The Outer Sonics ”2”, 2018

Parin vuoden takainen The Outer Sonics -esikoinen ”Violet” aikaansai tälläkin palstalla varsin myönteisen arvion ja kuuntelijassa tyytyväistä hyminää. Kun tällä kakkosella alkuaineet ovat pitkälti samat, miksipä mielipiteen sävy aikaisemmasta muuttuisi: Nina Hiironniemen jos mahdollista vieläkin itsevarmemmat vokaalit, Ari Niemen sujuvat, sävytetyt kitarat, Mika Hiironniemen tuhdit rummut ja Samuli Hapon kurssissa pitävä basso tuottavat mielenkiinnon säilyttävää, sujuvasti sulavaa, laadukasta progressiivista poprockia.

Tällä levyllä miellyttävät sekä ”Shine on Men” kaltaiset huippumelodiset, suht suoraviivaiset, jopa korvamadoiksi kelvolliset poppikset että ”Void of Infinityn” edustamat monipuolisemmin väritetyt kevytproget. Jälkimmäisen perusteella uskon muuten vakaasti, että yhtyeellä olisi kanttia suureellisempiinkin teoksiin. Vaikka en nyt ihan topograafisia valtameriä tarkoita, niin koskettimien – syntikan ja pianon – sekä akustisen kitaran ja fonin (tällä levyllä vierailijana Masa Orpana, tosin vain yhdellä raidalla) mielikuvituksekas, vielä hivenen varovainen käyttö herättää ajatuksen rankemmastakin kokeilusta.

En tiedä, onko albumin kaksijakoisuus tarkoituksellista: rauhallisemmin värein maalattu toinen puoliaika tarjoaa kuuntelijalle tilaa ja avaruutta rytmisesti hieman yksioikoisesti, jopa tylysti etenevän alkupuolen jälkeen. Vaikka materiaali on tuhtia ja ehkä hieman kovaksikeitettyäkin, huomaan odottavani monipuolisempia maisemia.

Niitä edustavat hitaammin vellova ”Deep Waters” ja seuraava kaunis ”Anytime” fonisooloineen. Niiden jälkeinen ”Reach Out” tarjoaa jopa länsirannikon rockiksi luonnehdittavan poppiksen. Tästä ei myöhempien aikojen Fleetwood Maciin ole isokaan hyppäys. Kansanlaulumaisella poljennolla kulkeva, albumin päättävä ”All I Fear” avaa taas uuden oven: Nina Hiironniemen laulu saa vahvistusta bändin muiden jäsenten taustakuorosta.

Jos olet kaltaiseni, joskus yksioikoisesti ja kärsimättömästi johtopäätöksiä tekevä kuuntelija, suosittelen keskittymään: The Outer Sonics tarjoaa ensivaikutelmaa huomattavasti enemmän.

Pekka

The Outer Sonics: 2 (Outer Sonics OSCD002, 2018)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Focus ”Hocus Pocus Box”, 2017

12 cd-levyä ja bonuksena vielä best of, hollantilaisen Focus-bändin koko ura – toki ilman jäsenten runsaita soololevytyksiä. Onhan tässä siltikin kuuntelemista, mutta huippumiellyttävää sellaista! Hitit ”House of the King”, ”Hocus Pocus” ja ”Sylvia” raapaisevat vain pintaa, sillä kitaristi Jan Akkerman ja etenkin kosketinsoittaja-huilisti ja satunnainen jodlaaja Thijs van Leer ovat tuottaneet läjäpäin korkeatasoista, pääosin instrumentaalista rockia ja jazz-rockia – tai rock-jazzia, ehkä mieluummin niin päin. Komeita riffejä, välillä teräviä, toisaalla herkkiä kitaralinjoja ja huilusooloja, välillä tiukkaakin tiukempaa revittelyä.

Kuten lähes kaikkia kahden musiikillisesti vahvan persoonan luotsaamia kokoonpanoja, myös Focusta riivasivat Akkermanin ja van Leerin erilaisista taustoista ja luonteista juontuvat kipinöinnit: Akkerman äkkipikainen katujen kasvatti, van Leer klassisesti koulutettu jazz-friikki. Kipinöinti tuotti myös säkenöiviä tuloksia, nuo hittisinglet ovat vain jäävuoren huippu. Noiden Focuksen kultaisten vuosien aikana rumpalit vaihtuvat lähinnä Akkermanin mielenliikkeiden mukaan: hänen Brainbox-tuttunsa Pierre van der Linden korvaa ensin Hans Cleuverin, van der Linden tekee puolestaan tilaa britti Colin Allenille ja edelleen jenkkiläiselle studiomuusikko David Kemperille.

