Retrokki kuuntelee: Ville Vokkolainen ”How To Become An Individual”, 2017

Olavi Uusivirta sanaili muutaman päivän takaisessa Helsingin Sanomissa taiteesta – lähinnä kuvataiteesta – ja sen ymmärtämisestä mm. näin: ”Moni menee Kiasmaan, ja niillä nousee piikit pystyyn nykytaideteoksen edessä. Ne sanoo, että ’mä en tajuu mistä tää kertoo, tää ei ole mulle, ehkä mä olen vaan liian tyhmä’.” Ja vielä: ”Ihminen ajattelee, että vittuileeko tuo taiteilija mulle ja mun tyhmyydelle.”

Joskus vastaavia ajatuksia nousee mieleen myös levyä kuunnellessa. Ville Vokkolaisen tupla-cd-pläjäys ”How To Become An Individual” vaikuttaa juuri tuollaiselta. Sen kannet on askarreltu käsin, ykköslevyn nimi on ”Part 1: Piano Concerto”, ja kakkoslevy ”Part 4: Post-Colonial Love Affair”. Kakkos- ja kolmososaa ei siis ole?

Kitaristi ja säveltäjä Vokkolaiseen olen törmännyt jo vuosia sitten, silloin pienemmän operaation puitteissa. Nyt mukana on kymmenkunta muusikkoa pianisti Seppo Kantosesta alkaen. Vokkolaisen itsensä instrumentteina ovat sähkökitaroiden lisäksi koskettimet, sähköiset rummut ja syntikat. Hän on lisäksi ohjelmoinut, tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut.

Vaikka ei ollut Vokkolaisen vuoden 2011 ”Panda Unit” maailman helpoimmin omaksuttavaa musiikkia, niin ei ole myöskään tämä. ”Part 1: Piano Concerto” alkaa hälyäänillä, kaukaisella discokompilla, sähköisillä purskahduksilla, pianolurituksilla. Taustalla sykkii. Odotan milloin äänet muodostavat seurattavan hahmon ja jatkumon. Äänipalasia, niitä tässä on. Perinteinen pianokonsertto tämä ei ole. Johannes Sarjaston alttosaksofoni kirkuu mini-fanfaarin ja sitä seuraavan mekaanisen popcorndiscon päällä. Sähköiset hälyäänet lisääntyvät, konsertto päättyy.

”Part 4: Post-Colonial Love Affair” alkaa jylhällä, muukalaisplaneetalle sijoittuvalla hitaasti muuttuvalla syntikkamatolla, saksofonit (Sarjasto ja Linda Fredriksson) kipinöivät. Veikki Virkajärvi soittaa lyhyen kitarasoolon, ohitse vilahtavat mm. samba- ja kalypsopiirit. Tässä osassa on selkeämpi syke, jota häröilevät puhaltimet ja massiiviset kosketinmatot koristavat. Välillä pulsari jyrähtää ja pienemmät meteoriitit sinkoilevat.

Onhan tämä kiinnostavaa, nykypäivän avant-gardea, elektronista leiketaidetta, yritystä ja erehdystä, improvisaatiota ja undergroundia, ehdottomasti progressiivista, ehdottomasti ei progressiivista rockia. Vokkolaisen oman kuvauksen mukaan Post-internet & post-truth era musical banalism.

Avaan Vokkolaisen nettisivut. Niiden mukaan hän on julkaissut tänä vuonna “Ville Vokkolainen & Kusipäät: I (osa 2)”, ”Experts from the Underground: Idiomatic Music”, “House Music”, ”How To Become An Individual”, ”Slowing Down Things”, “Accelerated Toasters”, “Techno”, “Dubstep” ja “Etno” – ainakin.

Ja palatakseni Olavi Uusivirtaan: jos tämä – tai nämä – on tehty vain ja ainoastaan käristämään kuuntelijan pääkoppaa, vaivaa on nähty oikein todella. Osa Vokkolaisen teoksista on kuunneltavissa ja nähtävissä hänen nettisivuillaan vokkolainen.wordpress.com

Pinnan alla kuhisee niin, että kutittaa.

