Wolmari ”Wolmari”, 2019

Tässä levy, jonka teosta ja valmistumisesta olin kuullut mainintoja matkan varrelta. Soittajina ja laulajina hän, hän ja he – mielenkiintoista, mutta miltä se kuulostaa? Yhtye vai projekti? Jälkimmäiseen kysymykseen en tiedä vastausta vieläkään, sillä Wolmarin ydintriolla on verkot moninaisissa progressiivissa vesissä, syvissäkin: Petri ”Lemmy” Lemström (basso, koskettimet), Matti Kervinen (koskettimet, laulu, akustinen kitara) ja Pasi Koivu (koskettimet). Millainen keitos tuosta sitten syntyy, levyllä kun loistavat erilaisilla painotuksilla myös mm. Samu Wuori (kitara), Timo Rautiainen (laulu), Hannu Leidén (laulu) ja Anssi Nykänen (rummut)?

PROGEA isoilla kirjaimilla!

Sellaista, jota ymmärrän. Melodista, monipuolista, jossain haastavaakin. Kosketinvetoista mutta ei liian. Laulu- eli biisivetoista mutta ei sitäkään liian. Persoonallista, kaksijakoistakin: toisaalla syvältä koukkaavat syntikkamietiskelyt vaikkapa Vangeliksen hengessä, toisaalla Kervisen tarttuvammat, kertosäkeelliset laulukoukut. Yksi jälkimmäisistä jää korvamatona vainoamaan jokaisen kuuntelun jälkeen, eli Rautiaisen laulama ”Jos annat aamun tulla”. Tuo nimenomainen biisi vaikutti ensikuuntelun jälkeen turhankin iskelmälliseltä ja äkkimakealta, levyn muusta hämyisemmästä linjasta poikkeavalta, mutta nyt huomaan sen tarjoavan tarpeellisen kontrastin ja kevennyksen Koivun hymnimäisen ”Onkapannu”-instrumentaalin jälkeen.

Ja sitten on tietty Lindströmin ja Kervisen moniosaiset progeilut, joista yli yksitoistaminuuttinen kaihoisa ja välillä painostavakin ”Sarastus” kuullaan Timo Rautiaisen jäyhän ja Anu Wuoren kuulaan äänen tulkitsemana. Pink Floydia tässä on paljon, ei vähiten rytmityksen ja Samu Wuoren kitaraulvahdusten ansiosta. Tekijämiehet ovat toki Floydinsa, Yesinsä ja Genesiksensä kuunnelleet sekä sisäistäneet, tarkemmassa kuuntelussa hymähdyttää esimerkiksi Lindströmin jyrisevä Chris Squire -bassokuvio. Hieno teos, huutomerkki.

”Jään tähän” – Kervisen ja Anu Wuoren melodisen kaihoisaa laulua ja keinuvaa rytmiä vaikkapa Matti Järvinen -moodissa, hienot, hillityt kitarakuviot Samu Wuorelta. Esa Kotilainen haitareineen keventää ”Syvä jää” -instrumentaalia, jonka mystinen jyrä ja Sonja Tiiron saksofoni vievät välillä Van der Graaf -vyöhykkeelle. Samoissa raskaahkoissa tunnelmissa vyöryy Leidénin väkevästi tulkitsema ”Syksy”. Vähän tästä tulee mieleen Wigwamin kiehtovat ja hämyisetkin alkuajat, vaikka tuhdimmin poljetaankin. Ilmassa on jännitystä ja suurta odotusta – sekä valtavaa helpotusta.

Olisin kuvitellut että tyylillisesti näinkin erilaisten biisien niputtaminen tuottaisi kirjavan ja sekalaisen biisinivaskan. Olin niiiiin väärässä! Varsinkin, kun albumin päättävä ”Kaivon silmä” toistaa hyvin yksinkertaisella mutta erittäin toimivalla melodialla ja koko levyä kuvaavalla toteutuksella sen, mitä juuri äsken tulikaan kuultua: syvänvihreän metsän huminan, tummansiniseksi pimenevän illan hämyn, pohjattoman kaihon, halun kuulla sama uudelleen. Bravo!

