• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Reporters ”Reporters”, 2015

ReportersPari vuotta toimineen helsinkiläistrion debyytti, soittajat ansainneet kannuksia mm. Yonan ja Tuomon kokoonpanoissa.

Hipsterimeininkiä Kalliosta uumoilin, mistään mitään tietämättä ja mustavalkoista kantta tiiraillen. Svengaavasti improvisoivan urkutrion muodossa vähän sitäkin, mutta myös paljon muuta: hienoja biisejä, joissa kuulen kaikuja mm. Neil Youngista, Paul Simonista, John Hiattista, Michael Franksista, unohtamatta hypnoottista voodoo-meininkiä. Sillisalaatti siis, mutta perusvireeltään sivistynyt ja nöyrästi musiikin palveluksessa. ”Urkutrion” koen vähätteleväksi ja yksioikoiseksi nimitykseksi: Reporters on paljon enemmän.

Löydän levyltä lukuisia punaisten lankojen päitä, hyvinkin kokeilemisen arvoisia kehityspolkuja. Ehkäpä jäsenet – Petri Kautto, kitara ja laulu, Antti Kujanpää, urut, Ville Pynssi, rummut – ovat itsekin tunnistaneet olevansa jonkin suuremman äärellä, tienristeyksessä, ja astelevat vielä hieman tunnustelevasti ja kunnioittaen, mitään vaihtoehtoa poissulkematta.

Avausbiisi “Alligator Man” viittaa vahvasti countryyn banjoineen ja pikkauksineen, seuraava ”Winter’s Song” on puolestaan laiskahko, urkujen sävyttämä tikkaava groove, tähän viittasin Michael Franks -maininnalla. ”People at the Station” – Kauton miellyttävässä lauluäänessä kuulen Paul Simonia (vertaa ”Mother And Child Reunion”), fuzz-kitaran parahdukset terästävät keinahtelevaa biisiä. Samassa sarjassa ihastuttaa ”Coins on the Table”, herkkä ja melodinen. ”Cuckoo’s Nest” peruuttaa svengaavalle 20-luvulle, kuullaanpa myös banjosoolo ja steppausta imitoivaa rummutusta.

Instrumentaali ”Do the Dege Dee Dee” on rakennettu rautalangasta ja vetävästä urkugroovesta, yökerhomeininkiä tiki-baarissa. ”Long Two Weeks” häröilee oikein kunnolla feedbackeineen kaikkineen, kunnes saadaan grooven päästä kiinni – maagista meininkiä, trumpettikin tekee pikaviisitin.

Kuten alussa kirjoitin, maukkaan salaatin trio on saanut aikaiseksi. Makupaloja on monia, sellaisinaankin erinomaisia, jotkut pieniä helmiä. Kuinka tästä eteenpäin? Minkä tienviitan kaverit kokevat omimmakseen? Vai jääkö Reporters rakkaaksi harrastukseksi ja henkireiäksi? Sekään ei tietysti haittaisi enkinkään.

Pekka

Reporters: Reporters (Kuu Records KUUREC005, 2015)

http://www.facebook.com/reporterstrio

kuurecords.com/reporters

Retrokki kuuntelee: Freak Out!

Freak OutKyseessä ei ole Zappa-kiekko, vaan pääkaupunkilainen levy-yhtiö ja sen suojissa operoivat kokoonpanot, mm. Sweet Moses ja Mesopotamia.

Ulkomaankielellä puhutaan sweet spotista ja honey holesta, käännän sen täten mansikkapaikaksi – tässä yhteydessä kuvaan sillä sielua syvästi ravitsevaa kokemusta. Sellaisena kuulen valtaosan Freak Out! -lafkan puuhamiesten lähettämän mehevän paketin musiikista.

Pohjalla vellovat rockin ydinmehut, rytmi ja svengi. Freak Out! -kokoonpanoista kukin miksaa ydinmehuun omia mausteitaan. Sweet Moses -yhtye sinkoaa tyylikokeilujaan 60- ja 70-lukujen brittiläisestä rock-ytimestä.”Suomen Dungen”, sanovat. Kotimainen Mehu kääntää kielen härmäksi, vääntää vadelmaista iskelmäpotikkaa. ”OLV on trio, joka soittaa elektronista musiikkia rock-asenteella”, kirjoittavat pojat itse. Ja Mesopotamia sitten – instrumentaalisesti svengaavaa urku-kitaragroovea vähän Niemisen ja Litmasen hengessä.

