• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Celestial Voyager ”Celestial Voyager”, 2016

celestial-voyagerHelsinkiläisen, sähköisen Celestial Voyager -kvartetin ja saman nimisen instrumentaalikiekon kantava voima on kaikki kymmenen biisiä säveltänyt kitaristi Cristian Cifuentes – tyylitaitoinen ja näppäräsorminen tutkimusmatkailija. Kuten biisien nimetkin antavat ymmärtää, levyn kantavana teemana on avaruus, komeaa kantta myöten. ”Another Earth”, ”Traveller”, ”Distance”…

Ja vauhdikkaastihan matka sujuu: Cifuentesin lisäksi vauhtia piiskaavat Kimmo Pitkänen (kitara ja koskettimet), Jukka Kunnas (basso) ja Jan Hirvonen (rummut). Vauhtia lisäisi vielä instrumenttien kilpajuoksu ja vuoropuhelu. Cifuentesin otteessa on paitsi melodista terävyyttä, myös tiluttelevaa kitarasankaruutta. Avaruuden armoton äärettömyys kuuluu kaihoisissa sävelkuluissa – siinä Celestial Voyager jatkaa 60-luvun rautalankaperinnettä.

Helpostihan kitaramelodioihin pohjautuva instrumentaalimusiikki jättää tyhjän ja mitään muistamattoman olon, mutta Cifuentes on kuitenkin sen verran taitava ja monipuolinen kitaristi / säveltäjä, että levyn lykkää toistuvasti soittimeen ihan mielikseen. Erinomainen esimerkki on vaikkapa monia mutkia ja tunnelmia sisältävä ”Drifting”, tai mietiskelevä päätös ”Chasing the Moment”.

Pekka

Retrokki kuuntelee: The Outer Sonics ”Violet” (2016)

Outer SonicsProgen, rockin ja popinkin välimaastossa navigoiva yhtye Pirkanmaalta.

Hiidensointi-yhtyeen levyjä on retosteltu tälläkin foorumilla: monen musiikkilajin mehevää keitosta. Ei ehkä helpoimmin sulavaa, mutta ravitsee niitä, joiden omaksumiskyky on muutenkin edistyksellinen. Hiidensoinnin Nina Hiironniemellä (laulu ja kantele) ja Mika Hiironniemellä (lyömäsoittimet, samplet, koskettimet) riittää näköjään eväitä suoraviivaisempaankin tulkintaan, siispä The Outer Sonics. Mukaan on värvätty Ari Niemi (kitarat, syntikat, taustalaulu) ja bassoon – ainakin tälle levylle – Janne Haapala.

Kera muutaman vierailijan toteutettu ”Violet” puraisee terävämmin ja sulaa sutjakammin kuin Hiidensointi.

Kokonaisuus lepää hyvin vahvasti Nina Hiironniemen laulun varassa: hieman hengästynyt, pehmeä ja mystinenkin lauluäänensä kiitää tömäkän instrumenttimaton varassa, antaa musiikille hengen ja persoonan. Taustoista irtoaa makeita ja suolaisia makupaloja, varsinkin keskittyneemmässä kuulokekuuntelussa. Tuolla taustalauluja, tässä saksofonia, kitarakudelmat ja melodiset soolot värittävät mutta eivät hallitse.

Kirivaihteella (”Imprisoned”) mieleen tulee Nightwishin populaarimpi pää – sehän ei ole ollenkaan huono asia. Viittaa myös johonkin kasarin tarttuvaan voimapoppikseen. Voisiko enteillä radiosoittoa? ”Violet Moonin” nykyttävät kasarikitarat ja maisemaa pyyhkivät syntikat tarjoavat rauhallisen ja rikkaan keitaan, saman tekee seuraajansa ”Eternal” akustisen kitaran ryöpsähdyksineen, jousineen, foneineen ja nakuttavine lyömäsoitinpoksuineen. Myöhemmin samaan aikakapseliin astuu kaunis ja kuulas, loppua kohti pakahduttavaksi paisuva ”Aurora”. ”Ghost of the Past” on puolestaan riipaiseva, akustinen balladi, kuten myös ”Child” kohtalokkaine trumpettikuvioineen.