Pekka

Wolmari: Wolmari (Presence Records PRECD072, 2019)

Mainokset

Ozone Player ”The Mind Gap” ; Juha-Matti Rautiainen “Above Me Weeps the Sky”, 2018

Kaksi erityyppistä instrumentaalialbumia, molemmat nimet tällä palstalla aiemmin esiintyneitä ja persoonallisiksi havaittuja.

Ozone Player, eli käytännössä syntikkataiteilija Otso Pakarinen kera muutaman vierailijan vyöryttää kiehtovan kattauksen tarttuviakin sävellyksiä. Tyylilajeissa on kirjoa: on menevää syntikkapoppia, on kohtalokkaita tunnarimelodioita, on klassiseen kallellaan olevia kaaria. Yhteistä kaikille tyylilajeille on Pakarisen pistämätön tyylitaju. Lihapullaa ei kuorruteta hajuvedellä, vaan kukin biisi – 14 kaiken kaikkiaan – on toteutettu pieteetillä. Tuolla väriä tarjoilee Eero Koivistoinen, tuolla rumpali Kimmo Pörsti.

Kun Kervis Matin kanssa suhattiin levymyyntimatkalla Savossa ja Pirkanmaalla, Ozone Player soi autossa. Mielleyhtymät olivat kovin yhteneviä: Ruichi Sakamoto, Vangelis, Tomita, muun muassa. Yhtenevä taisi olla myös toteamus, että ehdottomasti kuulokekuunteluun. ”Yksi asia itseäni vaivaa”, totesin Matille: ”levy on yli tunnin mittaisena liian pitkä, kuuntelu karkaa”. En muista Matin kommenttia, mutta nyt, useamman kotikuuntelun jälkeen totean puhuneeni löperöitä. Vaikka biisejä onkin paljon, kukin tarjoaa oman jännittävän tunnelmansa ja tarinansa. Jokainen kuuntelu tuottaa tyytyväisen virneen.

Otso Pakarinen on syntikkapopin edelläkävijänä muutenkin ajankohtainen. Svart Records julkaisee Pakarisen 80-luvun Tapa paha tapa -yhtyeen alun perin vain kasetilla ilmestyneen ”Aurinkoko”-teoksen tuplavinyylinä ja myöhemmin cd:nä, seitsemällä lisäbiisillä ryyditettynä.

Juha-Matti Rautiaisen ensimmäistä sooloalbumia ihmettelin pari vuotta sitten: levyllä ei muuta instrumenttia kuin sähköbasso! Toki bassolla tuotettuja ääniä oli muokattu: venytetty, vatkattu, monistettu, ja vaikka mitä. Tuloksena oli ylimaallisen hienoa, ajatonta ambient-kelluntaa.

”Above Me Weeps the Sky” jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Nyt mukana on myös ”ympäristön ääniä ja CPAP-laitetta”. Google antaa ”cpap”-haun tulokseksi uniapnean hoitoon tarkoitetun ylipainehengityslaitteen. Lieneekö tämä, sitä tarina eivätkä korvat kerro. Muutenkin Rautiainen tähtää nyt sfääreihin, sillä ”levy on saanut innoituksensa Judith Isaacsonin kokemuksesta keskitysleirillä toisessa maailmansodassa”. Ihmisen koskemattomuus ympäröivän yhteiskunnan vainoista huolimatta, instrumentaalimusiikin ideologinen vapaus politiikasta ja uskonnosta – näistä Rautiainen musiikkiinsa ammentaa.

Ja täytyy myöntää, että taustatarina – huoli maailman tilasta –  ja biisien kohtalokkaat nimet (mm. ”Those Who Were Left, ”My Loved Ones Are Waiting at Home”) antavat minimalistisen hitaasti kehittyvälle musiikille ylimääräisen, dramaattisen ulottuvuuden. En yritä kuunnella, löydänkö jostain bassokitaralle ominaisia ääniä (en kuullut niitä edeltäjälläänkään). Musiikki vie paljon kauemmas, ja paljon syvemmälle.

