Micke & Lefty featuring Chef ”Let the Fire Lead”, 2020

Aina ei tarvita koko komppaniaa tiiviiseen tunnelmaan ja väkevään vääntöön: tässäkin tapauksessa trio riittää, eli Micke Björklöf & Bluestrip -rytmi- ja blueskomppanian ydinduo Micke Björklöf (laulu, perkussiot, kitara, huuliharppu) ja Lefty Leppänen (laulu, slide- ja akustinen kitara, huuliharppu) vahvistettuna Chef Kivimäellä (basso, laulu). Ja löytyyhän kunkin musikantin arsenaalista soittimia enemmänkin, kazoota sun muuta tilpehööriä – muutakin siis poljetaan kuin akustista kitaraa ja lautalattiaa.

Eihän siitä ole kauaakaan – no, yli vuosi kuitenkin, kun Micke ja Blue Strip eli koko komppania julkaisi komean paketin ”Twentyfive Live at Blues Baltica” – vahvaa sähköistä ja sähköistävää rhythm & bluesia. Se iski vanhempaankin kuuntelijaan yhtä lujaa kuin mitä Korkeajännitys-lehti lupasi tehdä aikanaan.

Ja nyt äijät ovat sitten virittäneet pienemmän, pääasiassa akustisen settinsä. Tunnelma tihkuu kiihkeänä Willie Dixonin ”Tell That Woman” -shufflesta alkaen, Ville Leppäsen rennommin jutteleva ”Always Something Good” tuo mieleen Dave Lindholmin akustiset bluesit.

Dixon-, Big Bill Broonzy- ja Robert Johnson-versiointien vastapainona ovat Leppäsen perinteitä kunnioittavat, bluesia eri kanteilta tunnustelevat originaalit. Hyvin pysyy miehellä sekä sanoitus- että sävellyskynä kädessä – kaunis käsiala! Puhumattakaan tietty kitaroista ja muista kielisoittimista. Micken miehekkään karhean laulun ohella kuullaan myös Chefin levollisempaa vokalisointia. Eero Raittinen puristaa Robert Johnsonin ”I’m A Steady Rolling Maniin” sellaista katu-uskottavuutta kuin vain hän pystyy.

Albumin lopetusbiisi ”I Got to Tell You” on Miikka Kivimäen käsialaa – lienee tuo mystinen Chef? Vaikka siinä herätään aamulla rakkauden kuumeeseen kuten tuhansissa blueseissa sitä ennen ja senkin jälkeen, sävellyksenä se on jotain ihan muuta: kaunis barokkimainen balladi sympaattisine huuliharppu- ja mandoliinikoristeineen. Loistelias lopetus, joka jättää odottamaan Kivimäen seuraavia biisejä!

Micke & Lefty featuring Chef: Let the Fire Lead (Hokahey HHR2001, 2020)

PS. Entäs levy, jonka esittäjänä onkin Chef featuring Micke & Lefty?

Advertisement

Sami Joensuu ”Tides”, 2019

Joensuu Riihimäki -kokoonpanon kolme albumia rullasivat maanläheisesti ja tasapainoisesti rhythm&bluesin, rockin ja vähän countrynkin muodostamassa kolmiossa. Oman yleisönsä taisivat löytää, sekä yhtye että levyt. Sittemmin Kari Riihimäki ja Sami Joensuu päättivät jatkaa omillaan, tämä Joensuun ”Tides” ilmestyi viime syksynä.

Levy on soinut ahkerasti sekä autossa että kotisoittimessa, niinpä uskallan tarjota kritiikin poikasta – ei parane kuitenkaan pahastua, sillä hyvällähän minä. Jaan kiekon yksitoista kappaletta kahteen laariin: osan edellisen kokoonpanon jatkeeksi, muutaman osoittamaan uutta suuntaa. Joensuu Riihimäki -laarissa mennään tutulla kähisevällä ja tärisevällä shufflella, usein viiltävän sähköisesti, joskus akustisemmin. Vaaran merkkejä ja ilkeyden tuntua ilmeisimmin tavoitellaan.

Niistä muutamasta muusta pyydänkin saada nöyrimmin onnitella herra Joensuuta: vallan komeita vetoja!