Suurin osa biiseistä on Ari Niemen ja Nina Hiironniemen yhteisluomuksia. Suhteellisen selkeärakenteisina ja aktiivisen kompin kuljettamina varsinkin vauhdikkaimmissa kappaleissa on voimaa ja vetoa. ”Violetin” painopiste kallistuu kuitenkin mietiskelevämpään materiaaliin – leijuvaan ja unenomaiseen tunnelmaan on helppo vajota. Onneksi melodioissa on riittävästi koukkua, kertosäettä ja kiinnekohtaa. ”Violet” soljuu rauhallisena ja rauhoittavana, se ei tasapainoisuutensa vuoksi iske ehkä kertalaakista, mutta syvempi kuuntelu tuottaa runsain mitoin mielihyvää ja tyydytyksen tunnetta.

The Outer Sonics on mahdollista nähdä livenä Helsingin On The Rocksissa 5.10., samassa proge-illassa rellestävät myös Rikk Eccent soolona sekä Juhani ”Time Traveller” Nisulan Electric Gypsies.

Pekka

The Outer Sonics: Violet (Outer Sonics OSCD001, 2016)

http://www.outersonics.com/

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Seli Seli ”Puoliautiomaa”, 2015

Seli Seli

Debyyttikiekon avausbiisi ”Langat” toteuttaa ehkä tarkimmin nelikon omaa määritelmää yhtyeensä musiikista. Miesten mielestä Seli Selin tyylisuuntaa voisi nimittäin kutsua termillä Psychedelic Innerspacekrautrock. Rauhallisesti mutta jämäkästi askeltavat, melodiset kitara- ja bassokudokset leijuvat ilmavasti, tukevasti etenevä komppi rullaa. Tärkeintä on hypnoottinen, upottavakin kokonaisuus, eivät soolot.

Lupaava avaus, ajattelen, ja odotan kaikessa rauhassa lisää avaruutta.

Nimikappaleessa yhtye kuitenkin kiivastuu, sylkee armottomasti kaikilla sylintereillä. Muistelen Sielun Veljien ensimmäisiä, pelottaviakin keikkoja. Silmät kiiluvat, käyvätkö kohta kimppuun?!

Kitarat viiltävät palasia ilmasta, Kimmo Keskinarkaus (laulu ja kitara), Henri Peltola (rummut ja taustalaulu), Mika Vierimaa (basso ja taustalaulu) sekä Petri Loukusa (kitara) paljastavat rosoisemman puolensa.

”Värivaloissa” palauttaa rauhan, kaiutetut kitarat tarjoavat lohtua. ”Rotat” kiitää musiikillisesti moottoritietä, sanoituksissa taidetaan kuitenkin edetä kaupungissa. Konemaisen tarkka, selkärangasta lähtöisin oleva jytkyttävä rytmi on ehkä sitä kalseaa krauttia. Risteyksissä kitarat ulvovat, varoittavat tulemasta eteen, rytmi tarttuu. ”Unessa” tarjoaa ääniä avaruudesta, ”Laulu menneestä elämästä” ilmeisesti rajan takaa? Kitaroiden loppurykäisyt jättävät leijumaan.

Kokonaisuutena metallinen ja melodinen, ryhdikäs ja rytmikäs. Biisejä ei listitä ensimmäisen tilaisuuden tullen, vaan niille annetaan aikaa kehittyä ja samalla aikaa kuuntelijan ajatuksille. Uskoisin, että Seli Selin keikalla päät nytkyvät, samaan tahtiin ja hyväksyvästi.

Pekka

Seli Seli: Puoliautiomaa (Pihlaja 001, 2015)

www.facebook.com/seliseliband

Retrokki kuuntelee: Moonwagon ”The Rule of Three”, 2015

MoonwagonPääosin instrumentaalista avaruus-progea soittavan kokoonpanon kolmas albumi, ensimmäinen triona.

Vaikka kosketinsoittaja Ami Hassinen, tuttu myös Nemesis-yhtyeestä, päätti jättää Moonwagonin, yhtye ei todellakaan jäänyt tuuliajolle. Ehkä tiivistyminen trioksi Joni Tiela, Janne Ylikorpi ja Jani Korpi peräti lisäsi kavereiden päättäväisyyttä ja jäntevöitti musiikkia. Etsimättä tulee mieleen Genesiksen ”Then There Were Three”-kiekko ja -kausi: ei se homma tähän pääty!