Ozone Player: The Mind Gap (Visual Power, 2018)

Juha-Matti Rautiainen: Above Me Weeps the Sky (RDZCD05, 2018)

Petäjä ”40950”, 2018

Herra Petäjä on etunimeltään Jussi, monissa liemissä keitetty, nyt ensimmäisen sooloalbuminsa julkaissut muuramelainen muusikko-säveltäjä. Kuten saate kertoo, ”Albumin alkutahdit lyötiin 2014 […] Välillä prosessi hieman pysähtyi, ja teos jo hautautuikin hetkeksi […]” – julkaisuvalmiiksi saattaminen on siis kestänyt nelisen vuotta. Pitkä rupeama, jonka aikana musiikilliset ajatukset ovat muhineet, ehkä muuttaneet muotoakin. ”Suurin osa lauluista on kulkenut monia teitä, umpikujia ja vääriä seassa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kovin montaa asiaa ei tekisi mieli muuttaa”, summaa Petäjä itse.

Captain Cougar, White Jackets, Aili & Folks, Prusikoukku… Jussi Petäjä on venynyt moneen. Tällä koosteella Petäjä huolehtii lähes kaikista soittimista, sävellyksistä ja sovituksista. Ja kuten sana ”kooste” kertoo, yhtenäinen levy ei suinkaan ole. ”40950-albumilla yhdistellään ennakkoluulottomasti kokeellista rockia kakofoniaan ja kansanmusiikkisävyihin”, sanoo jo saatteen otsikko.

Jossain arvostelussa todettiin tyyliin ”edellyttää intensiivistä kuuntelua”. Juu, ”40950” ei todellakaan ole taustamusiikkia, vaikka laulettuja biisejäkin löytyy. Itse miellän tämän enemmänkin kokeiluksi tyyleillä ja soundeilla, osa biiseistä kun kuulostaa äänikollaaseilta, vokaalit yhtenä kollaasin osana.

Sitten on upea, laulettu ”Fading”, jonka yhdistän kohtalokkaisiin King Crimson -fanfaareihin. Ja jonka yhtyeen eksentrinen, rajoja rikkova lähestymistapa väijyy koko albumin taustalla. Nimikappaleessa lallatellaan kansanmusiikkimelodiaa, Petäjän kitaroissa ja syntikoissa on itämaisia sävyjä – kaunis ja tarttuvakin. ”Grace” on akustisen kitaran ja taivaallisen syntikan säestyksellä laulettu hymni, selkein tämän albumin lauluista. Kaunis päätös välillä hyvinkin syvissä sävyissä kokeilevalle albumille. Progressiivista siis.

Pekka

Petäjä: 40950 (Pinetree Records PINECD08, 2018)

The Outer Sonics ”2”, 2018

Parin vuoden takainen The Outer Sonics -esikoinen ”Violet” aikaansai tälläkin palstalla varsin myönteisen arvion ja kuuntelijassa tyytyväistä hyminää. Kun tällä kakkosella alkuaineet ovat pitkälti samat, miksipä mielipiteen sävy aikaisemmasta muuttuisi: Nina Hiironniemen jos mahdollista vieläkin itsevarmemmat vokaalit, Ari Niemen sujuvat, sävytetyt kitarat, Mika Hiironniemen tuhdit rummut ja Samuli Hapon kurssissa pitävä basso tuottavat mielenkiinnon säilyttävää, sujuvasti sulavaa, laadukasta progressiivista poprockia.

Tällä levyllä miellyttävät sekä ”Shine on Men” kaltaiset huippumelodiset, suht suoraviivaiset, jopa korvamadoiksi kelvolliset poppikset että ”Void of Infinityn” edustamat monipuolisemmin väritetyt kevytproget. Jälkimmäisen perusteella uskon muuten vakaasti, että yhtyeellä olisi kanttia suureellisempiinkin teoksiin. Vaikka en nyt ihan topograafisia valtameriä tarkoita, niin koskettimien – syntikan ja pianon – sekä akustisen kitaran ja fonin (tällä levyllä vierailijana Masa Orpana, tosin vain yhdellä raidalla) mielikuvituksekas, vielä hivenen varovainen käyttö herättää ajatuksen rankemmastakin kokeilusta.

En tiedä, onko albumin kaksijakoisuus tarkoituksellista: rauhallisemmin värein maalattu toinen puoliaika tarjoaa kuuntelijalle tilaa ja avaruutta rytmisesti hieman yksioikoisesti, jopa tylysti etenevän alkupuolen jälkeen. Vaikka materiaali on tuhtia ja ehkä hieman kovaksikeitettyäkin, huomaan odottavani monipuolisempia maisemia.

