Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)

Jere Haakana ”Varjosto”, 2019

Tällaisten yllätysten vuoksi jaksan kahlata kirjaston uutuushyllyistä itselleni tyystin vieraita levyjä. Joskus jo pari ensimmäistä biisiä saavat toteamaan että en kuulu kulloisenkin musiikin kohderyhmään – tai sitten vaan mielikuvitukseni ja vastaanottoni on rajallinen. Sitten taas joskus käy kuten kitaristi Jere Haakanan ja yhtyeensä (Artturi Rönkä, koskettimet, Ville Pynssi, rummut ja Juho Kivivuori, basso) ensimmäisellä ”Varjosto”-albumilla: ensivaikutelmana miellyttävä, muutaman toistokerran jälkeen hyvä, nyt aktiivisesti kuunneltuna aivan loistava!

Instrumentaalista jazzrockia, ei mitään nippelitilutusta tai kainoa hienostelua, vaan jäntevää, taidokasta, välillä hyvinkin jytisevää ja vauhdikkaasti polkevaa groovea. Biiseissä on progressiivisia polveiluja sekä pianon ja varsinkin kitaran sooloja vaikkapa Jukka Tolosen jalanjäljissä. Haakana osoittautuu taitavaksi ja näkemykselliseksi kitaristiksi, joka ei turhia himmaile, mutta ei myöskään poseeraa tyhjän panttina: kun sanottava on sanottu, siirrytään eteenpäin.

Seitsemässä pitkähkössä biisissä on kussakin omat luonteenpiirteensä. Nyt soiva ”Ritual” on elokuvamainen, tunnelmaltaan tunnusteleva, saa kuuntelijansa odottamaan vahvaa äksöniä. Haakanan kitara artikuloi itämaisesti, Röngän sähköpiano helmeilee Pynssin ja Kivivuoren kevyesti, mutta jännitteisesti sykkivän kompin päällä. Sankarimme istuu hiekka-aavikon halki jyskyttävässä junassa, aurinko hohkaa paahteisena.

”I’ll Walk You Home” taas on hyvin tunteikas ja melodinen. Kivivuori saa tilaa bassosoololle, Haakanan näppärissä kitarakuvioissa on paatosta niissäkin. ”Sermon”-biisistä Haakana kirjoittaa, että sen inspiraationa on ollut John Coltrane – kitara julistaa sanaa, olkoon bändi seurakunta, joka vastaa. Lyhyin biisi, joka omasta puolestani olisi saanut kasvaa vieläkin raisummiksi vuorovedoiksi.

”Varjosto” on osoittautunut toistuvaa kuuntelua hyvin kestäväksi, tarpeeksi erilaisia koukkuja tarjoavaksi pyydykseksi. Nappasi kuulailla tunnelmillaan tämän kuuntelijan.

Pekka

Jere Haakana: Varjosto (Eclipse Music ECD-201983, 2019)

Jarmo Nikku ”Line by Line”, 2019

Superkitaristin ensimmäinen sooloalbumi, omaa sävellystuotantoa kahta Jari “Heinä” Niemisen biisiä lukuun ottamatta. Lohdullisen melodista jazzrockia tai fuusiota, kuuntelijaa hellitään sujuvilla kitarakuvioilla ja sulavilla sooloilla. Ei riitasointuja, ei itsetarkoituksellista vääntöä eikä oman erinomaisuuden alleviivaamista. Jarmo Nikku on nöyrästi musiikin – ja kitaran – asialla. Tarkoittaen myös, että silloin, kun on suvannon paikka, se maltetaan jättää väreilemään.

Ettäkö pelkää vingutusta? No ei todellakaan, sillä kitaristeja Nikkua ja Niemistä vauhdittavat rumpali Topi Kurki ja basisti Jari Heino. Svengaa niin maan perinpohjaisesti, silloin kun tarvitsee! Peruskvartettia täydentävät koskettimissa Tuomas Kesälä ja Timo Pratskin, puhaltimissa Panu Syrjänen ja Jukka Tiirikainen sekä perkussioissa Leevi Leppänen, tekijämiehet asialla siis.

