Forwardman ”The Brass Bandit Transaction”, 2022

Se meni näin: sain Facebook-viestin Sakari Viittala -nimiseltä kaverilta. Kysymyksensä kuului – sen jälkeen, kun Sakari oli varmistanut, että olin Retrokkiblogia ylläpitävä tyyppi – millä perusteella kirjoitan arvioita blogiin. Ja kiinnostaisiko hänen Forwardman-aliaksella julkaistava uusi levynsä? Itsetuntoa hiveli myös Sakarin maininta, että Retrokkiblogi oli ainoa taho, jota hän lähestyi.

Vastasin, että kaikki kiinnostaa, mutta suosin fyysisiä soittokappaleita, koska digimaailma tulvii muutenkin ylitsevuotavasti musiikkia. Ajatukseni – ehkä näin jälkeenpäin ajateltuna harhainen, oli, että jos ja kun on nähnyt vaivaa tuottaakseen käsin kosketeltavan objektin, on enemmän vakavissaan kuin ”vain” ladatessaan tuotoksensa nettiin.

Sakari ei luovuttanut vaikka totesikin, että fyysistä äänitettä ei ole luvassa: ”tässä linkki ”The Brass Bandit Transaction” -levyyn, ole hyvä. Olen myös tehnyt pari videota, tässä linkit niihinkin.”. Luonteeltani pedantti ja vastuuntuntoinen kun olen, en kohteliaitten sanakäänteitten ja periksiantamattomuuden jälkeen kehdannut olla klikkaamatta. Vaikka myöhemmin olenkin kuullut, että suurin piirtein viittäkymmentä arviopyyntöä kohti yksi edes vastaa, vielä harvempi kirjoittaa arvion.

Olen siis se yhtä harvempi. Siihen on itsekäs syy.

Klikkasin ”Sleepwalk”-nimisen biisin videota. Tunsin niskavilloissani kutinaa, silmät suurenivat: juma kuinka hieno biisi – ja kuinka tyylikäs video! Rauhallinen, äärimelodinen, juuri sopivan hillitty sovitus ja tulkinta. Sakari laulaa englanniksi – luontevasti, onhan hän asunut saarivaltiossa, kuulin myöhemmin. Äänessään on pehmeyttä, herkkyyttä, uskottavuutta ja itsevarmuuttakin malliin ”seison sanojeni ja lauluni takana”. Kahden öisessä Helsingissä unissakävelevän henkilön reitit kulkevat vääjäämättä kohti samaa pistettä, kohtaaminen tanssiaskeleineen on täyttä magiaa. Kannattaa katsoa kuinka yksinkertainen idea saadaan toimimaan, vaikka käytössä ei varmasti ole ollut kengännauhaa suurempaa budjettia!

Selasin youtubesta muut Forwardman-pätkät. Mainioita pläjäyksiä, osa vähän tee-se-itse-henkeen. Kuuntelin ”The Brass Bandit Transaction” -levyn, silloin vielä julkaisemattoman. Powerpop-klassikko, mietin. Ja kuuntelin uudelleen. Tutustuin myös kahteen aikaisempaan Forwardman-levyyn, kun löytyivät Spotifysta. Eivät ehkä omaan makuuni, vaikka molemmat omilla saroillaan asiallisia ja näkemyksellä toteutettuja ovatkin. Toinen ottaa viitteensä garagesta, toinen taas säkättää elektronisemmin.

Mutta ”The Brass Bandit Transaction” jysähti – mitä voisin kirjoittamisen lisäksi tehdä, jotta levy saisi mielestäni sille kuuluvaa arvoa ja julkisuuttakin?

Kirjoitin kehuni Sakarille, kyselin samalla kiinnostusta mahdolliseen fyysiseen julkaisuun. ”Jos joku, niin vinyyli”, vastasi Forwardman. Muutaman viime vuoden aikana olen julkaissut Ainoa!- ja Presence-merkkien alla, merkkimiesten avulla parikymmentä vinyyliä, osa uudelleenjulkaisuja, muutama uustuotanto. Ajattelin, että miksipäs ei sitten tämäkin – todella sääli olisi jättää uppoamaan pohjattomaan digisuohon.

Vähänpä tiesin.

Lokakuun lopulla Sakari julkaisi ”The Brass Bandit Transaction” -albumin diginä. Kiiruhdin kuuntelemaan ”oikeassa ympäristössä”, tapauksessani Spotifyssa. Silmäni suurenivat uudelleen: osalla biiseistä oli satoja tuhansia kuunteluja. Siis satoja tuhansia! Mistä oikein on kysymys!?

”No, olen julkaissut biisejä parin vuoden aikana pikkuhiljaa, onnistunut saamaan niitä erilaisille soittolistoille”, vastasi Sakari vaatimattomasti. Ja jatkoi tarinaa – tässä vaiheessa olimme jo puhuneet puhelimessa ja tavanneetkin, sillä vinyyli vilkkui toivorikkaasti kummankin silmissä – algoritmeista, blogeista ja zineistä. Eikä tarkoittanut paperille painettuja fanzineita.

