• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 136 577 hits

Pekka Tiilikainen & Beatmakers

”No tämähän on hyvä!”, kuuluu taholta, joka pari tuntia sitten autossa kritisoi kovin sanoin Bowien RSD-julkaisua, sitä nyt ulostullutta liveä vuodelta 1974.

Voin kertoa, että kyseessä on aikamoinen myönnytys Pekka Tiilikaisen ja Beatmakersin hyväksi.

Ja kyllähän ”Guitar Town” – uusi instrumentaalilevynsä – maistuu miellyttävälle omiinkin korviini. Svengiä ja kaihoa sopivassa suhteessa, toteutuksensa eli soitto parasta A-luokkaa. Mikko Lundin rummut ja Jori Venemiehen basso vatkaavat napakkaa rytmiä kunkin biisin edellyttämässä tyylilajissa, olipa se sitten twistiä, suomiretroa, näkkileipärokkia, meksikaania tai salonkibiittiä. Pekka Tiilikaisen rytmikitara pohjustaa ilmatilaa Juha Heinosen kuulaasti ja herkästi soivalle soolokitaralle. Mainioita vetoja, hyviä biisejä, sekä kitaristi Heinosen omia että mielikuvituksekkaasti valittuja lainoja.

Vierailijoitakin on, heidän kontribuutionsa olisivat voineet olla enemmänkin framilla. Toki he nostavat nimillään levyn profiilia, ja kauppa toivottavasti käy myös kompletistien suuntaan. Parhaiten erottuvat Hannu Könösen urut kolmella biisillä. Ja sitten on se ”Popcorn”. Vaikka säveltäjä Gershon Kingsley olisikin yksi syntikkameiningin uranuurtajista, ja vaikka Beatmakersit vyöryttävät biisiä Telstar-hengessä, henkinen kulumani on edelleen vereslihalla.

Johnny Liebkindin säveltämä ”Archipelago” kuultiin jo yhtyeen edellisellä levyllä. Tämän kiekon versio kuulostaa tanakammalta. ”1963 – viisitoista vuotta myöhemmin” kääntyy hyvin myös instrumentaaliksi, Gösta Sundqvistin alkuperäinenhän on luonnollisesti Leevi & the Leavingsin esittämä. Vierailevan kitaristin Erkki Sutelan kaksi sävellystä kuuluvat levyn parhaimmistoon, varsinkin kaunis ”Elena”.

”Guitar Town” on kaikkiaan tasapainoinen ja tyylipuhdas. Jos edellinen, laulettu levynsä otti kuvainnollista huikkaa tanssilavan takahuoneessa, ”Guitar Town” nousee ylpeästi estradille.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Guitar Town (Triola JLCD 65, 2020)

Pekka Tiilikainen & Beatmakers ”Salaperäinen”, 2019

”Kuka tässä laulaa”, kaikuu kysymys etätyöhuoneesta. Vastaan läppäri sylissäni, että kyseessä on Pekka Tiilikainen ja Beatmakers. Jään odottamaan viiltävää kommenttia – tunnenhan tapauksen yli 30 vuoden kokemuksella.

”Kuulostaa Reijo Taipaleelta”.

Hämmennyn, sillä tässä huushollissa korkealle arvostettu Taipale ei todellakaan ole ensimmäinen oma mielikuvani. Ehkä Pekka Tiilikaisen laulussa tarkasti kuunneltuna on jotain Taipalemaista, myönnän. Olen toki Tiilikaista ja Beatmakersia kuullut aikaisemminkin, puolihuolimattomasti, onhan yhtye aloittanut jo viime vuosituhannen puolella. Sijoitin yhtyeen silloin 60-luvulta alkaneeseen ja tässä maassa edelleen vahvana elävään beatperinteiseen: vähän rautalankaa, vähän pop’n’rollia, vähän perisuomalaista tanssilavaa, ulkoisia elkeitä unohtamatta. Reijo Taipaleeseen en beatperinnettä sen sijaan osaa yhdistää. No, lauluäänestähän tässä nyt puhutaan.

Mitä pidemmälle ”Salaperäinen” soi, sitä terävämmäksi muodostuu kuva Beatmakersista tanssilavat sytyttävänä Agentsien ja Yölinnun risteytyksenä, kumpaakaan tai tanssilavoja millään tavoin väheksymättä. Arvostan myös yhtyeen yhtenäistä soundia: Tiilikaisen omat kappaleet ja muutamat lainat (mm. alun perin Fatboyn ”Viimeinen juna kotiin” sekä hyvinhyvin tuttu ”Johnny Guitar”) saavat kokoonpanon käsittelyssä oman, beatmakersmaisen ilmeen. Sitä voisi kuvailla esimerkiksi adjektiiveilla reipas, rehti, konstailematon, vetävä ja vereväkin – jokaista kulmaa ei ole liian lipeväksi hiottu.

