Maury Muehleisen ”Gingerbreadd”, 1970

Mitäpä sitä levykaupoista ja -messuilta puolen vuosisadan keräilyn jälkeen vielä metsästäisi? Uusia – siis nuoria, vasta-aloittaneita tuttavuuksiahan osuu aina vastaan ja vakiintuneiden suosikkien repertuaaria tulee täydennettyä. Klassikkopuolen suhteen olen alistunut epätäydellisyyteen – kuulemattomat äänitteet eivät maailmasta lopu. Viime vuosina sattuma on säännöllisesti johdattanut eteen 60- ja 70-lukujen menestymättömien artistien ja yhtyeitten folk-, folkrock- ja countryrock-kiekkoja. Elektra, Capitol, Warner Brothers, Columbia – isojenkin merkkien kätköistä löytyy hetkessä haudattuja albumeita, joille tämän maan tai edes Euroopan markkinat eivät ole olleet tavoittelemisen arvoisia.

Esimerkiksi tämä Maury Muehleisenin ainoaksi jäänyt kiekko on vilahdellut ajan ja alan julkaisuissa ja artikkeleissa. Vasta nyt pääsin osalliseksi musiikista, lähes puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen.

Yhteys Jim Croceen oli tiedossa, tuottajakrediiteissä Terry Cashman ja Tommy West kertoivat oma tarinaansa: akustisvoittoisesti toteutettuja, tavallista kunnianhimoisempia lauluja Muehleisenin miellyttävän melodisen, hauraan lauluäänen tulkitsemina, kaikki sävellykset ja sanoitukset omia. Nimisoittajat (mm. Eric Weissberg, David Bromberg) virittävät sovituksiin USA:n länsirannikon maanläheistä kepeyttä. Joitain biisejä on ryyditetty jousilla ja puhaltimillakin. Yli ei kuitenkaan ammuta, vaan mennään kappaleiden ehdoilla: jos muuta ei tarvita, riittäköön Muehleisenin oma akustinen kitara.

Sanoituksissaan Muehleisen ei ole protestoija eikä ystävänsä ja soittokumppaninsa Jim Crocen tapaan ironinen, kantaaottava tai filosofinen isojen tarinoiden kertoja. Romantikkoa hänessä sen sijaan on, ja ympäristön ystävää, levyn kansitaide kuvaa tätä hyvin. Kaivoin tähän samaan kuuntelusessioon Crocen levyjä ja huomaan Muehleisenin kitaran ison roolin Crocenkin musiikissa. Keikoilla muodostivat kuulemma taidokkaasti ja tehokkaasti soivan akustisten kitaroitten parivaljakon. En hetkeäkään epäile.

Täsmennän vielä kohtalokkaaksi muodostunutta Jim Croce -yhteyttä: Muehleisen soitti etevänä kitaristina Crocen pienessä taustayhtyeessä, myös tämän ”Bad Bad Leroy Brown”- ja ”Time in a Bottle” -miehen Cashman & West -parivaljakon tuottamilla levyillä. Muehleisen oli Crocen matkassa myös lennolla, joka päättyi järkyttävästi koneen rysähdykseen pellolle Lousianassa. Kukaan mukana olleista ei selviytynyt. Muehleisen oli tuolloin, 20.9.1973 vasta 24- ja Jim Croce 30-vuotias.

Ehkä Muehleisenin albumi ei ole se metsästämäni täydellinen, unohduksiin jäänyt mestariteos. Mukava täydennys kuitenkin. Tämänkaltaisten löytöjen vuoksi loppumattomien levylaatikoiden selaaminen ja ystävien ystävällisten vinkkien seuraaminen tekee harrastuksesta mielekästä.

Pekka

Maury Muehleisen: Gingerbreadd (Capitol ST 644, 1970)

PS. ”Gingerbreadd” jäi Muehleisenin ainoaksi albumiksi. Hänen perheensä on myöhemmin julkaissut levyn cd:nä, samoin kuin toisen kiekollisen kotiäänityksiä. Vaatimaton, musiikille omistautunut mies, toteavat Muehleisenin sisar ja äiti miehen muistolle omistetulla saitilla.

Mainokset

Lauri & Satu ”Karnevaalit”, 2019

Viitisen vuotta sitten, arvostellessani Lauri Ankermanin ja Ankermenien perinnetietoisesti bluesvetoista ”Pimeään pihaan” -albumia, kysyin loppukaneettina ”mitä muuta Ankermanin piirongin laatikosta löytyy?”. Tuo kysymys juontui kiekon selkeästi bluespohjaisesta räimeestä erottuvasta ”Singaporen satamassa” -kupletista.