Huimasi, menin pihalle tekemään lumitöitä.

Oli kasvanut jotain, josta en tiennyt mitään, vaikka sain kotiin ensimmäisen nettiyhteyteni jo 27 vuotta sitten. Digisuo? Ei todellakaan, vaan näköjään pienillekin artisteille ja merkeille mahdollisuus pärjätä digitodellisuuden ehdoilla. Perehtymistä ja aktiivisuutta se taitaa vaatia, lievästi sanoen. Mediassa median ehdoilla, ei ehkä vaan varmasti.

Hypistelen kädessäni Forwardmanin juuri painosta tullutta vinyyliä (julkaistaan virallisesti 4.3.2022). Mietin mittakaavaa. Digissä biiseillä noin miljoona kuuntelua. Vinyylin painos 300 kappaletta. Pää lyö tyhjää.

Mutta levy on edelleen loistava! Yksi parhaita Suomessa julkaistuja powerpop-kokonaisuuksia. Vai onkohan powerpop oikea termi lainkaan, sillä miellän powerpopin ylienergiseksi, koukkuja tulvivaksi, kitaroista vinhoja voimasointuja ja sointumassoja pyörittäväksi, rumpuja pyörremyrskyn lailla takovaksi melodiavyöryksi.

Forwardman on aikuisempi – joka ei tietysti tarkoita, etteikö biiseissä olisi energiaa! Albumin kappaleet ovat tarpeeksi erilaisia, jokainen omalla tavallaan persoonallinen. Yhtenä laadukkaan levyn ominaisuutena pidän kestävyyttä. Sitä, että levyä jaksaa mielikseen kuunnella kerta toisensa jälkeen. ”The Brass Bandit Transaction” on sellainen. En erittele albumin jokaista kappaletta, sillä jos olet tähän saakka jaksanut lukea, kehotan kuuntelemaan ja katsomaan itse. Niin, ja tilaamaan vinyylin esimerkiksi Rolling Recordsista tai Äxästä – tai kysymään suosikkilevykaupastasi. Se on ihan normaalissa jakelussa, jakelija on Suomen Musiikkipiste.

Kuunteluun on hyvin yksinkertainen syy. Tai oikeastaan kaksi: sinä ja minä.

Forwardman: The Brass Bandit Transaction (Ainoa Productions AOPLP 2202, 2022)

Sleepwalk: https://www.youtube.com/watch?v=Bpgeuw9sz1w

Deep Blue Dream: https://www.youtube.com/watch?v=uP06IzVulmY

Advertisement

Retrokki kuuntelee: Tommy Hoehn ”Losing You To Sleep” (1978)

Olkoon Tommy Hoehn esimerkkinä powerpopin 70-luvusta sekä rock’n’rollin ja beatin täydellisestä liitosta.

Samalla kun kuulokkeissa pauhaa The Rubinoosien täysin vastustamaton debyyttialbumi vuodelta 1977, palaan tuohon powerpopin kulta-aikaan – ainakin meikäläiselle se oli sitä. Beserkley-merkin myötä tutuiksi tulivat Rubinoosien lisäksi myös Jonathan Richman, Greg Kihn ja Earth Quake (joskus Earthquake). Kirkassilmäiset nuorukaiset olivat Beatlesinsa, Monkeesinsa ja Zombiesinsa kuunnelleet, ihastelun kohteina olivat ehkä olleet myös Left Banke, Badfinger, Curt Boetcher, Flamin’ Groovies, Raspberries ja Big Star.

Jotkut aloittavat genren historian jo garage-yhtyeistä, ja kyllähän Nuggets-kokoelmallakin löytyy erinomaisia esimerkkejä ilkeän rytmin, sydämellisen melodian ja sulavan harmonian täydellisistä liitoista. Joku siinä yhdistelmässä koskettaa: doowopista ja teinipopista periytyvä viattomuus, sydänystävyyden sinetöivä yhteislaulu, hunajanmakea melodia, veren lämpimäksi pumppaava rytmi. Mestariteokset sykähdyttävät kerta kerran jälkeen, ikään katsomatta. Ja niitä riittää!

Vaikka powerpop ei suuria massoja ole vuosien varrella häirinnytkään – poikkeuksina ehkä Blondie, The Knack ja Cheap Trick, innokas ja omistautunut kannattajakunta sillä kyllä on. En nyt sekoita tähän soppaan samaa liekkiä puhaltavia uuden aallon artisteja, sillä niitähän riittäisi.

Powerpopin yhteydessä pitää mainita erityisesti Not Lame -levymerkki ja -nettikauppa ja sen isähahmo Bruce Brodeen. Hän tutustutti lukuisiin loisteliaisiin artisteihin, jotka olisivat muuten jääneet hämärän rajamaille. Not Lame on menneisyyttä, mutta Brodeen häärii edelleen powerpopin parissa mm. julkaisemalla ja myymällä aiheeseen liittyviä kirjoja. Tällä hetkellä vyörytyksen kohteena on kirja Jellyfish-yhtyeestä.