Kuulostaa Pekka Tiilikaiselta ja Beatmakersilta.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Salaperäinen (TurenkiCD-14200-85, 2019)

Joss Cope ”Indefinite Particles”, 2020

Nytpä en kertaa Joss Copen taustoja, kun niitä jo pari vuotta sitten selvittelin täällä. Tilanne ei taida olla muuttunut miksikään, koskapa tälläkin levyllä soittavat mm. Puka Oinonen ja Esa Lehtopuro, levykin on äänitetty Taajuusvarjostimessa, jotain myös Abbey Roadilla. Uutena tekijänimenä huomaan Duncan Maitlandin, myös suuresti ihailemassani äärimelodisessa Pugwash-ryhmässä vaikuttaneen ja jotain myös XTC:n kera luoneen kosketinsoittajan, soololevynkin tehnyt lauluntekijä ja laulaja. Maitlandin soololevyyn olen aikanaan perehtynyt ja ihastunut: koukukasta ilman siirappia ja juustoa – en yhtään ihmettele miehen XTC-yhteyttä.

Joss Copen levyllä Maitland lienee studiosoittajan ominaisuudessa: koskettimien osuus on selkeästi taustoittava ja korostava, sillä instrumentaaliset voimavärit paiskaa Oinosen sähkökitara sekä huomattavan dynaaminen ja eloisa rytmiryhmä. Pääosassa on kuitenkin Cope, jonka kaiutettu, pehmeä laulu kertoo tarinansa lohdullisella, levollisella äänellä, kevyen psykedelian merkeissä.

”Indefinite Particles” on erittäin tasainen kokonaisuus, joka voi tuudittaa satunnaisen kuulijan pehmeään mattoonsa – mitä tulikaan juuri kuultua? Toisaalta merkki musiikin laadusta ja kestävyydestä, toisaalta varoitusmerkki: joko kolkutellaan kuuntelijan keskittymiskyvyn rajoja?

The Who-vaikutteinen ”Hit the Wall” nostaa tunnelmaa levyn viimeisellä neljänneksellä, sitä seuraavaa, kevyesti keinuvaa ”True Nature” -biisiä koristavat myös Maitlandin urut ja Oinosen kupliva kitara. ”Mad King Ludwig” on lähes twist, liippaa Towshendin ja kumppanien värikkäitä ”Magic Bus” -aikoja, Oinosen kitarasoolo olisi ansainnut lisäaikaa. ”Hill” taittaa albumin päätökseensä tyynesti ja arvokkaasti – samoilla sanoilla kuvailisin koko albumia.

Joss Cope: Indefinite Particles (Gare Du Nord Records GDNCD040, 2020)

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen “Maantien laulu”, 2020

Rumpalismin lisäksi sähkökitarapartion johtajana useamman instrulevyn julkaissut Kepa Kettunen on ottanut seuraavan askeleen: hei me lauletaan! Tai siis Minna Lasanen laulaa.

Musiikki on Kettusen aiemmilta kiekoilta tuttua 60-luvun alun biittiä, pustaa ja preeriaa, melodioissa mukana hiven slaavilaista melankoliaa. Asiallisesti toteutettua, tiukalla tempolla tykitettyä. Perusbändinä kitaristi Jaku Havukainen, rumpali, sähkökitaristi ja perkussionisti Kettunen sekä basisti Veede Sinivaara. Ja sitten merkittävässä roolissa Minna Lasanen, monessa aiemmin mukana ollut vahvaääninen laulaja.

Persoonallinen, eläytyvä, mitä adjektiiveja nyt haluaakaan käyttää kuumasta laulajattaresta, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi – tarkoittaa, että jakanee mielipiteitä. Itselleni kyllä maistuu, samaan sarjaan lokeroin kuin Marjo Leinonen. Hyppää rohkeasti ratsaille, suuntaa katseen tiukasti eteenpäin, painaa kannukset biisin kylkiin ja kirittää matkaan. Mitäpä sitä himmailemaan! Ehkä jossain hitaammassa sävelmässä (”Sade”) paatos lyö liikaa löylyä, mutta mitäpä olisi musiikki ilman eläytymisen ihanuutta – menee ihon alle.

