Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila ”Seimiyö”, 2018

”Esiinnyimme ensimmäisen kerran yhdessä jouluna 2017 kolmen Seimiyö-konsertin verran. Kahden duon yhdistelmä muodostui kuin itsestään kvartetiksi, ja löysimme yhteisen kielen välittömästi”, kuvaa teksti levyn kannessa.

Ja tuon yhteisen kielen kyllä kuulee! Enemmän kuin joulu, ”Seimiyön” musiikkia yhdistää täysin saumaton, täydellisesti yhteen sulautunut lauluäänten ja soitinten harmonia. Vaikka kyseessä on neljän, sekä omillaan että erilaisissa yhtyeissä meritoituneen säveltäjän ja muusikon kokoonpano, sointi on äärimmäisen yhtenäinen. Se tarkoittaa myös, että soitolla on tilaa ja varaa rönsyillä ja elää.

Mukana on joulun henkeä sekä muutaman perinteisen, suomalaisille tutun joululaulun, että parin tuontisävelmän verran. Enemmän itseäni kuitenkin kiehtoo Timo Alakotilan heleän pianon, Maria Kalaniemen pohdiskelevan haitarin, Mikko Iivanaisen akustisen näppäilyn ja Johanna Iivanaisen herkästä henkäyksestä kuulaaseen kirkkauteen ulottuvan laulun yhdistelmä. Se on kuin pehmeä samettipilvi, johon uppoutua: ajaton, paikaton, huoleton.

Mikko Iivanaisen säveltämä instrumentaali ”Blessings” sekä Alakotilan vastaava ”Valo” voisivat omasta puolestani toimia loppuelämää rikastavana soundträkkinä – ylittämätöntä, ylevää yhteissoittoa, ensimmäisessä jazzahtavia kaarteita, jälkimmäisessä sanatonta laulua. Johanna Iivanaisen ilmeikästä ja äärimelodista, tunnelmasta toiseen kuljettavaa ääntä olen ihaillut aina. Tällä albumilla ääneen pääsee myös Maria Kalaniemi, yhdessä ja lomittain Iivanaisen ja Kalaniemen laulu soi kauniisti, kaksikielisestikin. Kalaniemen ja Alakotilan yhteissoitto vakuutti jo ”Svalan”-levyllä: Alakotilan lennokas piano liitelee painovoimaa uhmaten, Kalaniemen maanläheinen haitari pitää helmasta kiinni. Hienovaraiset, instrumentaaliset sovituskuviot antavat myös tutuille kappaleille uutta nostetta (”Varpunen jouluaamuna”, ”Me käymme joulun viettohon”), perinne uudistuu.

Tällaisena minä haluan joululevyni.

Pekka

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila: Seimiyö (Åkerö ÅKERÖCD19, 2018)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Toivo Susi ”Yölaulu”, 2017


Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.

”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.

Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.

#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.

Pekka

Toivo Susi: Yölaulu (Routa Levyt ROUTA003, 2017)

www.toivosusi.fi

Retrokki kuuntelee: Johanna Juhola ”Diivan jäljet”, 2017

Monessa kokoonpanossa aktiivinen harmonikkataiteilija (miksei harmonikko?) Johanna Juhola kuvailee itseään ja musiikkiaan nettisivuillaan näin: ”Johannan musiikki on fantasiatangoa, jossa yhdistyy tango nuevo, skandinaavinen kansanmusiikki ja elektroninen musiikki. Johannaa on arvosteluissa kutsuttu virtuoottiseksi harmonikkamusiikin uudistajaksi ja tangon kurittomaksi innovaattoriksi.”

Enpä tuota sen kummemmin kyseenalaista, kun hänen neljäs soololevynsä ”Diivan jäljet” soi ties kuinka monetta kertaa. Ehkä tämän levyn kohdalla ”elektroninen musiikki” on kuitenkin pienemmässä roolissa tai se on ainakin ujutettu taidokkaasti lähinnä sähköisiksi rytmeiksi – biiteiksi – musiikkikudokseen, sen orgaaniseksi osaksi, ei itsetarkoitukseksi. Säkkijärvenpolkkaa tämä kuitenkaan ei ole.

