Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.
Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.
Kolmisen vuotta debyyttinsä jälkeen Creek Road Eleven ratsastaa jälleen. Entistä jämäkämpänä, yhtä taitavana. “Southern-spiced country rock” kuuluu edelleen yhtyeen oma määritelmä musiikilleen.
Mikä erityisesti sykähdyttää tällaista herkkää runomiestä, on moniääninen laulu – yksi countryrockille ominaisista kulmakivistä. Parhaiten tuo ilmenee loisteliaasti rullaavassa ”Night Train” -biisissä: hivelee korvia. Toki apuna on kaksi naispuolista vokalistia. ”Little Bit Faster” on puolestaan Little Feat -tyyppinen, jämäkästi jumittava rutistus. Ja kuten tuossakin yhtyeessä, iso osansa väripaletissa on koskettimilla, kilkuttavilla tai ujeltavilla. Southern rockin suoraviivaisempaa lippua tässä maassa ulkoiluttaa useampikin poppoo. Siinä joukossa Creek Road Eleven kuuluu tuon joukon tiukempaan kaartiin.
Heilutettiinpa sitten etelävaltioiden lippua myrskytuulessa tai ratsastettiin leppeiden tuulten hellimissä aavikkomaisemissa, Toni Ruuska (laulu, kitara), Jyrki Levä (kitara, laulu), Pete Christiansson (basso), Jani Miinala (rummut) sekä Petri Frestadius (koskettimet, laulu) toteuttavat biisinsä – kaikki omia, pääasiassa Toni Ruuskan kynästä – uskottavasti. Vaikka kaukana tyylien alkulähteiltä ollaankin, Creek Road Elevenin tyylipuhtaus on harvinaista. Erityisesti sliden maukkaasta ja tarkoituksenmukaisesta käytöstä iso plussa!
Pohjimmiltaan Creek Road Eleven on hyvinkin sähköinen. Esimerkiksi päätösbiisi ”Morning Sun”tiivistää tunnelmaa kierros kierrokselta, taitaisi jytistä ja vinkua keikoilla maan perusteellisesti! Muutamilla biiseillä vierailijat keventävät keitosta akustisilla soittimilla, samoin mainitut naisvokalistit (Sanna Björkman ja Susanna Hallaste).
Monipuolisuudesta ja uskottavuudesta isot hee haw -huudot siis tältä leirinuotiolta.
Creek Road Eleven: Creek Running Again (CRV002, 2020)
Olisko tuo juuttikankainen jauhopussi vai mikä lie levyn kannessa? Länttä ja nimenomaan villiä länttä kohti se joka tapauksessa ajatukset ohjaa, samoin musikanttien asusteet ja olemukset: country- ja southern rock -meininkiä siis odotettavissa.
Ja Creek Road Eleven vastaa odotuksiin menevällä, rullaavalla ja rockaavalla lynyrdskynyrdjayhawks-hybridillä. Yhtye – Toni Ruuska (laulu, kitarat, pääasiallinen biisintekijä), Jyrki Levä (kitarat), Jani Miinala (rummut), Pete Christiansson (basso) ja Petri Frestadius (koskettimet) – pelaa saumattomasti samaa peliä, ilmassa on soittamisen iloa ja peräti kirityksen tuntua.
Piano kilkkaa, slide ulisee, rummut ja basso jytisevät, paksut sähkissoinnut täyttävät maisemaa. Tuhtia tavaraa ja tanakkaa tikkausta kauttaaltaan – lienee keikalla varsinainen höyryveturi. Levymitalla arvioituna olisin ehkä kaivannut hengähdystaukoa, jos ei muuten niin vaikkapa pidempää jammailurupeamaa tai akustisempaa hilipattihippania, sillä siihen kaverit ovat ilmiselvästi kykeneväisiä.
Onko Creek Road Eleven jonkun soittajan osoite, tai esimerkiksi hopeanhohtoisen saluunan sijainti isossa lännessä, sitä tiedä en. Yhtyeen nimenä se on yhtäkuin hehkuvana hohkaava, sähköinen keikkajyrä.
Creek Road Eleven: The Long Harvest (CRV001, 2017)
Runsas vuosi edellisestä, ja Joensuu Riihimäki on taas vieraanamme. ”Where’s the Fire, John?”, edeltäjä, kirvoitti meikäläisen anteeksipyytävään vuodatukseen, jonka pointti oli, että kavereilla kuulostaa selvästi olevan enemmän potentiaalia kuin mihin albumi kokonaisuutena yltää. Joka ei tietysti merkitse, etteikö kiekko olisi hyvinkin sujuvasti kuunneltavaa countryvivahteista rhythm&bluesia muutamin nappisuorituksin.
Tämän uutuuden avaava ”Hillbilly Falls” johtaa hämäävästi samalle ränttätänttäuralle kuin millaiseksi minä yksioikoisimmillaan Joensuu Riihimäen miellän. Harmaat pilvet peittävät maiseman, puren hammasta.
Sitten taivas selkenee.
”21”, ”Keep on Marching”, “Farewell, So Long Luanne” – biisitrio, jonka ansiosta totean jo tässä kuuntelun vaiheessa, että ”Highwater” on kolmesta tähänastisesta Joensuu Riihimäki -albumista ehdottomasti paras ja monipuolisin! Sävelkynää ei ole puristettu rystyset valkoisina, vaan biisit soljuvat vaihtelevina ja luontevina, hyvin aitoina ja epäsuomalaisina. Pianoa, mandoliinia, taustalaulua, huiluakin (”The Ballad of James John Belcaire”, valssitahtinen, irkku- ja Jethro Tull -vaikutteinen). Junttausvaihde on tauolla, americana tuoksuu rehevästi.
”Farewell, So Long Luanne” on varsinainen helmi: rento, kaikuinen, kiireetön. Huomaan kaipaavani Richard Hawleyn samassa lokerossa haikailevia äärimelodisia, hieman retroilevia albumeita. Huoh ja huh! Edellisen albumin ”Whom the Gods Would Save” askelsi samaa tempoilematonta tahtia.
