Rafael Pacha & Kimmo Pörsti ”Views from the Inner World”, 2022

Moni-instrumentalistit Rafael Pacha ja Kimmo Pörsti ovat lukuisten soittajaystäviensä avustuksella loihtineet kunnianosoituksen klassiselle progelle. Tai näin minä sen ainakin ymmärrän. Rauhallisia, melodisia teemoja, kiperämpiäkin käännöksiä, progen kultakaudelle ominaisia soitinvalintoja.

Genesis, Yes, Renaissance, Jethro Tull – vaikka kuulen häivähdyksiä jättiläisistä, Pacha ja Pörsti ovat luoneet oman hybridinsä, oman näkemyksensä. Mikä erityisesti näitä korvia miellyttää, on melodisuus. Kaverit eivät ole hypänneet äkkisyvään, eivät tarjoa kirvelevää kakofoniaa eivätkä riitaisia sointuja. Vaikka eivät toki helpolla päästä itseään: rytmit ja tunnelmat vaihtuvat, sooloja esittelevät niin kitarat, syntikat kuin puhaltimetkin, yksin ja yhdessä.

Suurimman vastuun levyllä kantavat Pacha ja Pörsti, edellinen soittimien, jälkimmäinen sävellysten ruhtinaana – toki molemmat ovat osallistuneet sekä että. Muut soittajat ja laulajat ovat tuttuja Pörstin aikaisemmista projekteista: Marek Arnold, Marco Bernard… tuttuus tietysti helpottaa toteutusta, jonka kuvittelisin tapahtuneen pitkälti tai lähes kokonaan tietoverkkojen avulla.

Kohokohtia kiekolla on paljon: Ariane Valdivién kuulas laulu, Marek Arnoldin sopraano neliosaisessa ”The Man Who Walked Home” -biisissä, samassa kappaleessa Rubén Álvarezin kitara- ja Jan-Olof Strandbergin bassosoolo – sekä Rafael Pachan mainio syntikkaujellus. Hieno, rikas kokonaisuus, joka kuljettaa kuuntelijaa monen tunnelman ja tyylin kautta.

Olen kuunnellut albumia varmaankin parikymmentä kertaa, ja aina korva tarttuu uuteen yksityiskohtaan. Niitä nimittäin riittää! Melodisena ja tunnelmallisena ”Views from the Inner World” toimii hyvin muun puuhastelun taustalla; täysiin oikeuksiinsa se pääsee keskittyneessä kuuntelussa.

Loistava levy – ja koko paketti upeine kansineen ja tekstiliitteineen!

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti: Views from the Inner World (Seacrest SCR 1038, 2022)

Advertisement

Northern Reflection ”Time Flies”, 2022

Basisti, säveltäjä Jukka Korpelan soololevystä on kyse – tai ”soololevystä”, sillä muusikoita löytyy Billy Cobhamista Jukka Gustavsoniin ja Jaku Havukaisesta Tapani Rinteeseen. Ja kun muusikkokaarti ja muusikoiden edustamat tyylisuunnat venyvät laajalle skaalalle, niin venyy myös levyn musiikki.

Löyhä yhdistävä termi lienee jazzrock kuten muusikoistakin voi päätellä. Mutta vain löyhä, sillä Korpelan sävellykset kattavat myös funkahtavia ja toisaalla atmosfäärisempiä tunnelmia. Tyylipuhtaiden instrumentaalien lisäksi albumia sävyttävät muutamat, pääasiassa Jussi Penttisen laulamat biisit. Jukka Gustavsonin esittämä nimibiisi ”Time Flies” voisi löytyä myös Gustavsonin omalta albumilta, niin on miehelle tyypillinen esitys.

Albumia autossa kuunnellessani mieleen juolahti hieman samanlainen, monipuolisia ja monivärisiä albumeita työstänyt muusikko. Al Kooper. Ei yhtä tunnistettavaa formulaa, vaan moneen suuntaan kurottavia lonkeroita. Kuten Jukka Korpelallakin. Päteviä biisejä tyylikkäästi tulkittuina.

