Petri Keinonen ”Kalikkakasa – lauluja Kari Hotakaisen runokokoelmasta”, 2022

Jos olisin ennen ”Kalikkakasan” kuuntelua perehtynyt Petri Keinosen kahteen aikaisempaan, runsaan kymmenen vuoden takaiseen julkaisuun, olisin saanut helpommin juonesta kiinni: akustisvoittoisia luomubiisejä ja -ralleja, hiipivää puhelaulua, sanoituksia ainakin Kantelettaresta. Ei siis ihan tavallista laulaja-lauluntekijämeininkiä, varsinkaan sanoitusten puolesta.

Aiemmilla levyillä Keinosen tukena on ollut isompi soittajakööri, tällä Kari Hotakaisen runoihin perustuvalla kiekolla mies hoitaa soittimet lähes yksin. Luomu on siis syvempää kuin aiemmin. Jostain syystä miellän Hotakaisen tekstitkin luomuksi – ainakaan niissä ei haaveilla tähtiä taivailta, vaan eletään hyvin jokapäiväistä arkea, pienen huvittuneen virneen ja joskus vinksahduksenkin kera. Tuttua Hotakaisen romaaneistakin. ”Kalikkakasa” näyttää olevan myös Hotakaisen vuonna 2000 ilmestyneen runokokoelman nimi (Kalikkakasa, valitut runot 1982 – 1988).

Hotakainen tuskin on runoja kirjoittaessaan ajatellut niiden soveltuvuutta biiseihin. Hyvin Keinonen on musiikissaan kuitenkin tavoittanut Hotakaisen lakonisenkin tyylin: ei suurta, vaan pientä, ei mahtipontista, vaan maanläheistä, jopa funkya välillä.

Sain jostain käsityksen, että Keinonen olisi toteuttanut musiikin omissa nurkissaan, pikkuhiljaa makustellen ja yksityiskohtia viilaillen, vuosien varrella. Paljon päällekkäisäänityksiä siis, ei sankarisuorituksia, ei turhia kiekuroita, vaikka muutamia tarkoituksenmukaisia sähkissooloja kuullaankin, esimerkiksi ”Tuoteselostus”-biisissä hidasta bluesvärinää – mainio toteutus!

Jaa mutta onhan tuolla yksi lemmenlurituskin, ”Puhdas sattuma”, sanat ja biisi hyvässä ja herkässä synkronissa. ”Tätä menoa” raskaine poljentoineen lyö loppukaneetin.

Taustamusiikkina voi hukkua taustaan, tarkalla korvalla kuunneltavaksi tarkoitettu siis.

Petri Keinonen: Kalikkakasa – lauluja Kari Hotakaisen runokokoelmasta (Humble House 2022)

Tähtelän Valot ”In Between”, 2021

Taas voisi todeta, että miksi ei kukaan ole tästä aikaisemmin kertonut! Aivan mestarillista instrumentaaliprogejazzetnoa Pekka Pohjolan, Juha Kujanpään ja Anssi Tikanmäen hengessä. Instrumentiksi lasken myös yhden biisin sanattoman laulun a la Aili Ikonen.

Hannu Tähtelä on säveltänyt musiikin sekä soittaa bassot, muita muusikoita ovat mainittu Kujanpää (koskettimet), Antti Kettunen (puhaltimet), Pekka Nättinen (kitarat) sekä Osmo Blomqvist (rummut), kolmen hengen jousiryhmä komppaa (Tiia Pennanen, Sanna Helén, Laura Vähä-Ruona).

Neljästä biisistä koostuva levy – ep tämä taitaa olla, ainakin levykoodi antaa näin ymmärtää – vaihtelee tunnelmasta toiseen: ”Havahdus” jousi- ja puhallinkorostuksineen sekä dramaattisine pianokuvioineen voisi olla suoraan jonkin ranskalaiselokuvan ääniraitaa, ”Ilowimma”-nimi kertoo, että nyt pidetään vauhtia, kurvaillaan ja harrastetaan tiukkoja käänteitä, vähän äkkivääriäkin. ”Valot” ja Aili Ikosen laulu rauhoittaa, Kujanpään piano helisee, Tähtelä soittaa akustista bassoa. Jazzahtava ”Pilvipouta” vie ehkä eniten Love-meininkiin – tarkoitan siis levy-yhtiötä ja Pekka Pohjolaa sekä molempien jättämää valtaisaa perintöä.

