• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 132 318 hits

Pekka Tiilikainen & Beatmakers ”Salaperäinen”, 2019

”Kuka tässä laulaa”, kaikuu kysymys etätyöhuoneesta. Vastaan läppäri sylissäni, että kyseessä on Pekka Tiilikainen ja Beatmakers. Jään odottamaan viiltävää kommenttia – tunnenhan tapauksen yli 30 vuoden kokemuksella.

”Kuulostaa Reijo Taipaleelta”.

Hämmennyn, sillä tässä huushollissa korkealle arvostettu Taipale ei todellakaan ole ensimmäinen oma mielikuvani. Ehkä Pekka Tiilikaisen laulussa tarkasti kuunneltuna on jotain Taipalemaista, myönnän. Olen toki Tiilikaista ja Beatmakersia kuullut aikaisemminkin, puolihuolimattomasti, onhan yhtye aloittanut jo viime vuosituhannen puolella. Sijoitin yhtyeen silloin 60-luvulta alkaneeseen ja tässä maassa edelleen vahvana elävään beatperinteiseen: vähän rautalankaa, vähän pop’n’rollia, vähän perisuomalaista tanssilavaa, ulkoisia elkeitä unohtamatta. Reijo Taipaleeseen en beatperinnettä sen sijaan osaa yhdistää. No, lauluäänestähän tässä nyt puhutaan.

Mitä pidemmälle ”Salaperäinen” soi, sitä terävämmäksi muodostuu kuva Beatmakersista tanssilavat sytyttävänä Agentsien ja Yölinnun risteytyksenä, kumpaakaan tai tanssilavoja millään tavoin väheksymättä. Arvostan myös yhtyeen yhtenäistä soundia: Tiilikaisen omat kappaleet ja muutamat lainat (mm. alun perin Fatboyn ”Viimeinen juna kotiin” sekä hyvinhyvin tuttu ”Johnny Guitar”) saavat kokoonpanon käsittelyssä oman, beatmakersmaisen ilmeen. Sitä voisi kuvailla esimerkiksi adjektiiveilla reipas, rehti, konstailematon, vetävä ja vereväkin – jokaista kulmaa ei ole liian lipeväksi hiottu.

Kuulostaa Pekka Tiilikaiselta ja Beatmakersilta.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Salaperäinen (TurenkiCD-14200-85, 2019)

Frigg ”FRIXX”, 2020

”Vaihtuuko tässä kappale lainkaan”, kysyi vieressäistujani autossa, kun ”FRIXX” pyöri ties kuinka monetta kertaa. ”Vaihtuu”, totesin, mutta en pystynyt niin paljoa vakuuttamaan, etteikö levy olisi vaihtunut. Huomautan jo tässä vaiheessa, että tuo sananvaihto ei todellakaan kerro musiikin laadusta! Tilanne ei vaan ollut otollinen, jotta olisin pystynyt syventävästi kertomaan mikä Frigg-yhtyeestä tekee niin ainutlaatuisen.

Parikymmentä vuotta maailmallakin valloittanut kokoonpano – alun perin suomalais-norjalainen instrumentaalisen pelimannimusiikin superyhtye on nykyään puhtaasti suomalainen. Neljä viulua, kitara, basso ja mandoliini, soittajat tuttuja nimiä sekä omilta levyiltään että erilaisista tämän tyylin mestariskiekoilta. Musiikin ja kansanmusiikin läpimarinoimia instrumenttiensa taitureita – ei liioittelua, vaan faktaa. Omilla sivuillaan sanovat, että ”Frigg on valloittanut maailmaa vahvasti pohjoismaiseen pelimannimusiikkiin nojaavalla, länsimaisten kansanmusiikkityylien fuusiolla, jota kuvaamaan maailmanmusiikkimedia on kehittänyt termin nordgrass viitaten yhtyeen bluegrass-vaikutteisiin”.

