Tähtelän Valot ”In Between”, 2021

Taas voisi todeta, että miksi ei kukaan ole tästä aikaisemmin kertonut! Aivan mestarillista instrumentaaliprogejazzetnoa Pekka Pohjolan, Juha Kujanpään ja Anssi Tikanmäen hengessä. Instrumentiksi lasken myös yhden biisin sanattoman laulun a la Aili Ikonen.

Hannu Tähtelä on säveltänyt musiikin sekä soittaa bassot, muita muusikoita ovat mainittu Kujanpää (koskettimet), Antti Kettunen (puhaltimet), Pekka Nättinen (kitarat) sekä Osmo Blomqvist (rummut), kolmen hengen jousiryhmä komppaa (Tiia Pennanen, Sanna Helén, Laura Vähä-Ruona).

Neljästä biisistä koostuva levy – ep tämä taitaa olla, ainakin levykoodi antaa näin ymmärtää – vaihtelee tunnelmasta toiseen: ”Havahdus” jousi- ja puhallinkorostuksineen sekä dramaattisine pianokuvioineen voisi olla suoraan jonkin ranskalaiselokuvan ääniraitaa, ”Ilowimma”-nimi kertoo, että nyt pidetään vauhtia, kurvaillaan ja harrastetaan tiukkoja käänteitä, vähän äkkivääriäkin. ”Valot” ja Aili Ikosen laulu rauhoittaa, Kujanpään piano helisee, Tähtelä soittaa akustista bassoa. Jazzahtava ”Pilvipouta” vie ehkä eniten Love-meininkiin – tarkoitan siis levy-yhtiötä ja Pekka Pohjolaa sekä molempien jättämää valtaisaa perintöä.

Neljässä napakassa biisissä olisi teemojen ja tyylien sisältörikkauden ansiosta ollut ainesta vaikka puolta pidemmiksi. Hyvä näinkin! Parinkymmenen minuutin kokonaiskesto nimittäin varmistaa, että kuuntelija – tämäkin kuuntelija – painaa play-nappia toistuvasti ja pähkäilee, mistä levyn saisi ostettua. Kiitos tästä eksemplaarista menee Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolle.

Tähtelän Valot: In Between (HATCD-05EP1, 2021), lienee omakustanne

Jälkikirjoitus, jonka otsikoksi voisin laittaa vaikkapa: Häpeän

Sain nimittäin viestin Hannu Tähtelältä – samalla huomasin, että hän oli lähettänyt vuonna 2021 kirjoituksen toivossa linkin tuolloin juuri ilmestyneeseen levyyn. Linkkiä en ollut klikannut. Siksi häpeän.

Hannu kirjoittaa lisäksi: ”Pieni korjaus levytietoihin: levyllä koskettimia soittaa Juhan veli Antti Kujanpää. Juha soitti Tähtelän valoissa 2000-luvun alussa Jyväskylässä opiskellessaan. Hän jatkoi sitten opintoja Norjassa, jolloin tilalle tuli Antti. Antti soittaa myös yhtyeen ensimmäisellä v. 2003 ilmestyneellä Bluetango -levyllä.” Luin siis kantta huolimattomasti, oletin että jos sukunimi on Kujanpää, etunimi on Juha. Vaan eipä olen. Siksikin häpeän.

Mutta levy on hyvä!

Samurai of Prog featuring Oliviero Lacagnina “The Man in the Iron Mask”, 2023

Tässäpä mielenkiintoinen sivupolku Samurai of Prog -kollektiivilta: albumin musiikin on säveltänyt ja koskettimia soittaa jo 1970-luvun alussa italialaisessa Latte e Miele -yhtyeessä vaikuttanut Oliviero Lacagnina!

Eikä mitä tahansa musiikkia, vaan Lacagnina on omien sanojensa mukaan pitänyt säveltäessään mielessä ja pienessä määrin referoinutkin musiikkia, joka on sävelletty 1600-1700-lukujen vaihteessa: Purcell, Bach, Couperin… Syystä että albumin tarina kertoo tuona aikana eläneestä, elokuvistakin tutusta hahmosta eli ”The Man in the Iron Mask”.