Lokeroituna ”Line by Line” osuu 70-luvun puolivälissä aloittaneiden melodisten kitaristien kuoroon, sinne Steve Khanin, Al Di Meolan, Georg Wadeniuksen ja Janne Schafferin teosten rinnalle. Ja kun nyt Khan mainittiin, niin korotan panoksia nimeämällä Steely Danin. Vaikka ”Line by Line” on puhtaasti instrumentaalikiekko, se tuo vahvoja muistumia Steely Danin parista viimeisestä klassikosta: ajattomat ”Aja” ja ”Gaucho” – jolla jälkimmäisellä valtaosan kitaroista soitti juurikin Steve Khan. Enkä pysty ohittamaan Nikun sävellysten tyylillistä samankaltaisuuttakaan Beckerin ja Fagenin vastaaviin. Laadussa siis löytyy. Esimerkiksi ”Blues Express” voisi olla ”Bodhisattvan” muinainen esi-isä, väkevämpi lihansyöjä tosin.

Pari biisien nimiin ulottuvaa kunnianosoitusta kertovat Nikun diggauksen kohteista, ”Hiram B” ja ”How’s Wlodek” – tietty Bullockia ja Gulgowskia tarkoittaen (”dedicated to Vesa Aaltonen”, lukee kannessa jälkimmäisen kohdalla – Made In Sweden mainittu!). ”Hiram B” on letkeä mutta ei laiska, ”How’s Wlodek” riffittelee sähköpianopatjalla funkysti, mainiot soolot molemmissa.

Nyt soi ”Hat Matter” -biisin soolo, välillä tuplattuna. Se saa irvistämään – mielihyvästä! Just noin minäkin soittaisin, jos siis osaisin ollenkaan soittaa! Järkyttävän sujuvaa ja melodista, aina tippuu jaloilleen. ”Bluesville Expressissä” kitaristit kirittävät ja kurittavat toinen toistaan, Nikku vääntää slidellä, Nieminen nokittaa. Ja sitten Niemisen akustinen ”Just a Little Bit” – herkkä kahden kitaran helisevä duetto. Periaatteessa yksi kitarakuvio ja sen muunnelmia. Mutta toimii, kuten koko albumi!

Pekka

Jarmo Nikku: Line by Line (Turenki Records TurenkiLP 14200-77, 2019)

Aapo Heinonen Quintet ”Tara”, 2018

Kaksi aikaisempaa instrumentaalijazzia tarjoilevaa albumiaan ovat aikaansaaneet hyvinkin myönteistä hyrinää, eikä Aapo Heinonen kvintetteineen poikkea kaavasta tälläkään kertaa! Vaikka kokoonpano on vuosien varrella elänyt, pianisti Heinosen kevyesti keinuvissa, ajattoman melodisissa sävellyksissä on edelleen valoisa ja kaihoisakin pohjavire. Omia syksyisiä tuntojani ”Taran” vuoroin mielialaa nostattavat, vuoroin kuihtunutta kesää ikävöivät teemat hivelevät – jossain vuoden kiertokulku osuu yhteen ja samaan kappaleeseen.

Nyt Quintetissä soittavat Heinosen lisäksi aiemminkin riveissä rummuttanut Tomi Saikkonen sekä uusina tuttavuuksina – siis tässä yhteydessä – basisti Vesa Ojaniemi, fonisti Teemu Takanen ja kitaristi Héctor Lepe. Lisäväriä ja värinöitä tarjoavat viulisti Lotta-Maria Pitkänen, perkussionisti Ricardo Padilla sekä yhdellä raidalla sellisti Mila Laine. Ja Quintet, eli yhtye, tämä todellakin on: vaikka eniten soolotilaa saavat fonisti Takanen ja pianisti itse, basisti Ojaniemen murea sähköbasso ja rumpali Takasen elävästi potkiva komppi pitävät biisit liikkeessä ja kuuntelijan tuolin reunalla. Tuossa kitaristi Lepe juuri vetäisi kiperän soolon, avausbiisi ”Way Out Southin” heleästi soiva kuulas kitara hellii. Mainitun kappaleen jälkimmäinen puolisko svengaa mainiosti lattarirytmein, Takasen ja Heinosen peräkkäiset soolot ja rytmiryhmän hetki hetkeltä kiivaammin sykkivä rytmi hymyilyttävät: näin se pitää tehdä.