Kollektiivista kajahtaa

Jossain vaiheessa ajattelin piirtää Freak Out! -yhtyeistä sukupuun, mutta tulos olisi ollut hyvinkin simppeli: periaatteessa samat heput vaikuttavat ristiin ja rastiin kaikissa kokoonpanoissa.

Sweet Moses ja Kotimainen Mehu ovat yksi ja sama yhtye: Juho Ojala, koskettimet, laulu, Joni Ranta, puhaltimet, taustalaulu, Lauri Laine, basso, Joonas Vainiola, rummut sekä Timo Metsäpeura, laulu, akustinen kitara ja sähköpiano. OLV on yhtä kuin Ojala, Laine ja Vainiola – no guitar, folks. Mesopotamiassa vaikuttavat Lari Pulkkinen,urut, Lauri Laine basso, Kalle Kyttälä, sähkökitara ja Tommi Niskanen, rummut.

Hippimeiningiltähän tuo monipuolisuus haiskahtaa! Aloitetaan tällä:

Sweet MosesSweet Moses ja ”Bom Bom! Or the Adventure According to Taika-Jim” (Freak Out FO02, 2013 (?))

60-luvun tapaan albumi on herkullinen sekametelisoppa tyylillisesti erilaisia biisejä, niitä sitovat yhteen melodisuus ja laulumaisuus. On rockpoppia, heavypoppia, progepoppia, psykepoppia, jazzpoppiakin. Kuin kuuntelisi 60/70-luvun taitteen Suosikki-lehteä ja sen karvapäägalleriaa.

Valtaosa biiseistä on merkitty T.K.Arvosen nimiin – hyvin on kaverilla muoto – tai muodot hallussa. Bowie, the Move, the Zombies, the Beatles, Pink Floyd – kaikkia näitä maukkaana sekoituksena.

Yksittäisinä kappaleina sävellykset ovat napakoita, popin ja rockin formaateissa hyvin viihtyviä, mutta kuitenkin kekseliäitä. Perinteisen rock-aseistuksen lisäksi biisejä koristellaan mm. puhaltimilla ja syntikoilla, myös moniääninen laulu ilahduttaa. Soolojen sijasta painopiste on rikkaissa, instrumentteja ja yksityiskohtia pursuavissa sovituksissa.

Ja jotta pop-sana ei saisi liikaa keventävää painoarvoa, painotan, että Sweet Moses svengaa ja retrokkaa niin maan perusteellisesti! Erittäin tyylikäs ja tyylitajuinen kokonaisuus, Shindig– ja Flashback-lehtien lukijoille pakollinen hankinta.

Kotimainen Mehu (Freak Out, 2013) EP

Kotimainen Mehu on yhtä kuin Sweet Moses sillä erotuksessa, että yhtyeen kieli on suomi, biisit hieman popimpia ja modernimpia. Helsinkiläisempiä, sanoisin. Peräti siihen asti, että esimerkiksi ”Tapiiria metsästän” -kappaleessa nimetään paikkoja pääkaupungista (Siltanen, Mummotunneli). Ko. biisin voisin musiikillisesti sijoittaa 80-luvun alun powerpopgenreen.

”Hei hei Marylou” – kevyttä bossaa, jonka väliriffissä Procol Harum -muistuma (”Pandora’s Box”), suomalaismelankolinen sävel, kaihoisat sanat. Kuunnellaan sateisena päivänä. Muutenkin tunnelma on hyvin rauhallinen: korkea huone, valkoiset seinät, puulattia. Kotimainen Mehu suodattaa suomalaisen iskelmän parhaita paloja, väliaineena toimii Leevi & the Leavings. ”Ääriviivat” kääntyy bossanovasta vasempaan, progevääntöineen se on kuin Wigwamia popimmillaan.

Kokonaiskuva Kotimaisesta Mehusta on selkeän kaupunkilainen, kertooko EP:n mitta että kyseessä on vielä tyylikokeilu?

OLV (Freak Out FO05, 2014), EP

OLVAllekirjoituksena ”OLV – rauhan, edistyksen ja kosmisen yhteyden puolesta”. Muuten kolmen biisin instrumentaali-EP, mutta ”Valentina” lienee ylistyslaulu 60-luvun neuvostoliittolaiselle naiskosmonautille Valentina Tereshkovalle. Biisi lapsuuden sankarille tämäkin. ”Sirens of Sirius” lisää jytkettä Giorgio Moroderin ja Mecon hengessä. Ei laulua, mutta kerrottu tarina oletetusti ulkoavaruuteen sinkoutuneesta miehitetystä Sputnik 7 -satelliitista. Totta vai tarua?

