Georg Wadenius, Lars Danielsson, Per Lindvall, Jesper Nordenström ”Cleo & Friends”, 2016

Instrumentaalista jazzrockia naapurimaasta – ja samalla yksi niistä levyistä, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen loppuvan kesken. Kahdeksan sulavaa ja sujuvaa biisiä, pohjoismaisen hartaita ja lämpimiä teemoja, hivenen kärjekkäitä soolonpoikasia – ei liikaa eikä liian vähän. Näillä miehillä ei ole enää tarvetta pullistella. Äänimaailmassa on kuitenkin tarpeeksi vaihtelua ja kokeiluakin, jotta kiekko ei vaivu mitäänsanomattomuuteen.

Pitkän linjan kitaristi, kansainvälistäkin mainetta niittänyt Georg ’Jojje’ Wadenius julkaisi ”Cleo”-nimisen levyn jo 1987. Tuon albumin musiikkia esittääkseen hän muodosti 2010-luvulla tälläkin kiekolla esiintyvän superyhtyeen: Lars Danielsson, basso, Per Lindvall, rummut ja Jesper Nordenström, koskettimet. Kokoonpano on ennen tätä julkaissut jo ”Cleo2”-pläjäyksen, pitänee sekin metsästää jostain. Tämä ”Cleo & Friends” nimittäin hivelee suuresti korviani.

Sävellyksiä on tehty tasapuolisesti, välillä rockimmalla vaihteella, toisaalla itämaisilla sävyillä (vierailijana Pedram Shahlai Orchestra, eli jouset). Nimekkäinä vierailijoina, mutta selkeästi sivurooleissa esiintyvät myös Lou Marini, Leon Pendarvis, Nils Landgren, Mathias Heise sekä Pelle Fridell. Ennen kaikkea tämä on kuitenkin YHTYE. Kuten kansissakin lukee, ”all music arranged and produced by the Cleo Band”.

Steely Dan ja Donald Fagenin hienostuneet soinnut vilahtavat tuolla, ja jos oikein venyttää mielikuvitusta, myös se jälkimmäinen Made in Sweden pyörittää jazzrock-turbiiniaan. Eihän tässä lopulta mitään uutta ole, mutta se tuttu ja turvallinen on toteutettu hyvällä maulla ja maukkaasti. Ja vielä siitä pituudesta: kahdeksan napakkaa biisiä, 35 minuuttia. Niukkuus myy!

Pekka

PS. Kappaleessani näyttää olevan asianosaisten nimmarit, mistä lienevät siihen päätyneet. Levy sen sijaan päätyi itselleni Keravan Levyikkunasta. Jolle kaupalle ja sen vetäjälle Ollille haluan lausua kiitokseni hyvästä ja ystävällisestä palvelusta – Ollihan aikoo siirtyä eläkkeelle kesäkuun puolivälissä. Kiitos!

Georg Wadenius, Lars Danielsson, Per Lindvall, Jesper Nordenström: ”Cleo & Friends” (Universal GWP007 / 7320470217658, 2016)

 

Rune Gustafsson ”Move”, 1977

Vanhemman polven ruotsalaisen kitaristin Rune Gustafssonin (1933-2012) kiekot olen aina poiminut matkaan: pääasiassa tyylikkäästi tulkittuja standardeja, vanhempaa jazzia ja poppiksiakin. Ja arvostettuja soundtrackeja. Jotkut levyt ovat melko särmättömiä vaikkakin esimerkillisen taidokkaasti toteutettuja, esimerkiksi ”Himself (Plays Gilbert O’Sullivan)”. On myös monia yhteistyöprojekteja jazz-suuruuksien kanssa.

Ja tämä ”Move”, jonka pääosissa ovat kitaristit Rune Gustafsson, Janne Schaffer, Georg Jojje Wadenius ja Pekka Pohjola.

Standardeja ovat nämäkin biisit (”Four Brothers”, “Killer Joe”, “Nuages” ja niin poispäin), joihin pari vuosikymmentä Gustafssonia nuoremmat kanssakitaristit venyvät kuin vettä vaan. Pääasiassa sähköisillä vedetään limittäin ja lomittain, myös Pohjola pääsee framille Fender-bassonsa kera (kakkosbasistina Mads Vinding, rummuissa Ed Thigpen). Vaikka jotkut biisit kuulostavat harmittoman leppoisilta jamitteluilta teemalla ja teeman ympärillä, ihailtavan tyylitajuinen sorminäppäryys ja yhteissoitto nostavat toteutuksen huomattavasti yhdentekevän yläpuolelle. Välillä venytään kiperän jazzrockin puolelle (Miles Davisin ”Move” bassosooloineen ja Thigpenin hillittömästi laukkaavine komppeineen), ”Father Bach” puolestaan osoittaa, että myös akustinen on hallussa.