From Memphis, Tennessee

Tommy Hoehn tuli tutuksi 70-luvun lopulla joidenkin lehtijuttujen myötä. Kotipaikka Memphis, yhteyksiä Alex Chiltoniin ja Chris Belliin, juu kiinnostaa. Samassa poppoossa kuin Jon Tiven ja Van Duren. Levyjä ei tähän maailman kolkkaan pahemmin eksynyt. Tämä ”Losing You To Sleep” on hänen esikoisalbuminsa, alun perin se ilmestyi vuonna 1977 nimellä ”Spacebreak” pienellä Power Play Records -levymerkillä. Iso London kiinnostui, ja julkaisi saman kiekon eri nimellä ja eri kannella seuraavana vuonna.

”Losing You To Sleep” on paitsi erinomainen powerpop-levy, samalla hyvä esimerkki genre-rajojen epämääräisyydestä. Joskus upotaan syvälle pehmoballadiin, toisaalla rämistään ja rytkytään, tuolla otetaan kantaa purkkaan ja jytään, tässä tarjotaan suurelle yleisölle sliipattu poppis. Monipuolisuutta, sanoisi joku, sillä kyllä se ydin eli vetoava melodia jokaisesta löytyy. Toisinaan samanlainen mikstuura ärsyttää, parhaissa tapauksissa – kertyneiden kuunteluiden myötä, se kertoo taitavasta ja moniulotteisesta tekijästä.

Nimikappaleessa on samanlaista koskettavaa ja viatonta melodisuutta kuin Todd Rundgrenin vastaavissa, esimerkkinä vaikkapa ”Can We Still Be Friends”. ”Losing You To Sleep” ei ole rytmillisesti ihan tango eikä lattarikaan, se soutaa ja huopaa rytmikkäästi. Boz Scaggs? ”The Heat” taas on sitä, mitä kai yleisimmin pidetään powerpoppina: terävästi nytkivä, ilkeän kitarasoolon rehevöittämä voimabiisi. ”She Might Look My Way”, ja toisena tekijänä Alex Chilton. Puolinopea, hieman epätäydellinen mutta siksi niin inhimillinen ja vetoava – aivan kuten Big Starin tuotanto. ”Fresh Matches” taas on pomppiva purkkabiisi tyylikkäine kitarakuvioineen.

Levy on äänitetty ja miksattu Ardent-studiolla, tuttu mm. Big Starin kotipesänä. Ehkä studion rhythm&blues-juuret yhdistettynä Tommy Hoehnin käheään lauluääneen ja kiihkeään tulkintaan selittää levyn terävyyden: biiseissä ei velttoilla, rytmit ovat tiukkoja, kitarat viiltäviä, aikaa ei tuhlata tyhjänpäiväisyyksiin. Levyn kansissa ei ole mainittu tuottajaa, mutta joku blogi ehdottaa sellaiseksi Alex Chiltonia. Ehkä näin onkin.

”Fight You (Anytime)” tulittaa litsareita puoleen ja toiseen, Hoehn pusertaa laulua, Gene Nunez soolokitaraansa. ”Blow Yourself Up” muistuttaa katkonaisella, etukenoisella rytmillään nimibiisiä, John Hamptonin rummut ja Keith Youngin basso tarjoavat räjähtäville kitarakuvioille väkevän tuen. Kunnon powerpop-albumin tapaan ”Losing You To Sleep” on lyhyt, ykköspuoli runsaat 15 minuuttia, kakkonen vaivoin pidempi. Lyhyestä virsi jne.

London ei syystä tai toisesta päättänyt jatkaa Hoehnin sopimusta, vaan kaveri sai pärjäillä omillaan. Aina rahatilanteen salliessa mies painui studioon, joitain kiekkoja julkaistiinkin, suurin osa Frankenstein-levymerkillä. Sen arveltiin olevan miehen oma. Hoehn niin sanotusti näkyi vain harvoin tutkassa ennen ennenaikaista kuolemaansa. Not Lame välitti levyistä joitain, nykyisellään albumeita ei taida oikein löytyä. Ja se on sääli, sillä vaikka Tommy Hoehn on jäänyt Memphis-mafian hohdokkaampien tekijöiden varjoon, hänen musiikkinsa kuuluu powerpop-eliittiin.

Pekka

PS. Spotify tarjoaa “Losing You To Sleep” -albumin muokattuna versiona, mukana on useita bonusraitoja, esimerkiksi Chris Bellin kanssa sävelletty ”Cuba” kolmena eri versiona, alkuperäinen biisijärjestys on kellistetty. Julkaisijaksi mainitaan Milk & Soda Records ja vuodeksi 2010 – vuosi, jolloin Tommy Hoehn menehtyi syöpään. Onko Hoehnin oma merkki ja oma biisimix, en tiedä. Sama versio löytyy näköjään myös Amazonin kautta, pitänee bonusbiisien vuoksi tilata.

Tommy Hoehn: Losing You To Sleep (London PS 719, 1978)