• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 38 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Löytölapset ”Homo Ludens”, 2013

löytölapsetPohjimmiltaan laulaja-lauluntekijä-perinnettä, vaikka kyseessä onkin yhtye. Levyn saatteessa mainitaan termi ”visuaalinen proge”, kunnianhimoa siis löytyy.

Löytölapset pyörii vahvasti Salla Hakkolan ympärillä. Hänen kynästään ovat lähtöisin kaikki sävellykset ja sanoitukset, eikä Salla kavahda myöskään laulua, pianoa eikä harppua. Juu, harppua. Taisi jossain lukea, että kyseessä on ”Suomen ainoa progeharpisti”. Sallan tausta on avantgarde- ja kamarimusiikissa, muut Löytölapset eli Touko Ruokolainen (rummut, kellopeli) ja Eero Seppä (basso) ovat uiskennelleet jazz-nimisessä liemessä.

Musiikissa on keijukaismaista keveyttä eikä vähiten Hakkolan kuulaan lauluäänen ansiosta. Vertailukohdaksi ensimmäisen kappaleen (”Huone, jossa on oudot tapetit”) perusteella löydän Emma Salokosken, ja hänen debyytti-ep:nsä kevyen lattarimeiningin. Samassa rytmissä helmeilee ”Sadelaulu” – aurinkoista ja kevyttä kesäpäivää tässä vietetään.

”Älä lähemmäksi tuu” kaivaa muistilokeroistani muistuman Joni Mitchellin ”The Hissing of Summer Lawns” -kiekosta, sen kiinnostavista sovitusratkaisuista. ”Elegia” – kaunis, kohtalokas, pianovetoinen biisi. Musiikkikartalla voisin hyvinkin sijoittaa sen Procol Harumin ”A Salty Dog” -klassikon seuraksi. Jotain Kaj Chydeniusta ja Kari Rydmaniakin tässä on, sydämeenkäyvyyttä. Yksinkertaisesti upea.

Hakkolan kokemus monenlaisen musiikin säveltäjänä kuuluu esimerkiksi ”Lintu Sinisessä” ja ”Liian kauniissa”: kuuntelua kestäviä, moniosaisia mutta silti huippumelodisia, rakenteiltaan jänteviä, orgaanisesti eteneviä ja sulavia. Nimibiisi ”Homo Ludensista” odotan albumin kuningasraitaa. Hiekkatiellä hyppelehtivä melodia, kimmeltävä järvenselkä, taivaalla purjehtivat pilvet. Väliosan orkestraatiosta ennakoin nousua, mahtipontta. Elämällä on lopulta kuitenkin annettavanaan vain – hauta.

Sanoituksista löydän kahta maailmaa: ilmeikkäitä, hetkeen sidottuja tuokiokuvia ja satukirjamaisia tarinoita – esimerkiksi jo nimi ”Robinson Crusoen bambu-hambo” kiehtoo, makaaberista lopusta huolimatta (”…mut ihmissyöjät kohta teloittaa”).

Ehkä enemmän kuin esittelyssä mainittua progea, tämä lähenee keijukaispoppia! Kokeilunhalua löytyy, mutta selkeissä raameissa sävellykset kuitenkin pääosin pysyvät, selkeämmissä kuin esimerkiksi Kate Bushilla. Ehkä myös kuvaavia sanoja ovat tähän arvioon liittämäni tagit ”fantasia” ja aurinkoisesta, positiivisesta yleisilmeestä polveutuva ”sunshine-pop”. Juu, tiedän kyllä mihin sunshine-pop normaalisti liitetään, olenhan sitä yli 40 vuotta kerännyt ja kuunnellut. Tuo termi nyt vaan tuli tästä musiikista mieleen ja sillä siisti.

Jos avainsanana olisi ”harppu”, Joanna Newsom olisi ilmeinen verrokki. Ja kyllä minä hänenkin rönsyileviä tarinoitaan varsinkin ”Kesäyön unelmasta” löydän. Mutta mikä tärkeintä, Hakkola ei ole Newsom-klooni, vaan ihan oma itsensä omine vahvuuksineen ja äänineen. Itse asiassa pidän Hakkolaa Newsomia moni-ilmeisempänä, ryhdikkäämpänä ja helpommin omaksuttavana.

Hakkolan vahvuuksiin lukeutuu myös kokonaisnäkemys. Levyn kansi, nettisivut, videot – kaikessa on oma yhtenäinen, menneen maailman hieman mystinen estetiikkansa. En pysty sijoittamaan sitä mihinkään tiettyyn aikakauteen: jossain vilahtelee 50-luku, toisaalla ollaan vuosikymmeniä kauempana. Kunnioitan!

Pekka

Löytölapset: Homo Ludens (Sibelius Academy Folk Music Recordings 130, FOUND01, 2013)

www.loytolapset.com

facebook.com/loytolapset

Katso uusi video aiheesta “Huone, jossa on oudot tapetit”: https://www.youtube.com/watch?v=ACHv-QQEcGU

Free Design @ Shindig

free designJa peräti lehden kannessa! En kuitenkaan valita, sillä juttu sai minut kaivamaan esiin espanjalaisen Siesta-merkin vuosikausia sitten julkaisemat kolme Free Design -kokoomaCD:tä.