Kakkoskiekko ”Moving Waves” (1971), osin ”Focus 3” (1972) sekä ”Hamburger Concerto” (1974) ja myös “Mother Focus” (1975) toimivat hienosti kokonaisuuksina. Biiseissä on terää, vaihtelevuutta, tyhjäkäyntiä ei juurikaan. “Mother Focus” on tosin hyvin erityyppinen albumi kuin raskaammin rockaavat edeltäjänsä: se äänitettiin jenkeissä, silloinen basisti Bert Ruiter työsti ison osan sävellyksistä Akkermanin ja van Leerin uupuessa kiertuetaakan alla. Leppeää ja huiman melodista jazz-rockia, nyt näin päin – biisit leijuvat ja keinuvat kesätuulessa tai vaikkapa Kirjurinluodon koivujen katveessa.

”Focus Con Proby” (1977) on varsinainen outolintu Focuksen tuotannossa. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen uudeksi kitaristiksi saapuvat Eef Albers ja Philip Catherine, rumpaliksi mm. Montrose-yhtyeessä paukutellut Steve Smith. Vielä kaivataan nokkamiestä, katseenvangitsijaa – sellainen oli nyt soolouraansa aloitteleva kitarasankari Akkerman. Managerin älynväläyksestä mukaan kysytään amerikkalaista, uransa loppumetrejä Elvis-musikaalissa raahustavaa P.J.Probya. Kaukana takana ovat teinihysterian päivät. Proby ei tainnut tietää mihin lauluäänensä vuokrasi, mutta suoriutuu kunnialla viidestä laulamastaan biisistä. ”Outoa underground jazzia”, totesi Proby Focuksen musiikista. Tähdet taisivat levyn äänityksen aikaan muodostaa otollisen kuvion, sillä kinkystä ennakkoasetelmasta huolimatta albumi toimii omalla kierolla tavallaan. Tähän päättyikin Focuksen taru vuosikausiksi.

van Leerin ja Akkermanin viimeinen yhteinen taistelu koitti 1983, kun julkaistiin ”Jan Akkerman & Thijs van Leer – Focus”. Tämän jälkeen yhtyeen lipunkantajana jatkoi yksin van Leer, tosin Pierre van der Linden teki paluun kahdelle viimeisimmälle levylle (”Focus 9”, 2006 ja ”Focus X”, 2012), ja on mukana nykyisessäkin kokoonpanossa. Mukavaa kuultavaa nuokin, itselleni tulee vahva mielleyhtymä Elonkorjuun myöhäisempiin koitoksiin. Mikä terässä on menetetty, se on melodisuudessa korvattu.

Nettisivujensa mukaan (www.focustheband.com) Focuksen tämänhetkinen inkarnaatio äänittää tai on jo äänittänyt albumin numero 11, kiertue juhlii tuota kiekkoa. Eipä näytä ulottuvan tähän maahan asti. Sääli, sillä Thijs van Leer, Pierre van der Linden, kitaristi Menno Gootjes ja basisti Udo Pannekeet kohtelevat Focuksen perintöä kunniakkaasti.

Seuraavaksi työn alle Jan Akkermanin vastaava musiikillinen elämäkerta, 26 levyä…

Pekka

Focus: Hocus Pocus Box (Red Bullet RB 66.307, 2017)

Retrokki kuuntelee: Esa Kotilainen ”Jäänalainen II”, 2018

”Ostinpa kerran pari hydrofonia”, lukee levyn kannessa varmaankin sähköisten koskettimien pioneerin Esa Kotilaisen lausumana. ”Hydrofoni on vedenalainen mikrofoni, jota voi käyttää esimerkiksi kaikuluotauksessa tai delfiinien tutkimuksessa.” lukee puolestaan Wikipediassa. Yksi plus yksi = nauhoitettua jään ja veden ääntä, terästyksenä Minimoog, Memorymoog, ARP 2600 ja Memotron.

