• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Riverdog Samson ”Station”, 2015

Riverdog SamsonToiseen albumiinsa päässyt Riverdog Samson Imatralta on nostanut purjeet ja matkannut kauemmas perinteisen rockin ytimestä.

Muistelen yhtyeen ensimmäisen, parin vuoden takaisen kiekon nojanneen tuonne Seattlen suuntaan, ravittuna kokeilevilla psykedeelisillä vivahteilla. Kun luen Keitsin ja meikäläisen kuvausta ja arviota ykköskiekosta huhtikuulta 2013, huomaan monen asian pätevän myös tähän uutuuteen. Varsinkin pari tymäkkää Soundgarden– ja Pearl Jam -vaikutteista, hitaasti syttyvää ja hyytävään ilmiliekkiin leimahtavaa jyräystä jatkavat edeltäjän linjoilla (nimikappale ”Station”, ”North” – jälkimmäinen powerpoppia, sanon minä).

Koska edellinen lause kuulostaa mustavalkoiselta – yksioikoista grungea muka – väritän hieman. Tukenani on avausbiisi ”No Waves”. Se paljastaa, että vaikka jotkut biisit kuulostavat petollisen simppeleiltä, toiset sattumanvaraisesti eteneviltä ja jossain jopa improvisoiduilta, kaikissa on kuitenkin vinha punainen lanka. Hienoja yksityiskohtia, sovituksellisia vinjettejä, tarkkoja instrumenttivalintoja ja harkiten laadittuja tiekarttoja. Huuliharppua, perkussioita, hienovaraisia syntikoita. Niitä löytyy myös svengaavasta ”Blue Light” -biisistä, kuten slidea ja liihottavia kitaraefektejä. Päätösbiisi ”GOAM” kuulostaa hyvin Pearl Jamilta, osin varmaan Heikki Pöyhiän röyhkeän lauluäänen ansiosta.

Muutaman jyräyksen vastapoolina on sitten toinen, rauhallisempi todellisuus. Siitä saatiin esimakua jo esikoislevyllä. Ehkä sitä voisi kutsua myös psykedeeliseksi, vaikka ei Riverdog Samson missään nimessä sekoile kuten aiemmin jo totesin.

Tästä ovat esimerkkeinä ilmavat, kaikuisten kitaroitten, hiipivien rumpujen ja enkelikuoromaisen laulun siivittämä ”Out of Water” ja sitä seuraava, kuiskaten vokalisoitu ”Rolling”. Kyllä tässä Pink Floyd -tunnelmissa leijutaan, ehkä myös länsirannikon myöhäisherännäinen Jonathan Wilson vilahtaa jossain mielen perukoilla, länsirannikko muutenkin. Edellisellä levyllä samaan sarjaan kuului kaunis ”Deserter”. Vaikka tällä levyllä ei paljon sooloillakaan, instrumentaali ”The Eraser” väläyttää Ville Walleniuksen tahdikkaita kitarakuvioita.

Instrumentaali ”Faces” potkii ja lähtee välillä armottomalle laukalle, välillä fiilistellään sfääreissä – pohjalla sykkii. Katsopa hyvin käsikirjoitettu ja taiten tehty video.

Edellisestä levystä poiketen tällä uudella kiekolla rumpupallia hallinnoi Ossi Nurmela, muuten kokoonpano on säilynyt samana, eli Ville Wallenius, kitara, Heikki Pöyhiä, laulu ja kitara ja Pekka Ranta, basso. Uskoisin, että kaverit ovat käyttäneet kaiken liikenevän vapaa-aikansa kämpillä, ehkä vain jammaten, ehkä biisien aihioita kehitellen. Levyllä nimittäin kuuluu soittokavereista, toinen toisistaan voimaantuva yhtye, ei neljää yksittäistä soittajaa.

On kulunut runsaat kaksi vuotta siitä, kun Keitsi totesi sanatarkasti, että ”Voi jessus sentään, että osaakin olla epämuodikasta musiikkia tämä imatralaisen Riverdog Samsonin esikoisalbumi”. Sen jälkeen kenttä tuntuu räjähtäneen. Mikään ei ole pyhää tai epämuodikasta, kaikkea saa kokeilla – ja kyllä kaikkea kokeillaankin. Vaikutteita otetaan ja yhdistellään täysin ennakkoluulottomasti. Saat olla sellainen kuin olet, sillä muodin muottia ei näissä kuvioissa ole.