Jonkinmoinen 20-vuotisjuhlalevy tämä uusin, Hesarissakin ison jutun ja arvion ansainnut lienee, onhan juhlavan avauskappaleenkin nimi ”Juhlamarssi”. Pääosin viulistien Esko Järvelän ja Tero Hyväluoman sävellyksistä koostuva huimaavan monipuolinen ja täysipainoinen kokonaisuus on kyseessä. Mutta kuten vieressäistujalleni, satunnaiselle kuuntelijalle albumi on tuhti paketti purtavaksi. Keskittynyt kuuntelija sen sijaan löytää kappaleiden vivahteet, kunkin sävellyksen ominaispiirteen ja soitossa mykistävän taituruuden.

Esimerkiksi Hyväluoman kolme peräkkäistä sävellystä, tyylikäs barokkivaikutteinen ”Overtyyri”, nimellään tyylinsä paljastava huima ”Häkkisen riili” sekä äärettömän kaunis, Petri Praudan mandoliinin herkistämä ”Terhen” todistavat tyylien läpikotaisesta hallinnasta, instrumentin lisäksi siis.

Sehän näissä soitinvirtuoosien levyissä joskus tuppaa harmittamaan, että sävellyksellisesti päädytään pikkunäppäryyteen ja briljeeraamiseen. Frigg on tästä upea poikkeus: Järvelällä ja Hyväluomalla on hanskassa myös tyyli-, sävel- ja sointikynä. Kuten on myös Petri Praudalla, jonka levyn päättävä ”Vep” saattelee kuuntelijan tyynesti satamaan. Senni Eskelisen läpikuultava kannel helisee Esko Järvelän hypnoottisessa ”Maanituksessa”.

Viulistit Järvelä, Hyväluoma, Tommi Asplund ja Alina Järvelä sekä kitaristi Anssi Salminen ja basisti Juho Kivivuori ovat kuin yksi, ylimaallinen soitin. Lopuksi sanoisin, että – ja tämän olisin sanonut vieressäistujallekin, jos olisin saanut nopeammin puettua ajatukseni sanoiksi – ja uskaltanut: korvat auki ja hämmästele!

Frigg: FRIXX (FRIGG00013, 2020)

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen “Maantien laulu”, 2020

Rumpalismin lisäksi sähkökitarapartion johtajana useamman instrulevyn julkaissut Kepa Kettunen on ottanut seuraavan askeleen: hei me lauletaan! Tai siis Minna Lasanen laulaa.

Musiikki on Kettusen aiemmilta kiekoilta tuttua 60-luvun alun biittiä, pustaa ja preeriaa, melodioissa mukana hiven slaavilaista melankoliaa. Asiallisesti toteutettua, tiukalla tempolla tykitettyä. Perusbändinä kitaristi Jaku Havukainen, rumpali, sähkökitaristi ja perkussionisti Kettunen sekä basisti Veede Sinivaara. Ja sitten merkittävässä roolissa Minna Lasanen, monessa aiemmin mukana ollut vahvaääninen laulaja.

Persoonallinen, eläytyvä, mitä adjektiiveja nyt haluaakaan käyttää kuumasta laulajattaresta, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi – tarkoittaa, että jakanee mielipiteitä. Itselleni kyllä maistuu, samaan sarjaan lokeroin kuin Marjo Leinonen. Hyppää rohkeasti ratsaille, suuntaa katseen tiukasti eteenpäin, painaa kannukset biisin kylkiin ja kirittää matkaan. Mitäpä sitä himmailemaan! Ehkä jossain hitaammassa sävelmässä (”Sade”) paatos lyö liikaa löylyä, mutta mitäpä olisi musiikki ilman eläytymisen ihanuutta – menee ihon alle.

Kettusella on ilmiömäinen kyky säveltää tyylipuhtaita biisejä valitsemassaan kehässä. Esimerkiksi kevyt, äärimmäisen vetävästi twistaava ”Koeta ymmärtää” sopisi mille tahansa Agents-levylle, yhdeksi sen helmistä. Ja onhan mies mainio myös kepittäjänä: ”Jää kyyneleet” rullaa Albert Lee -tyylisen sähkisnokittelun voimin. Sinivaara ja Kettunen piiskaavat biisiin kuin biisiin vauhtia. Varsin mainio kiekko, Lasasen laulun ansiosta vielä pykälääkin parempi.