Northern Reflection: Time Flies (Presence PRECD 105, 2022)

Riitala ”Me Me Me Me Me”, 2022

”Koska tunnuit pitävän sekä Intergalactic Huso Orchestran lätystä, että suoritteistani Kimmo Pörstin soololevyillä, julkenen paiskata tämänkin sekametelisopan suuntaasi”, kirjoittaa multi-instrumentalisti Jari Riitala ironisesti nimetyn ja kuvitetun soolotuplan saatteessa. Riitala on tosiaan tullut tutuksi pätevänä proge- ja jazzrockmuusikkona useammallakin levyllä, pääasiallisin soittimensa on jo nelisenkymmentä vuotta ollut basso.

Nyt käsillä on siis miehen soolo – yli 100 minuuttia, 22 biisiä lähes yksin ahkeroitua musiikkia, sillä kaikista sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista, instrumenteista, laulusta, äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista, jopa kannen kuvasta vastaa Riitala itse – minä, minä ja minä. Aikamoinen ”monster double album”, kuten englanninkielisessä promotekstissä lukee. Tarkoittaa siis musiikin määrää ja suorituksen mittavuutta. Tätäpä ei olekaan synnytetty yhdessä yössä.

Hattua pitää nostaa.

Riitala itse kuvailee tuplan vaihtelevia musiikkityylejä: progressiivista rockia, soulia, r&b:tä ja fuusiojazzia. ”Lokeroimattomuus on kaupallinen itsemurha, mutta toisaalta musiikki toivottavasti yllättää, ainakaan se ei ole tylsää”, tulkitsen promotekstiä.

Tyylit todella vaihtelevat villisti! Löydän vertailukohdan ulkomailta. Ja sitten taas seuraavaan biisin jonkun täysin toisen. Jos nyt kolme nimeä tähän listaan – kaikilla on yhtäläinen taito ja tahto työstää valtavasti musiikkia, ainakin useimmiten tasalaatuisesti; mistä sitä kumpuaakaan! Todd Rundgren, Prince, Daryl Hall. Ainakin omassa mielessäni tuota trioa yhdistää melodiantaju, läpitunkeva musikaalisuus, kahden ensimmäisen tapauksessa myös instrumentaalinen monipuolisuus.

Riitala, olet kovassa seurassa!

Kun Riitala hempeilee soulahtavasti, myös kotimainen Tuomo vilahtaa mielikuvissa. Hattua pitää nostaa tyylitajustakin, siihen luen nykytekniikan rajattomien mahdollisuuksien rajoittamisen: vaikka aikaa, taitoa ja mahdollisuuksia olisi, kussakin biisissä on vain ne elementit, jotka saavat sen toimimaan. Ei siis tiluttelua, lurittelua ja näyttämisenhalua.

Biisi biisiltä en tuplaa perkaa. Kansitekstin mukaan kappaleiden synty ajoittuu vuosille 1982–2021, toteutukset lienevät viime vuosilta. Kukin biisi on vihkosessa hyvin taustoitettu. Aika erilaisista lähtökohdista Riitala on saanut aikaiseksi yhtenäisen, elävän ja kiinnostavan kokonaisuuden – vaikka itse sitä sekametelisopaksi kutsuukin.

Riitala: Me Me Me Me Me (JJRCD01, 2022)

Fyysistä tuplaa voi näköjään tilata Bandcampista (riitala.bandcamp.com), musiikki löytyy myös digipalveluista.

Esa Kotilainen ”Unisali”, 2021

Vuodesta 1977 ja Esa Kotilaisen suomalaisittain uraauurtavasta ”Ajatuslapsesta” on melkoisesti aikaa. Tuolla albumilla oli biisisikermä ”Unisalissa”, jonka pariin teemaan (”Vartija”, ”Näkymä”) Kotilainen palaa tällä uudella levyllään – ehkä voi siis puhua ”Ajatuslapsen” jatko-osasta? Sikälikin, että ”Unisalin” kannen on taiteillut Kari Sipilä, sama mies, joka teki kannen myös ”Ajatuslapseen”.

Ajat ovat kuitenkin toiset.