Tällä levyllä musiikista vastaavat yhdessä Johanna Juhola Trio ja Johanna Juhola Reaktori, eräänlainen Juhola big band siis. Instrumentaalista kiekkoa täydentävät Emma Salokoski sanattomalla laulullaan (sottiisi ”Tillsammans”), sekä nimikappaleen diivan tarinan kertovat räppäri Tommy Lindgren ja aina yhtä kaihoisa Yona. Pääosassa toki ovat Juholan harmonikat sekä pitkäaikaisen soittokumppaninsa Milla Viljamaan koskettimet.

Kaksi albumin kappaleista, ”Rauha” ja ”Neljän minuutin rakkaus” löytyvät aikaisempina versioina Juholan ja Milla Viljamaan duo-levyltä ”Tango Diary” (2013). Jälkimmäisessä on jazzahtavaa lattaridynamiikkaa, joka tuo mieleeni kitaristi Pat Methenyn keskikauden (”First Circle”).

Suosittelen kuuntelun lomassa lukemaan Juholan kuvaukset kustakin kappaleesta. Tekstit avaavat hyvin esimerkiksi hikistä ja jankkaavaakin ”Tango kolmessa erässä” -biisiä – painin ja tangon samankaltaisuuttahan tässä kuvaillaan! Tiukka ote vastustajasta, vääntöä ja kääntöä, puristusta ja ähellystä. Tämä ja ”Sadepäivä” rikkovat haastavuudellaan muuten hyvinkin melodista ja korvia hivelevää kuuntelukokemusta. Ne ovat se kirpeä siellä makean seassa – just hyviä, just hyvässä suhteessa.

Kuvittelen usean kappaleen maisemaksi rauhallisen kesäsunnuntaiaamun, auringonpaisteen, tuoksuvan ruohon (”Rauha”). Olisikohan tuon biisin taivaallinen ujellus muuten Hesarin Mari Koppisen arviossaan mainitsemaa kitaristi Roope Aarnion ”sähkökitaran vongutusta”? Minun korviini se kuulostaa syntikalta, enkä kyllä tuossa arviossa mainittua kitarasankaruutta löydä muualtakaan, edes ”Sadepäivän” rajusti jytisevästä ukkososuudesta. Olemmekohan kuunnelleet samaa levyä?

Vaikka harmonikka ja tango saattavat kuulostaa parivaljakolta, joka ei kummemmin innosta tekemään tuttavuutta, ”Diivan jäljet” vie yhdistelmän uusille urille. Kuuntele vaikkapa kevyesti keinuva ”Friends Online” vauhdikkaine kertosäkeineen. Tai huimasti svengaava ja melodisesti pastellisävyinen ”New Adventures in Candyland”. Juhola on soittotaidollisesti ylivertainen sortumatta tyhjään briljeeraukseen, sävellyksellisesti ja sovituksellisesti ennakkoluuloton ja näkemyksellinen, ehdottomasti.

Pekka

Johanna Juhola: Diivan jäljet – Shadow of a Diva (Johanna Juhola JJCD003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Hyväluoma Group ”Reflection”, 2017

Viulistina Tero Hyväluoma on värittänyt viime vuosien aikana moniakin kansanmusiikkipohjaisia instruyhtyeitä ja iskelmällisempiäkin artisteja. Omissa nimissään mies päräyttää ilmoille nyt toisen albuminsa; ensimmäinen ”Junkyard Ball” esitteli muutama vuosi sitten huiman mielikuvituksekkaan ja taitavan säveltäjän, liiderin ja soittajan.

Jo ”Junkyard Ball” riemastutti folkin riehakkuudella ja solistisella taituruudella. ”Reflection” versoo edeltäjäänsä enemmän: folkista jazziin, tiukoista sävelraameista kehyksettömiin instrumentaalisiin improvisaatioihin. Myös Hyväluoma itse puhuu soittajakumppaneiden soittoon reagoinnista: ”improvisaatio ja reagointi ovat aikaisempia tekemisiäni suuremmassa roolissa”. Hyväluoma Group syöttää kuuntelijan mielikuvitukselle hedelmällistä raaka-ainetta, ja ainakin tämän höristelijän musiikki vie milloin 50-luvun kuumasti sykkivään ranskalaiskapakkaan, milloin hienostuneeseen, pitsiverhoiseen kahvihuoneeseen. Balkankin siellä täällä vilahtaa – ja säkenöivä mustalaisviulu (”Goblin Chase”).