Ilmapiiri on rennompi, kukaan ei hengitä niskaan. Askelletaan rauhallisesti, ei hosuta eikä hössötetä. Eikä kähistä, vaan Joensuu laulaa luonnollisella äänellään. Pehmeä ja melodinen lauluääni, mitä sitä peittelemään! Maisemaa täyttää ja värittää soulahtavalla laulullaan kanadalainen Carolyn Fe. Esimerkiksi ”Holding Water” -biisistä tulee mieleen suuren suuri suosikkini Boz Scaggs, harkittuja kitarasooloja ja tunnelmallista slidea myöten. Tyylillisesti samassa kastissa on myös Eric Clapton.

Hienoja tunnelmia luodaan toisaalla akustisemmin, haitarilla ja akustisella slidella (”The North Country Fair”). Päätösbiisi, rummuton ”Blackbird” esittelee korkealla liitelevän sähkiksen, muuten pysytään pölyisellä maantiellä. Oma suosikkini on avara ”The Librarian”, jossa pieni kaunis pianokuvio nostaa biisin uuteen ulottuvuuteen, unohtamatta Carolyn Fen sydämellistä enkelikuoroa. Biisi olisi voinut jatkua ja muuntua vieläkin pidemmälle. Albumin keskipiste ja ydin. ”You Name It” on puolestaan Fen soolonumero, hieman käheä, kokenut ääni, rauhallinen bluespoljento, tyylikäs sähkissoolo – mikäs sen maittavampaa.

Kirjoitin alussa, että muutama biisi ”osoittaa uutta suuntaa”. Mistäs minä tiedän, osoittavatko ne uutta suuntaa, mutta omaan makuuni ne kuitenkin maistuvat makealta. Niiden ansiosta ”Tidesin” sietäisi saada isompaakin julkisuutta. Minun mielestäni siis.

Sami Joensuu: Tides (Puuma Records, PUUCD 072, 2019)

PS. Koskapa Spotify tarjoaa Joensuulta muutaman muunkin soolobiisin, kuunnellaan myös ne – ovatkin suomenkielisiä. ”Kalteva maa” ja ”Kourallinen multaa” viime vuodelta ja tämän kevään ”Pohjanmaa”, ”Kabaree” sekä ”Sä olit nainen ja minä mies” ovat päteviä, mitat ja muodot täyttäviä, hieman kaihoisia ja sanoituksellisesti nostalgisia Suomi-poppeja. ”Kalteva maa” näistä itseäni puhuttelevin ja ehkä tarttuvinkin.

Tässäpä se Spotifyn inha ihanuus julkaisijan kannalta: tavaraa mahtuu mahottomasti, raha ei ole kiinni fyysisissä kopioissa, julkaisu on helppoa – ollaan heti siellä maailmantähtien kyljessä. Mutta: sinnehän ne biisit uppoavat ja unohtuvat, jos niistä ei aktiivisesti rummuteta tai joku niitä himoiten osaa etsiä. Aika toivoton yhtälö kyllä ja ikävä kyllä.

Rich Robinson ”Through A Crooked Sun”, 2016

Kun joku artisti iskee syystä tai toisesta kipinää, tulee joskus tilattua katalogistaan isompi pläjäys. Jotkut osoittautuvat suutareiksi, toiset ihan riittävän mukaviksi, jotta paikka levyhyllyssä olisi oikeutettu, joku yksittäinen kiekko saattaa jäädä raskaaseen rotaatioon. Niin kävi Black Crowes -veljes Rich Robinsonin kanssa: vain ”Through A Crooked Sun” jämähti soittimeen, muut koristavat ”ehkä vielä palaan tähän” -pinoa.

Pitkä kuin mikä – 14 biisiä, joista pari bonusliveä. Monipuolinen – countrya, countryrockia, southern rockia, grunge-vääntöäkin, tägäsin myös psykedelian ja rhythm&bluesin. Kompakti, tiukasti rutistava kokoonpano – usein vain trio, joskus duo. Maanläheistä, jossain jamipohjaista, tuolla vaivoin koossapysyvää mutta juuri siksi niin hienoa. Sliipattu, kerroksellinen, olemattoman sävellyksen kuorruttama paatos ja kimallus eivät kuulu tämän levyn olemukseen.

Kaikki biisit ovat Robinsonin lukuun ottamassa Fleetwood Macin ”Station Man” -rynkytystä, tällä levyllä parhaalla Little Feat -perinteellä toteutettuna. Soiton riehakkuus, tyytyväinen virne, stipluja pelkäämätön asenne – tätä lienee ollut ilo soittaa. Kuuntelua ja aikaa kestävä, täysin epämuodikas kokonaisuus.

