Retrokki kuuntelee: The Electric Crayon Set ”What A Rotter of A Day”, 2013 (2007)

Tilasin yhtä, sainkin jotain ihan muuta, hyvinkin kirjoittamisen arvoista: The Electric Crayon Set ja yhtyeen jo vuosia markkinoilla ollut kakkoskiekko ”What A Rotter of A Day” – aivan loistava albumi täynnä koukkuja 60-luvulta, tiukkaa tykitystä kokeneilta muusikoilta ja ennen kaikkea näkemystä ja taitoa sen toteuttamiseen.

Joku voisi kutsua tätä aivan aiheellisesti retroiluksi, sillä Zombies, Beatles, Who, Creation ja seuraavasta sukupolvesta ehkä XTC kuuluvat selkeinä esikuvina. Ja hyvä niin, sillä mistäpä sitä parempia musiikillisia ankkureita löytyisikään! The Electric Crayon Setin lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Timo Pääkkö on kokeneine muusikkokavereineen onnistunut luomaan niin komeasti leiskuvan yhtenäisen kokonaisuuden, että siitä sietäisi monen powerpoppia tapailevan muusikonalun ottavan oppia. Kaikesta kuuluu syvä perehtyneisyys aikakauteen, yhtyeiden erityispiirteisiin, jopa Britanniaan. Fish and chips, please!

Kokoonpanon historia kurottaa vuosituhannen alkuun, jolloin Pääkkö, basisti ja paremmin kitaristina tunnettu Seppo Tyni, kosketinsoittaja Jussi Reunamäki ja rumpali Timo Lilja levyttivät ”One Man’s Trash” -albumin. Se soi juuri nyt Spotifysta eikä sitäkään voi kuunnella ilman tyytyväistä hymyä: kaverit – tai ainakin Pääkkö – ovat todellakin sisäistäneet 60-luvun mod-, psyke- sekä pop-elementit, ja osaavat rakentaa palikoista taidokkaita, oman näköisiään, iskeviä biisejä. Jotain tuttua, jotain lainattua, paljon täysin omaa, rutkasti soittotaitoa. Useimmat suomalaiset kompastuvat viimeistään ralli-englantiin, Pääkkö ei: täysin autenttista ja uskottavaa, jopa siinä määrin, että on varaa leikittelyyn.

Kului vuosia, ja Pääkkö sekä Seppo Tyni sävelsivät lisää biisejä. Vuonna 2007 syntyi ”What A Rotter of A Day”. Sitä en silloin noteerannut, vaan vasta vastikään käsiini saaman, 2013 ilmestyneen vinyylin (jolla biisijärjestys poikkeaa cd-versiosta). Vinyylin on julkaissut englantilainen Psychotron Records – sekin aikamoinen arvostuksen osoitus.

Jussi Reunamäen on korvannut Pekka Tyni, mukana on myös kitaristi Juha Kormano, jonka huima soolo ”Good Girl” -biisissä loksauttaa leuat. Kun kuuntelen peräjälkeen yhtyeen kahta albumia, rakennan mielessäni kuvitelman, jossa esikoinen ammensi puhtaasti 60-luvulta, ja tämä uudempi on edennyt 70-luvulle.

”Morning of Magicians” voisi periytyä Moody Bluesin tai Ian Andersonin folk-laulukirjasta, mainio banjo, jykevä King Crimson -syntikka-mellotron, tuhti kertosäe. Aika kaukana 60-luvun räjähtävistä rummuista ja kitaratuulimyllystä. ”Spacedust” sitareineen viittaa mystiikkaan. Kokemäenjoki ei kuitenkaan ole Ganges, vaikka vähän myötävirtaan ajelehditaankin. ”Initiate” on parasta powerpoppia kertosäeharmonioineen, katkonaisine sointuineen ja takaperoisine kitaroineen.

Hämmentää, kuinka hienoja, melodisia ja tyylitajuisia biisejä Pääkkö ja Tyni ovat säveltäneetkään. Iloisesti pomppiva ”Black Prince” -biisi kapakkapianoineen herättää mielleyhtymän Tages-yhtyeen ”Studio”-kiekkoon: se on samanlaisella häpeilemättömän itsevarmalla otteella työstetty beat-jalokivi. ”Archduke of Rain” on hyvin brittiläisen korrekti, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti pastoraalinen pop-balladi kauniine koskettimineen ja Pentti Enqvistin huiluine. Vastustamattomasti potkiva ”Key to the Sacred Pattern” pistää viimeistään miettimään kuinka ne kehtaavat ja onneksi kehtaavat: soolossa siteerataan loistavasti ja luontevasti ”And Your Bird Can Singin” kitarakuviota. Aivan loistava!

