Retrokki kuuntelee: Doghouse Band ”Lollipop River”, 2018

Jos vallattavana ei ole maailmaa, vaan tapanilalainen baariyleisö, Doghouse Band pärjää vallan mainiosti, suorastaan erinomaisesti. Bändin musiikki on sopivan rentoa ja monipuolista countryhenkisestä avauksesta (”A Dance Inside the Horse’s Eye”) iloiseen ”Northern Guy” -ralliin, joka voisi vauhdittaa margaritoja Jimmy Buffettin nimikkokuppilassa. Nimikappaleessa on rutkasti Creedencen henkeä ja vertakin (”Green River”).

Sitten on maailman valloitukseen tähtäävä ”Spitting in the Wind” – ajattomasti ja ylpeästi leijuva Psychedelic Furs -henkinen eepos. ”Starfish” leikittelee David Bowien maneereilla ja musiikillisella keinovalikoimalla. Kuinka ne uskaltavat tarttua tuollaiseen ikoniin, voisi joku kysyä.

No, albumin primus motorilla, kitaristi ja säveltäjä Puka Oinosella on jakaa ansaittuja meriittejä muillekin, Nights of Iguana tämän levyn kohdalla osuvimpana saavutuksena. Jari Isokallio (basso) sekä Ville Raasakka (rummut) takaavat tymäkän ja horjumattoman rytmin. Laulaja Graveyard Virtasen vokaalit jakavat varmasti mielipiteitä, Virtanen kuuluu ylhäisine ja jylhine puhelauluineen Lou Reed– ja Nick Cave -koulukuntaan. Reedin vokaalien välinpitämättömyys ja arroganssi korvautuvat Virtasen tapauksessa kuitenkin häivähdyksellä huumoria – toimii varmasti paremmin keikkakontaktissa.

Toki Doghouse Bandiltä löytyy ihan oma, tunnistettava äänensä, joka vörkkii suoraviivaisella tavallaan – tai kyllähän Oinosen instrumenttivalikoimaan kuuluvat myös eksoottisemmatkin kielisoittimet, albumilla tosin taustaroolissa. Kuvittelisin, että lavalla poppoo – johon taitaa jollain kierolla logiikalla liittyä myös Delay Kolanen – keittää mehevän ja monipuolisen rock-sopan. Ja niin, tämä on vinyyli!

Pekka

PS. Ruksasin tuolta avainsanoista myös psykedelian ja acid rockin, sillä selkäytimessä kutittaa Roky Erickson.

Doghouse Band: Lollipop River (PUULP 002, 2018)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Joss Cope “Unrequited Lullabies”, 2017

Cope – tuttu sukunimi jo 70- ja 80-lukujen vaihteesta, tuolloin nimekkäänä kantajana oli Julian Cope yhtyeineen tai omillaan. Pikkuveljensä Joss Cope pyöri samoissa piireissä (Echo & the Bunnymen, Wah! Heat, Teardrop Explodes), ja nassikkana musisoikin joidenkin Liverpoolin keskeisten tekijöiden kanssa.

Muutto Lontooseen, monia eri yhtyeitä, muutama levykin kitaristina ja laulajana. Sitten pitempi ura videoiden tekijänä ja ympäristöjärjestöaktiivina. Pop on kuitenkin tarttuva tapaus, josta ei niin vain pyristellä irti, ei myöskään Joss Cope. Hän viettää suomalaisen kumppaninsa vuoksi osan vuodestaan ämpärikansan parissa, siksi tämä uutuuskin on tehty Suomessa suomalaisten muusikoiden kera (Puka Oinonen, Esa Lehtopuro, Ville Raasakka, irlantilainen kosketinsoittaja O’Reilly O’Rourke).

Ja koskapa pop on tarttuvaa laatua, ”Unrequited Lullabies” viettää sekin jyrkästi tartunnan alkulähteelle: melodisesti leijuvaa psykedeliaa, välillä heliseviä, välillä ilmaa leikkaavia kitaralinjoja, tymäkästi jytisevää rytmiä Copen samettisen laulun kuorruttamana. Huikea hyppy aikoihin ja brittiläisiin yhtyeisiin, jotka joitain vuosia hallitsivat tämänkin kirjoittajan levylautasta. Isona plussana on tietysti se, että Cope on itse elänyt ja soittanut nuo ajat, eli hallitsee tyylin inside-out tai vieläkin syvemmin koskapa on ollut mukana luomassa sitä.

