• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

    acid folk acid rock ambient americana aor beat blues blues rock britti-rock cabaret classic rock country country rock fantasia folk folkpop folkproge folk rock funk fuusio garage hammond hard rock heavy metal hippie improvisaatio indie indierock instrumentaali iskelmä jazz jazzlaulelma jazzrock kansanmusiikki keräily kitara laulelma levynkansi mod sixties new wave pop post punk power-pop powerpop prog proge progressiivinen folk Progressive rock protesti psychedelia rautalanka rhythm&blues rock rock'n'roll rockabilly Ruotsi-rock singer-songwriter sixties rock soul southern rock space rock sunshine-pop suomi suomi-blues suomi-folk suomi-pop suomi-rock suomiproge sweden beat underground urku-jazz uusi aalto viihde vinyyli west coast
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 142 291 hits

Riitala ”Me Me Me Me Me”, 2022

”Koska tunnuit pitävän sekä Intergalactic Huso Orchestran lätystä, että suoritteistani Kimmo Pörstin soololevyillä, julkenen paiskata tämänkin sekametelisopan suuntaasi”, kirjoittaa multi-instrumentalisti Jari Riitala ironisesti nimetyn ja kuvitetun soolotuplan saatteessa. Riitala on tosiaan tullut tutuksi pätevänä proge- ja jazzrockmuusikkona useammallakin levyllä, pääasiallisin soittimensa on jo nelisenkymmentä vuotta ollut basso.

Nyt käsillä on siis miehen soolo – yli 100 minuuttia, 22 biisiä lähes yksin ahkeroitua musiikkia, sillä kaikista sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista, instrumenteista, laulusta, äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista, jopa kannen kuvasta vastaa Riitala itse – minä, minä ja minä. Aikamoinen ”monster double album”, kuten englanninkielisessä promotekstissä lukee. Tarkoittaa siis musiikin määrää ja suorituksen mittavuutta. Tätäpä ei olekaan synnytetty yhdessä yössä.

Hattua pitää nostaa.

Riitala itse kuvailee tuplan vaihtelevia musiikkityylejä: progressiivista rockia, soulia, r&b:tä ja fuusiojazzia. ”Lokeroimattomuus on kaupallinen itsemurha, mutta toisaalta musiikki toivottavasti yllättää, ainakaan se ei ole tylsää”, tulkitsen promotekstiä.

Tyylit todella vaihtelevat villisti! Löydän vertailukohdan ulkomailta. Ja sitten taas seuraavaan biisin jonkun täysin toisen. Jos nyt kolme nimeä tähän listaan – kaikilla on yhtäläinen taito ja tahto työstää valtavasti musiikkia, ainakin useimmiten tasalaatuisesti; mistä sitä kumpuaakaan! Todd Rundgren, Prince, Daryl Hall. Ainakin omassa mielessäni tuota trioa yhdistää melodiantaju, läpitunkeva musikaalisuus, kahden ensimmäisen tapauksessa myös instrumentaalinen monipuolisuus.

Riitala, olet kovassa seurassa!

Kun Riitala hempeilee soulahtavasti, myös kotimainen Tuomo vilahtaa mielikuvissa. Hattua pitää nostaa tyylitajustakin, siihen luen nykytekniikan rajattomien mahdollisuuksien rajoittamisen: vaikka aikaa, taitoa ja mahdollisuuksia olisi, kussakin biisissä on vain ne elementit, jotka saavat sen toimimaan. Ei siis tiluttelua, lurittelua ja näyttämisenhalua.

Biisi biisiltä en tuplaa perkaa. Kansitekstin mukaan kappaleiden synty ajoittuu vuosille 1982–2021, toteutukset lienevät viime vuosilta. Kukin biisi on vihkosessa hyvin taustoitettu. Aika erilaisista lähtökohdista Riitala on saanut aikaiseksi yhtenäisen, elävän ja kiinnostavan kokonaisuuden – vaikka itse sitä sekametelisopaksi kutsuukin.

Riitala: Me Me Me Me Me (JJRCD01, 2022)

Fyysistä tuplaa voi näköjään tilata Bandcampista (riitala.bandcamp.com), musiikki löytyy myös digipalveluista.

Sami Joensuu ”The Space Unfolds”, 2022

““The Space Unfolds” on tähänastisista levyistäni persoonallisin ja harkituin”, toteaa kitaristi, kosketinsoittaja, laulaja ja lauluntekijä Sami Joensuu nettisivuillaan. ”Inspiraatiota olen saanut maailman menosta ja nykyajasta.” Näin siis vapaasti suomennettuna, sillä englanniksi mennään sekä netissä että tällä levyllä. Siitäkin huolimatta, että Joensuu on tehnyt biisejä myös suomeksi, netistä noita löytyy.

Voisin kirjoittaa pitkänkin pätkän kielikysymyksestä, mutta taidanpa säästää sen omaan yksikköönsä. Osittain siksi, että sama aihe koskee useampaa muutaman viime vuoden aikana kuuntelemaani kotimaista levyä. Ja siksi, että se valtaisi liikaa tilaa ”The Space Unfolds” -albumilta.

Edellinen levynsä ”Tides” herätti: Sami Joensuu on irtaantunut Joensuu-Riihimäki-kimpan rytkyistä, ja lähtenyt omaan, kiinnostavaan suuntaansa. Niin luulin, kunnes uuden albumin avausbiisi ”Boogaloo Walk” palautti maan pinnalle. Biisin nimi kertoo, mistä on kysymys.

No, ajattelin, ehkä alussa halutaan kertoa, että tuolta minä tulin, ja tuonne olen menossa. Sillä jo seuraava biisi ”Once in a Blue Moon” rullaa sulavasti ja tunnelmallisesti, ”Broken Arrow” tyylikkäine kitarasooloineen samoin. Monimutkaisia biisit eivät todellakaan ole, eikä se toki ole tarpeenkaan, jos mielenkiinto säilytetään rakentamalla kantavia tunnelmia ja pitkiä, unenomaisiakin kaaria. Joensuu soittaa valtaosan soittimista itse, ja luonnollisesti laulaa – hyvä suoritus! Rummuissa on Pete Parkkonen, bassossa Ahti Raninen, muutama vierailija tuo lisäväriä.