Akustinen ”Angel of Mons” vinkkaa silmää folk-rockille, myös Vilma Pääkön kuulaalla laululla. Vinyylin päättää majesteettinen ”The Otherside” (alun perin Apple-yhtyeen ”The Rock Doctor” -singlen b-puoli, myös ”An Apple A Day” -albumilla), jossa särökitara raastaa nautittavaa, korkealla lentävää riffiä – raavi vielä, tuntuu hyvältä! Cd-versiossa biisin sijainti keskellä akustisempaa maalailua ehkä karsii sen ansaitsemaa arvoa.

Vinyylin se päättää syvään, tyytyväiseen huokaukseen.

Pekka

The Electric Crayon Set: What A Rotter of A Day (Psychotron Records PR 1001, 2013)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)

 

Retrokki kuuntelee: Judy Collins ”Who Knows Where the Time Goes” (1968)

Judy CollinsOmaa tietään edelleen kulkevan tulkitsijan kaunis ja taiteellinenkin albumi: pohjatonta kaipuuta ja ajatonta pohdiskelua, mukana länsirannikon countryrockareiden ykköskaarti. Ja tietysti se ääni!

Joskus ylenpalttisella teatraalisuudella, eurooppalaisten trubaduurien lauluilla, joskus valaiden huudoilla kuuntelijoiden pinnaa venyttänyt ja ehkä myös ymmärrystä avartanut Judy Collins osaa halutessaan olla äärisentimentaalinenkin. Toki kun lauluääni on näin kuulas, melodinen ja ilmaisukykyinen, alun perin surullinen laulu voi sukeltaa murheen alhoon ja toisaalta pohdiskelevasta kappaleesta löytyy juuri se kuuntelijan ymmärryksen avaava ovi. Ei ole yhtä totuutta.

Tältä albumilta löytyy kaikkea.

Ei vielä sliipatussa muodossa ja muotissa, vaan sopivan karkeasti ja inhimillisesti toteutettuna. Tuottaja David Anderle on värvännyt mukaan mm. Buddy Emmonsin, James Burtonin, Chris Ethridgen, Jim Gordonin ja Van Dyke Parksin. Stephen Stills lienee mukana myös poikaystävän roolissa (“Judy Blue Eyes” syntyi näihin samoihin aikoihin) yhtään hänen musiikillista panostaan väheksymättä. Huippusoittajat ja erinomaiset sovitukset sekä äänityksen hieno tilan tuntu antavat upeille biiseille ja Collinsin laululle erityistä nostetta ja syvyyttä.

Ja ne kappaleet!

Nimibiisin, Sandy Dennyn säveltämän ”Who Knows Where the Time Goes” Collins oli kuullut Dennyn tekemältä demonauhalta, ja halusi välttämättä tulkita sen. Dennyn ja Fairport Conventionin oma versio ilmestyi vasta toista vuotta myöhemmin. Ehkä tällainen ajattoman timantin arvon ymmärtäminen ja sen nopea poiminta kertoo jotain Collinsin intuitiosta ja vahvasta näkemyksestä. Yksi hänen varhaisia suosikeitaan oli Bob Dylan, hieman myöhemmin Leonard Cohen. Molempien kappaleita löytyy tältäkin levyltä: Dylanilta ”I Pity the Poor Immigrant” edellisenä vuonna ilmestyneeltä ”John Wesley Hardingilta”, Cohenilta ”Story of Isaac” ja ”Bird on the Wire”.

Viimeksi mainittu on country-rockia steelkitaroineen, kapakkapianoineen ja lönkyttävine rytmeineen. Traditionaali “Pretty Polly” saa kohtalokkaita sanojaan myötäilevän sovituksen. Uhkaava, luolamainen soundi, kiihkeästi artikuloiva basso, aavemaiset urut, pistävä kitara – voisin vannoa, että tällä biisillä kitaraa soittaa Stills – hyvin samanlaiset kaikuisat, vibrakammelliset ja terävät soundit kuin joitain aikoja myöhemmin julkaistulla ”Deja Vu”-kiekolla, ”Carry On” nyt ensimmäisenä tulee mieleen. Chris Ethridgen basso sykkii määrätietoisesti, tikkaa vakaasti nopeita pistoja sinne tänne, pitää kappaleen liikkeessä. Gordonin rummutus on melkein uneliasta.