”Unisali” on osin huomattavasti sähköisempi kuin ”Ajatuslapsi”, ovathan kahdentoista teeman ”Unisali”-kokonaisuudella mukana Anssi Nykänen ja Lauri Porra. Esimerkiksi ”Ystävä” äityy varsin painavaan, metallimaiseenkin paisutteluun ja jymistelyyn. ”Ajatuslapselta” tuttu ”Vartija”-teema rullaa myös rumpujen ja basson kannattelemana hyvinkin tarttuvasti.

Toisaalla taas Kotilainen virittelee seesteisempiä tunnelmia: ”Luola” on jännittävä, jännitteinen ja elokuvallinen tippukiviefekteineen, Nykänen ja Porra virittävät täsmälleen oikeanlaista odotusta. Joka jatkuu ”Lintuluonto”-teemassa – jossa myös Porran maukkaan melodinen bassosoolo. Loistavaa!

”Pikkulinnun unilaulun” kaunis melodia kuulailla koskettimilla – tai millä lieneekään: Kotilaisen arsenaaliin on listattu toistakymmentä soittopeliä – yhdistettynä Nykäsen ja Porran tyylipuhtaan hillittyyn säestykseen voisi tuottaa jopa populaarisuosikin. ”Unisalin” päättää hitaasti kehittyvä, hypnoottinen ja rauhoittava ”Kohti linnunrataa” – kohinaa ja helinää sopivissa määrin.

Yli kymmenminuuttinen ”Himalaja” täydentää albumikokonaisuuden, se on oma sooloteoksensa. Kotilaisen mukana eivät siis liitele Nykänen eikä Porra. Kuten kappaleen nimikin kertoo, Kotilainen liikkuu itämaisissa tunnelmissa. Hieman tästä tulee menneiden vuosikymmenten syntikkasuosikki Kitaro mieleen, vaikka nyt ollaankin epäkaupallisempia ja kokeellisempia.

Esa Kotilaisen tuotannon räväkkäämpään päähän sijoittuva ”Unisali” osoittaa, että taitelijalla riittää vielä virtaa ja mielikuvitusta vaikka uraa on takana jo lähes puoli vuosisataa. Laadusta ja tyylistä tinkimättä, voisi taas kerran sanoa.

Esa Kotilainen: Unisali (Presence Records, PRECD 097, 2021)

Muddy Manninen ”River Flows”, 2020

Ensitapaaminen Jyrki ”Muddy” Mannisen kanssa tapahtui vuonna 1980 tai -81 Lepakossa, jossa juuri perustettu Mistakes oli treenaamassa. Kuuntelin jonkin aikaa energistä, napakasti soitettua, juurevaa voimapoppia. En muista, oliko ”Pidä huolta” tuolloin jo ilmestynyt, mutta hyvin samanhenkistä muistelen musiikin olleen. Pave Maijanen, Jan Noponen, Risto Hankala ja silloin vielä Muta Manninen paukuttivat menemään nuorten miesten innolla – miesten, joiden lähtökohdat olivat punkin sijaan 70-luvun rytmibluesissa ja vähän progessakin. Muistini mukaan äijät intoilivat tuolloin myös ZZ Topista, jota ainakin osa porukasta oli käynyt Tukholmassa ihmettelemässä. Samoin keikalla jossain Kotkan-Haminan suunnalla Mistakes vakuutti.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Muddy Manninen on edelleen vedossa. Havana Black, Gringos Locos, Wishbone Ash, lukemattomien artistien taustayhtyeet – Manninen on antanut kitaransa – usein slide-sellaisen – rikastaa monenmoista musiikkia. Ja nimenomaan rikastaa: tällä hänen toisella soololevylläänkin kitara on yksi – toki tärkein – soitin muiden joukossa.

Biisit ovat lauluja, valtaosa laulettuja, eivät kehyksiä kitara-akrobatialle. Rytmibluesia, jenkkirockia, pari sävykästä instrumentaalia – Mannisen aiempia vaiheita seuranneille tyylit ovat tuttuja.