Barokkimusiikki ja sinfoninen proge – yhdistelmä, joka on ihastuttanut jo 70-luvun alun italoprogen klassikoissa. Niinpä Latte e Mielen kaksi ensimmäistä albumia, ”Passio Secumdum Mattheum” (1972) ja ”Papillon” (1973) kuuluvatkin italialaisen progen kaanoniin, sinne New Trollsin, Le Ormen, PFM:n ja Bancon merkkiteosten rinnalle. Ripaukset jazzrockia, operettia, oopperaakin – ja tahto sekä taito rakentaa kokonaisuuksia: Italiassa on luotu ja luodaan aivan huikeaa musiikkia!

Tämäkin levy on äärimelodista, äärimmäisen taidokkaasti toteutettua, mukana tuttua, instrumenttiensa eliittiä edustavaa Samurai of Prog -joukkuetta: Steve Unruh, Kimmo Pörsti, Marco Bernard, Rafael Pacha, Marek Arnold… kitaristeina Thomas Berglund, Juhani Nisula ja Federico Tetti, koskettimissa itseoikeutetusti Oliviero Lacagnina. Steve Unruh ja Lauren Trew pukevat vokaaleiksi Lacagninan musiikin ja Unruhin sekä Sonia Vatteronin sanoitukset – ne perustuvat näytelmäkirjailija Aldo Cirrin luomaan tarinaan.

Hienoa on tässä levyssä sekin, että musiikista pystyy nauttimaan sen kummemmin tarinaan paneutumatta, antaa mielikuvituksellisen ja menevän musiikin viedä mukanaan. Teksti antaa sisällölle sitten seuraavan tason. Ja kuten muissakin Samurai of Prog -teoksissa, koko pakettiin on panostettu: kansiin, liitteeseen, levypussiin… tämänkaltaisille teoksille toivoo koko sydämestään tavallistakin laajempaa kuulijakuntaa!

Samurai of Prog featuring Oliviero Lacagnina: The Man in the Iron Mask (Seacrest SCR-1040, 2023)

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti ”Views from the Inner World”, 2022

Moni-instrumentalistit Rafael Pacha ja Kimmo Pörsti ovat lukuisten soittajaystäviensä avustuksella loihtineet kunnianosoituksen klassiselle progelle. Tai näin minä sen ainakin ymmärrän. Rauhallisia, melodisia teemoja, kiperämpiäkin käännöksiä, progen kultakaudelle ominaisia soitinvalintoja.

Genesis, Yes, Renaissance, Jethro Tull – vaikka kuulen häivähdyksiä jättiläisistä, Pacha ja Pörsti ovat luoneet oman hybridinsä, oman näkemyksensä. Mikä erityisesti näitä korvia miellyttää, on melodisuus. Kaverit eivät ole hypänneet äkkisyvään, eivät tarjoa kirvelevää kakofoniaa eivätkä riitaisia sointuja. Vaikka eivät toki helpolla päästä itseään: rytmit ja tunnelmat vaihtuvat, sooloja esittelevät niin kitarat, syntikat kuin puhaltimetkin, yksin ja yhdessä.

Suurimman vastuun levyllä kantavat Pacha ja Pörsti, edellinen soittimien, jälkimmäinen sävellysten ruhtinaana – toki molemmat ovat osallistuneet sekä että. Muut soittajat ja laulajat ovat tuttuja Pörstin aikaisemmista projekteista: Marek Arnold, Marco Bernard… tuttuus tietysti helpottaa toteutusta, jonka kuvittelisin tapahtuneen pitkälti tai lähes kokonaan tietoverkkojen avulla.

Kohokohtia kiekolla on paljon: Ariane Valdivién kuulas laulu, Marek Arnoldin sopraano neliosaisessa ”The Man Who Walked Home” -biisissä, samassa kappaleessa Rubén Álvarezin kitara- ja Jan-Olof Strandbergin bassosoolo – sekä Rafael Pachan mainio syntikkaujellus. Hieno, rikas kokonaisuus, joka kuljettaa kuuntelijaa monen tunnelman ja tyylin kautta.

Olen kuunnellut albumia varmaankin parikymmentä kertaa, ja aina korva tarttuu uuteen yksityiskohtaan. Niitä nimittäin riittää! Melodisena ja tunnelmallisena ”Views from the Inner World” toimii hyvin muun puuhastelun taustalla; täysiin oikeuksiinsa se pääsee keskittyneessä kuuntelussa.

