• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 132 318 hits

Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)

Esa Kotilainen ”Tellus”, 2019

En lainkaan ihmettele, että Esa Kotilaisen uusimman teoksen julkaisukonsertti järjestettiin Temppeliaukion kirkossa: jo nimibiisi ”Tellus” nousee taivaan ääriin porisevien syntikoitten ja Anssi Nykäsen perkussioiden rytmittämän alun jälkeen. Kohtalokas, hitaasti kierroksia keräävä, kuulaiden koskettimien kartoittama melodia. Taustalla kohisee avaruus. Mahtava ja mahtipontinenkin aloitus Kotilaisen hienolle uutuudelle. Kuulenko jylhässä biisissä maapallon tuskankouristuksia, tai ainakin alistunutta melankoliaa?

Tuotteliaan ja musiikillisesti monipuolisen Kotilaisen uraan on mahtunut niin haitarimusiikkia, soivia koneita, muokattuja luonnon ääniä kuin Wigwamin progepoppiakin. Henkilökohtaisesti miellän hänet kuitenkin ennen kaikkea syntikkavelhoksi – tälläkin levyllä kosketinarsenaalia on pitkä lista. Varmemmaksi vakuudeksi kansien kaneetti lupaa, että ”No computers were used in this production”.

”Tellus” ja sen viisi kappaletta edustavat tutumpaa ja turvallisempaa Kotilaista. Nykäsen rummut pitävät musiikin liikkeessä, melodiakoukkujen ympärillä kuohuu, pulputtaa, jyrisee. On ”Tellus”, ”Musta kuu”, ”Punainen kuu”, ”Seulaset” ja ”Avaruusromua”, vilkkuvia tähtiä ja mustaakin mustempaa avaruutta, myöhäisillan ja yön musiikkia. ”Punaisen kuun” itämaisia kiemuroita maustaa Nykäsen rumpujen lisäksi Lauri Porran basso. Kun hymnimäinen ”Seulaset” kiertyy loppuliukuunsa, huomaa tehneensä Kotilaisen johdattamana melkoisen matkan sisäavaruuteen.

”Tellus” soi samoilla taajuuksilla, joilla jo Kotilaisen ”Turquoise Planet” kiehtoi. Sävy on nyt ehkä tummempi, varjot pidempiä. Samalla ”Tellus” on loistava osoitus pitkän linjan muusikon horjumattomasta näkemyksestä ja tyylitajusta.

Pekka

Esa Kotilainen: Tellus (Presence PRECD 073, 2019)

Ozone Player ”The Mind Gap” ; Juha-Matti Rautiainen “Above Me Weeps the Sky”, 2018

Kaksi erityyppistä instrumentaalialbumia, molemmat nimet tällä palstalla aiemmin esiintyneitä ja persoonallisiksi havaittuja.

Ozone Player, eli käytännössä syntikkataiteilija Otso Pakarinen kera muutaman vierailijan vyöryttää kiehtovan kattauksen tarttuviakin sävellyksiä. Tyylilajeissa on kirjoa: on menevää syntikkapoppia, on kohtalokkaita tunnarimelodioita, on klassiseen kallellaan olevia kaaria. Yhteistä kaikille tyylilajeille on Pakarisen pistämätön tyylitaju. Lihapullaa ei kuorruteta hajuvedellä, vaan kukin biisi – 14 kaiken kaikkiaan – on toteutettu pieteetillä. Tuolla väriä tarjoilee Eero Koivistoinen, tuolla rumpali Kimmo Pörsti.

Kun Kervis Matin kanssa suhattiin levymyyntimatkalla Savossa ja Pirkanmaalla, Ozone Player soi autossa. Mielleyhtymät olivat kovin yhteneviä: Ruichi Sakamoto, Vangelis, Tomita, muun muassa. Yhtenevä taisi olla myös toteamus, että ehdottomasti kuulokekuunteluun. ”Yksi asia itseäni vaivaa”, totesin Matille: ”levy on yli tunnin mittaisena liian pitkä, kuuntelu karkaa”. En muista Matin kommenttia, mutta nyt, useamman kotikuuntelun jälkeen totean puhuneeni löperöitä. Vaikka biisejä onkin paljon, kukin tarjoaa oman jännittävän tunnelmansa ja tarinansa. Jokainen kuuntelu tuottaa tyytyväisen virneen.