Ja ”Feelings”, tuo ruotsinlaivojen vakioslovari. Nyt sovitettuna rauhallisesti keinuvaksi ja loppua kohti tiheneväksi funk-versioksi, jota pari puhaltajaa vielä värittää. Näinkin sen voi tehdä, kun osaa.

Pekka

Rune Gustafsson: Move (Sonet SLP-2601, 1977)

Aapo Heinonen Quintet ”Tara”, 2018

Kaksi aikaisempaa instrumentaalijazzia tarjoilevaa albumiaan ovat aikaansaaneet hyvinkin myönteistä hyrinää, eikä Aapo Heinonen kvintetteineen poikkea kaavasta tälläkään kertaa! Vaikka kokoonpano on vuosien varrella elänyt, pianisti Heinosen kevyesti keinuvissa, ajattoman melodisissa sävellyksissä on edelleen valoisa ja kaihoisakin pohjavire. Omia syksyisiä tuntojani ”Taran” vuoroin mielialaa nostattavat, vuoroin kuihtunutta kesää ikävöivät teemat hivelevät – jossain vuoden kiertokulku osuu yhteen ja samaan kappaleeseen.

Nyt Quintetissä soittavat Heinosen lisäksi aiemminkin riveissä rummuttanut Tomi Saikkonen sekä uusina tuttavuuksina – siis tässä yhteydessä – basisti Vesa Ojaniemi, fonisti Teemu Takanen ja kitaristi Héctor Lepe. Lisäväriä ja värinöitä tarjoavat viulisti Lotta-Maria Pitkänen, perkussionisti Ricardo Padilla sekä yhdellä raidalla sellisti Mila Laine. Ja Quintet, eli yhtye, tämä todellakin on: vaikka eniten soolotilaa saavat fonisti Takanen ja pianisti itse, basisti Ojaniemen murea sähköbasso ja rumpali Takasen elävästi potkiva komppi pitävät biisit liikkeessä ja kuuntelijan tuolin reunalla. Tuossa kitaristi Lepe juuri vetäisi kiperän soolon, avausbiisi ”Way Out Southin” heleästi soiva kuulas kitara hellii. Mainitun kappaleen jälkimmäinen puolisko svengaa mainiosti lattarirytmein, Takasen ja Heinosen peräkkäiset soolot ja rytmiryhmän hetki hetkeltä kiivaammin sykkivä rytmi hymyilyttävät: näin se pitää tehdä.

”Tara” on mitä suurimmassa määrin yhtenäinen, tyylikäs kokonaisuus. Ihailen Aapo Heinosen näkemystä – ja malttia. Biiseissä on tarpeeksi omintakeisia sovitus- ja instrumentaatiovariaatioita, jotta pitkähköt biisit tuntuvat huomattavasti minuuteissa ja sekunneissa ilmaistuja mittojaan lyhyemmiltä. Loppuu kesken, sano!

Monipolvista, rytmisesti monipuolista nimikappaletta unisonoteemoinen sekä piano- ja fonisooloineen terhistää viulu. Soolosoittimista löytyy sävyjä ärhäkän punaisesta leppeän vihreään. ”Open Water” matkaa Pekka Pohjola -maisemien kautta James Bond -seikkailuihin. Elokuvallisuutta ja draamaa löytyy muualtakin (”Unreachable”). ”The Truth of Another” saa yhdeksi kiintopisteekseen bassosoolon ja sen perään jyrkän riffinpätkän – ja ytimekkään rumputulituksen. ”And Then I Missed Her Again” on se kesän kaunein päivä, jolloin kaikki loksahtaa kohdalleen. Albumin päättävä ”Solace” istuu paikkaansa eteerisenä joutsenlauluna, biisin viimeisen henkäyksen jälkeen mielen täyttää syvä täyttymys.

Vaikka muusikot ovat epäilemättä instrumenttiensa taitureita ja sooloja kuuntelee mielikseen, kaikki palvelee kuitenkin vain yhtä herraa, eli yhtyesoittoa. Mahtaa olla keikalla tyytyväinen hymy herkässä, sekä soittajilla että katsomossa.

Pekka

Aapo Heinonen Quintet: Tara (Ozella Music OZ089CD, 2018)

Retrokki kuuntelee: Monica Zetterlund ”Det finns dagar”, 1997

Rauhallinen, hieman haikea, ison orkesterin säestämä naapurimaan laulajalegendan loppukauden albumi – äänessä melankoliaa, käheyttäkin. Monica Zetterlund laulaa lähellä, osin kuiskaten: elämä täynnä kokemuksia, voittoja ja pettymyksiäkin, palo on hiipunut hehkuksi.