”Tara” on mitä suurimmassa määrin yhtenäinen, tyylikäs kokonaisuus. Ihailen Aapo Heinosen näkemystä – ja malttia. Biiseissä on tarpeeksi omintakeisia sovitus- ja instrumentaatiovariaatioita, jotta pitkähköt biisit tuntuvat huomattavasti minuuteissa ja sekunneissa ilmaistuja mittojaan lyhyemmiltä. Loppuu kesken, sano!

Monipolvista, rytmisesti monipuolista nimikappaletta unisonoteemoinen sekä piano- ja fonisooloineen terhistää viulu. Soolosoittimista löytyy sävyjä ärhäkän punaisesta leppeän vihreään. ”Open Water” matkaa Pekka Pohjola -maisemien kautta James Bond -seikkailuihin. Elokuvallisuutta ja draamaa löytyy muualtakin (”Unreachable”). ”The Truth of Another” saa yhdeksi kiintopisteekseen bassosoolon ja sen perään jyrkän riffinpätkän – ja ytimekkään rumputulituksen. ”And Then I Missed Her Again” on se kesän kaunein päivä, jolloin kaikki loksahtaa kohdalleen. Albumin päättävä ”Solace” istuu paikkaansa eteerisenä joutsenlauluna, biisin viimeisen henkäyksen jälkeen mielen täyttää syvä täyttymys.

Vaikka muusikot ovat epäilemättä instrumenttiensa taitureita ja sooloja kuuntelee mielikseen, kaikki palvelee kuitenkin vain yhtä herraa, eli yhtyesoittoa. Mahtaa olla keikalla tyytyväinen hymy herkässä, sekä soittajilla että katsomossa.

Pekka

Aapo Heinonen Quintet: Tara (Ozella Music OZ089CD, 2018)

Retrokki kuuntelee: Focus ”Hocus Pocus Box”, 2017

12 cd-levyä ja bonuksena vielä best of, hollantilaisen Focus-bändin koko ura – toki ilman jäsenten runsaita soololevytyksiä. Onhan tässä siltikin kuuntelemista, mutta huippumiellyttävää sellaista! Hitit ”House of the King”, ”Hocus Pocus” ja ”Sylvia” raapaisevat vain pintaa, sillä kitaristi Jan Akkerman ja etenkin kosketinsoittaja-huilisti ja satunnainen jodlaaja Thijs van Leer ovat tuottaneet läjäpäin korkeatasoista, pääosin instrumentaalista rockia ja jazz-rockia – tai rock-jazzia, ehkä mieluummin niin päin. Komeita riffejä, välillä teräviä, toisaalla herkkiä kitaralinjoja ja huilusooloja, välillä tiukkaakin tiukempaa revittelyä.

Kuten lähes kaikkia kahden musiikillisesti vahvan persoonan luotsaamia kokoonpanoja, myös Focusta riivasivat Akkermanin ja van Leerin erilaisista taustoista ja luonteista juontuvat kipinöinnit: Akkerman äkkipikainen katujen kasvatti, van Leer klassisesti koulutettu jazz-friikki. Kipinöinti tuotti myös säkenöiviä tuloksia, nuo hittisinglet ovat vain jäävuoren huippu. Noiden Focuksen kultaisten vuosien aikana rumpalit vaihtuvat lähinnä Akkermanin mielenliikkeiden mukaan: hänen Brainbox-tuttunsa Pierre van der Linden korvaa ensin Hans Cleuverin, van der Linden tekee puolestaan tilaa britti Colin Allenille ja edelleen jenkkiläiselle studiomuusikko David Kemperille.

Kakkoskiekko ”Moving Waves” (1971), osin ”Focus 3” (1972) sekä ”Hamburger Concerto” (1974) ja myös “Mother Focus” (1975) toimivat hienosti kokonaisuuksina. Biiseissä on terää, vaihtelevuutta, tyhjäkäyntiä ei juurikaan. “Mother Focus” on tosin hyvin erityyppinen albumi kuin raskaammin rockaavat edeltäjänsä: se äänitettiin jenkeissä, silloinen basisti Bert Ruiter työsti ison osan sävellyksistä Akkermanin ja van Leerin uupuessa kiertuetaakan alla. Leppeää ja huiman melodista jazz-rockia, nyt näin päin – biisit leijuvat ja keinuvat kesätuulessa tai vaikkapa Kirjurinluodon koivujen katveessa.