Itseäni tietysti ilahduttavat myös rennot country-sävyt, stilika ja perhosenkevyet, eloisat sähkissoolot (”21”, ”The Lake”). Rentoudella en tarkoita flegmaattisuutta, sillä jokaisessa biisissä on vissi jäntevä juoni, oma persoonallinen ilmeensä. Sami Joensuu laulaa käheästi ja uskottavasti sekä soittaa moninaisia kielisoittimia, kitaristi Kari Riihimäen viiltävä sähkökitara terästää esimerkiksi ”Missing Zoe B.” -biisiä, toisaalla ”The Garden Road” päästää kitaristin ja kitarat valloilleen, viisikielisen kuritusta olisi kuunnellut pidempäänkin. Rumpali Moilu Moilanen malttaa askeltaa rauhassa, ja välillä olla askeltamatta kokonaan.
Uskallan sanoa, että tällä kolmannella levyllään Joensuu Riihimäki on löytänyt itsensä yhtyeenä ja biisintekijät biisintekijöinä – vaikka kaverit eivät todellakaan ole mitään eilisen teeren miehiä. Jatkossa se on sitten vaan timanttien hiomista. Hieno albumi!
Pari vuotta toimineen helsinkiläistrion debyytti, soittajat ansainneet kannuksia mm. Yonan ja Tuomon kokoonpanoissa.
Hipsterimeininkiä Kalliosta uumoilin, mistään mitään tietämättä ja mustavalkoista kantta tiiraillen. Svengaavasti improvisoivan urkutrion muodossa vähän sitäkin, mutta myös paljon muuta: hienoja biisejä, joissa kuulen kaikuja mm. Neil Youngista, Paul Simonista, John Hiattista, Michael Franksista, unohtamatta hypnoottista voodoo-meininkiä. Sillisalaatti siis, mutta perusvireeltään sivistynyt ja nöyrästi musiikin palveluksessa. ”Urkutrion” koen vähätteleväksi ja yksioikoiseksi nimitykseksi: Reporters on paljon enemmän.
Löydän levyltä lukuisia punaisten lankojen päitä, hyvinkin kokeilemisen arvoisia kehityspolkuja. Ehkäpä jäsenet – Petri Kautto, kitara ja laulu, Antti Kujanpää, urut, Ville Pynssi, rummut – ovat itsekin tunnistaneet olevansa jonkin suuremman äärellä, tienristeyksessä, ja astelevat vielä hieman tunnustelevasti ja kunnioittaen, mitään vaihtoehtoa poissulkematta.
Avausbiisi “Alligator Man” viittaa vahvasti countryyn banjoineen ja pikkauksineen, seuraava ”Winter’s Song” on puolestaan laiskahko, urkujen sävyttämä tikkaava groove, tähän viittasin Michael Franks -maininnalla. ”People at the Station” – Kauton miellyttävässä lauluäänessä kuulen Paul Simonia (vertaa ”Mother And Child Reunion”), fuzz-kitaran parahdukset terästävät keinahtelevaa biisiä. Samassa sarjassa ihastuttaa ”Coins on the Table”, herkkä ja melodinen. ”Cuckoo’s Nest” peruuttaa svengaavalle 20-luvulle, kuullaanpa myös banjosoolo ja steppausta imitoivaa rummutusta.
Instrumentaali ”Do the Dege Dee Dee” on rakennettu rautalangasta ja vetävästä urkugroovesta, yökerhomeininkiä tiki-baarissa. ”Long Two Weeks” häröilee oikein kunnolla feedbackeineen kaikkineen, kunnes saadaan grooven päästä kiinni – maagista meininkiä, trumpettikin tekee pikaviisitin.
Kuten alussa kirjoitin, maukkaan salaatin trio on saanut aikaiseksi. Makupaloja on monia, sellaisinaankin erinomaisia, jotkut pieniä helmiä. Kuinka tästä eteenpäin? Minkä tienviitan kaverit kokevat omimmakseen? Vai jääkö Reporters rakkaaksi harrastukseksi ja henkireiäksi? Sekään ei tietysti haittaisi enkinkään.
Pekka
Reporters: Reporters (Kuu Records KUUREC005, 2015)
Kanadalaisen, vain muutaman kiekon levyttäneen miehen esikoinen, mukana hänen säveltämänsä, myöhemmin standardiksi muodostunut ”Snowbird”.
Ainahan tuo Keitsi vinoilee country-harrastuksestani, mutta ei se mitään ‒ sillä se on totta. Paremmin tosin viihdyn countryn parissa silloin, kun tyyliin lisätään mausteita esimerkiksi rockista, jazzista, bluegrassista, iskelmästä, popista tai jopa viihteestä ‒ ehkä ei kuitenkaan humpasta, sillä sitäkin lajia löytyy… Se puhdas country on usein liian tyrmäävää: yksioikoista ja jopa huumorintajutonta.
Sen vuoksi pidän tästä juuri nyt vanhassa Denonissani pyörivästä kiekostakin. Gene MacLellanin ensimmäisen levyn biiseissä ‒ kaikki hänen säveltämiään ja sanoittamiaan ‒ on jokaisessa omat ominaispiirteensä. Olipa se sitten ”Death of the Black Donnellys” -kappaleen bluegrassvivahteet banjoineen, ”Thorn In My Shoe” ja mariachikitara tai ”What Can You Don” ja ”Hard As I Tryn” laiska Lasse Mårtenssonmainen jazz-poljento. Onhan levyllä sitä Nashvilleakin jousineen kaikkineen, mutta onneksi vähemmistönä.
Monipuolisuus ei nyt kuitenkaan ole se perimmäinen syy, miksi tämä levy kaikista mahdollisista seuloutui tähän hetkeen ja tähän blogiin. Ei, kyllä se syy on erinomainen sävellys- ja sanoitusmateriaali eli sisältö. Eikä sekään vauhtia haittaa, että MacLellanilla on soinnukas ja sielukas ääni. Uskottavuutta ja luontevuutta lisää luonnollisesti materiaalin omakohtaisuus. Vuonna 1938 Val d’Or-kaivoskaupungissa Quebecin liepeillä syntynyttä miestä kuvataan hänen kotisivuillaan vaatimattomaksi, lapsuuden polion ja muiden sairauksien sekä auto-onnettomuuksien arpeuttamaksi artistiksi. Mieheksi, joka ei välittänyt levyteollisuudesta tai busineksesta yleensäkään, vaan ainoastaan lauluistaan. Mieheksi, joka yrityksistään huolimatta ei löytänyt sielulleen rauhaa.
