Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo, Juha Kujanpää

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo ”Amicum”, 2023

Juha Kujanpää ”Old Ways, New Ways”, 2022

Kaksi erilaista lähestymistapaa kansanmusiikkiin, kaksi esimerkkiä suvereenista tyylin, muodon ja instrumenttien hallinnasta, molemmat omilla tavoillaan lähtökohtaansa venyttäviä ja uudistaviakin.

Pianisti Timo Alakotilan ja harmonikko Johanna Juholan – kummankaan meriittejä en tässä luettele, niitä todella riittää – albumin ”teemana on pelimanni-improvisaatio, johon Alakotila on kehittänyt metodin ja jota molemmat soittajat käyttävät opetuksessaan Sibelius-Akatemiassa”, näin todetaan albumin saatteessa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että kansanmusiikissa improvisoituja sooloja ei liiemmälti ole aiemmin harrastettu. Timo Alakotilan ja Johanna Juholan ”Vapaassa tilassa” vuodelta 2007 oli ensimmäinen aiheeseen keskittynyt albumi. Olin harhaisesti kuvitellut, että kaikki tuohon musiikinlajiin liittyvä hilpeä viulismi, pianismi ja mikälie olisi improvisaatiota. Läpisävellettyä siis – ja jos olen ymmärtänyt asian väärin, en pahastu korjauksesta.

”Amicumilla” sävellykset ovat ponnahduslautoja improvisaatioille. Alakotilan kehittämä improvisaatiometodi on itselleni amatöörinä toki täysi mysteeri, en siis osaa metodin soveltamista sen enempää arvioida. Sävellysten tyylit vaihtelevat jäntevän jazzahtavista hilpeän pelimannimaisiin, kohtalokkaisiin tangoihin sekä rauhallisempiin, tälle kuuntelijalle new age -musiikin mieleen tuoviin kaunosäveliin. Instrumenttinsa ylivertaisesti hallitsevina sekä Alakotila että Juhola kiertelevät ja kaartelevat sooloillaan – herkkää, huimaa ja hillitöntä!

Juha Kujanpään aikaisempia, omissa nimissään ilmestyneitä albumeita olen kehunut aiemminkin. Niin, ja jos joku ei tiedä Kujanpään instrumentaalisesta musiikista mitään, ehkä viittaukset pariin muuhun suomalaiseen nimeen avaavat tyyliään: aiemmilla levyillä kansanmusiikkiin kallellaan oleva Pekka Pohjola ja tällä uusimmalla herkistelevä Anssi Tikanmäki. Tämä ei siis tarkoita, että Kujanpäällä ei olisi omaa, tunnistettavaa sävelkieltään. Nostin nuo nimet lähinnä siitä syystä, että toivoisin Kujanpään saavuttavan yhtä laajan kuulijakunnan, sillä sen hän ansaitsee.

”Old Ways, New Ways” – olen havaitsevinani seestymistä, rauhallisempaa tunnelmaa, sanattoman laulun käyttöä yhtenä pääinstrumenttina. Jos Kujanpään levyillä aiemmin – varsinkin ensimmäisellä ”Kivenpyörittäjällä” – oli huimia pyörteitä, kipakoita ja eksoottisia rytmejä sekä kierros kierrokselta kiihtyviä tamppauksia, tällä uusimmalla ”Trekators” itämaisine sävelkiehkuroineen kurottaa aiempaan. Muuten maalaillaan hitaasti ja tunnelmallisesti, hyväillään kuulijaa. Sävelmissä on kauneutta ja pohdiskelevuutta – ei mitään liikaa, ei myöskään liian vähän.

Soittajissa on tuttuja huippunimiä, Timo Kämäräinen, Joakim Berghäll, Verneri Pohjola… laadusta ei siis ole tingitty, ei sävellyksissä eikä toteutuksissa. ”Old Ways, New Ways” tuleekin jäämään vakiokuunteluun. Niihin hetkiin, kun mieli haluaa päästä vaeltamaan ja kaipaa ylentävää matkaseuraa.