”Focus Con Proby” (1977) on varsinainen outolintu Focuksen tuotannossa. Parin vuoden hiljaiselon jälkeen uudeksi kitaristiksi saapuvat Eef Albers ja Philip Catherine, rumpaliksi mm. Montrose-yhtyeessä paukutellut Steve Smith. Vielä kaivataan nokkamiestä, katseenvangitsijaa – sellainen oli nyt soolouraansa aloitteleva kitarasankari Akkerman. Managerin älynväläyksestä mukaan kysytään amerikkalaista, uransa loppumetrejä Elvis-musikaalissa raahustavaa P.J.Probya. Kaukana takana ovat teinihysterian päivät. Proby ei tainnut tietää mihin lauluäänensä vuokrasi, mutta suoriutuu kunnialla viidestä laulamastaan biisistä. ”Outoa underground jazzia”, totesi Proby Focuksen musiikista. Tähdet taisivat levyn äänityksen aikaan muodostaa otollisen kuvion, sillä kinkystä ennakkoasetelmasta huolimatta albumi toimii omalla kierolla tavallaan. Tähän päättyikin Focuksen taru vuosikausiksi.

van Leerin ja Akkermanin viimeinen yhteinen taistelu koitti 1983, kun julkaistiin ”Jan Akkerman & Thijs van Leer – Focus”. Tämän jälkeen yhtyeen lipunkantajana jatkoi yksin van Leer, tosin Pierre van der Linden teki paluun kahdelle viimeisimmälle levylle (”Focus 9”, 2006 ja ”Focus X”, 2012), ja on mukana nykyisessäkin kokoonpanossa. Mukavaa kuultavaa nuokin, itselleni tulee vahva mielleyhtymä Elonkorjuun myöhäisempiin koitoksiin. Mikä terässä on menetetty, se on melodisuudessa korvattu.

Nettisivujensa mukaan (www.focustheband.com) Focuksen tämänhetkinen inkarnaatio äänittää tai on jo äänittänyt albumin numero 11, kiertue juhlii tuota kiekkoa. Eipä näytä ulottuvan tähän maahan asti. Sääli, sillä Thijs van Leer, Pierre van der Linden, kitaristi Menno Gootjes ja basisti Udo Pannekeet kohtelevat Focuksen perintöä kunniakkaasti.

Seuraavaksi työn alle Jan Akkermanin vastaava musiikillinen elämäkerta, 26 levyä…

Pekka

Focus: Hocus Pocus Box (Red Bullet RB 66.307, 2017)

Retrokki kuuntelee: Johanna Juhola ”Diivan jäljet”, 2017

Monessa kokoonpanossa aktiivinen harmonikkataiteilija (miksei harmonikko?) Johanna Juhola kuvailee itseään ja musiikkiaan nettisivuillaan näin: ”Johannan musiikki on fantasiatangoa, jossa yhdistyy tango nuevo, skandinaavinen kansanmusiikki ja elektroninen musiikki. Johannaa on arvosteluissa kutsuttu virtuoottiseksi harmonikkamusiikin uudistajaksi ja tangon kurittomaksi innovaattoriksi.”

Enpä tuota sen kummemmin kyseenalaista, kun hänen neljäs soololevynsä ”Diivan jäljet” soi ties kuinka monetta kertaa. Ehkä tämän levyn kohdalla ”elektroninen musiikki” on kuitenkin pienemmässä roolissa tai se on ainakin ujutettu taidokkaasti lähinnä sähköisiksi rytmeiksi – biiteiksi – musiikkikudokseen, sen orgaaniseksi osaksi, ei itsetarkoitukseksi. Säkkijärvenpolkkaa tämä kuitenkaan ei ole.

Tällä levyllä musiikista vastaavat yhdessä Johanna Juhola Trio ja Johanna Juhola Reaktori, eräänlainen Juhola big band siis. Instrumentaalista kiekkoa täydentävät Emma Salokoski sanattomalla laulullaan (sottiisi ”Tillsammans”), sekä nimikappaleen diivan tarinan kertovat räppäri Tommy Lindgren ja aina yhtä kaihoisa Yona. Pääosassa toki ovat Juholan harmonikat sekä pitkäaikaisen soittokumppaninsa Milla Viljamaan koskettimet.