Onhan näitä jaccogardnereita, jotka yrittävät sukeltaa aikalaisten nahkoihin kuulostaen kuitenkin päälleliimatulta ja ulkoaopetellulta. Joss Cope sen sijaan on the real deal. Albumi on tasainen ja yhtenäinen kokonaisuus, ja sellaisena oikein miellyttävää kuunneltavaa. Bändi paiskoo välillä dynamiikkaa (”Cloudless Skies”), nostaa panoksia voimariffin ja -sointujen avulla, leijailee melodialla ja Copen pehmeällä laululla ja kuulaalla kitaralla (”Turned Out Nice Again”), välillä ollaan kallellaan T.Rexiin (”A Guy Like Me”)  ̶  viihdyttävää musiikkia rauhallisiin viikonloppuaamuihin. ”Triumph Or Disaster” vie englantilaiseen pikkukaupunkiin, rantakadun karuselliin, kuten myös kaikuinen ”Streaming”. Kirjoitan tähän myös nimet Syd Barrett, Kevin Ayers ja Robyn Hitchcock asiaa sen kummemmin perustelematta.

Kaiken kaikkiaan: mukavia pieniä lauluja!

Pekka

Joss Cope: Unrequited Lullabies (Gare du Nord Records GDNCD015, 2017)

Retrokki kuuntelee: The Electric Crayon Set ”What A Rotter of A Day”, 2013 (2007)

Tilasin yhtä, sainkin jotain ihan muuta, hyvinkin kirjoittamisen arvoista: The Electric Crayon Set ja yhtyeen jo vuosia markkinoilla ollut kakkoskiekko ”What A Rotter of A Day” – aivan loistava albumi täynnä koukkuja 60-luvulta, tiukkaa tykitystä kokeneilta muusikoilta ja ennen kaikkea näkemystä ja taitoa sen toteuttamiseen.

Joku voisi kutsua tätä aivan aiheellisesti retroiluksi, sillä Zombies, Beatles, Who, Creation ja seuraavasta sukupolvesta ehkä XTC kuuluvat selkeinä esikuvina. Ja hyvä niin, sillä mistäpä sitä parempia musiikillisia ankkureita löytyisikään! The Electric Crayon Setin lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Timo Pääkkö on kokeneine muusikkokavereineen onnistunut luomaan niin komeasti leiskuvan yhtenäisen kokonaisuuden, että siitä sietäisi monen powerpoppia tapailevan muusikonalun ottavan oppia. Kaikesta kuuluu syvä perehtyneisyys aikakauteen, yhtyeiden erityispiirteisiin, jopa Britanniaan. Fish and chips, please!

Kokoonpanon historia kurottaa vuosituhannen alkuun, jolloin Pääkkö, basisti ja paremmin kitaristina tunnettu Seppo Tyni, kosketinsoittaja Jussi Reunamäki ja rumpali Timo Lilja levyttivät ”One Man’s Trash” -albumin. Se soi juuri nyt Spotifysta eikä sitäkään voi kuunnella ilman tyytyväistä hymyä: kaverit – tai ainakin Pääkkö – ovat todellakin sisäistäneet 60-luvun mod-, psyke- sekä pop-elementit, ja osaavat rakentaa palikoista taidokkaita, oman näköisiään, iskeviä biisejä. Jotain tuttua, jotain lainattua, paljon täysin omaa, rutkasti soittotaitoa. Useimmat suomalaiset kompastuvat viimeistään ralli-englantiin, Pääkkö ei: täysin autenttista ja uskottavaa, jopa siinä määrin, että on varaa leikittelyyn.

Kului vuosia, ja Pääkkö sekä Seppo Tyni sävelsivät lisää biisejä. Vuonna 2007 syntyi ”What A Rotter of A Day”. Sitä en silloin noteerannut, vaan vasta vastikään käsiini saaman, 2013 ilmestyneen vinyylin (jolla biisijärjestys poikkeaa cd-versiosta). Vinyylin on julkaissut englantilainen Psychotron Records – sekin aikamoinen arvostuksen osoitus.

Jussi Reunamäen on korvannut Pekka Tyni, mukana on myös kitaristi Juha Kormano, jonka huima soolo ”Good Girl” -biisissä loksauttaa leuat. Kun kuuntelen peräjälkeen yhtyeen kahta albumia, rakennan mielessäni kuvitelman, jossa esikoinen ammensi puhtaasti 60-luvulta, ja tämä uudempi on edennyt 70-luvulle.