”Station” jatkaa Riverdog Samsonin matkaa tyylikkäästi. Ehkä albumi on pohdiskelevampi kuin edeltäjänsä, siinä on enemmän omaa kuin lainattua. Kaikkea tilaa ei ole enää pakko täyttää. Epätäydellisyyden hyväksyminen on vahvuutta.

Pekka

Riverdog Samson: Station (Jokikoira Records RDSCD02, 2015)

www.riverdogsamson.com

Retrokki kuuntelee: Moonwagon ”The Rule of Three”, 2015

MoonwagonPääosin instrumentaalista avaruus-progea soittavan kokoonpanon kolmas albumi, ensimmäinen triona.

Vaikka kosketinsoittaja Ami Hassinen, tuttu myös Nemesis-yhtyeestä, päätti jättää Moonwagonin, yhtye ei todellakaan jäänyt tuuliajolle. Ehkä tiivistyminen trioksi Joni Tiela, Janne Ylikorpi ja Jani Korpi peräti lisäsi kavereiden päättäväisyyttä ja jäntevöitti musiikkia. Etsimättä tulee mieleen Genesiksen ”Then There Were Three”-kiekko ja -kausi: ei se homma tähän pääty!

Päättäväisyys ja jopa uhmakkuus kuuluu musiikissa: terävää riffittelyä, jämptiä rytmiä, piiskan lailla sivaltavia sointuja, ilmaa leikkaavia kitarasooloja. Koskettimien osuus on luonnollisesti aiempaa pienempi, vaikka Tiela ja Ylikorpi Hassisen jättämää, kosketinten mentävää aukkoa parhaansa mukaan paikkaavatkin.

”The Infinite Pattern” rymistelee ja vääntää olan takaa, tasainen juoksukomppi katkeaa äkkivääriin kitaravalleihin, muuttaa suuntaansa, kimpoaa kimeästi ujeltavaan riffipohjaiseen kitarasooloon. ”Forgotten by Time” alkaa vakaasti askeltavan basson ja kelmeän syntikan vuoropuheluna, matka jatkuu särmikkäiden kitarariffien ja lihaksikkaan basson voimin, uljas kosketinmatto kannattelee kitarasooloa. Mandoliini ja bongot ‒ ”Fresh Avocados” on pieni akustinen, melodinen välipala.

”Run to the Sun” paljastaa Moonwagonista uuden puolen: se on rumpali Jani Korven laulama powerproge, rytmittämässä myös akustisia kitaroita. Itselleni tuottaa suurta nautintoa päätöskappale ”The Journey Back Home”. Moniosainen, monirytminen, moniminuuttinen. Kappale saa kimmokkeita pienistä instrumentaalisista viittauksista, soitto ja saundimaailma rönsyilevät tykityksestä leijuntaan, sähköä piisaa! Progressiivinen, psykedeelinen, avaruudellinen.

Vaikka tällaisenaankin pätevä kokonaisuus, ”The Rule of Three” viitoittaa tietä kahtaalle: ”Run to the Sun” ja myös äärimelodisilla kitarakuvioilla herkutteleva ”Skylines at Night” vievät lähemmäs suuren yleisön makuhermoa. ”The Journey Back Home” jättää enemmän tilaa ja tulkintamahdollisuuksia kuuntelijan mielikuvitukselle – sisäavaruus soi runsaampana. Millaiselle vyöhykkeelle Moonwagonin astronautit ovat ajatelleet suunnata, sen näyttää aika.

Pekka

Moonwagon: The Rule of Three (Presence PRECD 050, 2015)

www.facebook.com/Moonwagonband

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)

 

Retrokki kuuntelee: Kenny Håkansson ”Psychedelic Dream”, 2010

HåkanssonPitkän linjan ruotsalaiskitaristin sähköinen soolokiekko joidenkin vuosien takaa.

Jo 60-luvun alkupuolella rautalangasta alkusykäyksensä saanut Kenny Håkanssonin ura vain jatkuu ja jatkuu, tällä hetkellä taas legendaarisen Kebnekajsen riveissä. Myös Baby Grandmothers on ollut viime vuosina aktiivinen, klassisessa kokoonpanossaan!

Wikipedia på svenska tarjoaa tällaisen Håkansson-rätingin: The Agents 1962-1965, T-Boones 1965-1967, Baby Grandmothers 1967-1968, 2009, Mecki Mark Men 1968-1970, 2010, Kebnekajse 1970-1977, 2002 framåt, Dag Vag 1979-1981, 1988-1992, 1999-2010, Bills Boogie Band 1984 framåt, Kenny Håkansson Psychedelic Dream Band. Ja sitten kuutisen soololevyä sekä vierailuja lukemattomissa projekteissa.

