• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Micke Bjorklof & Blue Strip “Ain’t Bad Yet”, 2015

Micke BjörklöfKansainvälistyneen, öönsä oohon vaihtaneen rhythm&blues-kokoonpanon uusin albumi, äänitetty tällä kerralla Walesin maineikkaalla Rockfield-studiolla.

Ilmeisestikin rohkaistuneena äänityskaupunki New Orleansin edelliselle “After the Flood” -albumilleen tarjoamasta inspiraatioboostista Micke Björklöf kumppaneineen matkusti tällä kerralla Walesiin, Rockfield-studiolle. Tuottajaksi valikoitui maineikas, satoja kiekkoja kätilöinyt ja alkuaikojen Roxy Musicissa soittanut John Porter – tässäkin suhteessa rimaa on vielä entisestäkin korotettu.

Niinpä levystä huokuu viimeistely. Erityisesti arvostan kokoelman ytimekkyyttä: vaikka rhythm&bluesin jammailua ja sooloilua suosivassa hetteikössä liikutaankin, ”Ain’t Bad Yet” ei uppoa tyhjäkäyntiin. Biiseillä on omat vaihtelevat luonteensa, ne kulkevat sopivan pituisen matkan, kokonaisuus on kompakti. Viimeistelyssä on toki toinenkin puolensa: formulan tarkka rajaus karsii persoonalliset poikkeamat ja kiinnostavat kiertotiet – vaarana on tasapaksuus. Onneksi Lefty, Micke ja kumppanit tarjoavat sen verran särmää, että kansainvälisetkin lehdet ovat nostaneet suomalaiset osaajat framille.

Ville ”Lefty” Leppänen on melkoinen slide-velho, joka annostelee olennaisen ärhäkästi tiivistäviä sooloja hyvällä maulla ja älykkäällä tilannetajulla. Se on kerrasta poikki ja pinoon! Solisti ja huuliharpisti Björklöf esittää asiansa itsevarmasti, turhia hienostelematta. Teemu Vuorelan rummut ja Seppo Nuolikosken basso antavat yhtyeelle ilmavaa ja maukasta kyytiä. Yhtyeen erikoisuutena on – verrattuna perusbändien miehitykseen – Timo Roiko-Jokelan perkussiot ja mm. vibrafonia jäljittelevä MalletKAT. Ehkä hänen osuutensa on lavalla kuuluvampi ja värikkäämpi kuin levyllä.

Balanssi on aika lähellä täydellistä: silloin, kun tarvitaan mekkalaa, sitä myös saadaan, esimerkkinä ”Troublemaker” gospelkuoroineen ja Leppäsen uljaine sooloine. Tai ”Rain in Jerusalem” -biisissä, jossa Leppänen ensin runttaa ja murjoo raskasta taustaa kunnes päätyy lopulta kiihkeään ulvontaan. Ja kun halutaan höllätä ja fiilistellä, se hallitaan myös. Mallina vaikkapa rauhallinen ”Sweet Dream’s a Sweet Dream”, jossa Leppänen ujuttaa kitaroineen väliin puhtaasti soljuvia, väliin sielua vääntäviä kuvioita.

”Today” ja ”In Chase” seikkailevat akustisemmassa countrybluesissa. Vuorelan rummut tikuttavat kevyttä rytmiä, Leppäsen sähköiset soolot ovat ytimekkäitä. Ja kun kappale on kulkunsa kulkenut, sitä ei väkisin venytetä. Täysipainoinen paketti kaiken kaikkiaan.

Pekka

Micke Björklöf & Blue Strip: Ain’t Bad Yet (Hokahey! Records HHR 1501, 2015)

http://www.mickebjorklof.com

www.facebook.com/bluestrip

Retrokki kuuntelee: Lauri ”Arno” Ankerman & The Ankermen ”Muistelmia tieltä live”, 2015

Lauri Ankerman LiveKansa huutaa vinyyliä!

