• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Jartse Tuominen ”Untold Stories”, 2016

Jartse – tai hänen levy-yhtiönsä (voi tietysti olla yksi ja sama taho) – ei ole tainnut huomata, että kitaristin ”Untold Stories” -kiekko soi jo viime kesänä autossani, koskapa posti pisti laatikkoon albumin promoversion. Kiitos kuitenkin siitä, sillä kesällä soinut oli kirjaston omaisuutta.

Autossa soineesta instrumentaalikiekosta totesin silloin, että ”vaikka Tuomisen tausta lienee raskaassa rockissa, tällä levyllä kitaran kyytipojat ovat pääasiassa huippumelodista fuusiota joitain shuffleja lukuun ottamatta.” Eipä ole mieli tuosta muuttunut.

Levy on äänitetty kahden eri kokoonpanon kanssa ja useassa studiossa, kiekko lienee viides miehen omissa nimissä. Lisäksi Tuominen on antanut panoksensa nettisivujensa mukaan yli sadalle muulle kiekolle.

Kyllä mies saa Gibson Les Paulinsa komeasti laulamaan ja repeilemään.

Myös tätä mieltä olen edelleen: ”Taisi olla joku naapurimaan kukko, joka lausui, että ”enemmän on enemmän”. Ja enemmän makoisaa kitaraa tässä totta tosiaan on! Onneksi Tuominen on kuitenkin tyytynyt tilutteluissaan kohtuullisuuteen, ja malttaa laulattaa kitaraansa pitkissä kaarissa ja dramaattisissa melodioissa. Olen ymmärtävinäni, että taustat ja kitarat on äänitetty erikseen. Ja kun kitaroiden äänitys sekä kokonaisuuden miksaus ja masterointikin ovat Tuomisen omissa näpeissä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi kitara soi niin maan perusteellisen muhkeasti.”

Vaikka sorminäppäryyttä varmasti löytyy, löytyy myös tyylitajua ja itsehillintää. Siinä suhteessa Tuominen eroaa useista vähän samanlaisissa musiikkimaisemissa operoivista kitarakukoista: kun bändi esimerkiksi jyystää menemään höyryjunan teholla, mies malttaa olla täyttämättä jokaista asemanväliä lirutuksilla, vaan sen sijaan jyystää itse mukana. Pienet makeat, tiristetyt lirut siellä ja täällä tekevät matkasta nautittavan.

Kitarasankarit eivät ole kadonneet mihinkään. Onneksi.

Pekka

Jartse Tuominen: Untold Stories (Sledge 002, 2016)

www.jartse.com

Retrokki kuuntelee rockin räimettä: Underground Attack ja Jerry Kannu & Lentopetroolit

underground-attackjerry-kannu

 

 

 

 

 

 

 

Rock on rajaton riemu. Näiden kahden yhtyeen kohdalla klisee kolisee kunnolla.

Underground Attackista en tiedä mitään, levyn piirretyssä kansikuvassa on neljä henkilöä – tiedä sitten onko se vain taiteilijan näkemys. Biisien tekijöiksi on merkitty Juha Petteri ja Juhis, keitä lienevätkään. Ja ”First of the Last Thirteen” on kiekkonsa nimi, kielensä englanti.

Jos nyt jonkun artistin nostaisin tähän referenssiksi, se olisi Joe Walsh. Hänenkin soololevynsä ovat seilanneet rockin aalloilla laidasta laitaan, Underground Attackin laulajan äänessä on persoonallisen kireä klangi aivan kuten Walshilla. Kummankaan artistin biisit eivät noudata konventioita: välillä sahataan jykevää ja laukkaavaa hard rockia, toisaalla rytmitellään tiiviisti sähköistä humppaa (!) itämaisin vivahtein, nyt juuri kiihkeä pianokuvio virittää tunnelmaa purkautuakseen melodiseksi powerballadiksi taivasta kohti kurkottavine kitarasooloineen. Bo Diddley -rytminen ”Bagfulla” kauhoo rock’n’rollmuhennosta luistavine kitarasooloineen ja pomppubassoineen.

Välillä kappaleet tuntuvat haarukoivan itse suuntansa.

Monipuolista, sitä Underground Attackin musiikki on. Mehukkaita yksityiskohtia tulvii – funkyssa ”Busted”-biisissä puhaltimiakin – sen verran paljon, että levy vaatii ja toki ansaitseekin herpaantumatonta kuuntelua.