Mitä kauemmas avausbiisistä edetään, sitä mielenkiintoisemmaksi polku ja maisemat käyvät. Biisit irtautuvat perinteisistä kaavoista sekä muotonsa että instrumenttiensa suhteen – kolmen viimeisen biisin –  ”The Brightest Wave”, ”Willy Lott’s Cottage”, ”Outro (The Space Unfolds)” – jälkeen jää tunne, että nyt avattiin ovi johonkin todella mielenkiintoiseen. Johonkin, jota olisi jaksanut kuunnella lisääkin. Seoksessa on jousia, kaikua, dynamiikkaa, dramatiikkaa.

Kuuntelen vinyyliä, jonka molemmat puoliskot avautuvat perinteisemmällä boogaloo-meiningillä. Onko Joensuu rakentanut puolten alkuun koukut, jotka vetävät tuttuun tottuneet tuntemattomaan? Niin tai näin, tuntemattoman ansiosta ”The Space Unfolds” kiinnostaa tavallista ja tuttua enemmän.

Sami Joensuu: The Space Unfolds (Puuma PUULP 005, 2022)

Forwardman ”The Brass Bandit Transaction”, 2022

Se meni näin: sain Facebook-viestin Sakari Viittala -nimiseltä kaverilta. Kysymyksensä kuului – sen jälkeen, kun Sakari oli varmistanut, että olin Retrokkiblogia ylläpitävä tyyppi – millä perusteella kirjoitan arvioita blogiin. Ja kiinnostaisiko hänen Forwardman-aliaksella julkaistava uusi levynsä? Itsetuntoa hiveli myös Sakarin maininta, että Retrokkiblogi oli ainoa taho, jota hän lähestyi.

Vastasin, että kaikki kiinnostaa, mutta suosin fyysisiä soittokappaleita, koska digimaailma tulvii muutenkin ylitsevuotavasti musiikkia. Ajatukseni – ehkä näin jälkeenpäin ajateltuna harhainen, oli, että jos ja kun on nähnyt vaivaa tuottaakseen käsin kosketeltavan objektin, on enemmän vakavissaan kuin ”vain” ladatessaan tuotoksensa nettiin.

Sakari ei luovuttanut vaikka totesikin, että fyysistä äänitettä ei ole luvassa: ”tässä linkki ”The Brass Bandit Transaction” -levyyn, ole hyvä. Olen myös tehnyt pari videota, tässä linkit niihinkin.”. Luonteeltani pedantti ja vastuuntuntoinen kun olen, en kohteliaitten sanakäänteitten ja periksiantamattomuuden jälkeen kehdannut olla klikkaamatta. Vaikka myöhemmin olenkin kuullut, että suurin piirtein viittäkymmentä arviopyyntöä kohti yksi edes vastaa, vielä harvempi kirjoittaa arvion.

Olen siis se yhtä harvempi. Siihen on itsekäs syy.

Klikkasin ”Sleepwalk”-nimisen biisin videota. Tunsin niskavilloissani kutinaa, silmät suurenivat: juma kuinka hieno biisi – ja kuinka tyylikäs video! Rauhallinen, äärimelodinen, juuri sopivan hillitty sovitus ja tulkinta. Sakari laulaa englanniksi – luontevasti, onhan hän asunut saarivaltiossa, kuulin myöhemmin. Äänessään on pehmeyttä, herkkyyttä, uskottavuutta ja itsevarmuuttakin malliin ”seison sanojeni ja lauluni takana”. Kahden öisessä Helsingissä unissakävelevän henkilön reitit kulkevat vääjäämättä kohti samaa pistettä, kohtaaminen tanssiaskeleineen on täyttä magiaa. Kannattaa katsoa kuinka yksinkertainen idea saadaan toimimaan, vaikka käytössä ei varmasti ole ollut kengännauhaa suurempaa budjettia!

Selasin youtubesta muut Forwardman-pätkät. Mainioita pläjäyksiä, osa vähän tee-se-itse-henkeen. Kuuntelin ”The Brass Bandit Transaction” -levyn, silloin vielä julkaisemattoman. Powerpop-klassikko, mietin. Ja kuuntelin uudelleen. Tutustuin myös kahteen aikaisempaan Forwardman-levyyn, kun löytyivät Spotifysta. Eivät ehkä omaan makuuni, vaikka molemmat omilla saroillaan asiallisia ja näkemyksellä toteutettuja ovatkin. Toinen ottaa viitteensä garagesta, toinen taas säkättää elektronisemmin.

Mutta ”The Brass Bandit Transaction” jysähti – mitä voisin kirjoittamisen lisäksi tehdä, jotta levy saisi mielestäni sille kuuluvaa arvoa ja julkisuuttakin?

Kirjoitin kehuni Sakarille, kyselin samalla kiinnostusta mahdolliseen fyysiseen julkaisuun. ”Jos joku, niin vinyyli”, vastasi Forwardman. Muutaman viime vuoden aikana olen julkaissut Ainoa!- ja Presence-merkkien alla, merkkimiesten avulla parikymmentä vinyyliä, osa uudelleenjulkaisuja, muutama uustuotanto. Ajattelin, että miksipäs ei sitten tämäkin – todella sääli olisi jättää uppoamaan pohjattomaan digisuohon.

Vähänpä tiesin.

Lokakuun lopulla Sakari julkaisi ”The Brass Bandit Transaction” -albumin diginä. Kiiruhdin kuuntelemaan ”oikeassa ympäristössä”, tapauksessani Spotifyssa. Silmäni suurenivat uudelleen: osalla biiseistä oli satoja tuhansia kuunteluja. Siis satoja tuhansia! Mistä oikein on kysymys!?

”No, olen julkaissut biisejä parin vuoden aikana pikkuhiljaa, onnistunut saamaan niitä erilaisille soittolistoille”, vastasi Sakari vaatimattomasti. Ja jatkoi tarinaa – tässä vaiheessa olimme jo puhuneet puhelimessa ja tavanneetkin, sillä vinyyli vilkkui toivorikkaasti kummankin silmissä – algoritmeista, blogeista ja zineistä. Eikä tarkoittanut paperille painettuja fanzineita.

Huimasi, menin pihalle tekemään lumitöitä.