Albumin kuuluisin kappale taitaa olla Ian Tysonin ”Someday Soon”, joka oli jonkinmoinen pikkuhittikin. Tyson mainitsi jossain, että Collinsin paljon soitettu versio auttoi suuresti raha-asioissa. Ja kaunis lauluhan tuo on, myös tulkinta on notkea ja melodinen olematta kuitenkaan imelä. Aivan toisesta yhteydestä tuli myöhemmin tutuksi teatraalinen ”Hello, Hooray”. Collinsin käsissä kappaleessa on taiteellisuutta ja suuria eleitä. Niin on myös Alice Cooperin versiossa, kaikillehan se on tuttu ”Billion Dollar Babies” -hittialbumin avaajana: Vincent ja kumppanit ovat korskeina, etumukset pulleina, voimansa tunnossa.

Uransa alkuaikoina Collins turvautui paljolti traditionaalisiin folk-lauluihin, ei ainoastaan Yhdysvalloista vaan myös Englannista ja Irlannista. Ei olekaan ihme, että tältä albumilta löytyy hänen versionsa Robin Williamsonin ”The First Boy I Loved” -kappaleesta (alun perin nimeltään ”The First Girl I Loved” vuonna 1967 ilmestyneellä Williamsonin ja kumppanien Incredible String Band -yhtyeen toisella levyllä ”The 5000 Spirits or the Layers of the Onion”). Lienee jälleen Stillsin kuulas kitara, joka kieputtaa kuvioita Collinsin laulun ympärille. Incredible String Bandin versio on akustinen, soitinnukseltaan aika yksinkertainen laulelma, voisi sanoa jopa renkutukseksi. Vaikka jenkkiversiossa on ison maailman sähköä, siinä on silti jäljellä alkuperäisen sävellyksen brittifolkkiehkuraa. Collinsin laulussa on voimaa ja ilmaisua, Joni Mitchell tuli samoille vokaaliapajille samoihin aikoihin.

Ja nimikappale sitten. Aikaa uhmaava, upeasti urkujen ja kaukaisten kitaroiden varassa leijuva, Collinsin ääni nousee usvan yläpuolelle. Taivas kirkastuu, soittimet erottuvat selkeämmin vähentämättä tippaakaan ajattoman sävellyksen ja muuttolintu-teemaisten toivorikkaiden lyriikoiden voimasta.

Mikä tässä albumissa myös viehättää, on kiireettömyys. Biisien annetaan kehittyä ja kulkea, ne ovat lähes poikkeuksetta yli neliminuuttisia, ”The First Boy I Loved” yli seitsemän. Seuraavalla albumillaan (”Whales And Nightingales”) Collins ottikin sitten sivuaskeleen kokeilevampaan suuntaan, lyhyisiin ja haastavampiin kappaleisiin.

”Who Knows Where the Time Goes” on aika täydellinen tämän aikakauden albumi.

Pekka

Judy Collins: Who Knows Where the Time Goes (Elektra EKS-74033, 1968)

Rokettirollin ytimessä

Rack Doll

Hurriganesia on syyttäminen monen nuoren suistamisesta munaskuita tärisyttävän rockin pariin. Ennen kaikkea Remua, Cisseä, Albertia ja Ileä käy kuitenkin kiittäminen: sadat ja taas sadat alttiit juipit ovat löytäneet ja tulevat löytämään rock’n’rollin yksinkertaisen ytimen.

Ei tarvitse olla soittimensa virtuoosi. Sävellystä ja sanoitusta tärkeämpää on helvetillinen, avoimella sielulla ja sydänverellä allekirjoitettu mekkala. Sellainen eläin on esimerkiksi ”Get On”. Sen aistii, se sytyttää sukupolven toisensa jälkeen.

Se on sytyttänyt myös The Rack Doll -kvartetin, eli laulaja Minna Oran, kitaristi Gari Oran, basisti Johnny Rocco Tokolan ja rumpali Biitti Niemisen. ”Hot City” -kiekko ei anna periksi tuumaakaan, kirves on terävä, on nautinto seisoa lastusateessa. Ylimääräistä sydänverta on varmasti vuodatettu myös laulaja Minnan syöpäsairauden ja -hoitojen vuoksi. Se kuuluu.

Useat Hurriganes-klassikot, muutama oma biisi ja “Long Cool Woman (In a Black Dress)” – juu, se Hollies-hitti – iskevät tulta. Versioissa sykkii alkuaikojen Hanoi Rocks, jossain kuvittelen kuulevani Pat Benatarin ja Ellen Foleyn parin ensimmäisen albumin hiomattomia powerpop-timantteja (”This Road Is Ending”). Gari Ora osoittautuu taitavaksi, särmikkääksi ja tilannetajuiseksi kitaristiksi: joskus vähemmän on enemmän. Tokola ja Nieminen pitävät rokkijunan pomminvarmasti aikataulussaan.