No, nyt Lauri on muusikkokaverinsa Sadun (Satu Lankinen) kera aukaissut tuon laatikon. Tuloksena on valloittava kokoelma omaa ja lainaa, kuplettia, folkkia, texmexiäkin: ”suomalaisen, angloamerikkalaisen ja eurooppalaisen musiikkiperinteen herkkuja”, kuten saatekirje kuvailee. Eli omaa ja lainattua, pääosin itse sanoitettua, hulvattomia kielikuvia, eksoottisia soittimia, kotikutoista vaan ei nukkavierua. Myös Laurin ja Sadun rehellisissä lauluäänissä on juuri sopivasti särmää.

Jostain syystä – eikä vähiten levyn kannen ansiota – mieleeni tulee Ronnie Lane ja hänen karavaaninsa sekä mainiot levyt ja laulut. Samanlaista maanläheistä kulkuriromantiikkaa, jota toteuttamaan käytetään tinapillejä, jouhikoita, nokkahuiluja, pyykkilautoja sun muita jokakodin huushollitarvikkeita. Niin ja Pogues tietysti, eikä vähiten ”Kallion joulusadun” vuoksi – eli ”Fairytale of New York” tuotuna koskettavasti karuille Kallion kaduille.

”Rommilaulu” on ”Rum and Coca-Cola” suomalaisittain, eli kuuppakaupalla rommia, unohdetaan Coca-Cola. Pete Townshendin ”Squeeze Box” on toki käännetty ja esitetty jo aikaisemminkin, asialla silloin Hector ja Freeman. Laurin & Sadun käsittelyssä ”Äidin hanuri” -nimen ja teeman saanut ralli toimii mainiosti omalla perverssillä tavallaan, kierosti ja hymyilyttävästi tai kierosti hymyilyttävästi. Alussa mainittu ”Singaporen satamassa” saa tällä levyllä merellistä jatkoa: Laurin säveltämät ja sanoittamat ”Lautalla Tallinnaan” ja ”Laivoja katsomaan” keinuvat risteily- ja matkakuumeen herättäjinä. Mielenkiintoinen on ZZ Top -laina trion ”Rough Boy” -biisistä, suomeksi ”Kova poika”. Kasarijytkeen sijasta kuulemme herkän akustisen balladin – aivan erinomainen veto!

Eksotiikkaa vaikkapa Incredible String Band -henkeen tuo ”Kannattiko lähteä” -teeman saanut traditionaali. Ja ”Karnevaalit loppuu” on tietty ”The Carnival Is Over”, tässä muodossaan ja sanoituksessaan haikea jäähyväislaulu. ”Karnevaalit” -albumin on tuottanut Esa Kuloniemi, muutamalla biisillä soittajanakin vieraileva näkemyksellinen konkari. Kokonaisuutena tasapainoinen, tunnelmiltaan värikäs ja vaihteleva, kaihoisa ja riehakas. Sellainen, kuin elämä itse. Täytyy vielä todeta, että vaikka yllä on korostetusti mainittu lainabiisejä, myös Laurin omat sävellykset ja sanoitukset – vaikkapa haikea ”Ikkuna” – toimivat tässä karavaanissa ja karnevaalissa loistavasti.

Pekka

Lauri & Satu: Karnevaalit (Turenki Records TurenkiCD-14200-76, 2019)

Hannu Kella & Timo Alakotila ”Mingled Years”, 2019

Tartun ahnaasti jokaiseen levyyn, jossa – missä ominaisuudessa tahansa – esiintyy pianisti Timo Alakotila. Duossa, kvartetissa, omissa nimissään, isommassa ensemblessä; soittajana, säveltäjänä, sovittajana. Hän on yksi niistä luottonimistä, jonka musiikista tiedän löytäväni iloa, lohtua, rauhaa, äärimmäistä melodisuutta ja näkemystä. Jotain, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Tällä albumilla Alakotila sekä harmonikkataitelija ja säveltäjä Hannu Kella katsovat pääasiassa taaksepäin, kummankin aiemmin toteuttamiin teatteri-, elokuva- ja tanssiteoksiin. Kuten saate sanoo, ””Mingled Years” sisältää laajan spektrin taiteilijoiden vanhempia ja uudempia sävellyksiä. Mukaan mahtuu myös pari varta vasten levylle sävellettyä kappaletta”. Muusikoiden mielestä oli sääli, että teoksiin sävellettyjä biisejä oli esitetty ainoastaan lavalla, niitä tallentamatta.