Otso Pakarinen on syntikkapopin edelläkävijänä muutenkin ajankohtainen. Svart Records julkaisee Pakarisen 80-luvun Tapa paha tapa -yhtyeen alun perin vain kasetilla ilmestyneen ”Aurinkoko”-teoksen tuplavinyylinä ja myöhemmin cd:nä, seitsemällä lisäbiisillä ryyditettynä.

Juha-Matti Rautiaisen ensimmäistä sooloalbumia ihmettelin pari vuotta sitten: levyllä ei muuta instrumenttia kuin sähköbasso! Toki bassolla tuotettuja ääniä oli muokattu: venytetty, vatkattu, monistettu, ja vaikka mitä. Tuloksena oli ylimaallisen hienoa, ajatonta ambient-kelluntaa.

”Above Me Weeps the Sky” jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Nyt mukana on myös ”ympäristön ääniä ja CPAP-laitetta”. Google antaa ”cpap”-haun tulokseksi uniapnean hoitoon tarkoitetun ylipainehengityslaitteen. Lieneekö tämä, sitä tarina eivätkä korvat kerro. Muutenkin Rautiainen tähtää nyt sfääreihin, sillä ”levy on saanut innoituksensa Judith Isaacsonin kokemuksesta keskitysleirillä toisessa maailmansodassa”. Ihmisen koskemattomuus ympäröivän yhteiskunnan vainoista huolimatta, instrumentaalimusiikin ideologinen vapaus politiikasta ja uskonnosta – näistä Rautiainen musiikkiinsa ammentaa.

Ja täytyy myöntää, että taustatarina – huoli maailman tilasta –  ja biisien kohtalokkaat nimet (mm. ”Those Who Were Left, ”My Loved Ones Are Waiting at Home”) antavat minimalistisen hitaasti kehittyvälle musiikille ylimääräisen, dramaattisen ulottuvuuden. En yritä kuunnella, löydänkö jostain bassokitaralle ominaisia ääniä (en kuullut niitä edeltäjälläänkään). Musiikki vie paljon kauemmas, ja paljon syvemmälle.

Ozone Player: The Mind Gap (Visual Power, 2018)

Juha-Matti Rautiainen: Above Me Weeps the Sky (RDZCD05, 2018)

Retrokki kuuntelee kotimaista progea: Moonwagon ja Liquid Wolf

Moonwagon on entuudestaan hyvinkin tuttu, myös Liquid Wolf -yhteenliittymää ja varsinkin sen ydinryhmää nämä korvat ovat kuulleet useissa yhteyksissä. Vaikka molemmat yhtyeet on helppo luokitella progressiivinen-nimikkeen alle, väljän termin katto on niin korkealla ja seinät sen verran leveällä, että kumpikin erottuu täysin omaksi persoonallisuudekseen.

Liquid Wolfin kanssa olen samassa liemessä kuin jo porukan ensimmäisen, ”First Light” -albumin kanssa. Silloinkin etsin pitkistä, polveilevista kappaleista kiinnekohtia, alkua, keskiosaa ja loppua. Sikäli siis tämä uusi ”Second Wind, part I” polveutuu suoraan edeltäjästään. Kuten myös raskaitten kitaroitten, jyhkeän basson ja jyrisevien rumpujen osalta: tuhtia, kaikesta hötöstä vapaata tavaraa!