Kettusella on ilmiömäinen kyky säveltää tyylipuhtaita biisejä valitsemassaan kehässä. Esimerkiksi kevyt, äärimmäisen vetävästi twistaava ”Koeta ymmärtää” sopisi mille tahansa Agents-levylle, yhdeksi sen helmistä. Ja onhan mies mainio myös kepittäjänä: ”Jää kyyneleet” rullaa Albert Lee -tyylisen sähkisnokittelun voimin. Sinivaara ja Kettunen piiskaavat biisiin kuin biisiin vauhtia. Varsin mainio kiekko, Lasasen laulun ansiosta vielä pykälääkin parempi.

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen: Maantien laulu (Puuma PUUCD-086, 2020)

Help Yourself ”5” (1973, 2004, 2019)

Ainutlaatuinen yhdistelmä englantilaista, vihreiden nummien romantiikkaa – pastoraalia, sanoisi joku – ja Amerikan länsirannikon sähköistä hippimeininkiä, askeleen päässä Man-yhtyeen sähköisyydestä. Brittien vastine Buffalo Springfieldille ja Quicksilver Messenger Servicelle. Kosketinsoittaja, biisintekijä ja laulaja Malcolm Morley, kitaristi ja laulaja Richard Treece, basisti Ken Whaley ja rumpali Dave Charles sekä satunnaiset tuuraajat hallitsivat pehmeän ja kovan, makean ja suolaisen. Help Yourself siis.

Diggareiden piirissä yhtyettä palvottiin, mutta piiri taisi olla liian pieni – tässä maassa suosio perustui Musan ylistäviin levyarvioihin.

Tarina kertoo, että Help Yourself -miesten motivaatio hiipui, kun yhtyeen neljäskään levy, ”The Return of Ken Whaley” ei saavuttanut haviteltua menestystä. Yritystä oli vielä seuraavaankin kiekkoon, mutta tulokset jäivät hajanaisiksi, vaikka levy-yhtiö uutta tuotetta peräsikin. Pääasiallisen säveltäjän Malcolm Morleyn puhti oli poissa. Yhtye päätti kuitenkin yrittää, ja nauhoitti kahdeksan kappaletta kesällä 1973. Ei riittävästi materiaalia julkaisuun, pääteltiin. Myöhemmin Ptolemaic Terrascope -lehti julkaisi biiseistä kolme, yksi päätyi Morleyn soolokiekolle. Levyn etukansikin saatettiin valmiiksi: Rick Griffin -tuotantoa vuodelta 1973 – teemana jakoavainmies ”Monkey Wrench” -biisin mukaan.

”Minulta kysyttiin vuosien varrella jatkuvasti, milloin Help Yourself -yhtyeen seuraava albumi ilmestyisi. Vastasin aina, että äänitykset jäivät kesken, ei ole valmista julkaistavaa. Lopulta mietin, että taitaisi olla helpompaa ja nopeampaa viimeistellä kiekko julkaisukuntoon, kuin käyttää aikaa selityksiin”, kertoo Morley tämän vinyylijulkaisun liitteessä. Niinpä vuonna 2003 Morley, Treece, Whaley ja amerikkalainen rumpali Kevin Spacey äänittivät kahdeksan jo tallennetun kappaleen lisäksi vielä kolme biisiä – ”5” voitiin siis julkaista, alun perin CD-muodossa, ja tänä keväänä myös pienipainoksisena vinyylinä.

Alkuperäistä nelikkoa täydentävät Kevin Spaceyn lisäksi muutamilla biiseillä kitaristit Sean Tyla ja Deke Leonard.

Hämmentävää kaikessa on, että vuonna 1973 äänitetyt biisit limittyvät lähes saumattomasti kolmekymmentä vuotta myöhemmin värkättyihin kappaleisiin! ”The Rock” on se suolainen, “Willow” makea. Edellinen pitkähkö, kevyen kompin ja raskaan kitaran sekä utuisten urkujen yhdistelmä – täydellistä englantilaista psykedeliaa Man-hengessä. ”Willow” leijailee akustisten kitaroitten näppäilykuvioiden koristamana vailla sähköisiä soittimia, nätti kuin mikä. ”Alley Cat” on tuolta väliltä: hitaasti keinuva, urkujen ja sähkökitaran värittämä äkäinen balladi. Ja sitten ”Duneburgers”, Neil Young ja Crazy Horse -territoriossa rauhallisesti kehittyvä, Richard Treecen ja Sean Tylan kitarataistoon yltyvä erämaablues.