Olen ymmärtänyt, että tämä Lauri ”Arno” Ankermanin ja Ankermenien keikkajulkaisu lingotaan maailmalle ainoastaan tuhdissa vinyylimuodossa, latauskoodin kera. Albumi sisältää kuusi akustispohjaista biisiä, kahta uutta kappaletta vaille kokoonpanon kahdelta aikaisemmalta levyltä tuttuja. Laulut on äänitetty viime vuonna ja tämän vuoden alussa erinäisillä keikkapaikoilla, mm. Rekolan Kinossa ja Bar Loosessa.

Ja tyylihän on tuttu: vetävää akustista jump-bluesia, Ankermanin laulun ja akustisen kitaran plörönä Mikko Koivisto (huuliharppu), Sonja Korkman (rummut ja laulu), Veikka Pohto (basso) ja Jere Perkiökangas (basso, ”Lamppu”). Äänityksessä on sameaa kaikua, tilan tuntu ja tunnelma ovat vahvoja. 70-luvun klubikeikoilta äänitetyt vinyyli-bootlegit muistuvat mieleen, Stonesit, Doorsit sun muut.

Itseäni miellyttävät eniten Ankermanin ja Sonja Korkmanin vuorovedoin laulama ”Lamppu” ja sen nytkyttävä kamelikomppi sekä ”Laivoja katsomaan”, joka on sukulainen edellisen levyn ”Singaporen satamassa” -kupletille. Ankermanin National tuo muistuman myös Faces-yhtyeen hieman horjuvalta mutta äärimmäisen koskettavalta alkutaipaleelta. ”Sokerileipurin” torttujutut hymyilyttävät yhä, ”Heilalaulussa” Mikko Koivisto ja Ankerman itse ottavat soolotilaa.

Hienoja muistelmia, jotka ovat tuottaneet yhtyeelle ehkä myös mustelmia.

Pekka

Lauri ”Arno” Ankerman & The Ankermen: Muistelmia tieltä live (Northern Stars NSLP 49, 2015)

lauriankerman.wordpress.com

www.facebook.com/lauriarnoankerman

www.runningmoose.fi

 

 

Retrokki kuuntelee: Lauri ”Arno” Ankerman & The Ankermen ”Pimeään pihaan”, 2014

lauri ankermanAkustista perusbluesia suomalaiseen maisemaan istutettuna, tarkempi kohdistaminen paikallistaa Ankermanin Vantaanjoen suistoon.

Muutamissa lukemissani arvioissa Lauri ”Arno” Ankerman sijoitetaan mm. Charley Pattonin ja Robert Johnsonin jalanjälkiä seuraavaksi bluesäijäksi. Vaikka siemenet Mississippin suistosta löytyvätkin, peruspyörää Ankerman ja Ankermenit sekä yksi nainen (Mikko Koivisto, huuliharppu ja taustalaulu, Veikka Aleksi Pohto, kontrabasso ja taustalaulu sekä Jenna Marie Pietilä, virvelirumpu, jalkajympsytin ja taustalaulu) eivät polje.

Toki lähes jokaiseen biisiin löytyy tyylillinen esikuva, joita sadat ja tuhannet esiintyjät ovat veivanneet ja tulevat veivaamaan. Kun muotti on toimivaksi todettu, sitä kannattaa käyttää, ja omin vivahtein koristella. Ankermanin blues on puettu kiekon tyylikkäiden kansien malliin siistiin kuosiin, tyyli löytyy jostain fiftari-rockari-hipsteri-kuvastosta. Mitään katuojien kasvatteja tai kapakoitten resupekkoja Ankermenit eivät ole.

Samaa salonkikelpoisuutta on myös musiikissa. Silloin tällöin Mikko Koiviston huuliharppu puhaltaa väkevämmän tuulahduksen. Jenna Pietilän lauluosuudet, esimerkiksi ”Lampussa”, värittävät mukavasti. Ankerman itse on vakuuttava, hieman käheä-ääninen tarinankertoja. Tämänkaltainen tyyli houkuttelee ja on houkutellut monia artisteja jos ei nyt suorastaan kopioimaan, niin ainakin tyylittelemään Tom Waitsin reuhaavassa ja kokeilevassa renttuhengessä. Tuohon Ankerman ei onneksi sorru.