Kaksi albumin kappaleista, ”Rauha” ja ”Neljän minuutin rakkaus” löytyvät aikaisempina versioina Juholan ja Milla Viljamaan duo-levyltä ”Tango Diary” (2013). Jälkimmäisessä on jazzahtavaa lattaridynamiikkaa, joka tuo mieleeni kitaristi Pat Methenyn keskikauden (”First Circle”).

Suosittelen kuuntelun lomassa lukemaan Juholan kuvaukset kustakin kappaleesta. Tekstit avaavat hyvin esimerkiksi hikistä ja jankkaavaakin ”Tango kolmessa erässä” -biisiä – painin ja tangon samankaltaisuuttahan tässä kuvaillaan! Tiukka ote vastustajasta, vääntöä ja kääntöä, puristusta ja ähellystä. Tämä ja ”Sadepäivä” rikkovat haastavuudellaan muuten hyvinkin melodista ja korvia hivelevää kuuntelukokemusta. Ne ovat se kirpeä siellä makean seassa – just hyviä, just hyvässä suhteessa.

Kuvittelen usean kappaleen maisemaksi rauhallisen kesäsunnuntaiaamun, auringonpaisteen, tuoksuvan ruohon (”Rauha”). Olisikohan tuon biisin taivaallinen ujellus muuten Hesarin Mari Koppisen arviossaan mainitsemaa kitaristi Roope Aarnion ”sähkökitaran vongutusta”? Minun korviini se kuulostaa syntikalta, enkä kyllä tuossa arviossa mainittua kitarasankaruutta löydä muualtakaan, edes ”Sadepäivän” rajusti jytisevästä ukkososuudesta. Olemmekohan kuunnelleet samaa levyä?

Vaikka harmonikka ja tango saattavat kuulostaa parivaljakolta, joka ei kummemmin innosta tekemään tuttavuutta, ”Diivan jäljet” vie yhdistelmän uusille urille. Kuuntele vaikkapa kevyesti keinuva ”Friends Online” vauhdikkaine kertosäkeineen. Tai huimasti svengaava ja melodisesti pastellisävyinen ”New Adventures in Candyland”. Juhola on soittotaidollisesti ylivertainen sortumatta tyhjään briljeeraukseen, sävellyksellisesti ja sovituksellisesti ennakkoluuloton ja näkemyksellinen, ehdottomasti.

Pekka

Johanna Juhola: Diivan jäljet – Shadow of a Diva (Johanna Juhola JJCD003, 2017)

Retrokki kuuntelee: Hyväluoma Group ”Reflection”, 2017

Viulistina Tero Hyväluoma on värittänyt viime vuosien aikana moniakin kansanmusiikkipohjaisia instruyhtyeitä ja iskelmällisempiäkin artisteja. Omissa nimissään mies päräyttää ilmoille nyt toisen albuminsa; ensimmäinen ”Junkyard Ball” esitteli muutama vuosi sitten huiman mielikuvituksekkaan ja taitavan säveltäjän, liiderin ja soittajan.

Jo ”Junkyard Ball” riemastutti folkin riehakkuudella ja solistisella taituruudella. ”Reflection” versoo edeltäjäänsä enemmän: folkista jazziin, tiukoista sävelraameista kehyksettömiin instrumentaalisiin improvisaatioihin. Myös Hyväluoma itse puhuu soittajakumppaneiden soittoon reagoinnista: ”improvisaatio ja reagointi ovat aikaisempia tekemisiäni suuremmassa roolissa”. Hyväluoma Group syöttää kuuntelijan mielikuvitukselle hedelmällistä raaka-ainetta, ja ainakin tämän höristelijän musiikki vie milloin 50-luvun kuumasti sykkivään ranskalaiskapakkaan, milloin hienostuneeseen, pitsiverhoiseen kahvihuoneeseen. Balkankin siellä täällä vilahtaa – ja säkenöivä mustalaisviulu (”Goblin Chase”).

”Pohjoismaista maailmanmusiikkia höystettynä jazz-, proge- ja elokuvamusiikillisin maustein”, kuvaa Hyväluoma ”Reflection” -albumin musiikkia – pohjavire on ehkä aikaisempaa levyä joustavampi ja jazzahtavampi. Jos aikaisemmin tampattiin, nyt tahtilajit tarjoavat enemmän kiemuroita, pää nyrjähtää! On muuten hienoja sävellyksiä ja sovituksia. Esimerkiksi nyt ”Infotron Obsession” svengaa kuin se kuuluisa hirvi, Hyväluoma vetelee lokoisalla tahdilla paksuja viulusiivuja säksättävän sykkeen päälle.