Rich Robinson: Through A Crooked Sun (Circle Sound Records / Eagle Records EAGCD646, 2016)

Sultans of Jungle “Punchlines”, 2018

Herkeämätöntä viidakkobiittiä, ronskilla kädellä annosteltua reverb-kitaraa, röyhkeästi keulivaa nokkapokkaa eli laulua, turpeentuoksuissa räimivää bassoa – Sultans of Jungle kurittaa kuulijaa ankarimman kautta: lyö, beibi, lyö! Samaa suota ovat peranneet esimerkiksi the Fuzztones, the Cramps, the Pirates ja aikaisemmin 60-luvulla sadat garagebändit.

Nyt asialla ovat jo 1990-luvulla aloittaneet, välillä turbaaninsa naftaliiniin säilöneet ja pari vuotta sitten päähineensä rehabilitoineet viidakkoveljet Jani J.J. Penttinen (laulu), Kola Pietiläinen (kitara), Rocking Ede Mikkola (basso, taustalaulu) ja Juha Litmanen (rummut).

Repertuaarinsa on naarattu pääosin genrensä tunnustetuilta nimiltä 60-, 70-, ja 80-luvuilta – tuttuja vähintään harrastajien nuotiopiireissä. Vanhin tosin juontaa juurensa aina vuoteen 1933, jolloin Bing Crosby esitti ”Temptation”-slovarin, toki myöhempiäkin versioita löytyy. Niin, kaikki ei siis ole pelkkää jumpsista jumpsista ja diddi-di-di, di-diddleytä, sillä Sultans of Jungle osaa myös fiilistellä omalla karulla tavallaan. Kuin käyttäisi viikatetta partahöylänä, sano.

Studioäänitetyt biisit täydentyvät kahdella rajulla livevedolla, Benny Joyn ”Button Nose” ja the Crampsien ”It Thing Hard On” tarjoavat samalla varoituksen keikkayleisöille: näillä lakeuksilla ei katsojille armoa anneta. Muutamat tuttujen tallentamat hikiset keikkakuvat ja -kokemukset todistavat samaa. Eikä tämän levynkään suhteen ole syytä volyymipotikkaa sääliä.

Pekka

Sultans of Jungle “Punchlines” (Jungle Records TCB-8484, 2018)

 

Retrokki kuuntelee: Sydänyön rytmi ”Rakkaus lyö maahan”, 2017

Keravalaista jyrää ja jyystöä, primitiivistä, sähköistä rhythm&bluesia: tältä voisi kuulostaa, kun Canned Heat saa geenimuuntelun tuloksena Captain Beefheartin kieroutuneen nerokasta perimää.

Pasi Puolakan huuliharppu komppaa ja sparraa Jari Tikan häpeilemättömän röyhkeää laulutulkintaa. Mikko Kettunen (kitara), Mikko Klemola (basso) ja Petri Toivanen (rummut) potkivat vauhtia vastustamattomaan rytmijyrään. ”Ennen kuin aurinko katoaa” jurnuttaa Free-hengessä, Kettusen kitaralla voisi olla enemmänkin soolotilaa.

Tässä genressä harvemmin kuultu huilu (Pasi Puolakka) kuulostaa alkuun asiaan kuulumattomalta. Rauhallinen ”Luoksein palaa” häröilee proge-maastossa. Sitten soitin löytää paikkansa: ”Miehen osa” on yhtä karkeakätisesti ja intohimoisesti veistetty kuin hengenheimolaisensa Jethro Tullin alkukauden karun jylhät heavybluesit. ”Upea nainen” on kuulas, hitaasti askeltava blueskaava johon Kettusen kitara lyö säröä. ”Elämä on miltä näyttää” leijuu vieläkin korkeammalla.

Vaikka musiikissa väännetään hyvinkin miehekkäästi ja yksiselitteisesti, seistään uhmakkaasti tuulta vasten etumus etukenossa, sanoituksissa sen sijaan mies on altavastaaja, jopa surkimus. ”Rakkaus lyö maahan” ja ”Miehen osa” kertovat jo titteleissään että alakynnessä ollaan, pahasti. Kuori on kova, sisus pehmeä: rakkaudesta puhutaan suureen ääneen, isoilla kirjaimilla, kiristettyjen leukapielten välistä.