Jo lukuisista erirytmisistä ja -painoisista osista rakentuva aloitusbiisi ”Intro – In Shackles” pistää varautumattoman kuuntelijan polvilleen. Kun ”Toenails” jatkaa samaa menoa, kuuntelija – se olen siis minä – kamppailee: herpaannunko ja annan ajatusten lentää Ranskan vaalituloksiin, vai sinnittelenkö musiikillisten kurvien ja kaarteiden kiemuroissa? Tässä piilee ehkä albumin suurin haaste, ja samalla sen vahvuus – jotka toki ovat ominaisia koko musiikkityylille. Haaste: onko kappaleissa tarpeeksi sisäistä painovoimaa, pysyvätkö niiden osat kasassa muodostaakseen yhtenäisiä, hahmollisia yksiköitä. Vahvuus: ajattomuus ja yksityiskohtien rikkaus, joiden ansiosta musiikki paljastaa jokaisella kuuntelukerralla uusia värejä ja kerroksia.

Uskon, että Sami Sarhamaa kumppaneineen (Teijo Tikkanen, Samu Wuori, Sami Kuoppamäki, Pepa Päivinen ja Pekka Nyman) on painiskellut samojen kysymysten parissa. Sillä albumilta löytyy myös suvantoa, akustisia osuuksia, Tikkasen sekä jyhkeää että herkkää laulua, vibrafonia, pianoa, akustista kitaraa ja puhaltimia – joita viimeksi mainittuja olisin ehkä kaivannut enemmänkin vastapainoksi metallisille riffittelyille. ”Every Mistake” on hyvä esimerkki tästä saksofonin pehmentävästä merkityksestä, vastaavasti ”Spit It Out”-kappaleen huilun ja syntikan yhteispeli.

Useamman kappaleen ytimestä löytyy melodinen lauluosuus, joka jää yhdeksi kappaleen palaseksi, ei sen keski- ja kiinnekohdaksi. Koska olen laulumies, olisi mielenkiintoista tietää lisää Sami Sarhamaan sävellysprosessista: onko lähtökohtana laulumelodia, jonka ympärille rakennetaan instrumentaaliosia . Vai syntyykö kappaleen ytimeen melodia lähes sattumalta, sen jälkeen kun on lähdetty liikkeelle jostain instrumentaalisesta ideasta?

Onpa pisteitä yhdistelty sitten missä järjestyksessä tahansa, ”Second Wind, part I” on mielestäni selkeä edistysaskel debyyttiin, ja antaa odottaa paljon kakkososalta.

Moonwagonin karsina on Liquid Wolfia selkeämpi: vauhdikasta, kitaravetoista instrumentaalijyrää. Biisit perustuvat tarttuvaan ja helposti seurattavaan instrumentaalikoukkuun. Eksymisestä ei ole pelkoa, vaikka biiseissä onkin useampia, joskus jopa laulettuja osia ja rytminvaihdoksia – aina palataan turvalliseen perusideaan.

”Devil’s Labyrinth” on viiden biisin mini-albumi, kansien mukaan kappaleet periytyvät kolmen viime vuoden ajalta. Nimibiisi ja ”South of Bermuda” ovat ehkä Moonwagonia tyypillisimmillään: sähköisiä ja sähköistäviä, mukana hieman stoner-junnausta, kuitenkin ilmavia ja melodisia. Jälkimmäinen kurkottaa koskettimineen myös ambientin suuntaan. Joni Tielan terävä kitarasoundi, Jani Korven tiukka mutta svengaava rumputyöskentely sekä Janne Ylikorven melodiset bassolinjat saavat vauhtia kyllä yksinkertaisempiinkin riffeihin. Makeat syntikkasoundit nostavat useamman biisin korkeuksiin. Kuulostaa vanhahtavalle – ja hyvä niin!

”Haunted Hallways” on urkuvetoinen ja raskas – kunnes keskiosan kuulas kosketinosio valaisee tunnelmaa. Moonwagon ja bouzouki? No mikä ettei! Ylikorven kulkeva basso sekä Korven jew’s harp ja perkussiot värittävät ”Alchemy”-biisiä. Parin minuutin syntikkavälipala ”Dus Aster” sykkii melodisesti vaikkapa Jarre-hengessä. Olisihan tätä voinut pidempäänkin kuunnella.

Kaltaiselleni melodioista ja koukuista voimaantuvalle kuuntelijalle Moonwagon on herkkua, pienempinäkin annoksina.