Kappaleet on sanoittanut ja pääosin säveltänytkin pianisti Jan Sigurd. Sooloja puhaltaa Zetterlundin pitkäaikainen kapellimestari ja säestäjä Ulf Andersson, jonka Zetterlund nimeää omaksi Stan Getzikseen. Sigurdin sävellyksissä on periruotsalaista helppoutta ja keveyttä – ska vi valsa! Lainaa on ainoastaan ”Måne över Stureplan” eli Stingin ”Moon over Bourbon Street”. Tyylillisesti ja kattaukseltaan albumi on lähellä jo vuonna 1962 tehtyä ”Ahh! Monica!” -tallennetta, tuolloin orkesteria johti Georg Riedel.

Aika ja välillä kovakin elämä ovat kuitenkin kuluttaneet Zetterlundin ääntä: tuolloinen kirkas ja keuliva, hivenen kouliutumatonkin laulu on vuosikymmenten kuluessa taittunut, ääni madaltunut. Enää ei ole tarvetta yrittää enemmän mihin rahkeet riittävät.

Nimikappale on haitareineen kesäaamuinen: omenapuut kukkivat, ruoho on vielä vaaleaa, matalan pensasaidan takana lepäävän punaisen mökin lipputangossa liehuu sinikeltainen lippu. ”Sista gången du var med” pakahduttava bossanova, Zetterlundin äänessä hengästynyttä kiihkoa kuin kaksi kerrosta rappusia kiiruhtaneella. Tämän ruotsalaiset kyllä osaavat!

Tietty tässä on häivähdys Zetterlundin hohdokkainta, Bill Evansin kanssa tehtyä musiikkia, mutta siinä missä ”Waltz for Debby” oli pelotonta ja uhkarohkeaakin omien rajojen kokeilua, siinä esimerkiksi ”Vindarnas torg” uskaltaa olla hauras ja säröinen – vahvuus sekin. Sigurdin sanoitukset ovat pieniä tarinoita, välillä hulvattoman hauskoja, toisaalla vertauskuvia elämän pienistä hetkistä (”När fick den vatten sist” ja komeasti Anderssonin soolojen vauhdittama, keinuva ”Mannen från igår”). Hauskuuttajan roolihan tuli tutuksi jo periruotsalaisten Hasse & Tage -revyitten myötä, ehkä taloudellisesta pakosta.

Omimmillaan Zetterlund on kuitenkin jazz-laulelmien tulkkina.

Kolme vuotta tästä eteenpäin Zetterlund laulaa vielä ”Bill Remembered – A Tribute to Bill Evans” -albumin (2000). Laulajattaren uran alusta ja alkuajoista kertoo mainio Monica Z -elokuva, hieno ajankuva ja häilyvän sekä määrätietoisen ihmisen kuvaus. Zetterlundin ura ja elämä päättyivät traagisesti vuonna 2005.

Pekka

Monica Zetterlund: Det finns dagar (RCA 74321 47174 2, 1997)

Retrokki kuuntelee: Alf Forsman, Tapani Varis & Eero Savela ”Atmosfärg”, 2018

Kuten alaotsikkonsa ”Live & instant at Maunula-talo, Helsinki” kertoo, elävänä äänitettyä, improvisoitua trio-musisointia. Alf Forsman (rummut) on tuttu nimi jo vuosikymmenten takaa, tälle kuuntelijalle tutumpi kuitenkin rock-ympyröistä. Tapani Varis (kontrabasso) näyttää soittavan parissakin kokoonpanossa, Them Bird Things on tainnut tulla jossain nähdyksikin. Eero Savelan (trumpetti) meriitteihin lukeutuvat ainakin Soul Captain Band ja Bad Ass Brass Band. Savelalta ja Affelta on julkaistu aiemmin duo-kiekko ”Affe ja Eero”, nauhoitettu samalla vapaan improvisaation periaatteella: kun mieli vapautuu, musiikki lentää – tai jotain.

Hälyä tai itsetarkoituksellista mekkalointia tämä ei ole. Vaikka tunnistettavia ja seurattavia melodioita kartetaankin, muutaman riffinpoikasen löydän ja niitä seuraan. Valtaosa solistisista osuuksista lankeaa trumpetille, vaikka olen käsittävinäni, että rummut ja kontrabasso vetävät yhtä lailla omia latujaan. Trumpetti nyt vaan on melodiasoitin muutenkin – ja äänekäs. Biisejä eli improvisaatioita on kahdeksan, kullakin omanlaisensa ilme. Tuon ilmeikkyyden ja erilaisten vivahteiden ansiosta levyä jaksaa kuunnella. Savelan soitossa on herkkyyttä, Forsman jumittaa ja värittää, Varis piirtää pitempiä kaaria. Rauhallisemmissa käänteissä lähestytään new age -meininkiä.