Pekka

Ville Vokkolainen: How To Become An Individual (Art First Records, AF030, 2017)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: White Jackets ”White Jackets”, 2017

Se iski täysin yllättäen: jumalaisen kaunis akustisten kitaroitten helmeilevästi sykkivä matto, joka tuntui jatkuvan ikuisuuteen. Nostin pääni lehdestä, johon olin uppoutunut – mitä tämä on?! Sillä White Jackets -yhtyeen ensimmäisen, samannimisen albumin toinen biisi ”Circle” jyskytti vakaasti mutta kevyesti, leijaillen ja melodisesti, parhaassa popin perinteessä. Syntikatkin tuolla taustalla piirtävät korostuksiaan, onko peräti kantelekin, laulussa samanlaista enkelimäisyyttä kuin muinaisen a-ha-yhtyeen laulajalla, olikos hän Morten Harket? Tai Jeff Larsonilla. Aika täydellinen pop-biisi, joka tuottaa kerta kerran jälkeen tyytyväisen virneen!

Toistan saman raidan uudelleen ja uudelleen. Sen jälkeen toistan koko albumin ehkäpä kymmenen kertaa putkeen. Sillä löydän jokaisesta biisistä – vaikka osin synkemmissä sävyissä liikkuvatkin – oman viehkon koukkunsa. Indie-rockiksi tätä kai kutsutaan, näin ainakin Valkotakit itse musiikkinsa luokittelevat. Esittelytekstissä luettelemistaan vertaisyhtyeistä tunnistan The War On Drugsia (”68”-biisin sähäkän hypnoottinen rytmi), vähemmän Tom Pettyä ja Springteeniä. Lisään vielä The Psychedelic Fursia: hieman synkkää ja uhkaavaa, mutta jollain kummalla tavalla myös melankolista ja puhdistavaa (”Seeds”).

The Black Keys mainitaan sikäli relevantisti, että myös White Jackets on duo: Jussi Petäjä ja Turo Myllykangas, Keski-Suomesta.

Yhdeksän biisin albumi on kulutusta kestävää, sillä biiseissä on vaihtelua pop-helmi ”Circlestä” sähköisen ”Monster”-biisin karkean rhythm&bluesin kautta ”Dark and Light” -päätöksen rauhalliseen ja rauhoittavaan, hitaasti kasvavaan kaikuisaan tunnelmointiin. Siellä välissä on myös ”Hymns of Hate”, kaunista akustista folkia ja ”Don’t Murder” – olisko sitten AOR:ää? Petäjä ja Myllykangas ovat tainneet viettää treeni- ja äänityskämpällä tunnin jos toisenkin!

Kun nyt hahmotan mielessäni kokonaisuutta, huomaan hengenheimolaisuutta myös Wilcoon. Tuollekin yhtyeelle on tunnusomaista, että sen albumien kappaleet pursuilevat sinne tänne – ja tekevät musiikkinsa sen vuoksi niin kiinnostavaksi. Siksikin soisin, että White Jackets saisi musiikkiaan julki laajemmalti: ei näin kovia ja monipuolisia kiekkoja tässä maassa turhan paljon julkaista.

White Jackets: White Jackets (Pinetree Records PINECD07, 2017)

http://www.whitejacketsband.com/

http://www.instagram.com/whitejacketsband

http://www.twitter.com/whitejackets

Retrokki kuuntelee kotimaista progea: Moonwagon ja Liquid Wolf

Moonwagon on entuudestaan hyvinkin tuttu, myös Liquid Wolf -yhteenliittymää ja varsinkin sen ydinryhmää nämä korvat ovat kuulleet useissa yhteyksissä. Vaikka molemmat yhtyeet on helppo luokitella progressiivinen-nimikkeen alle, väljän termin katto on niin korkealla ja seinät sen verran leveällä, että kumpikin erottuu täysin omaksi persoonallisuudekseen.

Liquid Wolfin kanssa olen samassa liemessä kuin jo porukan ensimmäisen, ”First Light” -albumin kanssa. Silloinkin etsin pitkistä, polveilevista kappaleista kiinnekohtia, alkua, keskiosaa ja loppua. Sikäli siis tämä uusi ”Second Wind, part I” polveutuu suoraan edeltäjästään. Kuten myös raskaitten kitaroitten, jyhkeän basson ja jyrisevien rumpujen osalta: tuhtia, kaikesta hötöstä vapaata tavaraa!