Neljässä napakassa biisissä olisi teemojen ja tyylien sisältörikkauden ansiosta ollut ainesta vaikka puolta pidemmiksi. Hyvä näinkin! Parinkymmenen minuutin kokonaiskesto nimittäin varmistaa, että kuuntelija – tämäkin kuuntelija – painaa play-nappia toistuvasti ja pähkäilee, mistä levyn saisi ostettua. Kiitos tästä eksemplaarista menee Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolle.

Tähtelän Valot: In Between (HATCD-05EP1, 2021), lienee omakustanne

Jälkikirjoitus, jonka otsikoksi voisin laittaa vaikkapa: Häpeän

Sain nimittäin viestin Hannu Tähtelältä – samalla huomasin, että hän oli lähettänyt vuonna 2021 kirjoituksen toivossa linkin tuolloin juuri ilmestyneeseen levyyn. Linkkiä en ollut klikannut. Siksi häpeän.

Hannu kirjoittaa lisäksi: ”Pieni korjaus levytietoihin: levyllä koskettimia soittaa Juhan veli Antti Kujanpää. Juha soitti Tähtelän valoissa 2000-luvun alussa Jyväskylässä opiskellessaan. Hän jatkoi sitten opintoja Norjassa, jolloin tilalle tuli Antti. Antti soittaa myös yhtyeen ensimmäisellä v. 2003 ilmestyneellä Bluetango -levyllä.” Luin siis kantta huolimattomasti, oletin että jos sukunimi on Kujanpää, etunimi on Juha. Vaan eipä olen. Siksikin häpeän.

Mutta levy on hyvä!

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo, Juha Kujanpää

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo ”Amicum”, 2023

Juha Kujanpää ”Old Ways, New Ways”, 2022

Kaksi erilaista lähestymistapaa kansanmusiikkiin, kaksi esimerkkiä suvereenista tyylin, muodon ja instrumenttien hallinnasta, molemmat omilla tavoillaan lähtökohtaansa venyttäviä ja uudistaviakin.

Pianisti Timo Alakotilan ja harmonikko Johanna Juholan – kummankaan meriittejä en tässä luettele, niitä todella riittää – albumin ”teemana on pelimanni-improvisaatio, johon Alakotila on kehittänyt metodin ja jota molemmat soittajat käyttävät opetuksessaan Sibelius-Akatemiassa”, näin todetaan albumin saatteessa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että kansanmusiikissa improvisoituja sooloja ei liiemmälti ole aiemmin harrastettu. Timo Alakotilan ja Johanna Juholan ”Vapaassa tilassa” vuodelta 2007 oli ensimmäinen aiheeseen keskittynyt albumi. Olin harhaisesti kuvitellut, että kaikki tuohon musiikinlajiin liittyvä hilpeä viulismi, pianismi ja mikälie olisi improvisaatiota. Läpisävellettyä siis – ja jos olen ymmärtänyt asian väärin, en pahastu korjauksesta.

”Amicumilla” sävellykset ovat ponnahduslautoja improvisaatioille. Alakotilan kehittämä improvisaatiometodi on itselleni amatöörinä toki täysi mysteeri, en siis osaa metodin soveltamista sen enempää arvioida. Sävellysten tyylit vaihtelevat jäntevän jazzahtavista hilpeän pelimannimaisiin, kohtalokkaisiin tangoihin sekä rauhallisempiin, tälle kuuntelijalle new age -musiikin mieleen tuoviin kaunosäveliin. Instrumenttinsa ylivertaisesti hallitsevina sekä Alakotila että Juhola kiertelevät ja kaartelevat sooloillaan – herkkää, huimaa ja hillitöntä!