Vaikka Malcolm Morley itse toteaa sävelkynänsä aikoinaan tylsistyneen neljän ensimmäisen Help Yourself -albumin jälkeen, sitä ei kyllä tältä istumalta havaitse. Ja kyllähän väite tuntuu oudolta, kun muistaa Morleyn myöhemmän vahvan panoksen Man-yhtyeessä – toki uusi ympäristö saattoi avittaa sävelten syntymistä.

”5” on kokonaisuutena mainio, ja mainio täydennys Help Yourself -diskografiaan. Musiikissa on ajattomuutta ja avaruutta, se on tehty aivan muilla perusteilla kuin rakkaudesta rahaan.

Pekka

Help Yourself: 5 (HUX 054 (CD, 2004), Sugarbush SB 057 (vinyyli, 2019))

Doug Ashdown ”The Age of Mouse”, 1970

Pitihän tämäkin albumi tarkistaa, kun se jollain messumatkalla osui näköpiiriin. Jospa Doug Ashdown ja ”The Age of Mouse” olisi löytämistään odottava psykemonsteri, folkharvinaisuus tai barokkihelmi? Miehestä en tiennyt muuta kuin että harvinaisen epäcoolin kansikuvan oli sallinut. No, nettihän paljasti, että kyseessä on Australiaan lapsena muuttaneen englantilaisen laulaja-lauluntekijän neljännen albumin jenkkiversio, kengurujen maassa levy oli julkaistu Australian ensimmäisenä tuplakiekkona. Folk, soft rock ja countrykin on tyylisuuntina mainittu.

Musiikkia leimaavat Ashdownin komea, mitäänpelkäämätön lauluääni ja värikkäät orkesterisovitukset. Lauluissa on tarinankerrontaa vaikkapa Harry Chapinin hengessä, Ashdown sukeltaa tosin arkipäiväisiä tilanteita ja tapahtumia syvemmälle, punaisena lankana lienee elämän oravanpyörä.

Joissain tapauksissa biisit ovat samassa oravanpyörässä, kiireisiä ja täysiä, Ashdownin laulu painaa armottomasti kaasua. Scott Walkerin tapauksessa mahtipontiset sovitukset nostavat biisit täysin uudelle tasolle, elävät välillä omaa elämäänsä, hengittävät. Ashdownin epäonneksi ”The Age of Mousen” sovittajalla ei ole ollut samanlaista tyylitajua, pauhu imaisee ilmat. Ashdownin laulut olisivat ansainneet parempaa, sillä niissä on keskivertoa enemmän jujua. Nyt sovitukset möyhentävät kappaleet samaan tasapaksusti tuuttaavaan viihdemuottiin.

Monipuolisemmilla sovituksilla Ashdownin äänikin olisi saanut enemmän painoarvoa. Esimerkiksi paatoksellinen laulu “I’ve Come to Save Your World” -biisissä osuu värikkääseen Demis Roussos -territorioon, vibratossakin löytyy. Kontrasti laulun ja orkesterin säästeliään säestyksen välillä toimii. Toisaalla molemminpuolinen maltti olisi ollut valttia.

Ei unohdettu mestariteos siis. Pitänee kuitenkin kuunnella myös vuoden 1974 ”Winter in America”, joka sekin on tullut jostain haalittua. Yrittänyttä ei laiteta.

Pekka

Doug Ashdown: The Age of Mouse (Coral CRL 757514, 1970)

Kepa Kettunen ”Mestengo”, 2018

Mestarirumpalilla on myös toinen ja kolmaskin puolensa, kuten Kepa Kettusen kaksi aikaisempaa rautalankalevyä ovat osoittaneet. Sen lisäksi, että miehen käpälissä pysyvät kapulat, pysyy myös sähkis. Eikä tässä vielä kaikki, sillä mies on myös oiva ja oivaltava säveltäjä. Tyyli on hallussa, nyanssit samoin. Uutta uomaahan tässä ei aukaista, vaan Kettunen kyntää twistin, countryn, rockänrollin ja viihteen tuttuja kuvioita. Jos oikein pinnistää, ehkä vähän tarkoituksellisestikin, niin kyllä ”Mestengolla” voi aistia Esa Pulliaisen hengen – mikä ei tietty viimeaikaistenkaan tapahtumien valossa ole mikään ihme.