Jo lukuisista erirytmisistä ja -painoisista osista rakentuva aloitusbiisi ”Intro – In Shackles” pistää varautumattoman kuuntelijan polvilleen. Kun ”Toenails” jatkaa samaa menoa, kuuntelija – se olen siis minä – kamppailee: herpaannunko ja annan ajatusten lentää Ranskan vaalituloksiin, vai sinnittelenkö musiikillisten kurvien ja kaarteiden kiemuroissa? Tässä piilee ehkä albumin suurin haaste, ja samalla sen vahvuus – jotka toki ovat ominaisia koko musiikkityylille. Haaste: onko kappaleissa tarpeeksi sisäistä painovoimaa, pysyvätkö niiden osat kasassa muodostaakseen yhtenäisiä, hahmollisia yksiköitä. Vahvuus: ajattomuus ja yksityiskohtien rikkaus, joiden ansiosta musiikki paljastaa jokaisella kuuntelukerralla uusia värejä ja kerroksia.

Uskon, että Sami Sarhamaa kumppaneineen (Teijo Tikkanen, Samu Wuori, Sami Kuoppamäki, Pepa Päivinen ja Pekka Nyman) on painiskellut samojen kysymysten parissa. Sillä albumilta löytyy myös suvantoa, akustisia osuuksia, Tikkasen sekä jyhkeää että herkkää laulua, vibrafonia, pianoa, akustista kitaraa ja puhaltimia – joita viimeksi mainittuja olisin ehkä kaivannut enemmänkin vastapainoksi metallisille riffittelyille. ”Every Mistake” on hyvä esimerkki tästä saksofonin pehmentävästä merkityksestä, vastaavasti ”Spit It Out”-kappaleen huilun ja syntikan yhteispeli.

Useamman kappaleen ytimestä löytyy melodinen lauluosuus, joka jää yhdeksi kappaleen palaseksi, ei sen keski- ja kiinnekohdaksi. Koska olen laulumies, olisi mielenkiintoista tietää lisää Sami Sarhamaan sävellysprosessista: onko lähtökohtana laulumelodia, jonka ympärille rakennetaan instrumentaaliosia . Vai syntyykö kappaleen ytimeen melodia lähes sattumalta, sen jälkeen kun on lähdetty liikkeelle jostain instrumentaalisesta ideasta?

Onpa pisteitä yhdistelty sitten missä järjestyksessä tahansa, ”Second Wind, part I” on mielestäni selkeä edistysaskel debyyttiin, ja antaa odottaa paljon kakkososalta.

Moonwagonin karsina on Liquid Wolfia selkeämpi: vauhdikasta, kitaravetoista instrumentaalijyrää. Biisit perustuvat tarttuvaan ja helposti seurattavaan instrumentaalikoukkuun. Eksymisestä ei ole pelkoa, vaikka biiseissä onkin useampia, joskus jopa laulettuja osia ja rytminvaihdoksia – aina palataan turvalliseen perusideaan.

”Devil’s Labyrinth” on viiden biisin mini-albumi, kansien mukaan kappaleet periytyvät kolmen viime vuoden ajalta. Nimibiisi ja ”South of Bermuda” ovat ehkä Moonwagonia tyypillisimmillään: sähköisiä ja sähköistäviä, mukana hieman stoner-junnausta, kuitenkin ilmavia ja melodisia. Jälkimmäinen kurkottaa koskettimineen myös ambientin suuntaan. Joni Tielan terävä kitarasoundi, Jani Korven tiukka mutta svengaava rumputyöskentely sekä Janne Ylikorven melodiset bassolinjat saavat vauhtia kyllä yksinkertaisempiinkin riffeihin. Makeat syntikkasoundit nostavat useamman biisin korkeuksiin. Kuulostaa vanhahtavalle – ja hyvä niin!

”Haunted Hallways” on urkuvetoinen ja raskas – kunnes keskiosan kuulas kosketinosio valaisee tunnelmaa. Moonwagon ja bouzouki? No mikä ettei! Ylikorven kulkeva basso sekä Korven jew’s harp ja perkussiot värittävät ”Alchemy”-biisiä. Parin minuutin syntikkavälipala ”Dus Aster” sykkii melodisesti vaikkapa Jarre-hengessä. Olisihan tätä voinut pidempäänkin kuunnella.

Kaltaiselleni melodioista ja koukuista voimaantuvalle kuuntelijalle Moonwagon on herkkua, pienempinäkin annoksina.