Kun ei enää tarvitse todistella soittotaitoa, soittajat voivat myös fiilistellä kuten ”High School Highbrow” -biisissä: bassosoolo, rumpujen käpistelyä, muutamia vetoja viululla – tämä on se Grateful Dead -yhtyeen biisivälike, jossa jokainen soittelee hetken omiaan. Hyväluoman mainitsema proge-luonnehdinta taitaa viitata ”Vekkula Survivor” -kappaleeseen, joka perinteisillä rock-soittimilla toteutettuna etenisi majesteettisessa Genesis-maailmassa. ”Scandinavian Overture” on ehkä sävellyksistä kansanmusiikkimaisin, vaikka sovituksessa onkin sopivassa määrin eri instrumenttien nyrjähdyksiä. ”Weissmullerwisessa” lätkitään menemään rennolla otteella, ”Hang in the Balance” -balladi jättää syvän tyydytyksen tunteen.

”Reflection” seilaa monen tyylin ristiaallokossa. Vaikka kippari ja miehistö (Harri Kuusijärvi, haitari, Matias Tyni, piano, Vesa Ojaniemi, basso ja Jesse Ojajärvi, rummut) pitävät hauskaa, alus pysyy kuitenkin kurssissa. Ja mikä tärkeintä, matkustajat viihtyvät.

Pekka

PS. Hyväluoman nettisivujen diskografiasta huomaan, että mies on vaikuttanut Ville Ojasen ”Hero”-levyllä. Juuri äsken hämmästelin Ojasen ”Kekkonen”-albumia, jolla mies hoitelee kaikki instrumentit itse. ”Kekkosen” biisit vaihtelevat erinomaisesta loisteliaaseen, sovitukset samoin. Tässä on levy, josta jossain vaiheessa taatusti kirjoitan. Ennakkotieto: se on sitten kehu-merkkinen.

Hyväluoma Group: Reflection (Lusti Music LUSTICD013, 2017)

www.terohyvaluoma.com

www.lustimusic.com

Retrokki kuuntelee: Jartse Tuominen ”Untold Stories”, 2016

Jartse – tai hänen levy-yhtiönsä (voi tietysti olla yksi ja sama taho) – ei ole tainnut huomata, että kitaristin ”Untold Stories” -kiekko soi jo viime kesänä autossani, koskapa posti pisti laatikkoon albumin promoversion. Kiitos kuitenkin siitä, sillä kesällä soinut oli kirjaston omaisuutta.

Autossa soineesta instrumentaalikiekosta totesin silloin, että ”vaikka Tuomisen tausta lienee raskaassa rockissa, tällä levyllä kitaran kyytipojat ovat pääasiassa huippumelodista fuusiota joitain shuffleja lukuun ottamatta.” Eipä ole mieli tuosta muuttunut.

Levy on äänitetty kahden eri kokoonpanon kanssa ja useassa studiossa, kiekko lienee viides miehen omissa nimissä. Lisäksi Tuominen on antanut panoksensa nettisivujensa mukaan yli sadalle muulle kiekolle.

Kyllä mies saa Gibson Les Paulinsa komeasti laulamaan ja repeilemään.

Myös tätä mieltä olen edelleen: ”Taisi olla joku naapurimaan kukko, joka lausui, että ”enemmän on enemmän”. Ja enemmän makoisaa kitaraa tässä totta tosiaan on! Onneksi Tuominen on kuitenkin tyytynyt tilutteluissaan kohtuullisuuteen, ja malttaa laulattaa kitaraansa pitkissä kaarissa ja dramaattisissa melodioissa. Olen ymmärtävinäni, että taustat ja kitarat on äänitetty erikseen. Ja kun kitaroiden äänitys sekä kokonaisuuden miksaus ja masterointikin ovat Tuomisen omissa näpeissä, ei ole vaikea ymmärtää, miksi kitara soi niin maan perusteellisen muhkeasti.”