Siinä missä soittajat ovat antautuneet musiikin ja aistien vietäviksi, kuuntelijalle suosittelen samaa.

Pekka

Alf Forsman, Tapani Varis & Eero Savela: Atmosfärg (Art First Records AF049, 2018)

Kuuntelussa: Aapo Heinonen Quintet ”Healing Flows”, 2013

Moi taas Aapo, Ville, Pasi, Tomi ja Veikki. Tosi nastaa kuulla teistäkin / teitäkin taas pitkästä aikaa 🙂

No joo, pitkästä ja pitkästä. Eihän siitä ole kuin vajaat kaksi vuotta (huhtikuu 2011), kun CD-pesässä pyöri pianisti / kosketinsoittaja Aapo Heinosen nimissä vain hieman aiemmin julkaistu albumi ”A Daydream Between Nightmares”. Soittajat olivat kuitenkin samat kuin tällä ”Healing Flows” -uutuudellakin – tosin nyt kundit saavat tukea myös kahdelta tytöltä, laulaja Teija Sotikoffilta ja viulisti Lotta Pitkäseltä.

Aivan perustellusti uusi levy on julkaistu bändin nimissä, sillä Mr. Heinonen on siirtänyt leijonanosan solistisesta vastuusta fonisti Ville Vannemaalle ja kitaristi Veikki Virkajärvelle. Villen tekninen taitavuus ja tulkinnallinen voima tulivat selväksi jo esikoisella, mutta Veikki pääsee kunnolla vauhtiin vasta nyt. Aikamoista kypsymistä on kaverissa kahden vuoden aikana tapahtunut.

Kaikki albumin biisit säveltänyt Aapo näyttää omaksuneen enemmänkin band leaderin roolin. Erinomaisesti hän homman klaaraakin. Ja esittelee toki mittavia kykyjään myös soolosoittajana.

Myös basisti Pasi Toivanen ja rumpali Tomi Saikkonen ansaitsevat pelkkiä kehuja suorituksestaan.    

Älkää pyytäkö minua sijoittamaan ”Healing Flows”:ia mihinkään tiettyyn nykyjatsin alakategoriaan, genreen. Siihen ei asiantuntemukseni riitä. Mutta leimalapuista viis, pidän kuulemastani – kaikista kahdeksasta biisistä – vallan paljon.

Ilmavuus, hyväntuulisuus ja rentous. Siinä muutamia keskeisiä tulkinallisia avainmääreitä, jotka ovat iskostuneet takaraivoon ”Healing Flows”:ia kuunnellessani. Sovitusten ja äänityksen selkeys, soundimaailman konstailemattomuus, miksauksen harkittu vähäeleisyys ja ko. eväillä luotu ’intiimisti iso’ tilatunne ruokkivat ajatusta, että livenä esimerkiksi Malmitalon estradilla kvintetti kuulostaisi kutakuinkin samalta, aivan yhtä hyvältä. Se lienee ollut tarkoituskin.

Säveltäjänä Aapo Heinonen on ensisijaisesti lyyrikko, jolla on kyky luoda kauniita, usein suorastaan hartaita, melodioita. Jos ”Healing Flows” -kiekolta haluaa etsiä soivaa suomalaista identiteettiä, bongautuu se ehkä parhaiten juuri sieltä. Esimerkistä käyköön ”Orphanarium” -opuksen sopraanosaksilla kuljetettu kirpeän haikea teema. Toisaalta Virkajärven espanjalaisvaikutteisen kitarasoolon myötä biisin suomenkielinen nimi voisi olla vaikkapa ”Aavasaksalta Sevillaan” 🙂

Löytyy levyltä toki rankempaakin menoa. Rockin ja jatsin fuusiota lähentelevä ”Insight into Sight!?” on melkoista rytmillistä ilotulitusta, jolla Veikki muuten repäisee ’kevytsärökitarastaan’  kiekon rankimman soolonsa.

Albumin lattarisävytteinen nimiraita ”Healing Flows” antaa musiikille viljalti uutta perspektiiviä kun Virkajärven kitaran ja Vannemaan fonin ohella pääinstrumenttina käytetään Teija Sotikoffin sanatonta laulua. Erinomainen oivallus ja suoritus!

Teijaa kuullaan myös albumin päättävällä herkän kauniilla pianovetoisella ”News from the Past”:illa, joka kertoo Heinosen kuunnelleen myös chopininsa, debussynsa ja coreansa 🙂 Mukana biisillä on myös viulisti Lotta Pitkänen.