60-luvun lopulla vaikuttaneena lauluyhtyeenä Free Design eittämättä kuuluu Shindig-skuuppiin – musiikillisesti sisarukset Chris, Sandra ja Bruce sekä myöhemmin myös Ellen Dedrick osuvat sinne miedomman rasvaprosentin harmonioitsijoihin. Tosin vuosikymmenen vaihtuessa seiskalla alkavaksi yhtyeen – ja ennen kaikkea Chris Dedrickin sävellys- ja sovitustaitojen – kehittyessä myös musiikki sai uusia, innostavia ulottuvuuksia.

Alkuaikojen aika puhtoiset ja suoraviivaiset Peter, Paul & Mary -vaikutteiset originaalit ja coverit saivat kehittyneempiä, jopa kokeellisia sävyjä. Parhaimmillaan Free Designin kappaleet ja laulusovitukset lähestyivät Brian Wilsonin jo muutamia vuosia aikaisemmin luomia vokaali-innovaatioita: upeita, moniäänisiä harmonioita, ei-enää-niin-selväpiirteisiä biisirakenteita… muottia ei kuitenkaan rikota vaikka vokaalirajoja venytetään. Tukea saadaan taustoista, joilla ammattitaitoaan esittelevät tuon ajan parhaat studiomuusikot.

Wilsonin veljesten lisäksi myös Association-yhtye muistuu mieleen, ja olihan noita muitakin: The Parade, Golden Gate, Gordian Knot, Curt Boetcherin viritelmät Sagittarius ja Millennium, Sunshine Company, Critters, Cowsills, Collage,  Harper’s Bizarre, Fifth Dimension, jopa Brothers Four ja luonnollisesti Mamas & Papas. Free Design oli kuitenkin selkeästi monia mainittuja yhtyeitä omaperäisempi – sen erotti toki monista muista sunshine-pop-yhtyeistä myös se, että naruja eivät vedelleet ulkopuoliset tuottajat, sovittajat ja säveltäjät, vaan homma hoitui perheen kesken.

Light In The Attic -merkki on julkaissut alun perin Enoch Lightin Project 3 -labelilla ilmestyneitä levyjä uudelleen CD:nä ja MP3-muodossa – ainakin tällä hetkellä formaatit ovat nuo, itse odotan jostain noita vinyyleitä tupsahtavaksi…

Pekka

PS. Jo silloin, kun nuo Siestan kokoomaCD:t hankin, ihmettelin miksi albumien biisit oli siroteltu sikin sokin kolmelle kiekolle. Joku löyhä teema kultakin levyltä löytyy, mutta mieluummin olisin ottanut biisit alkuperäisessä järjestyksessä, tällainen vanha, kaavoihin kangistunut, alkuperäisiä radikaalisti uudistaviin konsepteihin nuivasti suhtautuva jäärä kun olen.

Pekka retroilee: Brotherhood ”Brotherhood”, 1968

brotherhoodKun juhlat on juhlittu, pystyykö listoilla ja lavoilla osin ulkomusiikillisin ansioin villinnyt yhtye aloittaa toisen, musiikillisesti uskottavamman elämän?

Vai onko ”kerran listapoppari, aina listapoppari”? Kun menestys – ja sen mukanaan tuomat ilot, mutta myös rasitteet – eivät enää jaksa viehättää, poppari haluaa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän haluaa olla uskottava muiden kuin kevyttä listapoppia ja sen esittäjiä palvovien fanien keskuudessa. Hän haluaa myös osoittaa, että musiikillista muskelia eli sävellys- ja soittotaitoa löytyy. Hän haluaa olla taiteilija.

Pinnistäjien kohtalo on kuitenkin yleensä ollut karu: ei enää kiinnosta suurta yleisöä, tosiharrastajat taas eivät usko, että poppari olisi yhdessä yössä taidollisesti rikastunut taiteilijaksi.

”Olen vakavasti otettava artisti, uskokaa pois!”

Paul Revere And the Raiders nakutti 60-luvulla kymmeniä hittejä, kuten esimerkiksi ”Kicks”, ”Just Like Me”, ”Good Thing”, ”Ups and Downs”, “Him or Me – What’s It Gonna Be?”, “Stepping Stone”, “Louie Louie” ja “Birds of a Feather”. Osa bändin suosiosta selittyi vakioesiintymisillä Dick Clarkin tv-ohjelmissa kuten “Where the Action Is”. Vaikka  hittejä, tv-esiintymisiä ja suosiota riitti, laulaja Mark Lindsayn ja urkuri/showmies Paul Reveren taustalla soittaneet muusikot kuitenkin turhautuivat: omia biisejä ei hyväksytty levyille, kiekoilla soittivat osin studiomuusikot… tuttu tarina.