Juha Kujanpään aikaisempia, omissa nimissään ilmestyneitä albumeita olen kehunut aiemminkin. Niin, ja jos joku ei tiedä Kujanpään instrumentaalisesta musiikista mitään, ehkä viittaukset pariin muuhun suomalaiseen nimeen avaavat tyyliään: aiemmilla levyillä kansanmusiikkiin kallellaan oleva Pekka Pohjola ja tällä uusimmalla herkistelevä Anssi Tikanmäki. Tämä ei siis tarkoita, että Kujanpäällä ei olisi omaa, tunnistettavaa sävelkieltään. Nostin nuo nimet lähinnä siitä syystä, että toivoisin Kujanpään saavuttavan yhtä laajan kuulijakunnan, sillä sen hän ansaitsee.

”Old Ways, New Ways” – olen havaitsevinani seestymistä, rauhallisempaa tunnelmaa, sanattoman laulun käyttöä yhtenä pääinstrumenttina. Jos Kujanpään levyillä aiemmin – varsinkin ensimmäisellä ”Kivenpyörittäjällä” – oli huimia pyörteitä, kipakoita ja eksoottisia rytmejä sekä kierros kierrokselta kiihtyviä tamppauksia, tällä uusimmalla ”Trekators” itämaisine sävelkiehkuroineen kurottaa aiempaan. Muuten maalaillaan hitaasti ja tunnelmallisesti, hyväillään kuulijaa. Sävelmissä on kauneutta ja pohdiskelevuutta – ei mitään liikaa, ei myöskään liian vähän.

Soittajissa on tuttuja huippunimiä, Timo Kämäräinen, Joakim Berghäll, Verneri Pohjola… laadusta ei siis ole tingitty, ei sävellyksissä eikä toteutuksissa. ”Old Ways, New Ways” tuleekin jäämään vakiokuunteluun. Niihin hetkiin, kun mieli haluaa päästä vaeltamaan ja kaipaa ylentävää matkaseuraa.

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo: Amicum (Åkerö ÅKERÖCD024, 2023)

Juha Kujanpää: Old Ways, New Ways (Kuu Records KUUREC013, 2022)

Judy Collins ”Spellbound”, 2022

Ilman sen kummempia odotuksia poimin Judy Collinsin uusimman – näin ainakin uskoin, kun en levytysuraansa ollut sen aktiivisemmin sitten 80-luvun seurannut – kirjaston hyllystä. Onneksi poimin!

Nyt 83-vuotias Collins kirjoittaa levyn vihkosessa, että kyseessä on ensimmäinen levy, jonka kaikki kappaleet ovat omia sävellyksiä ja sanoituksia: koronavuodet antoivat aikaa keskittyä. Kappaleet ovat omakohtaisia, kimmokkeina tapahtumat, paikat ja ihmiset hänen elämänsä varrelta – Collins taustoittaa kutakin biisiä. Mielenkiintoisia juttuja, sanoituksissa tuttuja kielikuvia hänen aikaisemmista kappaleistaan.

Ja musiikki sitten: äänensä on yhtä kuulas ja puhdas kuin aikoinaan, vuosikymmenet eivät ole karstoittaneet laulua. Biisit ovat kauniita, usein haikeita laulelmia, jotkut folkahtavia, piano, kitarat, rummut ja basso, koristeina mandoliinia, stilikaa, viulua, selloa. Haikeus taitaa tulla menneiden muistelemisesta – vaikka toki Collinsin äänessä on aina kuultanut melankolia ja dramatiikka, teatraalisuuskin. Todella upeita lauluja! Vaikka hätäisessä kuuntelussa tuntuvat samaan muottiin valetuilta, kussakin kappaleessa on oma sisäinen jännitteensä, sanoituksen ja sävellyksen saumaton yhteistyö.