Olen pirun hyvällä tuulella ”Healing Flows”in taas kertaalleen kuunneltuani. Aapo Heinonen Quintetin musiikki on siis jälleen saavuttanut päämääränsä…

Pankaapa pojat ilmoittaen, kun saatte muilta kiireiltänne sovittua keikan Malmitalolle…

Keitsi

—

Aapo Heinonen Quintet ”Healing Flows”, Prophone PCD 136, 2013

Tässäpä vielä muutama linkki Aapo Heinonen Quintetista kiinnostuneille:

https://fi-fi.facebook.com/ahqmusic

http://www.myspace.com/aapoheinonen

http://www.youtube.com/watch?v=Tdv9DFouBhs

http://webmagx.jazzrytmit.com/index.php/2009-03-18-20-04-02/2010-01-12-15-29-06/3607-aapo-heinonen-quintet-healing-flows

Muuten, levyn julkaissut Prophone-levymerkki on sekin syytä noteerata linkillä merkittävänä suomalaisen jatsin ’tukiorganisaationa’:

http://www.fg-naxos.fi/uutisia.asp?page=2010-03-01

Kuuntelussa: Tuomo J. Autio ”Groovy Moments & Melodies”, 2011

Yllätys: kitaristi Aution sujuvaa Wes Montgomery -vaikutteista soittoa kera ison yhtyeen – torvet ja jouset! Myös sovitukset viehättävät, sovittajina mm. Pentti Lasanen, Mika Mylläri ja Heikki ”Mike” Koskinen.

Nyt kypsässä iässä viihde – puhdas tai vähän jazzahtava – on muuttunut yhä houkuttelevammaksi. Korvat ja pää kaipaavat välillä suvantoja, hetkiä, jolloin musiikki ei pistä mieltä askartelemaan ankarasti, vaan sukii aivopoimuja myötäkarvaan. Joskus aikoinaan tehtävään sopiviksi havaittujen taitureiden rinnalle etsin aktiivisesti uusia ehdokkaita. Vaikka vanhaviihteellistä orkesteri- ja solistimusiikkia ei paljon enää julkaistakaan, poikkeuksia onneksi löytyy. Usein tosin omakustanteina: eipä taida suurta yleisöä kiinnostaa… tai on kai Riku Niemen orkesteri saavuttanut jonkinlaisen suosion? Ja uudistunut Dallapé?

Tämä levy tarttui mukaan kirjastosta ainoastaan kappalevalintojen perusteella: kolme Rauno Lehtistä (”On hetki”, ”Muistan kesän”, ”Toiset meistä”), yksi Burt Bacharach, lisäksi Beatlesta (”Eleanor Rigby”), pari Wes Montgomeryn omaa
(”Bumpin’”, ”Boss City”) ja jokunen Montgomeryn itsensä omilla levyillään varioima viihdeklassikko (”Chim Chim Cheree” (siis se Maija Poppas-ralli) – ja taitaa myös ”Eleanor Rigby” löytyä joltain Montgomeryn kiekolta).

Kansi kyllä vähän hirvitti, sillä vanhahtava graafinen tyyli ja kuvassa oleva puhaltajasektio toi mieleen swingin – johon oman kuunteluni suhteen vedän rajan. Mutta kun eka biisi (Lehtisen ”Muistan kesän”) pärähti soimaan, hirvitys haihtui: sävellys on niin armottoman upea, ja tämä tulkinta viihteen parhaan perinteen mukainen muhkeine puhallin- ja jousitaustoineen (by The Great Helsinki Swing Band, kapellimestarina Antti Rissanen). Olenkohan aikaisemmin kuullut tätä biisiä soitettavan näin ripeässä tempossa? Ikään kuin muusikoiden hinku ja into soittamiseen olisi niin järjetön, että se johtaa jo pieneen keulimiseen… en siis kritisoi, vaan ihastelen!

Tuomo J. Aution kitara kuljettaa melodiaa aika suoraviivaisesti, välillä pienin vinjetein koristellen. Montgomery on kyllä  vahvasti läsnä paitsi kappalevalinnoissa, myös soundissa ja soitto-otteessa: melodia ja soolot syntyvät välillä myös soinnullisesti, välillä oktaaveissa.  Kuten Autio kansivihkosessa kuvailee, hänen tavoitteensa oli soittaa muistinvaraisesti, ei papereista. Näin  kappaleet rikastuisivat rytmisistä ja melodisista variaatioista luonnostaan, hetkessä improvisoiden, eli toteuttaisivat jazzin perusluonnetta.