Kaipaus, etsiminen ja haikeus hohkaavat tämänkin albumin nasevista, turhia krumeluureja ja väkinäistä pitkittämistä kaihtavista kappaleista.
Rock’n’roll-kuume sai Gene MacLellanin aikoinaan 50-luvulla liittymään The Consuls-yhtyeeseen, bändin kitaristina käväisi myös Robbie Robertson. The Consuls sai myös kunnian toimia kanadalaisen rockin kummisedän Ronnie Hawkinsin avausesiintyjänä joillain keikoilla. Kiertelevä elämä kartutti MacLellanin pään sisäistä muistikirjaa, ja tuotti omaa sävellysmateriaalia; muut aikakauden esiintyjät tyytyivät useimmiten covereihin. Vuonna 1966 MacLellan pääsi televisioon esiintyen mm. Don Messerin musiikkiohjelmassa sekä Singalong Jubilee -showssa ‒ ohjelman nimi kertonee minkä tyyppisestä showsta oli kysymys.
1960-luvun loppupuolella MacLellan tutustui Anne Murray -nimiseen laulajaan, ja artistit aloittivat yhteistyön. Tunnetuin tulos on tietysti massiivinen, MacLellanin säveltämä ja sanoittama hitti ”Snowbird”, joka sinkautti Murrayn maailmanmaineeseen. MacLellanin oma tulkinta tällä Nashvillessä äänitetyllä albumilla jäi hittiversion varjoon, mutta tuskinpa se parras- ja salamavaloja karttanutta miestä haittasi. Sillä jo muutamaa vuotta myöhemmin MacLellan vetäytyi julkisuudesta. Viisi vuotta myöhemmin hän palasi musiikin pariin keskittyen uskonnollisen materiaalin säveltämiseen ja esittämiseen. Sisäistä rauhaa MacLellan ei kuitenkaan löytänyt: hän hirttäytyi vuonna 1995. Catherine MacLellan, hänen tyttärensä jatkaa musiikin tekemistä isänsä jalanjäljissä, Catherine myös ylläpitää www.genemaclellan.com -sivustoa.
Toistan itseäni: sisältö ratkaisee
Kun kuulostelen MacLellanin kiekkoa sitä samanaikaisesti kuuntelematta, mielikuvissani, huomaan samanaikaisesti ajattelevani Jorma Kääriäisen ”Yhden tähden hotelli” -albumia. Yhtä monipuolinen, yhtä henkilökohtaisen tuntuinen, yhtä intiimin kuuloinen ‒ vaikka toki Kääriäisen levyn kappaleet ovat eri kyvykkäistä kynistä lähtöisin. Myös tyylillisesti, musiikkityylien kirjossa, MacLellan ja Kääriäinen operoivat samanlaisessa maastossa. Itse asiassa: MacLellanin levyltä voisi hyvinkin löytyä muutama biisi Kääriäisen repertuaariin.
En lähde avaamaan MacLellanin Nashvillessä äänitettyä, toisen kanadalaisen legendan Brian Ahernin tuottamaa kiekkoa biisi per biisi, vaikka lähes jokainen sen ansaitsisikin. Muutama huomio kuitenkin: ”The Call” ‒ samassa sarjassa kuin ”Everybody’s Talking”. Korkealla liitelevät jouset ‒ kuin etelään muuttava kurkiaura, muutaman tyylikkään fraasin soittava kitara, kertosäkeen hunajainen kuoro ‒ nam! Tunnen ‒ en vain kuule ‒ biiseissä hiljaista nöyryyttä, elämän tosiasioiden tunnustamista ja lohtua. Kappaleet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, tarkasti hiottuja timantteja: kun asia on kerrottu, homma on sitä myöten selvä. Sielu on sisäänrakennettuna, ei tarvetta väkinäiseen päälle liimaamiseen. MacLellanin luonnonlahjakkuudesta kertoo tarina, jonka mukaan ”Snowbird”-kappale syntyi kahdessakymmenessä minuutissa, kävelyllä miehen kotikulmilla Prince Edward Islandin rannalla.
Useat tämän levyn biiseistä päätyivät ja jopa julistettiin kanadalaisten kansallisomaisuudeksi: ”Snowbird”, ”The Call” ja ”Thorn In My Shoe”. Hieman myöhemmin MacLellanin biisikynä osui uuteen kultasuoneen: Ocean-yhtyeen hitiksi pamauttama ”Put Your Hand In the Hand” kaikui tämänkin maan radioissa.
Pekka
Gene MacLellan: Gene MacLellan (Capitol ST-6348, 1970, julkaistiin USA:ssa nimellä Street Corner Preacher albumin avaavan kappaleen mukaan, Capitol ST-660. Mahdollisista CD-julkaisuista en tiedä.)
Vuonna 1967 Berkeleyssä perustetun Joy of Cooking -hippibändin kahden keulanaisen (Toni Brown ja Terry Garthwaite) country-henkinen duokiekko.
Joy of Cooking, kahden naisen ja kolmen miehen yhtye on jäänyt säälittävän pienelle huomiolle, kun San Franciscon ja ympäröivän alueen (Bay Area) 60-luvun lopun rockhistoriikkia on kirjoitettu. Yhtyeen välillä aika villistikin folkia, soulia, bluesia ja rockia yhdistelevä musiikki kyllä ansaitsisi enemmän arvostusta! Bändin sielun muodostivat kosketinsoittaja ja laulaja Toni Brown sekä kitaristi ja laulaja Terry Garthwaite – suurin osa Joy of Cookingin musiikista syntyi näiden kahden daamin sävelkynästä.
Brown oli kaksikosta selkeästi tuotteliaampi. Se vähän tasapäisti albumikokonaisuuksia, vaikka toki bändin muusikot parhaansa mukaan pyrkivätkin hörhöilemään. Brownin sävellykset ovat pianovetoisina huippumelodisia, vähän romanttisempaan ja softimpaan suuntaan kallellaan. Garthwaite sen sijaan tarjosi sävellyksissään kiperämpiä käänteitä ja funkimpaa menoa. Tuon eron kyllä pystyy päättelemään jo kuvista: Garthwaiten vallattomat, maanläheiset kikkarat voisivat hyvin olla laulamalla puristettuja, Brown taas vaikuttaa hienostuneemmalta. Ehkäpä tuosta erosta johtuen naisten äänet täydentävät erinomaisesti toisiaan: Brown melodisempi ja kuulaampi, Garthwaite ronskimpi ja kulmikkaampi. Yksi Joy of Cookingin – ja tämänkin levyn – viehätystä on juuri kahden naislaulajan ja heidän ääniensä yhteistyö.