Jerry Kannu & Lentopetroolit on tuttu jo kahden aikaisemman levynsä tiimoilta. Hyvin hallittua, nasevaa boogierockia, suomenkieliset sanoitukset, huumoria unohtamatta tällä ”Kehä III” -nimisellä albumilla. Kokoonpanon ote on sen verran kiinteä ja pureva, että leikittelyynkin on varaa. Vai mitä kertovat kappaleiden nimet ”Ne abduktoi sun dosetin”, ”Liidän kuin el condor pasa” ja ”Tortillat portilla”? Huumorirockia tämä ei kuitenkaan ole, vaan musiikillisesti hyvinkin täysipainoista, välillä peräti raskasta. Niskathan tässä nyrjähtää.

Kehä kolmosen liepeillä viihtyvänä sisäistän musiikin ytimen: ei kainoa ja hienostelevaa, vaan hieman rasvaista mutta rehellistä. Esimerkiksi ”Jerrykannut” on vastustamattoman jyräävä. ”Miss Vantaa” on kaikuvaa ja kaihoisaakin Suomi-rockia, uusi rumpali Teemu Laitinen tikkaa menemään ilmavasti. Rautalankasoolo on piste iin päälle – tyyli hallussa! Kielisoitintrio Matti Rautala, Pekka Muurinen ja Juha Vilhunen rappaavat sähköisen, sykkivän vallin, jonka päällä ja ympärillä laulava Joni Nuutinen ei todellakaan arkaile. Hienovaraisia viittauksia arvatenkin soittajien suosikkiartisteihin löytyy, mutta ne ovat niin vaivihkaisia ja tyylipuhtaita, että lähinnä hymyilyttävät. Näin se käy, kun sen osaa.

Fandango! sanon minä.

Pekka

Underground Attack: First of the Last Thirteen (UGA-003, PUUCD 047, 2016)

Jerry Kannu & Lentopetroolit: Kehä III (Vandango Levyt VANDANGOCD-003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Where’s the Fire, John?”

joensuuriihimakiMaanläheisten puurtajien toinen rhythm&blues-kiekko, jatkaa siitä mihin debyytti kuuntelijan jätti.

Myönnän auliisti, että tämän arvion laatiminen on ollut työn takana. En oikein itsekään ymmärrä syytä, sillä kyllähän Sami Joensuun ja Kari Riihimäen toinenkin yhteinen kiekko on tasalaatuista ja määrämittaista. Sujuvaa ja sointuvaa, tutun kuuloista. Laulaja-kitaristi Joensuun ja kitaristi Riihimäen lisäksi jämäkkää biittiä ja välillä hiipivää shufflea takovat rumpali Moilu Moilanen ja basisti Jakke Aho.

Myönnän, osa kaksi: olen nirso, odotan paljon ja vielä enemmän. Olen ottanut sen kannan, että jos musiikki ei iske, siitä on turha kirjoittaa puolivillaista, myötäsukaista arviota. Mieluummin sitten ei mitään. Ja sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan, että tämä yksi onneton ihminen ei ymmärrä artistin tarkoitusperiä. Ei sitä, että musiikissa olisi jotain vikaa. Tuoteselosteet, jotka vain työstävät levyn julkisuutta eivät jätä lukijalle käteen edes luuta, lihasta puhumattakaan. Artisti on mielestäni ansainnut enemmän.

Entäs sitten ”Where’s the Fire, John?”?

Kuten totesin, tasalaatuista ja viihdyttävää rhythm&bluesia, jykevää komppia, iskeviä kertosäkeitä, viiltäviä kitaravälähdyksiä, hiipivää rytmiä, mukavia instrumentaalisia yllätyksiä kuten banjo. Sanoisin, että kokonaisuutena ihan ok.

Muutamat levyn helmet antavat kuitenkin välähdyksen yhtyeen ja lauluntekijöiden todellisesta potentiaalista – ja ne ovat huomattavasti enemmän kuin ok!

Esimerkiksi rauhallisesti askeltava, harkitusti näppäiltyjen akustisten kitaroitten ja raukean kompin tahdittama ”Whom the Gods Would Save”: ylväs, inhimillinen, Anna Kivisen herkällä taustalaululla henkistetty. Lähestytään Mark Knopfler-territoriota, ja sehän ei ole ollenkaan huono asia! ”The Great Divide” tarjoaa samaa herkkua, nyt Kari Riihimäen sähköisten kitarariffien ja -ulvaisujen vauhdittamana. Aapo Romun sello taustoittaa ”Highway (Which No One Gets Done)” -biisin aavikkomaisemaa. Tässä on samaa kohtalokkuutta kuin Neil Youngin ”Sleeps with Angels” -albumin unenomaisissa ja lohduttomissa tunnelmissa. Sami Joensuun sisäinen Bono pääsee ääneen.