Pekka

Liquid Wolf: Second Wind, part I (Samsara Records, SAMCD-017, 2017)
Moonwagon: Devil’s Labyrinth (Presence PRECD060, 2017)

Celestial Voyager ”Celestial Voyager”, 2016

celestial-voyagerHelsinkiläisen, sähköisen Celestial Voyager -kvartetin ja saman nimisen instrumentaalikiekon kantava voima on kaikki kymmenen biisiä säveltänyt kitaristi Cristian Cifuentes – tyylitaitoinen ja näppäräsorminen tutkimusmatkailija. Kuten biisien nimetkin antavat ymmärtää, levyn kantavana teemana on avaruus, komeaa kantta myöten. ”Another Earth”, ”Traveller”, ”Distance”…

Ja vauhdikkaastihan matka sujuu: Cifuentesin lisäksi vauhtia piiskaavat Kimmo Pitkänen (kitara ja koskettimet), Jukka Kunnas (basso) ja Jan Hirvonen (rummut). Vauhtia lisäisi vielä instrumenttien kilpajuoksu ja vuoropuhelu. Cifuentesin otteessa on paitsi melodista terävyyttä, myös tiluttelevaa kitarasankaruutta. Avaruuden armoton äärettömyys kuuluu kaihoisissa sävelkuluissa – siinä Celestial Voyager jatkaa 60-luvun rautalankaperinnettä.

Helpostihan kitaramelodioihin pohjautuva instrumentaalimusiikki jättää tyhjän ja mitään muistamattoman olon, mutta Cifuentes on kuitenkin sen verran taitava ja monipuolinen kitaristi / säveltäjä, että levyn lykkää toistuvasti soittimeen ihan mielikseen. Erinomainen esimerkki on vaikkapa monia mutkia ja tunnelmia sisältävä ”Drifting”, tai mietiskelevä päätös ”Chasing the Moment”.

Pekka

Retrokki kuuntelee: The Outer Sonics ”Violet” (2016)

Outer SonicsProgen, rockin ja popinkin välimaastossa navigoiva yhtye Pirkanmaalta.

Hiidensointi-yhtyeen levyjä on retosteltu tälläkin foorumilla: monen musiikkilajin mehevää keitosta. Ei ehkä helpoimmin sulavaa, mutta ravitsee niitä, joiden omaksumiskyky on muutenkin edistyksellinen. Hiidensoinnin Nina Hiironniemellä (laulu ja kantele) ja Mika Hiironniemellä (lyömäsoittimet, samplet, koskettimet) riittää näköjään eväitä suoraviivaisempaankin tulkintaan, siispä The Outer Sonics. Mukaan on värvätty Ari Niemi (kitarat, syntikat, taustalaulu) ja bassoon – ainakin tälle levylle – Janne Haapala.

Kera muutaman vierailijan toteutettu ”Violet” puraisee terävämmin ja sulaa sutjakammin kuin Hiidensointi.

Kokonaisuus lepää hyvin vahvasti Nina Hiironniemen laulun varassa: hieman hengästynyt, pehmeä ja mystinenkin lauluäänensä kiitää tömäkän instrumenttimaton varassa, antaa musiikille hengen ja persoonan. Taustoista irtoaa makeita ja suolaisia makupaloja, varsinkin keskittyneemmässä kuulokekuuntelussa. Tuolla taustalauluja, tässä saksofonia, kitarakudelmat ja melodiset soolot värittävät mutta eivät hallitse.

Kirivaihteella (”Imprisoned”) mieleen tulee Nightwishin populaarimpi pää – sehän ei ole ollenkaan huono asia. Viittaa myös johonkin kasarin tarttuvaan voimapoppikseen. Voisiko enteillä radiosoittoa? ”Violet Moonin” nykyttävät kasarikitarat ja maisemaa pyyhkivät syntikat tarjoavat rauhallisen ja rikkaan keitaan, saman tekee seuraajansa ”Eternal” akustisen kitaran ryöpsähdyksineen, jousineen, foneineen ja nakuttavine lyömäsoitinpoksuineen. Myöhemmin samaan aikakapseliin astuu kaunis ja kuulas, loppua kohti pakahduttavaksi paisuva ”Aurora”. ”Ghost of the Past” on puolestaan riipaiseva, akustinen balladi, kuten myös ”Child” kohtalokkaine trumpettikuvioineen.

