Maximilian Latva ”Nekyia”, 2019

Täydellinen riittämättömyyden tunne! Musiikkia niiiiin kaukaa päivittäisen soittodieetin ulkopuolelta, että aivopoimut eivät millään pysty kuulemaansa omaksumaan, vielä vähemmän ymmärtämään. Niinpä arviointikin typistyy esittelyksi ilman sen kummempaa mielipidettä suuntaan tai toiseen – vaikka taiteilija itse eli Maximilian Latva lähestyykin allekirjoittanutta arvion toivossa.

Tyylikseen helsinkiläinen säveltäjä ja performanssitaiteilija Latva mainitsee dark ambientin – ja juu, tummalta kuulostaa, äärimmäisen tummalta. Kirskuvalta, vinkuvalta, ulisevalta, jyrisevältä. Analogisten ja digitaalisten syntetisaattoreiden lisäksi hän käyttää sähkö- ja akustisia kitaroita, polkuharmonia sekä satunnaisia esineitä ja tiloja (?). Näin saatteessa luetellaan, ja siihen minun pitää luottaa. Jos soittimia pitäisi nimittäin nimetä kuulokuvien perusteella, en taatusti siihen kykenisi, niin syntetisoitua ja muunneltua äänimaailma on.

Latva selittää, että ”kappaleiden rakenteet ovat enemmän jälkiklassisen ja ns. vakavan nykymusiikin läpisävellettyä muotoa”. ”Luuppeja, toistoja ja dronea en tapaa käyttää”, hän toteaa. Näin on: toistuvia sävel- tai äänikuvioita saati rytmejä en löydä, levy on – vaikka viiteen biisiin onkin jaettu – kokonaisteos, jonka musiikki vaeltaa autioissa taloissa huoneesta toiseen, luovii myrskyävällä merellä, seikkailee kumahtelevissa kanjoneissa ja tummanpuhuvissa viidakoissa. Kokeellisen elokuvan soundtrack, hyönteisten keskinäistä kommunikaatiota – sellaisenakin tämä toimii, siitä esimerkkinä YouTubessa visuaaliseen muotoon hyönteisten avulla puettu ”Nekyia”. Kuva syventää musiikkia, tai musiikki syventää kuvaa, kummin päin vain. Ei ehkä kaikkein herkkähermoisimmille.

Tunnen muutamia mieleltään huomattavasti itseäni laaja-alaisempia ystäviä, joita tämän tyyppinen äärimmäinen musiikki kiehtoo. Heille poppi on liian toisteista ja yksinkertaista. He kaipaavat haasteita, heille esimerkiksi Maximilian Latvan musiikki voi hyvinkin esittäytyä korvakarkkina.

Pekka

Maximilian Latva: Nekyia (Art First Records ATF072, 2019)

Mainokset

Jere Haakana ”Varjosto”, 2019

Tällaisten yllätysten vuoksi jaksan kahlata kirjaston uutuushyllyistä itselleni tyystin vieraita levyjä. Joskus jo pari ensimmäistä biisiä saavat toteamaan että en kuulu kulloisenkin musiikin kohderyhmään – tai sitten vaan mielikuvitukseni ja vastaanottoni on rajallinen. Sitten taas joskus käy kuten kitaristi Jere Haakanan ja yhtyeensä (Artturi Rönkä, koskettimet, Ville Pynssi, rummut ja Juho Kivivuori, basso) ensimmäisellä ”Varjosto”-albumilla: ensivaikutelmana miellyttävä, muutaman toistokerran jälkeen hyvä, nyt aktiivisesti kuunneltuna aivan loistava!

Instrumentaalista jazzrockia, ei mitään nippelitilutusta tai kainoa hienostelua, vaan jäntevää, taidokasta, välillä hyvinkin jytisevää ja vauhdikkaasti polkevaa groovea. Biiseissä on progressiivisia polveiluja sekä pianon ja varsinkin kitaran sooloja vaikkapa Jukka Tolosen jalanjäljissä. Haakana osoittautuu taitavaksi ja näkemykselliseksi kitaristiksi, joka ei turhia himmaile, mutta ei myöskään poseeraa tyhjän panttina: kun sanottava on sanottu, siirrytään eteenpäin.

Seitsemässä pitkähkössä biisissä on kussakin omat luonteenpiirteensä. Nyt soiva ”Ritual” on elokuvamainen, tunnelmaltaan tunnusteleva, saa kuuntelijansa odottamaan vahvaa äksöniä. Haakanan kitara artikuloi itämaisesti, Röngän sähköpiano helmeilee Pynssin ja Kivivuoren kevyesti, mutta jännitteisesti sykkivän kompin päällä. Sankarimme istuu hiekka-aavikon halki jyskyttävässä junassa, aurinko hohkaa paahteisena.

