Retrokin instrumentaalinen joulupaketti, osallisina Juha Kujanpää, Joni Tiala, Ale Carr & Esko Järvelä, Majakanvartija

Vaikka instrumentaalimusiikki tulee joskus tuomituksi taustalle ja joskus artistin välityöksi, usein se on myös kunnianhimoista ja aivan oma taiteenlajinsa. Kuten näiden neljän kiekon kohdalla.

JUHA KUJANPÄÄ: KULTASIIPI

Juha Kujanpään albumia odotin paljon, olihan edellinen ja ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” omissa kirjoissani ilmestymisvuotensa parhaitten kiekkojen kärkikymmenikössä. Odotukseen sisältyi myös pelkoa: oliko ”Kivenpyörittäjä” onnenkantamoinen? Oliko Juha Kujanpää satsannut siihen vuosia, ja nyt takki ammotti tyhjyyttään? Löytäisikö hän riittävästi uutta ja erilaista – kansanmusiikin, progen ja jonkin uuden ja odottamattoman yhdistelmää, jotta kiinnostus ja innostus säilyisi?

”Paalasmaa” aloittaa. Kovin on tutun kuuloista: kansallisromanttista viulujen (Kukka Lehto, Tommi Asplund, Alina Järvelä) lentoa, useampia kerrostumia, kudos tihenee kierros kierrokselta. Timo Kämäräisen sähkökitarakuoro, Jussi Miettolan rummut ja Tero Tuovisen basso nostavat korkeutta. Loppujen lopuksi aika levollinen sävellys – ja olo: tätä olin odottanutkin. ”Athene ja Zephyr” jatkaa samalla linjalla, tunnelma on virittyneempi. Kaunis ”Hetken haave” tarjoaa suvannon – Teija Nikun haitari, Juha Kujanpään piano ja viulut vievät ajatukset tyynelle järvelle, rantakoivikkoon, oranssina laskevaan aurinkoon.

Mietin: olisiko jo aloituskolmikossa pitänyt olla yksi jalat alta -biisi?

Sillä nyt se tulee vasta viidentenä, eli ”Kahvit Kuopiossa”. Dixielandia iloiselta 20-luvulta Antti Sarpilan klarinetin vetämänä. Kohdassa 1.45 biisi kääntyy hienostuneeseen kahvisalonkiin Kuopiossa, viulut fiilaavat, mamsellit kahvittelevat. Kello osoittaa 2.54, ja taas tunnelma vaihtuu, lähdemme isoon maailmaan, suurkaupunkiin, isoa viihdettä huolta vailla. Aioin kirjoittaa, että aivan loistava tyyliharjoitelma, mutta eihän tämä ole mikään harjoitelma, vaan osoitus Kujanpään armoitetusta tyylitajusta ja tyylin hallinnasta sekä mielikuvituksesta.

Huippuhetkiä ja yksityiskohtia löytyy muitakin: tuhdisti ”Tulta päin” -biisin kansanmusiikkimelodiaan henkeä ja svengiä piiskaava takapotku sekä Kämäräisen Albert Järvinen -soolo – häneltä nyt taittuu mikä tahansa. Nimikappale ”Kultasiipi” rauhoittaa muutaman sävelen hypnoottisella melodiallaan, Teija Niku taas haitarissa, Juha Kujanpään syntikka kaartuu taivaalla. Kuin Gallen-Kallelan maisemamaalaus. ”Kaustisen yömarssi” urkuharmoneineen on juuri sellainen kuin kaustislaisen marssin kuvittelet olevankin, melankolinen, sieluun sattuva, kuitenkin ilmava. Ehkä tämä on kunnianosoitus Kaustisen kansanmusiikkijuhlille, sillä Juha Kujanpää Ensemble valittiin vuoden 2014 tapahtuman yhtyeeksi.

