• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 40 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Hyväluoma Group ”Reflection”, 2017

Viulistina Tero Hyväluoma on värittänyt viime vuosien aikana moniakin kansanmusiikkipohjaisia instruyhtyeitä ja iskelmällisempiäkin artisteja. Omissa nimissään mies päräyttää ilmoille nyt toisen albuminsa; ensimmäinen ”Junkyard Ball” esitteli muutama vuosi sitten huiman mielikuvituksekkaan ja taitavan säveltäjän, liiderin ja soittajan.

Jo ”Junkyard Ball” riemastutti folkin riehakkuudella ja solistisella taituruudella. ”Reflection” versoo edeltäjäänsä enemmän: folkista jazziin, tiukoista sävelraameista kehyksettömiin instrumentaalisiin improvisaatioihin. Myös Hyväluoma itse puhuu soittajakumppaneiden soittoon reagoinnista: ”improvisaatio ja reagointi ovat aikaisempia tekemisiäni suuremmassa roolissa”. Hyväluoma Group syöttää kuuntelijan mielikuvitukselle hedelmällistä raaka-ainetta, ja ainakin tämän höristelijän musiikki vie milloin 50-luvun kuumasti sykkivään ranskalaiskapakkaan, milloin hienostuneeseen, pitsiverhoiseen kahvihuoneeseen. Balkankin siellä täällä vilahtaa – ja säkenöivä mustalaisviulu (”Goblin Chase”).

”Pohjoismaista maailmanmusiikkia höystettynä jazz-, proge- ja elokuvamusiikillisin maustein”, kuvaa Hyväluoma ”Reflection” -albumin musiikkia – pohjavire on ehkä aikaisempaa levyä joustavampi ja jazzahtavampi. Jos aikaisemmin tampattiin, nyt tahtilajit tarjoavat enemmän kiemuroita, pää nyrjähtää! On muuten hienoja sävellyksiä ja sovituksia. Esimerkiksi nyt ”Infotron Obsession” svengaa kuin se kuuluisa hirvi, Hyväluoma vetelee lokoisalla tahdilla paksuja viulusiivuja säksättävän sykkeen päälle.

Kun ei enää tarvitse todistella soittotaitoa, soittajat voivat myös fiilistellä kuten ”High School Highbrow” -biisissä: bassosoolo, rumpujen käpistelyä, muutamia vetoja viululla – tämä on se Grateful Dead -yhtyeen biisivälike, jossa jokainen soittelee hetken omiaan. Hyväluoman mainitsema proge-luonnehdinta taitaa viitata ”Vekkula Survivor” -kappaleeseen, joka perinteisillä rock-soittimilla toteutettuna etenisi majesteettisessa Genesis-maailmassa. ”Scandinavian Overture” on ehkä sävellyksistä kansanmusiikkimaisin, vaikka sovituksessa onkin sopivassa määrin eri instrumenttien nyrjähdyksiä. ”Weissmullerwisessa” lätkitään menemään rennolla otteella, ”Hang in the Balance” -balladi jättää syvän tyydytyksen tunteen.

”Reflection” seilaa monen tyylin ristiaallokossa. Vaikka kippari ja miehistö (Harri Kuusijärvi, haitari, Matias Tyni, piano, Vesa Ojaniemi, basso ja Jesse Ojajärvi, rummut) pitävät hauskaa, alus pysyy kuitenkin kurssissa. Ja mikä tärkeintä, matkustajat viihtyvät.

Pekka

PS. Hyväluoman nettisivujen diskografiasta huomaan, että mies on vaikuttanut Ville Ojasen ”Hero”-levyllä. Juuri äsken hämmästelin Ojasen ”Kekkonen”-albumia, jolla mies hoitelee kaikki instrumentit itse. ”Kekkosen” biisit vaihtelevat erinomaisesta loisteliaaseen, sovitukset samoin. Tässä on levy, josta jossain vaiheessa taatusti kirjoitan. Ennakkotieto: se on sitten kehu-merkkinen.