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo: Amicum (Åkerö ÅKERÖCD024, 2023)

Juha Kujanpää: Old Ways, New Ways (Kuu Records KUUREC013, 2022)

Advertisement

Mitä olen kuunnellut

Monestakin syystä samat levyt – ja yksittäiset laulutkin – ovat viimeisten kuukausien aikana soineet toistuvasti. Ulkopuolinen sivustakuuntelija voisi, syytä tietämättä, todeta, että taasko tuota samaa. Mieli on ihmeellinen: toisto rauhoittaa, varsinkin silloin, kun lauluntekijä tai muusikko on kuuntelijan mielestä tavoittanut jotain syvempää. Tai vain lohduttavan fraasin tai värisyttävän harmonian. Se sykähdyttää, vie syvemmälle ja kouraisee kipeästi tai tasoittaa kuplivaa mieltä.

Arvostan arvion vuoksi lähetettyjä kiekkoja. Tähän hetkeen, näihin aikoihin, olen kuitenkin turvautunut osin läpituttuihin, osin hyviksi mielikuvittelemiini levyihin ja artisteihin. Perehtyminen uuteen, keskittynyt kuuntelu, aivojumppa, on ollut ylivoimaista.

Eniten on soinut Matti Johannes Koivu, ja hänen samanniminen albuminsa vuodelta 2013. Kun olen klikannut käyntiin avausbiisin ”Aulanko”, olen siirtynyt vanhojen puiden, jyrkkien kallioiden ja hämyisen metsän siimekseen. Leijun kirpeän nostalgisessa mutta toivon kipinän sytyttävässä ja itsetuntoa lujittavassa alakulossa. Akustisten kitaroiden harmoniat, Koivun äärimelodinen laulu, tunnelmia rytmittävä piano, sähkökitaran harkitut soinnut, lauluharmoniat – joinain iltoina ”Aulanko” soi kuuntelurupeaman päätteeksi, syvän huokauksen saattelemana.

En ole lapsuuden kesäisen autoretken jälkeen käynyt Aulangolla. Muistelen siellä olleen näkötornin?

Myös muut Matti Johannes Koivun levyt ovat tulleet läpikotaisin tutuiksi. Niinpä uskallan väittää, että Koivu on yksi näiden vuosikymmenten parhaita lauluntekijöitä. Laatu on tasaista, biiseissään on koskettavuutta, tunnistettavia tunteita, osuvasti tekstitettyjä arkisia, tunnistettavia tapahtumia. Pieniin tilanteisiin on ladattu isoa symboliikkaa. Lapsuuden ja nuoruuden kirpeää nostalgiaa ja isänmaallisuuttakin – kotimaa- ja kotiseuturakkaus-merkityksessä. Maasta olemme tulleet jne. Huikeita levyjä.

Autossa on soinut mm. Esa Kaartamon ”Näillä main”, Even & Ossin ”Yksi niistä”, Teija Nikun ”Memento”, Charles Lloydin ”Tone Poem”, David Bowien ”Metropolis”, Time Travellerin trilogian viimeinen osa, monen arvostelijan mielestä sen kruunaava ”Chapters V & VI”, The Explorers Clubin samanniminen levy – sekä Ilkka Koivulan ”Wichita LM”, pari Ben Granfeltin kiekkoa, Neil Youngin arkistolivet… Sekalaista seurakuntaa, myönnän. Nämä siis ovat seuloutuneet vähintäänkin kymmenkertaisesta määrästä ”Myyntiin”-nimiseen laatikkoon joutuneista. Joihinkin vain takertuu, niitä hellii kuuntelemalla ja ne hellivät kuuntelijaa. Viimeisin sellainen on Iron & Winen ”The Shepherd’s Dog”, edellinen oli Coste Apetrean ”Surprisingly Heavy”.

Kaikki soittimeen jumittuneet levyt eivät todellakaan ole täydellisiä, eivät suinkaan. Otetaan esimerkiksi Ilkka Koivula, tunnetumpi näyttelijänä. Äänessään on rosoisuutta ja kulmikkuutta, pateettisuuttakin – luonnetta. Karun tyylinsä puolesta kuuluu Topi Sorsakoski -kategoriaan, taustalla ei kuitenkaan Agentsia (isot propsit kitaristi Vesa Anttilalle, maukasta ja taidokasta!). Tarkoittaa, että lauluun kiinnittää tavallistakin enemmän huomiota. Riittääkö? Kestääkö? Pysyykö vire? Pahimman kuuntelujännityksen kaikottua: tämä toimii! Biisit hyvinkin tuttuja (”Tie jatkuu äärettömiin”, ”Muisto vain jää”, ”On hetki”…), hyvällä maulla valittuja. Äärimmäisen suomalainen.