Niitä edustavat hitaammin vellova ”Deep Waters” ja seuraava kaunis ”Anytime” fonisooloineen. Niiden jälkeinen ”Reach Out” tarjoaa jopa länsirannikon rockiksi luonnehdittavan poppiksen. Tästä ei myöhempien aikojen Fleetwood Maciin ole isokaan hyppäys. Kansanlaulumaisella poljennolla kulkeva, albumin päättävä ”All I Fear” avaa taas uuden oven: Nina Hiironniemen laulu saa vahvistusta bändin muiden jäsenten taustakuorosta.

Jos olet kaltaiseni, joskus yksioikoisesti ja kärsimättömästi johtopäätöksiä tekevä kuuntelija, suosittelen keskittymään: The Outer Sonics tarjoaa ensivaikutelmaa huomattavasti enemmän.

Pekka

The Outer Sonics: 2 (Outer Sonics OSCD002, 2018)

Retrokki kuuntelee: Focus ”Hocus Pocus Box”, 2017

12 cd-levyä ja bonuksena vielä best of, hollantilaisen Focus-bändin koko ura – toki ilman jäsenten runsaita soololevytyksiä. Onhan tässä siltikin kuuntelemista, mutta huippumiellyttävää sellaista! Hitit ”House of the King”, ”Hocus Pocus” ja ”Sylvia” raapaisevat vain pintaa, sillä kitaristi Jan Akkerman ja etenkin kosketinsoittaja-huilisti ja satunnainen jodlaaja Thijs van Leer ovat tuottaneet läjäpäin korkeatasoista, pääosin instrumentaalista rockia ja jazz-rockia – tai rock-jazzia, ehkä mieluummin niin päin. Komeita riffejä, välillä teräviä, toisaalla herkkiä kitaralinjoja ja huilusooloja, välillä tiukkaakin tiukempaa revittelyä.

Kuten lähes kaikkia kahden musiikillisesti vahvan persoonan luotsaamia kokoonpanoja, myös Focusta riivasivat Akkermanin ja van Leerin erilaisista taustoista ja luonteista juontuvat kipinöinnit: Akkerman äkkipikainen katujen kasvatti, van Leer klassisesti koulutettu jazz-friikki. Kipinöinti tuotti myös säkenöiviä tuloksia, nuo hittisinglet ovat vain jäävuoren huippu. Noiden Focuksen kultaisten vuosien aikana rumpalit vaihtuvat lähinnä Akkermanin mielenliikkeiden mukaan: hänen Brainbox-tuttunsa Pierre van der Linden korvaa ensin Hans Cleuverin, van der Linden tekee puolestaan tilaa britti Colin Allenille ja edelleen jenkkiläiselle studiomuusikko David Kemperille.

Kakkoskiekko ”Moving Waves” (1971), osin ”Focus 3” (1972) sekä ”Hamburger Concerto” (1974) ja myös “Mother Focus” (1975) toimivat hienosti kokonaisuuksina. Biiseissä on terää, vaihtelevuutta, tyhjäkäyntiä ei juurikaan. “Mother Focus” on tosin hyvin erityyppinen albumi kuin raskaammin rockaavat edeltäjänsä: se äänitettiin jenkeissä, silloinen basisti Bert Ruiter työsti ison osan sävellyksistä Akkermanin ja van Leerin uupuessa kiertuetaakan alla. Leppeää ja huiman melodista jazz-rockia, nyt näin päin – biisit leijuvat ja keinuvat kesätuulessa tai vaikkapa Kirjurinluodon koivujen katveessa.

”Focus Con Proby” (1977) on varsinainen outolintu Focuksen tuotannossa. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen uudeksi kitaristiksi saapuvat Eef Albers ja Philip Catherine, rumpaliksi mm. Montrose-yhtyeessä paukutellut Steve Smith. Vielä kaivataan nokkamiestä, katseenvangitsijaa – sellainen oli nyt soolouraansa aloitteleva kitarasankari Akkerman. Managerin älynväläyksestä mukaan kysytään amerikkalaista, uransa loppumetrejä Elvis-musikaalissa raahustavaa P.J.Probya. Kaukana takana ovat teinihysterian päivät. Proby ei tainnut tietää mihin lauluäänensä vuokrasi, mutta suoriutuu kunnialla viidestä laulamastaan biisistä. ”Outoa underground jazzia”, totesi Proby Focuksen musiikista. Tähdet taisivat levyn äänityksen aikaan muodostaa otollisen kuvion, sillä kinkystä ennakkoasetelmasta huolimatta albumi toimii omalla kierolla tavallaan. Tähän päättyikin Focuksen taru vuosikausiksi.