Suurin osa biiseistä on Ari Niemen ja Nina Hiironniemen yhteisluomuksia. Suhteellisen selkeärakenteisina ja aktiivisen kompin kuljettamina varsinkin vauhdikkaimmissa kappaleissa on voimaa ja vetoa. ”Violetin” painopiste kallistuu kuitenkin mietiskelevämpään materiaaliin – leijuvaan ja unenomaiseen tunnelmaan on helppo vajota. Onneksi melodioissa on riittävästi koukkua, kertosäettä ja kiinnekohtaa. ”Violet” soljuu rauhallisena ja rauhoittavana, se ei tasapainoisuutensa vuoksi iske ehkä kertalaakista, mutta syvempi kuuntelu tuottaa runsain mitoin mielihyvää ja tyydytyksen tunnetta.

The Outer Sonics on mahdollista nähdä livenä Helsingin On The Rocksissa 5.10., samassa proge-illassa rellestävät myös Rikk Eccent soolona sekä Juhani ”Time Traveller” Nisulan Electric Gypsies.

Pekka

The Outer Sonics: Violet (Outer Sonics OSCD001, 2016)

http://www.outersonics.com/

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Seli Seli ”Puoliautiomaa”, 2015

Seli Seli

Debyyttikiekon avausbiisi ”Langat” toteuttaa ehkä tarkimmin nelikon omaa määritelmää yhtyeensä musiikista. Miesten mielestä Seli Selin tyylisuuntaa voisi nimittäin kutsua termillä Psychedelic Innerspacekrautrock. Rauhallisesti mutta jämäkästi askeltavat, melodiset kitara- ja bassokudokset leijuvat ilmavasti, tukevasti etenevä komppi rullaa. Tärkeintä on hypnoottinen, upottavakin kokonaisuus, eivät soolot.

Lupaava avaus, ajattelen, ja odotan kaikessa rauhassa lisää avaruutta.

Nimikappaleessa yhtye kuitenkin kiivastuu, sylkee armottomasti kaikilla sylintereillä. Muistelen Sielun Veljien ensimmäisiä, pelottaviakin keikkoja. Silmät kiiluvat, käyvätkö kohta kimppuun?!

Kitarat viiltävät palasia ilmasta, Kimmo Keskinarkaus (laulu ja kitara), Henri Peltola (rummut ja taustalaulu), Mika Vierimaa (basso ja taustalaulu) sekä Petri Loukusa (kitara) paljastavat rosoisemman puolensa.

”Värivaloissa” palauttaa rauhan, kaiutetut kitarat tarjoavat lohtua. ”Rotat” kiitää musiikillisesti moottoritietä, sanoituksissa taidetaan kuitenkin edetä kaupungissa. Konemaisen tarkka, selkärangasta lähtöisin oleva jytkyttävä rytmi on ehkä sitä kalseaa krauttia. Risteyksissä kitarat ulvovat, varoittavat tulemasta eteen, rytmi tarttuu. ”Unessa” tarjoaa ääniä avaruudesta, ”Laulu menneestä elämästä” ilmeisesti rajan takaa? Kitaroiden loppurykäisyt jättävät leijumaan.

Kokonaisuutena metallinen ja melodinen, ryhdikäs ja rytmikäs. Biisejä ei listitä ensimmäisen tilaisuuden tullen, vaan niille annetaan aikaa kehittyä ja samalla aikaa kuuntelijan ajatuksille. Uskoisin, että Seli Selin keikalla päät nytkyvät, samaan tahtiin ja hyväksyvästi.

Pekka

Seli Seli: Puoliautiomaa (Pihlaja 001, 2015)

www.facebook.com/seliseliband