”New Maps of Hell” – viiden biisin, neljänkymmenenviiden kierroksen samannimisen kokoonpanon maksi pakotti vinyylin ääreen. Käsitin jostain, että tämä on ollut tekeillä, vireillä ja keskeneräisenä jo jonkin aikaa ja nyt viimein saatu valmiiksi. Laulussa Hannu Leidén, rummuissa Jussi Lampi, kitaroissa Toni Laine, bassossa Ezzo Andersson, koskettimissa Teijo Tikkanen. Raskastahan tämä on, eikä sellaisena helli eläkeläiskuuntelijan korvia, kun vaatii volyymia. Mutta: raskaskin voi olla raskasta monella tavalla. ”New Maps of Hell” käyttää melodisen raskauden viittaa. Ehkä tekijät ovat eri mieltä, ja mieltävät tehneensä puhdasta raskautta. Tämä kuuntelija – hieman itsepetoksellisesti – kääntää korviaan niin, että mieltää levyn raskaaksi powerpoppaukseksi. Blue Ash ehkä?

Keravan Levyikkunasta ostin käytettynä The James Taylor Quartetin kokoelman ”Hammond-ology”. Tätä taidettiin aikoinaan kutsua acid-jazziksi? Nimikkeillä ei väliä: menevää, adrenaliinipitoista urkusvengiä, muutamia vierailevia vokalisteja, mainio versio ”Whole Lotta Love” -ikihongasta. 60-luvulla vastaavaa urkuvetoista svengiä tarjosi The Peddlers -trio – kannattaa poimia vinyylit matkaan, jos jostain putkahtelee. Hyvä cd-muotoinen tuplakokoelmakin on olemassa.

Alelaareista olen haalinut vaikka minkä verran cd-viihdykettä, ehkäpä avaan jatkossa mielipiteitäni niistä.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers

”No tämähän on hyvä!”, kuuluu taholta, joka pari tuntia sitten autossa kritisoi kovin sanoin Bowien RSD-julkaisua, sitä nyt ulostullutta liveä vuodelta 1974.

Voin kertoa, että kyseessä on aikamoinen myönnytys Pekka Tiilikaisen ja Beatmakersin hyväksi.

Ja kyllähän ”Guitar Town” – uusi instrumentaalilevynsä – maistuu miellyttävälle omiinkin korviini. Svengiä ja kaihoa sopivassa suhteessa, toteutuksensa eli soitto parasta A-luokkaa. Mikko Lundin rummut ja Jori Venemiehen basso vatkaavat napakkaa rytmiä kunkin biisin edellyttämässä tyylilajissa, olipa se sitten twistiä, suomiretroa, näkkileipärokkia, meksikaania tai salonkibiittiä. Pekka Tiilikaisen rytmikitara pohjustaa ilmatilaa Juha Heinosen kuulaasti ja herkästi soivalle soolokitaralle. Mainioita vetoja, hyviä biisejä, sekä kitaristi Heinosen omia että mielikuvituksekkaasti valittuja lainoja.

Vierailijoitakin on, heidän kontribuutionsa olisivat voineet olla enemmänkin framilla. Toki he nostavat nimillään levyn profiilia, ja kauppa toivottavasti käy myös kompletistien suuntaan. Parhaiten erottuvat Hannu Könösen urut kolmella biisillä. Ja sitten on se ”Popcorn”. Vaikka säveltäjä Gershon Kingsley olisikin yksi syntikkameiningin uranuurtajista, ja vaikka Beatmakersit vyöryttävät biisiä Telstar-hengessä, henkinen kulumani on edelleen vereslihalla.

Johnny Liebkindin säveltämä ”Archipelago” kuultiin jo yhtyeen edellisellä levyllä. Tämän kiekon versio kuulostaa tanakammalta. ”1963 – viisitoista vuotta myöhemmin” kääntyy hyvin myös instrumentaaliksi, Gösta Sundqvistin alkuperäinenhän on luonnollisesti Leevi & the Leavingsin esittämä. Vierailevan kitaristin Erkki Sutelan kaksi sävellystä kuuluvat levyn parhaimmistoon, varsinkin kaunis ”Elena”.