”Pohjoismaista maailmanmusiikkia höystettynä jazz-, proge- ja elokuvamusiikillisin maustein”, kuvaa Hyväluoma ”Reflection” -albumin musiikkia – pohjavire on ehkä aikaisempaa levyä joustavampi ja jazzahtavampi. Jos aikaisemmin tampattiin, nyt tahtilajit tarjoavat enemmän kiemuroita, pää nyrjähtää! On muuten hienoja sävellyksiä ja sovituksia. Esimerkiksi nyt ”Infotron Obsession” svengaa kuin se kuuluisa hirvi, Hyväluoma vetelee lokoisalla tahdilla paksuja viulusiivuja säksättävän sykkeen päälle.

Kun ei enää tarvitse todistella soittotaitoa, soittajat voivat myös fiilistellä kuten ”High School Highbrow” -biisissä: bassosoolo, rumpujen käpistelyä, muutamia vetoja viululla – tämä on se Grateful Dead -yhtyeen biisivälike, jossa jokainen soittelee hetken omiaan. Hyväluoman mainitsema proge-luonnehdinta taitaa viitata ”Vekkula Survivor” -kappaleeseen, joka perinteisillä rock-soittimilla toteutettuna etenisi majesteettisessa Genesis-maailmassa. ”Scandinavian Overture” on ehkä sävellyksistä kansanmusiikkimaisin, vaikka sovituksessa onkin sopivassa määrin eri instrumenttien nyrjähdyksiä. ”Weissmullerwisessa” lätkitään menemään rennolla otteella, ”Hang in the Balance” -balladi jättää syvän tyydytyksen tunteen.

”Reflection” seilaa monen tyylin ristiaallokossa. Vaikka kippari ja miehistö (Harri Kuusijärvi, haitari, Matias Tyni, piano, Vesa Ojaniemi, basso ja Jesse Ojajärvi, rummut) pitävät hauskaa, alus pysyy kuitenkin kurssissa. Ja mikä tärkeintä, matkustajat viihtyvät.

Pekka

PS. Hyväluoman nettisivujen diskografiasta huomaan, että mies on vaikuttanut Ville Ojasen ”Hero”-levyllä. Juuri äsken hämmästelin Ojasen ”Kekkonen”-albumia, jolla mies hoitelee kaikki instrumentit itse. ”Kekkosen” biisit vaihtelevat erinomaisesta loisteliaaseen, sovitukset samoin. Tässä on levy, josta jossain vaiheessa taatusti kirjoitan. Ennakkotieto: se on sitten kehu-merkkinen.

Hyväluoma Group: Reflection (Lusti Music LUSTICD013, 2017)

www.terohyvaluoma.com

www.lustimusic.com

Retrokki kuuntelee: Kelja ”Lauluja pienestä huoneesta”, 2017

Joensuulaisen Keljan eli Petri Vannisen ja yhtyeensä sekä allekirjoittaneen suhde alkoi hailakoissa merkeissä.

Ensimmäisillä kuunteluilla ”Lauluja pienestä huoneesta” jätti häilyvän mielikuvan. En pystynyt keskittymään sinänsä täysin päteviin ja pätevästi toteutettuihin laulelmiin, vaan mietin lähes jokaisen kappaleen kohdalla, kenet tai minkä sävellyksen tämä tuokaan mieleeni. Kelasin muistilokeroista kotimaisia laulajia ja lauluntekijöitä, kuulostelin tyylejä, olin tunnistavinani lauluääniä, arvioin aihepiirejä. Mietin, löytyykö Keljalta tarpeeksi omaa ääntä – enkä tarkoita vain lauluääntä.

Suhteemme on sittemmin lämmennyt.