Toisessa ääripäässä ovat vaikkapa sähköisesti rullaava ”Highland Queen” ja ränttätänttää runttaava ”Smokey Lady”. Täydellisessä maailmassa kuuntelija olisi seissyt silmät ummessa vaikut korvista karisten Kari Riihimäen kitaramyrskyssä. Enemmän on enemmän, kuten joku kitarasankari on aikoinaan lohkaissut. Jälkimmäisessä biisissä Joensuun laulu tarjoaa tulta ja tappuraa. Viestini taitaa olla, että ääripäät kunniaan: antaa mennä jos siltä tuntuu, silloin se tuntuu kuulijassakin. Potentiaalia kyllä riittää, sitä ei kannata piilotella.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Where’s the Fire, John? (Puuma PUUCD 044, 2016)

http://www.jrofficial.fi/

http://www.facebook.com/joensuuriihimaki

http://www.runningmoose.fi/

 

Retrokki kuuntelee: Elonkorjuu ”Footprints” (2015)

Elonkorjuu”Footprints” (2015), Jukka Syreniuksen ja kumppaneiden syksyllä ilmestynyt jazzbluesproge-kiekko on toteutustavastaan huolimatta tasalaatuinen kokonaisuus. Levyn yhdeksästä kappaleesta osa on studioäänityksiä, osa konsertista Porin Teatterissa – muutamaa muistan itsekin kuulleeni keikalla, en tosin Porisa. Keikkabiiseillä mukana ovat kosketinsoittaja Jussi Reunamäki sekä rummuissa Zoltan Karpati. Studiossa kannuja paukuttaa Pakeri Hannus ja koskettimissa on Pekka Tyni, foneissa sekä että on Jari Perkiömäki, bassossa Veli-Pekka Pessi.

Kuskin paikalla on kuitenkin vakuuttavasti Syrenius: biisit, laulu ja tietysti kitara. Ei väliä ollaanko studiossa vai lavalla, miehen sormet ovat otelaudalla kuin elohopeaa, esimerkkeinä varsinkin ”Moving On” sekä ”Life Is a Bitch”. Monesti kitaristin johtama yhtye sortuu käyttämään sävellyksiä vain soolojen lähtöalustana – parin säkeistön jälkeen seuraa loputtomalta tuntuvaa kitara-akrobatiaa. Vaikka Syrenius kieltämättä kuuluu tämän maan kitaristien parhaimmistoon, Elonkorjuu on kuitenkin vahva yhtye: kuusikielisen taitaja malttaa annostella soittoaan, sekä antaa soolotilaa varsinkin Perkiömäelle.

Silti: jos taidokas kitarismi kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa instrumentaalinen nimikappale ”Footprints”, jossa kaunis ja hallittu kitaramelodia sekä armottoman tyylitajuiset soolot ja yhtyesoitto solmivat kauniin liiton.

Yhtyeenä Elokorjuu on parhaimmillaan myös lattarihenkisessä ”Wish You Could Stay” -menobiisissä, jota Reunamäen sähköpiano ja Perkiömäen foni värittävät. Hannus ja Pessi puskevat elastista komppia. Sykkivän ja sätkivän ”Pretorian Discothequen” muistan ihastuttaneen jo keikalla – jazzrockia sieltä menevämmästä päästä nykivine ja elämäniloisine afrorytmeineen. Kokonaisuutena ”Footprints” on todiste Jukka Syreniuksen edelleen jatkuvasta luomisvoimasta ja soittimen suvereenista hallinnasta. Tiiviiksi hitsautuneen yhtyeen soitosta paistaa myös soittamisen riemu: vielä tässä potkitaan!

Pekka

Elonkorjuu: Footprints (Touch Records TCHCD-8, 2015)

www.elonkorjuu.fi

Retrokki kuuntelee: Micke Bjorklof & Blue Strip “Ain’t Bad Yet”, 2015

Micke BjörklöfKansainvälistyneen, öönsä oohon vaihtaneen rhythm&blues-kokoonpanon uusin albumi, äänitetty tällä kerralla Walesin maineikkaalla Rockfield-studiolla.

Ilmeisestikin rohkaistuneena äänityskaupunki New Orleansin edelliselle “After the Flood” -albumilleen tarjoamasta inspiraatioboostista Micke Björklöf kumppaneineen matkusti tällä kerralla Walesiin, Rockfield-studiolle. Tuottajaksi valikoitui maineikas, satoja kiekkoja kätilöinyt ja alkuaikojen Roxy Musicissa soittanut John Porter – tässäkin suhteessa rimaa on vielä entisestäkin korotettu.