Jään ääni – millaista se on? Jäätyneellä järvellä kävelyistä muistan kovat pamahdukset jäätymisen edetessä syvemmälle, vai johtuivatko teräksiset kumahdukset railojen aukeamisesta, tiedä häntä. Jää lienee muuten äänetöntä.

Levyn alussa kauhotaan sohjoa, ja lasketaan hydrofoni jääkannen alle. Kotilaisen suorittamien jäänalaisten äänitysten perusteella jäänalainen vesi humisee, virtaa, solahtelee, huljuu, napsuu, korahtelee, pisaroi – veden äänet inspiroivat Kotilaisen koskettimia. Tuloksena on kauniita, välillä koleita äänimattoja, joita veden efektit värittävät. Tai oikeastaan pitäisi käyttää singulaaria, kun kyseessä on yksi runsaan 36 minuutin teos. Melodioita tai tunnistettavia teemoja teoksessa ei ole, musiikki soljuu luonnollisesti, etsii ja tarkkailee, tunnelmoi.

Ensi alkuun pähkäilin, että taitaa olla liian hienoviritteistä ja keskittymistä vaativaa: ”Ai tuo kohahdus ei tullutkaan levyltä, vaan ohiajavasta autosta!” Mitä useammin olen kuitenkin levyä kuunnellut, sitä syvemmälle olen uponnut veden sinertävään hämärään – joskus jopa pelottavan syvään. Aikamoinen sukellus, joka kyllä edellyttää rauhallista tilaa ja tunnelmaa, yhtäjaksoista kuuntelua, mieluusti myös kuulokkeita. ”Ajatuslapsen” henki elää.

Sitä vaan ihmettelen, että kannessa lukee myös ”No computers were used in this production”. Vilahtiko tuossa muuten uninen talvihauki?

Pekka

Esa Kotilainen: Jäänalainen II (Presence Records PRECD066, 2018)

PS. ”Jäänalainen”-biisi – olkoon sitten vaikka ykkösosa – löytyy Kotilaisen ”Ulappa”-albumilta

Retrokki kuuntelee: Ville Vokkolainen ”How To Become An Individual”, 2017

Olavi Uusivirta sanaili muutaman päivän takaisessa Helsingin Sanomissa taiteesta – lähinnä kuvataiteesta – ja sen ymmärtämisestä mm. näin: ”Moni menee Kiasmaan, ja niillä nousee piikit pystyyn nykytaideteoksen edessä. Ne sanoo, että ’mä en tajuu mistä tää kertoo, tää ei ole mulle, ehkä mä olen vaan liian tyhmä’.” Ja vielä: ”Ihminen ajattelee, että vittuileeko tuo taiteilija mulle ja mun tyhmyydelle.”

Joskus vastaavia ajatuksia nousee mieleen myös levyä kuunnellessa. Ville Vokkolaisen tupla-cd-pläjäys ”How To Become An Individual” vaikuttaa juuri tuollaiselta. Sen kannet on askarreltu käsin, ykköslevyn nimi on ”Part 1: Piano Concerto”, ja kakkoslevy ”Part 4: Post-Colonial Love Affair”. Kakkos- ja kolmososaa ei siis ole?

Kitaristi ja säveltäjä Vokkolaiseen olen törmännyt jo vuosia sitten, silloin pienemmän operaation puitteissa. Nyt mukana on kymmenkunta muusikkoa pianisti Seppo Kantosesta alkaen. Vokkolaisen itsensä instrumentteina ovat sähkökitaroiden lisäksi koskettimet, sähköiset rummut ja syntikat. Hän on lisäksi ohjelmoinut, tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut.

Vaikka ei ollut Vokkolaisen vuoden 2011 ”Panda Unit” maailman helpoimmin omaksuttavaa musiikkia, niin ei ole myöskään tämä. ”Part 1: Piano Concerto” alkaa hälyäänillä, kaukaisella discokompilla, sähköisillä purskahduksilla, pianolurituksilla. Taustalla sykkii. Odotan milloin äänet muodostavat seurattavan hahmon ja jatkumon. Äänipalasia, niitä tässä on. Perinteinen pianokonsertto tämä ei ole. Johannes Sarjaston alttosaksofoni kirkuu mini-fanfaarin ja sitä seuraavan mekaanisen popcorndiscon päällä. Sähköiset hälyäänet lisääntyvät, konsertto päättyy.