Yhtyeenä Sydänyön rytmi (perustettu jo 2004) on tasavahva, ei kenenkään komppaaja tai soolotaituruuden työkalu. Kolme pointtia erästä tunnettua poliitikkoa mukaillen: Jari Tikan laulu, rytmiryhmän jyrä, Pasi Puolakan huilu. Kyllä niistä soppa syntyy, siitä todisteena pari vakuuttavaa youtube-klippiä. Ja iso plussa suomenkielestä!

Saatavana ainakin Keravan Ääni ja Levy -liikkeestä sekä Keltaisesta Jäänsärkijästä, sekä cd- että vinyyliformaateissa.

Sydänyön rytmi: Rakkaus lyö maahan (SYDÄRI004, 2017)

Pekka

Retrokki kuuntelee: Jartse Tuominen ”Untold Stories”, 2016

Jartse – tai hänen levy-yhtiönsä (voi tietysti olla yksi ja sama taho) – ei ole tainnut huomata, että kitaristin ”Untold Stories” -kiekko soi jo viime kesänä autossani, koskapa posti pisti laatikkoon albumin promoversion. Kiitos kuitenkin siitä, sillä kesällä soinut oli kirjaston omaisuutta.

Autossa soineesta instrumentaalikiekosta totesin silloin, että ”vaikka Tuomisen tausta lienee raskaassa rockissa, tällä levyllä kitaran kyytipojat ovat pääasiassa huippumelodista fuusiota joitain shuffleja lukuun ottamatta.” Eipä ole mieli tuosta muuttunut.

Levy on äänitetty kahden eri kokoonpanon kanssa ja useassa studiossa, kiekko lienee viides miehen omissa nimissä. Lisäksi Tuominen on antanut panoksensa nettisivujensa mukaan yli sadalle muulle kiekolle.

Kyllä mies saa Gibson Les Paulinsa komeasti laulamaan ja repeilemään.

Myös tätä mieltä olen edelleen: ”Taisi olla joku naapurimaan kukko, joka lausui, että ”enemmän on enemmän”. Ja enemmän makoisaa kitaraa tässä totta tosiaan on! Onneksi Tuominen on kuitenkin tyytynyt tilutteluissaan kohtuullisuuteen, ja malttaa laulattaa kitaraansa pitkissä kaarissa ja dramaattisissa melodioissa. Olen ymmärtävinäni, että taustat ja kitarat on äänitetty erikseen. Ja kun kitaroiden äänitys sekä kokonaisuuden miksaus ja masterointikin ovat Tuomisen omissa näpeissä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi kitara soi niin maan perusteellisen muhkeasti.”

Vaikka sorminäppäryyttä varmasti löytyy, löytyy myös tyylitajua ja itsehillintää. Siinä suhteessa Tuominen eroaa useista vähän samanlaisissa musiikkimaisemissa operoivista kitarakukoista: kun bändi esimerkiksi jyystää menemään höyryjunan teholla, mies malttaa olla täyttämättä jokaista asemanväliä lirutuksilla, vaan sen sijaan jyystää itse mukana. Pienet makeat, tiristetyt lirut siellä ja täällä tekevät matkasta nautittavan.

Kitarasankarit eivät ole kadonneet mihinkään. Onneksi.

Pekka

Jartse Tuominen: Untold Stories (Sledge 002, 2016)

www.jartse.com

Retrokki kuuntelee rockin räimettä: Underground Attack ja Jerry Kannu & Lentopetroolit

 

 

 

 

 

 

 

Rock on rajaton riemu. Näiden kahden yhtyeen kohdalla klisee kolisee kunnolla.

Underground Attackista en tiedä mitään, levyn piirretyssä kansikuvassa on neljä henkilöä – tiedä sitten onko se vain taiteilijan näkemys. Biisien tekijöiksi on merkitty Juha Petteri ja Juhis, keitä lienevätkään. Ja ”First of the Last Thirteen” on kiekkonsa nimi, kielensä englanti.

