Rikk Eccent ”Black Halo”, 2020

Taito rakentaa monikerroksinen, tiukasti soiva ja kiinnostavuutensa säilyttävä kokonaisuus – siinä Rikk Eccent on taitava ja näkemyksellinen. ”Black Halo” on soinut niin autossa kuin kotona varmaankin toistakymmentä kertaa, ja jokainen kuuntelukerta on kasvattanut kuuntelunautintoa: syvyyttä löytyy. Olisiko tämä kolmas Eccentin levy triosta se kestävin?

Jos kategorisointia halutaan, ehkä spacerock olisi se luontevin lokero, siellä progressiivisessa kulmauksessa. Tunnelma on hyvin tiivis ja tummanpuhuvakin, biiseissä on jykevät pohjat, syntikat kohisevat, kitarasooloissa on jujua. Biiseissä on samantyyppistä näkemyksellisyyttä kuin – gulp – David Bowiella ja Peter Gabrielilla. Jälkimmäinen tulee mieleen myös herra Eccentin laulutulkinnasta. Äänessään on lohdullista melankoliaa, uhkaa silloin, kun on sen paikka.

Yksittäisiä biisejä en lähde levyltä erottelemaan, sillä ”Black Halo” soi yhtenä ja yhtenäisenä, jopa majesteetillisena – valoa ja varjoa, jännitystä ja laukeamista. Aikamoinen suoritus ottaen huomioon kannen krediitit: ”All songs written, arranged, engineered, performed ja produced by Rikk Eccent”.

Suosittelen keskittynyttä kuuntelua.

Rikk Eccent: Black Halo (Eccentrikk Media RECD 0003, 2020)

Bernard And Pörsti ”Gulliver”, 2020

Eräänä kesänä eräässä levykaupassa Italiassa: huomaan, että putiikin valikoimassa on hyvinkin runsaasti tuon maan nimekkäiden, usein jo 70-luvulla aloittaneiden artistien levyjä, vanhoja, uusia ja uudelleenjulkaisuja. Osa niminä tuttuja, mutta musiikillisesti vieraita. Näytän myyjälle muutaman tutun kiekon, ja kyselen vastaavan tyylisiä vilautellen samalla kysyvästi tuntemattomien artistien levyjä. Ystävällinen myyjä etsii musiikkinäytteitä juutuubista, osaan esittelemistäni levyistä hän nyrpistää nenäänsä: et kyllä siitä tulisi pitämään, jos kerran makusi on tuo.

Ostettavien pino tiskillä kasvaa. Maksun koittaessa kaveri kysyy, miksi ihmeessä musiikinkuuntelija Suomesta pitää italialaisista artisteista – tai yleensäkin italialaisesta progesta, kun kaupan hyllyt pullistelevat sitä alkuperäistäkin, eli genesistä, pinkfloydia, jethrotullia ja jeessiä, muun muassa.

Vastaus on sama, kuin ”Gulliverin” kohdalla.

Se yhdistää vaikutteita monista klassisista, melodista progea mestarillisesti työstäneistä yhtyeistä ja lisää siihen italialaisen musiikkikulttuurin ominaispiirteitä. Se on lohduttavan tuttua, kuitenkin riittävän omaperäistä. Ja luonnollisesti pieteetillä – sekä mahtavalla rohkeudella – toteutettua: miksi ihmeessä käyttää sordiinoa?! Paljon, enemmän, eniten.

Vaikka ”Gulliver” on merkitty basisti Marco Bernardin ja rumpali Kimmo Pörstin nimiin, mukana on koko Samurai of Prog -poppoo, mm. Steve Unruh, Carmine Capasso, Luca Scherani, Stefano Galifi…. vahva saapasmaan edustus myös sävellyspuolella varmistaa, että musiikillisen virran annetaan soljua väkevänä ja patoamatta. Täysin ajatonta, taidokkaasti toteutettua, kansia ja muita tilpehöörejä myöten. Gulliverin matkoja on nautinnollista seurata.

Palaan italialaiseen levykauppaan.

