikkokokoonpanoja. Granfeltin voimatrio on monista virtuoosilippua heiluttavista trioista poiketen tasavahva: toki Granfeltin kitara saa eniten ilmatilaa, mutta yhtä tärkeää on jykevästi rullaava komppi. Soitossa on vahva ajan ja tilan tuntu – en tosin tiedä tekoprosessia eli kuinka trio veti jytävankkuriaan. Meno on joka tapauksessa elävää ja vetävää.

Jossain Muta Mannisen levyn arviossa kuvailtiin musiikkia ”70-lukulaiseksi”. Mielestäni osuva eikä millään ilveellä alentava ilmaus, joka sopii myös Granfeltin levyyn. Maailmaa ei mullisteta, mutta tuon aikakauden parhaista ja toimivimmista elementeistä rakennetaan jykevä ja jytisevä soppa – välillä loisteliasta rytkettä, tuolla Granfelt näyttää melodisissa instrumentaaleissa herkän puolensa. Ja toki kitara myös vinkuu, mutta tyylillä ja hartaudella. Kuten yhdessä albumisuosikissani ”Arms of an Angel”: rauhallinen biisi, pitkiä, Gilmourmaisesti venytettyjä kitaraääniä, Floydmaista leijuntaa parhaimmillaan.

Loppua kohti albumi nostaa tempoa ja tehoa, riffit vyöryvät, Bryn Jones puristaa hänelle ominaisella kiihkeydellä. Muskelia löytyy! Kitaramaestro yltyy makoisaan tilutteluun, ei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti. Päätöksessä rauhoitutaan öiseen hotellihuoneeseen Hampurissa, ”Late Night in Hamburg”. Runsaat kahdeksan minuuttia melodista kitaraherkkua.

”True Colors” on yksi niistä levyistä, jonka helposti lykkää soittimeen, kun kaipaa lohduttavaa kuunneltavaa – tuttua ja maistuvaa, mukana extra-annos potkua.

Ben Granfelt: True Colours (Broken Silence CD23341, 2020)

Irina Björklund & Pauanne ”Barely Ann-Mari”, 2020

Huh! Tähän en ollut varautunut. Siis siihen, että musiikki ja laulaminen olisivat Irina Björklundille näin paljon enemmän kuin ajankuluharrastus näyttelemisen rinnalla. Olin niin väärässä, että nolottaa! Toki Björklundilta on julkaistu levyjä aikaisemminkin, mutta ne ovat jääneet syystä tai toisesta tarkistamatta. Syytän sahaa, koska se ei pysty vastaamaan.

Björklund on ajankohtainen television ”Rauhantekijä”-sarjan vuoksi, siihen tämä uusi levykin viittaa. Pauanne taas on vilahdellut arvostamieni musiikinharrastajien somepostauksissa. Ensimmäistä levyään en ole kuullut, mutta tarkistettavien listalle sujahtaa. Kukka Lehto, Janne Haavisto ja Tero Pennanen vievät kansanmusiikkia uuteen, mielenkiintoiseen suuntaan: viuluun, lyömäsoittimiin ja urkuihin yhdistetään kiinnostavia elementtejä ja äänimaailmoja vähän sieltä sun täältä, kaukaa ja vielä kauempaa.

Sivuraiteella, mutta tämä levy sai kaivamaan esiin Janne Haaviston muita projekteja (The Farangs, The Shubie Brothers), Laikan jätän myöhempään ajankohtaan. Ai niin, Bablers myös – pitäisköhän etsiä vinyyli varastosta? Näkemyksellinen tekijä, Haavisto, ilman muuta!

Tällä levyllä Pauannetta vahvistavat Janne Lappalainen, Ninni Poijärvi – ja presidentti Martti Ahtisaari (Nobel-puhe vuodelta 2008). Upeita, Björklundin hillittyä, joskus kuiskailevaa mutta aina huippumelodista ja eläytyvää lauluääntä sympatiseeraavia, sydämeenkäyviä sovituksia. Kokonaisuus on saumaton. Sanoitukset ovat Björklundin, niihin innoitti saatteen mukaan ”Rauhantekijä”. Sävellyksistä valtaosa on Kukka Lehdon, muina tekijöinä mm. Janne Lappalainen ja Markus Nordenstreng. Sävelissä on hempeyttä ja lämpöä, kaihoa ja selkärankaa värisyttävää koskettavuutta.