Oli kasvanut jotain, josta en tiennyt mitään, vaikka sain kotiin ensimmäisen nettiyhteyteni jo 27 vuotta sitten. Digisuo? Ei todellakaan, vaan näköjään pienillekin artisteille ja merkeille mahdollisuus pärjätä digitodellisuuden ehdoilla. Perehtymistä ja aktiivisuutta se taitaa vaatia, lievästi sanoen. Mediassa median ehdoilla, ei ehkä vaan varmasti.

Hypistelen kädessäni Forwardmanin juuri painosta tullutta vinyyliä (julkaistaan virallisesti 4.3.2022). Mietin mittakaavaa. Digissä biiseillä noin miljoona kuuntelua. Vinyylin painos 300 kappaletta. Pää lyö tyhjää.

Mutta levy on edelleen loistava! Yksi parhaita Suomessa julkaistuja powerpop-kokonaisuuksia. Vai onkohan powerpop oikea termi lainkaan, sillä miellän powerpopin ylienergiseksi, koukkuja tulvivaksi, kitaroista vinhoja voimasointuja ja sointumassoja pyörittäväksi, rumpuja pyörremyrskyn lailla takovaksi melodiavyöryksi.

Forwardman on aikuisempi – joka ei tietysti tarkoita, etteikö biiseissä olisi energiaa! Albumin kappaleet ovat tarpeeksi erilaisia, jokainen omalla tavallaan persoonallinen. Yhtenä laadukkaan levyn ominaisuutena pidän kestävyyttä. Sitä, että levyä jaksaa mielikseen kuunnella kerta toisensa jälkeen. ”The Brass Bandit Transaction” on sellainen. En erittele albumin jokaista kappaletta, sillä jos olet tähän saakka jaksanut lukea, kehotan kuuntelemaan ja katsomaan itse. Niin, ja tilaamaan vinyylin esimerkiksi Rolling Recordsista tai Äxästä – tai kysymään suosikkilevykaupastasi. Se on ihan normaalissa jakelussa, jakelija on Suomen Musiikkipiste.

Kuunteluun on hyvin yksinkertainen syy. Tai oikeastaan kaksi: sinä ja minä.

Forwardman: The Brass Bandit Transaction (Ainoa Productions AOPLP 2202, 2022)

Sleepwalk: https://www.youtube.com/watch?v=Bpgeuw9sz1w

Deep Blue Dream: https://www.youtube.com/watch?v=uP06IzVulmY

Health A1 ”There Were Mods in Finland, Too… (in 1983)”, 2021

Arkistojen aarteita länsirannikolta, siis Suomen länsirannikolta. Melkein Poko-julkaisuksi päätynyt single ja muutama demoäänitys – oikeastikin autotallissa tallennettu – kertovat kavereiden innosta ja ennen kaikkea sävellykset ja sanoitukset tehneen Timo Pääkön biisintekotaidoista. Pääkköhän on myöhemminkin kunnostautunut näkemyksellisenä, rockin eri tyylisuuntia sujuvasti omaan musiikkiinsa sulattaneena biisintekijänä, kitaristina ja laulajana. Pääasiallisena lähteenä lienee aina ollut 60-luku.

Health A1 kuulostaa näihin korviin, tuota aikaa aktiivisesti eläneenä, hyvin hyvin nostalgiselta. Vaikutteiden antajia ei ole vaikea poimia, aikajanalle asetettuna Health A1 seuraa niitä pienellä viiveellä – vaikka mod-meininki jatkuikin hyvän aikaa kasaria. Muutenkin mod-viite albumin nimessä taitaa olla suuntaa antava, sillä yleisemmin uudella aallolla tässä seilataan.

Mainio, vetävä ja tarttuva, hyvin Jam-maisen melodinen ”Back to the City” sekä samaa seuraa edustava ”Cinderella Story” puolustaisivat paikkaansa Paul Wellerin tuotannossa, mikseivät myös Jyri Honkavaaran vastaavassa. Nopeaa, melodista, kertosäkeet helposti huutokuoron omaksuttavissa.

Ja koska jokaisella yhtyeellä tuli tuolloin olla reggaebiisi, myös Health A1 teki moisen. ”Love Beneath the Waist” täydennettynä koskettimilla ja puhaltajilla (Tiiu Tuominen, koskettimet, Marjo Harju ja Marja Alhonen, trumpetti) ruksii asiaan kuuluvat laatikot.

Biisejä tällä kokoelmalla on kahdeksan, joista kolmesta löytyy kaksi versiota – ymmärtäisin, että autotallidemot sekä Poko-singlelle tarkoitetut studiovedot. Levyn julkaisu kariutui miehistönvaihdoksiin, taisi samalla loppua yhtyeen höyry muutenkin. Paitsi tietysti Timo Pääköltä, joka Facebook-sivullaan esittelee itsensä näin: ”Rock guitarist yrityksessä The Mint Freaks, singer-songwriter yrityksessä Love Messengers, singer-songwriter yrityksessä Electric Crayon Set, oli singer-songwriter yrityksessä GORA a.k.a. Revitty Harso”.

Kiitos tästä dokumentista Harri Kokko (soolokitara), Reijo Tolvanen (basso ja taustalaulu), Esko Rahiala (rummut) sekä Timo Pääkkö (kitara ja laulu) eli Health A1.

Health A1: There Were Mods in Finland, Too… (in 1983) (Vinnarecords WIN 1, 2021)

PS. Liittyykö yhtyeen nimi Suomen armeijan tapaan luokitella varusmiehet terveyden ja yleiskunnon mukaan? Aaykkönen kun taisi / taitaa olla sitä parasta aaluokkaa.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers ”Ainutlaatuinen”, 2021

Muistelen parin vuoden takaista arviotani, jossa ”tanssilavat sytyttävä Agentsin ja Yölinnun risteytys” sai puhtaat paperit. Silloisen Pekka Tiilikainen & Beatmakers -levyn nimi oli ”Salaperäinen”, nyt siis on edetty ”Ainutlaatuiseksi”. Hämmennyn, vaikka kyseessä on toki vain yhden biisin nimi. Huomaan jostain, että levy on lokakuussa valittu paikallisradioiden Kuukauden levyksi. Hämmennys kasvaa, sillä ensimmäinen kuuntelukerta jättää ”tuttua on, mutta onko liian tuttua?” -olon.