Hyväluoma Group: Reflection (Lusti Music LUSTICD013, 2017)

www.terohyvaluoma.com

www.lustimusic.com

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Jartse Tuominen ”Untold Stories”, 2016

Jartse – tai hänen levy-yhtiönsä (voi tietysti olla yksi ja sama taho) – ei ole tainnut huomata, että kitaristin ”Untold Stories” -kiekko soi jo viime kesänä autossani, koskapa posti pisti laatikkoon albumin promoversion. Kiitos kuitenkin siitä, sillä kesällä soinut oli kirjaston omaisuutta.

Autossa soineesta instrumentaalikiekosta totesin silloin, että ”vaikka Tuomisen tausta lienee raskaassa rockissa, tällä levyllä kitaran kyytipojat ovat pääasiassa huippumelodista fuusiota joitain shuffleja lukuun ottamatta.” Eipä ole mieli tuosta muuttunut.

Levy on äänitetty kahden eri kokoonpanon kanssa ja useassa studiossa, kiekko lienee viides miehen omissa nimissä. Lisäksi Tuominen on antanut panoksensa nettisivujensa mukaan yli sadalle muulle kiekolle.

Kyllä mies saa Gibson Les Paulinsa komeasti laulamaan ja repeilemään.

Myös tätä mieltä olen edelleen: ”Taisi olla joku naapurimaan kukko, joka lausui, että ”enemmän on enemmän”. Ja enemmän makoisaa kitaraa tässä totta tosiaan on! Onneksi Tuominen on kuitenkin tyytynyt tilutteluissaan kohtuullisuuteen, ja malttaa laulattaa kitaraansa pitkissä kaarissa ja dramaattisissa melodioissa. Olen ymmärtävinäni, että taustat ja kitarat on äänitetty erikseen. Ja kun kitaroiden äänitys sekä kokonaisuuden miksaus ja masterointikin ovat Tuomisen omissa näpeissä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi kitara soi niin maan perusteellisen muhkeasti.”

Vaikka sorminäppäryyttä varmasti löytyy, löytyy myös tyylitajua ja itsehillintää. Siinä suhteessa Tuominen eroaa useista vähän samanlaisissa musiikkimaisemissa operoivista kitarakukoista: kun bändi esimerkiksi jyystää menemään höyryjunan teholla, mies malttaa olla täyttämättä jokaista asemanväliä lirutuksilla, vaan sen sijaan jyystää itse mukana. Pienet makeat, tiristetyt lirut siellä ja täällä tekevät matkasta nautittavan.

Kitarasankarit eivät ole kadonneet mihinkään. Onneksi.

Pekka

Jartse Tuominen: Untold Stories (Sledge 002, 2016)

www.jartse.com

Retrokki kuuntelee: Tuomo Dahlblom ”Tuomo Dahlblom” ja ”02Jkl”

Tuomo DahlblomTakapajuisesti löydetyt kitaramusiikin helmet.

Kiitos Suomen kirjastolaitos ja Tikkurilan kirjaston musiikkiosasto – taas kerran. Molemmat tarjoavat musiikin ystäville helpon ja ilmaisen tavan löytää uusia musiikillisia tuttavuuksia, sekä vanhoja että uusia. Sellaisiakin, jotka koukuttavat niin paljon, että löytäjä kokee ne hankkimisen arvoisiksi, omiksi. Siksi omiksi, että omasta hyllystä ne on helppo poimia kuunneltaviksi juuri silloin, kun siltä tuntuu. Ja siksi, että löytäjä haluaa kannattaa ja edistää musiikin tekemistä ja julkaisemista. Riskibisneksiä molemmat, varsinkin listojen ulkopuolisessa maailmassa.