Mukava tyyliharjoitus, toteutettu kokonaisuudessaan yhden viikonlopun aikana. Tästä pääsemme sujuvasti instrumentaaliseen Mesopotamiaan.

Mesopotamia ”Internationally Wanted: The Story of Paco” (Freak Out FO01, 2011)

MesopotamiaLienee Freak Out! Recordsin ensimmäinen julkaisu, urku- ja kitaravetoinen instrumentaalikiekko vähän Niemisen ja Litmasen hengessä, toki runsaammalla soitinarsenaalilla. Melodisuudessa on kuitenkin paljon samaa: suomalaista metsätietä ja melankoliaa (”Following Captain Walrus”). Samalla areenalla ovat mellastaneet myös ainakin Laika & Cosmonauts  ja Potatoes.

Tunnelma tihenee ”Toma-toesin” mainion jazzfunkin rytkeessä, ”George the Groper” lisää kierroksia, pinkeää kitarapuristusta seuraa ärjy urkuvääntö. ”(The Last Minutes of) Happy Hour” on leppoisampi sointukierrätys, 70-luvun leffan autolla-ajo kohtauksen taustamusiikki: auto kaartelee kapeita alppiteitä. Makoisa sähköpianosoolo. ”Agent Nuggetin” kruunaa Santana-henkinen kitarapurskahdus, lattaria tässä biisissä liikutellaan muutenkin.

Tiukkakäänteistä ”Slow Motion Larsia” seuraa ”King Strawberry”, ilmetty tunnari johonkin brittiläiseen veijarihumoristiseen agenttisarjaan. Pitkä ”Persian Boogaloo” seilaa vähän siellä ja täällä, lienee keikoilla mainio jamibiisi. Tietysti sillä edellytyksellä, että Mesopotamia on vielä olemassa ja tekee keikkoja. Netin mukaan vastaus on kyllä, ja että lavalla bändi ryydittää settiään iskelmäcovereilla.

Sehän istuu tähän musiikkiin mainiosti, sillä Mesopotamiassa on enemmän kyse tunnelmasta ja tunnelmallisesta kokonaisuudesta kuin sankarillisista sooloista. Hipahtaa pippalomusaa, sanoisin.

Retrokki toivottaa Freak Out! Recordsille pitkää ikää, neitseellistä vinyylien raaka-ainetta ja inspiraatiota urien täyttöön.

Pekka

https://fi-fi.facebook.com/freakoutrec

https://soundcloud.com/freakoutrecords

Kuuntelussa: Helge Tallqvist & Jukka Gustavson Band ”Plays Erik Lindström”, 2011

tallqvistHuuliharpisti Tallqvistin ja kosketinsoittaja sekä laulaja Gustavsonin vereviä ja hulvattomiakin versioita Erik Lindströmin sävellyksistä – vahvasti mukana myös kitaristi Ykä Putkinen, mainiota rytmiryhmää (Matti Vallius, basso, Tomi Leino, rummut) unohtamatta.

Poimin CD:n kirjastosta puolihuolimattomasti muiden lainojen jatkoksi – ”kokeillaas nyt vielä tätä, vaikka Erik Lindströmin tunnetuimmat biisit ovatkin monesti, jotkut jopa liian monesti kuultuja: ”Neitosista ken on kaunein”… ”Jos saaren minä saisin”… ”Näin sävel soi askelten”… ja niin edelleen – mikä tässä lienee Tallqvistin ja Gustavsonin tvisti miesten suvereenin soittimien hallinnan lisäksi?”

Lindströmin sävellyksistä on tietysti vuosikymmenten varrella tehty versio jos toinenkin, kuitenkin aika perinteellisin menoin. Isoa osaa hänen alkuperäisistä sävellyksistään voisi kutsua vaikkapa pohjoismaisiksi jazzvalsseiksi: kepeitä, melodisia, hieman sinisävyisiä. Tässä levyssä viehättää nimenomaan se, että tuttuihin biiseihin on maltettu puhaltaa uusia, sovituksellisia ideoita. Vaikka melodiat on pääosin säilytetty, sovitukset kääntävät nupin välillä bluesiin, välillä jopa twistiin ja reggaehen.