Pekka

Liquid Wolf: Second Wind, part I (Samsara Records, SAMCD-017, 2017)
Moonwagon: Devil’s Labyrinth (Presence PRECD060, 2017)

Celestial Voyager ”Celestial Voyager”, 2016

Helsinkiläisen, sähköisen Celestial Voyager -kvartetin ja saman nimisen instrumentaalikiekon kantava voima on kaikki kymmenen biisiä säveltänyt kitaristi Cristian Cifuentes – tyylitaitoinen ja näppäräsorminen tutkimusmatkailija. Kuten biisien nimetkin antavat ymmärtää, levyn kantavana teemana on avaruus, komeaa kantta myöten. ”Another Earth”, ”Traveller”, ”Distance”…

Ja vauhdikkaastihan matka sujuu: Cifuentesin lisäksi vauhtia piiskaavat Kimmo Pitkänen (kitara ja koskettimet), Jukka Kunnas (basso) ja Jan Hirvonen (rummut). Vauhtia lisäisi vielä instrumenttien kilpajuoksu ja vuoropuhelu. Cifuentesin otteessa on paitsi melodista terävyyttä, myös tiluttelevaa kitarasankaruutta. Avaruuden armoton äärettömyys kuuluu kaihoisissa sävelkuluissa – siinä Celestial Voyager jatkaa 60-luvun rautalankaperinnettä.

Helpostihan kitaramelodioihin pohjautuva instrumentaalimusiikki jättää tyhjän ja mitään muistamattoman olon, mutta Cifuentes on kuitenkin sen verran taitava ja monipuolinen kitaristi / säveltäjä, että levyn lykkää toistuvasti soittimeen ihan mielikseen. Erinomainen esimerkki on vaikkapa monia mutkia ja tunnelmia sisältävä ”Drifting”, tai mietiskelevä päätös ”Chasing the Moment”.

Pekka

Retrokki kuuntelee: Rikk Eccent ”OwlAWOL”, 2016

Rikk Eccent eli Kimmo Salmela on puurtanut lähes itsekseen toisen albuminsa. Olisiko tällä jopa hittipotentiaalia?

Muutama vuosi sitten täysin tyhjästä ilmaantunut esikoinen ”The Garden of Delights” sai proge-piireissä kiitettäviä arvioita. Itsekin olin levystä varsin innostunut: vaikka sen kuuntelu edellytti syventymistä, useat tasot, melodinen perusvire ja Eccent / Salmelan näkemys ja taito sen konkretisointiin vakuuttivat. Palasin tuolloin kirjoittamiini sanoihin, ja havaitsin niiden pätevän aika pitkälti myös tähän uutuuteen. Vaikka omaani suosittelenkin, suosittelen lukemaan.

”OwlAWOL” hahmottelee nimensä mukaisesti sisäilmaongelmia, tässä tapauksessa syitä pään sisäiseen sekaannukseen. Miksi siis joku pimahtaa. Näin Salmela kertoi albumin teemasta ensimmäisellä soolokeikallaan joitain päiviä sitten. Keikka – Salmela yksin akustisen kitaran kera – avasi myös hänen musiikillista sisintään. Vaikka levyillä Rikk Eccentin musiikki kuulostaa täydeltä, joskus jopa ahtaalta, kappaleiden ytimessä on kuitenkin toimiva sävellys ja sanoitus, soolonakin akustisen kitaran kera toistettava. Kuten Salmela itse totesi, ”levyillä niihin tuppaa tulemaan sturm and drangia”. Toki: paljaina sävellyksinäkin kappaleissa on paatosta ja kurveja enemmän kuin keskiverroissa poppiksissa.

Rikk Eccent eli Kimmo Salmela. Kuva: Jouni Repo

Lavasettiin sisältyneet lainat kertonevat osaltaan, millaisen perinteen jatkajaksi Salmela ilmoittautuu: Steely Dan ja ”The Caves of Altamira”, Procol Harum ja “As Strong As Samson”, dramaattisten brittiversioiden kautta kierrätetyt Jacques Brelin ”Amsterdam” ja ”Jackie” (jossa Jackie muuntui välillä muotoon Rikki). Täysiä ja täydellisiä klassikoita kaikki, täysin toimivia Salmelan akustisensa kera tulkitsemina. Sekaan muutama oma biisi – ja Gnarls Barkleyn ”Crazy”: täysipainoinen setti oli siinä. Ei ehkä progea ulkoisesti koukeroisessa mielessä, mutta sisäavaruuden tunteet biisit kyllä saavat liikkeelle.