Vuodet Britanniassa ovat kartuttaneet nimekkäitä muusikkotuttuja, joiden ansiosta ”River Flows” on monipuolinen ja elävä. Nimekkäimpänä osallistujana on kahdella biisillä hyvin tunnistettavalla rytmiikallaan biisejä piiskaava Free- ja Bad Company -rumpali Simon Kirke. Vokalisteina loistavat verevästä countrysta ja rock’n’rollista tunnettu Melanie Denard, monessa mukana ollut laulaja-basisti Kev Moore (mm. Christie, Saxon), Richard Johnson (mm. Gringos Locos) sekä jenkki Gregg Sutton (Wikipediassa kymmeniä nimekkäitä yhteyksiä ja yhtyeitä).

Maittavinta tälle kirjoittajalle on kuitenkin Mannisen kitara kuten sen tietysti tässä roolileikissä pitääkin olla. Ehkä vähimmälle jää Wishbone Ash -tyyppinen tuplakitarointi. Slide soi, stilikalla vedellään myös, pitkiä kaaria, purevia sooloja, punakynää on käytetty todella taitavasti: hyvä maku juhlii, tarkoittaa myös toistuvaan kuunteluun innoittavaa, kestävää ja ajatonta lopputulosta.

Albumi päättyy tunnelmallisiin ”The River” ja ”River Flows” -mietiskelyihin, ne innoittavat painamaan starttia uudemman kerran. Hieno levy, erityismaininta tyylikkäästä kannesta!

Muddy Manninen: River Flows (Presence PRECD085, 2020)

Rikk Eccent ”Black Halo”, 2020

Taito rakentaa monikerroksinen, tiukasti soiva ja kiinnostavuutensa säilyttävä kokonaisuus – siinä Rikk Eccent on taitava ja näkemyksellinen. ”Black Halo” on soinut niin autossa kuin kotona varmaankin toistakymmentä kertaa, ja jokainen kuuntelukerta on kasvattanut kuuntelunautintoa: syvyyttä löytyy. Olisiko tämä kolmas Eccentin levy triosta se kestävin?

Jos kategorisointia halutaan, ehkä spacerock olisi se luontevin lokero, siellä progressiivisessa kulmauksessa. Tunnelma on hyvin tiivis ja tummanpuhuvakin, biiseissä on jykevät pohjat, syntikat kohisevat, kitarasooloissa on jujua. Biiseissä on samantyyppistä näkemyksellisyyttä kuin – gulp – David Bowiella ja Peter Gabrielilla. Jälkimmäinen tulee mieleen myös herra Eccentin laulutulkinnasta. Äänessään on lohdullista melankoliaa, uhkaa silloin, kun on sen paikka.

Yksittäisiä biisejä en lähde levyltä erottelemaan, sillä ”Black Halo” soi yhtenä ja yhtenäisenä, jopa majesteetillisena – valoa ja varjoa, jännitystä ja laukeamista. Aikamoinen suoritus ottaen huomioon kannen krediitit: ”All songs written, arranged, engineered, performed ja produced by Rikk Eccent”.

Suosittelen keskittynyttä kuuntelua.

Rikk Eccent: Black Halo (Eccentrikk Media RECD 0003, 2020)

Bernard And Pörsti ”Gulliver”, 2020

Eräänä kesänä eräässä levykaupassa Italiassa: huomaan, että putiikin valikoimassa on hyvinkin runsaasti tuon maan nimekkäiden, usein jo 70-luvulla aloittaneiden artistien levyjä, vanhoja, uusia ja uudelleenjulkaisuja. Osa niminä tuttuja, mutta musiikillisesti vieraita. Näytän myyjälle muutaman tutun kiekon, ja kyselen vastaavan tyylisiä vilautellen samalla kysyvästi tuntemattomien artistien levyjä. Ystävällinen myyjä etsii musiikkinäytteitä juutuubista, osaan esittelemistäni levyistä hän nyrpistää nenäänsä: et kyllä siitä tulisi pitämään, jos kerran makusi on tuo.

Ostettavien pino tiskillä kasvaa. Maksun koittaessa kaveri kysyy, miksi ihmeessä musiikinkuuntelija Suomesta pitää italialaisista artisteista – tai yleensäkin italialaisesta progesta, kun kaupan hyllyt pullistelevat sitä alkuperäistäkin, eli genesistä, pinkfloydia, jethrotullia ja jeessiä, muun muassa.