Collins aloitti uransa muiden tekemän musiikin tulkkina, ensimmäinen iso läpimurto taisi olla versio Leonard Cohenin ”Suzanne”-biisistä. Vihkosessa Collins kertoo, että Cohen kiitti tuon version menestyksestä: ”Teit minusta kuuluisan, mutta miksi et tekisi omiakin lauluja?”. ”Menin kotiin, istuin koskettimien ääreen ja kirjoitin ”Since You’ve Asked””. Hienosti se laulunkirjoittajan uran siitä urkeni, vaikka tämä todellakin on ensimmäinen täysin omaa tuotantoa oleva albumi – ensimmäinen levynsähän ilmestyi 1961.

Eipä löydy montaakaan tuolloin aloittanut artistia, jonka ura jatkuu edelleen. Katsoin nettisivuiltaan ”Concerts”-osiota: tulossa useita kymmeniä keikkoja, sekä USA:ssa että syksyllä Euroopassa. Tämän levyn innoittamana tutkailin jo lentoja, sillä Pohjoismaat eivät ainakaan tällä hetkellä näy konserttikalenterissa.

Judy Collins: Spellbound (Cleopatra, 2022)

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra ”Unituulia”, 2021

Miksi minulle ei ole kerrottu tästä aikaisemmin!?

Toki muistan Hesarissa aikanaan olleen arvion Aili Järvelän ep-trion päätösosasta ”Omaa” – tästä pitää kertoa, että yritin etsiä eepeetä – siis fyysistä sellaista, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Oletan, että se löytyy vain bitteinä avaruudesta? Muistan myös ”Aili & Folks” -levyn, josta taisin kirjoittaakin jotain, vuonna 2013 (!).

Kuuntelin viime syksynä suuren suosikkini Matti Johannes Koivun ja Ailin yhteisen digisinglen ”Rakkaus”. Iso biisi, iso iskelmällinen sovitus. Nettisivunsa luetteloivat muusikon hengästyttävän monet muut folk-painotteiset aktiviteetit, myös lastenmusiikin parissa. Kaustislaisuus ja sukunimi tarjoavat tietty tienviittoja.

Tähän en kuitenkaan ollut varautunut, siis ”Unituulia”-albumiin, jonka nappasin puolihuolimattomasti kirjaston hyllystä. Levy auton soittimeen. Mahtipontista, äärimelodista, monipuolista, dynaamista, sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti koskettavaa – sekä pitelemätöntä laulua.

Leuka putoaa: Järvelän vahva ja tunteikas eläytyminen sekä pidäkkeetön ilmaisu omiin kappaleisiinsa tuo mieleen Laura Nyron, falsettia myöten. Mietin, onko jo liian rohkeaa? Meneekö niin sanotusti överiksi?

Iso osuutensa on luonnollisesti Sointi Jazz Orchestralla, puhaltimet ja jouset tarjoavat mahtavan pauhun ja toisaalla herkän hiljaisuuden.

Tunne on samanlainen kuin silloin, kun kuulin ensimmäistä kertaa Juha Kujanpään musiikkia. Omassa ylväässä sarjassaan ylimaallisen kaunista ja seikkailullista, kuitenkin äärimmäisen tyylitajuista. Lattari taittuu, folkin siemenetkin itävät.

Palaan parin viikon päästä kirjoittamaani, välillä olen kuunnellut Weeping Willows -yhtyeen uusinta levyä ”The Dreams We Weave”. Unia tuossakin. Myös isoa, monipuolista, Magnus Carlsonin laulu soi rohkeana. Ei kuitenkaan niin paljaana kuin Aili Järvelällä. Eronsa on siinäkin, että Carlson laulaa englanniksi, Järvelä suomeksi. Tulkinnalle ei jää tilaa – asiat ovat niin kuin ne lauletaan. Tai siis niin kuin minä ne ymmärrän, sanoittaja on ehkä tarkoittanut jotain täysin muuta. Siinä sen kauneus: kuuntelijan mielikuvitusta ja muistoja sorkitaan, herätetään, hellitään. Esimerkiksi ”Roihuvuori” – huh!