van Leerin ja Akkermanin viimeinen yhteinen taistelu koitti 1983, kun julkaistiin ”Jan Akkerman & Thijs van Leer – Focus”. Tämän jälkeen yhtyeen lipunkantajana jatkoi yksin van Leer, tosin Pierre van der Linden teki paluun kahdelle viimeisimmälle levylle (”Focus 9”, 2006 ja ”Focus X”, 2012), ja on mukana nykyisessäkin kokoonpanossa. Mukavaa kuultavaa nuokin, itselleni tulee vahva mielleyhtymä Elonkorjuun myöhäisempiin koitoksiin. Mikä terässä on menetetty, se on melodisuudessa korvattu.

Nettisivujensa mukaan (www.focustheband.com) Focuksen tämänhetkinen inkarnaatio äänittää tai on jo äänittänyt albumin numero 11, kiertue juhlii tuota kiekkoa. Eipä näytä ulottuvan tähän maahan asti. Sääli, sillä Thijs van Leer, Pierre van der Linden, kitaristi Menno Gootjes ja basisti Udo Pannekeet kohtelevat Focuksen perintöä kunniakkaasti.

Seuraavaksi työn alle Jan Akkermanin vastaava musiikillinen elämäkerta, 26 levyä…

Pekka

Focus: Hocus Pocus Box (Red Bullet RB 66.307, 2017)

Retrokki kuuntelee: Esa Kotilainen ”Jäänalainen II”, 2018

”Ostinpa kerran pari hydrofonia”, lukee levyn kannessa varmaankin sähköisten koskettimien pioneerin Esa Kotilaisen lausumana. ”Hydrofoni on vedenalainen mikrofoni, jota voi käyttää esimerkiksi kaikuluotauksessa tai delfiinien tutkimuksessa.” lukee puolestaan Wikipediassa. Yksi plus yksi = nauhoitettua jään ja veden ääntä, terästyksenä Minimoog, Memorymoog, ARP 2600 ja Memotron.

Jään ääni – millaista se on? Jäätyneellä järvellä kävelyistä muistan kovat pamahdukset jäätymisen edetessä syvemmälle, vai johtuivatko teräksiset kumahdukset railojen aukeamisesta, tiedä häntä. Jää lienee muuten äänetöntä.

Levyn alussa kauhotaan sohjoa, ja lasketaan hydrofoni jääkannen alle. Kotilaisen suorittamien jäänalaisten äänitysten perusteella jäänalainen vesi humisee, virtaa, solahtelee, huljuu, napsuu, korahtelee, pisaroi – veden äänet inspiroivat Kotilaisen koskettimia. Tuloksena on kauniita, välillä koleita äänimattoja, joita veden efektit värittävät. Tai oikeastaan pitäisi käyttää singulaaria, kun kyseessä on yksi runsaan 36 minuutin teos. Melodioita tai tunnistettavia teemoja teoksessa ei ole, musiikki soljuu luonnollisesti, etsii ja tarkkailee, tunnelmoi.

Ensi alkuun pähkäilin, että taitaa olla liian hienoviritteistä ja keskittymistä vaativaa: ”Ai tuo kohahdus ei tullutkaan levyltä, vaan ohiajavasta autosta!” Mitä useammin olen kuitenkin levyä kuunnellut, sitä syvemmälle olen uponnut veden sinertävään hämärään – joskus jopa pelottavan syvään. Aikamoinen sukellus, joka kyllä edellyttää rauhallista tilaa ja tunnelmaa, yhtäjaksoista kuuntelua, mieluusti myös kuulokkeita. ”Ajatuslapsen” henki elää.

Sitä vaan ihmettelen, että kannessa lukee myös ”No computers were used in this production”. Vilahtiko tuossa muuten uninen talvihauki?