Erinomainen levy, joka sujahtaa useampaankin lokeroon: nykykansanmusiikkia, laulelmaa, indiefolkia, jokunen kappale hittiainestakin (ainakin loistelias ”A Wall Free World”). Toivottavasti albumi löytää kuuntelijansa ja toisin päin.

Irina Björklund & Pauanne: Barely Ann-Mari (Nordic Notes 4251329501587, 2020)

Muddy Manninen ”River Flows”, 2020

Ensitapaaminen Jyrki ”Muddy” Mannisen kanssa tapahtui vuonna 1980 tai -81 Lepakossa, jossa juuri perustettu Mistakes oli treenaamassa. Kuuntelin jonkin aikaa energistä, napakasti soitettua, juurevaa voimapoppia. En muista, oliko ”Pidä huolta” tuolloin jo ilmestynyt, mutta hyvin samanhenkistä muistelen musiikin olleen. Pave Maijanen, Jan Noponen, Risto Hankala ja silloin vielä Muta Manninen paukuttivat menemään nuorten miesten innolla – miesten, joiden lähtökohdat olivat punkin sijaan 70-luvun rytmibluesissa ja vähän progessakin. Muistini mukaan äijät intoilivat tuolloin myös ZZ Topista, jota ainakin osa porukasta oli käynyt Tukholmassa ihmettelemässä. Samoin keikalla jossain Kotkan-Haminan suunnalla Mistakes vakuutti.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Muddy Manninen on edelleen vedossa. Havana Black, Gringos Locos, Wishbone Ash, lukemattomien artistien taustayhtyeet – Manninen on antanut kitaransa – usein slide-sellaisen – rikastaa monenmoista musiikkia. Ja nimenomaan rikastaa: tällä hänen toisella soololevylläänkin kitara on yksi – toki tärkein – soitin muiden joukossa.

Biisit ovat lauluja, valtaosa laulettuja, eivät kehyksiä kitara-akrobatialle. Rytmibluesia, jenkkirockia, pari sävykästä instrumentaalia – Mannisen aiempia vaiheita seuranneille tyylit ovat tuttuja.

Vuodet Britanniassa ovat kartuttaneet nimekkäitä muusikkotuttuja, joiden ansiosta ”River Flows” on monipuolinen ja elävä. Nimekkäimpänä osallistujana on kahdella biisillä hyvin tunnistettavalla rytmiikallaan biisejä piiskaava Free- ja Bad Company -rumpali Simon Kirke. Vokalisteina loistavat verevästä countrysta ja rock’n’rollista tunnettu Melanie Denard, monessa mukana ollut laulaja-basisti Kev Moore (mm. Christie, Saxon), Richard Johnson (mm. Gringos Locos) sekä jenkki Gregg Sutton (Wikipediassa kymmeniä nimekkäitä yhteyksiä ja yhtyeitä).

Maittavinta tälle kirjoittajalle on kuitenkin Mannisen kitara kuten sen tietysti tässä roolileikissä pitääkin olla. Ehkä vähimmälle jää Wishbone Ash -tyyppinen tuplakitarointi. Slide soi, stilikalla vedellään myös, pitkiä kaaria, purevia sooloja, punakynää on käytetty todella taitavasti: hyvä maku juhlii, tarkoittaa myös toistuvaan kuunteluun innoittavaa, kestävää ja ajatonta lopputulosta.

Albumi päättyy tunnelmallisiin ”The River” ja ”River Flows” -mietiskelyihin, ne innoittavat painamaan starttia uudemman kerran. Hieno levy, erityismaininta tyylikkäästä kannesta!