Kitaristi Tuomo Dahlblomin olin nähnyt jossain kokoonpanossa, jollain lavalla. Asiallinen ja paikkansa täyttävä soittaja, ajattelin, tässä roolissa, tässä taustabändissä ei ehkä pääse käyttämään kaikkia kykyjään. Myöhemmin poimin kirjastosta ilman sen kummempia taka-ajatuksia miehen molemmat soololevyt, ”Tuomo Dahlblom” vuodelta 2002 ja ”02Jkl” vuoden 2007 satoa.

Molemmat ovat hellineet soitinta lähes tauotta.

En sen tarkemmin pureudu Dahlblomin taustoihin, niistä kertoo esimerkiksi jazzfinland.fi-sivusto. Meriittejä löytyy, valokeiloissa mies ei ole kuitenkaan viihtynyt. Ei silti, eivät parrasvalot jazzin soittajien valaisemisessa kummemmin kulukaan. En myöskään erittele levyjen biisejä – tai edes kiekkoja toisistaan.

Sillä Dahlblomilla on jotain, jota ilman paljon turhemmat artistit paistattelevat suosiossa: oma ääni, näkemys sen ilmaisemiseen ja taito käyttöön. Ehkä ääni ei ole aina täysin uniikki – samasta maasta versonutta viljaa ovat niittäneet myös mm. Pat Metheny ja muutama muu ECM-kitaristi. Dahlblom venyy kuitenkin uskottavasti tohtoroimaan useampaa tyyliä. Välillä kitara kaartelee kuin uljaasti taivaan laessa liitelevä kotka: sulavasti, melodisesti, avarasti, harkitsevasti. Tuolla ilmoille pääsee törkeän likaisia sävelkimppuja. Tässä ollaan kissataistelussa toisen virtuoosin kanssa. Sopivassa suhteessa suolaista ja makeaa. Tärkeämpää on soitettujen nuottien ja sointujen sävy ja osuus kokonaisuudessa kuin suoltamisen nopeus. Enkä yhtään epäile, etteikö Dahlblom vauhtia hallitsisi, siitä kertovat muutamat ärhäkät purkaukset.

Biisien teemat ovat muutaman nuotin mittaisia, niissä on juuri sopivasti koukkua, jotta kuuntelija jää pyydykseen.

Entäs oman äänen ilmaiseminen sitten? Tyylillisiä vaihteluja löytyy: jylhiä kansanmusiikkipohjaisia jazzrockeja, rytinäbluesia jazzsuodattimen läpi, aamun ensimmäisiä tunnustelevia säveliä niihin hetkiin, kun taivas on vielä tyhjä ja kaikki on edessä, svengiä ja rupista vääntöä. Instrumenttien miksi kiehtoo: sähköiset koskettimet, tymäkkä basso, nappiin osuvat rummut, kaukaiset puhaltimet – Dahlblom malttaa jättää kitaran sivuosaan silloin, kun kokonaisuus ei päätähteä kaipaa.

Esikoisalbumi vaikuttaa seesteisemmältä, pieteetillä toteutetulta, isommin sovitetulta. Ihmeellistä on, että vaikka soittajia on runsaasti – maan kermaa – biisit tuntuvat siltä istumalta improvisoiduilta, vaikka kaiken järjen mukaan sovituksia on pitänyt perusteellisesti hioa. Kakkosella ollaan juurevampia, pienemmässä tilassa, kuumempaa höyryä nousee tiestä. Nyt bändi on kvartetti, kakkoskitarassa toinen instrumenttinsa monipuolinen virtuoosi Jarmo Saari. Musiikissa ei ole vähimmässäkään määrin puristusta eikä itsekkyyttä, ainoastaan puhdasta soittamisen iloa.

Tämä albumiduo tulee jäämään omien suosikkikiekkojen suosituimpiin. Tuomo: nyt eletään vuotta 2016. Edellisestä levystä on yhdeksän kertaa 365 päivää. Olisiko aika?