Päättäväisyys ja jopa uhmakkuus kuuluu musiikissa: terävää riffittelyä, jämptiä rytmiä, piiskan lailla sivaltavia sointuja, ilmaa leikkaavia kitarasooloja. Koskettimien osuus on luonnollisesti aiempaa pienempi, vaikka Tiela ja Ylikorpi Hassisen jättämää, kosketinten mentävää aukkoa parhaansa mukaan paikkaavatkin.

”The Infinite Pattern” rymistelee ja vääntää olan takaa, tasainen juoksukomppi katkeaa äkkivääriin kitaravalleihin, muuttaa suuntaansa, kimpoaa kimeästi ujeltavaan riffipohjaiseen kitarasooloon. ”Forgotten by Time” alkaa vakaasti askeltavan basson ja kelmeän syntikan vuoropuheluna, matka jatkuu särmikkäiden kitarariffien ja lihaksikkaan basson voimin, uljas kosketinmatto kannattelee kitarasooloa. Mandoliini ja bongot ‒ ”Fresh Avocados” on pieni akustinen, melodinen välipala.

”Run to the Sun” paljastaa Moonwagonista uuden puolen: se on rumpali Jani Korven laulama powerproge, rytmittämässä myös akustisia kitaroita. Itselleni tuottaa suurta nautintoa päätöskappale ”The Journey Back Home”. Moniosainen, monirytminen, moniminuuttinen. Kappale saa kimmokkeita pienistä instrumentaalisista viittauksista, soitto ja saundimaailma rönsyilevät tykityksestä leijuntaan, sähköä piisaa! Progressiivinen, psykedeelinen, avaruudellinen.

Vaikka tällaisenaankin pätevä kokonaisuus, ”The Rule of Three” viitoittaa tietä kahtaalle: ”Run to the Sun” ja myös äärimelodisilla kitarakuvioilla herkutteleva ”Skylines at Night” vievät lähemmäs suuren yleisön makuhermoa. ”The Journey Back Home” jättää enemmän tilaa ja tulkintamahdollisuuksia kuuntelijan mielikuvitukselle – sisäavaruus soi runsaampana. Millaiselle vyöhykkeelle Moonwagonin astronautit ovat ajatelleet suunnata, sen näyttää aika.

Pekka

Moonwagon: The Rule of Three (Presence PRECD 050, 2015)

www.facebook.com/Moonwagonband

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Kenny Håkansson ”Psychedelic Dream”, 2010

HåkanssonPitkän linjan ruotsalaiskitaristin sähköinen soolokiekko joidenkin vuosien takaa.

Jo 60-luvun alkupuolella rautalangasta alkusykäyksensä saanut Kenny Håkanssonin ura vain jatkuu ja jatkuu, tällä hetkellä taas legendaarisen Kebnekajsen riveissä. Myös Baby Grandmothers on ollut viime vuosina aktiivinen, klassisessa kokoonpanossaan!

Wikipedia på svenska tarjoaa tällaisen Håkansson-rätingin: The Agents 1962-1965, T-Boones 1965-1967, Baby Grandmothers 1967-1968, 2009, Mecki Mark Men 1968-1970, 2010, Kebnekajse 1970-1977, 2002 framåt, Dag Vag 1979-1981, 1988-1992, 1999-2010, Bills Boogie Band 1984 framåt, Kenny Håkansson Psychedelic Dream Band. Ja sitten kuutisen soololevyä sekä vierailuja lukemattomissa projekteissa.

Omaehtoisen ja uutta etsivän muusikon uralle on mahtunut siis hyvinkin erilaisia musiikillisia vaiheita: bluesrockia, psykedeliaa, folkrockia, progea, uutta aaltoa, laulelmaa (”Hjärtats gåtbok”).

Tämä ”Psychedelic Dream” on Håkanssonin oman levy-yhtiön tuotos – merkin ensimmäinen julkaisu, hänen toistaiseksi toiseksi viimeisensä, It’s Psychedelic Baby -nettisaitin haastattelun mukaan useamman vuoden kypsyttelyn tulos. Håkanssonin kitaran ja laulun lisäksi kiekolla soittavat Frank Sanderson (rummut) ja Colin Campbell (basso), taustalaulussa tukea antaa Ditte Edin.

