• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 138 036 hits

Jari Loisa ”Pelkäämättä”, 2021

Mitä ihmettä, Jari Loisa! Siberiaa tämä ei ole, ei myöskään niitä sooloralleja, aikansa lapsia, vaan jotain ihan muuta.

Ilmaisin hämmennykseni artistille itselleen. Vastauksessaan aistin sisäänpäin kääntyneen hymynkareen tyyliin siitäs saitte: ”Vai olet ällistynyt 😃 😃 ! Varmaan moni muukin joka odottaa jotain Siberia/Punainen polkupyörä – tyylistä musaa 🙂”.

Inhimillistä, pienimuotoista, tarttuvaakin – lähes kokonaan itsekseen toteutettua. Pääasiallisena instrumenttina pienen barokkikokoonpanon veroiset kosketinsoittimet. Pienemmässä roolissa kitarat, basso – neljässä biisissä bassosta vastaa Jore Vaalasmaa. Ja tietysti Loisan herkistynyt laulu. Ei isoa, mahtavaa ja mahtailevaa, vaan pienimuotoista tarinankerrontaa ja kuvaelmia, pienten asioiden taidetta.

Äärimelodisia balladeja nämä ovat: herkkiä tunnelmapaloja, ei instrumentaalista nippelinappelia eikä etukenossa puhaltavaa rockmyllytystä. Sanoituksissaan Loisa on romantikko, etsimässä äärimmäistä, puhtainta kauneutta. Pysäytyskuvia, pieniä kohtauksia ja muistumia sekä kotimaassa että Kreikassa, tarkemmin Korfulla. Maailmaa ei pyritä parantamaan, sen sijaan artisti tarjoaa kuulijalle välähdyksiä tyynistä hetkistä, ylimaallisista maisemista, ikimuistoisista tapahtumista.

”Kuin ennen – Reprise” -kappaleen laulaa soinnukkaasti Pihla Soinnunmaa, mukavaa väritystä. Kahdessa viimeisessä kappaleessa väritetään lisääkin: katkelmia kaukopuheluista, instrumentaalista maalausta, äänimaisemia. Olisiko tässä potentiaalia ja suuntaakin?

Mielenkiintoista ja koukuttavaa: pienetkin tarinat voivat koskettaa isosti.

Jari Loisa: Pelkäämättä (Presence Records PRECD 090, 2021)

Creek Road Eleven ”Creek Running Again”, 2020

Kolmisen vuotta debyyttinsä jälkeen Creek Road Eleven ratsastaa jälleen. Entistä jämäkämpänä, yhtä taitavana. “Southern-spiced country rock” kuuluu edelleen yhtyeen oma määritelmä musiikilleen.

Mikä erityisesti sykähdyttää tällaista herkkää runomiestä, on moniääninen laulu – yksi countryrockille ominaisista kulmakivistä. Parhaiten tuo ilmenee loisteliaasti rullaavassa ”Night Train” -biisissä: hivelee korvia. Toki apuna on kaksi naispuolista vokalistia. ”Little Bit Faster” on puolestaan Little Feat -tyyppinen, jämäkästi jumittava rutistus. Ja kuten tuossakin yhtyeessä, iso osansa väripaletissa on koskettimilla, kilkuttavilla tai ujeltavilla. Southern rockin suoraviivaisempaa lippua tässä maassa ulkoiluttaa useampikin poppoo. Siinä joukossa Creek Road Eleven kuuluu tuon joukon tiukempaan kaartiin.

Heilutettiinpa sitten etelävaltioiden lippua myrskytuulessa tai ratsastettiin leppeiden tuulten hellimissä aavikkomaisemissa, Toni Ruuska (laulu, kitara), Jyrki Levä (kitara, laulu), Pete Christiansson (basso), Jani Miinala (rummut) sekä Petri Frestadius (koskettimet, laulu) toteuttavat biisinsä – kaikki omia, pääasiassa Toni Ruuskan kynästä – uskottavasti. Vaikka kaukana tyylien alkulähteiltä ollaankin, Creek Road Elevenin tyylipuhtaus on harvinaista. Erityisesti sliden maukkaasta ja tarkoituksenmukaisesta käytöstä iso plussa!