Sanoituksellisesti molemmat daamit ovat kantaaottavia, aiheina ympäristö ja feminismikin… vahvoja, rohkeita ja selkeäsanaisia!
Tuoksuu, kesäinen maa
Ahdistivatko omat nurkat, syntyikö materiaalia joka ei Joy of Cookingin pirtaan sopinut vai mikä lienee ollut syynä, mutta Brown ja Garthwaite lähtivät vuonna 1972 toiviomatkalle päätyen Madisonin kaupunkiin Tennesseessä. Syntyi ”Cross-Country” Nashvillen parhaiden muusikoiden tuella: Charlie McCoy, Kenny Malone, Dennis Linde, Vassar Clements, Russ Hicks – tuottajana hääri Wayne Moss.
Ehkäpä tämän kiekon Brown-biisit olisivat olleet liian puhdasta countrya Joy of Cookingille; selkeästi laulumuotoisia, eivät sooloiluun innostavia. Garthwaiten kaksi biisiä sen sijaan olisivat kyllä istuneet emobändillekin. Varsinkin kiekon kolmas, kovastikin funk-henkinen, sähkisvetoinen ”I Want To Be the One”olisi innostanut Joy of Cookingin lentoon. Nytkin se kolisee ja nytkyy armottoman verevästi – lopussa intoudutaan hyvinkin sähköiseen runttaukseen, josta olisi voinut jatkaa vaikka millaisilla sooloilla.
”As I Watch the Wind” on puolestaan Brownin huippuveto: biisissä on hiven Elton Johnin ”Country Comfortia”, mutta Brownin pehmeä ääni ja kalifornialaisittain softattu versio nashville-countrysta soljuu Reginaldin omaa biisiä jouhevammin ja ehkäpä naisellisemmin. Toisaalta ”I’ve Made Up My Mind” – myös Brownin biisi – on taas hyvinkin sähköinen – kitarasoolon soittaa arvatenkin Jim Colvard. Sähkissoolo kiertyy samalla intensiteetillä ja puristuksella korkeuksiin kuin Lee Claytonin kanssa soittaneen kitaristi Phillip Donnellyn parhaat rutistukset. Olisi varmaan sopinut myös Joy of Cookingin repertuaariin.
”Cross-Country” on kokonaisuutena miellyttävän rosoinen – ei siis sliipattua Nashville-huttua isoine taustakööreineen ja sinfonioineen. Ennemminkin mieleen tulevat sellaiset countryn ja rockin vinksahtaneet yhdistäjät kuin Barefoot Jerry ja Area Code 615 – tämän levyn tuottaja Wayne Moss osallisena molemmissa!
Lainaan tähän loppuun SF Chronicle -lehden kirjoittajan Jon Carrollin luonnehdinnan Joy of Cooking -yhtyeestä ja sen kahdesta voimahahmosta. Pistämättömästi kirjoitettu.
“[Joy of Cooking is] a remarkable rock and roll band, half ballads and half boogie, with a driving rhythm section fronted by two swell women, Toni Brown (a smart, crafty songwriter who could evoke sentiment without sentimentality) and Terry Garthwaite, who sings like an angel with dirty wings.”
-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.
Terry Garthwaite on jatkanut musiikin parissa – nettisivujensa perusteella yhä syvemmin musiikin – varsinkin laulun ja rummutuksen – voimaan ja sen parantaviin vaikutuksiin perehtyen sekä sanomaansa opettaen. Toni Brown on sen sijaan taiteilija, joka tuottaa ja myy valokuvien pohjalta tietokoneella muokkaamiaan kukka-aiheisia teoksia. Joitain vuosia sitten Garthwaite ja Brown julkaisivat tupla-CD:n verran ennen julkaisemattomia Joy of Cooking -äänityksiä – konserteista ja studiosta (”Back to Your Heart”).
Toni & Terry: Cross-Country (Capitol ST-11137, 1973). Japanilainen CD-julkaisu lienee olemassa.
Pitkän, omaehtoisen uran luoneen monipuolisen muusikon kakkosalbumi, mukana kappale jolla Hartford omien sanojensa mukaan ”osti itselleen vapauden tehdä mitä mieli tekee”.
Jo pienenä poikana kielisoittimet (viulu, banjo, myöhemmin myös kitara ja mandoliini) monipuolisesti hallinnut John Hartford (alun perin Harford) pääsi syvemmälle musiikkipiireihin muutettuaan Nashvilleen. RCA:n Nashvillen konttorin pääjehu Chet Atkins havaitsi muutaman singlen pikkumerkeille tehneen kaiffarin lahjakkuuden, ja patisti ison kiekon tekoon. Syntyi ”Looks at Life” – lupauksia herättänyt kokoelma lauluja. Mutta kokoelma herätti myös kysymyksiä: ”Ihan folk- ja country-putkeenhan musiikki menee, mutta tuntuuko vain minusta, että joku ihme vinksahdus joissain biiseissä ja varsinkin sanoituksissa on…”
Sama meno jatkuu tällä kakkosella.
Ja se puolestaan aiheuttaa luokitteludilemman suu viivasuorana ja kädet puuskassa kelaaville tarkkareille. Ei puhdasta countrya, ei ainoastaan old-time folkia, ei pelkkää bluegrassia, myöhemmillä levyillä newgrassia – ja välillä ihan outsider-kamaa! No, mahtimerkille ja isoon maahan mahtuu kaikennäköistä ja -muotoista, myös esimerkiksi pesukoneesta ja leivinjauheesta lauleskeleva, välillä steppaava, Mississippi-jokeen ja sen höyrylaivoihin hurahtanut muusikko. Ehkä omaperäisyytensä, kokeilunhalunsa ja mittavan, monille merkeille hajoavan tuotantonsa vuoksi Hartford on jäänyt vain muusikko- ja diggaripiirien suosikiksi.