Jazzin luonteeseen ja live-tilanteeseen – kiekko on äänitetty kahdessa Savoy-teatterin konsertissa ja yhdessä livestudiosessiossa –  kuuluu myös, että kun yrittää, joskus voi – ja saa – erehtyä. Pari yliyrittämisestä tai ylinopeudesta ja äkkipysäyksestä johtuvaa harhanuottia ja jokunen epäpuhdas tuuttaus saattaisivat muuten irvistyttää, mutta nyt ne virnistyttävät: äijät paahtavat kuvitellun nuoruuden innolla! Ja onneksi nuo muutamat pienet säröt on jätetty jälkikäteen siistimättä. Uppoutuminen ja eläytyminen kuuluvat kokonaisuudessa, tunnelma ulottuu kotikatsomoon jopa levyn välityksellä – olisinpa ollut konsertissa!

Äänittäjä, miksaaja ja masteroija Markku Veijonsuo on onnistunut teknisessä toteutuksessa erinomaisesti: tilantuntu on mahtava. Jos jotain jää kaipaamaan, niin ehkä yleisön reaktioita tai solistin välispiikkejä. Nyt musiikkia ei välttämättä huomaa konsertissa äänitetyksi kansiin perehtymättä.

Tämä voi joillekin kuulostaa pyhäinhäväistykseltä, mutta jos minun pitäisi juuri nyt päättää, poimisinko tyhjän hetken täyttäjäksi Wes Montgomerya vai Tuomo J. Autiota, niin tämän levyn perusteella valitsisin, juuri nyt, Aution. Ymmärränkö jazzista mitään, voisi joku kysyä? No, Montgomeryn ”California Dreaming” ja ”A Day in the Life” ovat aikoinaan pyörineet soittimessa niin maan perusteellisen paljon – ja pyörivät silloin tällöin edelleen. Nautittavaa musiikkia – ja teknisesti aika virheetöntä. En sano, että henki puuttuisi, mutta kyllä Montgomery kumppaneineen nakuttaa biittiä ja melodiaa tasaisen varmasti ja yllätyksettömästi. Ehkä sen vuoksi valinta kallistuisi Aution puoleen: epätäydellisyys ja into tekevät kokonaisuudesta vastustamattoman. Ja Autiolle luonnollisesti pisteet rohkeudesta: kitarasolisti ison orkesterin ja yleisön edessä, silmätikkuna, ei välttämättä ole se helpoin paikka. Soitto ei kuitenkaan hyydy hetkeksikään – ja muiden soittajien soolojen ajaksikin vain vetäytyy säestämään.

Pisteenä iin päälle Rauno Lehtisen sävellysten vahvasti sielua raapaiseva slaavilainen melankolia; ne välittävät kouraisevan tunteen kaiken katoavaisuudesta. Lehtisen sävellykset ovat Pentti Lasasen sovittamia, ja niistä koko projekti taisi alun perin lähteä liikkeelle. Hyvä että lähti.

Pekka

Tuomo J. Autio with Big Band and Strings: Groovy Moments & Melodies (Prophone PCD115, 2011)

www.tuomojautio.fi

PS. Tuomo J. Aution LinkedIn-sivulta löydän tiedon, että Autio on opiskellut jazz-kitaraa Sibelius-akatemiassa ja Kööpenhaminan Rhythmic Conservatory -oppilaitoksessa. Samalla sivulla on Aution cv: lukuisia luentoja, opetustehtäviä ja esiintymisiä 1970-luvulta alkaen. Mennyt status on ”Visiting solo-artist at The Great Helsinki Swing Big Band”, tämänhetkinen “Performing Jazz Artist”.

Retrokki kuuntelee: Aapo Heinonen ”A Daydream Between Nightmares”, 2010, Suomi

 

Helsinkiläinen kosketinsoittaja-säveltäjä Aapo Heinonen kuuluu suomijatsin suuriin lupauksiin, joka on saanut tunnustusta sekä palkintojen että apurahojen muodossa. Kotimaan estradien ohella kaveri on päässyt esittelemään osaamistaan myös ulkomaan jazzympyröissä. Vuodenvaihteessa ilmestynyt ”A Daydream Between Nightmares” on Aapon ensimmäinen pitkäsoitto.

Keitsi kuuntelee:

Vaikka ”A Daydream Between Nightmares” on julkaistu Aapo Heinosen sooloalbumina, voisi se yhtä hyvin kulkea säännöllisesti keikkailevan Aapo Heinonen Quintetin nimissä. Pitkäaikainen yhteistyö Ville Vannemaan (altto- ja tenorisaksofoni), Pasi Toivasen (basso sähköllä ja ilman), Tomi Saikkosen (rummut) ja Veikki Virkajärven (kitara) kanssa on kypsynyt kollektiiviseksi kimppailmaisuksi, jolle kaikki viisi soittajaa antavat – yhdessä ja erikseen – ison palan itseään, paljon enemmän kuin Aapo on nuottipaperille kirjoittanut.