”Morning of Magicians” voisi periytyä Moody Bluesin tai Ian Andersonin folk-laulukirjasta, mainio banjo, jykevä King Crimson -syntikka-mellotron, tuhti kertosäe. Aika kaukana 60-luvun räjähtävistä rummuista ja kitaratuulimyllystä. ”Spacedust” sitareineen viittaa mystiikkaan. Kokemäenjoki ei kuitenkaan ole Ganges, vaikka vähän myötävirtaan ajelehditaankin. ”Initiate” on parasta powerpoppia kertosäeharmonioineen, katkonaisine sointuineen ja takaperoisine kitaroineen.

Hämmentää, kuinka hienoja, melodisia ja tyylitajuisia biisejä Pääkkö ja Tyni ovat säveltäneetkään. Iloisesti pomppiva ”Black Prince” -biisi kapakkapianoineen herättää mielleyhtymän Tages-yhtyeen ”Studio”-kiekkoon: se on samanlaisella häpeilemättömän itsevarmalla otteella työstetty beat-jalokivi. ”Archduke of Rain” on hyvin brittiläisen korrekti, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti pastoraalinen pop-balladi kauniine koskettimineen ja Pentti Enqvistin huiluine. Vastustamattomasti potkiva ”Key to the Sacred Pattern” pistää viimeistään miettimään kuinka ne kehtaavat ja onneksi kehtaavat: soolossa siteerataan loistavasti ja luontevasti ”And Your Bird Can Singin” kitarakuviota. Aivan loistava!

Akustinen ”Angel of Mons” vinkkaa silmää folk-rockille, myös Vilma Pääkön kuulaalla laululla. Vinyylin päättää majesteettinen ”The Otherside” (alun perin Apple-yhtyeen ”The Rock Doctor” -singlen b-puoli, myös ”An Apple A Day” -albumilla), jossa särökitara raastaa nautittavaa, korkealla lentävää riffiä – raavi vielä, tuntuu hyvältä! Cd-versiossa biisin sijainti keskellä akustisempaa maalailua ehkä karsii sen ansaitsemaa arvoa.

Vinyylin se päättää syvään, tyytyväiseen huokaukseen.

Pekka

The Electric Crayon Set: What A Rotter of A Day (Psychotron Records PR 1001, 2013)

Retrokki kuuntelee: Henry Spirit ”Rust Is On It’s Way”, 2017

Kaivelen aloitettuja mutta viimeistelyä vaille jääneitä levyjuttuja ja törmään tiedostoon nimeltä Mighty Baby. Mikä yhtye! Mainiota kitaravetoista rockia levyttäneen, beat-musiikin ja pub-rockin rajamailla vahvoin länsirannikkovaikuttein meditoineen yhtyeen ura jäi kahteen julkaistuun albumiin ja myöhemmin julkaistuihin treenikämppä-äänityksiin. Ehkä kirkkain ja elävin kitarakuvioin laukanneen yhtyeen musiikissa tuoksui myös häivähdys itämaista aromia. Ja ehkä tuo juttu joskus toteutuu siitäkin syystä, että bändin jäsenet olivat mukana monessa mielenkiintoisessa kuviossa.

-.-.-.-.-.-.-.-

Kuuntelin Henry Spirit -trion levyä pariin otteeseen, Grateful Dead, Quicksilver, New Riders, Morning ja pari muuta länsirannikon klassikkoa olivat ilmiselviä vertailukohtia. Fleksiibeliä rytmitystä, kimaltavia kitaralinjoja, countryvivahteita – ei tätä suomalaiseksi hiven eikun hevin tunnistaisi. Muutamassakin osiossa pari kitaraa kutoo tiivistä mutta nautittavan ilmavaa verkkoa. Biisien on annettu kulkea sen matkan kuin ne hyvin jaksavat, niinpä lähes jokainen kehittyy yli viisiminuuttiseksi, yksi lähes kymmeneen.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdalla se iski: Mighty Baby!

Henry Spiritin biiseissä on jäntevyyttä ja melodioita, ei laiskaa liruttamista eikä velttoa askellusta. Kitarat tikuttavat tiheästi, rummut ja basso tarjoavat elastisen ja maaston muotoja mukailevan kulkuvälineen. Ja aivan kuten Mighty Baby, myös Henry Spirit kestää kuuntelua ja herättää oikeissa kohdissa mielihyvän hyrinää – hyvän musiikin merkki.