Niinpä levystä huokuu viimeistely. Erityisesti arvostan kokoelman ytimekkyyttä: vaikka rhythm&bluesin jammailua ja sooloilua suosivassa hetteikössä liikutaankin, ”Ain’t Bad Yet” ei uppoa tyhjäkäyntiin. Biiseillä on omat vaihtelevat luonteensa, ne kulkevat sopivan pituisen matkan, kokonaisuus on kompakti. Viimeistelyssä on toki toinenkin puolensa: formulan tarkka rajaus karsii persoonalliset poikkeamat ja kiinnostavat kiertotiet – vaarana on tasapaksuus. Onneksi Lefty, Micke ja kumppanit tarjoavat sen verran särmää, että kansainvälisetkin lehdet ovat nostaneet suomalaiset osaajat framille.

Ville ”Lefty” Leppänen on melkoinen slide-velho, joka annostelee olennaisen ärhäkästi tiivistäviä sooloja hyvällä maulla ja älykkäällä tilannetajulla. Se on kerrasta poikki ja pinoon! Solisti ja huuliharpisti Björklöf esittää asiansa itsevarmasti, turhia hienostelematta. Teemu Vuorelan rummut ja Seppo Nuolikosken basso antavat yhtyeelle ilmavaa ja maukasta kyytiä. Yhtyeen erikoisuutena on – verrattuna perusbändien miehitykseen – Timo Roiko-Jokelan perkussiot ja mm. vibrafonia jäljittelevä MalletKAT. Ehkä hänen osuutensa on lavalla kuuluvampi ja värikkäämpi kuin levyllä.

Balanssi on aika lähellä täydellistä: silloin, kun tarvitaan mekkalaa, sitä myös saadaan, esimerkkinä ”Troublemaker” gospelkuoroineen ja Leppäsen uljaine sooloine. Tai ”Rain in Jerusalem” -biisissä, jossa Leppänen ensin runttaa ja murjoo raskasta taustaa kunnes päätyy lopulta kiihkeään ulvontaan. Ja kun halutaan höllätä ja fiilistellä, se hallitaan myös. Mallina vaikkapa rauhallinen ”Sweet Dream’s a Sweet Dream”, jossa Leppänen ujuttaa kitaroineen väliin puhtaasti soljuvia, väliin sielua vääntäviä kuvioita.

”Today” ja ”In Chase” seikkailevat akustisemmassa countrybluesissa. Vuorelan rummut tikuttavat kevyttä rytmiä, Leppäsen sähköiset soolot ovat ytimekkäitä. Ja kun kappale on kulkunsa kulkenut, sitä ei väkisin venytetä. Täysipainoinen paketti kaiken kaikkiaan.

Pekka

Micke Björklöf & Blue Strip: Ain’t Bad Yet (Hokahey! Records HHR 1501, 2015)

http://www.mickebjorklof.com

www.facebook.com/bluestrip

Retrokki kuuntelee: Siskot ”Peruna”, 2015

SiskotPersoonallista tee-se-itse-rockia; alussa oli suo, rock ja kitara.

”Romuluista iskelmää”, lukee jossain kohdin yhtyeen Facebook-sivua. Romuluinen-adjektiivista olen samaa mieltä, mutta että iskelmää? Kyllä tässä sähköä on enemmän kuin tuulimylly tuottaa, sekä soitossa ja laulussa että sanoituksissa. Narttuun ja Röyhkään tätä röyhkeää ja häpeilemätöntä musiikkia olisi helppo verrata – vaarallista mutta melodista, päällekäyvää mutta lämpimällä sydämellä. Musiikillisesti mutkikastakin, sanoituksellisesti arvaamatonta ja leikkisää. Absoluuttisen nollapisteen lisäksi muistelen myös punkin jälkipoltossa ilmaantuneita, ilmaisutaidoiltaan ehkä vajavaisia mutta palavasti innostuneita ja musiikillisista konventioista viis veisaavia, muutaman singlen julkaisseita hassuilla nimillä varustettuja yhtyeitä.