Vastakohtana miehen alku-uran puhtaille jamituksille ”Psychedelic Dream” perustuu vahvoille, vahvatunnelmaisille biiseille. Niistä huokuu sähköä, jopa vaarallisessa määrin: soittimet ovat hyvin hyvin pinnassa, alituisessa purkautumisvaarassa. Kaksi artistia tulee heittämällä mieleen: Harvey Mandel ja Robin Trower. Sähköllä varautuneet kitarat luovat vaaran tuntua, paksut sävelet leijuvat aivan nenän alla, sähköiskun uhka on ilmeinen. Kevytkin kosketus kieliin tuottaa ydinreaktion.

Rytmiryhmä ei tamppaa, vaan leijailee. Antaa tilaa kitaralle ja laululle.

Yli kymmenminuuttisen nimikappaleen yksinkertainen, hypnoottinen säröriffi, uneliaan laiska, ehkäpä Pink Floydin mieleen tuova avaruudellisesti suhiseva laulu ja nyt kun tarkemmin kuuntelen niin mainitun yhtyeen levollista mutta jämäkkää komppia pumppaava rytmiryhmä pitävät otteessaan.

Jäntevä ”Fantasy” ei ole kovinkaan kaukana esimerkiksi Soundgardenin uhkasta ja uhmasta. Vaikka ilmiömäinen kitaristi onkin, Håkansson on myös biisintekijänä pätevä, esimerkkinä vaikkapa rytmiryhmätön ”What I Do”: kitarat taustoittavat ja koristavat, kiertelevät levollista laulua.

”Thank You Baby” voisi hyvin löytyä vaikkapa Beckin levyltä. Yksinkertainen laulumelodia, pidätelty mutta vetävä tausta, jota kevyesti näppäilty kitaramatto tähdittää. ”Losing You” ja ”Blue Color Stone” ovat kesäisen uneliaita. Feedbackin isä Neil Young hymyilisi hyväksyvästi, kun instrumentaali ”Change” venyy ja ulvoo.

Aika usein jupisen liian täyteen ahdetuista, liian pitkistä levyistä liian kevyeksi jäävällä substanssilla. ”Psychedelic Dream” ja 39 minuuttia tuntuvat loppuvan kesken. Håkansson on osannut lopettaa ajoissa, tyyli kantaa läpi levyn, jälkimaku on vahva ja jättää tilaa sekä tahtoa lisäkuunteluille.

Pekka

PS. Håkanssonin toistaiseksi viimeisin albumi ”Brinner” ilmestyi viime vuonna. Vaikka sen biisipitoisuus on edeltäjäänsä perinteisempi, sähkökitara soi edelleen komeasti.

Kenny Håkansson: Psychedelic Dream (Blue Color Stone Records BCS-1, 2010)

kennyhakansson.se

http://www.kebnekajse.se

http://www.babygrandmothers.se

 

EP – uhka vai mahdollisuus?

”Extended play” eli EP liittyy niin vahvasti fyysiseen tallenteeseen, että näinä yksittäisten kappaleiden suoratoisto- ja latausaikoina kirjainten merkitys on vähentynyt.

EP tuntuu silti kurantilta useassakin tapauksessa, esimerkkeinä Sydäntalvi ja Flipside.

Fyysinen tallenne on aina fyysinen, kansineen lisukkeineen päivineen. Tuntuu kouraan, sisältää informaatiota, kannet usein oma taideteoksensa. Enemmän kuin rivi ja postimerkki hakemistossa. Toki sen valmistaminen maksaa. Ja silti niitä tuotetaan.

Koepallo uudelta yhtyeeltä

Löytyisikö meille markkinoilta kysyntää? Saataisiinko muutama ulkopuolinen kommentti? Tehdään ja postitetaan muutama EP!

Herkullinen välipala

Tavaraa tulee taukoamatta, mutta markkina ei ime uutta kokopitkää. Tehdään tähän väliin EP, jotta säilytetään jalansijamme!

Pakon sanelema juttu

Valkoinen paperi, mutta ei mitään sanottavaa eikä soitettavaa. Muistutetaan kuitenkin olemassaolosta. Tehdään EP, tehdään se vaikka covereista.

Omaa itseä varten

On vähän naftisti tota kahisevaa, mutta harrastus pitäisi dokumentoida, vaikka lapsia varten. Tehdään EP.