”Guitar Town” on kaikkiaan tasapainoinen ja tyylipuhdas. Jos edellinen, laulettu levynsä otti kuvainnollista huikkaa tanssilavan takahuoneessa, ”Guitar Town” nousee ylpeästi estradille.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Guitar Town (Triola JLCD 65, 2020)

Kimmo Pörsti ”Wayfarer”, 2020

Maestro Pörstin musiikkiin olen törmännyt muutamaankin otteeseen sekä eri kokoonpanojen levyillä että myös konsertissa. Enemmän on enemmän, missään ei himmailla, vaivoja ei säästellä, rajat on tehty ylitettäviksi – isoa, värikästä ja hiottua musiikkia suurella vaivalla ja periksiantamattomalla pieteetillä toteutettuna.

Sinfoniseksi progeksi tätä kai voisi kutsua – paitsi silloin, kun nostetaan kierroksia jazzrockin hengessä.

Rumpaloimisen lisäksi Kimmo Pörsti on myös säveltänyt osan kappaleista sekä soittaa joissain biiseissä mm. koskettimia, bassoa, kitaroita… monitaituri siis. Aikamoinen urakka, johon on tietty lisättävä kokonaisuuden hallinta: ”Wayfarer” on osallistuvien muusikoiden osalta värikäs tilkkutäkki. En aio luetella lähes pariakymmentä eri asteisesti osallistunutta muusikkoa, he ovat progea seuranneille tuttua porukkaa Espanjasta, Italiasta, Chilestä, Japanista, Britanniasta, Saksasta, USAsta ja Suomesta.

Teknologia olisi tarjonnut tilaisuuden myös hyvinkin koneellisiin ratkaisuihin ja samalla soittajakaartin supistamiseen, kuten Pörsti kansiteksteissä toteaa. Periaatteena on kuitenkin ollut oikeiden muusikoiden ja soittimien käyttö – sekin toki tekniikan mahdollistamana: tiedostot ovat tehneet musikaalista siksakkia.

Oikeat soittajat – ja varsinkin persoonalliset laulajat – nostavat ”Wayfarerin” omiin sfääreihinsä. Eniten ihailen chileläisen Rodrigo Godoyn mahtavaa ja mahtipontista tulkintaa. Hänen äänessään on italialaista melodramaattisuutta ja falsettiakin pateettisuuteen sortumatta. Godoyn ääni tulkitsee maanmiehensä, kosketinsoittaja Jaime Rosasin kohtalokkaat biisit juuri oikealla intensiteetillä. Pitänee perehtyä tarkemmin heidän omiin tuotoksiinsa. Monien vuosikymmenten liemissä keitetty ja Suomessakin esiintynyt Jenny Darren kantaa kunnialla brittiläisten naislaulajien tarinankerronnallista lippua.

Instrumentalisteista ja säveltäjistä nostan esiin Jari Riitalan. Hänen käsialaansa ovat levyn kaksi selkeimmin jazzrockiin kallistuvaa biisiä ”Thunkit” ja ”Witch Watch”. Ensimmäisessä, huimasti kiitävässä melodisessa instrussa Riitala ja Dave Bainbridge nostavat kitaroillaan ja koskettimillaan vuoronperään kierroksia – soundimaailmaan haetaan innoitusta ihanalta 70-luvulta. Mainio veto, jonka kuvittelisi livenä toteutetuksi, jos ei muusta olisi tietoa. Jälkimmäisen biisin rennossa, Marek Arnoldin sopraanon vetämässä groovessa viihtyy siinäkin.

”Wayfarer” on ollut Pörstiltä melkoinen puristus. Paketti on laadukkaasti viimeistelty kansia ja vihkosta myöten. Erityisesti kunnioitan sitä, että alussa mainitsemani ”enemmän on enemmän” -ajatus ei tarkoita tukkoon soitettua musiikkia, revitteleviä yliannostuksia, satoja sähkökitaroita tai loputtomia venytyksiä. Jokaisessa biisissä on ajatus, jonka harkittu ja hallittu esillepano kertoo tyylitajusta. Instrumentaaliset ja lauletut kappaleet täydentävät toisiaan. Ilmaa riittää hengittämiseen.

Loistelias kokonaisuus.