Omaperäisyyttä Siskoilta siis löytyy, ja runsaasti tee-se-itse-henkeä. Siitä kertoo myös, että soittajat tunnetaan tuttavallisesti nimillä Ville (laulu), Mikko (basso), Joni (kitarat) ja Ilari (rummut). Yhtyeen ensimmäistä albumia ”Ilkimys” en ole kuullut, joten musiikillisesta kehittymisestä ja kaaresta en osaa sanoa mitään. Ainakaan kehitys ei ole kavereita jähmettänyt: räime on iloisesti poukkoilevaa, hieman kulmikasta, sävellykset koukeroisia, laulu julkeaa. 22 Pistepirkko ja sen autotallibluesrock ei ole tästä kovin kaukana.

Tänään kutsuisin Siskojen musiikkia ehkä progefolkiksi, jos jonkin leiman tälle nyt antaisin. Huomenna voin ajatella täysin toisin. Enkä halua nostaa yhtä kappaletta ylitse muiden, sillä ”Perunassa” on makua ja muotoa moneksi. Onko se parasta keitettynä, muusina vai ranskalaisina? Se on kunkin kuuntelijan oma valinta.

Pekka

Siskot: Peruna (Omakustanne, sisk0001, 2015)

www.siskot.com

www.facebook.com/siskotband

 

Retrokki kuuntelee: Stefan Piesnack Band ”Twisty Road”-EP, 2015

stefuf 1

Tästä levyarviosta on objektiivisuus kaukana! Kirjoitelmani tässä vaiheessa en pysty vielä sanomaan, onko se eduksi vai haitaksi Stefan Piesnack Bandille…

Homman nimi on se, että Stefu on ollut hyvä ystäväni jo kouluajoista lähtien. Aluksi tuo minua viitisen vuotta nuorempi pojankloppi oli lähinnä yhden sortin maanvaiva ja perskärpänen, johon törmäsin vähän joka käänteessä. Stefussa nimittäin paloi hillitön halu oppia soittamaan sähkökitaraa.

Viiden vuoden kuluttua jammailimme jo kimpassa meikäläisen pihakämpässä. Muistaakseni ainakin Wishbone Ashin ”Argus”-albumilta löytyvän ”Throw Down the Sword”in kitarastemmoja opiskeltiin innokkaasti. Todistusaineistoa löytynee kätköistäni useammankin C-kasetin verran…

Pihakämpässäni bändisoitto-oppia saamassa kävi myös Taskisen Ari, josta tulikin pitkäaikainen bändikaveri Stefulle. Sen syvällisemmin en ala tässä yhteydessä Stefun musiikillisia taustoja purkamaan. Itse asiassa en edes ole niistä täysin selvillä. Tiemme nimittäin kulkivat sen verran eri suuntiin, että aiemmin lähes päivittäinen kanssakäynti vaihtui satunnaisiin törmäämisiin kivikylän kaduilla.

Mutta hei, kerran kavereita, aina kavereita!  Eikä se voi olla vaikuttamatta tuntemuksiini ”Twisty Road” -EP:stä.

Rokki-ikoni Piesnackin ystävänä voisin ilman isompia omantunnontuskia kehua levyä maasta taivaisiin. Toisaalta Stefun nuoruusvuosien ’mentorina’ joudun väkisinkin ottamaan tiukemman / analyyttisemman linjan bändin tekemisiin. 

Jos ”Twisty Road” olisi silkkaa paskaa, kelluisin minä itseni kanssa kaulaa myöten kusessa 🙂

No problem, ”Twisty Road” on varsin kelvollinen debyytti, itse asiassa parempi kuin osasin odottaa Youtubesta aiemmin bongaamieni otosten perusteella.

Tukevaa, tuhtia, tymäkkää!  Ja Luojalle jälleen kerran kiitos siitä, että siunasi meidät fuzzboxilla…

CD-EP:n neljästä biisistä minuun kolahtivat kovimmin ”My Rock’n Roll” ja ”Thirsty Man’s Blues”. Edellinen niistä on tarttuva hard rock -rynkytys, jonka b-osan sointukulut ja harmoniat koukuttavat kummasti.

”Thirsty Man’s Blues” taas on nimensä mukaisesti blues, a-mollissa kulkeva vahvasti särösointinen ja tunnelataukseltaan varsin väkevä sellainen. Lisäksi kunkin värssyn lopussa toistuvat häntäsoinnut tuovat tuoretta potkua läpikotaisin tuttuun blueskaavaan. Myös simppelin haikea munnarivälike on onnistunut oivallus.

Hyvin toimii! Livenä varmaan vieläkin paremmin…

Keitsi

Stefan Piesnack Band ”Twisty Road”, Puuma PUUCD 033

www.runningmoose.fi

https://www.facebook.com/StefanPiesnackBand?fref=ts