Omaehtoisen ja uutta etsivän muusikon uralle on mahtunut siis hyvinkin erilaisia musiikillisia vaiheita: bluesrockia, psykedeliaa, folkrockia, progea, uutta aaltoa, laulelmaa (”Hjärtats gåtbok”).

Tämä ”Psychedelic Dream” on Håkanssonin oman levy-yhtiön tuotos – merkin ensimmäinen julkaisu, hänen toistaiseksi toiseksi viimeisensä, It’s Psychedelic Baby -nettisaitin haastattelun mukaan useamman vuoden kypsyttelyn tulos. Håkanssonin kitaran ja laulun lisäksi kiekolla soittavat Frank Sanderson (rummut) ja Colin Campbell (basso), taustalaulussa tukea antaa Ditte Edin.

Vastakohtana miehen alku-uran puhtaille jamituksille ”Psychedelic Dream” perustuu vahvoille, vahvatunnelmaisille biiseille. Niistä huokuu sähköä, jopa vaarallisessa määrin: soittimet ovat hyvin hyvin pinnassa, alituisessa purkautumisvaarassa. Kaksi artistia tulee heittämällä mieleen: Harvey Mandel ja Robin Trower. Sähköllä varautuneet kitarat luovat vaaran tuntua, paksut sävelet leijuvat aivan nenän alla, sähköiskun uhka on ilmeinen. Kevytkin kosketus kieliin tuottaa ydinreaktion.

Rytmiryhmä ei tamppaa, vaan leijailee. Antaa tilaa kitaralle ja laululle.

Yli kymmenminuuttisen nimikappaleen yksinkertainen, hypnoottinen säröriffi, uneliaan laiska, ehkäpä Pink Floydin mieleen tuova avaruudellisesti suhiseva laulu ja nyt kun tarkemmin kuuntelen niin mainitun yhtyeen levollista mutta jämäkkää komppia pumppaava rytmiryhmä pitävät otteessaan.

Jäntevä ”Fantasy” ei ole kovinkaan kaukana esimerkiksi Soundgardenin uhkasta ja uhmasta. Vaikka ilmiömäinen kitaristi onkin, Håkansson on myös biisintekijänä pätevä, esimerkkinä vaikkapa rytmiryhmätön ”What I Do”: kitarat taustoittavat ja koristavat, kiertelevät levollista laulua.

”Thank You Baby” voisi hyvin löytyä vaikkapa Beckin levyltä. Yksinkertainen laulumelodia, pidätelty mutta vetävä tausta, jota kevyesti näppäilty kitaramatto tähdittää. ”Losing You” ja ”Blue Color Stone” ovat kesäisen uneliaita. Feedbackin isä Neil Young hymyilisi hyväksyvästi, kun instrumentaali ”Change” venyy ja ulvoo.

Aika usein jupisen liian täyteen ahdetuista, liian pitkistä levyistä liian kevyeksi jäävällä substanssilla. ”Psychedelic Dream” ja 39 minuuttia tuntuvat loppuvan kesken. Håkansson on osannut lopettaa ajoissa, tyyli kantaa läpi levyn, jälkimaku on vahva ja jättää tilaa sekä tahtoa lisäkuunteluille.

Pekka

PS. Håkanssonin toistaiseksi viimeisin albumi ”Brinner” ilmestyi viime vuonna. Vaikka sen biisipitoisuus on edeltäjäänsä perinteisempi, sähkökitara soi edelleen komeasti.

Kenny Håkansson: Psychedelic Dream (Blue Color Stone Records BCS-1, 2010)

kennyhakansson.se

http://www.kebnekajse.se

http://www.babygrandmothers.se

 

Retrokki kuuntelee: Larry Coryell “Basics”, 1976

CoryellVanguard-kauden ylijäämää vuosilta 1968 ja 1969.

“This album of leftovers from Vanguard sessions is better than it appears but far from essential”, kirjoittaa Scott Yanow allmusic.com-saitilla. Juu, ei varmasti keskeinen Larry Coryellin pitkällä uralla, eikä yhtenäinenkään, onhan kyseessä sekalaisilta, jälkeenjääneiltä nauhoilta koottu kiekko. ”Basics” ei ole myöskään pituudella pilattu, mutta tämäntyyppiseen julkaisuun runsaat 31 minuuttia riittää mainiosti. Edellinenkin, ”Planet End” taisi olla jamipohjainen sopimuksentäyttöjulkaisu, viimeinen Vanguardille ennen Coryellin siirtymistä Aristalle.