Kimmo Pörsti: Wayfarer (Seacrest SCR-1025, 2020)

Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Mielo”, 2020

”Jokaisen sävellyksen taustalla on tunne ja tarina, jonka kuulija saa kuvitella omalla tavallaan”, kirjoitetaan levyn kansitekstissä. Mielikuvituksen lentoa siis maanitellaan! Johtuisikohan huonosta mielikuvituksesta tai hektisestä ajasta, että tälle kuulijalle ”Mielo” on avautunut hitaammin kuin kolmen vuoden takainen ”Svalan”. Autossakin ”Mielo” on soinut, mutta kanssamatkustajan hermot ovat joutuneet sen verran koville, että olen joutunut armahtamaan.

Tällä kertaa Maria Kalaniemi (harmonikka ja ääni) sekä Eero Grundström (harmooni ja modulaarisyntetisaattori) musisoivat kaksin – ”Svalan” tarjosi myös Pekko Käppiä ja Mikko Kososta. ”Mielo” on herkistyneempi ja hienovaraisempi, ovatko sävellyksetkin – lähes kaikki Kalaniemen – luonnosmaisempia? Villi luonto ja erämaa, linnut ja muut metsän eläimet, niistä kuulijaa kehotetaan unelmoimaan, ne ovat myös tarjonneet inspiraatiota.

Muun puuhailun taustalla ”Mielo” menettää merkityksensä. Se vaatii keskittymään siivittääkseen samalla mielikuvituksen lentoa. Tuo lause kirjoittautui omia aikojaan, mutta nyt kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tottahan se on: kappaleiden erilaiset luonteet korostuvat, mieli liitää erilaisissa maisemissa. Esimerkiksi ”Metsähanhissa” kiihkein siiveniskuin ja Kalaniemen sanattoman laulun saattelemana, tämän kuulijan korvissa ”Vaellus” askeltaa sateen jälkeisessä kangasmetsässä. Levyn päättävä ”Pilvet” lienee pilvibongareille mannaa: mitäs pilveä tässä nyt sävelillä kuvaillaankaan?

Palaan autoon, yksin.

Keskittyneen kuuntelun jälkeen tarttuvia säikeitä on jo enemmän. Silti huomaan: turvallisinta on, että mieli lentää ja ”Mielo” lennättää muualla kuin tarkkaavaisuutta ja reaktioita vaativissa tilanteissa. Kiireettömästi.

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Mielo (ÅKERÖCD21, 2020)

PS. Kun valitsin artikkeliin tageja, tunnisteita, poimin instrumentaalin lisäksi myös psykedelian, acid folkin, ambientin ja fantasian – ehkä ne määrittelevät levyä kuvaavammin kuin tarinointini. Ehkä.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers ”Salaperäinen”, 2019

”Kuka tässä laulaa”, kaikuu kysymys etätyöhuoneesta. Vastaan läppäri sylissäni, että kyseessä on Pekka Tiilikainen ja Beatmakers. Jään odottamaan viiltävää kommenttia – tunnenhan tapauksen yli 30 vuoden kokemuksella.

”Kuulostaa Reijo Taipaleelta”.

Hämmennyn, sillä tässä huushollissa korkealle arvostettu Taipale ei todellakaan ole ensimmäinen oma mielikuvani. Ehkä Pekka Tiilikaisen laulussa tarkasti kuunneltuna on jotain Taipalemaista, myönnän. Olen toki Tiilikaista ja Beatmakersia kuullut aikaisemminkin, puolihuolimattomasti, onhan yhtye aloittanut jo viime vuosituhannen puolella. Sijoitin yhtyeen silloin 60-luvulta alkaneeseen ja tässä maassa edelleen vahvana elävään beatperinteiseen: vähän rautalankaa, vähän pop’n’rollia, vähän perisuomalaista tanssilavaa, ulkoisia elkeitä unohtamatta. Reijo Taipaleeseen en beatperinnettä sen sijaan osaa yhdistää. No, lauluäänestähän tässä nyt puhutaan.