Vaikka kappaleilla on toisistaan hyvinkin poikkeavat historiansa, ne ovat silti uudelleen soitettuina ja sovitettuina yhtä puuta – hieno ja vaihteleva kokonaisuus instrumentaalista nykyfolkkia. Jaa niin, onhan siellä parissa biisissä mukana sanaton, ilmoissa liitelevä kuorokin. Kellan, Alakotilan ja kuoron lisäksi soittajina on iso joukko maan folk-eliittiä.

Kun sävellyksiä ja säveltäjiä vertaa, Kellan biiseissä on jännitettä, kierrettä ja kaarretta, kun taas Alakotila on hienovaraisempi ja hartaampikin melodikko. Toki kappaleiden alkuperäinen käyttötarkoituskin vaikuttaa. Alakotilan upea häävalssi ”Matrimonia” pehmentää Kellan pinkeää ”Lobo de Oro” -tangoa. Samoin Timo Alakotilan ja Anna-Mari Kähärän sovittama klassikko ”Lampaan polska” rauhoittaa Kellan kiihkeän ”Racerollerin” kierroksia. Kellan ”Minglewaltz” on tangon ja valssin riehakas rakkauslapsi, Alakotilan ”Kuma” äärettömän kaunis puupuhaltimien, harpun ja viulun kuorruttama tyyni, linnunlaulun kruunaama kesäpäivä.

Hieno kokoelma monipuolista, elokuvallistakin nykyfolkkia!

Pekka

Hannu Kella & Timo Alakotila: Mingled Years (Keino Production KPXCD001, 2019)

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila ”Seimiyö”, 2018

”Esiinnyimme ensimmäisen kerran yhdessä jouluna 2017 kolmen Seimiyö-konsertin verran. Kahden duon yhdistelmä muodostui kuin itsestään kvartetiksi, ja löysimme yhteisen kielen välittömästi”, kuvaa teksti levyn kannessa.

Ja tuon yhteisen kielen kyllä kuulee! Enemmän kuin joulu, ”Seimiyön” musiikkia yhdistää täysin saumaton, täydellisesti yhteen sulautunut lauluäänten ja soitinten harmonia. Vaikka kyseessä on neljän, sekä omillaan että erilaisissa yhtyeissä meritoituneen säveltäjän ja muusikon kokoonpano, sointi on äärimmäisen yhtenäinen. Se tarkoittaa myös, että soitolla on tilaa ja varaa rönsyillä ja elää.

Mukana on joulun henkeä sekä muutaman perinteisen, suomalaisille tutun joululaulun, että parin tuontisävelmän verran. Enemmän itseäni kuitenkin kiehtoo Timo Alakotilan heleän pianon, Maria Kalaniemen pohdiskelevan haitarin, Mikko Iivanaisen akustisen näppäilyn ja Johanna Iivanaisen herkästä henkäyksestä kuulaaseen kirkkauteen ulottuvan laulun yhdistelmä. Se on kuin pehmeä samettipilvi, johon uppoutua: ajaton, paikaton, huoleton.

Mikko Iivanaisen säveltämä instrumentaali ”Blessings” sekä Alakotilan vastaava ”Valo” voisivat omasta puolestani toimia loppuelämää rikastavana soundträkkinä – ylittämätöntä, ylevää yhteissoittoa, ensimmäisessä jazzahtavia kaarteita, jälkimmäisessä sanatonta laulua. Johanna Iivanaisen ilmeikästä ja äärimelodista, tunnelmasta toiseen kuljettavaa ääntä olen ihaillut aina. Tällä albumilla ääneen pääsee myös Maria Kalaniemi, yhdessä ja lomittain Iivanaisen ja Kalaniemen laulu soi kauniisti, kaksikielisestikin. Kalaniemen ja Alakotilan yhteissoitto vakuutti jo ”Svalan”-levyllä: Alakotilan lennokas piano liitelee painovoimaa uhmaten, Kalaniemen maanläheinen haitari pitää helmasta kiinni. Hienovaraiset, instrumentaaliset sovituskuviot antavat myös tutuille kappaleille uutta nostetta (”Varpunen jouluaamuna”, ”Me käymme joulun viettohon”), perinne uudistuu.