”Aikamoinen nainen” hyppyyttää jumpbluesin perinteessä, toteutus on tyylipuhdas. ”Hautuumaan tanssit” on biisillisesti Tuomari Nurmiota ja laulullisesti Kauko Röyhkää. Ankerman on kätilöinyt aineksista pätevän, omanoloisensa bluesmarssin. ”Iso musta käärme” riisuu kaiken ylimääräisen: akustinen kitara, huuliharppu ja Ankermanin laulu. Olisiko tässä eniten Ankermania itseään? No, ”You Gotta Move” ja niin edelleen. ”Maantien sudet” on ”I Need Love / Whole Lotta Love” -johdannainen, kuten tietysti tuhannet muutkin kaupunkibluesit.

Kahdeksan enemmän tai vähemmän sinisen vedon jälkeen mietin, että oliko tämä nyt tässä. Sitten tulee ”Singaporen satamassa” ja sekoittaa pakan täydellisesti. Se ei periydy bluesista, vaan suomalaisesta kupletti- ja lauluntekijäperinteestä. Juice ja Mikko ovat paljosta vastuussa. Sävellyksessä ja sympaattisessa toteutuksessa on todellakin paljon Juicea sekä Mikkoa, vaikka Ankermanin oma onkin. Pidän biisiä – vaikka se kokoelman ja Ankermanin ja yhtyeen yleisilmeestä poikkeaakin – kiekon ehdottomasti parhaana. Teepäs Lauri levyllinen näitä!

Hieman samassa sarjassa toimii kiekon päättävä, slidellä tyylittelevä ”Rautaratsu”. Sitä edeltää T.Rex– ja Bowien ”Jean Genie” -henkinen, rytmikäs ”Hei päivänsäde”. Voisin kuulla tämän myös Daven ohjelmistossa. Ankerman ja bändi saavat bluesmukaelmat toimimaan hyvin omalla akustisella tavallaan. ”Rautaratsu” ja ”Singaporen satamassa” tosin herättävät kysymyksen ja odotuksen: mitä muuta Ankermanin piirongin laatikosta löytyy?

Pekka

Lauri ”Arno” Ankerman & The Ankermen: ”Pimeään pihaan” (Northern Stars NSCD 45, 2014)

http://lauriankerman.wordpress.com/

Kuuntelussa: Väinö Tuonela & Kerettiläiset ”Toinen”, 2013

väinö tuonela toinenJuurevaa, rienaavaa, paljasta ja karua blues-rockia Pohjois-Pohjanmaalta. Väinö Tuonelan ‒ silloin aliaksensa oli Mr. Toppari (Mikko Toppari lienee miehen oikea nimi) ‒ taustat löytyvät jo 90-luvulta, The Undertakers -yhtyeestä. Vuosikymmenet ovat marinoineet saarnamiestä…

Väinö Tuonela (tai hänen lähettiläänsä) lähetti Retrokille miehen molemmat julkaistut albumit ‒ kiitos niistä! Ensin ilahduttivat omintakeiset saatekirjeet, suorastaan saatanalliset säkeet; jo niiden perusteella oli lupa odottaa ”jotain muuta”. Vai oliko? Löytyisikö pihvi sittenkin rehevistä saatekirjeistä äänitteiden jäädessä sanahelinän tasolle? Pintaa ilman sisältöä, saarnaa ilman saarnattavaa?

”Tuonelan virsiä” -esikoista olin kuullut jo elokuussa 2012. Ensivaikutelma iski silloin kuin kakkosnelonen: Tuomari Nurmion ja Tom Waitsin rakkaussuhteen hedelmä, jostain syystä Pohjois-Pohjanmaalle abduktoitu, synnistä, riettaudesta ja Raamatun legendoista tulikivenkatkuisesti saarnaava rienaaja. Joskus jopa huvittavuuteen asti, ehkä tahattomasti, ehkä tahallisesti. Enemmän on kyllä Tuomarin näköä ja sukua. Rootsia juu, mutta nämä juuret venyvät lakeuksilta pitkin ja poikin maita ja mantuja. Lo-fi ja indie ‒ sitäkin. Jonkun määritelmän mukaan slaavilaista bluesia ja urbaania kansanmusiikkia. Lisäksi bodiddley-beatia ja kaikuja balkanilta.