Kauppias nostaa esille levyjä artisteilta, jotka nimensä perusteella niputan iskelmäksi. ”No myöhemmin kyllä”, toteaa kauppias. ”Mutta kaksi-kolme ensimmäistä albumia olivat hyvinkin kokeellisia”. Kansia myöten, huomaan. Pinoon vaan, luottokortti esiin. Hieno musiikkimaa!

Bernard And Pörsti: Gulliver (Seacrest SCR-1023, 2020)

Kimmo Pörsti ”Wayfarer”, 2020

Maestro Pörstin musiikkiin olen törmännyt muutamaankin otteeseen sekä eri kokoonpanojen levyillä että myös konsertissa. Enemmän on enemmän, missään ei himmailla, vaivoja ei säästellä, rajat on tehty ylitettäviksi – isoa, värikästä ja hiottua musiikkia suurella vaivalla ja periksiantamattomalla pieteetillä toteutettuna.

Sinfoniseksi progeksi tätä kai voisi kutsua – paitsi silloin, kun nostetaan kierroksia jazzrockin hengessä.

Rumpaloimisen lisäksi Kimmo Pörsti on myös säveltänyt osan kappaleista sekä soittaa joissain biiseissä mm. koskettimia, bassoa, kitaroita… monitaituri siis. Aikamoinen urakka, johon on tietty lisättävä kokonaisuuden hallinta: ”Wayfarer” on osallistuvien muusikoiden osalta värikäs tilkkutäkki. En aio luetella lähes pariakymmentä eri asteisesti osallistunutta muusikkoa, he ovat progea seuranneille tuttua porukkaa Espanjasta, Italiasta, Chilestä, Japanista, Britanniasta, Saksasta, USAsta ja Suomesta.

Teknologia olisi tarjonnut tilaisuuden myös hyvinkin koneellisiin ratkaisuihin ja samalla soittajakaartin supistamiseen, kuten Pörsti kansiteksteissä toteaa. Periaatteena on kuitenkin ollut oikeiden muusikoiden ja soittimien käyttö – sekin toki tekniikan mahdollistamana: tiedostot ovat tehneet musikaalista siksakkia.

Oikeat soittajat – ja varsinkin persoonalliset laulajat – nostavat ”Wayfarerin” omiin sfääreihinsä. Eniten ihailen chileläisen Rodrigo Godoyn mahtavaa ja mahtipontista tulkintaa. Hänen äänessään on italialaista melodramaattisuutta ja falsettiakin pateettisuuteen sortumatta. Godoyn ääni tulkitsee maanmiehensä, kosketinsoittaja Jaime Rosasin kohtalokkaat biisit juuri oikealla intensiteetillä. Pitänee perehtyä tarkemmin heidän omiin tuotoksiinsa. Monien vuosikymmenten liemissä keitetty ja Suomessakin esiintynyt Jenny Darren kantaa kunnialla brittiläisten naislaulajien tarinankerronnallista lippua.

Instrumentalisteista ja säveltäjistä nostan esiin Jari Riitalan. Hänen käsialaansa ovat levyn kaksi selkeimmin jazzrockiin kallistuvaa biisiä ”Thunkit” ja ”Witch Watch”. Ensimmäisessä, huimasti kiitävässä melodisessa instrussa Riitala ja Dave Bainbridge nostavat kitaroillaan ja koskettimillaan vuoronperään kierroksia – soundimaailmaan haetaan innoitusta ihanalta 70-luvulta. Mainio veto, jonka kuvittelisi livenä toteutetuksi, jos ei muusta olisi tietoa. Jälkimmäisen biisin rennossa, Marek Arnoldin sopraanon vetämässä groovessa viihtyy siinäkin.

”Wayfarer” on ollut Pörstiltä melkoinen puristus. Paketti on laadukkaasti viimeistelty kansia ja vihkosta myöten. Erityisesti kunnioitan sitä, että alussa mainitsemani ”enemmän on enemmän” -ajatus ei tarkoita tukkoon soitettua musiikkia, revitteleviä yliannostuksia, satoja sähkökitaroita tai loputtomia venytyksiä. Jokaisessa biisissä on ajatus, jonka harkittu ja hallittu esillepano kertoo tyylitajusta. Instrumentaaliset ja lauletut kappaleet täydentävät toisiaan. Ilmaa riittää hengittämiseen.