Ja koska on kooste eri aikoina nauhoitettuja biisejä, soittajatkin vaihtelevat – kukaan ei taida noiden vuosien jälkeen ottaa selvää kuka soittaa milläkin raidalla. Mukana Coryellin lisäksi ovat kuitenkin Bernard Purdie ja Steve Haas (rummut), Chuck Rainey ja Ron Carter (basso), Mike Mandel (urut), Ray Mantilla (lyömäsoittimet), lisäksi mainintaa vailla puhaltelee tenoristi Jim Pepper.

Jostain luin mielipiteen, jonka mukaan Coryell on yksi huomiotta jääneistä fuusion sankareista. Kun miehen kiekkoja on vuosien aikana kertynyt ja olen niitä enemmänkin kuunnellut, oma mielipiteeni kallistuu samalle kantille. Vaikka McLaughlin, Di Meola, Scofield, Metheny, Carlton ja kumppanit ovat toki tyylinsä kermaa – enkä heitä yhtään vähättele – Coryellilla on heistä poikkeava oma, persoonallinen otteensa. Maanläheinen, lihallinen, yhtyesoitossa kupliva ja löylyä lyövä, tunteen voitto teknisestä sorminäppäryydestä, iän myötä tosin seestynyt. On muuten outoa, että Wikipedian 57:n jazz-fuusiokitaristin listalla Coryell loistaa poissaolollaan. Kertonee jotain paitsi mediasta, myös monipuolisen ja kokeilunhaluisen miehen vaikeasta määriteltävyydestä.

”Basics” siis.

Ei jazzrockia tai fuusiota, vaan rhythm&bluesia, autotallitoteutusta, psykedeliaakin. Juurevaa peruskamaa. Jamibiisejä. Riffinpätkiä ja niiden kerintää. Myös perusbluesia kuten ”Organ Blues” ja ”Slow Blues”, jälkimmäisen ilkeän likaisessa ja rupisessa räimesoolossa sävelet kävelevät jazzin suuntaan. Tästä on kamarimeininki kaukana, kuten myös ylevät ja puhtaat ajatukset. Jazzfunk ”Tyrone” ja armottoman sorminäppärä, terävä soolo – Tolonen tulee tästä mieleen. ”Sex” perustuu parin nuotin ja soinnun kiertoon, hypnoottinen kertosäejunttaus voisi olla Televisionin kliimaksista. Quicksilverin ja jokusen muunkin psykedeelishenkisen ja kitaravoittoisen yhtyeen ajattoman melodisissa sfääreissä liidellään. Jää kesken, häivytetään, miten vaan. Pidempäänkin olisi kuunnellut.

”Half A Heart” on melodinen lattari, hyvin paljon Santanaa muistuttava. Coryell vääntää kitarastaan turboruuvia enemmän kuin Carlos konsanaan, mies myös laulaa. Enemmänkin kokeilu, mutta toimiva sellainen, listoille ehkä hivenen kypsymätön, tässä yhteydessä sopivan raaka.

Tämän arvion kirjoittamiselle antoi lopullisen niittinsä ”Blues for Albert”, jossa mainittu tenoristi Jim Pepper puhaltaa kipakkaa riffiä. Vetävä kuvio voisi löytyä esimerkiksi Led Zeppelinin kiekolta. Coryell ei turhia kainostele, vaan hukuttaa taustasoittajiaan pistäviin ja päällekäyviin kitarapurskahduksiin.

Sekava. Raaka. Luonnosmaisia biisejä. Ekoja ottoja. Sopimattomia lopetuksia. Koristelemattomia sooloja. Kolaamista ja kompurointeja. Hiomattomia soundeja. Näiden kaikkien vuoksi ”Basics” kiehtoo. En tiedä olisiko Coryell itse halunnut tätä julkaistavaksi, sillä salonkikelpoista musiikki ei todellakaan ole. Eläköön spontaanius!