”Armi” – se Miss Suomi -tunnari – löytyy kahtena eri sovituksena: kakkosversio hiihtää tutumpaa ja turvallisempaa latua, ykkösessä Tallqvist roiskii kromaattisella harpullaan menemään aika raskaalla kädellä, melodia jää hennoksi viitekehykseksi. Ehkä jotain muutakin biisiä olisi voinut venyttää ja vanuttaa nykyistä rohkeammin? Erinomaisista sovituksista vastaa Gustavson, kuten myös muutaman biisin englanninkielisestä sanoituksesta – vain ”Etkö uskalla mua rakastaa” on jäänyt suomenkieliseen muotoonsa. Tavoitteena ulkomaanmarkkinat?

Vaikka Tallqvist ja Gustavson ovat levyn pääasialliset sooloilijat – ja Gustavson luonnollisesti laulaja – myös kitaristi Ykä Putkisen profiili on kuuluva, esimerkiksi aloitusbiisissä ”High-Heeled Shoes” eli ”Ranskalaiset korot” hän soittaa komean, tyylipuhtaan soolon. Ihailen kavereiden itsehillintää – tai ehkä se lienee kappaleiden kunnioitusta ja pitkää soittokokemusta: ei turhanpäiväistä lurittelua eikä huikeaa instrumentaaliakrobatiaa, vaan biisejä kunnioittavaa ja niiden luonnetta myötäilevää, henkistynyttä soittoa. Kun lisäsin tageja tähän juttuun, rastitin myös sanan ”hammond” – tiedätte mistä syystä!

Ja vokalistinahan Gustavson on edelleen erinomainen, yksi niistä harvoista suomalaisista, joiden englanninkielinenkin laulu kuulostaa täysin luontevalta. En sen kummemmin pura biisejä atomeiksi, vaan  kehotan ostamaan ja kuuntelemaan itse. Jos hieman viihteellisempi, iskelmällinen jazz, sielukas laulu ja lähes virtuoosimainen soitto puree, tämä albumi erittäin todennäköisesti näykkäisee kunnolla.

Englannissa on sanonta ”national treasure”, jolla kutsutaan perinteitä vaalivia ja edistäviä englantilaistaiteilijoita – henkilöitä, jotka eivät välttämättä paistattele turhien julkkisten palstoilla, vaan tekevät työtään ahkerasti pinnan alla, laadusta tinkimättä. Jukka Gustavson on Suomen kansallinen aarre. Kiitokset tämäntyyppisten julkaisujen uskollisesta julkaisemisesta myös Rockadillolle – toinen Suomen kansallisaarteista.

Pekka

Helge Tallqvist And Jukka Gustavson Band: Plays Erik Lindström (Rockadillo ZENCD 2140, 2011)

www.helgetallqvist.com

www.rockadillo.fi

Colossus-ilta Gloriassa 14.4: Pax Romana, Progression, Time Traveller, Half Apple

Neljä löyhästi proge-nimikkeen alle sovitettavaa bändiä samalla keikalla – hyvästä erinomaiseen ja vähintään mielenkiintoiseen. Kun aloittajan Pax Romanan laulupohjainen proge pääsi vauhtiin, musiikki kulki tanakasti ja värikkäästi. Varsinkin suvannoissa bändin sointia monipuolisti puhaltimineen vanha kunnon Kalle Fält. Pax Romanan musiikilla on oma melodinen lokeronsa, jossa se toimii hienosti. Yhtye valmistelee uutta albumia.

Progression on sekin julkaisemassa levyä. Siitä tulleekin mielenkiintoinen, sillä Jan-Olof Strandbergin maailmanluokan bassotaidot, kaksi erityyppistä kitaristia, kaksi kosketinsoittajaa (toisella lisäksi väriä antamassa viulu) sekä Kimmo Pörstin tukeva rumputyö kuljettivat aika puhdasta jazz-rockia välillä hyvinkin rivakasti ja jopa virtuoosimaisesti. Levyllä on enemmän aikaa fiilistelyyn. Pienessä salissa näin ison kokoonpanon monipuolisesta soitinarsenaalista ja osaamisesta ei ehkä saatu irti kaikkia nyansseja.

Time Traveller eli käytännössä kitaristi Juhani Nisula oli saanut tuekseen Jukka Gustavsonin ja hänen Hammondinsa, paketin täydensivät rumpali Mika Lilja, basisti Jari Loisa ja toinen kosketinsoittaja Timo Ristilä. Nisula on kunnon kitarasankari, joka loihti Stratocasteristaan toinen toistaan vetävämpiä riffejä, sooloja, tyylitelmiä – pitkä kokemus näkyy ja kuuluu.