Pohjimmiltaan Creek Road Eleven on hyvinkin sähköinen. Esimerkiksi päätösbiisi ”Morning Sun”tiivistää tunnelmaa kierros kierrokselta, taitaisi jytistä ja vinkua keikoilla maan perusteellisesti! Muutamilla biiseillä vierailijat keventävät keitosta akustisilla soittimilla, samoin mainitut naisvokalistit (Sanna Björkman ja Susanna Hallaste).

Monipuolisuudesta ja uskottavuudesta isot hee haw -huudot siis tältä leirinuotiolta.

Creek Road Eleven: Creek Running Again (CRV002, 2020)

Ville Leppänen ja Käytetyt Miehet ”Pikainen Tusina”, 2020

Muutamistakin blues- ja rhythm&blues-kokoonpanoista tuttu kitaristi Ville Leppänen nyt omissa nimissään. Leppänen on ehkä parhaiten tunnettu Micke Björklöf & Blue Strip -yhtyeen verrattomana erilaisten kuusikielisten sielukkaana ja taitavana tyylitaiturina. Mieheltä taittuvat niin räväyttävät ränttätäntät kuin akustisemmatkin tutkielmat.

Entä omissa nimissään, laulaja-kitaristina? Sana ”boogie” vilahtaa kansissa muutamaankin otteeseen, tarkoittaneeko texas buugieta vai vaan hyvää buugieta? Ei kai kuitenkaan Järvenpään Boogie-yritysaluetta, heh?

Ensimmäisenä herättää huomiota Leppäsen reipas, rehellinen ja rento lauluääni – ripaus J.Karjalaista, hyppysellinen Tuomari Nurmiota, Pave Maijastakin, sielua ja paneutumista kuin Aki Sirkesalolla. ”Tämä ilta” voisi hyvin olla viimeksi mainitun repertuaaristakin: hitaahko, urkujen ja räväkän kitarasoolon sekä falsettiinkin ulottuvan tulkinnan klassinen soulballadi. Hieno!

Äänessään on sielua kauttaaltaan, samasta lähteestä on juotu kuin suuri suosikkini Boz Scaggs. Leppäsen laulu hallitsee levyä muutenkin, vaikka toki Käytetyt Miehetkin hoitavat tonttinsa kunnialla (Ville Leppänen, kitarat ja laulu, Pasi Ryökkynen, basso, Jan Vaaka, rummut ja perkussiot, Risto Kumpulainen, koskettimet. Taustalauluissa lisäksi Veera Railio ja Lena Lindroos.).

Biisimateriaali on monipuolista, sitä perus-boogieta ei kuulla. Esimerkiksi ”Empatiaa” on jatsahtava, 70-lukulaisesti vingahtava syntikka tuo mieleen monetkin ajan yhtyeet. ”Bensiksen Elvis” on taas puhdas rokki kilkattavine pianoineen ja napakoine kitarasooloineen. Tuolla riemuitaan gospel-hengessä, toisaalla keinutaan kevyttä reggaeta.

Täytyy myöntää, että ensi alkuun, ensi kuulemalla vierastin Leppäsen pidättelemätöntä laulutulkintaa. Jotenkin odotin, että kitaristina hän himmailisi vokaalejaan ja briljeeraisi kuusikielisten mestarina, nyt kun siihen olisi omissa nimissä rajoittamaton tilaisuus.

Kun sitten ymmärsin ja vielä myöhemmin sisäistin ”Pikaisen Tusinan” sielunmaiseman – boogien – innostuin: tässäpä mainio tulkitsija ja ratkiriemukas levy!