Pekka

Larry Coryell: Basics (Vanguard VSD 79375, 1976, CD-versiona Vanguard VMD 79375/Universe UV 020, 2000)

Retrokki kuuntelee: Pale Saarinen And the Roots of Love Play Jimi Hendrix ”Personal Contact” (2015)

Pale HendrixTäältä pesee! Pauli ”Pale” Saarinen ja harmonikkansa, Reeta Vestman ja laulu sekä etulinjan suomimuusikot pistävät uusiksi hyvinkin tuttuja, jo rockloreen syöpyneitä Hendrix-biisejä.

”Hendrixiä haitarilla” kuulostaa aikamoisen perverssiltä, mutta kovin suomalaiselta – haitarimusiikillahan on tässä maassa pitkät, edelleen kehittyvät perinteet. Kun versioinnin kohteena on Jimi Hendrixin musiikki, monille lähes evankeliumin veroinen sana ja sävel, kriitikot ja kotikriitikot ovat varpaillaan.

Ei huolta!

Kyseessä ei ole rienaus, retostelu eikä humööri, vaan Pale Saarinen on lähestynyt kohteitaan niiden arvon edellyttämällä tavalla. Toki The Roots Of Love -bändin muusikotkin ovat ykkössarjaa: Anssi Nykänen, Ape Anttila, Tuomas Metsberg, Harri Taittonen – ja toinen liuta vastaavan tasoisia vierailijoita, myös puhaltajia ja jousisoittajia.

Arvostan Saarisen malttia ja kekseliäisyyttä sekä sovittajana että soittajana. Vaikka harmonikka on tätä levyä profiloiva soitin, ”Personal Contact” on ennen kaikkea maukas kokonaisuus. Saarinen ei ole esimerkiksi pyrkinyt soittimellaan toisintamaan Hendrixin kitaraa tai sooloja. Haitari ei tällä kiekolla myöskään ole suomalaiskansallinen rillumarei-soitin, vaan välillä riehaannutaan zydeco-bileissä, toisaalla tunnelmoidaan kimmeltävän järven rannalla.

Rikkaat ja mielikuvituksekkaat sovitukset antavat biiseille uusia sävyjä. Kuten myös solisti Reeta Vestmanin laulu.

Siinä missä Hendrixin alkuperäisiä vetoja voi läpikotaisen tuttuuden vuoksi hyvin kuunnella niihin sen kummemmin keskittymättä, siinä Saarisen ja bändin versiot houkuttelevat syventymään nyansseihin ja sovituksellisiin ratkaisuihin. Tai sitten voi vain imeytyä esimerkiksi ”Gypsy Eyesin” funk-svengiin, jota Nykänen, Anttila, Metsberg ja Taittonen soutavat tappavan mehevästi. Vestmanin lauluun on lisätty vaihe-efektiä, Saarinen koristelee kokonaisuuden, Taittonen värittää Hammondilla.

Nykäsen kevyt rummutus saa ”May This Be Loven” leijumaan, Vestman liitelee sfääreissä. Alkutunnelmoinnin jälkeen ”Third Stone from the Sun” saa menovaihteen päälle, Metsbergin kitara- ja Taittosen sähköpianosoolot lisäävät keitokseen jazzrock- tai progemausteita, samoin Anttilan bassosoolo (!). Saarinen ja Vestman revittelevät, Juhani Aaltonen vierailee huilussa. Välillä ajattelin, että levy kaipaa rajumpaa ja hullunrohkeaakin soolollista nostatusta, Hendrixin tavaramerkkiä. No tässä sitä kuitenkin on.

”Remember” on sähköinen Wonder-funk, kompaktimpi ja tarttuvampi biisi kuin Hendrixillä konsanaan.

Albumin päättävä instrumentaalipotpuri ”Hendrix Rhapsody” julkaistiin jo viime vuonna omana kiekkonaan. Nyt se siis päättää ”Personal Contactin”. Saarisen ja Nykäsen lisäksi biisejä tulkitsevat Mikko Löytty, Marzi Nyman sekä jousi- ja torviensemble. Ja nimenomaan tulkitsevat, sillä Saarinen pyrkii omien sanojensa mukaan ”löytämään näistä kuolemattomista teemoista uudenlaista dramatiikkaa, jylhyyttä, herkkyyttä ja tehoja. Jimi Hendrix oli myös taitava ja omaperäinen säveltäjä. Tämän teokseni kautta yritän vahvistaa tätä näkökulmaa.”.