Yhtyeen dynamona on kaikki biisit säveltänyt ja sanoittanut Petteri Seppä (laulu, kitara, koskettimet), taivalta rytmittävät Marco Tissari (rummut) ja Ilpo Komulainen (basso). Slidekitarassa avustaa Timo Paukkonen, Heli Tuomaisen taustalaulussa on gospel-vivahdetta ja vaihdetta. Pienellä räväkkyysasteen nostolla voisin lisätä avainsanaksi myös rhythm&bluesin. Koskapa peruskokoonpano on trio, Sepän kitaroita ja koskettimia on päällekkäisäänitetty runsaasti.

Muodikasta Henry Spirit ei ole. Musiikki kumpuaa Petteri Sepän mieltymyksistä ja näkemyksestä – sellainen Sepällä epäilemättä on, sillä niin yhtenäinen ja tasalaatuinen on ”Rust Is On It’s Way”.

Henry Spirit: Rust Is On It’s Way (Omakustanne, 2017)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Riverdog Samson ”Station”, 2015

Riverdog SamsonToiseen albumiinsa päässyt Riverdog Samson Imatralta on nostanut purjeet ja matkannut kauemmas perinteisen rockin ytimestä.

Muistelen yhtyeen ensimmäisen, parin vuoden takaisen kiekon nojanneen tuonne Seattlen suuntaan, ravittuna kokeilevilla psykedeelisillä vivahteilla. Kun luen Keitsin ja meikäläisen kuvausta ja arviota ykköskiekosta huhtikuulta 2013, huomaan monen asian pätevän myös tähän uutuuteen. Varsinkin pari tymäkkää Soundgarden– ja Pearl Jam -vaikutteista, hitaasti syttyvää ja hyytävään ilmiliekkiin leimahtavaa jyräystä jatkavat edeltäjän linjoilla (nimikappale ”Station”, ”North” – jälkimmäinen powerpoppia, sanon minä).

Koska edellinen lause kuulostaa mustavalkoiselta – yksioikoista grungea muka – väritän hieman. Tukenani on avausbiisi ”No Waves”. Se paljastaa, että vaikka jotkut biisit kuulostavat petollisen simppeleiltä, toiset sattumanvaraisesti eteneviltä ja jossain jopa improvisoiduilta, kaikissa on kuitenkin vinha punainen lanka. Hienoja yksityiskohtia, sovituksellisia vinjettejä, tarkkoja instrumenttivalintoja ja harkiten laadittuja tiekarttoja. Huuliharppua, perkussioita, hienovaraisia syntikoita. Niitä löytyy myös svengaavasta ”Blue Light” -biisistä, kuten slidea ja liihottavia kitaraefektejä. Päätösbiisi ”GOAM” kuulostaa hyvin Pearl Jamilta, osin varmaan Heikki Pöyhiän röyhkeän lauluäänen ansiosta.

Muutaman jyräyksen vastapoolina on sitten toinen, rauhallisempi todellisuus. Siitä saatiin esimakua jo esikoislevyllä. Ehkä sitä voisi kutsua myös psykedeeliseksi, vaikka ei Riverdog Samson missään nimessä sekoile kuten aiemmin jo totesin.

Tästä ovat esimerkkeinä ilmavat, kaikuisten kitaroitten, hiipivien rumpujen ja enkelikuoromaisen laulun siivittämä ”Out of Water” ja sitä seuraava, kuiskaten vokalisoitu ”Rolling”. Kyllä tässä Pink Floyd -tunnelmissa leijutaan, ehkä myös länsirannikon myöhäisherännäinen Jonathan Wilson vilahtaa jossain mielen perukoilla, länsirannikko muutenkin. Edellisellä levyllä samaan sarjaan kuului kaunis ”Deserter”. Vaikka tällä levyllä ei paljon sooloillakaan, instrumentaali ”The Eraser” väläyttää Ville Walleniuksen tahdikkaita kitarakuvioita.

Instrumentaali ”Faces” potkii ja lähtee välillä armottomalle laukalle, välillä fiilistellään sfääreissä – pohjalla sykkii. Katsopa hyvin käsikirjoitettu ja taiten tehty video.

Edellisestä levystä poiketen tällä uudella kiekolla rumpupallia hallinnoi Ossi Nurmela, muuten kokoonpano on säilynyt samana, eli Ville Wallenius, kitara, Heikki Pöyhiä, laulu ja kitara ja Pekka Ranta, basso. Uskoisin, että kaverit ovat käyttäneet kaiken liikenevän vapaa-aikansa kämpillä, ehkä vain jammaten, ehkä biisien aihioita kehitellen. Levyllä nimittäin kuuluu soittokavereista, toinen toisistaan voimaantuva yhtye, ei neljää yksittäistä soittajaa.