Hurriganesit aikoinaan perinpohjin kuunnelleena haluan onnitella yhtyettä mainioista biisivalinnoista ja tulkinnoista: uudessa yhteydessä ja jämäköillä toteutuksilla alun perin hellyttävän luonnosmaisilta ja horjuviltakin tuntuneet kappaleet jyräävät nyt niin maan perusteellisesti. Esimerkiksi nimi- ja avausbiisi, ”Fortissimo”-albumin ”Hot City” ei kyllä anna armoa. Muita kohokohtia ovat ameriikan meiningillä tasaisen tappavasti tamppaava ”Tonite” (alkuperäinen Remun soololla ”Zin-Khan”), ”Shorai Shorai” ja Gari Oran melodinen instrumentaali ”Riff Raff Song”. Niittinä vielä dramaattinen ”Pain in My Heart” (”Hurrygames”) tarkasti punnittuine kitarasooloineen – ei liikaa, ei liian vähän.

The Rack Doll on näine hyvineen valmis lauteille, yhtye ja tämä levy tarjoavat oivaa apetta suomalaisten rock’n’roll-himoon.

Peruskalliota louhimassa

Full Moon“Rock Me Baby” ja “Thirty Days” – rockin peruslohkareita, jotka taitavat kuulua lähes jokaisen juurevan yhtyeen repertuaariin. Full Moon Rock’n’Roll Band kierrättää näitä kahta sekä John Lennonin ”Rock & Roll People”- ja Stonesien ”Let It Bleed” -murikoita ”Keep Rocking”-ep:llään. Bändi – Hans Vainikainen (laulu), Petri Majuri (kitara), Kai Asikkala (basso) ja Matti Mehtola (rummut) – tarjoaa tuttuihin biiseihin enemmän ytyä kuin mihin bilebändit yltävät, vaikka repertuaari hieman siihen suuntaan onkin kallellaan.

Varsinkin Majurin kitaroinnissa on sujuvaa ja ilkeääkin napakkuutta. Asikkala ja Mehtola jyystävät raskasta rytmiä amerikkalaisen 70-luvun boogierockin hengessä. ”Let It Bleed” notkuu, diesel kiehuu ja kiihtyy, Vainikaisen laulussa on alkuperäisestä tuttua röyhkeää kukkoilua. Let the good times roll, voisi Johnny Winterkin todeta – sillä hänen kunniakseen tämä on ilmeisestikin tehty!

Pekka

Full Moon Rock’n’Roll Band: Keep Rocking (Puuma Records PUUCD 036, 2015)

The Rack Doll: Hot City (O.R.A Music, 2015)

www.therackdoll.fi

www.facebook.com/TheRackDoll

http://www.oramusic.fi

http://www.runningmoose.fi

 

Retrokki kuuntelee: The Cosmic Remedy ”The Cosmic Remedy” (2013)

Cosmic RemedyJos melodinen McCartney-vaikutteinen pop-rock kiinnostaa, tähän unkarilaisen – tai oikeastaan transsilvanialaisen Ákos Bogáti-Bokorin verkostoimaan projektilevyyn kannattaa ehdottomasti tutustua.

Tämä levy tuli ostettua muutaman viikon takaisen Robert Webb-Paidarion keikan yhteydessä. Hyvinkin erityyppisistä ja -maalaisista muusikoista ja laulajista yhteenkurotussa kokoonpanossa kitaraa soitti Ákos Bogáti-Bokor. Vaikka mies oli toki teknisesti taitava, ehkä rooli tuossa nimenomaisessa projektissa jäi hieman irralliseksi. Itselleni tuon keikan merkittävintä antia olivat laulajatar Jenny Darrenin tanakat tulkinnat – ihan tuli mieleen varhaisen Vinegar Joen Elkie Brooks ja hänen pidäkkeetön naisenergiansa. Jo 70-luvulla uransa aloittaneesta Darrenista voisin sanoa, että ”täti antoi palaa”, jos se ei kuulostaisi niin kornilta ja alentavalta.

Anyway, koskapa kitaristien levyjä on tullut osteltua, kaappasin myyntipöydältä Ákos Bogáti-Bokorin nimissä myydyt ”The Cosmic Remedyn” ja ”Yesterdays”-kiekot. Odotuksia ei ollut niin minkäänlaisia. Itseriittoista vingutusta? Idän ja lännen ristisiitosta? Sähköistä vai akustista – sillä keikalla Bogáti-Bokor oli soittanut molempia?

”Yesterdays” osoittautui alun perin vuonna 2006 Unkarissa pikkumerkillä ilmestyneen ”Holdfénykert” albumin uudelleenjulkaisuksi. Melodista, ehkäpä eniten suomalaisen Scapa Flown mieleen tuovaa laulettua progerockia sävytettynä huilulla ja keveähköillä jazz-vivahteilla. Ei todellakaan sankarisoolojen varaan rakennettua pöhötystä tai kitaristin egon tyhjänpäiväistä pullistelua. Bogáti-Bokor paljastuu kelpo säveltäjäksi, joka pystyy hallitsemaan kokonaisuuksia. Jo ”Yesterdays” vilauttaa miehen pop-sensibiliteettiä.