Ennen nimikappaleen lopputoistoa eli repriseä kohoaa vielä ”Taivaanvahdit”. Itämaille kallellaan oleva melodiakuvio, vinhasti kiertyvä kakkostaso sekä Timo Kämäräisen korkealla kaarteleva soolo vahvistavat mielipidettä, olen helpottunut. Enää ei tarvita vertailuja Pohjolaan tai Tikanmäkeen. ”Kivenpyörittäjä” ei todellakaan jäänyt tähdenlennoksi, vaan ”Kultasiipi” vakiinnuttaa Juha Kujanpään paikan suomalaisen progen ja folkprogen omaäänisenä lipunkantajana.

JONI TIALA: SOUTHERN CROSSING

Ehtivä ja tuottelias mies tämä kitaristi ja multi-instrumentalisti Joni Tiala. Uuden Vellamo-albumin ja jokin aika sitten ilmestyneen Moonwagon-kiekon lisäksi kaveri on myös saanut aikaan tämän instrumentaalisen soololevyn. Tämä tietysti keikkailun lomassa, joka Vellamon tapauksessa on vienyt Euroopan lisäksi Yhdysvaltoihin ja Uuteen-Seelantiin. Eikä siinä vielä kaikki, sillä Tiala ja Vellamo-kumppani Pia Leinonen kiertävät päiväkoteja, kouluja ja lastentapahtumia lastenteatteri-duona.

”Southern Crossing” on syntynyt parin viime vuoden aikana, Tiala vastaa kaikista instrumenteista itse. Moonwagon-kaveri ja tämän levyn äänittäjä Janne Ylikorpi jeesaa bassossa. Pääosassa ovat luonnollisesti kitarat, mutta kuten mies saatteessa toteaa, ”erilaiset digitaaliset ja analogiset kosketinsoittimet ovat viimeisen kahden vuoden aikana tulleet mukaan niin live- kuin studiotyöskentelyyn”.

Tuon huomaa esimerkiksi verrattaessa albumin aloittavia pehmeän akustisia ja maanläheisiä ”Right As Rain”- ja ”Meadow Games” -biisejä ja niitä seuraavaa, syntikoitten rytmittämää ja sähkökitaran profiloimaa ”Moving Cloudsia”. Samaan lokeroon putoaa myös ”A Comet Passing by the Moon” pulputtavine koskettimineen ‒ osa taitaa itse asiassa olla käsiteltyjä sähkökitaroita. Instrumentaali-ideaalin rikkoo vanhaan suomalaiseen ”Kehrätkäämme silkkilankaa” -kansansävelmään perustuva ”We Shall Spin Some Silken Thread”, jonka Tiala laulaa.

”Isommissa” biiseissä (”Across the Pacific” ja ”Willing to Return”) on miellyttäviä akustisten kitaroitten verkkoja ja kuvioita sekä sähkökitaroitten uljaan lennokkaita kaaria. ”Earthrise”-syntikkapala ja näppärästi näppäilty ”The Page Is Turning” tarjoavat lyhyitä välipaloja. Moonwagonin kaltaiseen lentoon ei tällä levyllä kiidetä. ”Waves Crash In”, johon Ylikorven nauhaton tai nauhattomalta kuulostava basso ja Tialan kaikuisan ulvova kitaraefekti sekä leijuva syntikkamatto tuovat viitteen 80-luvun melodisesta progesta, edustaa levyn sähköisempää päätä. Sellaista, jota esimerkiksi T.T.Oksala tuohon aikaan tuotti ja itsekin teki.

Melodisuus, tyylitaju, kokonaisuuksien hallinta – niitä Joni Tialalla on. File under: helposti sulava ja hermoja rauhoittava instrumentaaliproge.