”Part 4: Post-Colonial Love Affair” alkaa jylhällä, muukalaisplaneetalle sijoittuvalla hitaasti muuttuvalla syntikkamatolla, saksofonit (Sarjasto ja Linda Fredriksson) kipinöivät. Veikki Virkajärvi soittaa lyhyen kitarasoolon, ohitse vilahtavat mm. samba- ja kalypsopiirit. Tässä osassa on selkeämpi syke, jota häröilevät puhaltimet ja massiiviset kosketinmatot koristavat. Välillä pulsari jyrähtää ja pienemmät meteoriitit sinkoilevat.

Onhan tämä kiinnostavaa, nykypäivän avant-gardea, elektronista leiketaidetta, yritystä ja erehdystä, improvisaatiota ja undergroundia, ehdottomasti progressiivista, ehdottomasti ei progressiivista rockia. Vokkolaisen oman kuvauksen mukaan Post-internet & post-truth era musical banalism.

Avaan Vokkolaisen nettisivut. Niiden mukaan hän on julkaissut tänä vuonna “Ville Vokkolainen & Kusipäät: I (osa 2)”, ”Experts from the Underground: Idiomatic Music”, “House Music”, ”How To Become An Individual”, ”Slowing Down Things”, “Accelerated Toasters”, “Techno”, “Dubstep” ja “Etno” – ainakin.

Ja palatakseni Olavi Uusivirtaan: jos tämä – tai nämä – on tehty vain ja ainoastaan käristämään kuuntelijan pääkoppaa, vaivaa on nähty oikein todella. Osa Vokkolaisen teoksista on kuunneltavissa ja nähtävissä hänen nettisivuillaan vokkolainen.wordpress.com

Pinnan alla kuhisee niin, että kutittaa.

Pekka

Ville Vokkolainen: How To Become An Individual (Art First Records, AF030, 2017)

Retrokki kuuntelee: White Jackets ”White Jackets”, 2017

Se iski täysin yllättäen: jumalaisen kaunis akustisten kitaroitten helmeilevästi sykkivä matto, joka tuntui jatkuvan ikuisuuteen. Nostin pääni lehdestä, johon olin uppoutunut – mitä tämä on?! Sillä White Jackets -yhtyeen ensimmäisen, samannimisen albumin toinen biisi ”Circle” jyskytti vakaasti mutta kevyesti, leijaillen ja melodisesti, parhaassa popin perinteessä. Syntikatkin tuolla taustalla piirtävät korostuksiaan, onko peräti kantelekin, laulussa samanlaista enkelimäisyyttä kuin muinaisen a-ha-yhtyeen laulajalla, olikos hän Morten Harket? Tai Jeff Larsonilla. Aika täydellinen pop-biisi, joka tuottaa kerta kerran jälkeen tyytyväisen virneen!

Toistan saman raidan uudelleen ja uudelleen. Sen jälkeen toistan koko albumin ehkäpä kymmenen kertaa putkeen. Sillä löydän jokaisesta biisistä – vaikka osin synkemmissä sävyissä liikkuvatkin – oman viehkon koukkunsa. Indie-rockiksi tätä kai kutsutaan, näin ainakin Valkotakit itse musiikkinsa luokittelevat. Esittelytekstissä luettelemistaan vertaisyhtyeistä tunnistan The War On Drugsia (”68”-biisin sähäkän hypnoottinen rytmi), vähemmän Tom Pettyä ja Springteeniä. Lisään vielä The Psychedelic Fursia: hieman synkkää ja uhkaavaa, mutta jollain kummalla tavalla myös melankolista ja puhdistavaa (”Seeds”).

The Black Keys mainitaan sikäli relevantisti, että myös White Jackets on duo: Jussi Petäjä ja Turo Myllykangas, Keski-Suomesta.