Useamman autokuuntelun jälkeen istahdan katsomaan kappaleiden tekijätietoja samalla, kun taustalla soi Mikko Karjalaisen välillä ankarakin ”Fellowship”-jazzkiekko. Takaraivossa jyskyttää tieto Kuukauden levy -valinnasta: kaipa nuo nyt ammattinsa osaavat ja kilvoittelulevynsä ovat huolella kuunnelleet. En halua, että puolihuolimattomuus kaivaa kuopan sekä yhtyeelle että itselleni.

Valtaosa ”Ainutlaatuisen” biiseistä on Pekka Tiilikaisen omaa tuotantoa, jossain mukana säveltäjä- tai sanoittajakumppani. Lisäksi löytyy Fatboyn repertuaarista ”The Way We Were”, sekä Elviksen ensimmäinen levytys vuodelta 1953, ”My Happiness” – kansien mukaan jo 80-luvulla käännettynä nimellä ”Onnenkuu”, mutta vasta nyt käännösluvan saaneena. Kustannusoikeuksien haltija ei kuitenkaan antanut lupaa käyttää biisin suomenkielistä nimeä, vaikka ihan selvää suomea Tiilikainen laulaakin.

Vaikka muutama muukin laina löytyy, Beatmakersien – Tiilikainen, Juha Heinonen, Jori Venemies ja J-P- Harju – yhtenäinen beat-toteutus kutoo albumista yhtenäisen, pari rautalankaa mukaan lukien. Mitä lähemmäs perisuomalaista tanssilavapaatosta – ja myös länsinaapurin vastaavaa – mennään, sitä enemmän ainakin tämän kuuntelijan mielenkiinto laimenee (”Missä olit silloin”). Nyt ei siis huudeta ”soittakaa tangoa!” siitä yksinkertaisesta syystä, että vauhdikkaampi beat luonnistuu Beatmakersilta niin tiukasti ja svengaavasti. Ymmärrän kyllä pointin: lavoilla tarvitaan myös hitaita puserrusbiisejä.

Monipuolisuudesta kuitenkin pisteet – sittenkin.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Ainutlaatuinen (Wanaja Music WMCD-002, 2021)

Esa Kotilainen ”Unisali”, 2021

Vuodesta 1977 ja Esa Kotilaisen suomalaisittain uraauurtavasta ”Ajatuslapsesta” on melkoisesti aikaa. Tuolla albumilla oli biisisikermä ”Unisalissa”, jonka pariin teemaan (”Vartija”, ”Näkymä”) Kotilainen palaa tällä uudella levyllään – ehkä voi siis puhua ”Ajatuslapsen” jatko-osasta? Sikälikin, että ”Unisalin” kannen on taiteillut Kari Sipilä, sama mies, joka teki kannen myös ”Ajatuslapseen”.

Ajat ovat kuitenkin toiset.

”Unisali” on osin huomattavasti sähköisempi kuin ”Ajatuslapsi”, ovathan kahdentoista teeman ”Unisali”-kokonaisuudella mukana Anssi Nykänen ja Lauri Porra. Esimerkiksi ”Ystävä” äityy varsin painavaan, metallimaiseenkin paisutteluun ja jymistelyyn. ”Ajatuslapselta” tuttu ”Vartija”-teema rullaa myös rumpujen ja basson kannattelemana hyvinkin tarttuvasti.

Toisaalla taas Kotilainen virittelee seesteisempiä tunnelmia: ”Luola” on jännittävä, jännitteinen ja elokuvallinen tippukiviefekteineen, Nykänen ja Porra virittävät täsmälleen oikeanlaista odotusta. Joka jatkuu ”Lintuluonto”-teemassa – jossa myös Porran maukkaan melodinen bassosoolo. Loistavaa!

”Pikkulinnun unilaulun” kaunis melodia kuulailla koskettimilla – tai millä lieneekään: Kotilaisen arsenaaliin on listattu toistakymmentä soittopeliä – yhdistettynä Nykäsen ja Porran tyylipuhtaan hillittyyn säestykseen voisi tuottaa jopa populaarisuosikin. ”Unisalin” päättää hitaasti kehittyvä, hypnoottinen ja rauhoittava ”Kohti linnunrataa” – kohinaa ja helinää sopivissa määrin.

Yli kymmenminuuttinen ”Himalaja” täydentää albumikokonaisuuden, se on oma sooloteoksensa. Kotilaisen mukana eivät siis liitele Nykänen eikä Porra. Kuten kappaleen nimikin kertoo, Kotilainen liikkuu itämaisissa tunnelmissa. Hieman tästä tulee menneiden vuosikymmenten syntikkasuosikki Kitaro mieleen, vaikka nyt ollaankin epäkaupallisempia ja kokeellisempia.

Esa Kotilaisen tuotannon räväkkäämpään päähän sijoittuva ”Unisali” osoittaa, että taitelijalla riittää vielä virtaa ja mielikuvitusta vaikka uraa on takana jo lähes puoli vuosisataa. Laadusta ja tyylistä tinkimättä, voisi taas kerran sanoa.

Esa Kotilainen: Unisali (Presence Records, PRECD 097, 2021)

Kimmo Pörsti ”Past And Present”, The Guildmaster “The Knight And The Ghost”

Olenko haukannut liian suuren palan? Lupasinko Kimmo Pörstille olemattomia? Löydänkö näiden kahden, valtavasti hienoa progepohjaista musiikkia sisältävän albumin sisimmän? Annoskoko on nimittäin tässä tapauksessa ylitsevuotava.

Olen kahlannut vuoron perään Kimmo Pörstin soololevyä sekä The Guildmaster-kokoonpanon kiekkoa, autossa ja kotona. Yhdistäväksi tekijäksi olen mieltänyt – osittain molemmilla levyillä soittavien samojen muusikoiden lisäksi – läpikäyvän, monesti romanttissävyisen melodisuuden. Joka on puolestaan johtanut ajatukseni viime ajat soittolistallani viihtyneeseen italialaiseen progeen.

Onko näin, vai kuulenko omiani?