Muddy Manninen: River Flows (Presence PRECD085, 2020)

Rikk Eccent ”Black Halo”, 2020

Taito rakentaa monikerroksinen, tiukasti soiva ja kiinnostavuutensa säilyttävä kokonaisuus – siinä Rikk Eccent on taitava ja näkemyksellinen. ”Black Halo” on soinut niin autossa kuin kotona varmaankin toistakymmentä kertaa, ja jokainen kuuntelukerta on kasvattanut kuuntelunautintoa: syvyyttä löytyy. Olisiko tämä kolmas Eccentin levy triosta se kestävin?

Jos kategorisointia halutaan, ehkä spacerock olisi se luontevin lokero, siellä progressiivisessa kulmauksessa. Tunnelma on hyvin tiivis ja tummanpuhuvakin, biiseissä on jykevät pohjat, syntikat kohisevat, kitarasooloissa on jujua. Biiseissä on samantyyppistä näkemyksellisyyttä kuin – gulp – David Bowiella ja Peter Gabrielilla. Jälkimmäinen tulee mieleen myös herra Eccentin laulutulkinnasta. Äänessään on lohdullista melankoliaa, uhkaa silloin, kun on sen paikka.

Yksittäisiä biisejä en lähde levyltä erottelemaan, sillä ”Black Halo” soi yhtenä ja yhtenäisenä, jopa majesteetillisena – valoa ja varjoa, jännitystä ja laukeamista. Aikamoinen suoritus ottaen huomioon kannen krediitit: ”All songs written, arranged, engineered, performed ja produced by Rikk Eccent”.

Suosittelen keskittynyttä kuuntelua.

Rikk Eccent: Black Halo (Eccentrikk Media RECD 0003, 2020)

Pekka Tiilikainen & Beatmakers

”No tämähän on hyvä!”, kuuluu taholta, joka pari tuntia sitten autossa kritisoi kovin sanoin Bowien RSD-julkaisua, sitä nyt ulostullutta liveä vuodelta 1974.

Voin kertoa, että kyseessä on aikamoinen myönnytys Pekka Tiilikaisen ja Beatmakersin hyväksi.

Ja kyllähän ”Guitar Town” – uusi instrumentaalilevynsä – maistuu miellyttävälle omiinkin korviini. Svengiä ja kaihoa sopivassa suhteessa, toteutuksensa eli soitto parasta A-luokkaa. Mikko Lundin rummut ja Jori Venemiehen basso vatkaavat napakkaa rytmiä kunkin biisin edellyttämässä tyylilajissa, olipa se sitten twistiä, suomiretroa, näkkileipärokkia, meksikaania tai salonkibiittiä. Pekka Tiilikaisen rytmikitara pohjustaa ilmatilaa Juha Heinosen kuulaasti ja herkästi soivalle soolokitaralle. Mainioita vetoja, hyviä biisejä, sekä kitaristi Heinosen omia että mielikuvituksekkaasti valittuja lainoja.

Vierailijoitakin on, heidän kontribuutionsa olisivat voineet olla enemmänkin framilla. Toki he nostavat nimillään levyn profiilia, ja kauppa toivottavasti käy myös kompletistien suuntaan. Parhaiten erottuvat Hannu Könösen urut kolmella biisillä. Ja sitten on se ”Popcorn”. Vaikka säveltäjä Gershon Kingsley olisikin yksi syntikkameiningin uranuurtajista, ja vaikka Beatmakersit vyöryttävät biisiä Telstar-hengessä, henkinen kulumani on edelleen vereslihalla.

Johnny Liebkindin säveltämä ”Archipelago” kuultiin jo yhtyeen edellisellä levyllä. Tämän kiekon versio kuulostaa tanakammalta. ”1963 – viisitoista vuotta myöhemmin” kääntyy hyvin myös instrumentaaliksi, Gösta Sundqvistin alkuperäinenhän on luonnollisesti Leevi & the Leavingsin esittämä. Vierailevan kitaristin Erkki Sutelan kaksi sävellystä kuuluvat levyn parhaimmistoon, varsinkin kaunis ”Elena”.