Musiikillisesti samassa lokerossa on Pepe ja Saimaa. Isoa, tarttuvaa, kestävää. Sanoisin, että Aili Järvelällä koskettavampaa. Saimaata arvostan myös – ja Pepeä tietty, toista samanlaista ei ole.

Aili Järvelältä kysyisin, millaisia ovat seuraavat askeleesi, milloin niistä kuulemme? Vastausta odotellessa kuuntelen jälleen kerran ”Unituulia”.

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra: Unituulia (Eclipse ECD2021150, 2021)

PS. Jossain netin syövereissä luki, että ”Unituulia” olisi ilmestynyt – tai olisi pitänyt ilmestyä – vinyylinä toukokuussa kuluvaa vuotta. Voisiko joku kertoa, ilmestyikö?

Petri Hakala & Timo Alakotila ”Mandolin Concerto”, 2022

Pelottaa. Kokonainen konsertto mandoliinille! Ymmärränkö? Riittääkö kärsivällisyys?

Keskeiset tekijä – säveltäjä ja pianisti Timo Alakotila sekä mandolinisti Petri Hakala – ovat kyllä tuttuja monilta levyiltä, Hakalan muistelen joskus nähneeni lavallakin. Molempien taitoja olen ihaillut pitkään. Varsinkin Alakotilan äärimelodiset sävellykset eri yhteyksissä ovat koskettaneet. Hakala on pitkän linjan virtuoosi hänkin, rakentaa myös itse soittimensa. Yhdessä Hakala ja Alakotila ovat musisoineet jo 30 vuotta.

Alun perin kolmiosainen mandoliinikonsertto – Polska Allegro, Polska Larghetto, Danza – valmistui alun perin vuonna 2014, äänitys on kuitenkin tuore. Tiedote kertoo, että ”Alakotilan tyyliin sävellys on yhdistelmä kamari- ja kansanmusiikkia sekä improvisaatiota”. Tätä kamari- ja kansanmusiikin saumatonta fuusiota ihastelin itsekin: erot ovat pieniä, yhtäläisyydet suuria. On taito siirtyä tyylistä sujuvasti toiseen, sekä säveltäjällä että soittajilla, monikossa.

Hakala tuon osaa sanoittaa paremmin: ”Konsertossa kansanmusiikin viulusävelmänomaiset melodiat yhdistyvät luontevasti jousikvartetin kamarimusiikilliseen ilmaisuun. Improvisaatio ja soolot ovat myös läsnä jokaisessa osassa ja ovat ilmaisussani tärkeä elementti”. Mikä on improvisaatiota, mikä sävellettyä – myös tuon fuusion raja on veteen piirretty, ainakin tälle kuuntelijalle.

Hakalan lisäksi levyllä taituroivat naapurimaastamme kitaristi Roger Tallroth (Väsen), viulistit Siiri Virkkala sekä Esko ja Mauno Järvelä, sellisti Marion Göbel ja pianistina tietty Timo Alakotila.

Albumin kolmiosainen konsertto täydentyy neljällä itsenäisellä sävellyksellä Alakotilan ja Hakalan aikaisemmista musiikkiseikkailuista. Tyylillisesti albumi on kuitenkin yhtenäinen, ovathan soittajat kappaleesta toiseen pääasiassa samoja. Samoin vanhemmat sävellykset on sovitettu tätä albumikokonaisuutta ajatellen.

Kuten tiedote toteaa, levy on ”todellisen mandoliinifanin ”must-have””. Henkilökohtaisesti totean, että ”Mandolin Concerto” – kokonaisuus siis – avautuu kerta kerralta paremmin, korva poimii runsaudensarvesta tutuiksi käyviä osia. Kertakäyttömusiikkia tämä ei ole. Keskittynyt kuuntelu kannattaa ja palkitsee!

Petri Hakala & Timo Alakotila: Mandolin Concerto (Åkerö Records ÅKERÖCD023, 2022)

Jari Loisa ”Pelkäämättä”, 2021

Mitä ihmettä, Jari Loisa! Siberiaa tämä ei ole, ei myöskään niitä sooloralleja, aikansa lapsia, vaan jotain ihan muuta.