”Olen ollut viime vuodet niin paljon tekemisissä osaavien italialaisten säveltäjien ja muusikoiden kanssa (esim. Oliviero Lacagnina ja Alessandro Di Benedetti), että varmasti sieltä on jäänyt vaikutteita alitajuntaan. Myös sekin taitaa olla yhtymäkohta, että italialainen proge on pääsääntöisesti varsin melodista ja lyyristä, ja nuo ovat myös minulle tärkeitä asioita.” Näin vastasi levyprojektien vetovastuun kantanut säveltäjä, rumpali ja kosketinsoittaja Kimmo Pörsti.

Täytyy myöntää, että kuuntelun alussa molemmat levyt kietoutuivat yhdeksi isoksi progevyyhdiksi. Välillä oli pakko tarkistaa, kumpi levy onkaan soimassa. Musiikin määrä läkähdytti. Mitkäs näiden erot oikeastaan ovatkaan, kysyin Kimmolta, kun ilmestymisetkin ajoittuivat muutaman kuukauden sisään?

”Aloitin ”Past And Present” -levyn valmistelut pian sen jälkeen, kun The Guildmasterin ”The Knight And The Ghost” valmistui. Eli kyllä niillä aika läheinen ajallinen yhteys on. Molemmilla levyillä Rafael Pacha on suuressa roolissa; hän on säveltänyt Guildmasterille monia kappaleita ja hän auttoi minua myös viimeistelemään muutaman kappaleeni ”Past And Presentille”.”

Säveltäjä, kitaristi ja kosketinsoittaja Rafael Pachan vaikutus näiden levyjen syntyyn oli siis merkittävä; jopa niin, että hänen ansiotaan on The Guildmaster -kokoonpanon tai -projektin synty.

 ”The Guildmaster perustettiin nimenomaan siksi, koska ihastuin Rafaelin musiikin folk- ja keskiaikavaikutteisiin. Vaikka hän itse soittaa monia ”oikeita” instrumentteja, hänen [omilla] levyillään oli käytössä rytmikoneita, jotka minusta eivät sopineet asiaan. Niinpä ehdotin, että tehdään samanlaista musiikkia ihan oikeilla rummuilla ja koko bändillä. Se on sitten makuasia, kutsuako sitä folk-vaikutteiseksi progeksi vai progevaikutteiseksi folkiksi:). Ton Scherpenzeel oli siinä mielessä nappivalinta projektiin, että hänen musiikissaan (sekä Kayakilla että Tonin soololevyillä) on aina ollut upeita keskiaikaisia vaikutteita.”

Näihin korviin The Guildmasterin ”The Knight And The Ghost” on hyvin rytmikäs, kansanmusiikkivaikutteinen teos. Vaikka en ole perehtynyt keskiaikaisuuteen ja tuon ajan musiikkiin, kuulen musiikin poljennossa ja sävelmissä menneitä vuosisatoja, maanläheistä kulmikkuutta.

Monista Pörstin levyistä poiketen albumin muusikkojoukko on melko kiinteä. Rafael Pachan, Kimmo Pörstin ja Ton Scherpenzeelin lisäksi merkittävässä roolissa on basisti Marco Bernard. Vaikka mukana on parikin eri laulajaa, kokonaisuus ja syke on hyvin yhtenäinen.

Ehkä olen niin kiinni perinteisessä progessa, että Kimmo Pörstin omissa nimissään julkaisema ”Past And Present” maistuu näihin korviin The Guildmasteria mieluisampana. Sen juuret ovat nimensä mukaisesti kultakauden progessa. Eikä siinä kuitenkaan kaikki.

”Past And Presentillä on myös jonkin verran folk-vaikutteita, mutta siinä on ehkä laajempi skaala, koska olen omilla levyilläni ottanut enemmän vapauksia mennä eri suuntiin. Itse olen tietysti jäävi sanomaan, mutta pääpaino ”Past And Presentillä” lienee melodisessa progessa, mutta mukana on myös 2 – 3 biisiä enemmän fuusio/groovemusan suuntaan… ja on siellä yksi jazz-valssikin.”

Juuri näin kuulen itsekin. Kauniita kosketinvetoisia melodioita, ärhäkkäitä kitarasooloja, ujeltavia syntikkaosuuksia, jopa viulua, selloa, huilua… kaksi laulettua biisiä erottuvat pääosin instrumentaalisen albumin joukosta. Ehkä ne katkaisevat häpeilemättömän romanttisia instruja ja rytmittävät albumia? Tälle kuuntelijalle instrumentaalinen kokonaisuus olisi kyllä riittänyt vallan mainiosti – varsinkin, kun se on näinkin raikkaalla mielikuvituksella ja hyvällä maulla toteutettua.

”Kummallakin levyllä on johtotähtenä se noudattamani periaate, että musiikki on ihmisten soittamaa (virheineen päivineen:). Eli konemusiikin jätän sitten suosiolla muiden tehtäväksi.”

Vaikka koostaminen onkin epäilemättä tapahtunut bittivetoisesti, soitosta paistaa inhimillisyys. Kimmon mainitsemia virheitä en kuule tai osaa kuunnella.

Hienoa, ajatonta musiikkia! Täytyy vielä lisätä, että runsaina rönsyävine kansitaiteineen ja liitteineen kokonaisuudet poikkeavat edukseen näinä niukkuuden ja oikopolkujen aikoina. Ne ovat esimerkillisiä osoituksia, että paneutuminen ja vaivannäkö kyllä kannattaa.

Tähän sopii hyvin peeässä, jossa Kimmo kertoo musiikillisista vaikutteistaan. Minua nimittäin kiinnostaa, millaisia musiikillisia reittejä soittajat ovat vaeltaneet.

”Muiden koulukavereiden kuunnellessa Hurriganesia 70-luvulla minä ”harhauduin” jo varhain sellaisten bändien piiriin kuten Three Man Army, Jojo Gunne, Budgie ja Deep Purple. Ian Gillanin ”Clear Air Turbulence” ja Roger Gloverin ”Elements” johdattivat sitten kunnianhimoisemman musiikin piiriin. Progevaihde jäi pysyvästi päälle vaihdettuani Hullujussin levyt Emerson, Lake & Palmeriin divarissa.”