Pekka

Tuomo Dahlblom (Texicalli TEXCD 048, 2002)

02Jkl (Texicalli TEXCD 073, 2007)

texicallirecords.com

jazzfinland.fi

Retrokki kuuntelee: Elonkorjuu ”Footprints” (2015)

Elonkorjuu”Footprints” (2015), Jukka Syreniuksen ja kumppaneiden syksyllä ilmestynyt jazzbluesproge-kiekko on toteutustavastaan huolimatta tasalaatuinen kokonaisuus. Levyn yhdeksästä kappaleesta osa on studioäänityksiä, osa konsertista Porin Teatterissa – muutamaa muistan itsekin kuulleeni keikalla, en tosin Porisa. Keikkabiiseillä mukana ovat kosketinsoittaja Jussi Reunamäki sekä rummuissa Zoltan Karpati. Studiossa kannuja paukuttaa Pakeri Hannus ja koskettimissa on Pekka Tyni, foneissa sekä että on Jari Perkiömäki, bassossa Veli-Pekka Pessi.

Kuskin paikalla on kuitenkin vakuuttavasti Syrenius: biisit, laulu ja tietysti kitara. Ei väliä ollaanko studiossa vai lavalla, miehen sormet ovat otelaudalla kuin elohopeaa, esimerkkeinä varsinkin ”Moving On” sekä ”Life Is a Bitch”. Monesti kitaristin johtama yhtye sortuu käyttämään sävellyksiä vain soolojen lähtöalustana – parin säkeistön jälkeen seuraa loputtomalta tuntuvaa kitara-akrobatiaa. Vaikka Syrenius kieltämättä kuuluu tämän maan kitaristien parhaimmistoon, Elonkorjuu on kuitenkin vahva yhtye: kuusikielisen taitaja malttaa annostella soittoaan, sekä antaa soolotilaa varsinkin Perkiömäelle.

Silti: jos taidokas kitarismi kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa instrumentaalinen nimikappale ”Footprints”, jossa kaunis ja hallittu kitaramelodia sekä armottoman tyylitajuiset soolot ja yhtyesoitto solmivat kauniin liiton.

Yhtyeenä Elokorjuu on parhaimmillaan myös lattarihenkisessä ”Wish You Could Stay” -menobiisissä, jota Reunamäen sähköpiano ja Perkiömäen foni värittävät. Hannus ja Pessi puskevat elastista komppia. Sykkivän ja sätkivän ”Pretorian Discothequen” muistan ihastuttaneen jo keikalla – jazzrockia sieltä menevämmästä päästä nykivine ja elämäniloisine afrorytmeineen. Kokonaisuutena ”Footprints” on todiste Jukka Syreniuksen edelleen jatkuvasta luomisvoimasta ja soittimen suvereenista hallinnasta. Tiiviiksi hitsautuneen yhtyeen soitosta paistaa myös soittamisen riemu: vielä tässä potkitaan!

Pekka

Elonkorjuu: Footprints (Touch Records TCHCD-8, 2015)

www.elonkorjuu.fi

Retrokki kuuntelee: Hohka ”Mailla/halmeilla”, 2015

HohkaPohjoismaisella tasolla palkitun kansanmusiikkiyhtyeen toinen, turvallista perinnettä kierolla progressiivisuudella hedelmöittävä instrumentaalialbumi.

Vieressä istuva huomautti, että puhelimeni soi, siinä kun on hälytysäänenä aavemainen ujellus.

Tosiasiassa epätavallinen, reipasta ja raikasta kansanmusiikkia terästävä ääni periytyi Hohka-yhtyeen levyltä. Omiin korviini tuo nimenomainen ääni on hyvin 70-lukulainen, varhaisten syntetisaattorien ajalta. Iloluonteisen, perinteisten viulun, haitarin ja myös kanteleen kera toteutetun musiikin mikserinä se on mainio, hämmentäväkin, ehkä myös hymynkareen nostattava. Samaa huumorintajua luen jo Hohkan toisen, ”Mailla/halmeilla”-albumin kappaleiden nimissä: ”Suurin pudottaja”, ”Kertalaaki™”, ”Välikäden hambo”. Entäs sitten esikoisalbumin nimi ”Puutarhautuminen”?