###################################################################

Johonkin näistä kategorioista sujahtavat myös Flipside ja Sydäntalvi. Edellinen tuttujen soittajien perinteistä ja progressiivista rockia sekoittava ”ep”, jälkimmäinen allekirjoittaneelle tuntemattoman kokoonpanon ”Hiljaisuus”, olkoon genre vaikkapa folk-progea.

SydäntalviNelimiehinen SYDÄNTALVI tulee Laitilasta, parikymppiset kaverit ovat saatteen mukaan soittaneet jo vuosia, Sydäntalvessakin parisen vuotta. ”Hiljaisuus” on kavereiden toinen julkaistu äänite.

””Hiljaisuus”-EP sisältää neljän biisin verran tarinoita ihmisistä, heidän mielenliikkeistään ja vuodenajoista. Levyn myötä Sydäntalvi jatkaa koleaa taivaltaan läpi roudan ja jään.” Näin todetaan samaisessa saatteessa. Sävellykset ovat yhtyeen, sanoituksista vastaa valtaosin Timo Keränen, myös laulu ja kitara. Muut sydäntalvilaiset ovat Konsta Airisto (kitara ja taustalaulu), Vili Mäkinen (basso) sekä Mikael Ruoho (rummut ja perkussiot).

Sanoitukset vievät mieleni 70-luvun suomi-progen koristeelliseen sanataiteeseen (”Itsetunnon portailla”). Näinkin asiat voi tietysti ilmaista, tosin aavistelen että Sydäntalvi on lähtenyt soitellen sotaan, eli musiikki edellä. Akustiset ja sähköiset osat vuorottelevat, melodisissa kertosäkeissä on helppoa vetävyyttä, jopa rock-iskelmällisyyttä. Sähkökitara kutoo melankolista mutta kohottavaa sooloa. ”Itsetunnon portailla” on biiseistä kunnianhimoisin mörisevine kurkkulauluosineen. Nimikappaleen patoutunut paine purkautuu sähköiseen sooloon ja lopulta feedbackiin. ”Kesä” vyöryy päälle, EP:n popmaisin biisi, hittipotentiaalia.

Hyvinkin valmis paketti, kysymys kuitenkin kuuluu haluaako Sydäntalvi siirtyä tukevammin Suomi-rockin raiteelle (”Kesä” ja yleensäkin stadioninkokoiset kertosäkeet) vai vyöryttää monimuotoista, kunnianhimoista äänivallia.

FlipsideFLIPSIDEN ymmärrän olevan Sami Sarhamaan (kitara, koskettimet, taustalaulu) projektiyhtye, mukana ovat Tipi Pulkkinen (laulu, basso) sekä Ari Hujanen (rummut) sekä Pauli Päiviö (koskettimet). Kavereilla on soittokilometrejä takanaan huomattavasti Sydäntalvea enemmän. Niinpä musiikkia leimaa päämäärätietoisuus ja soittovarmuus. Sarhamaa ja muutkin soittajat ovat olleet monessa mukana, nyt tyylillisenä yhdistäjänä on raskaampi, kitaravetoinen rock. Se nousee pintaan myös alkuosaltaan mielenkiintoisesti kokeilevassa ja hipahtavassa ”Diving Down” -biisissä. Moniosaisena se olisi ehkä kaivannut jämäkämmän selkärangan.

Sarhamaan kitarakaaret ja -kuviot ovat komeita ja melodisia, riffeissä on kekseliäisyyttä. Esimerkiksi hieman äkkiväärä ”Twin Tower” on samassa luokassa kuin Televisionin kitarakäännöksiin perustuvat rutistukset, ei kuitenkaan tiristä ja kurista yhtä pakahduttavasti, vaan lähtee vaeltelemaan, matka tussahtaa harmittavasti kesken – tässä on potentiaalia! ”Touch the Sky” ja ”Show Me” ovat vyöryttäviä laulubiisejä, joissa Pulkkinen joutuu kyllä venymään. Etenkin ensin mainittu olisi kaivannut laulun tueksi ja vastapainoksi vankan kitara- tai muun instrumentaaliosuuden.

Varsinkin ”Twin Tower” -instrumentaalista pidän paljon, siinä on oivaltavuutta ja taituruutta sopivassa suhteessa. Tiedä sitten saako tämä ”ep” jatkoa, ja jos saa niin minkälaista.