Kepa Kettusen teräkselle kaikuvaa kitaraa säestävät Jaku Havukainen akustisellaan, Ari Sinivaara bassollaan sekä joku Kepa Kettunen rummuillaan (levyä jakelevan Running Moosen nettisivut tosin toteavat rumpaliksi Vesa Räsäsen). Jylhää lännentunnelmaa löytyy – ja löytyy pari mainiota, tahallista tai tahatonta viittausta muualla menestyneisiin biisiklassikkoihin. ”Comanche Moon” liitelee hieman albatrossin lailla, ”Peaceful Valleyn” kertsi ja Abban ”Fernandon” vastaava periytyvät samasta sukuhaarasta tai ainakin saman maatalon isännän pojasta. Toisaalta: ne antavat tarpeellisia herätyksiä ja kiinnekohtia muuten ehkä liiankin tyylipuhtaaseen kokonaisuuteen. Enpä olisi pannut vaikkapa muutamaa täyslainaakaan pahakseni, tältä ryhmältä ne olisivat saaneet oman tyylikkään twistinsä.

”Mestengo” täyttää kyllä paikkansa ”Long Prairie Riverin” ja ”Gamblerin” jatkumossa. Onko tutkassa täyskäsi, sitä tarina ei kerro.

Pekka

Kepa Kettunen: Mestengo (Puuma Records PUUCD-065, 2018)

Sultans of Jungle “Punchlines”, 2018

Herkeämätöntä viidakkobiittiä, ronskilla kädellä annosteltua reverb-kitaraa, röyhkeästi keulivaa nokkapokkaa eli laulua, turpeentuoksuissa räimivää bassoa – Sultans of Jungle kurittaa kuulijaa ankarimman kautta: lyö, beibi, lyö! Samaa suota ovat peranneet esimerkiksi the Fuzztones, the Cramps, the Pirates ja aikaisemmin 60-luvulla sadat garagebändit.

Nyt asialla ovat jo 1990-luvulla aloittaneet, välillä turbaaninsa naftaliiniin säilöneet ja pari vuotta sitten päähineensä rehabilitoineet viidakkoveljet Jani J.J. Penttinen (laulu), Kola Pietiläinen (kitara), Rocking Ede Mikkola (basso, taustalaulu) ja Juha Litmanen (rummut).

Repertuaarinsa on naarattu pääosin genrensä tunnustetuilta nimiltä 60-, 70-, ja 80-luvuilta – tuttuja vähintään harrastajien nuotiopiireissä. Vanhin tosin juontaa juurensa aina vuoteen 1933, jolloin Bing Crosby esitti ”Temptation”-slovarin, toki myöhempiäkin versioita löytyy. Niin, kaikki ei siis ole pelkkää jumpsista jumpsista ja diddi-di-di, di-diddleytä, sillä Sultans of Jungle osaa myös fiilistellä omalla karulla tavallaan. Kuin käyttäisi viikatetta partahöylänä, sano.

Studioäänitetyt biisit täydentyvät kahdella rajulla livevedolla, Benny Joyn ”Button Nose” ja the Crampsien ”It Thing Hard On” tarjoavat samalla varoituksen keikkayleisöille: näillä lakeuksilla ei katsojille armoa anneta. Muutamat tuttujen tallentamat hikiset keikkakuvat ja -kokemukset todistavat samaa. Eikä tämän levynkään suhteen ole syytä volyymipotikkaa sääliä.

Pekka

Sultans of Jungle “Punchlines” (Jungle Records TCB-8484, 2018)

 

Retrokki kuuntelee: The Electric Crayon Set ”What A Rotter of A Day”, 2013 (2007)

Tilasin yhtä, sainkin jotain ihan muuta, hyvinkin kirjoittamisen arvoista: The Electric Crayon Set ja yhtyeen jo vuosia markkinoilla ollut kakkoskiekko ”What A Rotter of A Day” – aivan loistava albumi täynnä koukkuja 60-luvulta, tiukkaa tykitystä kokeneilta muusikoilta ja ennen kaikkea näkemystä ja taitoa sen toteuttamiseen.

Joku voisi kutsua tätä aivan aiheellisesti retroiluksi, sillä Zombies, Beatles, Who, Creation ja seuraavasta sukupolvesta ehkä XTC kuuluvat selkeinä esikuvina. Ja hyvä niin, sillä mistäpä sitä parempia musiikillisia ankkureita löytyisikään! The Electric Crayon Setin lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Timo Pääkkö on kokeneine muusikkokavereineen onnistunut luomaan niin komeasti leiskuvan yhtenäisen kokonaisuuden, että siitä sietäisi monen powerpoppia tapailevan muusikonalun ottavan oppia. Kaikesta kuuluu syvä perehtyneisyys aikakauteen, yhtyeiden erityispiirteisiin, jopa Britanniaan. Fish and chips, please!