Loistava levy – ja koko paketti upeine kansineen ja tekstiliitteineen!

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti: Views from the Inner World (Seacrest SCR 1038, 2022)

Rikk Eccent ”Black Halo”, 2020

Taito rakentaa monikerroksinen, tiukasti soiva ja kiinnostavuutensa säilyttävä kokonaisuus – siinä Rikk Eccent on taitava ja näkemyksellinen. ”Black Halo” on soinut niin autossa kuin kotona varmaankin toistakymmentä kertaa, ja jokainen kuuntelukerta on kasvattanut kuuntelunautintoa: syvyyttä löytyy. Olisiko tämä kolmas Eccentin levy triosta se kestävin?

Jos kategorisointia halutaan, ehkä spacerock olisi se luontevin lokero, siellä progressiivisessa kulmauksessa. Tunnelma on hyvin tiivis ja tummanpuhuvakin, biiseissä on jykevät pohjat, syntikat kohisevat, kitarasooloissa on jujua. Biiseissä on samantyyppistä näkemyksellisyyttä kuin – gulp – David Bowiella ja Peter Gabrielilla. Jälkimmäinen tulee mieleen myös herra Eccentin laulutulkinnasta. Äänessään on lohdullista melankoliaa, uhkaa silloin, kun on sen paikka.

Yksittäisiä biisejä en lähde levyltä erottelemaan, sillä ”Black Halo” soi yhtenä ja yhtenäisenä, jopa majesteetillisena – valoa ja varjoa, jännitystä ja laukeamista. Aikamoinen suoritus ottaen huomioon kannen krediitit: ”All songs written, arranged, engineered, performed ja produced by Rikk Eccent”.

Suosittelen keskittynyttä kuuntelua.

Rikk Eccent: Black Halo (Eccentrikk Media RECD 0003, 2020)

Bernard And Pörsti ”Gulliver”, 2020

Eräänä kesänä eräässä levykaupassa Italiassa: huomaan, että putiikin valikoimassa on hyvinkin runsaasti tuon maan nimekkäiden, usein jo 70-luvulla aloittaneiden artistien levyjä, vanhoja, uusia ja uudelleenjulkaisuja. Osa niminä tuttuja, mutta musiikillisesti vieraita. Näytän myyjälle muutaman tutun kiekon, ja kyselen vastaavan tyylisiä vilautellen samalla kysyvästi tuntemattomien artistien levyjä. Ystävällinen myyjä etsii musiikkinäytteitä juutuubista, osaan esittelemistäni levyistä hän nyrpistää nenäänsä: et kyllä siitä tulisi pitämään, jos kerran makusi on tuo.

Ostettavien pino tiskillä kasvaa. Maksun koittaessa kaveri kysyy, miksi ihmeessä musiikinkuuntelija Suomesta pitää italialaisista artisteista – tai yleensäkin italialaisesta progesta, kun kaupan hyllyt pullistelevat sitä alkuperäistäkin, eli genesistä, pinkfloydia, jethrotullia ja jeessiä, muun muassa.

Vastaus on sama, kuin ”Gulliverin” kohdalla.

Se yhdistää vaikutteita monista klassisista, melodista progea mestarillisesti työstäneistä yhtyeistä ja lisää siihen italialaisen musiikkikulttuurin ominaispiirteitä. Se on lohduttavan tuttua, kuitenkin riittävän omaperäistä. Ja luonnollisesti pieteetillä – sekä mahtavalla rohkeudella – toteutettua: miksi ihmeessä käyttää sordiinoa?! Paljon, enemmän, eniten.

Vaikka ”Gulliver” on merkitty basisti Marco Bernardin ja rumpali Kimmo Pörstin nimiin, mukana on koko Samurai of Prog -poppoo, mm. Steve Unruh, Carmine Capasso, Luca Scherani, Stefano Galifi…. vahva saapasmaan edustus myös sävellyspuolella varmistaa, että musiikillisen virran annetaan soljua väkevänä ja patoamatta. Täysin ajatonta, taidokkaasti toteutettua, kansia ja muita tilpehöörejä myöten. Gulliverin matkoja on nautinnollista seurata.