”Guitar Town” on kaikkiaan tasapainoinen ja tyylipuhdas. Jos edellinen, laulettu levynsä otti kuvainnollista huikkaa tanssilavan takahuoneessa, ”Guitar Town” nousee ylpeästi estradille.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Guitar Town (Triola JLCD 65, 2020)

Saaret ”The Sequence Is Glorious”, 2019

Pöllöt, Ruusut, Saaret – on näitä monikkomuotoisia bändejä varmaan muitakin, varsinkin ulkomailla. Miksi juuri nyt ja miksi samaan aikaan, sitäpä en tiedä. Kai nuo mainitut monikot voisi niputtaa indie-lipukkeen alle, sehän on varsin kätevä lokero uudelle ja uudehkolle, muuten määrittelyjä kaihtavalle nuorisomusiikille.

Julkaisija Stupido Records antaa yhtyeen musiikista tällaisen todistuksen: ”Yhtyeen tunnistettava soundi on yhdistelmä klassisia soittimia, syntetisaattoreita, efektoituja kitaroita ja avaruudellisia äänimaailmoja. Mutta ei huolta: kappaleet ovat kauniita ja iskeviä! Saaret -yhtyettä on verrattu nimiin kuten Broadcast (GB), Kate Bush ja Radiohead.”

Sivussa pällistelevän Saaret yllätti totaalisesti, positiivisesti.

Uutta ja vanhaa yhdistellään surutta, riemua herättävät pinkfloydisesti ja germaanisestikin sykkivä syntikka ja metronominen rytmikkyys, melankolisesti läiskähtelevä kitara, muun muassa. Garbage tästä tulee välillä mieleen, ei vähiten laulaja Petra Vehviläisen herkästä mutta jämäkästä äänestä sekä vaivalla, mielikuvituksella ja hyvällä maulla rakennetuista äänimaisemista. Pehmompi Saaret toki on, varsinkin Janne Frimanin hauraissa tulkinnoissa, Thom Yorkehan tuosta tulee väistämättä mieleen. Läksynsä ovat lukeneet ja omaksuneet.

Päästetään Stupido uudestaan ääneen: ”Yhtyeen jäsenet ovat Petra Vehviläinen (laulu, koskettimet, syntetisaattorit ja viulu), Janne Friman (laulu ja kitara), Joonatan Kotila (basso, syntetisaattorit ja biitit) ja Alina Toivanen (rummut).  He ovat tehneet musiikkia laidasta laitaan kokoonpanoissa kuten: Plutonium 74, Aino Venna, Minä ja Ville Ahonen, Risto, Ihmepoika sekä Atletico Kumpula.”

Vaikka biisit soivat sävelkuluiltaan joskus hyvinkin yksinkertaisina, joskus jopa lapsenomaisina, mielen sopukoita kutittelevat sovitukset ja värikkäät soitinvalinnat kasvattavat niistä tunnelmaltaan aivan loistavia, aikaa myöten muuntuvia teoksia. Musiikkia on Stupidon mukaan äänitetty erä- ja talkoohenkisesti mm. studiolla vankilan muurissa, yliupseerikerholla, olohuoneessa ja vajassa. Ehkä muusikoiden monipuoliset taustat, mainiot soitinvalinnat sekä inspiroivat äänitysympäristöt ovat osasyinä näin riemastuttavaan levyyn. Mitä seuraavaksi?

Pitänee lähteä ostamaan.

Saaret: The Sequence Is Glorious (Stupido Records TWINCD214, 2019)

Bernard And Pörsti ”Gulliver”, 2020

Eräänä kesänä eräässä levykaupassa Italiassa: huomaan, että putiikin valikoimassa on hyvinkin runsaasti tuon maan nimekkäiden, usein jo 70-luvulla aloittaneiden artistien levyjä, vanhoja, uusia ja uudelleenjulkaisuja. Osa niminä tuttuja, mutta musiikillisesti vieraita. Näytän myyjälle muutaman tutun kiekon, ja kyselen vastaavan tyylisiä vilautellen samalla kysyvästi tuntemattomien artistien levyjä. Ystävällinen myyjä etsii musiikkinäytteitä juutuubista, osaan esittelemistäni levyistä hän nyrpistää nenäänsä: et kyllä siitä tulisi pitämään, jos kerran makusi on tuo.