Vaikka vaikutteita kuuluu – ja se hyvin Kari Peitsamolta kuulostava lauluääni ja samalle miehelle ominainen selkeä ääntämys, Keljan luonnonläheiset laulut paljastavat tuoreen kyvyn. Toki: Mikko Perkoila tuolla, Esa Eloranta tässä, Edu Kettustakin, Ville Leinosta. Tekijöitä parhaasta päästä, kuitenkin.

Sävellykset ja niiden toteutus ovat täysin valmiita.

Miellyttävän akustista, rauhallista ja maanläheistä, hippimeininkiäkin, shufflea. Sovitukset tukevat valittuja tyylilajeja hyvin, olipa kyseessä sitten väreilevä rautalanka (”Värit”, johon Yari on antanut oman panoksensa), slidella terävöitetty bluesshuffle (”Hyvän mielen blues”) tai sudeilla ja näkkileipäkitaralla rytmitetty country (”Aikaa kestävää”). Täydet pisteet myös maltista: kun biisit ovat kulkeneet matkansa, ne poistuvat takavasemmalle.

Takerrun sanoihin ja tarinoihin. Onko Keljan luonto- ja muissa kielikuvissa tarpeeksi tarraa? Ehkä kaipaan pientä ja koskettavaa tai isoa ja vertauskuvallista, lihallista tarttumapintaa. Pienistä sanoista isoa asiaa. Marketissa vaimo nappaa koirankarvan miehen hihasta.

Esikoiseksi ”Lauluja pienestä huoneesta” on kuitenkin hyvin lupaava, sympaattinen ja mukava.

Pekka

Kelja: Lauluja pienestä huoneesta (Puuma PUUCD 050, 2017)

Retrokki kuuntelee: Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Svalan”, 2017

Joka paikassa ja muuallakin kehuttu ”Svalan” on herättänyt tässä kuuntelijassa moninaisia tuntemuksia, tälläkin arvostelulla on ainakin kolme erilaista alkua. Mennään nyt kuitenkin tällä viimeisimmällä.

Siinä lukee, että pitkän uran tehnyt harmonikansoittaja, laulaja ja säveltäjä Maria Kalaniemi kera harmoonia soittavan Eero Grundströmin sekä siellä täällä vilahtelevien kitaristi Mikko Kososen ja jouhikkoa soittavan Pekko Käpin on tehnyt komean, luontoa ja suomalaisuutta hehkuvan albumin. Kansiteksteissä Kalaniemi kertoo inspiraatiokseen Pohjois-Karjalan luonnon, sen eläimet ja niiden äänet. Upean kansivihkosen kuvat saloilta, järviltä ja metsistä kertovat omaa kaihoisaa kieltään: tätä kauniimpaa maata ei tälle kansalle löydy.

Aluksi tätä kuuntelijaa häiritsi kappaleiden moninaisuus.

On kiihkeää instrumentaalista tangoa, on ”Liljan” eli ”Liljankukka”, on höyhenenkevyitä, ilmaan haihtuvia äänimaisemia, on ”Jepu”-polska vai onkos se se kansissa mainittu menuetti, on jopa progressiiviseksi luonnehdittavaa maalailua ja jumitusta, on maanista kiihkoa jouhikon ja Käpin kirittämänä, taitaa siellä Kososen kitarakin ujeltaa. Kansanmusiikkia laajimmassa mahdollisessa merkityksessä.

Grundströmin vakaa harmooni herättää luottamusta: kyllä tämä koossa pysyy, vaikka välillä kiidetään alkukantaisessa hurmiossa. Esimerkiksi ”Susi” on mielettömän hieno, yli kuusiminuuttinen instrumentaali. Yhdistelmä korpimaisemien, tummien järvien ja aarniometsien jylhiä kaikuja – perinneheavya – ja sitten taas pölyäviä teitä ja heleitä perhosniittyjä – sekä suden ulvontaa. Ja lopulta ”Salonkylä”: luonnon omaa ambient-äänitaidetta.

Ymmärsin: yhteen muottiin tämä on aivan liian rikasta ja kahlehtimatonta. Live-ottoja ja improvisaatioita. Henki vie mihin vie. Sisäistän viimein myös taiteilijan luonnehdinnan: koska luonto, sen ilmiöt ja eläimet sekä vuodenajat vaihtelevat välillä villistikin, vaihtelee myös niistä inspiraationsa saanut musiikkikin.