Vaikka sorminäppäryyttä varmasti löytyy, löytyy myös tyylitajua ja itsehillintää. Siinä suhteessa Tuominen eroaa useista vähän samanlaisissa musiikkimaisemissa operoivista kitarakukoista: kun bändi esimerkiksi jyystää menemään höyryjunan teholla, mies malttaa olla täyttämättä jokaista asemanväliä lirutuksilla, vaan sen sijaan jyystää itse mukana. Pienet makeat, tiristetyt lirut siellä ja täällä tekevät matkasta nautittavan.

Kitarasankarit eivät ole kadonneet mihinkään. Onneksi.

Pekka

Jartse Tuominen: Untold Stories (Sledge 002, 2016)

www.jartse.com

Retrokki kuuntelee: Tuomo Dahlblom ”Tuomo Dahlblom” ja ”02Jkl”

Takapajuisesti löydetyt kitaramusiikin helmet.

Kiitos Suomen kirjastolaitos ja Tikkurilan kirjaston musiikkiosasto – taas kerran. Molemmat tarjoavat musiikin ystäville helpon ja ilmaisen tavan löytää uusia musiikillisia tuttavuuksia, sekä vanhoja että uusia. Sellaisiakin, jotka koukuttavat niin paljon, että löytäjä kokee ne hankkimisen arvoisiksi, omiksi. Siksi omiksi, että omasta hyllystä ne on helppo poimia kuunneltaviksi juuri silloin, kun siltä tuntuu. Ja siksi, että löytäjä haluaa kannattaa ja edistää musiikin tekemistä ja julkaisemista. Riskibisneksiä molemmat, varsinkin listojen ulkopuolisessa maailmassa.

Kitaristi Tuomo Dahlblomin olin nähnyt jossain kokoonpanossa, jollain lavalla. Asiallinen ja paikkansa täyttävä soittaja, ajattelin, tässä roolissa, tässä taustabändissä ei ehkä pääse käyttämään kaikkia kykyjään. Myöhemmin poimin kirjastosta ilman sen kummempia taka-ajatuksia miehen molemmat soololevyt, ”Tuomo Dahlblom” vuodelta 2002 ja ”02Jkl” vuoden 2007 satoa.

Molemmat ovat hellineet soitinta lähes tauotta.

En sen tarkemmin pureudu Dahlblomin taustoihin, niistä kertoo esimerkiksi jazzfinland.fi-sivusto. Meriittejä löytyy, valokeiloissa mies ei ole kuitenkaan viihtynyt. Ei silti, eivät parrasvalot jazzin soittajien valaisemisessa kummemmin kulukaan. En myöskään erittele levyjen biisejä – tai edes kiekkoja toisistaan.

Sillä Dahlblomilla on jotain, jota ilman paljon turhemmat artistit paistattelevat suosiossa: oma ääni, näkemys sen ilmaisemiseen ja taito käyttöön. Ehkä ääni ei ole aina täysin uniikki – samasta maasta versonutta viljaa ovat niittäneet myös mm. Pat Metheny ja muutama muu ECM-kitaristi. Dahlblom venyy kuitenkin uskottavasti tohtoroimaan useampaa tyyliä. Välillä kitara kaartelee kuin uljaasti taivaan laessa liitelevä kotka: sulavasti, melodisesti, avarasti, harkitsevasti. Tuolla ilmoille pääsee törkeän likaisia sävelkimppuja. Tässä ollaan kissataistelussa toisen virtuoosin kanssa. Sopivassa suhteessa suolaista ja makeaa. Tärkeämpää on soitettujen nuottien ja sointujen sävy ja osuus kokonaisuudessa kuin suoltamisen nopeus. Enkä yhtään epäile, etteikö Dahlblom vauhtia hallitsisi, siitä kertovat muutamat ärhäkät purkaukset.

Biisien teemat ovat muutaman nuotin mittaisia, niissä on juuri sopivasti koukkua, jotta kuuntelija jää pyydykseen.

Entäs oman äänen ilmaiseminen sitten? Tyylillisiä vaihteluja löytyy: jylhiä kansanmusiikkipohjaisia jazzrockeja, rytinäbluesia jazzsuodattimen läpi, aamun ensimmäisiä tunnustelevia säveliä niihin hetkiin, kun taivas on vielä tyhjä ja kaikki on edessä, svengiä ja rupista vääntöä. Instrumenttien miksi kiehtoo: sähköiset koskettimet, tymäkkä basso, nappiin osuvat rummut, kaukaiset puhaltimet – Dahlblom malttaa jättää kitaran sivuosaan silloin, kun kokonaisuus ei päätähteä kaipaa.