Ostettavien pino tiskillä kasvaa. Maksun koittaessa kaveri kysyy, miksi ihmeessä musiikinkuuntelija Suomesta pitää italialaisista artisteista – tai yleensäkin italialaisesta progesta, kun kaupan hyllyt pullistelevat sitä alkuperäistäkin, eli genesistä, pinkfloydia, jethrotullia ja jeessiä, muun muassa.

Vastaus on sama, kuin ”Gulliverin” kohdalla.

Se yhdistää vaikutteita monista klassisista, melodista progea mestarillisesti työstäneistä yhtyeistä ja lisää siihen italialaisen musiikkikulttuurin ominaispiirteitä. Se on lohduttavan tuttua, kuitenkin riittävän omaperäistä. Ja luonnollisesti pieteetillä – sekä mahtavalla rohkeudella – toteutettua: miksi ihmeessä käyttää sordiinoa?! Paljon, enemmän, eniten.

Vaikka ”Gulliver” on merkitty basisti Marco Bernardin ja rumpali Kimmo Pörstin nimiin, mukana on koko Samurai of Prog -poppoo, mm. Steve Unruh, Carmine Capasso, Luca Scherani, Stefano Galifi…. vahva saapasmaan edustus myös sävellyspuolella varmistaa, että musiikillisen virran annetaan soljua väkevänä ja patoamatta. Täysin ajatonta, taidokkaasti toteutettua, kansia ja muita tilpehöörejä myöten. Gulliverin matkoja on nautinnollista seurata.

Palaan italialaiseen levykauppaan.

Kauppias nostaa esille levyjä artisteilta, jotka nimensä perusteella niputan iskelmäksi. ”No myöhemmin kyllä”, toteaa kauppias. ”Mutta kaksi-kolme ensimmäistä albumia olivat hyvinkin kokeellisia”. Kansia myöten, huomaan. Pinoon vaan, luottokortti esiin. Hieno musiikkimaa!

Bernard And Pörsti: Gulliver (Seacrest SCR-1023, 2020)

Kimmo Pörsti ”Wayfarer”, 2020

Maestro Pörstin musiikkiin olen törmännyt muutamaankin otteeseen sekä eri kokoonpanojen levyillä että myös konsertissa. Enemmän on enemmän, missään ei himmailla, vaivoja ei säästellä, rajat on tehty ylitettäviksi – isoa, värikästä ja hiottua musiikkia suurella vaivalla ja periksiantamattomalla pieteetillä toteutettuna.

Sinfoniseksi progeksi tätä kai voisi kutsua – paitsi silloin, kun nostetaan kierroksia jazzrockin hengessä.

Rumpaloimisen lisäksi Kimmo Pörsti on myös säveltänyt osan kappaleista sekä soittaa joissain biiseissä mm. koskettimia, bassoa, kitaroita… monitaituri siis. Aikamoinen urakka, johon on tietty lisättävä kokonaisuuden hallinta: ”Wayfarer” on osallistuvien muusikoiden osalta värikäs tilkkutäkki. En aio luetella lähes pariakymmentä eri asteisesti osallistunutta muusikkoa, he ovat progea seuranneille tuttua porukkaa Espanjasta, Italiasta, Chilestä, Japanista, Britanniasta, Saksasta, USAsta ja Suomesta.

Teknologia olisi tarjonnut tilaisuuden myös hyvinkin koneellisiin ratkaisuihin ja samalla soittajakaartin supistamiseen, kuten Pörsti kansiteksteissä toteaa. Periaatteena on kuitenkin ollut oikeiden muusikoiden ja soittimien käyttö – sekin toki tekniikan mahdollistamana: tiedostot ovat tehneet musikaalista siksakkia.