Suomenkin radiossa soitettiin männävuosina ainakin yhtä John Hartfordin mainiota kipaletta: ”Don’t Leave Your Records in the Sun” -biisi ei ainoastaan tyydy kertomaan, mitä tapahtuu, kun musta lätty käpristyy auringossa: myös esitys on auringonpaisteen kierouttama.
Nimenä Hartford tunnetaan parhaiten – jos siis yleensä tunnetaan – ”Gentle on My Mind” –biisin tekijänä. Hartfordin itsensä esittämänä kappale oli pienimuotoinen hitti, sen jälkeen ensin Glen CampbellinJimmy Webb -vetoisella, nousujohteisella uralla ja myöhemmin Dean Martinin hipahtavalla viihdetulkinnalla se räjäytti potin. Kappaleesta muotoutui standardi: yli 300 levytettyä versiota, maineikkaimpia ovat mainittujen Campbellin ja Martinin lisäksi taiteilleet esimerkiksi Elvis, Aretha Franklin, Johnny Cash…
”Gentle on My Mind” ja siitä kertyneet tekijänoikeustulot ostivat Hartfordille vapauden. Ja sitä mies toden totta urallaan käyttikin!
Seisoo vähän vinossa
Tämän ”Earthwords And Music” -albumin avaa “(Good Old Electric) Washing Machine (Circa. 1943)” – eli silloin kun isä pesukoneen osti. Musiikillisesti mennään perinteisissä merkeissä – suht’ pieni ja ammattitaitoinen bändi, arkinen soundi ilman turhaa säihkettä ja kiilloketta, banjo pitää musiikin lähellä maata. Voisi jopa sanoa että ehkä liiankin vaatimatonta menoa, kun nyt ei kuitenkaan säestetä silkkiin ja satiiniin puettua sankarilaulajaa, jonka tähden säteilyä ei haluta peittää (tuottajana Felton Jarvis). Hartford ei ainoastaan tyydy kertomaan rakkaudestaan vanhaan pesukoneeseen, vaan vertaa ja esittelee myös niiden käyntiääniä: uusi hyrrää tasaisesti sursursursursursur ja näyttää mitäänsanomattomalta kuin televisio, kun taas vanhassa oli persoonaa ja klonksuja, näköä ja rytmiä: klonks, sur, tsih, klonks, sur, tsih. Käy selväksi, että Hartford on perinne- ja huumori – mies.
Tekstillisesti Hartford kuuluu nokkelia ja joskus nerokkaitakin sanaleikkejä viljeleviin taitureihin – heitä countrymusiikissa on aina piisannut. Rakkauslauluissakin on viiltävän kipeitä sutkautuksia kuten ”Love Song in 2/4 Time”-biisissä.
Eikä musiikillisia kokeiluja karteta. ”There Are No Fools In Heaven (Anyman’s Inferno)”on tittelin mukaisesti kuvaus siitä tulisesta paikasta – dramatiikkaa luodaan näppäilemällä pianon kieliä ja kuumottamalla patarumpua. Banjo pitää kokonaisuuden kasassa – taitaa olla isäntä itse asialla.
Ja sitten mennään mainstreamiin: ”Gentle on My Mind” ja samaan muottiin valettu ”No End on Love” ovat täysin – eivät ehkä eleettömiä, mutta ilman kommervenkkejä, kaksoismerkityksiä tai huumoria kirjoitettuja ja esitettyjä. Voisivat olla vaikka suoraselkäisen, puhtoisen ja yllätyksettömän George Hamilton IV:n biisejä – tyylissä ja äänessäkin on yhtäläisyyttä. Ja perään Hartford vetäisee ”Left Handed Woman” -virityksen: täynnä hymyilyttäviä sanaleikkejä. ”Whose That” voisi puolestaan olla lastenlaulu – ja melodialtaan sinne kallistuukin. Lopuksi ”Baking Soda” – kannattaa miettiä, mihin pulveria käyttää, vaikka se Hartfordin mukaan monikäyttöistä onkin.
Hartford ei ole mikään sankaritenori, hänen äänensä istuu paremmin tarinankerrontaan. Tosin ”No End on Love” poikkeaa laulullisesti muusta materiaalista: pehmeä, melodinen – Hartford yrittää parhaansa mukaan olla ”normaali” countrylaulaja. Biisit, varsinkin ne, joihin on rakennettu vasta lopussa aukeava koukku, ovat kahden minuutin pintaan, joten kokonaisuutena albumi on varsin lyhyt ja helposti nautittava.
You Tubessa on varsin paljon Hartfordin esityksiä – ainakin itselleni ne ovat avanneet myös miehen instrumentaalista taitavuutta: ei ehkä virtuoosi, mutta esiintyjänä taidokas ja lämminhenkinen. Videot paljastavat myös Hartfordin olevan laulajana monipuolisempi ja värikkäämpi kuin mitä nämä alkupään albumit antavat ymmärtää.
Mitä sitten tapahtui?
Hartfordin vuoden 1971 ”Aereo-Plain”-levyä pidetään tärkeänä bluegrassin uudistajana, joidenkin arvioiden mukaan sen ansiosta syntyi progressiivinen bluegrass eli newgrass (vaikutteita muista musiikinlajeista, sähköisiä soittimia). Genren syntyä edisti hänen silloinen huipputaitava yhtyeensä eli Vassar Clements, Tut Taylor ja Norman Blake.
Miehen myöhäisempien levyjen tyylikirjo on valtava: soolomusiikkia, konserttiäänityksiä, bluegrass-covereita mitä ihmeellisimmistä biiseistä (”Boogie On Reggae Woman”, ”When I’m Sixty-Four”, ”That’ll Be the Day”…), välillä kera Dillardin veljesten. Osaan levyistään Hartford on itse taiteillut kannen.
Hartford kehitti laulusta, soitosta ja steppauksesta koostuvan sooloesityksen, jolla pystyi kiertämään vapaasti pienemmissäkin paikoissa ilman jäykkää ja kustannuksia aiheuttavaa kiertuekoneistoa. Näin jäi enemmän aikaa keskittyä Mississippiin ja sen jokilaivoihin, joihin oli hurahtanut. Hartford asui Tennesseessä Cumberland-joen töyräällä, josta pystyi seuraamaan jokilaivoja ja jopa käymään kipparien kanssa radiokeskusteluja. Kun elokuva O Brother, Where Art Thou? nosti vanhemman amerikkalaisen musiikin yllättävästi valokeilaan, Hartford oli mukana soundtrack-kiekolla.