Jos nyt jonkun artistin nostaisin tähän referenssiksi, se olisi Joe Walsh. Hänenkin soololevynsä ovat seilanneet rockin aalloilla laidasta laitaan, Underground Attackin laulajan äänessä on persoonallisen kireä klangi aivan kuten Walshilla. Kummankaan artistin biisit eivät noudata konventioita: välillä sahataan jykevää ja laukkaavaa hard rockia, toisaalla rytmitellään tiiviisti sähköistä humppaa (!) itämaisin vivahtein, nyt juuri kiihkeä pianokuvio virittää tunnelmaa purkautuakseen melodiseksi powerballadiksi taivasta kohti kurkottavine kitarasooloineen. Bo Diddley -rytminen ”Bagfulla” kauhoo rock’n’rollmuhennosta luistavine kitarasooloineen ja pomppubassoineen.

Välillä kappaleet tuntuvat haarukoivan itse suuntansa.

Monipuolista, sitä Underground Attackin musiikki on. Mehukkaita yksityiskohtia tulvii – funkyssa ”Busted”-biisissä puhaltimiakin – sen verran paljon, että levy vaatii ja toki ansaitseekin herpaantumatonta kuuntelua.

Jerry Kannu & Lentopetroolit on tuttu jo kahden aikaisemman levynsä tiimoilta. Hyvin hallittua, nasevaa boogierockia, suomenkieliset sanoitukset, huumoria unohtamatta tällä ”Kehä III” -nimisellä albumilla. Kokoonpanon ote on sen verran kiinteä ja pureva, että leikittelyynkin on varaa. Vai mitä kertovat kappaleiden nimet ”Ne abduktoi sun dosetin”, ”Liidän kuin el condor pasa” ja ”Tortillat portilla”? Huumorirockia tämä ei kuitenkaan ole, vaan musiikillisesti hyvinkin täysipainoista, välillä peräti raskasta. Niskathan tässä nyrjähtää.

Kehä kolmosen liepeillä viihtyvänä sisäistän musiikin ytimen: ei kainoa ja hienostelevaa, vaan hieman rasvaista mutta rehellistä. Esimerkiksi ”Jerrykannut” on vastustamattoman jyräävä. ”Miss Vantaa” on kaikuvaa ja kaihoisaakin Suomi-rockia, uusi rumpali Teemu Laitinen tikkaa menemään ilmavasti. Rautalankasoolo on piste iin päälle – tyyli hallussa! Kielisoitintrio Matti Rautala, Pekka Muurinen ja Juha Vilhunen rappaavat sähköisen, sykkivän vallin, jonka päällä ja ympärillä laulava Joni Nuutinen ei todellakaan arkaile. Hienovaraisia viittauksia arvatenkin soittajien suosikkiartisteihin löytyy, mutta ne ovat niin vaivihkaisia ja tyylipuhtaita, että lähinnä hymyilyttävät. Näin se käy, kun sen osaa.

Fandango! sanon minä.

Pekka

Underground Attack: First of the Last Thirteen (UGA-003, PUUCD 047, 2016)

Jerry Kannu & Lentopetroolit: Kehä III (Vandango Levyt VANDANGOCD-003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Where’s the Fire, John?”

Maanläheisten puurtajien toinen rhythm&blues-kiekko, jatkaa siitä mihin debyytti kuuntelijan jätti.

Myönnän auliisti, että tämän arvion laatiminen on ollut työn takana. En oikein itsekään ymmärrä syytä, sillä kyllähän Sami Joensuun ja Kari Riihimäen toinenkin yhteinen kiekko on tasalaatuista ja määrämittaista. Sujuvaa ja sointuvaa, tutun kuuloista. Laulaja-kitaristi Joensuun ja kitaristi Riihimäen lisäksi jämäkkää biittiä ja välillä hiipivää shufflea takovat rumpali Moilu Moilanen ja basisti Jakke Aho.

Myönnän, osa kaksi: olen nirso, odotan paljon ja vielä enemmän. Olen ottanut sen kannan, että jos musiikki ei iske, siitä on turha kirjoittaa puolivillaista, myötäsukaista arviota. Mieluummin sitten ei mitään. Ja sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan, että tämä yksi onneton ihminen ei ymmärrä artistin tarkoitusperiä. Ei sitä, että musiikissa olisi jotain vikaa. Tuoteselosteet, jotka vain työstävät levyn julkisuutta eivät jätä lukijalle käteen edes luuta, lihasta puhumattakaan. Artisti on mielestäni ansainnut enemmän.

Entäs sitten ”Where’s the Fire, John?”?