Raiders-muusikoista syntyi Brotherhood, eli  Michael Smith (rummut), Phil Volk (basso) ja Drake Levin (kitara) – lisäksi mukaan saatiin Ron Collins (urut). Ja sitten syntyi ensimmäinen kiekko, jolla kaikki biisit ovat luonnollisesti omia, sovitukset ja tuotanto samoin, soittimiakin hallitaan pääosin bändin kesken. Brotherhoodin kaverit varmaan myös huomasivat, että nuorison kapinointi vapaamman, yhteiskunnallisesti valveutuneemman elämän puolesta kuului myös musiikissa – paitsi ei Raidersin musiikissa. Ei kavereista kapinointiin olisi ollut, mutta entäs sitten tämä spykedelia? Josta pienellä viiveellä siivun yritti ottaa myös Raidersin uusi kokoonpano.

No, kun Brotherhoodin debyytin kantta tihrustaa, voi hyvin kuvitella ostajan reaktion: vaatteistaan uloskasvaneita poppareita, kauniita kasvoja… ja onkos noilla nyt joku seilori-teema? Pitäähän yhtyeellä tietty olla joku imago, mutta jos haussa on musiikillinen uskottavuus, olisi ehkä kannattanut miettiä toisenkin kerran. Tai sitten levy-yhtiö halusi hyödyntää kavereiden  taustoja – Paul Revere And the Raiders kun pukeutui 1800-luvun amerikkalaisunivormuihin.

Eihän tämä ole hullumpi lainkaan!

Oman aikansa tuote toki, mutta siinä sarjassa varsin edustava ja monipuolinen. Biisit vaihtelevat raskaammasta poljennosta  sunshine-poppiin, välillä ollaan aika eurooppalaisessa beat-moodissa – ja sitten hypätään edellisen työnantajan iskevälle power-pop-tontille. Saakoon akustinen, ykköspuolen päättävä ”Seasons” kuvata koko kiekkoa ja sen ainoaa puutetta. Kaikki elementit ovat nimittäin täysin kohdillaan myös tässä biisissä: akustinen laulelma, hieman barokkimaiset taustajouset, hiljaa laulettu ja läheltä äänitetty Phil Volk -vokaali… Ainoa mitä jään kaipaamaan, on koskettavampi melodia – tuntuu, että sävellys on keskeneräinen, ei ole jaksettu hinkata sitä viimeistä mailia.

”Somebody” avaa albumin vahvasti tymäkällä poljennolla, fuzz-kitara rääkyy, Phil Volk laulaa sydämensä kyllyydestä, olisiko laulussa vähän ivallinen, punkmainen sävy? ”Woman Unkind” on vauhdikas power-pop-hengessä vedetty pala, tässä kuten muutamassa muussakin biisissä laulu on moniääninen, muistuttaen ehkä vähän Moby Grapea – joka muuten muutenkin tulee mieleen, vaikka Brotherhood ei Grapen katotnostattavaa monikitarahyökkäystä pystykään jäljittelemään. ”Pastel Blue” ja ”Lady Faire” ovat selvästi – ja tarkoituksellisesti – kevyempiä soft-rock-biisejä vaikkapa Classics IV -hengessä (”Stormy”, ”Traces”). ”Close the Door” ja ”Jump Out the Window” menevät beat- ja jopa Beatles-kategoriaan: jälkimmäinen voisi olla George Harrisonin biisi ”Rubber Soulin” aikoihin. Ja vielä yksi vertaus: ”Doin’ the Right Thing” intialaisine sävyineen ja tuhtine, polveilevine poljentoineen sekä harhailevine kitaraosuuksineen tuo mieleen Quicksliver Messenger Servicen sekä Jefferson Airplanen.

Jo tähänkin mennessä siis miellyttävän monipuolinen, hyvin toteutettu kiekko. Kun kakkospuoli on päättymässä, höristän korviani: ”Forever”. Kokeellinen, unenomainen, sumuinen. Soittimia ilmaantuu ja häviää, Drake Levin laulaa pehmeästi. Huilu, viulut, akustinen kitara, koskettimet. En nyt saa päähäni muuta vertailukohtaa kuin  Neil Youngin moniosainen ”Broken Arrow” –kyllä, Brotherhood vetäisee debyyttikiekkonsa lopuksi valttikortin, jonka ansiosta kiekko saa jäädä omaan hyllyyn eikä päädy myyntilistalle. Suosittelen kaikille 60-luvun loppupuolen vähän kunnianhimoisemmasta rockista eläville.

Yhtye teki vielä toisenkin albumin – ja kolmannen nimellä Friendsound, jota on jossain kehuttu kokeelliseksi ja kuuntelemisen arvoiseksi. Uskon ja metsästän. Siihen kavereiden ura sitten taisi tyssätä. Paul Revere sen sijaan porskuttaa edelleen, taustasoittajat ovat vaihtuneet useaan otteeseen. Myös Mark Lindsay on jatkanut pienimuotoisemmin musiikin parissa.

Brotherhood: ”Brotherhood” (RCA LSP-4092, 1968), CD-julkaisusta ei tietoa.

www.paulrevereraiders.com

www.marklindsay.com