Palaan italialaiseen levykauppaan.

Kauppias nostaa esille levyjä artisteilta, jotka nimensä perusteella niputan iskelmäksi. ”No myöhemmin kyllä”, toteaa kauppias. ”Mutta kaksi-kolme ensimmäistä albumia olivat hyvinkin kokeellisia”. Kansia myöten, huomaan. Pinoon vaan, luottokortti esiin. Hieno musiikkimaa!

Bernard And Pörsti: Gulliver (Seacrest SCR-1023, 2020)

Kimmo Pörsti ”Wayfarer”, 2020

Maestro Pörstin musiikkiin olen törmännyt muutamaankin otteeseen sekä eri kokoonpanojen levyillä että myös konsertissa. Enemmän on enemmän, missään ei himmailla, vaivoja ei säästellä, rajat on tehty ylitettäviksi – isoa, värikästä ja hiottua musiikkia suurella vaivalla ja periksiantamattomalla pieteetillä toteutettuna.

Sinfoniseksi progeksi tätä kai voisi kutsua – paitsi silloin, kun nostetaan kierroksia jazzrockin hengessä.

Rumpaloimisen lisäksi Kimmo Pörsti on myös säveltänyt osan kappaleista sekä soittaa joissain biiseissä mm. koskettimia, bassoa, kitaroita… monitaituri siis. Aikamoinen urakka, johon on tietty lisättävä kokonaisuuden hallinta: ”Wayfarer” on osallistuvien muusikoiden osalta värikäs tilkkutäkki. En aio luetella lähes pariakymmentä eri asteisesti osallistunutta muusikkoa, he ovat progea seuranneille tuttua porukkaa Espanjasta, Italiasta, Chilestä, Japanista, Britanniasta, Saksasta, USAsta ja Suomesta.

Teknologia olisi tarjonnut tilaisuuden myös hyvinkin koneellisiin ratkaisuihin ja samalla soittajakaartin supistamiseen, kuten Pörsti kansiteksteissä toteaa. Periaatteena on kuitenkin ollut oikeiden muusikoiden ja soittimien käyttö – sekin toki tekniikan mahdollistamana: tiedostot ovat tehneet musikaalista siksakkia.

Oikeat soittajat – ja varsinkin persoonalliset laulajat – nostavat ”Wayfarerin” omiin sfääreihinsä. Eniten ihailen chileläisen Rodrigo Godoyn mahtavaa ja mahtipontista tulkintaa. Hänen äänessään on italialaista melodramaattisuutta ja falsettiakin pateettisuuteen sortumatta. Godoyn ääni tulkitsee maanmiehensä, kosketinsoittaja Jaime Rosasin kohtalokkaat biisit juuri oikealla intensiteetillä. Pitänee perehtyä tarkemmin heidän omiin tuotoksiinsa. Monien vuosikymmenten liemissä keitetty ja Suomessakin esiintynyt Jenny Darren kantaa kunnialla brittiläisten naislaulajien tarinankerronnallista lippua.

Instrumentalisteista ja säveltäjistä nostan esiin Jari Riitalan. Hänen käsialaansa ovat levyn kaksi selkeimmin jazzrockiin kallistuvaa biisiä ”Thunkit” ja ”Witch Watch”. Ensimmäisessä, huimasti kiitävässä melodisessa instrussa Riitala ja Dave Bainbridge nostavat kitaroillaan ja koskettimillaan vuoronperään kierroksia – soundimaailmaan haetaan innoitusta ihanalta 70-luvulta. Mainio veto, jonka kuvittelisi livenä toteutetuksi, jos ei muusta olisi tietoa. Jälkimmäisen biisin rennossa, Marek Arnoldin sopraanon vetämässä groovessa viihtyy siinäkin.

”Wayfarer” on ollut Pörstiltä melkoinen puristus. Paketti on laadukkaasti viimeistelty kansia ja vihkosta myöten. Erityisesti kunnioitan sitä, että alussa mainitsemani ”enemmän on enemmän” -ajatus ei tarkoita tukkoon soitettua musiikkia, revitteleviä yliannostuksia, satoja sähkökitaroita tai loputtomia venytyksiä. Jokaisessa biisissä on ajatus, jonka harkittu ja hallittu esillepano kertoo tyylitajusta. Instrumentaaliset ja lauletut kappaleet täydentävät toisiaan. Ilmaa riittää hengittämiseen.