Lopuksi tämä kuuntelija antautui elävälle moninaisuudelle – ja Suomen luonnolle.

Pekka

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Svalan (Åkerö ÅKERÖCD17, 2017)

Retrokki kuuntelee: Teija Niku ”Memento”, 2017

Useilla kansanmusiikkipainotteisilla levyillä ja kokoonpanoissa (Polka Chicks, Aallotar, Karuna) myönteistä mielenkiintoa herättänyt haitaristi, säveltäjä, sovittaja ja uudella levyllä laulajakin Teija Niku on julkaissut toisen soololevynsä. Omakustanne, näemmä.

Ensimmäisensä perustui paljolti balkanilaiseen kansanmusiikkiin. Tämä ”Memento” sen sijaan sisältää Nikun omia sävellyksiä ja sovituksia, poikkeuksena jokaisen suomalaisen tuntema ”Humma” – juu, se juokse sinä humma -biisi. Kappaleet ovat pääosin instrumentaaleja, tässäkin poikkeuksina jo mainittu ”Humma”, ”Yksi ruusu” sekä ”Unen maa”. Näissä Nikun herkkä, tunnusteleva ja kaihoisakin lauluääni korostaa kappaleiden yksinkertaista kauneutta – ei mitään liikaa, ei yhtään liian vähän.

Sama pätee hänen sävellyksiinsä ja soittoonsa.

Useat kappaleet lähtevät liikkeelle hillitysti ja varovasti Nikun haitarin toimiessa tunnustelijana. Pikkuhiljaa polun varrelta mukaan liittyy muita soittimia, usein päällimmäisenä Joakim Berghällin saksofoni. Samaan suuntaan taivaltavat myös viulut, kitara, trumpetti, piano… soittajina maan tunnustetuimpia alan muusikoita. Nyt ei kuitenkaan briljeerata yksilöinä, vaan palvellaan Nikun suomalaiskaihoisia sävellyksiä. Ja vaikka kappaleet soitinten myötä paisuvat herkullisiksi ja värikkäiksi sävelkeitoiksi, kontrolli säilyy. Mehän emme räisky!

Kappaleissa on myös rytmistä variaatiota, esimerkiksi aloittaja ”Limp” on nykivä, jopa funky! Janne Toivonen soittaa jazzahtavan trumpettisoolon! ”Suvivirsi” olisi raskaammassa käsittelyssä laahaava, mutta Nikun sovituksessa on kesäaamun raukeata rauhaa. Saksofonin – myöhemmin koko torviryhmän – ja haitarin teema soi unisonossa, banjo näplää olohuoneeseen lankeavia valonsäteitä.

”Haven” on unelmoiva, Tero Tuovisen bassokuvion tukevoittama, saksofoni soittaa valssaavan teeman, johon haitari ja muut soittimet yhtyvät. Jotain Mårtenssonia tässä. ”Flypolska” on levyllä lähinnä kansanmusiikkiperinnettä, sekin hyvin nöyrä, ei suinkaan riehakas. Vielä haluan nostaa Nikun laulaman ”Unen maan”: harras ja hieman mystinen, Nikun ääni nousee kertosäkeessä äärirajoilleen. Maallinen saksofoni pitää kiinni valveessa, vaikka taivaalliset torvet kutsuvat unimaailmaan. ”Memento” voisi olla Anssi Tikanmäen sävelkirjasta – hieno lopetus.

Olen kuunnellut tallennetta kymmeniä kertoja, ja aina se jaksaa ilahduttaa ja rauhoittaa. Sävellyksissä ja toteutuksessa kaikki on viimeistä Juha Kujanpään pianon helähdystä ja Teija Nikun haitaria myöten kohdallaan. Mitään en muuttaisi.

Pekka

Teija Niku: Memento (NIKUCD001, 2017)

www.teijaniku.com

PS. Nyt kun sain tilaisuuden, kysyn samalla mitä tapahtui Joakim Berghällin ”Dialoques III” -levylle? Ilmestyikö se lainkaan, vai onko se vielä ”prosessissa”?