Kuten totesin, tasalaatuista ja viihdyttävää rhythm&bluesia, jykevää komppia, iskeviä kertosäkeitä, viiltäviä kitaravälähdyksiä, hiipivää rytmiä, mukavia instrumentaalisia yllätyksiä kuten banjo. Sanoisin, että kokonaisuutena ihan ok.

Muutamat levyn helmet antavat kuitenkin välähdyksen yhtyeen ja lauluntekijöiden todellisesta potentiaalista – ja ne ovat huomattavasti enemmän kuin ok!

Esimerkiksi rauhallisesti askeltava, harkitusti näppäiltyjen akustisten kitaroitten ja raukean kompin tahdittama ”Whom the Gods Would Save”: ylväs, inhimillinen, Anna Kivisen herkällä taustalaululla henkistetty. Lähestytään Mark Knopfler-territoriota, ja sehän ei ole ollenkaan huono asia! ”The Great Divide” tarjoaa samaa herkkua, nyt Kari Riihimäen sähköisten kitarariffien ja -ulvaisujen vauhdittamana. Aapo Romun sello taustoittaa ”Highway (Which No One Gets Done)” -biisin aavikkomaisemaa. Tässä on samaa kohtalokkuutta kuin Neil Youngin ”Sleeps with Angels” -albumin unenomaisissa ja lohduttomissa tunnelmissa. Sami Joensuun sisäinen Bono pääsee ääneen.

Toisessa ääripäässä ovat vaikkapa sähköisesti rullaava ”Highland Queen” ja ränttätänttää runttaava ”Smokey Lady”. Täydellisessä maailmassa kuuntelija olisi seissyt silmät ummessa vaikut korvista karisten Kari Riihimäen kitaramyrskyssä. Enemmän on enemmän, kuten joku kitarasankari on aikoinaan lohkaissut. Jälkimmäisessä biisissä Joensuun laulu tarjoaa tulta ja tappuraa. Viestini taitaa olla, että ääripäät kunniaan: antaa mennä jos siltä tuntuu, silloin se tuntuu kuulijassakin. Potentiaalia kyllä riittää, sitä ei kannata piilotella.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Where’s the Fire, John? (Puuma PUUCD 044, 2016)

http://www.jrofficial.fi/

http://www.facebook.com/joensuuriihimaki

http://www.runningmoose.fi/

 

Retrokki kuuntelee: Elonkorjuu ”Footprints” (2015)

”Footprints” (2015), Jukka Syreniuksen ja kumppaneiden syksyllä ilmestynyt jazzbluesproge-kiekko on toteutustavastaan huolimatta tasalaatuinen kokonaisuus. Levyn yhdeksästä kappaleesta osa on studioäänityksiä, osa konsertista Porin Teatterissa – muutamaa muistan itsekin kuulleeni keikalla, en tosin Porisa. Keikkabiiseillä mukana ovat kosketinsoittaja Jussi Reunamäki sekä rummuissa Zoltan Karpati. Studiossa kannuja paukuttaa Pakeri Hannus ja koskettimissa on Pekka Tyni, foneissa sekä että on Jari Perkiömäki, bassossa Veli-Pekka Pessi.

Kuskin paikalla on kuitenkin vakuuttavasti Syrenius: biisit, laulu ja tietysti kitara. Ei väliä ollaanko studiossa vai lavalla, miehen sormet ovat otelaudalla kuin elohopeaa, esimerkkeinä varsinkin ”Moving On” sekä ”Life Is a Bitch”. Monesti kitaristin johtama yhtye sortuu käyttämään sävellyksiä vain soolojen lähtöalustana – parin säkeistön jälkeen seuraa loputtomalta tuntuvaa kitara-akrobatiaa. Vaikka Syrenius kieltämättä kuuluu tämän maan kitaristien parhaimmistoon, Elonkorjuu on kuitenkin vahva yhtye: kuusikielisen taitaja malttaa annostella soittoaan, sekä antaa soolotilaa varsinkin Perkiömäelle.

Silti: jos taidokas kitarismi kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa instrumentaalinen nimikappale ”Footprints”, jossa kaunis ja hallittu kitaramelodia sekä armottoman tyylitajuiset soolot ja yhtyesoitto solmivat kauniin liiton.