On kulunut runsaat kaksi vuotta siitä, kun Keitsi totesi sanatarkasti, että ”Voi jessus sentään, että osaakin olla epämuodikasta musiikkia tämä imatralaisen Riverdog Samsonin esikoisalbumi”. Sen jälkeen kenttä tuntuu räjähtäneen. Mikään ei ole pyhää tai epämuodikasta, kaikkea saa kokeilla – ja kyllä kaikkea kokeillaankin. Vaikutteita otetaan ja yhdistellään täysin ennakkoluulottomasti. Saat olla sellainen kuin olet, sillä muodin muottia ei näissä kuvioissa ole.

”Station” jatkaa Riverdog Samsonin matkaa tyylikkäästi. Ehkä albumi on pohdiskelevampi kuin edeltäjänsä, siinä on enemmän omaa kuin lainattua. Kaikkea tilaa ei ole enää pakko täyttää. Epätäydellisyyden hyväksyminen on vahvuutta.

Pekka

Riverdog Samson: Station (Jokikoira Records RDSCD02, 2015)

www.riverdogsamson.com

Retrokki kuuntelee: Moonwagon ”The Rule of Three”, 2015

MoonwagonPääosin instrumentaalista avaruus-progea soittavan kokoonpanon kolmas albumi, ensimmäinen triona.

Vaikka kosketinsoittaja Ami Hassinen, tuttu myös Nemesis-yhtyeestä, päätti jättää Moonwagonin, yhtye ei todellakaan jäänyt tuuliajolle. Ehkä tiivistyminen trioksi Joni Tiela, Janne Ylikorpi ja Jani Korpi peräti lisäsi kavereiden päättäväisyyttä ja jäntevöitti musiikkia. Etsimättä tulee mieleen Genesiksen ”Then There Were Three”-kiekko ja -kausi: ei se homma tähän pääty!

Päättäväisyys ja jopa uhmakkuus kuuluu musiikissa: terävää riffittelyä, jämptiä rytmiä, piiskan lailla sivaltavia sointuja, ilmaa leikkaavia kitarasooloja. Koskettimien osuus on luonnollisesti aiempaa pienempi, vaikka Tiela ja Ylikorpi Hassisen jättämää, kosketinten mentävää aukkoa parhaansa mukaan paikkaavatkin.

”The Infinite Pattern” rymistelee ja vääntää olan takaa, tasainen juoksukomppi katkeaa äkkivääriin kitaravalleihin, muuttaa suuntaansa, kimpoaa kimeästi ujeltavaan riffipohjaiseen kitarasooloon. ”Forgotten by Time” alkaa vakaasti askeltavan basson ja kelmeän syntikan vuoropuheluna, matka jatkuu särmikkäiden kitarariffien ja lihaksikkaan basson voimin, uljas kosketinmatto kannattelee kitarasooloa. Mandoliini ja bongot ‒ ”Fresh Avocados” on pieni akustinen, melodinen välipala.

”Run to the Sun” paljastaa Moonwagonista uuden puolen: se on rumpali Jani Korven laulama powerproge, rytmittämässä myös akustisia kitaroita. Itselleni tuottaa suurta nautintoa päätöskappale ”The Journey Back Home”. Moniosainen, monirytminen, moniminuuttinen. Kappale saa kimmokkeita pienistä instrumentaalisista viittauksista, soitto ja saundimaailma rönsyilevät tykityksestä leijuntaan, sähköä piisaa! Progressiivinen, psykedeelinen, avaruudellinen.

Vaikka tällaisenaankin pätevä kokonaisuus, ”The Rule of Three” viitoittaa tietä kahtaalle: ”Run to the Sun” ja myös äärimelodisilla kitarakuvioilla herkutteleva ”Skylines at Night” vievät lähemmäs suuren yleisön makuhermoa. ”The Journey Back Home” jättää enemmän tilaa ja tulkintamahdollisuuksia kuuntelijan mielikuvitukselle – sisäavaruus soi runsaampana. Millaiselle vyöhykkeelle Moonwagonin astronautit ovat ajatelleet suunnata, sen näyttää aika.

Pekka

Moonwagon: The Rule of Three (Presence PRECD 050, 2015)

www.facebook.com/Moonwagonband

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)