Tällaisena minä haluan joululevyni.

Pekka

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila: Seimiyö (Åkerö ÅKERÖCD19, 2018)

Retrokki kuuntelee: Toivo Susi ”Yölaulu”, 2017


Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.

”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.

Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.

#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.

Pekka

Toivo Susi: Yölaulu (Routa Levyt ROUTA003, 2017)

www.toivosusi.fi

Retrokki kuuntelee: Johanna Juhola ”Diivan jäljet”, 2017

Monessa kokoonpanossa aktiivinen harmonikkataiteilija (miksei harmonikko?) Johanna Juhola kuvailee itseään ja musiikkiaan nettisivuillaan näin: ”Johannan musiikki on fantasiatangoa, jossa yhdistyy tango nuevo, skandinaavinen kansanmusiikki ja elektroninen musiikki. Johannaa on arvosteluissa kutsuttu virtuoottiseksi harmonikkamusiikin uudistajaksi ja tangon kurittomaksi innovaattoriksi.”

Enpä tuota sen kummemmin kyseenalaista, kun hänen neljäs soololevynsä ”Diivan jäljet” soi ties kuinka monetta kertaa. Ehkä tämän levyn kohdalla ”elektroninen musiikki” on kuitenkin pienemmässä roolissa tai se on ainakin ujutettu taidokkaasti lähinnä sähköisiksi rytmeiksi – biiteiksi – musiikkikudokseen, sen orgaaniseksi osaksi, ei itsetarkoitukseksi. Säkkijärvenpolkkaa tämä kuitenkaan ei ole.

Tällä levyllä musiikista vastaavat yhdessä Johanna Juhola Trio ja Johanna Juhola Reaktori, eräänlainen Juhola big band siis. Instrumentaalista kiekkoa täydentävät Emma Salokoski sanattomalla laulullaan (sottiisi ”Tillsammans”), sekä nimikappaleen diivan tarinan kertovat räppäri Tommy Lindgren ja aina yhtä kaihoisa Yona. Pääosassa toki ovat Juholan harmonikat sekä pitkäaikaisen soittokumppaninsa Milla Viljamaan koskettimet.

Kaksi albumin kappaleista, ”Rauha” ja ”Neljän minuutin rakkaus” löytyvät aikaisempina versioina Juholan ja Milla Viljamaan duo-levyltä ”Tango Diary” (2013). Jälkimmäisessä on jazzahtavaa lattaridynamiikkaa, joka tuo mieleeni kitaristi Pat Methenyn keskikauden (”First Circle”).

Suosittelen kuuntelun lomassa lukemaan Juholan kuvaukset kustakin kappaleesta. Tekstit avaavat hyvin esimerkiksi hikistä ja jankkaavaakin ”Tango kolmessa erässä” -biisiä – painin ja tangon samankaltaisuuttahan tässä kuvaillaan! Tiukka ote vastustajasta, vääntöä ja kääntöä, puristusta ja ähellystä. Tämä ja ”Sadepäivä” rikkovat haastavuudellaan muuten hyvinkin melodista ja korvia hivelevää kuuntelukokemusta. Ne ovat se kirpeä siellä makean seassa – just hyviä, just hyvässä suhteessa.

Kuvittelen usean kappaleen maisemaksi rauhallisen kesäsunnuntaiaamun, auringonpaisteen, tuoksuvan ruohon (”Rauha”). Olisikohan tuon biisin taivaallinen ujellus muuten Hesarin Mari Koppisen arviossaan mainitsemaa kitaristi Roope Aarnion ”sähkökitaran vongutusta”? Minun korviini se kuulostaa syntikalta, enkä kyllä tuossa arviossa mainittua kitarasankaruutta löydä muualtakaan, edes ”Sadepäivän” rajusti jytisevästä ukkososuudesta. Olemmekohan kuunnelleet samaa levyä?

Vaikka harmonikka ja tango saattavat kuulostaa parivaljakolta, joka ei kummemmin innosta tekemään tuttavuutta, ”Diivan jäljet” vie yhdistelmän uusille urille. Kuuntele vaikkapa kevyesti keinuva ”Friends Online” vauhdikkaine kertosäkeineen. Tai huimasti svengaava ja melodisesti pastellisävyinen ”New Adventures in Candyland”. Juhola on soittotaidollisesti ylivertainen sortumatta tyhjään briljeeraukseen, sävellyksellisesti ja sovituksellisesti ennakkoluuloton ja näkemyksellinen, ehdottomasti.