ALE CARR & ESKO JÄRVELÄ: HOLMGÅNG

Kaksi virtuoosia kielisoittimineen, eli ruotsalainen Ale Carr ja luuttua muistuttava cittern (en tiedä, mikä tämän suomenkielinen nimi on – tai onko sillä edes suomalaista nimeä) sekä suomalainen Esko Järvelä ja 5-kielinen viulu. Kahden kielisoittimen duolevy voi kirjoitettuna kuulostaa askeettiselta, mutta kuunneltuna tasoja on huimasti. Herrat tapasivat toisensa Järvelän opettaessa Carria Tukholman Royal Academy of Musicissa, Carrin musiikillinen historia on siis Järvelää huomattavasti lyhyempi.

Esko Järvelä taas on tunnettu monestakin yhteydestä (mm. JSS, Tsuumi Sound System, Frigg). Sen sijaan, että linkkaisin tähän näytteen otsikon duokiekosta, räväytän ilmoille Esko Järvelä Epic Male Bandin hillittömän ”Bo Diddleyn”. Yleisö voi mennä folkrockistakin täysin palasiksi, kun maestrolla on taidon lisäksi tunnetta!

Tämä duolevy ”Holmgång” koostuu osin omista, osin traditionaalisista biiseistä. Vaikka Carr on pätevä soittaja, hänen roolikseen jää selkeästi säestys, sooloja ei juurikaan kuulla. Järvelä sen sijaan antaa palaa: vauhtia ja kiemuroita riittää kuten ripeissä polskissa pitääkin. Pääasia ei kuitenkaan ole virtuositeetti, sillä Järvelä pohdiskelee, kiertelee, kaartelee, tunnustelee – myös soittimensa tarjoamia mahdollisuuksia.

On luonnollista, että kahden soittimen varaan rakentuva instrumentaalikiekko edellyttää tarkkaavaista kuuntelua. Kappaleet – varsinkin aika samanrytmiset ja suhteellisen pitkät – jäävät helposti toistensa kopioiksi, ja musiikki taustaksi. Useampi kuuntelu kuitenkin paljastaa esimerkiksi ”TC-Man 200” -biisin teknovivahteen, keinuvan ”Rockin’ the Boat” -rytmin ja ”Kolapolskan” itämaiset sävyt. Mietiskelevä ”Lasse i Lyby” puolestaan kuulostaa näihin korviin hypnoottiselta ragalta.

Kansitekstin mukaan levyn muinaisnorjalainen nimi ”hólmganga” tarkoitti viikinkien kaksintaistelua: miehet vetäytyivät kahdestaan pienelle saarelle selvittämään välinsä. Tämän kiekon miehet pelaavat samaa peliä, eivät toisiaan vastaan.

Levymerkki Gammalthean katalogissa näyttää muuten olevan useampia mielenkiintoisia folk-kiekkoja ruotsalaisilta artisteilta. Ehkä levymerkin nimi Gammalthea muistuttaa tarkoituksella 70- ja 80-luvuilla vaikuttanutta ruotsalaista vaihtoehtoista Amaltheaa, jolle levyttivät mm. Mikael Wiehe, Dan Hylander, Filarfolket ja monet muut?

MAJAKANVARTIJA: YLÖS LUOLASTA

Majakanvartijasta en tiedä mitään muuta kuin kokoonpanon: Ville Raitio (kitara), Tuomas Salo (basso), Leevi Sillanpää (kitara ja moog), Tyko Sillanpää (rummut ja moog) sekä Anton Staffans (koskettimet). Oletettavasti kaverit vaikuttavat pääkaupunkiseudulla, sillä levy on kulkeutunut tähän huusholliin niin sanotusti kädestä käteen ja edelleen tähän käteen -periaatteella. Kolmen biisin ep on nimeltään ”Ylös luolasta” – se on myös yhden biisin nimi.

Musiikki tuo muistumia 70-luvun elokuvamusiikista, myös tuon ajan estetiikkaan rakastuneen Quentin Tarantinon kokoamat scoret härskeine fuzz-kitaroineen, urkuineen, sähköpianoineen ja vaihtuvine tunnelmineen on leivottu samasta juuresta. Välillä ollaan levollisia, toisaalla kiristetään vieteriä, tuolla jätetään tilaa vaikkapa dialogille. Enemmän tässä tunnustellaan ja kehitellään tunnelmia kuin hingutaan hittiriffejä.