Tästä seuraa johtopäätös: kun taito on tarpeeksi korkealla tasolla, leikittelyyn ja kokeiluun on varaa. Ehkä se tulee luonnostaankin. Samantyyppistä kansanmusiikin tuoreuttamista muistan Juha Kujanpään ”Kivenpyörittäjä”-levyltä, esimerkiksi Hohkan ”Mailla/halmeilla”-kiekon avaava ”October Flowers”, ”Luomalan Joonaksen polska” ja ”Suurin pudottajakin” muistuttavat hyvinkin paljon Kujanpään hypnoottista, täsmällisesti junakyydin lailla täryyttävää, pienin variaatioin etenevää ja otteeseensa nappaavaa folkprogea. ”Suurimmassa pudottajassa” kiihkeätä rytmiä nappaa basso, viulu ja haitari – taitaa taustalla ulista syntikkakin – värittävät.

Hohka – Meriheini Luoto, viulu ja avainharppu, Valtteri Lehto, kantele ja kitara, Veikko Muikku, haitari ja koskettimet, Enne Purovaara, basso ja koskettimet – on aloittanut jo vuonna 2006. Vuodet, harjoitukset ja keikat ovat hioneet neljästä soittajasta yhteen sulautuneen yhtyeen. Yksilötaitojen lisäksi soittajilta löytyy siis myös kollektiivista yhteen hiileen puhaltamista, kykyä mukautua ja reagoida toisten soittoon.

”Välikäden hambo” on luonteeltaan rauhallinen, sitä voisi nimittää folkambientiksi: kaukaiset koskettimet kaikuvat kuin valaanhuuto ikään, kanteleen harkitsevat näppäilyt palauttavat tupaan. Viulun kaihoisa sävel vie ajatukset Konsta Jylhään. Pian viulu löytää itsensä koristamasta ja rytmittämästä pianosointuja. Hyvin kuulasta, hyvin tunnelmallista. Levyn päättävä ”Niinikoskentie 43” – ainakin Pornaisista löytyy ko. osoite – näppäilee kokonaisuuden päätökseen. Yksinkertainen on joskus kauneinta.

Albumina hyvin pohjoismainen, voimaannuttava yhdistelmä rauhaa ja riehaa, tarkoitettu kuunneltavaksi ja syvennyttäväksi.

Pekka

Hohka: Mailla/halmeilla (Hohka, HOHKA-002, 2015)

www.hohka.net

 

Retrokki kuuntelee: Utopianisti ”Utopianisti II”, 2013

utopianisti IIMonipuolinen ja -ulotteinen muusikko Markus Pajakkala jatkaa hillittömyyksiään, tällä kakkosalbumilla skaala ulottuu Zappailusta Spike Jonesin kautta oopperaan ja lopulta seiniä ryskävään jazziin. Mukana myös Black Motor -trio ja kosketinsoittaja Jon Ballantyne.

Olen kurillani soittanut ”Utopianisti II”:n kakkosbiisiä useammallekin pahaa-aavistamattomalle kuuntelijalle. Kun päästään Waltteri Torikan ja Suvi Väyrysen mahtipontiseen lauluoopperointiin kakkosbiisissä ”The Vultures were hungry”, suut loksahtavat auki ja vetävät hölmistyneen virneen suupieliin. Tai tiedä oopperoinnista, petolintuja tuossa taidetaan nimen perusteella karkottaa. Tosin itse miellän laulun enemmän yhdeksi soittimeksi muiden rinnalla kuin solistiseksi elementiksi, toki yllättäväksi sellaiseksi. Äkkiväärä Zappahan tästä eittämättä tulee mieleen – ja Sparks!