Marginaalissa elänyt ja esiintynyt, kanssamuusikoiden arvostama John Hartford kuoli vuonna 2001.
John Hartford: Earthwords And Music (RCA Victor LSP-3796, 1967), CD:llä yhdessä ykköskiekko ”Looks at Lifen” kanssa (RCA B0000636LZ, 2002) – ei liene enää kaupoissa, huutokaupoissa kylläkin.
Jos en Coryellista mitään tietäisi, tämä hänen ensimmäinen, vuonna 1968 äänitetty sooloalbuminsa hämmästyttäisi taidokkuudellaan ja monipuolisuudellaan – jälkimmäisen määritteen voisi lievällä yleistämisellä tulkita myös sekavuudeksi. Ikään kuin mies ei vielä olisi löytänyt omaa musiikillista suuntaansa. Rockia vai jazzia? Instrumentaaleja vaiko laulettuja biisejä? Ainakin intoa, ideoita ja puhtia riittää!
Aikaisemmat kaksi albumia Gary Burtonin kanssa sekä oman The Free Spirits -yhtyeen ”Out of Sight And Sound” olivat ehkä Coryellin omassa mielessä kompromisseja ja nyt hän halusi sooloilla täysin oman vainunsa mukaan. Vanguard-levymerkki antoi tähän mahdollisuuden Apostolic-sarjassaan – ”Lady Coryell” oli tuon sarjan ensimmäinen julkaisu. Soolo tämä todella on, sillä Coryellin itsensä lisäksi mukana on vain rumpali Bobby Moses, kahteen biisiin piiskaa vauhtia mestari Elvin Jones, yhtä rytmittää basisti Jimmy Garrison. Muut basso-osuudet ovat Coryellin käsissä, samoin kuin lukuisat kitarat – ja se laulu.
Superia, pelkkää superia
Levyn takakannessa New York Timesin Mike Jahn käyttää kiekon musiikista termiä ”super rock” – ja kahdella sanalla tiivistää albumin hengästyttävän intensiivisen hengen. Coryell ei jätä kiveäkään kääntämättä tyylien villeissä vaihteluissa eikä vivahdettakaan käyttämättä sähkökitaransa mahdollisuuksista.
Aloittaja ”Herman Wright” voisi olla Jukka Tolosen varhaiselta soololta, sävellyspuolella vaanii Pekka Pohjola, laulajana Coryell muistuttaa tuskaisine äänineen hieman Jim Pembrokea – vaikka Coryellille maantieteellisesti läheisempi vaikuttaja olisi The Band. Ylväs, surisevien ja helkkyvien sähkisten taustoittama teos. ”Sunday Telephone” – bluesvetoinen, Hendrix-henkinen rock wah wah -sooloineen ja taustan lukuisine erityylisine kitaroineen.
Vahvasti sähköisen albumin katkaisee pari tyylittelyä: hempeä ”Two Minute Classical” – sähköinen tosin sekin – ei ihan ”Love Is Blue”, mutta siihen suuntaan, sekä countrypalat ”You Don’t What Love Is” ja ”Love Child Is Coming Home”. Juu, Coryellin vähän särkyneellä äänellä laulamat maalaisrallit. Joidenkin mielestä nimenomaan nämä biisit rikkovat kokonaisuuden – ”vakavan kitaristin vakavan taidonnäytteen”. Omasta mielestäni ne tarjoavat sopivat, kevyet hengähdystauot.
Sähkökitarapaahtoa mehevin maustein
”Lady Coryell” -nimibiisissä on ehkä eniten jazzia – näppäilyä, kitaratemppuilua, rytminvaihdoksia, rinnakkaisia melodioita. Rytmi kiihtyy, jännite pakkautuu, lopulta palaudutaan pikkaamaan vaikkapa Grateful Dead -jamien sekä vähän itämaisessakin Gabor Szabon ”Sorcerer” –hengessä.
Jimmy Garrisonin ”Treats Style” hyppää tyylin aikajanalla muutaman vuoden taaksepäin Wes Montgomeryyn ja alkuaikojen George Bensoniin. Vaihteeksi vain yksi puhdasääninen jazzkitara erotuksena muiden biisien päällekkäisäänitetyistä kuusikielisistä. Vaikka selkeä biisi, maukkaassa soolossa on kuitenkin munaa ja ketsuppia. ”Stiff Neck” – yli 7 minuuttia ankarasti svengaavaa kitarataituruutta, riffittelyä, revittelyä, Tolos-nypläilyä, lopuksi Coryell pistää kitaran haisemaan, rämisemään. Bobby Moses rytmittää antaumuksella. Olisiko yksi otto soolokitaralla? Junior Walkerin ”Cleo’s Mood” mennään lukuisten kitaroitten, efektien ja soolojen jopa painostavassa ristitulessa – kaikki peliin!
Kokonaisuutena siis hajanainen, mutta ehkä siksi kuuntelua kestävä, sympaattinen kiekko – myös Coryellin myöhäisempi ura osoittaa hänen monipuolisuuttaan ja kokeilunhaluaan.
Larry Coryell: Lady Coryell (Vanguard VSD 6509, 1969). CD-versio julkaistu 1995 samalla sarjanumerolla kuin alkuperäinen vinyyli.
Ironinen nimi lätyllä – Monkeesien jälkeen Michael Nesmithillä ei isoja hittejä soolourallaan ollut eikä tullut. Sen sijaan country-rock-fanit arvostivat ja arvostavat edelleen suuresti miehen tekemisiä – hänen kuusi ensimmäistä albumiaan ovat olennainen osa amerikkalaista trubaduuri/country/rock-perinnettä. Kai näitä nykyään kutsuttaisiin americanaksi: ”Magnetic South”, ”Loose Salute”, ”Nevada Fighter”, ”Tantamount to Treason Vol. 1″, tamä ”And the Hits Just Keep on Comin’” sekä ”Pretty Much Your Standard Ranch Stash”.