”Kotimaisista varsinkin Wigwamit ja Pekka Pohjolan 70-luvun tuotanto olivat tärkeitä suunnannäyttäjiä. Dan Fogelberg on ollut suuri vaikuttaja, vaikkei progea olekaan. Nykyään kuuntelen musiikkia muutenkin aika monipuolisesti. Äkkiseltään tulee seuraavia nimiä mieleen: Camel, Crusaders, Keiko Matsui (ne levyt, missä ei ole rytmikonetta sykyttämässä:), Supertramp, Spooky Tooth, Lee Ritenour, Kenso, David Hines, Steely Dan…”

Eikä se siihen ole jäänyt.

Olen aikoinaan arvioinut Kimmo Pörstin musiikillisia aikaansaannoksia Mist Season- ja Paidarion-kokoonpanojen puitteissa. Monipuolinen progemies, rumpali, säveltäjä, kosketinsoittaja, joskus jotain muutakin. Sekä tarmokas projektien puurtaja ja kokoonjuoksija:

”Olen aina silloin tällöin ollut vuosien varrella mukana Jan-Olof Strandbergin projekteissa, joissa ovat vierailleet mm. Michael Manring ja James LoMenzo. Jan-Olofin kanssa perustimme myös Paidarion-yhtyeen reilut 10 vuotta sitten. Se on tehnyt 3 levyä mutta viime vuodet se on ollut lepäämässä.”

”The Samurai of Prog perustettiin niin ikään reilut 10 vuotta sitten Marco Bernardin toimesta; hän pyysi mukaan minut, sekä Rhode Islandista kotoisin olevan Steve Unruhin. Levyillä on mukana myös suuri joukko vierailijoita, tunnetuimmasta päästä lienevät Jon Davison (Yes) ja Roine Stolt (The Flower Kings). Olemme tehneet tähän mennessä 11 levyä, ja yhtyeelle on muodostunut aika vankka kannattajakunta etenkin Euroopassa ja Japanissa.”

”Eräs The Samurai of Progin vieraista on ollut espanjalainen multi-instrumentalisti Rafael Pacha. Pyysin häntä mukaan edelliselle soololevylleni ”Wayfarer”. Yhteistyömme sujui hyvin ja tykästyin myös hänen soittoonsa ja musiikkiinsa niin paljon, että ehdotin hänelle, että perustaisimme oman projektin folk-proge-tyylistä musiikkia varten. Kun mukaan lähtivät vielä Marco Bernard (jonka kanssa minulla on siis jo yli 10 vuoden kokemus) ja hollantilainen Ton Scherpenzeel (Camel, Kayak), syntyi The Guildmaster. Olemme parhaillaan valmistelemassa Guildmasterin toista levyä eli juttu ei jäänyt vain yhden levyn projektiksi.”

Matti Pajuniemi ”Unisatama” 2020

Vuosi 1979 taisi olla vedenjakaja. Unholaan jäivät – ainakin Soundi-lehden sisällöistä päätellen – vuosia otsikoita ja levylautasia hallinneet progressiivisenkin rockin suuruudet. Vaikka punk ja uusi aalto olivat muualla nousseet puheenaiheiksi ja artistit tähdiksikin, Suomessa sukupolven vaihdokseen suhtauduttiin kaiketi hidastellen: ”onkohan tämä pysyvää, vai vain hetken huumaa?”

Vuoden 1980 aikana vanhat sankarit saivat kuitenkin väistyä lehtienkin sivuilta. Progressiivisen rockin kultakausi oli ohi, myös monille kuuntelijoille. Siksipä 70-luvun klassikoista julkaistaan aina vain massiivisempia versioita, uusia miksauksia ja masterointeja, demoja, vaihtoehtoisia ottoja ja uudelleenlämmityksiä.

Progressiivinen rock ei kuitenkaan menehtynyt mahtipontisuuteensa, vaikka noin liturgia menikin. Se muutti muotoaan, seurasi aikaansa, kehittyi. Aina tulokset eivät kuuntelijoita miellyttäneet, joskus hypättiin kelkkaan, joka kulki hyvän maun tuolla puolen.

Kiinnostuin itse aiheesta Yes- ja Pink Floyd -yhtyeitten suosiollisella avustuksella, vuosi lienee ollut 1971. Silloin pidin kirjaa ostoksistani – se oli helppoa, kun rahaa oli vähän, samoin ostoksia. Listan mukaan hankin Moody Bluesin ”A Question of Balance” -albumin 19.9.1970 ja Yes-yhteen ”Fragilen” 12.1.1972, jälkimmäisen muistini mukaan Helsingin Aleksanterinkadun Musiikki-Fazerilta. ”Obscured by Clouds” – vaikka soundtrack olikin – jaksoi kiehtoa, kuten edeltäjänsäkin, pehmeä ”Meddle”.  Etsin kauneutta, pitkiä kaaria, melodioitakin. Ystävälläni oli Amon Düül II:n ”Yeti” joka pöllytti komeasti hilsettä: tähän en ollut valmis! Noukin paloja satunnaisesti sieltä täältä, en syventynyt progeen järjestelmällisesti.

Jälkisyntyisesti olen pyrkinyt perehtymään tuolloin missaamiini artisteihin ja teoksiin – eipä esimerkiksi italialaista progea aikanaan levykaupoista löytynyt. Nythän tuo kaikki mahtavuus on helposti saatavissa, jos digilähteisiin tyytyy. Uudelleenjulkaisuistakin pääsee kohtuullisesti nauttimaan. Ja kun tämä kiinnostaa, mitäs muuta olisi saatavilla?

Onneksi joku toinen on työntänyt kätensä syvemmälle saveen.

Matti Pajuniemi on ruotinut progressiivista rockia nyt kolmen tuhdin – uskallan käyttää myös sanaa ”mestarillisen” – teoksen verran. ”Prog Finlandia” käsittelee nimensä mukaisesti kotimaisia variaatioita, ”Aamunkoiton portit” ulkomaisia artisteja päättyen vuoteen 1979 ja uusin ”Unisatama” aikaa tuon aikakauden jälkeen eli se kattaa vuodet 1980 – 2020.

Joissain tapauksessa ”Unisatama” kartoittaa 70-luvun progesuuruuksien myöhempiä vaiheita. Ja aivan aiheesta, sillä kaikkien elämä ei suinkaan päättynyt punkin rokkishokkiin.