CD:n kansikuva tulkitsee onnistuneesti levyn musiikkia. Kovin on ilmavaa, hyväntuulista ja miellyttävää kuultavaa. Soittajana ja säveltäjänä Aapo Heinonen on mietiskelevä lyyrikko, jolle akustinen piano tuntuu olevan se ykkössoitin. Voisi helposti kuvitella, että omissa nimissään kulkevalla kiekolla hän olisi asemoinut itsensä parrasvalojen polttopisteeseen myös soolojen soittajana. Monista hienoista pianovedoista huolimatta yhtyeen solistisen ykköstykin rooli  lankeaa kuitenkin Ville Vannemaalle, jolta kuullaan teknisesti notkeaa, soinnillisesti täyteläistä, tunneskaalan ääripäitä uskottavasti kolkuttelevaa fonittelua kautta albumin.

Vaan mainiosti selviävät muutkin kundit leiviskästään. Yhtyeen yleissoundi on lämmin, leveä ja erinomaisesti balanssissa. Sovituksiin on uhrattu aikaa ja ajatusta. Kimppamelodiat / -teemat kulkevat luontevasti ja elämänmakuisesti. Kuulostaa ehkä kuluneelta, mutta soittamisen ilosta ja vahvasta vuorovaikutuksesta se on tämäkin äänidokumentti tehty. Lukuisien kuuntelukertojen myötä omaksi suosiikkibiisikseni on noussut seesteinen ja sielukas ”After the Funeral”, jolle povaan menestystä myös tuonpuoleisilla soittolistoilla.

”A Daydream Between Nightmares” on varsin onnistunut jazzlevy, josta nauttiakseen ei suinkaan tarvitse olla mikään jatsari Jumalan armosta. Sen kertoo Aapo Heinosen kotisivuilta plokattu suora lainauskin:

AHQ on viiden nuoren helsinkiläismuusikon muodostama jazzyhtye. Yhtyeen musiikki on helppoa kuunneltavaa myös jazziin perehtymättömille, mutta sisältää kaikenlaista hauskaa ja mielenkiintoista myös tähän musiikinlajiin syvemmälle sukeltaneille. Sävellyksistä löytyy monenlaisia vaikutteita modaalisen jazzin, bebopin ja fuusion kautta aina free-jazziin asti. Aapo Heinonen vastaa yhtyeen sävellyksistä, sovitukset tehdään yleensä yhteistyössä. Bändin lähitulevaisuuden suunnitelmissa on esiintyä klubeilla ja festivaaleilla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Hyvältä kuulostaa. Ihan jo verbaalitasollakin.

Pekka kuuntelee – ja komppaa Keitsiä:

Vaikka en jazzia – zetalla tai teeässällä – kovin aktiivisesti seuraakaan, kaikki käsiin saamani kiekot kuitenkin mielenkiinnolla kuuntelen. Suomeksi: perkaan kirjaston jazzuutuudet, varsinkin kotimaiset, sillä musiikin ja ennen kaikkea soittajien taso on osoittautunut hillittömän kovaksi. Omaperäisyys ei aina loista ja tyydytään – tai ollaan pakotettuja – pyörimään valitun genren tutussa karsinassa, mutta helmiäkin löytyy. Tuolla asteikolla reittaan Aapo Heinosen kiekon suht korkealle, varsinkin soittajien taitojen ja erityisesti tiukaksi hitsautuneen yhteispelin ansiosta.

Kuten Keitsi yllä toteaa, kiekko voisi hyvin olla yhtyeen nimissä, siksi tasapuolista on kavereiden kontribuutio – aplodit Ville Vannemaalle ja kitaristi Virkajärvelle, jonka välillä kevyesti särötetystä, välillä kaiutetusta soundista erityisesti nautin.

Etsin pitkään levyn punaista lankaa. 70-luvun alkupuolen fuusiota? Jazzrockfunkia? Litejazzia a la Groove FM? Ehkä se kuitenkin on tuo ”helppoa kuunneltavaa jazziin perehtymättömille” – vaikka pidänkin lausahdusta vähän musiikin arvoa alentavana. Toki musaa voi kuunnella kevyenä taustajazzinakin, siksi vetäviä, melodisia ja helposti sulavia teemoja Heinonen on säveltänyt. Itse löydän biiseistä kuitenkin paljon makoisaa pureskeltavaa, ja muistumia muista suosikeista. Spyrogyra, David Sanborn, Staffan Scheja, Pat Metheny – parhaita A-luokan referenssejä siis, ei pelkkää lientä vaan on mukana myös sattumia! Esimerkiksi nimibiisin loppupuolen pianon ja fonin vähän pelimannihenkinen teemanpoikanen, ja onhan noita muitakin.