Vastaus on sama, kuin ”Gulliverin” kohdalla.

Se yhdistää vaikutteita monista klassisista, melodista progea mestarillisesti työstäneistä yhtyeistä ja lisää siihen italialaisen musiikkikulttuurin ominaispiirteitä. Se on lohduttavan tuttua, kuitenkin riittävän omaperäistä. Ja luonnollisesti pieteetillä – sekä mahtavalla rohkeudella – toteutettua: miksi ihmeessä käyttää sordiinoa?! Paljon, enemmän, eniten.

Vaikka ”Gulliver” on merkitty basisti Marco Bernardin ja rumpali Kimmo Pörstin nimiin, mukana on koko Samurai of Prog -poppoo, mm. Steve Unruh, Carmine Capasso, Luca Scherani, Stefano Galifi…. vahva saapasmaan edustus myös sävellyspuolella varmistaa, että musiikillisen virran annetaan soljua väkevänä ja patoamatta. Täysin ajatonta, taidokkaasti toteutettua, kansia ja muita tilpehöörejä myöten. Gulliverin matkoja on nautinnollista seurata.

Palaan italialaiseen levykauppaan.

Kauppias nostaa esille levyjä artisteilta, jotka nimensä perusteella niputan iskelmäksi. ”No myöhemmin kyllä”, toteaa kauppias. ”Mutta kaksi-kolme ensimmäistä albumia olivat hyvinkin kokeellisia”. Kansia myöten, huomaan. Pinoon vaan, luottokortti esiin. Hieno musiikkimaa!

Bernard And Pörsti: Gulliver (Seacrest SCR-1023, 2020)

Kimmo Pörsti ”Wayfarer”, 2020

Maestro Pörstin musiikkiin olen törmännyt muutamaankin otteeseen sekä eri kokoonpanojen levyillä että myös konsertissa. Enemmän on enemmän, missään ei himmailla, vaivoja ei säästellä, rajat on tehty ylitettäviksi – isoa, värikästä ja hiottua musiikkia suurella vaivalla ja periksiantamattomalla pieteetillä toteutettuna.

Sinfoniseksi progeksi tätä kai voisi kutsua – paitsi silloin, kun nostetaan kierroksia jazzrockin hengessä.

Rumpaloimisen lisäksi Kimmo Pörsti on myös säveltänyt osan kappaleista sekä soittaa joissain biiseissä mm. koskettimia, bassoa, kitaroita… monitaituri siis. Aikamoinen urakka, johon on tietty lisättävä kokonaisuuden hallinta: ”Wayfarer” on osallistuvien muusikoiden osalta värikäs tilkkutäkki. En aio luetella lähes pariakymmentä eri asteisesti osallistunutta muusikkoa, he ovat progea seuranneille tuttua porukkaa Espanjasta, Italiasta, Chilestä, Japanista, Britanniasta, Saksasta, USAsta ja Suomesta.

Teknologia olisi tarjonnut tilaisuuden myös hyvinkin koneellisiin ratkaisuihin ja samalla soittajakaartin supistamiseen, kuten Pörsti kansiteksteissä toteaa. Periaatteena on kuitenkin ollut oikeiden muusikoiden ja soittimien käyttö – sekin toki tekniikan mahdollistamana: tiedostot ovat tehneet musikaalista siksakkia.

Oikeat soittajat – ja varsinkin persoonalliset laulajat – nostavat ”Wayfarerin” omiin sfääreihinsä. Eniten ihailen chileläisen Rodrigo Godoyn mahtavaa ja mahtipontista tulkintaa. Hänen äänessään on italialaista melodramaattisuutta ja falsettiakin pateettisuuteen sortumatta. Godoyn ääni tulkitsee maanmiehensä, kosketinsoittaja Jaime Rosasin kohtalokkaat biisit juuri oikealla intensiteetillä. Pitänee perehtyä tarkemmin heidän omiin tuotoksiinsa. Monien vuosikymmenten liemissä keitetty ja Suomessakin esiintynyt Jenny Darren kantaa kunnialla brittiläisten naislaulajien tarinankerronnallista lippua.