Yhtyeenä Elokorjuu on parhaimmillaan myös lattarihenkisessä ”Wish You Could Stay” -menobiisissä, jota Reunamäen sähköpiano ja Perkiömäen foni värittävät. Hannus ja Pessi puskevat elastista komppia. Sykkivän ja sätkivän ”Pretorian Discothequen” muistan ihastuttaneen jo keikalla – jazzrockia sieltä menevämmästä päästä nykivine ja elämäniloisine afrorytmeineen. Kokonaisuutena ”Footprints” on todiste Jukka Syreniuksen edelleen jatkuvasta luomisvoimasta ja soittimen suvereenista hallinnasta. Tiiviiksi hitsautuneen yhtyeen soitosta paistaa myös soittamisen riemu: vielä tässä potkitaan!

Pekka

Elonkorjuu: Footprints (Touch Records TCHCD-8, 2015)

www.elonkorjuu.fi

Retrokki kuuntelee: Micke Bjorklof & Blue Strip “Ain’t Bad Yet”, 2015

Kansainvälistyneen, öönsä oohon vaihtaneen rhythm&blues-kokoonpanon uusin albumi, äänitetty tällä kerralla Walesin maineikkaalla Rockfield-studiolla.

Ilmeisestikin rohkaistuneena äänityskaupunki New Orleansin edelliselle “After the Flood” -albumilleen tarjoamasta inspiraatioboostista Micke Björklöf kumppaneineen matkusti tällä kerralla Walesiin, Rockfield-studiolle. Tuottajaksi valikoitui maineikas, satoja kiekkoja kätilöinyt ja alkuaikojen Roxy Musicissa soittanut John Porter – tässäkin suhteessa rimaa on vielä entisestäkin korotettu.

Niinpä levystä huokuu viimeistely. Erityisesti arvostan kokoelman ytimekkyyttä: vaikka rhythm&bluesin jammailua ja sooloilua suosivassa hetteikössä liikutaankin, ”Ain’t Bad Yet” ei uppoa tyhjäkäyntiin. Biiseillä on omat vaihtelevat luonteensa, ne kulkevat sopivan pituisen matkan, kokonaisuus on kompakti. Viimeistelyssä on toki toinenkin puolensa: formulan tarkka rajaus karsii persoonalliset poikkeamat ja kiinnostavat kiertotiet – vaarana on tasapaksuus. Onneksi Lefty, Micke ja kumppanit tarjoavat sen verran särmää, että kansainvälisetkin lehdet ovat nostaneet suomalaiset osaajat framille.

Ville ”Lefty” Leppänen on melkoinen slide-velho, joka annostelee olennaisen ärhäkästi tiivistäviä sooloja hyvällä maulla ja älykkäällä tilannetajulla. Se on kerrasta poikki ja pinoon! Solisti ja huuliharpisti Björklöf esittää asiansa itsevarmasti, turhia hienostelematta. Teemu Vuorelan rummut ja Seppo Nuolikosken basso antavat yhtyeelle ilmavaa ja maukasta kyytiä. Yhtyeen erikoisuutena on – verrattuna perusbändien miehitykseen – Timo Roiko-Jokelan perkussiot ja mm. vibrafonia jäljittelevä MalletKAT. Ehkä hänen osuutensa on lavalla kuuluvampi ja värikkäämpi kuin levyllä.

Balanssi on aika lähellä täydellistä: silloin, kun tarvitaan mekkalaa, sitä myös saadaan, esimerkkinä ”Troublemaker” gospelkuoroineen ja Leppäsen uljaine sooloine. Tai ”Rain in Jerusalem” -biisissä, jossa Leppänen ensin runttaa ja murjoo raskasta taustaa kunnes päätyy lopulta kiihkeään ulvontaan. Ja kun halutaan höllätä ja fiilistellä, se hallitaan myös. Mallina vaikkapa rauhallinen ”Sweet Dream’s a Sweet Dream”, jossa Leppänen ujuttaa kitaroineen väliin puhtaasti soljuvia, väliin sielua vääntäviä kuvioita.

”Today” ja ”In Chase” seikkailevat akustisemmassa countrybluesissa. Vuorelan rummut tikuttavat kevyttä rytmiä, Leppäsen sähköiset soolot ovat ytimekkäitä. Ja kun kappale on kulkunsa kulkenut, sitä ei väkisin venytetä. Täysipainoinen paketti kaiken kaikkiaan.

Pekka

Micke Björklöf & Blue Strip: Ain’t Bad Yet (Hokahey! Records HHR 1501, 2015)

http://www.mickebjorklof.com

www.facebook.com/bluestrip