Yhdeksän biisin albumi on kulutusta kestävää, sillä biiseissä on vaihtelua pop-helmi ”Circlestä” sähköisen ”Monster”-biisin karkean rhythm&bluesin kautta ”Dark and Light” -päätöksen rauhalliseen ja rauhoittavaan, hitaasti kasvavaan kaikuisaan tunnelmointiin. Siellä välissä on myös ”Hymns of Hate”, kaunista akustista folkia ja ”Don’t Murder” – olisko sitten AOR:ää? Petäjä ja Myllykangas ovat tainneet viettää treeni- ja äänityskämpällä tunnin jos toisenkin!

Kun nyt hahmotan mielessäni kokonaisuutta, huomaan hengenheimolaisuutta myös Wilcoon. Tuollekin yhtyeelle on tunnusomaista, että sen albumien kappaleet pursuilevat sinne tänne – ja tekevät musiikkinsa sen vuoksi niin kiinnostavaksi. Siksikin soisin, että White Jackets saisi musiikkiaan julki laajemmalti: ei näin kovia ja monipuolisia kiekkoja tässä maassa turhan paljon julkaista.

White Jackets: White Jackets (Pinetree Records PINECD07, 2017)

http://www.whitejacketsband.com/

http://www.instagram.com/whitejacketsband

http://www.twitter.com/whitejackets

Retrokki kuuntelee kotimaista progea: Moonwagon ja Liquid Wolf

Moonwagon on entuudestaan hyvinkin tuttu, myös Liquid Wolf -yhteenliittymää ja varsinkin sen ydinryhmää nämä korvat ovat kuulleet useissa yhteyksissä. Vaikka molemmat yhtyeet on helppo luokitella progressiivinen-nimikkeen alle, väljän termin katto on niin korkealla ja seinät sen verran leveällä, että kumpikin erottuu täysin omaksi persoonallisuudekseen.

Liquid Wolfin kanssa olen samassa liemessä kuin jo porukan ensimmäisen, ”First Light” -albumin kanssa. Silloinkin etsin pitkistä, polveilevista kappaleista kiinnekohtia, alkua, keskiosaa ja loppua. Sikäli siis tämä uusi ”Second Wind, part I” polveutuu suoraan edeltäjästään. Kuten myös raskaitten kitaroitten, jyhkeän basson ja jyrisevien rumpujen osalta: tuhtia, kaikesta hötöstä vapaata tavaraa!

Jo lukuisista erirytmisistä ja -painoisista osista rakentuva aloitusbiisi ”Intro – In Shackles” pistää varautumattoman kuuntelijan polvilleen. Kun ”Toenails” jatkaa samaa menoa, kuuntelija – se olen siis minä – kamppailee: herpaannunko ja annan ajatusten lentää Ranskan vaalituloksiin, vai sinnittelenkö musiikillisten kurvien ja kaarteiden kiemuroissa? Tässä piilee ehkä albumin suurin haaste, ja samalla sen vahvuus – jotka toki ovat ominaisia koko musiikkityylille. Haaste: onko kappaleissa tarpeeksi sisäistä painovoimaa, pysyvätkö niiden osat kasassa muodostaakseen yhtenäisiä, hahmollisia yksiköitä. Vahvuus: ajattomuus ja yksityiskohtien rikkaus, joiden ansiosta musiikki paljastaa jokaisella kuuntelukerralla uusia värejä ja kerroksia.

Uskon, että Sami Sarhamaa kumppaneineen (Teijo Tikkanen, Samu Wuori, Sami Kuoppamäki, Pepa Päivinen ja Pekka Nyman) on painiskellut samojen kysymysten parissa. Sillä albumilta löytyy myös suvantoa, akustisia osuuksia, Tikkasen sekä jyhkeää että herkkää laulua, vibrafonia, pianoa, akustista kitaraa ja puhaltimia – joita viimeksi mainittuja olisin ehkä kaivannut enemmänkin vastapainoksi metallisille riffittelyille. ”Every Mistake” on hyvä esimerkki tästä saksofonin pehmentävästä merkityksestä, vastaavasti ”Spit It Out”-kappaleen huilun ja syntikan yhteispeli.

Useamman kappaleen ytimestä löytyy melodinen lauluosuus, joka jää yhdeksi kappaleen palaseksi, ei sen keski- ja kiinnekohdaksi. Koska olen laulumies, olisi mielenkiintoista tietää lisää Sami Sarhamaan sävellysprosessista: onko lähtökohtana laulumelodia, jonka ympärille rakennetaan instrumentaaliosia . Vai syntyykö kappaleen ytimeen melodia lähes sattumalta, sen jälkeen kun on lähdetty liikkeelle jostain instrumentaalisesta ideasta?