Vasta nyt pääsemme otsikon aiheeseen

Sekä ”Yesterdaysin” että ”The Cosmic Remedyn” on julkaissut suomalainen Seacrest. Tuon merkin puuhamies, Paidarionin ja Mist Seasonin rumpali Kimmo Pörsti myös soittaa jälkimmäisellä. Bogáti-Bokorin ja Pörstin lisäksi The Cosmic Remedyn ydinnelikkoon lukeutuvat italialainen basisti Francesco Faiulo ja kultakurkku Brasiliasta, Tico De Moraes. Vierailijoita on monia, kuuluvimpina naislaulajat Iulia Paradau, Vera Klima ja jo ”Yesterdaysilla” pistäytynyt Andrea Ercsey.

Projektin nettisivuilla Bogáti-Bokor kertoo, että musiikki on syntynyt muutaman vuoden aikana, osin keskeneräisiä biisiraakileita viimeistelemällä. Yksittäiset sävellykset on ryhmitelty neljään temaattiseen osaan: ”Childhood Suite”, ”A Suite-case of Memories”, ”Lost Marbles Suite” ja ”Farewell Suite”. Ja hyvä niin, sillä tyylillisesti osat poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan. Tehosekoittimeen laitettuna levyn 14 kappaletta olisi muodostanut erittäin kokkareisen smoothien.

”Childhood Suite” solahtaa melodiseen, lauluvoittoiseen Genesis-genreen, syntikalle, sähkökitaralle ja huilulle tarjotaan soolotilaa. Basisti Faiulo ja rumpali Pörsti kiristävät ja höllentävät rytmiruuvia vakuuttavasti. Avausbiisi ”Overture” on menevä jazz-rock-instrumentaali. Ajallisesti ollaan tukevasti 70-luvulla. Osan – ja seuraavankin laulaa Tico De Moraes.

Sitten vaihdetaan päälle kevyempi vaihde: ”A Suite-case of Memories” on selkeästi popimpi ja viihteellisempi osa. Nilsson, McCartney, Emitt Rhodes – ”Susie And Me” solahtaa melodisen popin mestareiden työkalupakkiin hieman melankolisine sävelineen, marssipianoineen,  jäntevine Pilot-kitarasooloineen ja falsettikuoroineen. ”I’ll Be Your Friend” on aivan loistava akustinen McCartney-pastissi, yksityiskohdat kuten taputukset ja loppuosan ukulele kertovat yksityiskohtien ymmärryksen tärkeydestä. Biisille löytyisi aitiopaikka Maccan varhaisilta soololevyiltä. En voi välttyä ajattelemasta myöskään Sondre Lercheä.

”Lost Marbles Suite” ja laulajaksi siirtyy ensin Vera Klima (”Daylight Dreaming”), sitten Iulia Paraday (”Story of a Prince” ja ”Blue Sea”) ja lopuksi Andrea Ercsey (”Song Without a Home”). Melodiset sävellykset, Bogáti-Bokorin täyteläiset taustasovitukset ja -soitot sekä kiireetön tunnelma muokkaavat osasta viihteellisimmän. Jos jonkun relevantin referenssin haluaisi mainita, se olisi ehkä Rumer. Tykkään, koska tykkään viihteestä! Varsinkin ”Song Without a Home” on sävellyksenä ja sovituksena dramaattisen upea.

”Farewell Suite” alkaa akustisella alkusoitolla (”Welcome to the Pepperland Lounge”), sopisi vaikkapa McCartneyn ”Ram”-albumille. ”Train to Nowhere” on 80-luvun parasta silloin julkaisematonta äärimelodista poppia, esimerkiksi Crowded House voisi olla tästä ylpeä. Tosin samaa puuta veistetään edelleen näinäkin päivinä, tähän se kyljellään oleva kasi eli äärettömän merkki. ”Hiding from the Sun” päättää levyn vähän samoissa tunnelmissa, melodiassa vinkataan 60-luvulle kuten myös takaperoisessa sähkissoolossa.

Aika nostaa hattua.

Ensin Ákos Bogáti-Bokorille: 14 melodista, vaihtelevaa ja tyylitajuista sävellystä. Pieteetillä toteutetut sovitukset: ei liikaa, ei liian vähän, soitinvalinnat nappiin – ja kuhunkin tyyliin – osuneita. Ja vaikka taitava instrumentalisti onkin, Bogáti-Bokor on malttanut olla täyttämättä biisejä sooloilla eli egolla. Toiseksi hattu päästä Kimmo Pörstille: ”The Cosmic Remedy”- ja ”Yesterdays”-tallenteiden julkaisu on kulttuuriteko. Toivottavasti saavat vastakaikua.