Loistelias kokonaisuus.

Kimmo Pörsti: Wayfarer (Seacrest SCR-1025, 2020)

Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)

Esa Kotilainen ”Tellus”, 2019

En lainkaan ihmettele, että Esa Kotilaisen uusimman teoksen julkaisukonsertti järjestettiin Temppeliaukion kirkossa: jo nimibiisi ”Tellus” nousee taivaan ääriin porisevien syntikoitten ja Anssi Nykäsen perkussioiden rytmittämän alun jälkeen. Kohtalokas, hitaasti kierroksia keräävä, kuulaiden koskettimien kartoittama melodia. Taustalla kohisee avaruus. Mahtava ja mahtipontinenkin aloitus Kotilaisen hienolle uutuudelle. Kuulenko jylhässä biisissä maapallon tuskankouristuksia, tai ainakin alistunutta melankoliaa?

Tuotteliaan ja musiikillisesti monipuolisen Kotilaisen uraan on mahtunut niin haitarimusiikkia, soivia koneita, muokattuja luonnon ääniä kuin Wigwamin progepoppiakin. Henkilökohtaisesti miellän hänet kuitenkin ennen kaikkea syntikkavelhoksi – tälläkin levyllä kosketinarsenaalia on pitkä lista. Varmemmaksi vakuudeksi kansien kaneetti lupaa, että ”No computers were used in this production”.

”Tellus” ja sen viisi kappaletta edustavat tutumpaa ja turvallisempaa Kotilaista. Nykäsen rummut pitävät musiikin liikkeessä, melodiakoukkujen ympärillä kuohuu, pulputtaa, jyrisee. On ”Tellus”, ”Musta kuu”, ”Punainen kuu”, ”Seulaset” ja ”Avaruusromua”, vilkkuvia tähtiä ja mustaakin mustempaa avaruutta, myöhäisillan ja yön musiikkia. ”Punaisen kuun” itämaisia kiemuroita maustaa Nykäsen rumpujen lisäksi Lauri Porran basso. Kun hymnimäinen ”Seulaset” kiertyy loppuliukuunsa, huomaa tehneensä Kotilaisen johdattamana melkoisen matkan sisäavaruuteen.

”Tellus” soi samoilla taajuuksilla, joilla jo Kotilaisen ”Turquoise Planet” kiehtoi. Sävy on nyt ehkä tummempi, varjot pidempiä. Samalla ”Tellus” on loistava osoitus pitkän linjan muusikon horjumattomasta näkemyksestä ja tyylitajusta.

Pekka

Esa Kotilainen: Tellus (Presence PRECD 073, 2019)

Maximilian Latva ”Nekyia”, 2019

Täydellinen riittämättömyyden tunne! Musiikkia niiiiin kaukaa päivittäisen soittodieetin ulkopuolelta, että aivopoimut eivät millään pysty kuulemaansa omaksumaan, vielä vähemmän ymmärtämään. Niinpä arviointikin typistyy esittelyksi ilman sen kummempaa mielipidettä suuntaan tai toiseen – vaikka taiteilija itse eli Maximilian Latva lähestyykin allekirjoittanutta arvion toivossa.

Tyylikseen helsinkiläinen säveltäjä ja performanssitaiteilija Latva mainitsee dark ambientin – ja juu, tummalta kuulostaa, äärimmäisen tummalta. Kirskuvalta, vinkuvalta, ulisevalta, jyrisevältä. Analogisten ja digitaalisten syntetisaattoreiden lisäksi hän käyttää sähkö- ja akustisia kitaroita, polkuharmonia sekä satunnaisia esineitä ja tiloja (?). Näin saatteessa luetellaan, ja siihen minun pitää luottaa. Jos soittimia pitäisi nimittäin nimetä kuulokuvien perusteella, en taatusti siihen kykenisi, niin syntetisoitua ja muunneltua äänimaailma on.