Oikeat soittajat – ja varsinkin persoonalliset laulajat – nostavat ”Wayfarerin” omiin sfääreihinsä. Eniten ihailen chileläisen Rodrigo Godoyn mahtavaa ja mahtipontista tulkintaa. Hänen äänessään on italialaista melodramaattisuutta ja falsettiakin pateettisuuteen sortumatta. Godoyn ääni tulkitsee maanmiehensä, kosketinsoittaja Jaime Rosasin kohtalokkaat biisit juuri oikealla intensiteetillä. Pitänee perehtyä tarkemmin heidän omiin tuotoksiinsa. Monien vuosikymmenten liemissä keitetty ja Suomessakin esiintynyt Jenny Darren kantaa kunnialla brittiläisten naislaulajien tarinankerronnallista lippua.

Instrumentalisteista ja säveltäjistä nostan esiin Jari Riitalan. Hänen käsialaansa ovat levyn kaksi selkeimmin jazzrockiin kallistuvaa biisiä ”Thunkit” ja ”Witch Watch”. Ensimmäisessä, huimasti kiitävässä melodisessa instrussa Riitala ja Dave Bainbridge nostavat kitaroillaan ja koskettimillaan vuoronperään kierroksia – soundimaailmaan haetaan innoitusta ihanalta 70-luvulta. Mainio veto, jonka kuvittelisi livenä toteutetuksi, jos ei muusta olisi tietoa. Jälkimmäisen biisin rennossa, Marek Arnoldin sopraanon vetämässä groovessa viihtyy siinäkin.

”Wayfarer” on ollut Pörstiltä melkoinen puristus. Paketti on laadukkaasti viimeistelty kansia ja vihkosta myöten. Erityisesti kunnioitan sitä, että alussa mainitsemani ”enemmän on enemmän” -ajatus ei tarkoita tukkoon soitettua musiikkia, revitteleviä yliannostuksia, satoja sähkökitaroita tai loputtomia venytyksiä. Jokaisessa biisissä on ajatus, jonka harkittu ja hallittu esillepano kertoo tyylitajusta. Instrumentaaliset ja lauletut kappaleet täydentävät toisiaan. Ilmaa riittää hengittämiseen.

Loistelias kokonaisuus.

Kimmo Pörsti: Wayfarer (Seacrest SCR-1025, 2020)

Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Mielo”, 2020

”Jokaisen sävellyksen taustalla on tunne ja tarina, jonka kuulija saa kuvitella omalla tavallaan”, kirjoitetaan levyn kansitekstissä. Mielikuvituksen lentoa siis maanitellaan! Johtuisikohan huonosta mielikuvituksesta tai hektisestä ajasta, että tälle kuulijalle ”Mielo” on avautunut hitaammin kuin kolmen vuoden takainen ”Svalan”. Autossakin ”Mielo” on soinut, mutta kanssamatkustajan hermot ovat joutuneet sen verran koville, että olen joutunut armahtamaan.

Tällä kertaa Maria Kalaniemi (harmonikka ja ääni) sekä Eero Grundström (harmooni ja modulaarisyntetisaattori) musisoivat kaksin – ”Svalan” tarjosi myös Pekko Käppiä ja Mikko Kososta. ”Mielo” on herkistyneempi ja hienovaraisempi, ovatko sävellyksetkin – lähes kaikki Kalaniemen – luonnosmaisempia? Villi luonto ja erämaa, linnut ja muut metsän eläimet, niistä kuulijaa kehotetaan unelmoimaan, ne ovat myös tarjonneet inspiraatiota.