Pekka

The Cosmic Remedy: ”The Cosmic Remedy” (Seacrest SCR-1007, 2013)

www.cosmicremedy.com

www.seacrestoy.com

Retrokki kuuntelee: Terence Boylan ”Alias Boona” (Verve Forecast 1969)

Terence BoylanNuoren laulaja-lauluntekijän esikoissoolo, vilkkaalla mielikuvituksella musiikin voisi tulkita sisäsiistiksi Steely Dan -tyylin esiasteeksi.

Tätä levyä metsästin pitkään puolivillaisesti, kunnes se jostain huutokaupasta ilmaantui.

Kyllä, kyseessä on sama Terence Boylan, jonka omannimistä vuonna 1977 julkaistua Asylum-kiekkoa löytyi aikoinaan joka toisesta cut-out-laarista (Asylum 6E-1091). Monista muista löytölaareihin alennetuista levyistä poiketen Boylanin kiekko on varsin tai oikeastaan erittäinkin laadukas. Se poiki jopa hitinpoikasen, kun Iain Matthews levytti kevyen melodisesti rullaavan ”Shake It” -biisin. Soittajina oli iso tukku siistimmän amerikanrockin huippunimiä.

Vuonna 1980 ilmestyi ”Suzy” (Asylum 6E-201) – se kuulosti näihin korviin oudolta ja sekavalta kunnes luin, että kiekko on itse asiassa koostettu kahta erityyppistä albumia varten toteutetuista biiseistä. Siinäpä ne Terence Boylanin julkaistut äänitteet; jollain kokoelmalla (”Terence Boylan”, Spinnaker SP-A307, 1999) löytyy tosin vielä kolme muualla julkaisematonta kappaletta. Tuo Spinnaker on muuten Boylanin oma levymerkki.

Jos nyt kuitenkin palataan aikaan ennen löytölaaripresenssiä.

Boylan oli saanut ensimmäisen kosketuksen levyttämiseen yhdessä isoveljensä John Boylanin kanssa The Appletree Theatre -nimellä julkaistulla ”Playback”-albumilla (Verve Forecast FTS-3042, 1967). Ja kyllä, isoveli John Boylan on se mm. kuuluisana country-rock-tuottajana nimeä tehnyt kaveri. The Appletree Theatren levy on löyhä juonellinen konseptikiekko, välipuheet ja -soitot sitovat melodisia pop-biisejä. Levy on tuote aikakaudelta, jolloin kokeiluja sallittiin ja niihin yllytettiin. Biisit ovat kuitenkin laadukasta, melodista poppia, soittajina mm. Larry Coryell, Eric Gale… Alkuperäinen vinyyli maksaa, CD-uudelleenjulkaisua taitaa vielä olla saatavilla (Spinnaker SP-302 ja Rev-Ola CRREV287).

John Boylan vaihtoi lokaationsa New Yorkista Kaliforniaan ja löysi oman polkunsa. Terence – silloin vielä Terry – jäi Bard Collegeen opiskelemaan, siinä sivussa musiikkia harrastaen. Tai sitten toisinpäin, sillä tuloksena oli ”Alias Boona”, titteli Terry Boylanin lempinimestä.

And introducing: Donald Fagen & Walter Becker

”Alias Boona” lienee ensimmäinen julkaistu albumi, jolla tulevat Steely Dan -mestarit Donald Fagen ja Walter Becker, Terence Boylanin opiskelukaverit Bard Collegesta soittavat, Walter Becker kitaraa ja bassoa, Don Fagen koskettimia. Demobiiseistä koostuvat puolivillaiset Dan-bootlegit (mm. ”Sun Mountain”, ”Old Regime”, “Stone Piano”) ja soundtrack ”You’ve Got to Walk It Like You Talk It or You’ll Lose That Beat” on äänitetty vasta “Alias Boonan” jälkeen.

Vajaa parikymppisten Boylanin, Fagenin ja Beckerin lisäksi Boylanin visioita rytmittävät rumpalit Herb Lovelle, Jimmy Johnson ja Darius Davenport.