Ville Leppänen ja Käytetyt Miehet: Pikainen Tusina (Hokahey HHR 2005, 2020)

Ben Granfelt ”True Colours”, 2020

Jokin aika sitten Muddy Manninen, nyt Gringos Locos- ja Wishbone Ash -kitaristikollega Ben Granfelt. Levyjen samanaikainen ilmestyminen lienee sattumaa, sillä Granfelt on vuosien kuluessa julkaissut jo useammankin soolokiekon. Toisaalta sattuma antaa hyvän tilaisuuden punnita Mannisen ja Granfeltin albumeita keskenään. Kitaristeinahan kumpikin on suvereeni, Mannisella painottuu rennolla kädellä annosteltu, maukas slide, Granfelt vääntää tuhdimmalla puristuksella.

”True Colors” -kiekolla jyllää voimatrio Ben Granfelt, Masa Maijanen (basso) ja Jari Salminen (rummut ja perkussiot). Myös Miri Miettinen (rummut), Miika Aukio (koskettimet), Bryn Jones (laulu) ja Magnus Axberg (koskettimet) lyövät persoonallisen leimansa.

Voimatrio-sana tuo tietysti mieleen samalla nimikkeellä koristeltuja klassikkokokoonpanoja. Granfeltin voimatrio on monista virtuoosilippua heiluttavista trioista poiketen tasavahva: toki Granfeltin kitara saa eniten ilmatilaa, mutta yhtä tärkeää on jykevästi rullaava komppi. Soitossa on vahva ajan ja tilan tuntu – en tosin tiedä tekoprosessia eli kuinka trio veti jytävankkuriaan. Meno on joka tapauksessa elävää ja vetävää.

Jossain Muta Mannisen levyn arviossa kuvailtiin musiikkia ”70-lukulaiseksi”. Mielestäni osuva eikä millään ilveellä alentava ilmaus, joka sopii myös Granfeltin levyyn. Maailmaa ei mullisteta, mutta tuon aikakauden parhaista ja toimivimmista elementeistä rakennetaan jykevä ja jytisevä soppa – välillä loisteliasta rytkettä, tuolla Granfelt näyttää melodisissa instrumentaaleissa herkän puolensa. Ja toki kitara myös vinkuu, mutta tyylillä ja hartaudella. Kuten yhdessä albumisuosikissani ”Arms of an Angel”: rauhallinen biisi, pitkiä, Gilmourmaisesti venytettyjä kitaraääniä, Floydmaista leijuntaa parhaimmillaan.

Loppua kohti albumi nostaa tempoa ja tehoa, riffit vyöryvät, Bryn Jones puristaa hänelle ominaisella kiihkeydellä. Muskelia löytyy! Kitaramaestro yltyy makoisaan tilutteluun, ei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti. Päätöksessä rauhoitutaan öiseen hotellihuoneeseen Hampurissa, ”Late Night in Hamburg”. Runsaat kahdeksan minuuttia melodista kitaraherkkua.

”True Colors” on yksi niistä levyistä, jonka helposti lykkää soittimeen, kun kaipaa lohduttavaa kuunneltavaa – tuttua ja maistuvaa, mukana extra-annos potkua.

Ben Granfelt: True Colours (Broken Silence CD23341, 2020)

Irina Björklund & Pauanne ”Barely Ann-Mari”, 2020

Huh! Tähän en ollut varautunut. Siis siihen, että musiikki ja laulaminen olisivat Irina Björklundille näin paljon enemmän kuin ajankuluharrastus näyttelemisen rinnalla. Olin niin väärässä, että nolottaa! Toki Björklundilta on julkaistu levyjä aikaisemminkin, mutta ne ovat jääneet syystä tai toisesta tarkistamatta. Syytän sahaa, koska se ei pysty vastaamaan.