Pekka

Sydäntalvi: Hiljaisuus (V.R. Label VRCD010, 2014)

Flipside: ep (Samsara SAMCD015, 2014)

Retrokki kuuntelee: Kataya ”Lives” (2008/2014)

Kataya Lives

Kokoelma pääasiassa instrumentaalista progea soittaneen Katayan parilta muutaman vuoden takaiselta keikalta. Samsara Recordsin arkistojulkaisuja, osa neljä.

Instrumentaalisuutta avitetaan laulu- ja puheäänillä, tässä yhteydessä soittimia nekin, ääninä kosketinsoittaja Matti Kervinen sekä vierailija Johanna Iivanainen. Vetovastuussa ovat kuitenkin Samu Wuoren ja Sami Sarhamaan kitarat sekä mainitun Kervisen ja Pauli Päiviön koskettimet.

Musiikki on taltioitu kahdelta keikalta, toinen vuodelta 2008 (yhtyeen ensimmäinen keikka), toinen vastaavasti 2010. Soundillisesti keikkojen välillä ei juuri huomaa eroa. Päiviö on jälkimmäisellä mukana koskettimissa, joten ehkä koskettimilla on hieman merkittävämpi rooli.

Sami Sarhamaa kuvailee Katayan musiikkia ambientiksi folk-progeksi. Hmmm. Pilkunviilaajana haluan olla hieman eri mieltä, vaikkapa vain periaatteesta. Yhtyeen ensimmäinen albumi ”Canto Obscura” voisi Sarhamaan kuvaukseen sopiakin, mutta live-tilanteessa porukka kuulostaa huomattavasti verevämmältä kuin mitä termillä ”folk” ainakin minä ymmärrän.

Melodioista voi ehkä löytää kansanomaista melankoliaa, mutta siinä se. Ja siinä myös sen viehätys: kuulen Katayassa jatkumon suomalaiseen 70-lukulaiseen kuningasprogeen – ja hieman 60-luvun psykedeliaankin. Progea ovat pitkät kitarakaaret, uljaat tuplariffit, tyynet kosketinsuvannot, pulputukset ja useat koukeroisetkin osat, loppupaisutukset.

Progen akateemisesta luonteesta ja siihen liitetystä kylmäkiskoisuudesta poiketen musiikki kuitenkin niin sanotusti vetää tai tuttavallisemmin svengaa. Ehkäpä se on livetilanteen, ja jämäkän rytmiryhmän, ansiota, bassossa Juha Aronen, rummuissa Tomi Laaksonen. Kuuntelen levyä kuulokkeilla, ja ehkä kaipaisin enemmän pohjaa eli bassoa.

Valtaosa biiseistä näyttää olevan ”Canto Obscuralta”‒ ne selkeimmin 70-luvun perinteeseen pohjautuvat. Voi olla että toinen, kokeellisempi albumi ”Voyager” – tässäkin blogissa joskus arvioitu – toimii paremmin levynä ja kokonaisuutena kuin keikalla. Itseäni viehättävät enemmän vetävät, selkeään melodiaan perustuvat kappaleet. Pääosin ne näyttävät olevan peräisin mainitulta ”Canto Obscuralta”, aikaisemmalta keikalta siis.

Niiden tunnelmassa on levollisuutta, loppukesän hehkua (erinomainen ”Opening Marsh”, joka olisi kantanut vielä pidempäänkin). ”Avojaloin” ja sen soundimaailman ”perinteisyys” – kitarat, urut, syntikka – viittaavat 60-luvun loppupuolelle. ”On a Moosen” kitara- ja kosketinsoolot kipuavat korkealle. ”Lento”-biisiin tuo omaa lisäväriään Johanna Iivanaisen sanaton laulu sekä Mikko Iivanaisen terävästi sooloileva kitara, Mikko tykittää myös ensimmäisen kiekon ylväässä nimibiisi ”Camera Obscurassa”.

Katayan musiikkiin on helppo upota. Se antaa tilaa ja avaruutta, jäsentää. ”Camera Obscuran” helpommat melodiat ja luistavat toteutukset sykähdyttävät. Toistan ”Opening Marshin” vielä illan päätteeksi.

Pekka

Kataya: Lives (Samsara Recordings SAMSR-04, 2014)

www.samsararecords.fi

www.facebook.com/samsararecords

sarhamaa.com

www.runningmoose.fi