”Varjojen tanssi” on kiireistä suurkaupunkia, limusiinikyytejä, aamiaistapaamisia, puhelinkioskeja. Tunnelmassa on jotain samaa kuin Donald Fagenin hyvin urbaanissa musiikissa. Nimikappale mietiskelee, surumielinen sähkökitara nostattaa kierroksia. Tämä olisi hieno coda mihin tahansa Matti Mikkolan ja Saimaan hittibiisiin, vrt. esimerkiksi ”Laylan” loppuosa. ”Vain ajatukset jäävät” kelluu sähköpianon ja tuhdin kitarakuvion varassa, rytmitykseen on haettu jazzrock-svengiä.

Mikä on Majakanvartijan nykytila, sitä en tiedä. Ep on hyvinkin kelvollinen käyntikortti, joka voisi avata oven pariin suuntaan: lähteäkö syvemmälle instrumentaaliseen lounge- ja soundtrack-fiilistelyyn, vai tehdä Saimaat? Plussaa Pauliina Jokelan hienosta art deco- / Alphonse Mucha -tyylisestä kansipiirroksesta.

Pekka

Juha Kujanpää: Kultasiipi – Goldwing (Eclipse Music ECD 201532, 2015)

Joni Tiala: Southern Crossing (Soiva Records SOICD03, 2015)

Ale Carr & Esko Järvelä: Holmgång (Gammalthea SEWLN30, 2015)

Majakanvartija: Ylös luolasta (Omakustanne, 2013)

 

Juha Kujanpää:

www.juhakujanpaa.com

http://www.eclipsemusic.com

Joni Tiala:

vellamoband.wordpress.com

Ale Carr & Esko Järvelä:

http://www.aleesko.com

www.gammalthea.se

Advertisement

Retrokki kuuntelee: Joska ”Kahden vaiheilla”, 2012

Suomen karvapääkuninkaat 1968 -yhtyeen rumpalin persoonallinen soololevy. Levy-yhtiön tiedotteen mukaan Joska on mies, ”joka toi psykedeelisen progefolkin Jollakseen”. Ironiaa vai ei?

Hapuilevan neitsytkuuntelun ja Joskan levyn kannen perusteella kuvittelin, että nyt otetaan miehestä mittaa: konkarin pitää sovitella kolho ja kuuntelukokemusten karstaama majansa hipsterin hupsuilevaan viittaan. Karistaa harteiltaan vuosikymmenten kuluessa kasaantunut todistustaakka, ja avata korvat kuin kuulisi musiikkia ensimmäistä kertaa.

Onko kyseessä uudenlainen estetiikka: ironisoiva, leikitteleväkin, rockin kliseet romukoppaan unohtava. Ja levy-yhtiö vielä lietsoo liekkejä, sillä eihän kukaan tosissaan kirjoittaisi tiedotteeseen, että ”albumilla kuullaan 2000-luvun kovimmat kitarasoolot ja muutamat juustoiset bassoriffit.” Hymähdän.

No, tuskinpa Joska tarkoituksellisesti ironisoi musiikkia ‒ uskon, että hän tekee sitä täysin omista tuoreista ja puhdasotsaisista lähtökohdistaan, vapaana rockille vuosikymmenten aikana kertyneestä kaanonista. Musiikista nyt vaan tuli tällaista uuden ajan folkprogea! Tuolla termillä musiikkia todella voisi kutsua: sointi on sähköisen ilmava, kevyesti rytmikäs (light-funk, anyone?), se on alisteinen biiseille, sankarisooloja ei ‒ sanottiin lehdistötiedotteessa mitä tahansa ‒ liiemmin viljellä. Entäs ”proge”-osuus?