”I’ll Walk You Home” taas on hyvin tunteikas ja melodinen. Kivivuori saa tilaa bassosoololle, Haakanan näppärissä kitarakuvioissa on paatosta niissäkin. ”Sermon”-biisistä Haakana kirjoittaa, että sen inspiraationa on ollut John Coltrane – kitara julistaa sanaa, olkoon bändi seurakunta, joka vastaa. Lyhyin biisi, joka omasta puolestani olisi saanut kasvaa vieläkin raisummiksi vuorovedoiksi.

”Varjosto” on osoittautunut toistuvaa kuuntelua hyvin kestäväksi, tarpeeksi erilaisia koukkuja tarjoavaksi pyydykseksi. Nappasi kuulailla tunnelmillaan tämän kuuntelijan.

Pekka

Jere Haakana: Varjosto (Eclipse Music ECD-201983, 2019)

Jarmo Nikku ”Line by Line”, 2019

Superkitaristin ensimmäinen sooloalbumi, omaa sävellystuotantoa kahta Jari “Heinä” Niemisen biisiä lukuun ottamatta. Lohdullisen melodista jazzrockia tai fuusiota, kuuntelijaa hellitään sujuvilla kitarakuvioilla ja sulavilla sooloilla. Ei riitasointuja, ei itsetarkoituksellista vääntöä eikä oman erinomaisuuden alleviivaamista. Jarmo Nikku on nöyrästi musiikin – ja kitaran – asialla. Tarkoittaen myös, että silloin, kun on suvannon paikka, se maltetaan jättää väreilemään.

Ettäkö pelkää vingutusta? No ei todellakaan, sillä kitaristeja Nikkua ja Niemistä vauhdittavat rumpali Topi Kurki ja basisti Jari Heino. Svengaa niin maan perinpohjaisesti, silloin kun tarvitsee! Peruskvartettia täydentävät koskettimissa Tuomas Kesälä ja Timo Pratskin, puhaltimissa Panu Syrjänen ja Jukka Tiirikainen sekä perkussioissa Leevi Leppänen, tekijämiehet asialla siis.

Lokeroituna ”Line by Line” osuu 70-luvun puolivälissä aloittaneiden melodisten kitaristien kuoroon, sinne Steve Khanin, Al Di Meolan, Georg Wadeniuksen ja Janne Schafferin teosten rinnalle. Ja kun nyt Khan mainittiin, niin korotan panoksia nimeämällä Steely Danin. Vaikka ”Line by Line” on puhtaasti instrumentaalikiekko, se tuo vahvoja muistumia Steely Danin parista viimeisestä klassikosta: ajattomat ”Aja” ja ”Gaucho” – jolla jälkimmäisellä valtaosan kitaroista soitti juurikin Steve Khan. Enkä pysty ohittamaan Nikun sävellysten tyylillistä samankaltaisuuttakaan Beckerin ja Fagenin vastaaviin. Laadussa siis löytyy. Esimerkiksi ”Blues Express” voisi olla ”Bodhisattvan” muinainen esi-isä, väkevämpi lihansyöjä tosin.

Pari biisien nimiin ulottuvaa kunnianosoitusta kertovat Nikun diggauksen kohteista, ”Hiram B” ja ”How’s Wlodek” – tietty Bullockia ja Gulgowskia tarkoittaen (”dedicated to Vesa Aaltonen”, lukee kannessa jälkimmäisen kohdalla – Made In Sweden mainittu!). ”Hiram B” on letkeä mutta ei laiska, ”How’s Wlodek” riffittelee sähköpianopatjalla funkysti, mainiot soolot molemmissa.

Nyt soi ”Hat Matter” -biisin soolo, välillä tuplattuna. Se saa irvistämään – mielihyvästä! Just noin minäkin soittaisin, jos siis osaisin ollenkaan soittaa! Järkyttävän sujuvaa ja melodista, aina tippuu jaloilleen. ”Bluesville Expressissä” kitaristit kirittävät ja kurittavat toinen toistaan, Nikku vääntää slidellä, Nieminen nokittaa. Ja sitten Niemisen akustinen ”Just a Little Bit” – herkkä kahden kitaran helisevä duetto. Periaatteessa yksi kitarakuvio ja sen muunnelmia. Mutta toimii, kuten koko albumi!