Mitä pidemmälle ”Salaperäinen” soi, sitä terävämmäksi muodostuu kuva Beatmakersista tanssilavat sytyttävänä Agentsien ja Yölinnun risteytyksenä, kumpaakaan tai tanssilavoja millään tavoin väheksymättä. Arvostan myös yhtyeen yhtenäistä soundia: Tiilikaisen omat kappaleet ja muutamat lainat (mm. alun perin Fatboyn ”Viimeinen juna kotiin” sekä hyvinhyvin tuttu ”Johnny Guitar”) saavat kokoonpanon käsittelyssä oman, beatmakersmaisen ilmeen. Sitä voisi kuvailla esimerkiksi adjektiiveilla reipas, rehti, konstailematon, vetävä ja vereväkin – jokaista kulmaa ei ole liian lipeväksi hiottu.

Kuulostaa Pekka Tiilikaiselta ja Beatmakersilta.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Salaperäinen (TurenkiCD-14200-85, 2019)

Frigg ”FRIXX”, 2020

”Vaihtuuko tässä kappale lainkaan”, kysyi vieressäistujani autossa, kun ”FRIXX” pyöri ties kuinka monetta kertaa. ”Vaihtuu”, totesin, mutta en pystynyt niin paljoa vakuuttamaan, etteikö levy olisi vaihtunut. Huomautan jo tässä vaiheessa, että tuo sananvaihto ei todellakaan kerro musiikin laadusta! Tilanne ei vaan ollut otollinen, jotta olisin pystynyt syventävästi kertomaan mikä Frigg-yhtyeestä tekee niin ainutlaatuisen.

Parikymmentä vuotta maailmallakin valloittanut kokoonpano – alun perin suomalais-norjalainen instrumentaalisen pelimannimusiikin superyhtye on nykyään puhtaasti suomalainen. Neljä viulua, kitara, basso ja mandoliini, soittajat tuttuja nimiä sekä omilta levyiltään että erilaisista tämän tyylin mestariskiekoilta. Musiikin ja kansanmusiikin läpimarinoimia instrumenttiensa taitureita – ei liioittelua, vaan faktaa. Omilla sivuillaan sanovat, että ”Frigg on valloittanut maailmaa vahvasti pohjoismaiseen pelimannimusiikkiin nojaavalla, länsimaisten kansanmusiikkityylien fuusiolla, jota kuvaamaan maailmanmusiikkimedia on kehittänyt termin nordgrass viitaten yhtyeen bluegrass-vaikutteisiin”.

Jonkinmoinen 20-vuotisjuhlalevy tämä uusin, Hesarissakin ison jutun ja arvion ansainnut lienee, onhan juhlavan avauskappaleenkin nimi ”Juhlamarssi”. Pääosin viulistien Esko Järvelän ja Tero Hyväluoman sävellyksistä koostuva huimaavan monipuolinen ja täysipainoinen kokonaisuus on kyseessä. Mutta kuten vieressäistujalleni, satunnaiselle kuuntelijalle albumi on tuhti paketti purtavaksi. Keskittynyt kuuntelija sen sijaan löytää kappaleiden vivahteet, kunkin sävellyksen ominaispiirteen ja soitossa mykistävän taituruuden.

Esimerkiksi Hyväluoman kolme peräkkäistä sävellystä, tyylikäs barokkivaikutteinen ”Overtyyri”, nimellään tyylinsä paljastava huima ”Häkkisen riili” sekä äärettömän kaunis, Petri Praudan mandoliinin herkistämä ”Terhen” todistavat tyylien läpikotaisesta hallinnasta, instrumentin lisäksi siis.

Sehän näissä soitinvirtuoosien levyissä joskus tuppaa harmittamaan, että sävellyksellisesti päädytään pikkunäppäryyteen ja briljeeraamiseen. Frigg on tästä upea poikkeus: Järvelällä ja Hyväluomalla on hanskassa myös tyyli-, sävel- ja sointikynä. Kuten on myös Petri Praudalla, jonka levyn päättävä ”Vep” saattelee kuuntelijan tyynesti satamaan. Senni Eskelisen läpikuultava kannel helisee Esko Järvelän hypnoottisessa ”Maanituksessa”.

Viulistit Järvelä, Hyväluoma, Tommi Asplund ja Alina Järvelä sekä kitaristi Anssi Salminen ja basisti Juho Kivivuori ovat kuin yksi, ylimaallinen soitin. Lopuksi sanoisin, että – ja tämän olisin sanonut vieressäistujallekin, jos olisin saanut nopeammin puettua ajatukseni sanoiksi – ja uskaltanut: korvat auki ja hämmästele!