”Suuren määrän 70-luvun klassikkolevyjä tehneitä yhtyeitä jätin Unisataman ulkopuolelle näiden taiteellisen tason romahdettua 80-luvulla nimenomaan progen näkökulmasta katsoen. Tällaisia ovat mm. Renaissance, Caravan, Barclay James Harvest ja Nektar sekä Euroopan mantereelta PFM, Banco ja Kayak. Ne kaikki ovat tosin tehneet myöhemmillä vuosikymmenillä kohtalaisen onnistuneitakin paluita, mutta olen antanut etusijan uusille artisteille”, kirjoittaa Pajuniemi esipuheessaan.

Muitakin rajauksia on tehty: ”En ole metallin tai muullakaan tavoin hyökkäävän musiikin ystävä, joten progemetallia ja kaikkein haastavinta avantprogea kirjassa on suhteellisen vähän”. Mielenkiintoinen on Pajuniemen oletus, että metallipiirteiden lisääntyminen progressiivisessa rockissa on yksi syy, minkä vuoksi monilla 1970-luvun kulta-aikaa suosivilla progefaneilla on nykyprogesta kielteinen mielikuva. Hmmm.

Olisiko kuitenkin niin, että osa tuon kulta-ajan musiikilla hekumoineista progefaneista yksinkertaisesti jätti ja jättää leikin kesken, syystä tai toisesta? Sillä jos kiinnostusta ja intoa riittää, löytyy varmasti omaa makua miellyttäviä progetuttavuuksiakin.

Etsimiseen ja löytämiseen juuri ”Unisatama” on omiaan. Kirja etenee sekä vuosikymmenittäin että maantieteellisesti, pääpaino on artisteissa, ei ”Aamunkoiton portit” -teoksen tapaan yksittäisissä albumeissa. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä tyylilaji on levittäytynyt niin valtavaksi maailmanlaajuiseksi kasvustoksi, että pelkästään merkittävimpien artistinimien mahduttaminen yli neljään ja puoleensataan sivuun on ollut kirjoittajalta mieletön urakka. Välillä lukijaa uhkaa ähky, sillä informaation määrä on ylitsevuotava.

Oletuksena lienee ollut, että ”Unisataman” ottaa käsittelyynsä jo aikaisemmin progressiiviseen rockiin kastautunut. Muille vertailut aikaisempien vuosikymmenten yhtyeisiin ja albumeihin tuottanevat päänvaivaa – tai sitten koukuttavat tutkimusmatkalle menneeseen. Positiivista on, että Pajuniemi tuo mukaan omaa persoonaansa kertomalla omia mieltymyksiään ja mielipiteitään. Näin kirja on paljon enemmän kuin artistien, levytysprojektien ja albumien luettelointia.

”Prog Finlandiaa” ja ”Aamunkoiton portteja” olen lukenut aktiivisen aikalaiskuuntelijan ominaisuudessa. Aiheiden – ja musiikin – tuttuuden vuoksi teokset on tullut ahmittua tuoreeltaan. Ja niihin palattua silloin, kun on iskenyt Pressa-, italoproge- tai joku muu kausi. ”Unisatama” on hankalampi tapaus, sillä henkilökohtainen kosketuspinta sen käsittelemään musiikkiin on ohuempi.

Hakuteoksena ”Unisatama” on kuitenkin vertaansa vailla. Suosittelen kirjaa myös varhaisemman progen harrastajille. Heille, jotka harmittelevat, että ”nykyään ei tehdä niin hyvää progea kuin ennen”. Mieli voi muuttua, kun sen ensin antaa avartua.

”Ram” ja ”Ram On”

Makaan selälläni olohuoneen lattialla, ulkona sateinen lauantai-iltapäivä hämärtyy. On 21.10.1972, olen juuri palannut levynostoretkeltä Kavalkadista, Hietalahden kupeesta.

Kavalkad oli luonteva kohde, sillä vaikka vinyylejä oli maltillisesti, ne oli myös maltillisesti hinnoiteltu. Putiikki tosin oli hieman epämääräinen miestenlehtineen ja savukkeineen, mutta karun ulkomuodon omaava myyjä ystävällinen. Lisäksi lapsuudenystäväni, jonka myötä levy- ja musiikkiharrastus kehittyi ja syveni, asui kulman takana Kalevankadulla. Muistan kävelyn Eerikinkatua pitkin Fredalle, josta trolleybussilla kotiin Meilahteen. Pysäkki taisi olla Aron Soittimen kohdalla – tuolta olin jokin aika sitten ostanut halvan akustisen kitaran.

Perusstereoista – Salora-viritinvahvistin, kirjahyllykaiuttimet ja Lenco L75 – vyöryy – niin kovaa kuin nyt vanhassa kerrostalossa kehtaa vyöryttää – Paul ja Linda McCartneyn ”Ram”.

Samalta reissulta hyllyyn päätyivät Cat Stevensin ”Mona Bone Jakon” ja Rolling Stonesien ”Sticky Fingers”, molemmat ahkerasti pyöritettyjä, varsinkin jälkimmäinen – biisien käänteet sekä soolojen yksityiskohdat ja sävyt muistuvat edelleen. Kesätöillä – ja parina jouluna jouluapulaisena – ansaitut markat kuluivat viimeisiä pennejä myöten levyihin ja musiikkilehtiin.

Nyt soi kuitenkin ”Ram”.

Ystäväni oli vannoutuneena Beatles-fanina hankkinut tuoreeltaan McCartneyn ensimmäisen soololevyn sekä Wingsien ”Wild Life” -kiekon, nauhoittanut pienellä kelamankallaan kopiot. Simppeliä, pingoittelematonta, löysin rantein ja ehkä virneessäkin mutta aina ehdottoman melodiantajun johdattelemaa.

”Ram” oli vielä kuulematta, vaikka ennen Wings-aikaa olikin ilmestynyt, joten Kavalkad-ostos heti Lencon työstettäväksi. Millainen runsaudensarvi! Kuinka armottoman hienoja ja monipuolisia biisejä! Miten monia tyylejä! Niitä tuotannon yksityiskohtia, jotka ovat kymmenien, jos ei peräti satojen kuuntelukertojen myötä iskostuneet alitajuntaan!