Pekka

Jarmo Nikku: Line by Line (Turenki Records TurenkiLP 14200-77, 2019)

Wolmari ”Wolmari”, 2019

Tässä levy, jonka teosta ja valmistumisesta olin kuullut mainintoja matkan varrelta. Soittajina ja laulajina hän, hän ja he – mielenkiintoista, mutta miltä se kuulostaa? Yhtye vai projekti? Jälkimmäiseen kysymykseen en tiedä vastausta vieläkään, sillä Wolmarin ydintriolla on verkot moninaisissa progressiivissa vesissä, syvissäkin: Petri ”Lemmy” Lemström (basso, koskettimet), Matti Kervinen (koskettimet, laulu, akustinen kitara) ja Pasi Koivu (koskettimet). Millainen keitos tuosta sitten syntyy, levyllä kun loistavat erilaisilla painotuksilla myös mm. Samu Wuori (kitara), Timo Rautiainen (laulu), Hannu Leidén (laulu) ja Anssi Nykänen (rummut)?

PROGEA isoilla kirjaimilla!

Sellaista, jota ymmärrän. Melodista, monipuolista, jossain haastavaakin. Kosketinvetoista mutta ei liian. Laulu- eli biisivetoista mutta ei sitäkään liian. Persoonallista, kaksijakoistakin: toisaalla syvältä koukkaavat syntikkamietiskelyt vaikkapa Vangeliksen hengessä, toisaalla Kervisen tarttuvammat, kertosäkeelliset laulukoukut. Yksi jälkimmäisistä jää korvamatona vainoamaan jokaisen kuuntelun jälkeen, eli Rautiaisen laulama ”Jos annat aamun tulla”. Tuo nimenomainen biisi vaikutti ensikuuntelun jälkeen turhankin iskelmälliseltä ja äkkimakealta, levyn muusta hämyisemmästä linjasta poikkeavalta, mutta nyt huomaan sen tarjoavan tarpeellisen kontrastin ja kevennyksen Koivun hymnimäisen ”Onkapannu”-instrumentaalin jälkeen.

Ja sitten on tietty Lindströmin ja Kervisen moniosaiset progeilut, joista yli yksitoistaminuuttinen kaihoisa ja välillä painostavakin ”Sarastus” kuullaan Timo Rautiaisen jäyhän ja Anu Wuoren kuulaan äänen tulkitsemana. Pink Floydia tässä on paljon, ei vähiten rytmityksen ja Samu Wuoren kitaraulvahdusten ansiosta. Tekijämiehet ovat toki Floydinsa, Yesinsä ja Genesiksensä kuunnelleet sekä sisäistäneet, tarkemmassa kuuntelussa hymähdyttää esimerkiksi Lindströmin jyrisevä Chris Squire -bassokuvio. Hieno teos, huutomerkki.

”Jään tähän” – Kervisen ja Anu Wuoren melodisen kaihoisaa laulua ja keinuvaa rytmiä vaikkapa Matti Järvinen -moodissa, hienot, hillityt kitarakuviot Samu Wuorelta. Esa Kotilainen haitareineen keventää ”Syvä jää” -instrumentaalia, jonka mystinen jyrä ja Sonja Tiiron saksofoni vievät välillä Van der Graaf -vyöhykkeelle. Samoissa raskaahkoissa tunnelmissa vyöryy Leidénin väkevästi tulkitsema ”Syksy”. Vähän tästä tulee mieleen Wigwamin kiehtovat ja hämyisetkin alkuajat, vaikka tuhdimmin poljetaankin. Ilmassa on jännitystä ja suurta odotusta – sekä valtavaa helpotusta.

Olisin kuvitellut että tyylillisesti näinkin erilaisten biisien niputtaminen tuottaisi kirjavan ja sekalaisen biisinivaskan. Olin niiiiin väärässä! Varsinkin, kun albumin päättävä ”Kaivon silmä” toistaa hyvin yksinkertaisella mutta erittäin toimivalla melodialla ja koko levyä kuvaavalla toteutuksella sen, mitä juuri äsken tulikaan kuultua: syvänvihreän metsän huminan, tummansiniseksi pimenevän illan hämyn, pohjattoman kaihon, halun kuulla sama uudelleen. Bravo!

Pekka

Wolmari: Wolmari (Presence Records PRECD072, 2019)

Ozone Player ”The Mind Gap” ; Juha-Matti Rautiainen “Above Me Weeps the Sky”, 2018

Kaksi erityyppistä instrumentaalialbumia, molemmat nimet tällä palstalla aiemmin esiintyneitä ja persoonallisiksi havaittuja.