Sitä ennen levyn dynamo Markus Pajakkala (sävellykset, rummut, saksofonit, huilut ja paljon muuta, mm. mellotron!) kumppaneineen on ehtinyt ladata täyslaidallisen menevää jazz-rockia ”Mekonium fistin” muodossa: Pajakkalan rummut, Jaan Wessmanin basso sekä Mikä Tyyskän kitarat plus mahtipontinen puhallinsektio ovat juntanneet paalua armoa pyytämättä ja sitä antamatta.

Rauhallinen ”Pohjola” on omistettu Pekka Pohjolalle: helmeilevää sähköpianoa, määrätietoista urkua (Kalle Elkomaa), teema huilulla ja syntikalla – ehkä, sillä instrumentaatio on niin monimuotoista, että kaikkia soittimia en pysty edes erottelemaan tai tunnistamaan. Basso ja kitara kuljettavat tahdikasta ja rikasta melodiaa. Puhallinten myötä päädytään elokuvallisiin, kuulaisiin kuulokuviin. Hieno biisi ilman hitustakaan ironiaa!

Sitä taas löytyy seuraavasta ”Tango Succubus pt 2” -biisistä, laulajana Waltteri Torikka: tarkoituksellista, oopperamaista ylitulkintaa. Tai en oikeastaan tiedä onko kyseessä ironia, vaan olemassa olevan formaatin itsetarkoituksellinen rikkominen ja valjastaminen uusiokäyttöön. Saahan tangokin kehittyä!

”Kynttilöitäkin vain yksi”, hanurin ja viulun vauhdittama balkanmainen jenkka on puolestaan omistettu Juha Vainiolle. Vierailijoista mainitsen vielä Faarao Pirttikankaan, joka raskaasti puhaltimien kera riffaavassa ”Spanking timessa” kähisee asiaankuuluvasti. Pitääkin kaivaa jostain 70-luvun CCS-kiekot.

Sitten seuraakin jotain ihan muuta: neljä jazz-biisiä pienemmällä kokoonpanolla, pari aika vapaasti ja raivokkaastikin mellastavaa, pari tyylipuhtaampaa fuusiobiisiä.

Selkeä kaksijakoisuus ‒ ensimmäiset kahdeksan raitaa Pajakkalan ja ison, raidalta toiseen vaihtelevan kokoonpanon toteuttamaa raivokkaan rajatonta musiikkia ja loput neljä Black Motor -trion ja Jon Ballantynen välillä aika vapaastikin sykkivää särmää ‒ ei välttämättä ole kokonaisuuden kannalta siunaus. Kuten kansissakin kerrotaan, ”There’s a baffling contrast between the ”actual” album which took a year to carefully form and craft itself, and the Black Motor & Ballentyne spin-off-EP which was composed in a day and recorded live on another, with an amount of freedom that I’m not used to.”

Tietty kustannuskysymys, mutta kahtena erillisenä fyysisenä kappaleena kontrasti ei ehkä niin paljon hämmentäisi. Sopivan kokoisina suupaloina täyttä tavaraa tihkuva musiikki saattaisi sulaa sutjakammin.

Pajakkalan musiikkia Utopianistin nimissä kuuntelen ja kuuntelutan innokkaasti. Musiikki säilyy monipuolisuutensa, hyväntuulisuutensa ja kreisiytensäkin ansiosta tuoreena ja toistonkestävänä. Loppupuolen jazzissakin on omat hetkensä, varsinkin tyylikkäiden teemojen puitteissa rauhallisesti etenevissä ”The Sundays of love and peace” ja ”Too many eyeholes”.