Vaikka Salmela ei varmasti hittimielessä musiikkia teekään, lähtökohta – klassinen rock ja pop sekä taito sen säveltämiseen ja näkemys toteuttamiseen – voi saada ihmeitä aikaan. Sen vuoksi esimerkiksi albumin avausbiisi ”Real” jyrää Bowien kiihkeään hittihenkeen: vuoren korkuinen, sähkökitara-armadan vyöryttämä pakahduttava kertosäe painuu kalloon, laulun paatos on totta. Sturm und drang totta vieköön! ”Prog On”, Salmelan visio David Essexin hitistä ”Rock On” on myös omalla tavallaan hittimateriaalia: yksinkertaistettu, tarpeeksi yllättävä ja pervo, hyvällä tavalla.

”Fare Well” on suorastaan heleä ja aurinkoinen, mieli leijuu. Sopiva kevennys, vaikka loppupuolella kitaristi Salmela pistääkin sähkiksillä irrotellen. Koukeroisempaan kastiin vaihtuvine tunnelmineen lukeutuvat ”Higher Ground” sekä hektinen ”Heel Free”. ”Tomorrow Is Slow To Come” on ajaton, ajelehtivakin, Salmelan laulussa on elettyä elämää, maailmantuskaa ja antautumista. Samanhenkinen biisi kuin Bowien ”Station to Stationin” päättävä Nina Simonen upea ja epätoivoinenkin teos ”Wild Is the Wind”: intohimo elämään säilyy, vaikka monenlaiset tuulet tuivertavat.

Erinomainen päätös hienolle albumille, myös kansiratkaisusta täydet pojot.

Pekka

Rikk Eccent: OwlAWOL (Rikk Eccent RECD 0002, 2016)

www.rikkeccent.com

http://www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: The Outer Sonics ”Violet” (2016)

Progen, rockin ja popinkin välimaastossa navigoiva yhtye Pirkanmaalta.

Hiidensointi-yhtyeen levyjä on retosteltu tälläkin foorumilla: monen musiikkilajin mehevää keitosta. Ei ehkä helpoimmin sulavaa, mutta ravitsee niitä, joiden omaksumiskyky on muutenkin edistyksellinen. Hiidensoinnin Nina Hiironniemellä (laulu ja kantele) ja Mika Hiironniemellä (lyömäsoittimet, samplet, koskettimet) riittää näköjään eväitä suoraviivaisempaankin tulkintaan, siispä The Outer Sonics. Mukaan on värvätty Ari Niemi (kitarat, syntikat, taustalaulu) ja bassoon – ainakin tälle levylle – Janne Haapala.

Kera muutaman vierailijan toteutettu ”Violet” puraisee terävämmin ja sulaa sutjakammin kuin Hiidensointi.

Kokonaisuus lepää hyvin vahvasti Nina Hiironniemen laulun varassa: hieman hengästynyt, pehmeä ja mystinenkin lauluäänensä kiitää tömäkän instrumenttimaton varassa, antaa musiikille hengen ja persoonan. Taustoista irtoaa makeita ja suolaisia makupaloja, varsinkin keskittyneemmässä kuulokekuuntelussa. Tuolla taustalauluja, tässä saksofonia, kitarakudelmat ja melodiset soolot värittävät mutta eivät hallitse.

Kirivaihteella (”Imprisoned”) mieleen tulee Nightwishin populaarimpi pää – sehän ei ole ollenkaan huono asia. Viittaa myös johonkin kasarin tarttuvaan voimapoppikseen. Voisiko enteillä radiosoittoa? ”Violet Moonin” nykyttävät kasarikitarat ja maisemaa pyyhkivät syntikat tarjoavat rauhallisen ja rikkaan keitaan, saman tekee seuraajansa ”Eternal” akustisen kitaran ryöpsähdyksineen, jousineen, foneineen ja nakuttavine lyömäsoitinpoksuineen. Myöhemmin samaan aikakapseliin astuu kaunis ja kuulas, loppua kohti pakahduttavaksi paisuva ”Aurora”. ”Ghost of the Past” on puolestaan riipaiseva, akustinen balladi, kuten myös ”Child” kohtalokkaine trumpettikuvioineen.

Suurin osa biiseistä on Ari Niemen ja Nina Hiironniemen yhteisluomuksia. Suhteellisen selkeärakenteisina ja aktiivisen kompin kuljettamina varsinkin vauhdikkaimmissa kappaleissa on voimaa ja vetoa. ”Violetin” painopiste kallistuu kuitenkin mietiskelevämpään materiaaliin – leijuvaan ja unenomaiseen tunnelmaan on helppo vajota. Onneksi melodioissa on riittävästi koukkua, kertosäettä ja kiinnekohtaa. ”Violet” soljuu rauhallisena ja rauhoittavana, se ei tasapainoisuutensa vuoksi iske ehkä kertalaakista, mutta syvempi kuuntelu tuottaa runsain mitoin mielihyvää ja tyydytyksen tunnetta.