Ozone Player, eli käytännössä syntikkataiteilija Otso Pakarinen kera muutaman vierailijan vyöryttää kiehtovan kattauksen tarttuviakin sävellyksiä. Tyylilajeissa on kirjoa: on menevää syntikkapoppia, on kohtalokkaita tunnarimelodioita, on klassiseen kallellaan olevia kaaria. Yhteistä kaikille tyylilajeille on Pakarisen pistämätön tyylitaju. Lihapullaa ei kuorruteta hajuvedellä, vaan kukin biisi – 14 kaiken kaikkiaan – on toteutettu pieteetillä. Tuolla väriä tarjoilee Eero Koivistoinen, tuolla rumpali Kimmo Pörsti.

Kun Kervis Matin kanssa suhattiin levymyyntimatkalla Savossa ja Pirkanmaalla, Ozone Player soi autossa. Mielleyhtymät olivat kovin yhteneviä: Ruichi Sakamoto, Vangelis, Tomita, muun muassa. Yhtenevä taisi olla myös toteamus, että ehdottomasti kuulokekuunteluun. ”Yksi asia itseäni vaivaa”, totesin Matille: ”levy on yli tunnin mittaisena liian pitkä, kuuntelu karkaa”. En muista Matin kommenttia, mutta nyt, useamman kotikuuntelun jälkeen totean puhuneeni löperöitä. Vaikka biisejä onkin paljon, kukin tarjoaa oman jännittävän tunnelmansa ja tarinansa. Jokainen kuuntelu tuottaa tyytyväisen virneen.

Otso Pakarinen on syntikkapopin edelläkävijänä muutenkin ajankohtainen. Svart Records julkaisee Pakarisen 80-luvun Tapa paha tapa -yhtyeen alun perin vain kasetilla ilmestyneen ”Aurinkoko”-teoksen tuplavinyylinä ja myöhemmin cd:nä, seitsemällä lisäbiisillä ryyditettynä.

Juha-Matti Rautiaisen ensimmäistä sooloalbumia ihmettelin pari vuotta sitten: levyllä ei muuta instrumenttia kuin sähköbasso! Toki bassolla tuotettuja ääniä oli muokattu: venytetty, vatkattu, monistettu, ja vaikka mitä. Tuloksena oli ylimaallisen hienoa, ajatonta ambient-kelluntaa.

”Above Me Weeps the Sky” jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Nyt mukana on myös ”ympäristön ääniä ja CPAP-laitetta”. Google antaa ”cpap”-haun tulokseksi uniapnean hoitoon tarkoitetun ylipainehengityslaitteen. Lieneekö tämä, sitä tarina eivätkä korvat kerro. Muutenkin Rautiainen tähtää nyt sfääreihin, sillä ”levy on saanut innoituksensa Judith Isaacsonin kokemuksesta keskitysleirillä toisessa maailmansodassa”. Ihmisen koskemattomuus ympäröivän yhteiskunnan vainoista huolimatta, instrumentaalimusiikin ideologinen vapaus politiikasta ja uskonnosta – näistä Rautiainen musiikkiinsa ammentaa.

Ja täytyy myöntää, että taustatarina – huoli maailman tilasta –  ja biisien kohtalokkaat nimet (mm. ”Those Who Were Left, ”My Loved Ones Are Waiting at Home”) antavat minimalistisen hitaasti kehittyvälle musiikille ylimääräisen, dramaattisen ulottuvuuden. En yritä kuunnella, löydänkö jostain bassokitaralle ominaisia ääniä (en kuullut niitä edeltäjälläänkään). Musiikki vie paljon kauemmas, ja paljon syvemmälle.

Ozone Player: The Mind Gap (Visual Power, 2018)

Juha-Matti Rautiainen: Above Me Weeps the Sky (RDZCD05, 2018)

Petäjä ”40950”, 2018

Herra Petäjä on etunimeltään Jussi, monissa liemissä keitetty, nyt ensimmäisen sooloalbuminsa julkaissut muuramelainen muusikko-säveltäjä. Kuten saate kertoo, ”Albumin alkutahdit lyötiin 2014 […] Välillä prosessi hieman pysähtyi, ja teos jo hautautuikin hetkeksi […]” – julkaisuvalmiiksi saattaminen on siis kestänyt nelisen vuotta. Pitkä rupeama, jonka aikana musiikilliset ajatukset ovat muhineet, ehkä muuttaneet muotoakin. ”Suurin osa lauluista on kulkenut monia teitä, umpikujia ja vääriä seassa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kovin montaa asiaa ei tekisi mieli muuttaa”, summaa Petäjä itse.