Björklund on ajankohtainen television ”Rauhantekijä”-sarjan vuoksi, siihen tämä uusi levykin viittaa. Pauanne taas on vilahdellut arvostamieni musiikinharrastajien somepostauksissa. Ensimmäistä levyään en ole kuullut, mutta tarkistettavien listalle sujahtaa. Kukka Lehto, Janne Haavisto ja Tero Pennanen vievät kansanmusiikkia uuteen, mielenkiintoiseen suuntaan: viuluun, lyömäsoittimiin ja urkuihin yhdistetään kiinnostavia elementtejä ja äänimaailmoja vähän sieltä sun täältä, kaukaa ja vielä kauempaa.

Sivuraiteella, mutta tämä levy sai kaivamaan esiin Janne Haaviston muita projekteja (The Farangs, The Shubie Brothers), Laikan jätän myöhempään ajankohtaan. Ai niin, Bablers myös – pitäisköhän etsiä vinyyli varastosta? Näkemyksellinen tekijä, Haavisto, ilman muuta!

Tällä levyllä Pauannetta vahvistavat Janne Lappalainen, Ninni Poijärvi – ja presidentti Martti Ahtisaari (Nobel-puhe vuodelta 2008). Upeita, Björklundin hillittyä, joskus kuiskailevaa mutta aina huippumelodista ja eläytyvää lauluääntä sympatiseeraavia, sydämeenkäyviä sovituksia. Kokonaisuus on saumaton. Sanoitukset ovat Björklundin, niihin innoitti saatteen mukaan ”Rauhantekijä”. Sävellyksistä valtaosa on Kukka Lehdon, muina tekijöinä mm. Janne Lappalainen ja Markus Nordenstreng. Sävelissä on hempeyttä ja lämpöä, kaihoa ja selkärankaa värisyttävää koskettavuutta.

Erinomainen levy, joka sujahtaa useampaankin lokeroon: nykykansanmusiikkia, laulelmaa, indiefolkia, jokunen kappale hittiainestakin (ainakin loistelias ”A Wall Free World”). Toivottavasti albumi löytää kuuntelijansa ja toisin päin.

Irina Björklund & Pauanne: Barely Ann-Mari (Nordic Notes 4251329501587, 2020)

Muddy Manninen ”River Flows”, 2020

Ensitapaaminen Jyrki ”Muddy” Mannisen kanssa tapahtui vuonna 1980 tai -81 Lepakossa, jossa juuri perustettu Mistakes oli treenaamassa. Kuuntelin jonkin aikaa energistä, napakasti soitettua, juurevaa voimapoppia. En muista, oliko ”Pidä huolta” tuolloin jo ilmestynyt, mutta hyvin samanhenkistä muistelen musiikin olleen. Pave Maijanen, Jan Noponen, Risto Hankala ja silloin vielä Muta Manninen paukuttivat menemään nuorten miesten innolla – miesten, joiden lähtökohdat olivat punkin sijaan 70-luvun rytmibluesissa ja vähän progessakin. Muistini mukaan äijät intoilivat tuolloin myös ZZ Topista, jota ainakin osa porukasta oli käynyt Tukholmassa ihmettelemässä. Samoin keikalla jossain Kotkan-Haminan suunnalla Mistakes vakuutti.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Muddy Manninen on edelleen vedossa. Havana Black, Gringos Locos, Wishbone Ash, lukemattomien artistien taustayhtyeet – Manninen on antanut kitaransa – usein slide-sellaisen – rikastaa monenmoista musiikkia. Ja nimenomaan rikastaa: tällä hänen toisella soololevylläänkin kitara on yksi – toki tärkein – soitin muiden joukossa.

Biisit ovat lauluja, valtaosa laulettuja, eivät kehyksiä kitara-akrobatialle. Rytmibluesia, jenkkirockia, pari sävykästä instrumentaalia – Mannisen aiempia vaiheita seuranneille tyylit ovat tuttuja.