Oma suosikkini voisi olla nimikappaleen lisäksi ”Snow in July” – melodinen teema, ensin heleällä kitaralla, sitten koko ensemblen voimin. Biisi hiipuu, fonisoolo sytyttää sen uudelleen, vauhti kiihtyy, muutama riitasointu, irtonaisia fraaseja kitaralla ja pianolla. Heinosen koskettimet poimivat melodiaa, noukkivat mukaan basson ja rummut – lopussa liidellään vähän Pat Methenyn viitoittamalla kartalla. Olisiko tähän sopinut taustalle korkealla ujeltava sanaton laulu? Muutamaan muuhunkin kohtaan olisin ehkä kaivannut sitä ylimääräistä, yllättävää tekijää, joka olisi lopullisesti nostanut musiikin lentoon ja loksauttanut leuan, mutta oikein hyvä näinkin!

—

Aapo Heinonen ”A Daydream Between Nightmares”, Presence PRECD-022, 2010.

Aapo Heinosen kotisivut (mukana biisinäytteitä) löydät täältä: http://www.myspace.com/aapoheinonen

Ja levyn voi tilata esimerkiksi täältä: http://www.runningmoose.fi

Keitsi kuuntelee: Barre Phillips ”Call Me When You Get There”, 1984, USA

 

Tämä kuuluu albumeihin, joista ajattelin sovinnolla luopua. Free jazz kun ei ole sitä ihan ominta musiikkia minulle. Koskapa pystybassoa soittava Barre Phillips on kuitenkin mukana monella arvostamallani kiekolla, päätin antaa äijälle vielä tilaisuuden ankkuroitua levyhyllyyni.

Vuonna 1934 San Franciscossa syntyneen, Eurooppaan 1960-luvun jälkipuoliskolla muuttaneen ja nykyisin kai Etelä-Ranskassa asustavan Barre Phillipsin diskografia ei voi olla herättämättä kunnioitusta. Useiden soolo- ja duokiekkojen ohella  mies on osallistunut lukemattomiin muihin levytysprojekteihin. Minulle ehkä läheisimpiä ovat kimppahommat brittifonisti / -multi-instrumentalisti John Surmanin kanssa, eritoten  aivan 1970-luvun alussa Dawn-merkille tehdyt The Trio -tallenteet (Surman, Phillips ja rumpali Stu Martin). Ja olipa mies mukana myös syksyllä 1969 purkitetulla Gongin esikoisalbumilla ”Magick Brother”.

Mitä odottaa basistin soolokiekolta, jolla ei ole mukana ensimmäistäkään apusoittajaa tai -soitinta? Tiedä häntä, mutta haastavalta tuo kuulostaa kuuntelijan – taatusti myös artistin -kannalta arvioituna. Let’s hear…

Selvän teki, ei muuta kuin kiekko takaisin hyllyyn, jonnekin sinne Pentanglen ja Pink Floydin väliin. Pidän kuulemastani, ainakin tällaisessa löylyjen jälkeisessä  ’ambient-olotilassa’.

Ei ”Call Me When You Get There” mitenkään päällekäyvän ’free’ ole. Riitasointisten sävelvyöryjen sijaan tarjolla on hyvinkin seesteistä, harmonista ja vähäeleistä soitantaa. Phillips panee bassonsa elämään sekä jousella että ilman. Myös otelaudan koko skaala tulee hyödynettyä täysillä, alapään matalista murinoista ylärekisterin viuluimitaatioihin. Minkäänlaista itsetarkoituksellista virtuoositeettibriljeerausta en Phillipsin soitossa kuule.

Paikannimistä koostuva kahdeksan biisin kokonaisuus on  matka artistin sielunmaisemiin. Välillä mennään vauhdilla, välillä hyvinkin rauhallisesti, aistit koko ajan avoinna.  Tunnelmat, tempot ja sävel- / soitinkieli vaihtelevat reissun edetessä, samoin fiilikset kuuntelukertojen karttuessa. Tylsää ei taipaleella ole missään vaiheessa.

Vaikka levykotelon takakanteen on piirretty kartta avuksi matkaajalle, olen edelleenkin aika lailla eksyksissä. Päätepisteeksi merkityn Brewstertownin sijaan kun päädyn aina mökille Joutsaan.

No, jokaisella meistä on sielun navigaattorissa hieman eri koordinaatit…

—

Kaikkien jazz-diggareiden tuntemalla saksalaisella ECM-levymerkillä (ECM 1257) 1984 julkaistu ”Call Me When You Get There” on järjestyksessä seitsemäs Barre Phillipsin sooloalbumi. Levyn saatavuudesta CD-formaatissa en ole lainkaan varma.

Phillipsin bion löydät täältä http://www.allmusic.com/artist/barre-phillips-p9413/biography, diskografian täältä http://mysite.verizon.net/vze8f4kf/phillips.htm.