Time Travellerin kahteen levyyn verrattuna musiikki soi huomattavan verevänä ja orgaanisena. Ei uskoisi, että kavereilla oli takanaan vain kolme muutaman tunnin yhteistä treeniä. Alati levenevistä hymyistä päätellen kokemus ravitsi myös soittajia. Time Traveller oli ainakin itselleni täydellinen – siis positiivinen – yllätys. Erinomaista!

Half Apple – neljä nuorta kaveria länsirannikolta – päästi ilmoille ehkä powerpop-progeksi määriteltävän energiapläjäyksen. Joitain vuosia takaperin Tiger Bombs -niminen bändi miellytti voimapopillaan – Half Apple otti Tiger Bombsin melodisuuden ja energian ja lisäsi siihen muutaman kierteen seikkailunhalua. Lupaava yhtye, juuri ilmestynyt levy odottaa arviota.

Pekka

Pekka kuuntelee: Merit Hemmingson: ”Huvva!”, 1971

 

huvvaRuotsalaisesta musiikista on aina paistanut omistautuminen asialle – kaikki tuntuu onnistuvan, kaikki kuulostaa niin tyylikkäältä. Olipa sitten sitten kyseessä 60-70-lukujen taitteen psykedelia, folk tai proge, 70-80-lukujen taitteen punk ja sen jälkeinen musiikki tai myöhempien aikojen bob hund, Weeping Willows, Atomic Swing, Kaipa, Stina Nordenstam, Dungen – onhan noita.

Merit Hemmingson on samaa maata: tyylikkäästi jazzahtava urkuri, hillitty pianisti, säveltäjä, sovittaja. 60-luvun tyttöbändien jälkeen Hemmingson synnytti ”Huvva!”-albumin, alaotsikoltaan ”Svensk folkmusik på beat”. Kotoisista maisemista lähin vertailukohta voisi olla Karelian ”Suomi-Pop” edelliseltä vuodelta. Ja vaikka lähtökohdat ovat samat – kansanmusiikki – lopputulos on totaalisen erilainen. ”Suomi-Pop” pistää kotimaiset, alunperinkin surumieliset kansanlaulut rämpimään upottavassa savessa ja turpeessa hitain, raskain askelin. Ja eväissäkin on puolet petäjäistä!

”Huvva!” sen sijaan svengaa aivan toiseen tyyliin: huomisesta ei huolen häivää, otetaanpas snapsit! Soittajina ovat urkuri Hemmingsonin lisäksi mm. Made In Sweden -kitaristi Wadenius ja rumpali Borgudd – hammond (kirjoitetaanko isolla vai pienellä?) ja sähköpiano kuljettavat melodioita kepeästi keskellä päivää. En sitten tiedä, ovatko ruotsalaiset kansansävelmät pohjimmiltaankin iloisempia kuin suomalaiset – epäilen, sillä samaa valtakuntaahan sitä ollaan joskus oltu!

”Huvva!” on täysin instrumentaalinen, tunnelmaltaan aivan loistava. Ehkä Hansson & Karlsson -duo tulee jossain määrin mieleen, mutta noiden äijien kieroon virtuoositeettiin ei ylletä, eikä varmasti edes yritetä. Kotimaiset Nieminen & Litmanen kurkistelevat hekin nurkan takana.

Hemmingson teki tälle kiekolle vielä jatko-osankin – suosionko siivittämänä? – ”Trollskog”, eli ”Mer svensk folkmusik på beat” ilmestyi 1972. ”Trollskog” on edeltäjästään poiketen hitaampi, mietiskelevämpi, mukana muutama tyylitellen laulettukin kappale. No, ”Peikkometsähän” onkin hämyinen ja hämähäkinseittinen kiemurtelevine polkuineen – kiehtova kiekko tämäkin.

Merit Hemmingsonin kotisivujen mukaan musiikkia on ilmestynyt aina näihin päiviin asti, viimeisin levy näyttää olevan vuodelta 2006. Hemmingsonin kiinnostavuudesta nuorempienkin musiikinharrastajien parissa käy esimerkkinä The Ark -yhtyeen Ola Salon kokoama cd ”Merit – Queen of Swedish Hammond Folk Groove” (Bonnier Amigo 2005).

Jos siis Merit Hemmingsonin varhaisia kiekkoja ilmaantuu näköpiiriin, korjaa pois! Täytyy toki myöntää, että viihteen puolellakin on käyty, esimerkiksi Dana Dragomirin kera syntyneiden parin kiekon verran.

Merit Hemmingsonin kotisivut: www.meritone.nu

Merit Hemmingson: ”Huvva!” EMI , (1971)