Muun puuhailun taustalla ”Mielo” menettää merkityksensä. Se vaatii keskittymään siivittääkseen samalla mielikuvituksen lentoa. Tuo lause kirjoittautui omia aikojaan, mutta nyt kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tottahan se on: kappaleiden erilaiset luonteet korostuvat, mieli liitää erilaisissa maisemissa. Esimerkiksi ”Metsähanhissa” kiihkein siiveniskuin ja Kalaniemen sanattoman laulun saattelemana, tämän kuulijan korvissa ”Vaellus” askeltaa sateen jälkeisessä kangasmetsässä. Levyn päättävä ”Pilvet” lienee pilvibongareille mannaa: mitäs pilveä tässä nyt sävelillä kuvaillaankaan?

Palaan autoon, yksin.

Keskittyneen kuuntelun jälkeen tarttuvia säikeitä on jo enemmän. Silti huomaan: turvallisinta on, että mieli lentää ja ”Mielo” lennättää muualla kuin tarkkaavaisuutta ja reaktioita vaativissa tilanteissa. Kiireettömästi.

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Mielo (ÅKERÖCD21, 2020)

PS. Kun valitsin artikkeliin tageja, tunnisteita, poimin instrumentaalin lisäksi myös psykedelian, acid folkin, ambientin ja fantasian – ehkä ne määrittelevät levyä kuvaavammin kuin tarinointini. Ehkä.

Micke & Lefty featuring Chef ”Let the Fire Lead”, 2020

Aina ei tarvita koko komppaniaa tiiviiseen tunnelmaan ja väkevään vääntöön: tässäkin tapauksessa trio riittää, eli Micke Björklöf & Bluestrip -rytmi- ja blueskomppanian ydinduo Micke Björklöf (laulu, perkussiot, kitara, huuliharppu) ja Lefty Leppänen (laulu, slide- ja akustinen kitara, huuliharppu) vahvistettuna Chef Kivimäellä (basso, laulu). Ja löytyyhän kunkin musikantin arsenaalista soittimia enemmänkin, kazoota sun muuta tilpehööriä – muutakin siis poljetaan kuin akustista kitaraa ja lautalattiaa.

Eihän siitä ole kauaakaan – no, yli vuosi kuitenkin, kun Micke ja Blue Strip eli koko komppania julkaisi komean paketin ”Twentyfive Live at Blues Baltica” – vahvaa sähköistä ja sähköistävää rhythm & bluesia. Se iski vanhempaankin kuuntelijaan yhtä lujaa kuin mitä Korkeajännitys-lehti lupasi tehdä aikanaan.

Ja nyt äijät ovat sitten virittäneet pienemmän, pääasiassa akustisen settinsä. Tunnelma tihkuu kiihkeänä Willie Dixonin ”Tell That Woman” -shufflesta alkaen, Ville Leppäsen rennommin jutteleva ”Always Something Good” tuo mieleen Dave Lindholmin akustiset bluesit.

Dixon-, Big Bill Broonzy- ja Robert Johnson-versiointien vastapainona ovat Leppäsen perinteitä kunnioittavat, bluesia eri kanteilta tunnustelevat originaalit. Hyvin pysyy miehellä sekä sanoitus- että sävellyskynä kädessä – kaunis käsiala! Puhumattakaan tietty kitaroista ja muista kielisoittimista. Micken miehekkään karhean laulun ohella kuullaan myös Chefin levollisempaa vokalisointia. Eero Raittinen puristaa Robert Johnsonin ”I’m A Steady Rolling Maniin” sellaista katu-uskottavuutta kuin vain hän pystyy.

Albumin lopetusbiisi ”I Got to Tell You” on Miikka Kivimäen käsialaa – lienee tuo mystinen Chef? Vaikka siinä herätään aamulla rakkauden kuumeeseen kuten tuhansissa blueseissa sitä ennen ja senkin jälkeen, sävellyksenä se on jotain ihan muuta: kaunis barokkimainen balladi sympaattisine huuliharppu- ja mandoliinikoristeineen. Loistelias lopetus, joka jättää odottamaan Kivimäen seuraavia biisejä!

Micke & Lefty featuring Chef: Let the Fire Lead (Hokahey HHR2001, 2020)

PS. Entäs levy, jonka esittäjänä onkin Chef featuring Micke & Lefty?