Pekka

Johanna Juhola: Diivan jäljet – Shadow of a Diva (Johanna Juhola JJCD003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Hyväluoma Group ”Reflection”, 2017

Viulistina Tero Hyväluoma on värittänyt viime vuosien aikana moniakin kansanmusiikkipohjaisia instruyhtyeitä ja iskelmällisempiäkin artisteja. Omissa nimissään mies päräyttää ilmoille nyt toisen albuminsa; ensimmäinen ”Junkyard Ball” esitteli muutama vuosi sitten huiman mielikuvituksekkaan ja taitavan säveltäjän, liiderin ja soittajan.

Jo ”Junkyard Ball” riemastutti folkin riehakkuudella ja solistisella taituruudella. ”Reflection” versoo edeltäjäänsä enemmän: folkista jazziin, tiukoista sävelraameista kehyksettömiin instrumentaalisiin improvisaatioihin. Myös Hyväluoma itse puhuu soittajakumppaneiden soittoon reagoinnista: ”improvisaatio ja reagointi ovat aikaisempia tekemisiäni suuremmassa roolissa”. Hyväluoma Group syöttää kuuntelijan mielikuvitukselle hedelmällistä raaka-ainetta, ja ainakin tämän höristelijän musiikki vie milloin 50-luvun kuumasti sykkivään ranskalaiskapakkaan, milloin hienostuneeseen, pitsiverhoiseen kahvihuoneeseen. Balkankin siellä täällä vilahtaa – ja säkenöivä mustalaisviulu (”Goblin Chase”).

”Pohjoismaista maailmanmusiikkia höystettynä jazz-, proge- ja elokuvamusiikillisin maustein”, kuvaa Hyväluoma ”Reflection” -albumin musiikkia – pohjavire on ehkä aikaisempaa levyä joustavampi ja jazzahtavampi. Jos aikaisemmin tampattiin, nyt tahtilajit tarjoavat enemmän kiemuroita, pää nyrjähtää! On muuten hienoja sävellyksiä ja sovituksia. Esimerkiksi nyt ”Infotron Obsession” svengaa kuin se kuuluisa hirvi, Hyväluoma vetelee lokoisalla tahdilla paksuja viulusiivuja säksättävän sykkeen päälle.

Kun ei enää tarvitse todistella soittotaitoa, soittajat voivat myös fiilistellä kuten ”High School Highbrow” -biisissä: bassosoolo, rumpujen käpistelyä, muutamia vetoja viululla – tämä on se Grateful Dead -yhtyeen biisivälike, jossa jokainen soittelee hetken omiaan. Hyväluoman mainitsema proge-luonnehdinta taitaa viitata ”Vekkula Survivor” -kappaleeseen, joka perinteisillä rock-soittimilla toteutettuna etenisi majesteettisessa Genesis-maailmassa. ”Scandinavian Overture” on ehkä sävellyksistä kansanmusiikkimaisin, vaikka sovituksessa onkin sopivassa määrin eri instrumenttien nyrjähdyksiä. ”Weissmullerwisessa” lätkitään menemään rennolla otteella, ”Hang in the Balance” -balladi jättää syvän tyydytyksen tunteen.

”Reflection” seilaa monen tyylin ristiaallokossa. Vaikka kippari ja miehistö (Harri Kuusijärvi, haitari, Matias Tyni, piano, Vesa Ojaniemi, basso ja Jesse Ojajärvi, rummut) pitävät hauskaa, alus pysyy kuitenkin kurssissa. Ja mikä tärkeintä, matkustajat viihtyvät.

Pekka

PS. Hyväluoman nettisivujen diskografiasta huomaan, että mies on vaikuttanut Ville Ojasen ”Hero”-levyllä. Juuri äsken hämmästelin Ojasen ”Kekkonen”-albumia, jolla mies hoitelee kaikki instrumentit itse. ”Kekkosen” biisit vaihtelevat erinomaisesta loisteliaaseen, sovitukset samoin. Tässä on levy, josta jossain vaiheessa taatusti kirjoitan. Ennakkotieto: se on sitten kehu-merkkinen.

Hyväluoma Group: Reflection (Lusti Music LUSTICD013, 2017)

www.terohyvaluoma.com

www.lustimusic.com