Pekka

Esa Kotilainen: Jäänalainen II (Presence Records PRECD066, 2018)

PS. ”Jäänalainen”-biisi – olkoon sitten vaikka ykkösosa – löytyy Kotilaisen ”Ulappa”-albumilta

Retrokki kuuntelee: Ville Vokkolainen ”How To Become An Individual”, 2017

Olavi Uusivirta sanaili muutaman päivän takaisessa Helsingin Sanomissa taiteesta – lähinnä kuvataiteesta – ja sen ymmärtämisestä mm. näin: ”Moni menee Kiasmaan, ja niillä nousee piikit pystyyn nykytaideteoksen edessä. Ne sanoo, että ’mä en tajuu mistä tää kertoo, tää ei ole mulle, ehkä mä olen vaan liian tyhmä’.” Ja vielä: ”Ihminen ajattelee, että vittuileeko tuo taiteilija mulle ja mun tyhmyydelle.”

Joskus vastaavia ajatuksia nousee mieleen myös levyä kuunnellessa. Ville Vokkolaisen tupla-cd-pläjäys ”How To Become An Individual” vaikuttaa juuri tuollaiselta. Sen kannet on askarreltu käsin, ykköslevyn nimi on ”Part 1: Piano Concerto”, ja kakkoslevy ”Part 4: Post-Colonial Love Affair”. Kakkos- ja kolmososaa ei siis ole?

Kitaristi ja säveltäjä Vokkolaiseen olen törmännyt jo vuosia sitten, silloin pienemmän operaation puitteissa. Nyt mukana on kymmenkunta muusikkoa pianisti Seppo Kantosesta alkaen. Vokkolaisen itsensä instrumentteina ovat sähkökitaroiden lisäksi koskettimet, sähköiset rummut ja syntikat. Hän on lisäksi ohjelmoinut, tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut.

Vaikka ei ollut Vokkolaisen vuoden 2011 ”Panda Unit” maailman helpoimmin omaksuttavaa musiikkia, niin ei ole myöskään tämä. ”Part 1: Piano Concerto” alkaa hälyäänillä, kaukaisella discokompilla, sähköisillä purskahduksilla, pianolurituksilla. Taustalla sykkii. Odotan milloin äänet muodostavat seurattavan hahmon ja jatkumon. Äänipalasia, niitä tässä on. Perinteinen pianokonsertto tämä ei ole. Johannes Sarjaston alttosaksofoni kirkuu mini-fanfaarin ja sitä seuraavan mekaanisen popcorndiscon päällä. Sähköiset hälyäänet lisääntyvät, konsertto päättyy.

”Part 4: Post-Colonial Love Affair” alkaa jylhällä, muukalaisplaneetalle sijoittuvalla hitaasti muuttuvalla syntikkamatolla, saksofonit (Sarjasto ja Linda Fredriksson) kipinöivät. Veikki Virkajärvi soittaa lyhyen kitarasoolon, ohitse vilahtavat mm. samba- ja kalypsopiirit. Tässä osassa on selkeämpi syke, jota häröilevät puhaltimet ja massiiviset kosketinmatot koristavat. Välillä pulsari jyrähtää ja pienemmät meteoriitit sinkoilevat.

Onhan tämä kiinnostavaa, nykypäivän avant-gardea, elektronista leiketaidetta, yritystä ja erehdystä, improvisaatiota ja undergroundia, ehdottomasti progressiivista, ehdottomasti ei progressiivista rockia. Vokkolaisen oman kuvauksen mukaan Post-internet & post-truth era musical banalism.

Avaan Vokkolaisen nettisivut. Niiden mukaan hän on julkaissut tänä vuonna “Ville Vokkolainen & Kusipäät: I (osa 2)”, ”Experts from the Underground: Idiomatic Music”, “House Music”, ”How To Become An Individual”, ”Slowing Down Things”, “Accelerated Toasters”, “Techno”, “Dubstep” ja “Etno” – ainakin.

Ja palatakseni Olavi Uusivirtaan: jos tämä – tai nämä – on tehty vain ja ainoastaan käristämään kuuntelijan pääkoppaa, vaivaa on nähty oikein todella. Osa Vokkolaisen teoksista on kuunneltavissa ja nähtävissä hänen nettisivuillaan vokkolainen.wordpress.com

Pinnan alla kuhisee niin, että kutittaa.

Pekka

Ville Vokkolainen: How To Become An Individual (Art First Records, AF030, 2017)