Vuodet Britanniassa ovat kartuttaneet nimekkäitä muusikkotuttuja, joiden ansiosta ”River Flows” on monipuolinen ja elävä. Nimekkäimpänä osallistujana on kahdella biisillä hyvin tunnistettavalla rytmiikallaan biisejä piiskaava Free- ja Bad Company -rumpali Simon Kirke. Vokalisteina loistavat verevästä countrysta ja rock’n’rollista tunnettu Melanie Denard, monessa mukana ollut laulaja-basisti Kev Moore (mm. Christie, Saxon), Richard Johnson (mm. Gringos Locos) sekä jenkki Gregg Sutton (Wikipediassa kymmeniä nimekkäitä yhteyksiä ja yhtyeitä).

Maittavinta tälle kirjoittajalle on kuitenkin Mannisen kitara kuten sen tietysti tässä roolileikissä pitääkin olla. Ehkä vähimmälle jää Wishbone Ash -tyyppinen tuplakitarointi. Slide soi, stilikalla vedellään myös, pitkiä kaaria, purevia sooloja, punakynää on käytetty todella taitavasti: hyvä maku juhlii, tarkoittaa myös toistuvaan kuunteluun innoittavaa, kestävää ja ajatonta lopputulosta.

Albumi päättyy tunnelmallisiin ”The River” ja ”River Flows” -mietiskelyihin, ne innoittavat painamaan starttia uudemman kerran. Hieno levy, erityismaininta tyylikkäästä kannesta!

Muddy Manninen: River Flows (Presence PRECD085, 2020)

Rikk Eccent ”Black Halo”, 2020

Taito rakentaa monikerroksinen, tiukasti soiva ja kiinnostavuutensa säilyttävä kokonaisuus – siinä Rikk Eccent on taitava ja näkemyksellinen. ”Black Halo” on soinut niin autossa kuin kotona varmaankin toistakymmentä kertaa, ja jokainen kuuntelukerta on kasvattanut kuuntelunautintoa: syvyyttä löytyy. Olisiko tämä kolmas Eccentin levy triosta se kestävin?

Jos kategorisointia halutaan, ehkä spacerock olisi se luontevin lokero, siellä progressiivisessa kulmauksessa. Tunnelma on hyvin tiivis ja tummanpuhuvakin, biiseissä on jykevät pohjat, syntikat kohisevat, kitarasooloissa on jujua. Biiseissä on samantyyppistä näkemyksellisyyttä kuin – gulp – David Bowiella ja Peter Gabrielilla. Jälkimmäinen tulee mieleen myös herra Eccentin laulutulkinnasta. Äänessään on lohdullista melankoliaa, uhkaa silloin, kun on sen paikka.

Yksittäisiä biisejä en lähde levyltä erottelemaan, sillä ”Black Halo” soi yhtenä ja yhtenäisenä, jopa majesteetillisena – valoa ja varjoa, jännitystä ja laukeamista. Aikamoinen suoritus ottaen huomioon kannen krediitit: ”All songs written, arranged, engineered, performed ja produced by Rikk Eccent”.

Suosittelen keskittynyttä kuuntelua.

Rikk Eccent: Black Halo (Eccentrikk Media RECD 0003, 2020)

Pekka Tiilikainen & Beatmakers

”No tämähän on hyvä!”, kuuluu taholta, joka pari tuntia sitten autossa kritisoi kovin sanoin Bowien RSD-julkaisua, sitä nyt ulostullutta liveä vuodelta 1974.

Voin kertoa, että kyseessä on aikamoinen myönnytys Pekka Tiilikaisen ja Beatmakersin hyväksi.

Ja kyllähän ”Guitar Town” – uusi instrumentaalilevynsä – maistuu miellyttävälle omiinkin korviini. Svengiä ja kaihoa sopivassa suhteessa, toteutuksensa eli soitto parasta A-luokkaa. Mikko Lundin rummut ja Jori Venemiehen basso vatkaavat napakkaa rytmiä kunkin biisin edellyttämässä tyylilajissa, olipa se sitten twistiä, suomiretroa, näkkileipärokkia, meksikaania tai salonkibiittiä. Pekka Tiilikaisen rytmikitara pohjustaa ilmatilaa Juha Heinosen kuulaasti ja herkästi soivalle soolokitaralle. Mainioita vetoja, hyviä biisejä, sekä kitaristi Heinosen omia että mielikuvituksekkaasti valittuja lainoja.