Laulumelodiat ovat välillä kulmikkaita vaikkapa Jarkko Martikaisen tai Tommi Liimatan tyyliin, Martikainen muistuu välillä mieleen myös Joskan lauluäänestä. Ja kyllähän sytkiviä, omaperäisiä melodioita on ollut jo Wire-yhtyeen ajoista ‒ ehkä siitä tuo progressiivisuus ‒ ja tyyliin helposti liitettävä aggressiivisuus.  On tietysti makuasia, kuinka tämäntyyppisiin vähän naivistisiin melodioihin suhtautuu. Joku odottaa perinteisiä, sujuvasti soljuvia sävelmiä, toiset kaipaavat musiikkiinsa särmää, edistyksellisyyttä ja haastavuutta. Siinäkin suhteessa siis Joska edustaa progressiota. Ja jos vielä yhden vertauksen sallitte, niin mainitsen Suomen Talvisodan sitä sen kummemmin perustelematta.

”Kahden vaiheilla” on kokonaan Joskan itsensä säveltämä, sanoittama ja pääosin soittamakin (rummut, kitarat, basso, koskettimet, mukana muutama vierailija). Sanoituksellisesti nuori mies ei pyri selittämään universumin mysteereitä ja sielujen saloja, vaan Joska pitäytyy arkipäivän ilmiöissä. Tässä kohdin yhdyn lehdistötiedotteen tekstiin: ”levyä voikin pitää eräänlaisena hyvästijättönä lapsuudelle ja nuoruudelle”.

Yksittäisiä biisejä on vaikea tarkemmin ruotia, sillä niiden muotti on aika yhdenmukainen, poikkeuksena kuitenkin aika jäätävä ”Kuolema valuu kurkusta alas”. Toisaalta yhdenmukaisuus luo kokonaisuudelle tasapainoisen ja hallitun äänimaailman, toisaalta herättää kaipauksen kukkuloista ja laaksoista, valosta ja varjosta. Lupaava Joskan kiekko joka tapauksessa on, kuuntelen sitä rauhallisin mielin: sisäinen hipsterini hyrisee. Ilman mainintaa Jaakko Kangosjärvestä en tätä tekstiäni kuitenkaan voi jättää.

Pekka

Psykedeelistä progefolkkia vai, muka, tokkopa sentään, epäilen suuresti. Ainakaan CD-kannen perusteella en moista herkkua uskalla odottaa…

Ajatukset ampaisevat aivan toiseen suuntaan kuvasta, jossa retrovillapaitaan pukeutunut perin tavanomaiselta näyttävä rillipäinen nuorimies tuntuisi vääntävän autuaana torttua rähjäisessä kellarissa.

”You Can’t  Judge the Book by the Cover” lauloi jo rock ’n’ rollin pioneeri Bo Diddley vuonna 1962 julkaistulla, bluesmestari Willie Dixonin säveltämällä mahtihitillään. Eipä tarvinnut minunkaan Joskan”Kahden vaiheilla” -kiekkoa pitkään CD-pesässä pyörittää, kun jo totesin vahvoilla ennakoluuloilla ladatut odotukseni aivan vääriksi.

Psykedeelistä progefolkkia joo. Vieläpä vallan vaikuttavaa sellaista!

No, ehkä tuo proge voitaisiin korvata rockilla. Olkoonkin, että nykyisin moinen tyylimääritelmä ympätään surutta mitä kummallisimpiin yhteyksiin. Ei tarvitse kuin vilkaista Huuto.netin levytarjontaa.

Tai onhan sitä siellä. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä useammin löydän siitä aineksia ja väläyksiä, jotka itsekin miellän progeksi. Laulelmapohjalta syntyneet biisit on muutettu / sovitettu muotoon, jossa suusanallinen tarinankerronta ja sen soiva ’scene’ muodostavat sopivasti / mukavasti ’vinksahtaneen’ kokonaisuuden.