Latva selittää, että ”kappaleiden rakenteet ovat enemmän jälkiklassisen ja ns. vakavan nykymusiikin läpisävellettyä muotoa”. ”Luuppeja, toistoja ja dronea en tapaa käyttää”, hän toteaa. Näin on: toistuvia sävel- tai äänikuvioita saati rytmejä en löydä, levy on – vaikka viiteen biisiin onkin jaettu – kokonaisteos, jonka musiikki vaeltaa autioissa taloissa huoneesta toiseen, luovii myrskyävällä merellä, seikkailee kumahtelevissa kanjoneissa ja tummanpuhuvissa viidakoissa. Kokeellisen elokuvan soundtrack, hyönteisten keskinäistä kommunikaatiota – sellaisenakin tämä toimii, siitä esimerkkinä YouTubessa visuaaliseen muotoon hyönteisten avulla puettu ”Nekyia”. Kuva syventää musiikkia, tai musiikki syventää kuvaa, kummin päin vain. Ei ehkä kaikkein herkkähermoisimmille.

Tunnen muutamia mieleltään huomattavasti itseäni laaja-alaisempia ystäviä, joita tämän tyyppinen äärimmäinen musiikki kiehtoo. Heille poppi on liian toisteista ja yksinkertaista. He kaipaavat haasteita, heille esimerkiksi Maximilian Latvan musiikki voi hyvinkin esittäytyä korvakarkkina.

Pekka

Maximilian Latva: Nekyia (Art First Records ATF072, 2019)

Jere Haakana ”Varjosto”, 2019

Tällaisten yllätysten vuoksi jaksan kahlata kirjaston uutuushyllyistä itselleni tyystin vieraita levyjä. Joskus jo pari ensimmäistä biisiä saavat toteamaan että en kuulu kulloisenkin musiikin kohderyhmään – tai sitten vaan mielikuvitukseni ja vastaanottoni on rajallinen. Sitten taas joskus käy kuten kitaristi Jere Haakanan ja yhtyeensä (Artturi Rönkä, koskettimet, Ville Pynssi, rummut ja Juho Kivivuori, basso) ensimmäisellä ”Varjosto”-albumilla: ensivaikutelmana miellyttävä, muutaman toistokerran jälkeen hyvä, nyt aktiivisesti kuunneltuna aivan loistava!

Instrumentaalista jazzrockia, ei mitään nippelitilutusta tai kainoa hienostelua, vaan jäntevää, taidokasta, välillä hyvinkin jytisevää ja vauhdikkaasti polkevaa groovea. Biiseissä on progressiivisia polveiluja sekä pianon ja varsinkin kitaran sooloja vaikkapa Jukka Tolosen jalanjäljissä. Haakana osoittautuu taitavaksi ja näkemykselliseksi kitaristiksi, joka ei turhia himmaile, mutta ei myöskään poseeraa tyhjän panttina: kun sanottava on sanottu, siirrytään eteenpäin.

Seitsemässä pitkähkössä biisissä on kussakin omat luonteenpiirteensä. Nyt soiva ”Ritual” on elokuvamainen, tunnelmaltaan tunnusteleva, saa kuuntelijansa odottamaan vahvaa äksöniä. Haakanan kitara artikuloi itämaisesti, Röngän sähköpiano helmeilee Pynssin ja Kivivuoren kevyesti, mutta jännitteisesti sykkivän kompin päällä. Sankarimme istuu hiekka-aavikon halki jyskyttävässä junassa, aurinko hohkaa paahteisena.

”I’ll Walk You Home” taas on hyvin tunteikas ja melodinen. Kivivuori saa tilaa bassosoololle, Haakanan näppärissä kitarakuvioissa on paatosta niissäkin. ”Sermon”-biisistä Haakana kirjoittaa, että sen inspiraationa on ollut John Coltrane – kitara julistaa sanaa, olkoon bändi seurakunta, joka vastaa. Lyhyin biisi, joka omasta puolestani olisi saanut kasvaa vieläkin raisummiksi vuorovedoiksi.