Kolme ensimmäistä kiekkoa Nesmith teki kiinteän yhtyeen kanssa (The First National Band), seuraavalla kokoonpanon nimi oli The Second National Band. Sitten koitti sooloura, ja tämä kyseessä oleva albumi.
Itsekseni tässä laulelen…
Jonkin lähteen mukaan sävellykset olisivat syntyneet osa jo ennen Monkeesia, osa Monkeesien aikana. En tiedä. Ainakin levyllä on mukana Different Drum, jonka Linda Ronstadt ja Stone Ponys julkaisi jo 1967.
Albumin alaviitteeksi Nesmith – Papa Nes, kuten hän itseään nimittää (tai Nez) – on kirjoittanut lyhyen tuoteselosteen. Pääviesti lienee, että ”tämän levyn laulut ovat viestejä minulle itselleni – toivottavasti sinä kuulijani saat niistä jotain itsellesi. Olen yrittänyt kaikkeni, jotta musiikki puhuttelisi myös sinua.”
Kun kuuntelen perää perää ja vuorotellen tätä albumia sekä viime vuoden lopulla julkaistulla ”The Amazing Zigzag Concert” -boksilla olevaa Nesmithin konserttia lokakuulta 1974, kuvittelen ymmärtäväni miestä ja hänen musiikkiaan paremmin. Löydän hänen välispiikkiensä avustamana musiikista uusia tasoja. Näennäisesti hyvinkin yksinkertaiset biisit saavat syvempiä merkityksiä – vaikka toki rakkaudesta, kaipuusta ja yksinäisyydestäkin lauletaan. Yhtenä teemana on myös rohkeus ja yrittäminen – Keep on Keepin’ on. Joistain sanoituksista paistaa vähän 60-lukulainen hippifilosofia.
Kyseessä on periaatteessa soololevy: Nesmithin laulu ja akustinen kitara. Vankkana tukena häärää jo Magnetic South -levyllä steel-kitaraa soittanut O.J. ”Red” Rhodes. Biisien sovituksissa on hyödynnetty kitaroita monipuolisesti – vai olisiko Nesmith kannen tiedoista poiketen lykännyt joillekin taustoille peräti syntikoita, tunnettu tekniikkahörhö mies kun on?! Tai sitten Rhodes yksinkertaisesti loihtii soittimestaan ääniä, joita en osaa tuohon kissalautaan yhdistää.
Ei taustamusiikiksi
Yksittäisistä biiseistä sen verran, että tämän levyn (kuten myös mainitsemani Zigzag-konserttikiekon) Different Drum on Ronstadtin kaihoisaa tulkintaa räväkämpi. Roll with the Flow ja The Upside of Goodbye ovat myös musiikillisesti reippaita, vaikka sanoituksissa filosofoidaankin: Yhdessä vai erikseen, liikkeellä vai paikallaan, henkisesti vapaana vai tapojen ja rutiinien kahlitsemana. Sama pohdiskelu jatkui Nesmithin ”The Prison” ja ”The Garden” -kokonaisuuksilla.
Mutta siis tämä albumi: titteli Nesmithin mukaan piikki levy-yhtiölle, joka pommitti hittivaateilla. Biisit henkeviä, yleviä, innostaviakin. Vaikka akustisuus voisi tarkoittaa yksitoikkoisuutta ja -ilmeisyyttä, biiseissä on riittävästi vaihtelua ja pohdiskelun aihetta – ja kauneutta! Red Rhodes stilikan soittajana mestari, Nesmith yllättävänkin pätevä ja monipuolinen kitaristi. Taustamusiikiksi en suosittele, keskittyneeseen kuunteluun innostan.
Välillä vaikeasti saatavissa ollut kiekko löytyy myös CD:nä.
Michael Nesmith: And the Hits Just Keep on Comin’ (RCA LSP-4695, 1972)
Uusintajulkaisu Pacific Arts 7-116, Englannissa ILPS 9439. CD-julkaisuja: Rio Records RIOD 2014-2, myös Camden CD, jolla sekä And the Hits Just Keep on Comin’ että Pretty Much Your Standard Ranch Stash (177382).
-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.
Nesmith jälleen ajankohtainen!
No heh, tämän ajankohtaisemmaksi hän tuskin ikinä enää tulee. Syy on viiden CD:n boksi ”The Amazing Zigzag Concert”, vasta nyt julkaistu kokoelma 28.4.1974 Lontoon Roundhouse-hallissa – tai oikeasti tallissa – järjestetystä konsertista. Kuten nimi paljastaa, organisaattorina toimi Zigzag-lehti ja sen dynamot Pete Frame, John Tobler, Andy Childs ja Connor McKnight.
Boksin mukana tulevassa vihkosessa asianosaiset muistelevat konsertin taustoja. Kyseessähän ei ollut mikään massojen keikka, esiintyjät kaukana listajyristä: Michael Nesmith ja Red Rhodes -duo, John Stewart basisteineen, Help Yourself, Chilli Willi And the Red Hot Peppers (ex-Mighty Baby!) sekä Starry Eyed And Laughing. Frame ja Tobler olivat Charisma-pomo Tony Stratton-Smithin rahallisella avustuksella rakentaneet esiintyjälistan lehtensä näköiseksi – te Zigzag-lukijat tiedätte mitä tarkoitan.
Keikka oli menestys, sen saaman julkisuuden seurauksena Nesmith ja Stewart pystyivät tekemään Englannissa useampiakin kiertueita. Konsertti myös nauhoitettiin ihan ammattimaisesti, äänittäjänä Vic Maile (mm. Motorhead-tuottaja). Nauhat unohdettiin, kunnes ne löytyivät Andy Childsin ”sängyn alta”.
Erinomainen kokoelma, eikä vähiten hienojen Zigzag-muistojen takia – muistoja virkistää boksin mukana tulevan vihkon takakansi: kuvat 42 ensimmäisen Zigzagin kannesta. Kysyin sähköpostitse John Toblerilta, eikö kannattaisi julkaista vaikkapa 50 ensimmäistä Zigzag-lehteä uudelleen kirjana (mallia Shindig, Wax Poetics, Cool Runnings, Hilse)? Toblerin mukaan asiasta on joskus keskusteltu, mutta homma on todettu taloudellisesti kannattamattomaksi… sääli.