Utopianisti: Utopianisti II (Lusti Music LUSTICD010, 2013)

Pekka

utopianisti.bandcamp.com

The Making of Utopianisti II (www.youtube.com/watch?v=D3RhfeJoov0)

Retrokki kuuntelee: The Surftones ”CfA2”, 2013

surftonesSe oli silloin, kun rock oli pakko nuorisomassojen paineessa tunnustaa omaksi taidemuodokseen. Silloin, kun jatsaritkin kiinnostuivat uudesta, nuoresta yleisöstä. Ja silloin, kun rock ja jazz löivät kauniisti ylävitosen, jatsarit tosin vähän vaivautuneesti. Tervetuloa takaisin vallattomalle ja rajattomalle 70-luvulle!

Jyväskylässä jo vuonna 1996 perustettu the Surftones ‒ tällä kuudennella albumilla vetävää rock-funk-jazz-fuusiota veivaava viisimiehinen instrumentaaliyhtye ‒ matkaa täysin häpeilemättömästi 70-luvulle. Hillityn syntinen discopotku kirittää laukkaavia, melodisia kitara-kosketinsoitinteemoja. Peilipallo pilkuttaa tanssilattiaa, laserit lakaisevat salin seiniä, sähkörummuista kidutetaan ujelluksia ‒ kuin sikaa polttomerkittäisiin. Kuka muistaa Mecon ja Star Warsin?

Tuolta the Surftones on vaikutteensa imenyt, kuten myös aikakauden cut-out-vinyylilaareista. Noita lovettuja, massatuotannossa usein hieman vänkyräksi puristuneita kevyt-funk-kiekkoja muistelen itsekin kahmalokaupalla keränneeni. Silloiset 50 amerikansentin vinyylit maksavat nyt vähintään 20 euroopaneuroa, prosenttinousu on hurja. En kyllä tiedä, onko musiikki kypsynyt samassa suhteessa.

Mutta siis the Surftones.

Mr. Randomizer (basso, koskettimet), A.D. (kitara), Oxygene (rummut), KZU (koskettimet) ja Mr. Foxx (saksofonit, koskettimet) veivaavat viihdyttävää, välillä kosmistakin instrumentaalia. Discokomppi sijoittaa musiikin selkeimmin Travolta-kauteen, muutama uljaasti kaikuva kitarasoolo muistuttaa David Gilmourista. Nykivä funk-kärvistely hillitsee matkantekoa. Kunnes seuraavassa hetkessä kiidetään taas ulkoavaruudessa.

”CfA2”-kiekon avaruudellinen teema näkyy jo kannessa sekä biisien nimissä.

Eniten soolotilaa saa Mr. Foxx saksofoneineen. Jotkut leikkisät teemat tuovat mieleen Birth Control -yhtyeen kosketinmiehen Zeus B. Heldin soolokiekon ”Zeus’ Amusement” ‒ tuon levyn vähän lapsenomaiset kuviot hellivät jotain syvälle hautautunutta.

”Transforming” esittelee matkasuunnitelman: taivaallinen kosketinkuoro, sykettä elämään potkivat rummut ja basso, saksofoni ulvoo elämäntuskaa, kitara kaartaa korkeaan veisuun. Tosissaan ollaan, mutta ei hampaat irvessä. Kolmiosainen ”Celestial Journey” on The Surftonesia progahtavimmillaan. Dynamiikkaa, hiljaisesta ja rauhallisesta äänekkääseen ja rauhattomaan, suhinasta sutinaan. Matka on pitkä ja vaiherikas.

Space, the final frontier: laskekaa visiirinne!