Ilmaisin hämmennykseni artistille itselleen. Vastauksessaan aistin sisäänpäin kääntyneen hymynkareen tyyliin siitäs saitte: ”Vai olet ällistynyt 😃 😃 ! Varmaan moni muukin joka odottaa jotain Siberia/Punainen polkupyörä – tyylistä musaa 🙂”.

Inhimillistä, pienimuotoista, tarttuvaakin – lähes kokonaan itsekseen toteutettua. Pääasiallisena instrumenttina pienen barokkikokoonpanon veroiset kosketinsoittimet. Pienemmässä roolissa kitarat, basso – neljässä biisissä bassosta vastaa Jore Vaalasmaa. Ja tietysti Loisan herkistynyt laulu. Ei isoa, mahtavaa ja mahtailevaa, vaan pienimuotoista tarinankerrontaa ja kuvaelmia, pienten asioiden taidetta.

Äärimelodisia balladeja nämä ovat: herkkiä tunnelmapaloja, ei instrumentaalista nippelinappelia eikä etukenossa puhaltavaa rockmyllytystä. Sanoituksissaan Loisa on romantikko, etsimässä äärimmäistä, puhtainta kauneutta. Pysäytyskuvia, pieniä kohtauksia ja muistumia sekä kotimaassa että Kreikassa, tarkemmin Korfulla. Maailmaa ei pyritä parantamaan, sen sijaan artisti tarjoaa kuulijalle välähdyksiä tyynistä hetkistä, ylimaallisista maisemista, ikimuistoisista tapahtumista.

”Kuin ennen – Reprise” -kappaleen laulaa soinnukkaasti Pihla Soinnunmaa, mukavaa väritystä. Kahdessa viimeisessä kappaleessa väritetään lisääkin: katkelmia kaukopuheluista, instrumentaalista maalausta, äänimaisemia. Olisiko tässä potentiaalia ja suuntaakin?

Mielenkiintoista ja koukuttavaa: pienetkin tarinat voivat koskettaa isosti.

Jari Loisa: Pelkäämättä (Presence Records PRECD 090, 2021)

Irina Björklund & Pauanne ”Barely Ann-Mari”, 2020

Huh! Tähän en ollut varautunut. Siis siihen, että musiikki ja laulaminen olisivat Irina Björklundille näin paljon enemmän kuin ajankuluharrastus näyttelemisen rinnalla. Olin niin väärässä, että nolottaa! Toki Björklundilta on julkaistu levyjä aikaisemminkin, mutta ne ovat jääneet syystä tai toisesta tarkistamatta. Syytän sahaa, koska se ei pysty vastaamaan.

Björklund on ajankohtainen television ”Rauhantekijä”-sarjan vuoksi, siihen tämä uusi levykin viittaa. Pauanne taas on vilahdellut arvostamieni musiikinharrastajien somepostauksissa. Ensimmäistä levyään en ole kuullut, mutta tarkistettavien listalle sujahtaa. Kukka Lehto, Janne Haavisto ja Tero Pennanen vievät kansanmusiikkia uuteen, mielenkiintoiseen suuntaan: viuluun, lyömäsoittimiin ja urkuihin yhdistetään kiinnostavia elementtejä ja äänimaailmoja vähän sieltä sun täältä, kaukaa ja vielä kauempaa.

Sivuraiteella, mutta tämä levy sai kaivamaan esiin Janne Haaviston muita projekteja (The Farangs, The Shubie Brothers), Laikan jätän myöhempään ajankohtaan. Ai niin, Bablers myös – pitäisköhän etsiä vinyyli varastosta? Näkemyksellinen tekijä, Haavisto, ilman muuta!