Kokoonpanon historia kurottaa vuosituhannen alkuun, jolloin Pääkkö, basisti ja paremmin kitaristina tunnettu Seppo Tyni, kosketinsoittaja Jussi Reunamäki ja rumpali Timo Lilja levyttivät ”One Man’s Trash” -albumin. Se soi juuri nyt Spotifysta eikä sitäkään voi kuunnella ilman tyytyväistä hymyä: kaverit – tai ainakin Pääkkö – ovat todellakin sisäistäneet 60-luvun mod-, psyke- sekä pop-elementit, ja osaavat rakentaa palikoista taidokkaita, oman näköisiään, iskeviä biisejä. Jotain tuttua, jotain lainattua, paljon täysin omaa, rutkasti soittotaitoa. Useimmat suomalaiset kompastuvat viimeistään ralli-englantiin, Pääkkö ei: täysin autenttista ja uskottavaa, jopa siinä määrin, että on varaa leikittelyyn.

Kului vuosia, ja Pääkkö sekä Seppo Tyni sävelsivät lisää biisejä. Vuonna 2007 syntyi ”What A Rotter of A Day”. Sitä en silloin noteerannut, vaan vasta vastikään käsiini saaman, 2013 ilmestyneen vinyylin (jolla biisijärjestys poikkeaa cd-versiosta). Vinyylin on julkaissut englantilainen Psychotron Records – sekin aikamoinen arvostuksen osoitus.

Jussi Reunamäen on korvannut Pekka Tyni, mukana on myös kitaristi Juha Kormano, jonka huima soolo ”Good Girl” -biisissä loksauttaa leuat. Kun kuuntelen peräjälkeen yhtyeen kahta albumia, rakennan mielessäni kuvitelman, jossa esikoinen ammensi puhtaasti 60-luvulta, ja tämä uudempi on edennyt 70-luvulle.

”Morning of Magicians” voisi periytyä Moody Bluesin tai Ian Andersonin folk-laulukirjasta, mainio banjo, jykevä King Crimson -syntikka-mellotron, tuhti kertosäe. Aika kaukana 60-luvun räjähtävistä rummuista ja kitaratuulimyllystä. ”Spacedust” sitareineen viittaa mystiikkaan. Kokemäenjoki ei kuitenkaan ole Ganges, vaikka vähän myötävirtaan ajelehditaankin. ”Initiate” on parasta powerpoppia kertosäeharmonioineen, katkonaisine sointuineen ja takaperoisine kitaroineen.

Hämmentää, kuinka hienoja, melodisia ja tyylitajuisia biisejä Pääkkö ja Tyni ovat säveltäneetkään. Iloisesti pomppiva ”Black Prince” -biisi kapakkapianoineen herättää mielleyhtymän Tages-yhtyeen ”Studio”-kiekkoon: se on samanlaisella häpeilemättömän itsevarmalla otteella työstetty beat-jalokivi. ”Archduke of Rain” on hyvin brittiläisen korrekti, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti pastoraalinen pop-balladi kauniine koskettimineen ja Pentti Enqvistin huiluine. Vastustamattomasti potkiva ”Key to the Sacred Pattern” pistää viimeistään miettimään kuinka ne kehtaavat ja onneksi kehtaavat: soolossa siteerataan loistavasti ja luontevasti ”And Your Bird Can Singin” kitarakuviota. Aivan loistava!

Akustinen ”Angel of Mons” vinkkaa silmää folk-rockille, myös Vilma Pääkön kuulaalla laululla. Vinyylin päättää majesteettinen ”The Otherside” (alun perin Apple-yhtyeen ”The Rock Doctor” -singlen b-puoli, myös ”An Apple A Day” -albumilla), jossa särökitara raastaa nautittavaa, korkealla lentävää riffiä – raavi vielä, tuntuu hyvältä! Cd-versiossa biisin sijainti keskellä akustisempaa maalailua ehkä karsii sen ansaitsemaa arvoa.

Vinyylin se päättää syvään, tyytyväiseen huokaukseen.

Pekka

The Electric Crayon Set: What A Rotter of A Day (Psychotron Records PR 1001, 2013)

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)