Frigg: FRIXX (FRIGG00013, 2020)

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen “Maantien laulu”, 2020

Rumpalismin lisäksi sähkökitarapartion johtajana useamman instrulevyn julkaissut Kepa Kettunen on ottanut seuraavan askeleen: hei me lauletaan! Tai siis Minna Lasanen laulaa.

Musiikki on Kettusen aiemmilta kiekoilta tuttua 60-luvun alun biittiä, pustaa ja preeriaa, melodioissa mukana hiven slaavilaista melankoliaa. Asiallisesti toteutettua, tiukalla tempolla tykitettyä. Perusbändinä kitaristi Jaku Havukainen, rumpali, sähkökitaristi ja perkussionisti Kettunen sekä basisti Veede Sinivaara. Ja sitten merkittävässä roolissa Minna Lasanen, monessa aiemmin mukana ollut vahvaääninen laulaja.

Persoonallinen, eläytyvä, mitä adjektiiveja nyt haluaakaan käyttää kuumasta laulajattaresta, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi – tarkoittaa, että jakanee mielipiteitä. Itselleni kyllä maistuu, samaan sarjaan lokeroin kuin Marjo Leinonen. Hyppää rohkeasti ratsaille, suuntaa katseen tiukasti eteenpäin, painaa kannukset biisin kylkiin ja kirittää matkaan. Mitäpä sitä himmailemaan! Ehkä jossain hitaammassa sävelmässä (”Sade”) paatos lyö liikaa löylyä, mutta mitäpä olisi musiikki ilman eläytymisen ihanuutta – menee ihon alle.

Kettusella on ilmiömäinen kyky säveltää tyylipuhtaita biisejä valitsemassaan kehässä. Esimerkiksi kevyt, äärimmäisen vetävästi twistaava ”Koeta ymmärtää” sopisi mille tahansa Agents-levylle, yhdeksi sen helmistä. Ja onhan mies mainio myös kepittäjänä: ”Jää kyyneleet” rullaa Albert Lee -tyylisen sähkisnokittelun voimin. Sinivaara ja Kettunen piiskaavat biisiin kuin biisiin vauhtia. Varsin mainio kiekko, Lasasen laulun ansiosta vielä pykälääkin parempi.

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen: Maantien laulu (Puuma PUUCD-086, 2020)

Intergalactic Huso Orchestra ”Spaced Out”, 2019

Kuori sisälsi kaksi cd-levyä: Oktoplus-kokoonpanon ”Aika ei auta”, ja Intergalactic Huso Orchestran ”Spaced Out” -albumin tältä vuodelta. Tuijotin ilmeettömästi kiekkoja: eivät soita mitään kelloa. Länsi-Suomesta näyttävät olevan, kokoonpanoja yhdistävät multi-instrumentalisti Jari Riitala ja lyömäsoittaja Jimbo Mäkeläinen. Jaa mutta Intergalactic Huso Orchestran – kavereiden kesken IHO – levyllähän soittaa duon lisäksi useampi vieraileva nimikitaristi: Ilkka Rantamäki, Kari Riihimäki ja Teemu Mäkelä. Kuoren sisältö sai hetkessä uutta painoarvoa.

Aluksi askareiden taustalla soinut ”Spaced Out” vaikutti kerta kerralta mielenkiintoisemmalta. Instrumentaalista jazz-rockia, syntikka- ja kitaravetoista, progemeininkiäkin löytyy. Riitala on säveltänyt valtaosan musiikista, tuottanut, tehnyt kannet – multimies siis. Vaaranahan tämäntapaisissa egotrippailuissa on, että yhtä toimivaksi havaittua pyörää väritetään hieman eri sävyillä ilman sen kummempia variaatioita. Sooloilija vaihtuu, juna kulkee yhtä ja samaa raidetta.

Tämän levyn kohdalla nostan kyllä hattua, isosti!