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen: Maantien laulu (Puuma PUUCD-086, 2020)

Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)

Esa Kotilainen ”Tellus”, 2019

En lainkaan ihmettele, että Esa Kotilaisen uusimman teoksen julkaisukonsertti järjestettiin Temppeliaukion kirkossa: jo nimibiisi ”Tellus” nousee taivaan ääriin porisevien syntikoitten ja Anssi Nykäsen perkussioiden rytmittämän alun jälkeen. Kohtalokas, hitaasti kierroksia keräävä, kuulaiden koskettimien kartoittama melodia. Taustalla kohisee avaruus. Mahtava ja mahtipontinenkin aloitus Kotilaisen hienolle uutuudelle. Kuulenko jylhässä biisissä maapallon tuskankouristuksia, tai ainakin alistunutta melankoliaa?

Tuotteliaan ja musiikillisesti monipuolisen Kotilaisen uraan on mahtunut niin haitarimusiikkia, soivia koneita, muokattuja luonnon ääniä kuin Wigwamin progepoppiakin. Henkilökohtaisesti miellän hänet kuitenkin ennen kaikkea syntikkavelhoksi – tälläkin levyllä kosketinarsenaalia on pitkä lista. Varmemmaksi vakuudeksi kansien kaneetti lupaa, että ”No computers were used in this production”.

”Tellus” ja sen viisi kappaletta edustavat tutumpaa ja turvallisempaa Kotilaista. Nykäsen rummut pitävät musiikin liikkeessä, melodiakoukkujen ympärillä kuohuu, pulputtaa, jyrisee. On ”Tellus”, ”Musta kuu”, ”Punainen kuu”, ”Seulaset” ja ”Avaruusromua”, vilkkuvia tähtiä ja mustaakin mustempaa avaruutta, myöhäisillan ja yön musiikkia. ”Punaisen kuun” itämaisia kiemuroita maustaa Nykäsen rumpujen lisäksi Lauri Porran basso. Kun hymnimäinen ”Seulaset” kiertyy loppuliukuunsa, huomaa tehneensä Kotilaisen johdattamana melkoisen matkan sisäavaruuteen.

”Tellus” soi samoilla taajuuksilla, joilla jo Kotilaisen ”Turquoise Planet” kiehtoi. Sävy on nyt ehkä tummempi, varjot pidempiä. Samalla ”Tellus” on loistava osoitus pitkän linjan muusikon horjumattomasta näkemyksestä ja tyylitajusta.

Pekka

Esa Kotilainen: Tellus (Presence PRECD 073, 2019)

Maximilian Latva ”Nekyia”, 2019

Täydellinen riittämättömyyden tunne! Musiikkia niiiiin kaukaa päivittäisen soittodieetin ulkopuolelta, että aivopoimut eivät millään pysty kuulemaansa omaksumaan, vielä vähemmän ymmärtämään. Niinpä arviointikin typistyy esittelyksi ilman sen kummempaa mielipidettä suuntaan tai toiseen – vaikka taiteilija itse eli Maximilian Latva lähestyykin allekirjoittanutta arvion toivossa.

Tyylikseen helsinkiläinen säveltäjä ja performanssitaiteilija Latva mainitsee dark ambientin – ja juu, tummalta kuulostaa, äärimmäisen tummalta. Kirskuvalta, vinkuvalta, ulisevalta, jyrisevältä. Analogisten ja digitaalisten syntetisaattoreiden lisäksi hän käyttää sähkö- ja akustisia kitaroita, polkuharmonia sekä satunnaisia esineitä ja tiloja (?). Näin saatteessa luetellaan, ja siihen minun pitää luottaa. Jos soittimia pitäisi nimittäin nimetä kuulokuvien perusteella, en taatusti siihen kykenisi, niin syntetisoitua ja muunneltua äänimaailma on.