Captain Cougar, White Jackets, Aili & Folks, Prusikoukku… Jussi Petäjä on venynyt moneen. Tällä koosteella Petäjä huolehtii lähes kaikista soittimista, sävellyksistä ja sovituksista. Ja kuten sana ”kooste” kertoo, yhtenäinen levy ei suinkaan ole. ”40950-albumilla yhdistellään ennakkoluulottomasti kokeellista rockia kakofoniaan ja kansanmusiikkisävyihin”, sanoo jo saatteen otsikko.

Jossain arvostelussa todettiin tyyliin ”edellyttää intensiivistä kuuntelua”. Juu, ”40950” ei todellakaan ole taustamusiikkia, vaikka laulettuja biisejäkin löytyy. Itse miellän tämän enemmänkin kokeiluksi tyyleillä ja soundeilla, osa biiseistä kun kuulostaa äänikollaaseilta, vokaalit yhtenä kollaasin osana.

Sitten on upea, laulettu ”Fading”, jonka yhdistän kohtalokkaisiin King Crimson -fanfaareihin. Ja jonka yhtyeen eksentrinen, rajoja rikkova lähestymistapa väijyy koko albumin taustalla. Nimikappaleessa lallatellaan kansanmusiikkimelodiaa, Petäjän kitaroissa ja syntikoissa on itämaisia sävyjä – kaunis ja tarttuvakin. ”Grace” on akustisen kitaran ja taivaallisen syntikan säestyksellä laulettu hymni, selkein tämän albumin lauluista. Kaunis päätös välillä hyvinkin syvissä sävyissä kokeilevalle albumille. Progressiivista siis.

Pekka

Petäjä: 40950 (Pinetree Records PINECD08, 2018)

The Outer Sonics ”2”, 2018

Parin vuoden takainen The Outer Sonics -esikoinen ”Violet” aikaansai tälläkin palstalla varsin myönteisen arvion ja kuuntelijassa tyytyväistä hyminää. Kun tällä kakkosella alkuaineet ovat pitkälti samat, miksipä mielipiteen sävy aikaisemmasta muuttuisi: Nina Hiironniemen jos mahdollista vieläkin itsevarmemmat vokaalit, Ari Niemen sujuvat, sävytetyt kitarat, Mika Hiironniemen tuhdit rummut ja Samuli Hapon kurssissa pitävä basso tuottavat mielenkiinnon säilyttävää, sujuvasti sulavaa, laadukasta progressiivista poprockia.

Tällä levyllä miellyttävät sekä ”Shine on Men” kaltaiset huippumelodiset, suht suoraviivaiset, jopa korvamadoiksi kelvolliset poppikset että ”Void of Infinityn” edustamat monipuolisemmin väritetyt kevytproget. Jälkimmäisen perusteella uskon muuten vakaasti, että yhtyeellä olisi kanttia suureellisempiinkin teoksiin. Vaikka en nyt ihan topograafisia valtameriä tarkoita, niin koskettimien – syntikan ja pianon – sekä akustisen kitaran ja fonin (tällä levyllä vierailijana Masa Orpana, tosin vain yhdellä raidalla) mielikuvituksekas, vielä hivenen varovainen käyttö herättää ajatuksen rankemmastakin kokeilusta.

En tiedä, onko albumin kaksijakoisuus tarkoituksellista: rauhallisemmin värein maalattu toinen puoliaika tarjoaa kuuntelijalle tilaa ja avaruutta rytmisesti hieman yksioikoisesti, jopa tylysti etenevän alkupuolen jälkeen. Vaikka materiaali on tuhtia ja ehkä hieman kovaksikeitettyäkin, huomaan odottavani monipuolisempia maisemia.

Niitä edustavat hitaammin vellova ”Deep Waters” ja seuraava kaunis ”Anytime” fonisooloineen. Niiden jälkeinen ”Reach Out” tarjoaa jopa länsirannikon rockiksi luonnehdittavan poppiksen. Tästä ei myöhempien aikojen Fleetwood Maciin ole isokaan hyppäys. Kansanlaulumaisella poljennolla kulkeva, albumin päättävä ”All I Fear” avaa taas uuden oven: Nina Hiironniemen laulu saa vahvistusta bändin muiden jäsenten taustakuorosta.

Jos olet kaltaiseni, joskus yksioikoisesti ja kärsimättömästi johtopäätöksiä tekevä kuuntelija, suosittelen keskittymään: The Outer Sonics tarjoaa ensivaikutelmaa huomattavasti enemmän.

Pekka

The Outer Sonics: 2 (Outer Sonics OSCD002, 2018)