Loistelias kokonaisuus.

Kimmo Pörsti: Wayfarer (Seacrest SCR-1025, 2020)

Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)

Esa Kotilainen ”Tellus”, 2019

En lainkaan ihmettele, että Esa Kotilaisen uusimman teoksen julkaisukonsertti järjestettiin Temppeliaukion kirkossa: jo nimibiisi ”Tellus” nousee taivaan ääriin porisevien syntikoitten ja Anssi Nykäsen perkussioiden rytmittämän alun jälkeen. Kohtalokas, hitaasti kierroksia keräävä, kuulaiden koskettimien kartoittama melodia. Taustalla kohisee avaruus. Mahtava ja mahtipontinenkin aloitus Kotilaisen hienolle uutuudelle. Kuulenko jylhässä biisissä maapallon tuskankouristuksia, tai ainakin alistunutta melankoliaa?

Tuotteliaan ja musiikillisesti monipuolisen Kotilaisen uraan on mahtunut niin haitarimusiikkia, soivia koneita, muokattuja luonnon ääniä kuin Wigwamin progepoppiakin. Henkilökohtaisesti miellän hänet kuitenkin ennen kaikkea syntikkavelhoksi – tälläkin levyllä kosketinarsenaalia on pitkä lista. Varmemmaksi vakuudeksi kansien kaneetti lupaa, että ”No computers were used in this production”.

”Tellus” ja sen viisi kappaletta edustavat tutumpaa ja turvallisempaa Kotilaista. Nykäsen rummut pitävät musiikin liikkeessä, melodiakoukkujen ympärillä kuohuu, pulputtaa, jyrisee. On ”Tellus”, ”Musta kuu”, ”Punainen kuu”, ”Seulaset” ja ”Avaruusromua”, vilkkuvia tähtiä ja mustaakin mustempaa avaruutta, myöhäisillan ja yön musiikkia. ”Punaisen kuun” itämaisia kiemuroita maustaa Nykäsen rumpujen lisäksi Lauri Porran basso. Kun hymnimäinen ”Seulaset” kiertyy loppuliukuunsa, huomaa tehneensä Kotilaisen johdattamana melkoisen matkan sisäavaruuteen.

”Tellus” soi samoilla taajuuksilla, joilla jo Kotilaisen ”Turquoise Planet” kiehtoi. Sävy on nyt ehkä tummempi, varjot pidempiä. Samalla ”Tellus” on loistava osoitus pitkän linjan muusikon horjumattomasta näkemyksestä ja tyylitajusta.

Pekka

Esa Kotilainen: Tellus (Presence PRECD 073, 2019)

Maximilian Latva ”Nekyia”, 2019

Täydellinen riittämättömyyden tunne! Musiikkia niiiiin kaukaa päivittäisen soittodieetin ulkopuolelta, että aivopoimut eivät millään pysty kuulemaansa omaksumaan, vielä vähemmän ymmärtämään. Niinpä arviointikin typistyy esittelyksi ilman sen kummempaa mielipidettä suuntaan tai toiseen – vaikka taiteilija itse eli Maximilian Latva lähestyykin allekirjoittanutta arvion toivossa.

Tyylikseen helsinkiläinen säveltäjä ja performanssitaiteilija Latva mainitsee dark ambientin – ja juu, tummalta kuulostaa, äärimmäisen tummalta. Kirskuvalta, vinkuvalta, ulisevalta, jyrisevältä. Analogisten ja digitaalisten syntetisaattoreiden lisäksi hän käyttää sähkö- ja akustisia kitaroita, polkuharmonia sekä satunnaisia esineitä ja tiloja (?). Näin saatteessa luetellaan, ja siihen minun pitää luottaa. Jos soittimia pitäisi nimittäin nimetä kuulokuvien perusteella, en taatusti siihen kykenisi, niin syntetisoitua ja muunneltua äänimaailma on.