Rapsodiassa ovat mukana ”Burning of the Midnight Lamp”, ”Voodoo Child (Slight Return)”, ”Purple Haze”, ”Who Knows” ja ”Little Wing” – taitaa “All Along the Watchtoweristakin” vilahtaa riffinpätkää. Alkuperäiset biisit ovat niin syvästi juurtuneita alitajuntaan, että väkisinkin alkaa kuulostella ja tarttua tuttuihin melodianpätkiin. Niistä annostellaan makupaloja juuri sen verran ja juuri niin tunnistettavasti, että tasapaino Saarisen oman sovituksellisen panoksen kanssa säilyy: tämä on yhtä paljon Saarisen kuin Hendrixin rapsodia. Saarinen värittää sitä jopa suomalaisen kansanmusiikin väreillä ja pohjolan sinfonisilla sävyillä. Mieleen nousee etsimättä hänen elokuvallinen Kaurismäki-levynsä.

Ensimmäinen mielikuvani aiheesta ”Hendrix ja hanuri” oli aika luonnollisen ennakkoluuloinen. Takaraivossa kyti kuitenkin mielenkiinto, kuuluuhan Hendrix rockin jättiläisiin ja edelleen edelläkävijöihin. Jospa aiheesta olisi saatu irti ennakkoluuloa enemmän? Ja onhan siitä – enemmän kuin odotin. Suomalaista hulluutta, musiikillista seikkailunhalua, näkemyksellisyyttä.

Only in Finland.

Pekka

Pale Saarinen And the Roots of Love Play Jimi Hendrix: Personal Contact (Presence PRECD 044, 2015)

www.runningmoose.fi

www.facebook.com/therootsofloveband

Retrokki kuuntelee: The Groke ”Monstrorum Historia” (2014)

The GrokeOulusta jyrähtää taas, pilkettä unohtamatta.

Mitäköhän Oulun veteen on sekoitettu? Sen verran häröltä The Groke kuulostaa, että ihan kevyt mikseri ei tätä fuzzilla sakeutettua, turboahdetuilla riffeillä kyllästettyä rock’n’rollia kypsytä. Lopputulos sisältää myös häpeilemättömän rohkeaa laulua, muutaman suvannossa liplattavan rauhallisemman osuuden, tuplakitaroinnin siivittämää heavylaukkaa ja vatsaa vääntäviä monsteririffejä. Ja tämä kaikki vain ”Raconteurissa”. Kertakaikkisen tuhtia tavaraa!

Lyhyt ”Tequila Sunset” kieroilee valssitahtisella panhuiluilulla, ”Blind Eyes” vie sävelkulullaan silkkitielle, askellus on raskaan pätkivää, laulu yksitotisen junnaavaa. Jossain tätä taidetaan kuvata nimikkeellä ”stoner” – tylyn toisteista ja hypnoottista junttaa. ”Ain’t Worth a Dime” vuorottelee jytisevien kertosäkeitten ja rauhallisten säkeistöjen välillä, lisäpontta tuo moniääninen tai moniäänitetty laulu sekä miellyttävän akustinen väliosa.

”End of the Fearin” jytisevästi askeltava riffi on puhdasta Sabbathia, säkeistöt kiitävät mahtavaa laukkaa, seuralainen huomauttaa nykivästä jalasta. Levyn nimikappaleesta tehdyllä videolla Stratocaster ja Gibson nypläävät, näykkivät, vingahtelevat, kirskuvat ja jumittavat – makeaa kitarismia, jollaista itsekin soittaisin jos soittaisin, mutta perhana kun myin kitarani rahapulassa jo 80-luvulla. Ja helppohan se on soittaa, kun pohja ei anna tumaakaan periksi.

Kokonaisuutena the Groke eli Jesse Heikkinen (kitara, laulu), Miika Heinonen (rummut, laulu), Petri Henell (basso, laulu), Joonas Karjalainen (koskettimet, laulu) ja Juho Törmälä (laulu, kitara) on onnistunut esikoisellaan erinomaisesti. Stoner-jyrään kuuluvaa hypnoottisuutta ja biisien venymistä kompensoidaan ja koristellaan jopa Queenin tontille kurottavilla lauluosuuksilla, törähtääpä paikoin trumpettikin viitteenä bändin Ennio Morricone -mieltymykseen.

Ehkä oululainen mikseri tuottaa spektriin ylimääräisiä värejä, sillä genreen kuuluvaa yksitotisuutta tällä levyllä ei totisesti ole.

Pekka

The Groke: Monstrorum Historia (MediaCroco MCR050413, 2014)

thegroke.net

www.facebook.com/thegrokeofficial