Vierailijoitakin on, heidän kontribuutionsa olisivat voineet olla enemmänkin framilla. Toki he nostavat nimillään levyn profiilia, ja kauppa toivottavasti käy myös kompletistien suuntaan. Parhaiten erottuvat Hannu Könösen urut kolmella biisillä. Ja sitten on se ”Popcorn”. Vaikka säveltäjä Gershon Kingsley olisikin yksi syntikkameiningin uranuurtajista, ja vaikka Beatmakersit vyöryttävät biisiä Telstar-hengessä, henkinen kulumani on edelleen vereslihalla.

Johnny Liebkindin säveltämä ”Archipelago” kuultiin jo yhtyeen edellisellä levyllä. Tämän kiekon versio kuulostaa tanakammalta. ”1963 – viisitoista vuotta myöhemmin” kääntyy hyvin myös instrumentaaliksi, Gösta Sundqvistin alkuperäinenhän on luonnollisesti Leevi & the Leavingsin esittämä. Vierailevan kitaristin Erkki Sutelan kaksi sävellystä kuuluvat levyn parhaimmistoon, varsinkin kaunis ”Elena”.

”Guitar Town” on kaikkiaan tasapainoinen ja tyylipuhdas. Jos edellinen, laulettu levynsä otti kuvainnollista huikkaa tanssilavan takahuoneessa, ”Guitar Town” nousee ylpeästi estradille.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Guitar Town (Triola JLCD 65, 2020)

Saaret ”The Sequence Is Glorious”, 2019

Pöllöt, Ruusut, Saaret – on näitä monikkomuotoisia bändejä varmaan muitakin, varsinkin ulkomailla. Miksi juuri nyt ja miksi samaan aikaan, sitäpä en tiedä. Kai nuo mainitut monikot voisi niputtaa indie-lipukkeen alle, sehän on varsin kätevä lokero uudelle ja uudehkolle, muuten määrittelyjä kaihtavalle nuorisomusiikille.

Julkaisija Stupido Records antaa yhtyeen musiikista tällaisen todistuksen: ”Yhtyeen tunnistettava soundi on yhdistelmä klassisia soittimia, syntetisaattoreita, efektoituja kitaroita ja avaruudellisia äänimaailmoja. Mutta ei huolta: kappaleet ovat kauniita ja iskeviä! Saaret -yhtyettä on verrattu nimiin kuten Broadcast (GB), Kate Bush ja Radiohead.”

Sivussa pällistelevän Saaret yllätti totaalisesti, positiivisesti.

Uutta ja vanhaa yhdistellään surutta, riemua herättävät pinkfloydisesti ja germaanisestikin sykkivä syntikka ja metronominen rytmikkyys, melankolisesti läiskähtelevä kitara, muun muassa. Garbage tästä tulee välillä mieleen, ei vähiten laulaja Petra Vehviläisen herkästä mutta jämäkästä äänestä sekä vaivalla, mielikuvituksella ja hyvällä maulla rakennetuista äänimaisemista. Pehmompi Saaret toki on, varsinkin Janne Frimanin hauraissa tulkinnoissa, Thom Yorkehan tuosta tulee väistämättä mieleen. Läksynsä ovat lukeneet ja omaksuneet.

Päästetään Stupido uudestaan ääneen: ”Yhtyeen jäsenet ovat Petra Vehviläinen (laulu, koskettimet, syntetisaattorit ja viulu), Janne Friman (laulu ja kitara), Joonatan Kotila (basso, syntetisaattorit ja biitit) ja Alina Toivanen (rummut).  He ovat tehneet musiikkia laidasta laitaan kokoonpanoissa kuten: Plutonium 74, Aino Venna, Minä ja Ville Ahonen, Risto, Ihmepoika sekä Atletico Kumpula.”