”Spaced Out” on nimittäin hyvinkin kirjava, erityyppisistä biiseistä rakennettu sisäavaruusmatka ilman tyhjiä hetkiä. Jokaisessa kappaleessa on selkeä idea, olipa se sitten Tolostyyppinen jykevästi iskevä jazz-rock, syntikka- ja kitaramaalailu Pink Floyd -hengessä tai funk-väritteinen rytmipala – Mäkeläinen on joustava ja monipuolinen rytmittäjä. Tyylit ja aikakaudet sekoittuvat iloisesti, kitaristit saavat venytellä mielin määrin. Mutta! Sooloissakin on ideaa ja tyyliä, taitoa ja toimivia efektejä, kitaristiparien kilvoittelua. Tunnelma voi vaihtua saman biisin sisälläkin. Erinomaisen maukasta ja melodista!

Jari Riitala ja Jimbo Mäkeläinen ovat vierailijoineen luoneet monipuolisen kokonaisuuden. Mieleen tulevat Kimmo Pörstin luomukset, esimerkiksi Paidarion ja Mist Season. Ilmankos IHO:n ”Spaced Out” näyttää olevan myynnissä Seacrestin sivuilla.

Oktoplus on IHO:oon verrattuna kulmikkaampa, laulettua progea, laulajana vahvaääninen ja ilmeikäs Eija Talo-Oksala. Jo vuonna 2012 ilmestynyt ”Aika ei auta” on sävellyksellisesti lähes kokonaan kitaristi Jouni Oksalan käsialaa. IHO:n Riitala ja Mäkeläinen luovat lauluille tukevan ja toimivan pohjan. Biiseissä on jujua, kekseliäitä väliosia, Oksalan sujuvia sooloja. Sointi on hyvin sähköinen. ”Levyä ei juuri tullut promottua taisteluväsymyksen iskettyä”, kirjoittaa Jari Riitala saatteessaan. Voin kuvitella, sillä ”Aika ei auta” ei pituutensa ja sisällön rikkautensa puolesta päästä kuuntelijaakaan helpolla. Rispektiä.

Intergalactic Huso Orchestra: Spaced Out (IHOCD01, 2019)

Oktoplus: Aika ei auta (OKCD101, 2012)

Esa Kotilainen ”Tellus”, 2019

En lainkaan ihmettele, että Esa Kotilaisen uusimman teoksen julkaisukonsertti järjestettiin Temppeliaukion kirkossa: jo nimibiisi ”Tellus” nousee taivaan ääriin porisevien syntikoitten ja Anssi Nykäsen perkussioiden rytmittämän alun jälkeen. Kohtalokas, hitaasti kierroksia keräävä, kuulaiden koskettimien kartoittama melodia. Taustalla kohisee avaruus. Mahtava ja mahtipontinenkin aloitus Kotilaisen hienolle uutuudelle. Kuulenko jylhässä biisissä maapallon tuskankouristuksia, tai ainakin alistunutta melankoliaa?

Tuotteliaan ja musiikillisesti monipuolisen Kotilaisen uraan on mahtunut niin haitarimusiikkia, soivia koneita, muokattuja luonnon ääniä kuin Wigwamin progepoppiakin. Henkilökohtaisesti miellän hänet kuitenkin ennen kaikkea syntikkavelhoksi – tälläkin levyllä kosketinarsenaalia on pitkä lista. Varmemmaksi vakuudeksi kansien kaneetti lupaa, että ”No computers were used in this production”.

”Tellus” ja sen viisi kappaletta edustavat tutumpaa ja turvallisempaa Kotilaista. Nykäsen rummut pitävät musiikin liikkeessä, melodiakoukkujen ympärillä kuohuu, pulputtaa, jyrisee. On ”Tellus”, ”Musta kuu”, ”Punainen kuu”, ”Seulaset” ja ”Avaruusromua”, vilkkuvia tähtiä ja mustaakin mustempaa avaruutta, myöhäisillan ja yön musiikkia. ”Punaisen kuun” itämaisia kiemuroita maustaa Nykäsen rumpujen lisäksi Lauri Porran basso. Kun hymnimäinen ”Seulaset” kiertyy loppuliukuunsa, huomaa tehneensä Kotilaisen johdattamana melkoisen matkan sisäavaruuteen.

”Tellus” soi samoilla taajuuksilla, joilla jo Kotilaisen ”Turquoise Planet” kiehtoi. Sävy on nyt ehkä tummempi, varjot pidempiä. Samalla ”Tellus” on loistava osoitus pitkän linjan muusikon horjumattomasta näkemyksestä ja tyylitajusta.

Pekka

Esa Kotilainen: Tellus (Presence PRECD 073, 2019)