Latva selittää, että ”kappaleiden rakenteet ovat enemmän jälkiklassisen ja ns. vakavan nykymusiikin läpisävellettyä muotoa”. ”Luuppeja, toistoja ja dronea en tapaa käyttää”, hän toteaa. Näin on: toistuvia sävel- tai äänikuvioita saati rytmejä en löydä, levy on – vaikka viiteen biisiin onkin jaettu – kokonaisteos, jonka musiikki vaeltaa autioissa taloissa huoneesta toiseen, luovii myrskyävällä merellä, seikkailee kumahtelevissa kanjoneissa ja tummanpuhuvissa viidakoissa. Kokeellisen elokuvan soundtrack, hyönteisten keskinäistä kommunikaatiota – sellaisenakin tämä toimii, siitä esimerkkinä YouTubessa visuaaliseen muotoon hyönteisten avulla puettu ”Nekyia”. Kuva syventää musiikkia, tai musiikki syventää kuvaa, kummin päin vain. Ei ehkä kaikkein herkkähermoisimmille.

Tunnen muutamia mieleltään huomattavasti itseäni laaja-alaisempia ystäviä, joita tämän tyyppinen äärimmäinen musiikki kiehtoo. Heille poppi on liian toisteista ja yksinkertaista. He kaipaavat haasteita, heille esimerkiksi Maximilian Latvan musiikki voi hyvinkin esittäytyä korvakarkkina.

Pekka

Maximilian Latva: Nekyia (Art First Records ATF072, 2019)

Jere Haakana ”Varjosto”, 2019

Tällaisten yllätysten vuoksi jaksan kahlata kirjaston uutuushyllyistä itselleni tyystin vieraita levyjä. Joskus jo pari ensimmäistä biisiä saavat toteamaan että en kuulu kulloisenkin musiikin kohderyhmään – tai sitten vaan mielikuvitukseni ja vastaanottoni on rajallinen. Sitten taas joskus käy kuten kitaristi Jere Haakanan ja yhtyeensä (Artturi Rönkä, koskettimet, Ville Pynssi, rummut ja Juho Kivivuori, basso) ensimmäisellä ”Varjosto”-albumilla: ensivaikutelmana miellyttävä, muutaman toistokerran jälkeen hyvä, nyt aktiivisesti kuunneltuna aivan loistava!

Instrumentaalista jazzrockia, ei mitään nippelitilutusta tai kainoa hienostelua, vaan jäntevää, taidokasta, välillä hyvinkin jytisevää ja vauhdikkaasti polkevaa groovea. Biiseissä on progressiivisia polveiluja sekä pianon ja varsinkin kitaran sooloja vaikkapa Jukka Tolosen jalanjäljissä. Haakana osoittautuu taitavaksi ja näkemykselliseksi kitaristiksi, joka ei turhia himmaile, mutta ei myöskään poseeraa tyhjän panttina: kun sanottava on sanottu, siirrytään eteenpäin.

Seitsemässä pitkähkössä biisissä on kussakin omat luonteenpiirteensä. Nyt soiva ”Ritual” on elokuvamainen, tunnelmaltaan tunnusteleva, saa kuuntelijansa odottamaan vahvaa äksöniä. Haakanan kitara artikuloi itämaisesti, Röngän sähköpiano helmeilee Pynssin ja Kivivuoren kevyesti, mutta jännitteisesti sykkivän kompin päällä. Sankarimme istuu hiekka-aavikon halki jyskyttävässä junassa, aurinko hohkaa paahteisena.

”I’ll Walk You Home” taas on hyvin tunteikas ja melodinen. Kivivuori saa tilaa bassosoololle, Haakanan näppärissä kitarakuvioissa on paatosta niissäkin. ”Sermon”-biisistä Haakana kirjoittaa, että sen inspiraationa on ollut John Coltrane – kitara julistaa sanaa, olkoon bändi seurakunta, joka vastaa. Lyhyin biisi, joka omasta puolestani olisi saanut kasvaa vieläkin raisummiksi vuorovedoiksi.

”Varjosto” on osoittautunut toistuvaa kuuntelua hyvin kestäväksi, tarpeeksi erilaisia koukkuja tarjoavaksi pyydykseksi. Nappasi kuulailla tunnelmillaan tämän kuuntelijan.

Pekka

Jere Haakana: Varjosto (Eclipse Music ECD-201983, 2019)