”Varjosto” on osoittautunut toistuvaa kuuntelua hyvin kestäväksi, tarpeeksi erilaisia koukkuja tarjoavaksi pyydykseksi. Nappasi kuulailla tunnelmillaan tämän kuuntelijan.

Pekka

Jere Haakana: Varjosto (Eclipse Music ECD-201983, 2019)

Jarmo Nikku ”Line by Line”, 2019

Superkitaristin ensimmäinen sooloalbumi, omaa sävellystuotantoa kahta Jari “Heinä” Niemisen biisiä lukuun ottamatta. Lohdullisen melodista jazzrockia tai fuusiota, kuuntelijaa hellitään sujuvilla kitarakuvioilla ja sulavilla sooloilla. Ei riitasointuja, ei itsetarkoituksellista vääntöä eikä oman erinomaisuuden alleviivaamista. Jarmo Nikku on nöyrästi musiikin – ja kitaran – asialla. Tarkoittaen myös, että silloin, kun on suvannon paikka, se maltetaan jättää väreilemään.

Ettäkö pelkää vingutusta? No ei todellakaan, sillä kitaristeja Nikkua ja Niemistä vauhdittavat rumpali Topi Kurki ja basisti Jari Heino. Svengaa niin maan perinpohjaisesti, silloin kun tarvitsee! Peruskvartettia täydentävät koskettimissa Tuomas Kesälä ja Timo Pratskin, puhaltimissa Panu Syrjänen ja Jukka Tiirikainen sekä perkussioissa Leevi Leppänen, tekijämiehet asialla siis.

Lokeroituna ”Line by Line” osuu 70-luvun puolivälissä aloittaneiden melodisten kitaristien kuoroon, sinne Steve Khanin, Al Di Meolan, Georg Wadeniuksen ja Janne Schafferin teosten rinnalle. Ja kun nyt Khan mainittiin, niin korotan panoksia nimeämällä Steely Danin. Vaikka ”Line by Line” on puhtaasti instrumentaalikiekko, se tuo vahvoja muistumia Steely Danin parista viimeisestä klassikosta: ajattomat ”Aja” ja ”Gaucho” – jolla jälkimmäisellä valtaosan kitaroista soitti juurikin Steve Khan. Enkä pysty ohittamaan Nikun sävellysten tyylillistä samankaltaisuuttakaan Beckerin ja Fagenin vastaaviin. Laadussa siis löytyy. Esimerkiksi ”Blues Express” voisi olla ”Bodhisattvan” muinainen esi-isä, väkevämpi lihansyöjä tosin.

Pari biisien nimiin ulottuvaa kunnianosoitusta kertovat Nikun diggauksen kohteista, ”Hiram B” ja ”How’s Wlodek” – tietty Bullockia ja Gulgowskia tarkoittaen (”dedicated to Vesa Aaltonen”, lukee kannessa jälkimmäisen kohdalla – Made In Sweden mainittu!). ”Hiram B” on letkeä mutta ei laiska, ”How’s Wlodek” riffittelee sähköpianopatjalla funkysti, mainiot soolot molemmissa.

Nyt soi ”Hat Matter” -biisin soolo, välillä tuplattuna. Se saa irvistämään – mielihyvästä! Just noin minäkin soittaisin, jos siis osaisin ollenkaan soittaa! Järkyttävän sujuvaa ja melodista, aina tippuu jaloilleen. ”Bluesville Expressissä” kitaristit kirittävät ja kurittavat toinen toistaan, Nikku vääntää slidellä, Nieminen nokittaa. Ja sitten Niemisen akustinen ”Just a Little Bit” – herkkä kahden kitaran helisevä duetto. Periaatteessa yksi kitarakuvio ja sen muunnelmia. Mutta toimii, kuten koko albumi!