Zigzag-konsertin julkaisi John Toblerin ja hänen vaimonsa pyörittämä Road Goes on Forever Records, joka on saattanut ilmoille muitakin mielenkiintoisia julkaisuja: www.rgfrecords.demon.co.uk
The Amazing Zigzag Concert (RGF/ZZBOX1974, 2010)
PS. Voitte muuten olla varmoja, että Help Yourselfin ”Strange Affair” tai ”Beware of the Shadow” – tai molemmat, sekä joku tai jotkut John Stewartin kiekot päätyvät tälle palstalle.
Richie Furay (ex-Buffalo Springfield), Paul Cotton (ex-Illinois Speed Press), Timothy B. Schmit (ex-Glad), Rusty Young ja George Grantham (ex-Boenzee Cryque) – country rockin dream team ja From the Inside omasta mielestäni tämän kokoonpanon kuningaskiekko.
Toki bändin kolme edellistäkin levyä olivat omilla persoonallisilla tavoillaan mukavia: Pickin’ Up the Pieces nöyrä ja mullantuoksuinen, kakkoskiekko Poco jopa hivenen psykedeelinen (lähes koko kakkospuolen kattava Nobody’s Fool/ El Tonto De Nadie, Regressa lukuisine sähkis- ja steelsooloineen!), kolmas Deliverin’ riemukas, tiukasti soitettu livealbumi. Joidenkin mielestä vasta tätä käsiteltävänä olevaa albumia seuraava A Good Feelin’ to Know on todellinen ässäkiekko…
Ehkä tämä on vain kuvitelmaani: From the Inside on se harvinainen ohikiitävä hetki, jolloin viisi taitavaa, vielä nuoruuden intoa puhkuvaa mutta kannuksensa jo ansainnutta muusikkoa suhtautuu toisiinsa uteliaasti, kirittää toisiaan ennakkoluulottomasti, tarjoaa ja kehittelee ideoita intohimoisesti ja avoimesti.
Täytebiisiä en löydä tältä levyltä etsimälläkään! Debyyttinsä Pocon riveissä tekevän Paul Cottonin melodinen, akustisten kitaroiden kuljettama Bad Weather on kiehtonut jo ensikuulemalta, saman miehen Railroad Days antaa kiekolle sähköisen selkärangan. Timothy B. Schmitin hauras nimibiisi naulaa tyyliä miehen myöhempien – myös Eagles-aikojen – sävellyksille.
Richie Furayn Do You Feel It, Too alkaa tarkoituksellisen kangertelevasti, etenee levollisena country-soul-palana – komeaa kitaroiden yhteenlaulua, kolme erityyppistä sooloilijaa suurustaa kukin tahollaan ja vuorollaan maukasta keitosta. Furayn vokaaleissa on puristettua paatosta, joka silmänräpäyksessä vaihtuu taivaalliseksi harmoniaksi. Vasta nyt huomaan, että levyn on tuottanut itse Steve Cropper – olisiko tuo extra-paatos tuliainen Memphisistä?
Ehkä tämän ja kahden seuraavan Poco-levyn erinomaisuus johtuu juuri kolmesta lahjakkaasta säveltäjästä – kohtahan sävellyskynänsä teroitti myös neljäs eli Rusty Young. Kokonaisuus rimmaa myös toteutuksen tasolla luontevien sovitusten, moniäänisen, vähän rosoisen laulun ja persoonallisten kitarasoolojen suhteen. Se iskee silloin kun se iskee.
From the Inside Epic KE 30753, julkaistu myös cd:llä.
Poco levyttää ja kiertää vieläkin, lippua pitävät ylhäällä Rusty Young ja Paul Cotton.Viralliset sivut: www.poconut.org, josta linkkejä monille Poco-fanisivuille. Muita kotisivuja: www.richiefuray.com, www.paulcotton.com
Kahden kotimaisen, hyvinkin erilaisen duon hyvinkin samanhenkiset albumit.
Emma Salokosken ja kitaristi Jarmo Saaren ”Viileässä virrassa” ilmestyi joitain viikkoja sitten. Salokoski on tietty laulajana Suomen huippuja – eläytyvä, kuulas, äärimmäisen musikaalinen. Samat adjektiivit pätevät kitaristi Saareen. Tällä levyllä Saaren soitinrepertuaari on tavallistakin monipuolisempi: kielisoitinten lisäksi koskettimia, pasuuna, perkussioita, theremin… Luulisi, että tuolla kattauksella biisit olisivat tupaten täynnä ja tukossa, mutta ei, balanssi laulun ja soitinten kesken on täydellinen!
Omia, käsittääkseni uusia biisejä, muutama laina – hyvä kokonaisuus. Eniten jännitin, kuinka Salokoski ja Saari tulkitsevat Eino Leinon, Taisto Wesslinin ja Perttu Hietasen ”Nocturnen”. Vertailukohtanahan on toinen suvereeni duo, Vesa-Matti Loiri ja Peter Lerche. Ajatuksena uskalias, toteutuksena loistelias: vieressä istuvalta Loiri-intoilijalta kuuluu mutinaa muttei täystyrmäystä. Tulkitsen kehuksi. Musiikin ja tulkitsijoiden juhlaa koko levy.
Kati & Asko -duo on puolestaan Kati Salo ja Asko Keränen. Heidän parin vuoden takainen ”3 Step Andy” -albuminsa osui käsiin kirjastosta. Myös pääosin omia biisejä, Salokosken ja Saaren suomenkielisen musiikin vastapainoksi englanniksi laulettua. Luontevasti, lisään. Yhtä luontevasti kuin 22-Pistepirkonkin, Keräsen pääasiallisen työllistäjän. Ajattomia, herkkiä biisejä, akustisvoittoisesta ja melodisesta musiikista mieleen juolahtaa Fleet Foxes, vähän myös Tuomo & Markus, jossain Neil Young. Suomalaista americanaa siis, ryyditettynä mm. viululla ja kontrabassolla. Salon ja Keräsen kuiskaileva laulutyyli, miellyttävän raukea kitarointi – pitänee ostaa levy jostain, kun tuntuu kestävän toistuvaa kuuntelua.
Retrokkiblog 