Esikoisalbumi vaikuttaa seesteisemmältä, pieteetillä toteutetulta, isommin sovitetulta. Ihmeellistä on, että vaikka soittajia on runsaasti – maan kermaa – biisit tuntuvat siltä istumalta improvisoiduilta, vaikka kaiken järjen mukaan sovituksia on pitänyt perusteellisesti hioa. Kakkosella ollaan juurevampia, pienemmässä tilassa, kuumempaa höyryä nousee tiestä. Nyt bändi on kvartetti, kakkoskitarassa toinen instrumenttinsa monipuolinen virtuoosi Jarmo Saari. Musiikissa ei ole vähimmässäkään määrin puristusta eikä itsekkyyttä, ainoastaan puhdasta soittamisen iloa.

Tämä albumiduo tulee jäämään omien suosikkikiekkojen suosituimpiin. Tuomo: nyt eletään vuotta 2016. Edellisestä levystä on yhdeksän kertaa 365 päivää. Olisiko aika?

Pekka

Tuomo Dahlblom (Texicalli TEXCD 048, 2002)

02Jkl (Texicalli TEXCD 073, 2007)

texicallirecords.com

jazzfinland.fi

Retrokki kuuntelee: Elonkorjuu ”Footprints” (2015)

”Footprints” (2015), Jukka Syreniuksen ja kumppaneiden syksyllä ilmestynyt jazzbluesproge-kiekko on toteutustavastaan huolimatta tasalaatuinen kokonaisuus. Levyn yhdeksästä kappaleesta osa on studioäänityksiä, osa konsertista Porin Teatterissa – muutamaa muistan itsekin kuulleeni keikalla, en tosin Porisa. Keikkabiiseillä mukana ovat kosketinsoittaja Jussi Reunamäki sekä rummuissa Zoltan Karpati. Studiossa kannuja paukuttaa Pakeri Hannus ja koskettimissa on Pekka Tyni, foneissa sekä että on Jari Perkiömäki, bassossa Veli-Pekka Pessi.

Kuskin paikalla on kuitenkin vakuuttavasti Syrenius: biisit, laulu ja tietysti kitara. Ei väliä ollaanko studiossa vai lavalla, miehen sormet ovat otelaudalla kuin elohopeaa, esimerkkeinä varsinkin ”Moving On” sekä ”Life Is a Bitch”. Monesti kitaristin johtama yhtye sortuu käyttämään sävellyksiä vain soolojen lähtöalustana – parin säkeistön jälkeen seuraa loputtomalta tuntuvaa kitara-akrobatiaa. Vaikka Syrenius kieltämättä kuuluu tämän maan kitaristien parhaimmistoon, Elonkorjuu on kuitenkin vahva yhtye: kuusikielisen taitaja malttaa annostella soittoaan, sekä antaa soolotilaa varsinkin Perkiömäelle.

Silti: jos taidokas kitarismi kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa instrumentaalinen nimikappale ”Footprints”, jossa kaunis ja hallittu kitaramelodia sekä armottoman tyylitajuiset soolot ja yhtyesoitto solmivat kauniin liiton.

Yhtyeenä Elokorjuu on parhaimmillaan myös lattarihenkisessä ”Wish You Could Stay” -menobiisissä, jota Reunamäen sähköpiano ja Perkiömäen foni värittävät. Hannus ja Pessi puskevat elastista komppia. Sykkivän ja sätkivän ”Pretorian Discothequen” muistan ihastuttaneen jo keikalla – jazzrockia sieltä menevämmästä päästä nykivine ja elämäniloisine afrorytmeineen. Kokonaisuutena ”Footprints” on todiste Jukka Syreniuksen edelleen jatkuvasta luomisvoimasta ja soittimen suvereenista hallinnasta. Tiiviiksi hitsautuneen yhtyeen soitosta paistaa myös soittamisen riemu: vielä tässä potkitaan!

Pekka

Elonkorjuu: Footprints (Touch Records TCHCD-8, 2015)

www.elonkorjuu.fi