
Kaksi erityyppistä instrumentaalialbumia, molemmat nimet tällä palstalla aiemmin esiintyneitä ja persoonallisiksi havaittuja.
Ozone Player, eli käytännössä syntikkataiteilija Otso Pakarinen kera muutaman vierailijan vyöryttää kiehtovan kattauksen tarttuviakin sävellyksiä. Tyylilajeissa on kirjoa: on menevää syntikkapoppia, on kohtalokkaita tunnarimelodioita, on klassiseen kallellaan olevia kaaria. Yhteistä kaikille tyylilajeille on Pakarisen pistämätön tyylitaju. Lihapullaa ei kuorruteta hajuvedellä, vaan kukin biisi – 14 kaiken kaikkiaan – on toteutettu pieteetillä. Tuolla väriä tarjoilee Eero Koivistoinen, tuolla rumpali Kimmo Pörsti.
Kun Kervis Matin kanssa suhattiin levymyyntimatkalla Savossa ja Pirkanmaalla, Ozone Player soi autossa. Mielleyhtymät olivat kovin yhteneviä: Ruichi Sakamoto, Vangelis, Tomita, muun muassa. Yhtenevä taisi olla myös toteamus, että ehdottomasti kuulokekuunteluun. ”Yksi asia itseäni vaivaa”, totesin Matille: ”levy on yli tunnin mittaisena liian pitkä, kuuntelu karkaa”. En muista Matin kommenttia, mutta nyt, useamman kotikuuntelun jälkeen totean puhuneeni löperöitä. Vaikka biisejä onkin paljon, kukin tarjoaa oman jännittävän tunnelmansa ja tarinansa. Jokainen kuuntelu tuottaa tyytyväisen virneen.
Otso Pakarinen on syntikkapopin edelläkävijänä muutenkin ajankohtainen. Svart Records julkaisee Pakarisen 80-luvun Tapa paha tapa -yhtyeen alun perin vain kasetilla ilmestyneen ”Aurinkoko”-teoksen tuplavinyylinä ja myöhemmin cd:nä, seitsemällä lisäbiisillä ryyditettynä.
Juha-Matti Rautiaisen ensimmäistä sooloalbumia ihmettelin pari vuotta sitten: levyllä ei muuta instrumenttia kuin sähköbasso! Toki bassolla tuotettuja ääniä oli muokattu: venytetty, vatkattu, monistettu, ja vaikka mitä. Tuloksena oli ylimaallisen hienoa, ajatonta ambient-kelluntaa.
”Above Me Weeps the Sky” jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Nyt mukana on myös ”ympäristön ääniä ja CPAP-laitetta”. Google antaa ”cpap”-haun tulokseksi uniapnean hoitoon tarkoitetun ylipainehengityslaitteen. Lieneekö tämä, sitä tarina eivätkä korvat kerro. Muutenkin Rautiainen tähtää nyt sfääreihin, sillä ”levy on saanut innoituksensa Judith Isaacsonin kokemuksesta keskitysleirillä toisessa maailmansodassa”. Ihmisen koskemattomuus ympäröivän yhteiskunnan vainoista huolimatta, instrumentaalimusiikin ideologinen vapaus politiikasta ja uskonnosta – näistä Rautiainen musiikkiinsa ammentaa.
Ja täytyy myöntää, että taustatarina – huoli maailman tilasta – ja biisien kohtalokkaat nimet (mm. ”Those Who Were Left, ”My Loved Ones Are Waiting at Home”) antavat minimalistisen hitaasti kehittyvälle musiikille ylimääräisen, dramaattisen ulottuvuuden. En yritä kuunnella, löydänkö jostain bassokitaralle ominaisia ääniä (en kuullut niitä edeltäjälläänkään). Musiikki vie paljon kauemmas, ja paljon syvemmälle.
Ozone Player: The Mind Gap (Visual Power, 2018)
Juha-Matti Rautiainen: Above Me Weeps the Sky (RDZCD05, 2018)
Filed under: Musiikki | Tagged: fantasia, instrumentaali, prog, proge, Progressive rock, space rock, suomiproge | Leave a comment »