Nuorten kavereiden toteuttamaksi albumiksi ”Alias Boona” on varsin kypsä ja täysipainoinen. The Appletree Theatren lievä sekoilu ja taiteilu – jossain viitataan, ironisesti tai ei, Boylanin veljesten psykedeelitesteihin – on jäänyt taakse. Ja vaikka Boylan 60-luvun alussa kiersi New Yorkin folk-klubeja kitaran ja lauluäänensä kera törmäten mm. Bob Dylaniin, levy ei myöskään ole nostalginen folkkaritrippi. Näin jälkikäteen arvioituna albumin näkee osoittavan suuntaa kohti nuorisomusiikin perustyylejä tehosekoittanutta sliipatumpaa FM-rockia. Silti: aika huima mielikuvitus pitää kuitenkin olla, että tältä levyltä tuoksahtaisi Steely Danin myöhäisemmän kauden älykkö-rockjazz tai Eaglesien hajustevapaa AOR.

Kaikki kappaleet ovat Terence Boylanin omaa käsialaa paitsi albumin avaava Bob Dylanin ”Subterranean Homesick Blues”, entisen folk-klubikaverinsa klassikko. Boylanin käsissä biisi saa täysin uuden takin. Sanat ovat samat, sävel vähän sinne päin, sovitus kertoo kerralla koko ”Alias Boonan” eli kupletin juonen.

Akustinen kitara, piano, basso ja laiskat rummut, välillä orpo sähkökitara ulvaisee. Boylanin lämmin ääni kuljettaa biisejä, laulettu varovasti varpaillaan, tunnelmaa särkemättä. Biisit voisivat olla vaikka makuuhuoneessa tai tässä tapauksessa tietysti opiskelijakämpässä äänitettyjä – en tarkoita kotikutoisuutta vaan intiimiä tunnelmaa. ”This Old Town” on vieläkin karsitumpi, vain Boylan ja rytmikäs akustinen kitara. Biisi muistuttaa John Sebastianin pesusoikkobluesia. Sama setti ja ”No Second Time” – Phil Ochs -vaikutteinen laulelma.

Sähkökatkaisin käännetään asentoon On: ”Bring the Whole Family” kaartaa tarinassa ja toteutuksessa lähelle Harry Chapinia. ”Glasses” tuo muistuman Don McLeanista, ylväs sävel, laulettu pää uljaasti pystyssä, tuulta päin. ”Deep in the Middle” tankkaa hieman The Bandin biopolttoainetta, piano ja urut, rähjäinen sähkökitara, ehkä maalattiakin. Sitä löytyy lannalla terästettynä ”County Fair” -humpasta: en tiedä onko parodia tai ei, tosissaan kaupunkilaiskaverit tuntuvat muutamaa Boylanin mörähdystä lukuun ottamatta kuitenkin olevan.

“What A Way To Go” ja ”Hey Hanna” – väljiä ja intiimejä. Jälkimmäisen pystyn hyvin kuvittelemaan vaikkapa Timothy B. Schmitin laulamaksi ja jopa säveltämäksi. Kun nyt tein pitkästä aikaa pistokoneen Boylanin Asylum-debyytille, ja näppäsin soimaan ”Don’t Hang Up Those Dancing Shoes” -kappaleen, tunnistan oitis saman levollisen biitin ja hieman surumielisen melodisuuden. Enemmän sähköä tosin, tasavirtaa kuvittelisin.

Yleisilmeeltään miellyttävän akustinen ja laiskahko, lyhyitä biisejä, vaihtelevia tunnelmia. Eipä tämä maailman omaperäisin levy ole, pätevä ja sujuvasti kuunneltava kumminkin.

Pekka

Terence Boylan: Alias Boona (Verve Forecast FTS-3070, 1969)

http://www.terenceboylan.com

Retrokki kuuntelee: Alpha Indigo ”Rolling Out”, 2014

Alpha IndigoAjatonta rock’n’rollia kotimaasta, ulkomaan kielellä. Monissa liemissä keitetyn Teijo Tikkasen – kera tietty yhtyeensä – viimeisin aikaansaannos.

Tämäkin fyysisesti erikoinen levy on odottanut kuunteluaan luvattoman kauan. Erikoinen sikäli, että lätty on CD, komeat kannet LP:n kokoiset. Ehkä pyöräytin tämän kerran kesällä autossa mutta olosuhteet eivät tainneet olla Alpha Indigon musiikin puolella: kirkas auringonpaiste houkutteli soittimeen hattarankevyttä poppia, ehkä surffilautaakin. Alpha Indigon turboahdettu rock jytisi siinä tilanteessa liian armottomana ja päällekäyvänä. Takaraivossa pyöri myös kiekon kuittaaminen parilla kappaleella ja otsikolla Autossa soi.

”Rolling Out” ansaitsee enemmän.