Latva selittää, että ”kappaleiden rakenteet ovat enemmän jälkiklassisen ja ns. vakavan nykymusiikin läpisävellettyä muotoa”. ”Luuppeja, toistoja ja dronea en tapaa käyttää”, hän toteaa. Näin on: toistuvia sävel- tai äänikuvioita saati rytmejä en löydä, levy on – vaikka viiteen biisiin onkin jaettu – kokonaisteos, jonka musiikki vaeltaa autioissa taloissa huoneesta toiseen, luovii myrskyävällä merellä, seikkailee kumahtelevissa kanjoneissa ja tummanpuhuvissa viidakoissa. Kokeellisen elokuvan soundtrack, hyönteisten keskinäistä kommunikaatiota – sellaisenakin tämä toimii, siitä esimerkkinä YouTubessa visuaaliseen muotoon hyönteisten avulla puettu ”Nekyia”. Kuva syventää musiikkia, tai musiikki syventää kuvaa, kummin päin vain. Ei ehkä kaikkein herkkähermoisimmille.

Tunnen muutamia mieleltään huomattavasti itseäni laaja-alaisempia ystäviä, joita tämän tyyppinen äärimmäinen musiikki kiehtoo. Heille poppi on liian toisteista ja yksinkertaista. He kaipaavat haasteita, heille esimerkiksi Maximilian Latvan musiikki voi hyvinkin esittäytyä korvakarkkina.

Pekka

Maximilian Latva: Nekyia (Art First Records ATF072, 2019)

Jere Haakana ”Varjosto”, 2019

Tällaisten yllätysten vuoksi jaksan kahlata kirjaston uutuushyllyistä itselleni tyystin vieraita levyjä. Joskus jo pari ensimmäistä biisiä saavat toteamaan että en kuulu kulloisenkin musiikin kohderyhmään – tai sitten vaan mielikuvitukseni ja vastaanottoni on rajallinen. Sitten taas joskus käy kuten kitaristi Jere Haakanan ja yhtyeensä (Artturi Rönkä, koskettimet, Ville Pynssi, rummut ja Juho Kivivuori, basso) ensimmäisellä ”Varjosto”-albumilla: ensivaikutelmana miellyttävä, muutaman toistokerran jälkeen hyvä, nyt aktiivisesti kuunneltuna aivan loistava!

Instrumentaalista jazzrockia, ei mitään nippelitilutusta tai kainoa hienostelua, vaan jäntevää, taidokasta, välillä hyvinkin jytisevää ja vauhdikkaasti polkevaa groovea. Biiseissä on progressiivisia polveiluja sekä pianon ja varsinkin kitaran sooloja vaikkapa Jukka Tolosen jalanjäljissä. Haakana osoittautuu taitavaksi ja näkemykselliseksi kitaristiksi, joka ei turhia himmaile, mutta ei myöskään poseeraa tyhjän panttina: kun sanottava on sanottu, siirrytään eteenpäin.

Seitsemässä pitkähkössä biisissä on kussakin omat luonteenpiirteensä. Nyt soiva ”Ritual” on elokuvamainen, tunnelmaltaan tunnusteleva, saa kuuntelijansa odottamaan vahvaa äksöniä. Haakanan kitara artikuloi itämaisesti, Röngän sähköpiano helmeilee Pynssin ja Kivivuoren kevyesti, mutta jännitteisesti sykkivän kompin päällä. Sankarimme istuu hiekka-aavikon halki jyskyttävässä junassa, aurinko hohkaa paahteisena.

”I’ll Walk You Home” taas on hyvin tunteikas ja melodinen. Kivivuori saa tilaa bassosoololle, Haakanan näppärissä kitarakuvioissa on paatosta niissäkin. ”Sermon”-biisistä Haakana kirjoittaa, että sen inspiraationa on ollut John Coltrane – kitara julistaa sanaa, olkoon bändi seurakunta, joka vastaa. Lyhyin biisi, joka omasta puolestani olisi saanut kasvaa vieläkin raisummiksi vuorovedoiksi.

”Varjosto” on osoittautunut toistuvaa kuuntelua hyvin kestäväksi, tarpeeksi erilaisia koukkuja tarjoavaksi pyydykseksi. Nappasi kuulailla tunnelmillaan tämän kuuntelijan.

Pekka

Jere Haakana: Varjosto (Eclipse Music ECD-201983, 2019)