Vaikka biisit soivat sävelkuluiltaan joskus hyvinkin yksinkertaisina, joskus jopa lapsenomaisina, mielen sopukoita kutittelevat sovitukset ja värikkäät soitinvalinnat kasvattavat niistä tunnelmaltaan aivan loistavia, aikaa myöten muuntuvia teoksia. Musiikkia on Stupidon mukaan äänitetty erä- ja talkoohenkisesti mm. studiolla vankilan muurissa, yliupseerikerholla, olohuoneessa ja vajassa. Ehkä muusikoiden monipuoliset taustat, mainiot soitinvalinnat sekä inspiroivat äänitysympäristöt ovat osasyinä näin riemastuttavaan levyyn. Mitä seuraavaksi?

Pitänee lähteä ostamaan.

Saaret: The Sequence Is Glorious (Stupido Records TWINCD214, 2019)

Bernard And Pörsti ”Gulliver”, 2020

Eräänä kesänä eräässä levykaupassa Italiassa: huomaan, että putiikin valikoimassa on hyvinkin runsaasti tuon maan nimekkäiden, usein jo 70-luvulla aloittaneiden artistien levyjä, vanhoja, uusia ja uudelleenjulkaisuja. Osa niminä tuttuja, mutta musiikillisesti vieraita. Näytän myyjälle muutaman tutun kiekon, ja kyselen vastaavan tyylisiä vilautellen samalla kysyvästi tuntemattomien artistien levyjä. Ystävällinen myyjä etsii musiikkinäytteitä juutuubista, osaan esittelemistäni levyistä hän nyrpistää nenäänsä: et kyllä siitä tulisi pitämään, jos kerran makusi on tuo.

Ostettavien pino tiskillä kasvaa. Maksun koittaessa kaveri kysyy, miksi ihmeessä musiikinkuuntelija Suomesta pitää italialaisista artisteista – tai yleensäkin italialaisesta progesta, kun kaupan hyllyt pullistelevat sitä alkuperäistäkin, eli genesistä, pinkfloydia, jethrotullia ja jeessiä, muun muassa.

Vastaus on sama, kuin ”Gulliverin” kohdalla.

Se yhdistää vaikutteita monista klassisista, melodista progea mestarillisesti työstäneistä yhtyeistä ja lisää siihen italialaisen musiikkikulttuurin ominaispiirteitä. Se on lohduttavan tuttua, kuitenkin riittävän omaperäistä. Ja luonnollisesti pieteetillä – sekä mahtavalla rohkeudella – toteutettua: miksi ihmeessä käyttää sordiinoa?! Paljon, enemmän, eniten.

Vaikka ”Gulliver” on merkitty basisti Marco Bernardin ja rumpali Kimmo Pörstin nimiin, mukana on koko Samurai of Prog -poppoo, mm. Steve Unruh, Carmine Capasso, Luca Scherani, Stefano Galifi…. vahva saapasmaan edustus myös sävellyspuolella varmistaa, että musiikillisen virran annetaan soljua väkevänä ja patoamatta. Täysin ajatonta, taidokkaasti toteutettua, kansia ja muita tilpehöörejä myöten. Gulliverin matkoja on nautinnollista seurata.

Palaan italialaiseen levykauppaan.

Kauppias nostaa esille levyjä artisteilta, jotka nimensä perusteella niputan iskelmäksi. ”No myöhemmin kyllä”, toteaa kauppias. ”Mutta kaksi-kolme ensimmäistä albumia olivat hyvinkin kokeellisia”. Kansia myöten, huomaan. Pinoon vaan, luottokortti esiin. Hieno musiikkimaa!

Bernard And Pörsti: Gulliver (Seacrest SCR-1023, 2020)