Tällä levyllä Pauannetta vahvistavat Janne Lappalainen, Ninni Poijärvi – ja presidentti Martti Ahtisaari (Nobel-puhe vuodelta 2008). Upeita, Björklundin hillittyä, joskus kuiskailevaa mutta aina huippumelodista ja eläytyvää lauluääntä sympatiseeraavia, sydämeenkäyviä sovituksia. Kokonaisuus on saumaton. Sanoitukset ovat Björklundin, niihin innoitti saatteen mukaan ”Rauhantekijä”. Sävellyksistä valtaosa on Kukka Lehdon, muina tekijöinä mm. Janne Lappalainen ja Markus Nordenstreng. Sävelissä on hempeyttä ja lämpöä, kaihoa ja selkärankaa värisyttävää koskettavuutta.

Erinomainen levy, joka sujahtaa useampaankin lokeroon: nykykansanmusiikkia, laulelmaa, indiefolkia, jokunen kappale hittiainestakin (ainakin loistelias ”A Wall Free World”). Toivottavasti albumi löytää kuuntelijansa ja toisin päin.

Irina Björklund & Pauanne: Barely Ann-Mari (Nordic Notes 4251329501587, 2020)

Frigg ”FRIXX”, 2020

”Vaihtuuko tässä kappale lainkaan”, kysyi vieressäistujani autossa, kun ”FRIXX” pyöri ties kuinka monetta kertaa. ”Vaihtuu”, totesin, mutta en pystynyt niin paljoa vakuuttamaan, etteikö levy olisi vaihtunut. Huomautan jo tässä vaiheessa, että tuo sananvaihto ei todellakaan kerro musiikin laadusta! Tilanne ei vaan ollut otollinen, jotta olisin pystynyt syventävästi kertomaan mikä Frigg-yhtyeestä tekee niin ainutlaatuisen.

Parikymmentä vuotta maailmallakin valloittanut kokoonpano – alun perin suomalais-norjalainen instrumentaalisen pelimannimusiikin superyhtye on nykyään puhtaasti suomalainen. Neljä viulua, kitara, basso ja mandoliini, soittajat tuttuja nimiä sekä omilta levyiltään että erilaisista tämän tyylin mestariskiekoilta. Musiikin ja kansanmusiikin läpimarinoimia instrumenttiensa taitureita – ei liioittelua, vaan faktaa. Omilla sivuillaan sanovat, että ”Frigg on valloittanut maailmaa vahvasti pohjoismaiseen pelimannimusiikkiin nojaavalla, länsimaisten kansanmusiikkityylien fuusiolla, jota kuvaamaan maailmanmusiikkimedia on kehittänyt termin nordgrass viitaten yhtyeen bluegrass-vaikutteisiin”.

Jonkinmoinen 20-vuotisjuhlalevy tämä uusin, Hesarissakin ison jutun ja arvion ansainnut lienee, onhan juhlavan avauskappaleenkin nimi ”Juhlamarssi”. Pääosin viulistien Esko Järvelän ja Tero Hyväluoman sävellyksistä koostuva huimaavan monipuolinen ja täysipainoinen kokonaisuus on kyseessä. Mutta kuten vieressäistujalleni, satunnaiselle kuuntelijalle albumi on tuhti paketti purtavaksi. Keskittynyt kuuntelija sen sijaan löytää kappaleiden vivahteet, kunkin sävellyksen ominaispiirteen ja soitossa mykistävän taituruuden.

Esimerkiksi Hyväluoman kolme peräkkäistä sävellystä, tyylikäs barokkivaikutteinen ”Overtyyri”, nimellään tyylinsä paljastava huima ”Häkkisen riili” sekä äärettömän kaunis, Petri Praudan mandoliinin herkistämä ”Terhen” todistavat tyylien läpikotaisesta hallinnasta, instrumentin lisäksi siis.

Sehän näissä soitinvirtuoosien levyissä joskus tuppaa harmittamaan, että sävellyksellisesti päädytään pikkunäppäryyteen ja briljeeraamiseen. Frigg on tästä upea poikkeus: Järvelällä ja Hyväluomalla on hanskassa myös tyyli-, sävel- ja sointikynä. Kuten on myös Petri Praudalla, jonka levyn päättävä ”Vep” saattelee kuuntelijan tyynesti satamaan. Senni Eskelisen läpikuultava kannel helisee Esko Järvelän hypnoottisessa ”Maanituksessa”.