Jo tuolloin, viime kesänä, hivenen häiritsi pinnan ja sisällön suhde: ponnistuspohja ja vaikutteet olivat niin tunnistettavia – vaikkakin ehkä myötäsyntyisiä ja siksi vaikeasti vältettäviä, että huomio kiinnittyi väkisinkin ilmaisuun. Sisältö jäi vähän vaikutteiden päivittelyn varjoon. Toki Tuonelalla oli sana hallussa, sillä sanaahan hän oli levittämässä.

Mieli vahvistaa mielikuvaa

Tuon yllä olevan kirjoitin viimekesäisten muistikuvien perusteella, ennen kuin paneuduin uudelleen ”Virsiin”, kuunneltuani tovin ”Toista”. Ja istu ja pala! Esikoinen ”Tuonelan virret” kuulostaa uutuuden rinnalla kovin viattomalta, Tuonelan laulu puhtoiselta. Toki laulujen aiheet olivat jo tuolloin raadollisia ja suorasukaisia. Hempeän ja vertauskuvallisen runouden ystävä saattaisi jopa punastua. Tom Waitsia havaitsen nyt vähemmän, eikä se Nurmiokaan niin läpipistävä ole ‒ millaisia temppuja mieli onkaan mielikuvituksella tehnyt?

Sitten tuosta uutuudesta, joka nyt näyttäytyy täysin uudessa valossa.

Tuntuu, että tarpeeksi virsiä hartaasti veisattuaan Tuonela on vajonnut ”Toisella” entistä syvemmälle: laulu on rosoisempaa, sovitukset uskaliaampia, sointi turpeampi. Sisällöllisesti pyöritään tutuissa aiheissa: tulta ja tappuraa, synnissä rypemistä ‒ näillä mailla ei hempeillä eikä lempeä anella, apinanraivolla ja uholla mennään, askel on raskas ja junttaava, epäonnen soturilla on jatkuvasti kiuas kuumana. Vaikka Väinö Tuonela ihan oma lajinsa onkin, kuulen tällä levyllä laulun ankaruudessa ja jopa hienoisessa inhorealismissa kaikuja edellä mainittujen Nurmion ja Waitsin lisäksi Kauko Röyhkästä ja Ismo Alangosta. Ei siis mitään ihan turhia vertailukohtia!

Kun päästän musiikin syvähuuhtelemaan kuulokäytäviäni, havaitsen että kappaleet ‒ kaikkea yhdistävästä saarnamiehestä huolimatta ‒ poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan. Jossain helähtää banjo, toisessa hanuri, jossain runttaa kitara, kaiken alapuolella basson ja rumpujen henki maanittelee hyväuskoisia kuulijoita. Soolotaituruutta tärkeämpää on Kerettiläiset-yhtyeen yhteinen, hartaasti vaikkakin mutkittelevasti etenevä taival. Kerettiläisten seurakuntaan kuuluvat Väinö Tuonelan lisäksi hänen omaa verta ja lihaa oleva poikansa, kielillä lirautteleva Poika Tuonela, rumpali kantaa taiteilijanimeä Kyöpeli-Arska, basisti Spörde on Tuonelan nettisivujen mukaan progen humalluttama mutta muun soittokunnan ruodussa pitämä. Ehtaa tavaraa siis!

Yksittäisiä kappaleita en tässä sen enempää ruodi, sillä tahti on vakaa ja vankkumaton, uskossa vahva. Kuvittelisin, että elävässä tilanteessa, Tuonelan soittokunnan marinoituessa saarnaaja Tuonelan laulun pätsissä, Kerettiläisten Tuonelanpalvelusta voisi hyvinkin verrata herätyskokoukseen. Ei suositella sievistelijöille, hipstereillekin lannan tuoksu voi olla liikaa.

Pekka

Väinö Tuonela & Kerettiläiset: Tuonelan virsiä (Lota Lota Records, LOTAS 62, 2012)

Väino Tuonela & Kerettiläiset: Toinen (Lota Lota Records, LOTAS 63, 2013)

www.vainotuonela.net

www.facebook.com/VainoTuonela