Musiikki on anteeksipyytelemätön ja röyhkeäkin yhdistelmä garagea, glam-rockia ja  grungea – ajatonta rockia siis. Ei heavya, ei rhythm & bluesia, ei rock’n’rollia, vaan kaikkia näitä, mehukkaasti. Myös stoner-termi mainitaan yhtyeen kotisivuilla. Alpha Indigon dynamo on Teijo Tikkanen, säveltäjä / sanoittaja / laulaja / kitaristi. Hänen äänessään on jylhää auktoriteettia: tälle karjulle ei ryppyillä! Vokalisoinnissa kuulen Eddie Vedderiä ja Ozzyakin, hivenen myös Paul Rodgersia. En ketään suomalaista – vaikka en toki heavylaulajaspesialisti olekaan.

Tikkasella on pitkä kokemus erityyppisistä kokoonpanoista sekä taustayhtyeistä. Tässä lista Tikkaseen yhdistetyistä nimistä ilman sen kummempaa tarkennusta (kiitos Wikipedia): Elastic Family, Tracey, Jonna Tervomaan yhtye, Jo Hope Band, Hanoi Rocks, Michael Monroe, Havana Black, Veeti Kallio, Pelle Miljoona, Problems?, Niko Ahvonen, Riho Sibul, Wolf Larsen, Kataya ja taitaa niitä muitakin vielä olla. Takaisin Nurmekseen muutettuaan Tikkanen perusti Alpha Indigon, sen muut jäsenet ovat Riikka Muikku (koskettimet ja laulu), Pasi Laakkonen (basso ja taustalaulu) sekä Kai Vainionpää (rummut ja taustalaulu).

Hyvin on kokoonpano marinoitunut Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa, liemi on ollut sakeaa ja tuhtia.

“222” avaa pelin suoraviivaisella rock’n’rollilla – piano sykkii kimeästi, särökitara ulvahtaa, Tikkasen laulu haastaa. Tästähän Suomessa pidetään, Hurriganes ja Hanoi Rocks ovat inspiroineet satoja soittajia. ”Unicorn” Riikka Muikun välillä hyvinkin Doors- ja garagemaisesti soivine Farfisa-urkuineen on popimpaa meininkiä. Samat Farfisat keventävät ja jopa lapsenomaistavat ”Waiting for Miracles” -biisin grungemaista puristusta. Ja jos nyt jonkun relevantin vertailukohdan ottaisin, se olisi The Stranglers. Tuosta yhtyeestä muistumana hieman rauhallisempi ”Darkness Before the Dawn”. Ja kun nyt vanha uusi aalto tuli puheeksi, niin mainitaan myös ”Heads Will Roll” – kuulen vihaisen ja energisen Elvis Costellon tiukkoine ryhmineen jossain ”This Year’s Model” -moodissa.

Rhythm & blues-elkeetkin Alpha Indigo osaa: ”Wicked Ways” on perinteikkään ja runsaasti harrastetun amerikkalaisenglantilaisen sähköisen rytmibluesin pohjois-karjalalainen serkku, ei ihän ränttätänttää, mutta samaa sukujuurta. Tikkasen kompaktissa kitarasoolossa on pistävyyttä. ”Tangled in the Wires” on syvempiä ja tummempia vesiä kauhova variaatio, odotan Tikkasen pitkää ja sisuskaluja vääntävää sinisävyistä kitarasooloa, turhaan. Pitkä tarina odottaa Kossoffmaista puristusta, Free-paalutusta. Raskaimmillaan Alpha Indigo on albumin päättävässä maukkaan riffin ryydittämässä, keskellä herkän piano-osuuden rauhoittamassa ”Voluntary Slaves” -biisissä, ja siellähän se Tikkasen kitarasoolokin lymyilee!

Ehkä yhtyeestä on haluttu demokraattinen kollektiivi. Ehkä Tikkasen roolia säveltäjänä, sanoittajana, laulajana ja kitaristina ei ole haluttu ylikorostaa kitarasankaruudella. Ehkä. Ehkä pari pitempää ja hikisempää rutistusta olisi puhaltanut Alpha Indigoon nykyistä enemmän pyhää henkeä. ”Rolling Out” esittelee yhtyeen vauhdikkaana, rockaavana bailukoneena, ja hyvä niin. Odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan Alpha Indigo kehittyy, sillä mahdollisuuksia on moneen.

Pekka

Alpha Indigo: Rolling Out (11/22 Records 1122CD002, 2014)

alphaindigo.net

PS. Joskus mietiskelin kuinka saisin yksiin aakkosiin sekä älpeet että ceedeet, jotta kaikki saman artistin tuotokset arkistoituisivat rinta rinnan. Tämähän se ratkaisu olisi ollut ‒ LP:n kokoiset aukeavat kannet, sisällä hahlossa CD ‒ mutta piru vieköön kun levy-yhtiöt tekevät yhä edelleen noita muovi- ja pahvikoteloita!