Vahvimmillaan ”Kahden vaiheilla” on biiseissä, joissa Joska on saanut tukea apusoittajilta; kolmelta eri basistilta, kahdelta kitaristilta sekä yhdeltä laulunlahjalla siunatulta neitokaiselta.

Puoliraskaasti rullaava, tunnelmaltaan hieman uhkaava ”Tehtävä” tekee tehtävänsä, koukuttaa kummasti. Hypnootisesti etenevä hokematyylinen lauluosuus ja varsin kelvollinen vinkukitarasoolo miellyttävät erityisesti. Heti perään seuraavaa ”Kaunein näkemäni nainen” -biisiä voidaan puolestaan luonnehtia tarttuvaksi, välillä melkein funkysti potkivaksi power pop -palaksi.

Murretulla kitarasoinnutuksella käynnistyvä ”Rauhaa rakastavat intiaanit” on vekkulin naivistinen veto, jolla Joskan lauluosuudet  tuovat mieleen sekä karjalaisen runolaulannan että Eppu Normaalin. Biisi sulkeutuu upeasti Otto Karin kuulakkaan kirpeällä kitarasoololla.

”Elämänilon ammattilainen” on railakkaan iloluontoinen popralli, nimibiisi ”Kahden vaiheilla” tummasointisempi, lattari- ja progevaikutteita sujuvasti yhdistelevä opus. Jälkimmäisessä Joskan kumppanina laulaa Emilia Mäenmaa. Jälleen biisi päättyy hyvään, viime tahdeissa hienosti tuplattuun kitarasooloon. Kepittäjänä on tällä kertaa Severi Lajunen.

Mainiona lopetuksena tälle kokonaiskestoltaan mukavan maltilliselle CD-albumille toimii herkkä, kuitenkin jykevästi soitettu ”Helpompaa”. Otto Karin kevyesti kaiutettu, kauniisti keinuva ja leppoisasti leijuva kitarasoolo huiluääni-introineen on omissa korvissani koko kiekon soitannollinen kohokohta.

Ei voida kieltää, etteikö koko levyä leimaisi tietty amatöörimäisyys. Rumpusoundit sattuvat välillä korvaan, soittaminen kärsii hetkittäisestä kankeudesta, vireet eivät ole aina ihan tapissa ja äänityksen laatu voisi sekin olla piirun pari parempi. Leimaa muttei sen suuremmin vaivaa. Tässä taikinassa kun on käytetty vain aitoja, geenimanipulaatiolta visusti varjeltuja ainesosia.

Lupaava tapaus tämä Jollaksen psykedeelisen progefolkin nuori luomumessias. Tästä on ihan hyvä jatkaa!

Osaan ounastella, että jatkossa Joskalta kuullaan vielä selvästi rohkeampiakin irtiottoja. WC-pöntöllä istumisesta kannattaa kuitenkin ottaa mallia Frank Zappalta. Myös ylipitkä letti, karvainen naama ja tummennetut Easy Rider -lasit auttaisivat kummasti katu-uskottavuuden kasvattamisessa 🙂

Keitsi

Hi there Joska. Näin meillä Amerikassa pöntöllä poseerataan.

—–

Joska: Kahden vaiheilla (Sumuinen gorilla, SUGOCD6, 2012)

www.facebook.com/Joskamusiikki

Joskan levyä voit tilata esimerkiksi täältä http://mainmix.fi/main/page_levykauppa_joska.php

Samasta osoitteesta löytyy myös monia muita kiinnostavan oloisia levyjä, esimerkiksi Heikki Lajusen ”Jalanjälkiä”, josta sain ensimmäisen havainnon jo lähes kymmenen vuotta sitten. Lajusen joku voi muistaa sen alkuperäisen Elonkorjuun laulajana! Kysymys Joskalle ‒ tai levy-yhtiölle: onko ”Kahden vaiheilla” -kiekolla kitaristina vieraileva, Antti Autio Triossa soittava Severi Lajunen sukua Heikki Lajuselle?