Kuuntelinkohan jo tuolloin useamman kerran peräjälkeen ”Uncle Albert/Admiral Halsey”-sikermän – vai lauluaihioiden yhdistelmäkö tuo on? Kappale toisensa jälkeen yllätti, hämmästytti, ihastutti, asettui elämää ylläpitäväksi elementiksi teini-ikäisen verenkierrossa. McCartneyn sävelkynä kulki raikkaasti ja reippaasti, biisit soljuivat luontevasti, aivan kuin itsestään: lähde tuntui pohjattomalta.

Hämärä olohuone, Saloran hieman utuisesti toistama ”Ram”, Paul ja Linda McCartneyn luomisen ilossa synnyttämä teos – kuuntelurupeamasta muodostui yksi elämän tärkeistä hetkistä.

Tuosta on kohta puoli vuosisataa, levyn ilmestymisestä hieman ylikin.

”Ram On”. Mikäs tuo sitten on, mietin, kun näin mainoksen netin syövereissä? ”The 50th Anniversary Tribute to Paul & Linda McCartney’s Ram” lukee kannessa. Alkuperäisellä ”Ram”-levyllä rummuttanut Denny Seiwell jollain lailla mukana. Tilaukseen!

Hieman hämmentää, kun solistien joukosta tunnistan vain muutaman nimen: Pat Sansone, Carrie Wilson, Eric Dover – muut tuntemattomia, mutta aikaa seuraaville varmasti tuttuja. Ei kai biiseistä ole väännetty itsetarkoituksellisen erikoisia? Teknoa? Rappia? Ei kai, kun toisena tuottajana on Denny Seiwell ja hankkeen pääasiallisena puuhamiehenä Fernando Perdomo, Beatles-entusiasti, kitaristi. Näyttää soittajissa vanhaa kaartia edustavan vielä Dave Spinozza, Marvin Stamm, Davey Johnstone, Will Lee ja Joey Santiago, muitakin muusikoita kymmeniä. Etsin ja löydän vielä Darian Sahanajan nimen: mies, jota voimme kiittää Beach Boysien ”Smilen” elvyttämisestä, muun muassa.

Levy soittimeen, ja helpotuksen huokaus. Tältä ”Too Many People” kuulosti silloinkin, Denny Seiwell nytkin rummuisssa, Perdomon kitara muistuttaa fraasi fraasilta alkuperäistä. Vaikka biisien sovitukset ja pääosin toteutuksetkin toistuvat alkuperäisten kaltaisina, tämä ei kuitenkaan ole yksi-yhteen harjoitus. Laulajilla on edelleen omat äänensä, vaikka esimerkiksi ”Ram On” ja Pat Sansone kuulostavat erehdyttävästi alkuperäiseltä. Silti kuuntelen mieluummin loisteliasta esikuvaa kunnioittavaa albumia kuin väkisin muuksi vängättyä tribuuttia. Sellaista, jossa alkuperäinen saa väistyä tributoijansa tai tribuuttituottajan kunnianhimon tieltä.

”Uncle Albert/Admiral Halsey” on edelleen mahtipontinen ja siksi mahtava. Marvin Stamm soittaa flyygelitorven kuten alkuperäisessäkin. Brittiaksenteissa Paul ja Linda ovat toki edelleen ylivoimaisia. ”Heart of the Country”, ”Monkberry Moon Delight”, “Long Haired Lady”, ”Backseat of My Car” – eipä näitä biiseinä voi moittia, ei! Ekstraa ovat alkuperäiselle uskollinen singlebiisi ”Another Day” sekä jo originaalina puolihuolimattoman tuntuinen heittopala ”Oh Woman Oh Why”.

Hieno ja kunnioittava kunnianosoitus yhdelle Paul McCartneyn täydellisimmistä albumeista. Ei kuitenkaan kannata kysyä, kuuntelenko mieluummin innoittajaa vai sille intomielellä toteutettua tribuuttia.

Ed Harcourt ”monochrome to colour”, 2020

Hänen levynsä olen poiminut talteen aina, kun niitä on vastaan tullut – varta vasten en ole yhtäkään tilannut. Nyt taidan pistää tilaten, sillä hyllystä näyttää puuttuvan muutama. Tilauksen syy? Tämä aivan loistelias, pääosin instrumentaalinen tunnelmakuva.

Musiikki sopisi ehkä paremmin kalvakkaaseen syksyyn kuin syvänvihreänä sykkivään sydänkesään. Tässäkin hetkessä ”monochrome to colour” soi kuitenkin välillä uhkaavan tummanpuhuvana, toisaalla pakahduttavan pastoraalisena, aina äärimmäisen melodisena. Pääasiallisena melodiasoittimena on Harcourtin piano, vaimonsa Gita Langley soittaa viulua, Amy Langley – sukua varmaankin – selloa, Cliver Deamer rumpuja. Ihmisääntäkin kuuluu, sanatonta sellaista, äänessä Harcourt ja vaimonsa.

Muistelen – turvautumatta tarkistuskuunteluun – Harcourtin aloittaneen uransa 2000-luvun alun kokeilevaankin indieskeneen kallellaan olevana lauluntekijänä. Vaikuttajikseen mies on itse julkituonut nimiä kuten Nick Cave, Jeff Buckley ja Tom Waits. Kaikki vahvasti persoonallisia ja oman tunnistettavan polkunsa luoneita muusikoita. Kaikilla myös selkeä kehityskaari – Buckleylla tunnetusta syystä lyhyt.

Hämäriä muistikuvia huolimattomasti kuunnelluista aikaisemmista levyistään: häröä ja kokeellisuutta, hienojen melodioiden itsetarkoituksellistakin sabotointia – ja toisaalla taas henkeäsalpaavaa herkkyyttä. Hyvin visuaalista musiikkia. Ilmankos mies on tarttunut myös soundtrack-pensseliin.

Olisiko Harcourt tällä levyllä saavuttanut yhden kulminaatiopisteen? Lauluntekijästä täysiveriseksi musiikintekijäksi? ”monochrome to colour” – pienillä kirjaimilla kumman hepun tapaan: ei enää tarvetta turvautua efektikirjastoon, musiikki riittää.

Ed Harcourt: monochrome to colour (The Point of Departure Recording Company PODP148CD, 2020)