Instrumentalisteista ja säveltäjistä nostan esiin Jari Riitalan. Hänen käsialaansa ovat levyn kaksi selkeimmin jazzrockiin kallistuvaa biisiä ”Thunkit” ja ”Witch Watch”. Ensimmäisessä, huimasti kiitävässä melodisessa instrussa Riitala ja Dave Bainbridge nostavat kitaroillaan ja koskettimillaan vuoronperään kierroksia – soundimaailmaan haetaan innoitusta ihanalta 70-luvulta. Mainio veto, jonka kuvittelisi livenä toteutetuksi, jos ei muusta olisi tietoa. Jälkimmäisen biisin rennossa, Marek Arnoldin sopraanon vetämässä groovessa viihtyy siinäkin.

”Wayfarer” on ollut Pörstiltä melkoinen puristus. Paketti on laadukkaasti viimeistelty kansia ja vihkosta myöten. Erityisesti kunnioitan sitä, että alussa mainitsemani ”enemmän on enemmän” -ajatus ei tarkoita tukkoon soitettua musiikkia, revitteleviä yliannostuksia, satoja sähkökitaroita tai loputtomia venytyksiä. Jokaisessa biisissä on ajatus, jonka harkittu ja hallittu esillepano kertoo tyylitajusta. Instrumentaaliset ja lauletut kappaleet täydentävät toisiaan. Ilmaa riittää hengittämiseen.

Loistelias kokonaisuus.

Kimmo Pörsti: Wayfarer (Seacrest SCR-1025, 2020)

Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)

Esa Kotilainen ”Tellus”, 2019

En lainkaan ihmettele, että Esa Kotilaisen uusimman teoksen julkaisukonsertti järjestettiin Temppeliaukion kirkossa: jo nimibiisi ”Tellus” nousee taivaan ääriin porisevien syntikoitten ja Anssi Nykäsen perkussioiden rytmittämän alun jälkeen. Kohtalokas, hitaasti kierroksia keräävä, kuulaiden koskettimien kartoittama melodia. Taustalla kohisee avaruus. Mahtava ja mahtipontinenkin aloitus Kotilaisen hienolle uutuudelle. Kuulenko jylhässä biisissä maapallon tuskankouristuksia, tai ainakin alistunutta melankoliaa?

Tuotteliaan ja musiikillisesti monipuolisen Kotilaisen uraan on mahtunut niin haitarimusiikkia, soivia koneita, muokattuja luonnon ääniä kuin Wigwamin progepoppiakin. Henkilökohtaisesti miellän hänet kuitenkin ennen kaikkea syntikkavelhoksi – tälläkin levyllä kosketinarsenaalia on pitkä lista. Varmemmaksi vakuudeksi kansien kaneetti lupaa, että ”No computers were used in this production”.

”Tellus” ja sen viisi kappaletta edustavat tutumpaa ja turvallisempaa Kotilaista. Nykäsen rummut pitävät musiikin liikkeessä, melodiakoukkujen ympärillä kuohuu, pulputtaa, jyrisee. On ”Tellus”, ”Musta kuu”, ”Punainen kuu”, ”Seulaset” ja ”Avaruusromua”, vilkkuvia tähtiä ja mustaakin mustempaa avaruutta, myöhäisillan ja yön musiikkia. ”Punaisen kuun” itämaisia kiemuroita maustaa Nykäsen rumpujen lisäksi Lauri Porran basso. Kun hymnimäinen ”Seulaset” kiertyy loppuliukuunsa, huomaa tehneensä Kotilaisen johdattamana melkoisen matkan sisäavaruuteen.

”Tellus” soi samoilla taajuuksilla, joilla jo Kotilaisen ”Turquoise Planet” kiehtoi. Sävy on nyt ehkä tummempi, varjot pidempiä. Samalla ”Tellus” on loistava osoitus pitkän linjan muusikon horjumattomasta näkemyksestä ja tyylitajusta.

Pekka

Esa Kotilainen: Tellus (Presence PRECD 073, 2019)