Pekka

The Surftones: CfA2 (Randomizer Media RDZ-CD03, 2013)

http://www.thesurftones.com

http://www.facebook.com/thesurftones

https://myspace.com/thesurftones

######################################################################

tolonenPysytään 70-luvulla, ja instrumentaalimusiikissa. Yksi aikakauden suurista nimistä, Jukka Tolonen, on ajankohtainen ainakin neljästä syystä: hänestä valmistuu / valmistui dokumentti, mieheltä itseltään ilmestyy toinen hengellinen albumi, Helsinki Guitar Festival tributoi Tolonen!-konsertilla hänen musiikkiaan, lisäksi tuon dokumentin puitteissa ilmestyi juuri tämä levy:

Kämäräinen Toppola Viinikainen Play Tolonen

Asialla ovat maan parhaimmistoon kuuluvat kitaristit Timo Kämäräinen, Risto Toppola ja Teemu Viinikainen. Suuri rooli on myös muilla muusikoilla (Manuel Dunkel, Joonatan Rautio, Aleksi Tuomarila, Juho Kivivuori, Ville Pynssi). Kitaristien rooli ei itse asiassa ole niin päällekäyvä kuin voisi olettaa, enemmän tässä korostuvat Tolosen hyvin aikaa kestäneet sävellykset kuin kitarismi. Ja enemmän soolotilaa saavat puhaltajat Dunkel ja Rautio sekä kosketinsoittaja Tuomarila kuin kuusikielisen taitajat.

Tulkinnat eivät noudattele orjallisesti Tolosen levyjen alkuperäisiä toteutuksia. Analogiakauden sympaattinen, alkukantainenkin rupisuus on sisäsiistitty, soitossa on kuitenkin väkevyyttä. Kukin kitaristi vastaa aina yhdestä biisistä kerrallaan: Viinikainen jatsahtavimmin, Toppola ryöpsähtelevästi, Kämäräisen kitara puree kokeilevimmin. ”Just a Little Love Song” -akustisessa Viinikaisen ja Toppolan kitarat kiertelevät ja kaartelevat toisiaan vivahteikkaasti. Tolosen soittoa ei todellakaan mallinneta yksi yhteen!

Biisivalikoima ulottuu ensilevyn ”Ramblin’”-, ”Wanderland”- ja ”Last Night” -biiseistä ”JTB”-kiekon ”Dancing Beariin”. Esimerkiksi klassikot ”Django” ja ”Windermere Avenue” ovat saaneet jäädä rauhaan, kunnioituksesta ikonisiin alkuperäisiin?

Tyylikäs ja viimeistelty pakkaus, mukana tuottaja Lasse Keson kirjoittama naseva teksti Tolosen elämästä. Etukannen tunnusmainen valokuva Tolosesta sellaisena kuin me hänet 70-luvun alusta muistamme vertautuu hienosti takakannen seesteisiin kasvoihin tänään. Väliin mahtuu sekä merkittävää musiikkihistoriaa että käsittämätöntä henkilökohtaista draamaa. Odotan kiinnostuksella dokumenttia.

Tolonen! konsertissa

Myös Helsinki Guitar Festivalin päätöskonsertissa Savoyssa juhlittiin Tolosta, kitaristeina Kämäräinen, Toppola, Marzi Nyman, Raul Mannola, Raoul Björkenheim ja Antti Paranko, Mannola ja Björkenheim akustisesti, Paranko kaksikaulaisine kitaroineen duona saksalaisen basistin Markus Setzerin kanssa. Kukin kitaristi on todellakin oma persoonansa, jokaisen soittoa oli ilo kuunnella. Huimimpia sooloja päästelivät Nyman ja Kämäräinen, Jaska Lukkarisen rummut potkivat hillittömällä svengillä.

Tolosen hieno musiikki sai arvoisensa tulkinnat.

Myös Tolonen itse esiintyi kahden hengellisen laulun verran, tosin pianistina ja laulajana, säestäjinä mm. poikansa Toivo ja Dimitri. Upeaa nähdä mies kaiken koetun jälkeen noin hyvässä kunnossa!

Kämäräinen Toppola Viinikainen play Tolonen (GateWay Films GWFCD001, 2013)

www.tolonendoc.com

Tuo nettiosoite on annettu levyn kannessa, mutta sivut eivät vielä taida olla kunnossa.