Pekka

Jarmo Nikku: Line by Line (Turenki Records TurenkiLP 14200-77, 2019)

Wolmari ”Wolmari”, 2019

Tässä levy, jonka teosta ja valmistumisesta olin kuullut mainintoja matkan varrelta. Soittajina ja laulajina hän, hän ja he – mielenkiintoista, mutta miltä se kuulostaa? Yhtye vai projekti? Jälkimmäiseen kysymykseen en tiedä vastausta vieläkään, sillä Wolmarin ydintriolla on verkot moninaisissa progressiivissa vesissä, syvissäkin: Petri ”Lemmy” Lemström (basso, koskettimet), Matti Kervinen (koskettimet, laulu, akustinen kitara) ja Pasi Koivu (koskettimet). Millainen keitos tuosta sitten syntyy, levyllä kun loistavat erilaisilla painotuksilla myös mm. Samu Wuori (kitara), Timo Rautiainen (laulu), Hannu Leidén (laulu) ja Anssi Nykänen (rummut)?

PROGEA isoilla kirjaimilla!

Sellaista, jota ymmärrän. Melodista, monipuolista, jossain haastavaakin. Kosketinvetoista mutta ei liian. Laulu- eli biisivetoista mutta ei sitäkään liian. Persoonallista, kaksijakoistakin: toisaalla syvältä koukkaavat syntikkamietiskelyt vaikkapa Vangeliksen hengessä, toisaalla Kervisen tarttuvammat, kertosäkeelliset laulukoukut. Yksi jälkimmäisistä jää korvamatona vainoamaan jokaisen kuuntelun jälkeen, eli Rautiaisen laulama ”Jos annat aamun tulla”. Tuo nimenomainen biisi vaikutti ensikuuntelun jälkeen turhankin iskelmälliseltä ja äkkimakealta, levyn muusta hämyisemmästä linjasta poikkeavalta, mutta nyt huomaan sen tarjoavan tarpeellisen kontrastin ja kevennyksen Koivun hymnimäisen ”Onkapannu”-instrumentaalin jälkeen.

Ja sitten on tietty Lindströmin ja Kervisen moniosaiset progeilut, joista yli yksitoistaminuuttinen kaihoisa ja välillä painostavakin ”Sarastus” kuullaan Timo Rautiaisen jäyhän ja Anu Wuoren kuulaan äänen tulkitsemana. Pink Floydia tässä on paljon, ei vähiten rytmityksen ja Samu Wuoren kitaraulvahdusten ansiosta. Tekijämiehet ovat toki Floydinsa, Yesinsä ja Genesiksensä kuunnelleet sekä sisäistäneet, tarkemmassa kuuntelussa hymähdyttää esimerkiksi Lindströmin jyrisevä Chris Squire -bassokuvio. Hieno teos, huutomerkki.

”Jään tähän” – Kervisen ja Anu Wuoren melodisen kaihoisaa laulua ja keinuvaa rytmiä vaikkapa Matti Järvinen -moodissa, hienot, hillityt kitarakuviot Samu Wuorelta. Esa Kotilainen haitareineen keventää ”Syvä jää” -instrumentaalia, jonka mystinen jyrä ja Sonja Tiiron saksofoni vievät välillä Van der Graaf -vyöhykkeelle. Samoissa raskaahkoissa tunnelmissa vyöryy Leidénin väkevästi tulkitsema ”Syksy”. Vähän tästä tulee mieleen Wigwamin kiehtovat ja hämyisetkin alkuajat, vaikka tuhdimmin poljetaankin. Ilmassa on jännitystä ja suurta odotusta – sekä valtavaa helpotusta.

Olisin kuvitellut että tyylillisesti näinkin erilaisten biisien niputtaminen tuottaisi kirjavan ja sekalaisen biisinivaskan. Olin niiiiin väärässä! Varsinkin, kun albumin päättävä ”Kaivon silmä” toistaa hyvin yksinkertaisella mutta erittäin toimivalla melodialla ja koko levyä kuvaavalla toteutuksella sen, mitä juuri äsken tulikaan kuultua: syvänvihreän metsän huminan, tummansiniseksi pimenevän illan hämyn, pohjattoman kaihon, halun kuulla sama uudelleen. Bravo!