Viulistit Järvelä, Hyväluoma, Tommi Asplund ja Alina Järvelä sekä kitaristi Anssi Salminen ja basisti Juho Kivivuori ovat kuin yksi, ylimaallinen soitin. Lopuksi sanoisin, että – ja tämän olisin sanonut vieressäistujallekin, jos olisin saanut nopeammin puettua ajatukseni sanoiksi – ja uskaltanut: korvat auki ja hämmästele!

Frigg: FRIXX (FRIGG00013, 2020)

Teri Mantere ”Everything Needs to Breathe”, 2020

Näinkin voi käydä: kaveri julkaisee vuosien varrella persoonallisia muutaman biisin omakustanteita – haastavia, mutta lupaavia, akustisvoittoisia ja vapaasti sekä pelottomasti leijuvia biisejä, ei välttämättä perinteisiä biisikaavoja noudattavia. Olisiko harrastus muitten musiikkipuuhien ohessa? Kaksi Teri Mantereen ep:tä arvioin Retrokissakin, nimiä pudotellen kuten tapanani on. Vihjeitä oli vähän, mutta tartuin hanakasti pienimpiinkin. En toista niitä, arviot löydät hakutoiminnolla tuosta ylhäältä oikealta.

Parin vuoden tauko, suunnan hiontaa ja katso: Eclipse Music julkaisee täysimittaisen, mestarillisen ”Everything Needs to Breathe”. Samalla, kun Mantere on kehittänyt ilmaisuaan, myös maailma ympärillä on pyörähtänyt. Meillä on Ryley Walker, meillä on Ed Sheeran, meillä on valtava määrä heistä innoituksensa saaneita muusikoita. Ja korostan, että ennen kuin oli Ed Sheeran tai Ryley Walker, meillä oli Teri Mantere.

Levyn saatteessa lukee, vapaasti suomennettuna, että siinä kuin Terin aikaisempi tuotanto oli suht oma- ja vaihtoehtoista, uusissa kappaleissa on tuoretta pop-ilmettä ja aiempaa enemmän laulaja-lauluntekijäperinnettä. Toteutustapa on sama kuin aiemmissa omakustanteissakin: Teri Mantere vastaa kaikesta, laulusta, kitaroista, bassoista, koskettimista, perkussioista – ja tietysti sävellyksistä ja sanoituksista. Poikkeuksena ”Quota”, jossa vierailee laulaja ja viulisti Aili Järvelä – huikea, elämää isompi, pakahduttavan kaunis kappale!

Ilmava ja rytmikäs. Näitä kahta adjektiivia käyttäisin, jos kölin ali uhattaisiin vetää. Akustiset kitarat säestävät ja rytmittävät, antavat korkealla piruettejaan tekevälle laululle herkän ja harkitun esiintymislavan. Jossain laulukin on instrumentti (”Beautiful Being”), mieleen muistuu Joanne Newsom, toisaalla David Crosby. Muualla lauluäänessään on jo aikoinaan vinkkaamiani Tim ja Jeff Buckleyta. Kappaleista en halua käyttää termiä ”biisi”, sillä Mantereen harkituilla siveltimenvedoilla maalatut sävellykset ovat teoksia joka ikinen. Omanlaisiaan, persoonallisia, välillä herkkiä, välillä hurjia. Yksityiskohtia on valtavasti – soitinnuksia, monikerroksista laulua, mainioita kosketinosuuksia, pirskahtelevia rytmisoitinkorostuksia.

”Everything Needs to Breathe” – henkeä ja hengittävyyttä tällä Teri Mantereen ensimmäisellä ”isolle” merkille tehdyllä albumilla todella riittää. Suosittelen keskittynyttä kuuntelua, pelkkä kuuleminen jättää ison osan hengestä piiloon. Levystä on tulossa myös vinyyliversio.

Teri Mantere: Everything Needs to Breathe (Eclipse Music ECD 2020103, 2020)