Onpa pisteitä yhdistelty sitten missä järjestyksessä tahansa, ”Second Wind, part I” on mielestäni selkeä edistysaskel debyyttiin, ja antaa odottaa paljon kakkososalta.

Moonwagonin karsina on Liquid Wolfia selkeämpi: vauhdikasta, kitaravetoista instrumentaalijyrää. Biisit perustuvat tarttuvaan ja helposti seurattavaan instrumentaalikoukkuun. Eksymisestä ei ole pelkoa, vaikka biiseissä onkin useampia, joskus jopa laulettuja osia ja rytminvaihdoksia – aina palataan turvalliseen perusideaan.

”Devil’s Labyrinth” on viiden biisin mini-albumi, kansien mukaan kappaleet periytyvät kolmen viime vuoden ajalta. Nimibiisi ja ”South of Bermuda” ovat ehkä Moonwagonia tyypillisimmillään: sähköisiä ja sähköistäviä, mukana hieman stoner-junnausta, kuitenkin ilmavia ja melodisia. Jälkimmäinen kurkottaa koskettimineen myös ambientin suuntaan. Joni Tielan terävä kitarasoundi, Jani Korven tiukka mutta svengaava rumputyöskentely sekä Janne Ylikorven melodiset bassolinjat saavat vauhtia kyllä yksinkertaisempiinkin riffeihin. Makeat syntikkasoundit nostavat useamman biisin korkeuksiin. Kuulostaa vanhahtavalle – ja hyvä niin!

”Haunted Hallways” on urkuvetoinen ja raskas – kunnes keskiosan kuulas kosketinosio valaisee tunnelmaa. Moonwagon ja bouzouki? No mikä ettei! Ylikorven kulkeva basso sekä Korven jew’s harp ja perkussiot värittävät ”Alchemy”-biisiä. Parin minuutin syntikkavälipala ”Dus Aster” sykkii melodisesti vaikkapa Jarre-hengessä. Olisihan tätä voinut pidempäänkin kuunnella.

Kaltaiselleni melodioista ja koukuista voimaantuvalle kuuntelijalle Moonwagon on herkkua, pienempinäkin annoksina.

Pekka

Liquid Wolf: Second Wind, part I (Samsara Records, SAMCD-017, 2017)
Moonwagon: Devil’s Labyrinth (Presence PRECD060, 2017)

Celestial Voyager ”Celestial Voyager”, 2016

Helsinkiläisen, sähköisen Celestial Voyager -kvartetin ja saman nimisen instrumentaalikiekon kantava voima on kaikki kymmenen biisiä säveltänyt kitaristi Cristian Cifuentes – tyylitaitoinen ja näppäräsorminen tutkimusmatkailija. Kuten biisien nimetkin antavat ymmärtää, levyn kantavana teemana on avaruus, komeaa kantta myöten. ”Another Earth”, ”Traveller”, ”Distance”…

Ja vauhdikkaastihan matka sujuu: Cifuentesin lisäksi vauhtia piiskaavat Kimmo Pitkänen (kitara ja koskettimet), Jukka Kunnas (basso) ja Jan Hirvonen (rummut). Vauhtia lisäisi vielä instrumenttien kilpajuoksu ja vuoropuhelu. Cifuentesin otteessa on paitsi melodista terävyyttä, myös tiluttelevaa kitarasankaruutta. Avaruuden armoton äärettömyys kuuluu kaihoisissa sävelkuluissa – siinä Celestial Voyager jatkaa 60-luvun rautalankaperinnettä.

Helpostihan kitaramelodioihin pohjautuva instrumentaalimusiikki jättää tyhjän ja mitään muistamattoman olon, mutta Cifuentes on kuitenkin sen verran taitava ja monipuolinen kitaristi / säveltäjä, että levyn lykkää toistuvasti soittimeen ihan mielikseen. Erinomainen esimerkki on vaikkapa monia mutkia ja tunnelmia sisältävä ”Drifting”, tai mietiskelevä päätös ”Chasing the Moment”.

Pekka