The Outer Sonics on mahdollista nähdä livenä Helsingin On The Rocksissa 5.10., samassa proge-illassa rellestävät myös Rikk Eccent soolona sekä Juhani ”Time Traveller” Nisulan Electric Gypsies.

Pekka

The Outer Sonics: Violet (Outer Sonics OSCD001, 2016)

http://www.outersonics.com/

www.runningmoose.fi

Eri esittäjiä: ”Atte Blom Juhlii”, 2016

Kuten kokoelman nimikin jo kertoo, uuden Ainoa Productions -tuotantoyhtiön debyyttijulkaisu juhlii ja juhlistaa yhden perustajansa merkittävää uraa.

Seison lippumyymälän tiskillä ostamassa lippua Tavastian Atte Blom -iltaan. Kerron venuen ja päivämäärän. Myyjätär lukee päätteeltään: ”Plom?”. Juu, vastaan, sen kummemmin hätkähtämättä myyjättären ilmeistä tietämättömyyttä illan juhlinnan kohteesta. Kunpa hän tiskin takana vain tietäisi, missä kaikkialla edelleen kuuluu minun – meidän – sukupolvemme yhden merkittävimmän musiikin taustahahmon vaikutus.

Lainaan Pale Saarisen Rytmiin vuonna 2011 tekemästä Blomin haastattelusta edelleen täysin kurantin lauseen: ”Musiikin pitää olla yllätyksellistä, jännittävää ja jollain tasolla sen pitää tuoda nuoria innostavia kokemuksia. Ja sellaisen musiikin menestys ei ole riippuvainen esimerkiksi radiosoitoista tai muista kaupallisista mittareista”.

Tulkitsen ja ehkä ylitulkitsen, tarkoituksella. Sillä isojen levy-yhtiöitten uusi mantra kuulunee, että albumit ja kokonaisuudet ovat out, yksittäiset hitit ovat in. Mitään ei kannata saattaa fyysiseen muotoon, sillä parasta ennen -päivä oli aina eilen. Kunhan universumi lykätään täyteen taustahöttöä, tyhjiä fraaseja, sankarinkuoria ja opportunismia, sentin sadasosien kuunteluvirroista kertyy jokapäiväinen leipä.

Mutta kestääkö se edes tätä sesonkia? Onko sillä merkitystä vuosien ja vuosikymmenten päästä? Voiko sitä sanoa musiikiksi? Innostaako se tarttumaan instrumenttiin?

Tätäkään kokoelmaa ei tässä muodossa olisi, jos Atte Blom ei olisi uurastanut mm. Love-, Johanna-, Megamania- ja Pyramid-merkkien, artistien, kappaleitten ja kokonaisuuksien parissa. Esimerkiksi Turnusbandin antaumuksellinen Ratsia-versiointi ”Ole hyvä nyt” sekä Pentti Amoren ja Jalavein ”Jumalaut mä oon out” – Juicea tietty – kutittavat olemattomia niskavilloja.

Kuten lainabiisien esittäjät, kokoelman muutkin artistit edustavat uudempia sukupolvia ja Ainoa Productions -kimpan levymerkkien artisteja. Vauhdikas ja hillitön Jeavestone – Suomen Roxy Music? – ja progressiivisesta rockista oman melodisen varianttinsa kutonut Octopie kurkottavat englanninkielisinä rajojen ulkopuolelle. Mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia ovat Entäs Peltonen? (pop-lattaria kokoelman ”Mark Twain” -biisin perusteella, keikalla svengaavaa pop-funkkia) ja Herra Varjojen Herra (primitiivibluesia). Jalavie säestää myös Aija Puurtista (nykivärytminen ”Ketun morsian”) sekä Sira Moksia, dramaattista laulaja-lauluntekijää.

Palaan pari kappaletta taakeppäin: ”Musiikin pitää olla yllätyksellistä, jännittävää ja tuoda innostavia kokemuksia”. Lisäisin Aten valitsemiin adjektiiveihin vielä aitouden ja inhimillisyyden. Molempia löytyy niin Atte Blomin pitkältä uralta kuin tältä kokoelmaltakin. Niitä ei voi teollisesti tuottaa.

Pekka

Eri esittäjiä: Atte Blom Juhlii (Ainoa Productions AOP-16ALB01, 2016)