Pekka

Wolmari: Wolmari (Presence Records PRECD072, 2019)

Ozone Player ”The Mind Gap” ; Juha-Matti Rautiainen “Above Me Weeps the Sky”, 2018

Kaksi erityyppistä instrumentaalialbumia, molemmat nimet tällä palstalla aiemmin esiintyneitä ja persoonallisiksi havaittuja.

Ozone Player, eli käytännössä syntikkataiteilija Otso Pakarinen kera muutaman vierailijan vyöryttää kiehtovan kattauksen tarttuviakin sävellyksiä. Tyylilajeissa on kirjoa: on menevää syntikkapoppia, on kohtalokkaita tunnarimelodioita, on klassiseen kallellaan olevia kaaria. Yhteistä kaikille tyylilajeille on Pakarisen pistämätön tyylitaju. Lihapullaa ei kuorruteta hajuvedellä, vaan kukin biisi – 14 kaiken kaikkiaan – on toteutettu pieteetillä. Tuolla väriä tarjoilee Eero Koivistoinen, tuolla rumpali Kimmo Pörsti.

Kun Kervis Matin kanssa suhattiin levymyyntimatkalla Savossa ja Pirkanmaalla, Ozone Player soi autossa. Mielleyhtymät olivat kovin yhteneviä: Ruichi Sakamoto, Vangelis, Tomita, muun muassa. Yhtenevä taisi olla myös toteamus, että ehdottomasti kuulokekuunteluun. ”Yksi asia itseäni vaivaa”, totesin Matille: ”levy on yli tunnin mittaisena liian pitkä, kuuntelu karkaa”. En muista Matin kommenttia, mutta nyt, useamman kotikuuntelun jälkeen totean puhuneeni löperöitä. Vaikka biisejä onkin paljon, kukin tarjoaa oman jännittävän tunnelmansa ja tarinansa. Jokainen kuuntelu tuottaa tyytyväisen virneen.

Otso Pakarinen on syntikkapopin edelläkävijänä muutenkin ajankohtainen. Svart Records julkaisee Pakarisen 80-luvun Tapa paha tapa -yhtyeen alun perin vain kasetilla ilmestyneen ”Aurinkoko”-teoksen tuplavinyylinä ja myöhemmin cd:nä, seitsemällä lisäbiisillä ryyditettynä.

Juha-Matti Rautiaisen ensimmäistä sooloalbumia ihmettelin pari vuotta sitten: levyllä ei muuta instrumenttia kuin sähköbasso! Toki bassolla tuotettuja ääniä oli muokattu: venytetty, vatkattu, monistettu, ja vaikka mitä. Tuloksena oli ylimaallisen hienoa, ajatonta ambient-kelluntaa.

”Above Me Weeps the Sky” jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Nyt mukana on myös ”ympäristön ääniä ja CPAP-laitetta”. Google antaa ”cpap”-haun tulokseksi uniapnean hoitoon tarkoitetun ylipainehengityslaitteen. Lieneekö tämä, sitä tarina eivätkä korvat kerro. Muutenkin Rautiainen tähtää nyt sfääreihin, sillä ”levy on saanut innoituksensa Judith Isaacsonin kokemuksesta keskitysleirillä toisessa maailmansodassa”. Ihmisen koskemattomuus ympäröivän yhteiskunnan vainoista huolimatta, instrumentaalimusiikin ideologinen vapaus politiikasta ja uskonnosta – näistä Rautiainen musiikkiinsa ammentaa.

Ja täytyy myöntää, että taustatarina – huoli maailman tilasta –  ja biisien kohtalokkaat nimet (mm. ”Those Who Were Left, ”My Loved Ones Are Waiting at Home”) antavat minimalistisen hitaasti kehittyvälle musiikille ylimääräisen, dramaattisen ulottuvuuden. En yritä kuunnella, löydänkö jostain bassokitaralle ominaisia ääniä (en kuullut niitä edeltäjälläänkään). Musiikki vie paljon kauemmas, ja paljon syvemmälle.

Ozone Player: The Mind Gap (Visual Power, 2018)

Juha-Matti Rautiainen: Above Me Weeps the Sky (RDZCD05, 2018)