Retrokki kuuntelee: Henry Spirit ”Rust Is On It’s Way”, 2017

Kaivelen aloitettuja mutta viimeistelyä vaille jääneitä levyjuttuja ja törmään tiedostoon nimeltä Mighty Baby. Mikä yhtye! Mainiota kitaravetoista rockia levyttäneen, beat-musiikin ja pub-rockin rajamailla vahvoin länsirannikkovaikuttein meditoineen yhtyeen ura jäi kahteen julkaistuun albumiin ja myöhemmin julkaistuihin treenikämppä-äänityksiin. Ehkä kirkkain ja elävin kitarakuvioin laukanneen yhtyeen musiikissa tuoksui myös häivähdys itämaista aromia. Ja ehkä tuo juttu joskus toteutuu siitäkin syystä, että bändin jäsenet olivat mukana monessa mielenkiintoisessa kuviossa.

-.-.-.-.-.-.-.-

Kuuntelin Henry Spirit -trion levyä pariin otteeseen, Grateful Dead, Quicksilver, New Riders, Morning ja pari muuta länsirannikon klassikkoa olivat ilmiselviä vertailukohtia. Fleksiibeliä rytmitystä, kimaltavia kitaralinjoja, countryvivahteita – ei tätä suomalaiseksi hiven eikun hevin tunnistaisi. Muutamassakin osiossa pari kitaraa kutoo tiivistä mutta nautittavan ilmavaa verkkoa. Biisien on annettu kulkea sen matkan kuin ne hyvin jaksavat, niinpä lähes jokainen kehittyy yli viisiminuuttiseksi, yksi lähes kymmeneen.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdalla se iski: Mighty Baby!

Henry Spiritin biiseissä on jäntevyyttä ja melodioita, ei laiskaa liruttamista eikä velttoa askellusta. Kitarat tikuttavat tiheästi, rummut ja basso tarjoavat elastisen ja maaston muotoja mukailevan kulkuvälineen. Ja aivan kuten Mighty Baby, myös Henry Spirit kestää kuuntelua ja herättää oikeissa kohdissa mielihyvän hyrinää – hyvän musiikin merkki.

Yhtyeen dynamona on kaikki biisit säveltänyt ja sanoittanut Petteri Seppä (laulu, kitara, koskettimet), taivalta rytmittävät Marco Tissari (rummut) ja Ilpo Komulainen (basso). Slidekitarassa avustaa Timo Paukkonen, Heli Tuomaisen taustalaulussa on gospel-vivahdetta ja vaihdetta. Pienellä räväkkyysasteen nostolla voisin lisätä avainsanaksi myös rhythm&bluesin. Koskapa peruskokoonpano on trio, Sepän kitaroita ja koskettimia on päällekkäisäänitetty runsaasti.

Muodikasta Henry Spirit ei ole. Musiikki kumpuaa Petteri Sepän mieltymyksistä ja näkemyksestä – sellainen Sepällä epäilemättä on, sillä niin yhtenäinen ja tasalaatuinen on ”Rust Is On It’s Way”.

Henry Spirit: Rust Is On It’s Way (Omakustanne, 2017)

www.runningmoose.fi

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Maria Kalaniemi & Eero Grundström ”Svalan”, 2017

Joka paikassa ja muuallakin kehuttu ”Svalan” on herättänyt tässä kuuntelijassa moninaisia tuntemuksia, tälläkin arvostelulla on ainakin kolme erilaista alkua. Mennään nyt kuitenkin tällä viimeisimmällä.

Siinä lukee, että pitkän uran tehnyt harmonikansoittaja, laulaja ja säveltäjä Maria Kalaniemi kera harmoonia soittavan Eero Grundströmin sekä siellä täällä vilahtelevien kitaristi Mikko Kososen ja jouhikkoa soittavan Pekko Käpin on tehnyt komean, luontoa ja suomalaisuutta hehkuvan albumin. Kansiteksteissä Kalaniemi kertoo inspiraatiokseen Pohjois-Karjalan luonnon, sen eläimet ja niiden äänet. Upean kansivihkosen kuvat saloilta, järviltä ja metsistä kertovat omaa kaihoisaa kieltään: tätä kauniimpaa maata ei tälle kansalle löydy.

Aluksi tätä kuuntelijaa häiritsi kappaleiden moninaisuus.

On kiihkeää instrumentaalista tangoa, on ”Liljan” eli ”Liljankukka”, on höyhenenkevyitä, ilmaan haihtuvia äänimaisemia, on ”Jepu”-polska vai onkos se se kansissa mainittu menuetti, on jopa progressiiviseksi luonnehdittavaa maalailua ja jumitusta, on maanista kiihkoa jouhikon ja Käpin kirittämänä, taitaa siellä Kososen kitarakin ujeltaa. Kansanmusiikkia laajimmassa mahdollisessa merkityksessä.

Grundströmin vakaa harmooni herättää luottamusta: kyllä tämä koossa pysyy, vaikka välillä kiidetään alkukantaisessa hurmiossa. Esimerkiksi ”Susi” on mielettömän hieno, yli kuusiminuuttinen instrumentaali. Yhdistelmä korpimaisemien, tummien järvien ja aarniometsien jylhiä kaikuja – perinneheavya – ja sitten taas pölyäviä teitä ja heleitä perhosniittyjä – sekä suden ulvontaa. Ja lopulta ”Salonkylä”: luonnon omaa ambient-äänitaidetta.

Ymmärsin: yhteen muottiin tämä on aivan liian rikasta ja kahlehtimatonta. Live-ottoja ja improvisaatioita. Henki vie mihin vie. Sisäistän viimein myös taiteilijan luonnehdinnan: koska luonto, sen ilmiöt ja eläimet sekä vuodenajat vaihtelevat välillä villistikin, vaihtelee myös niistä inspiraationsa saanut musiikkikin.

Lopuksi tämä kuuntelija antautui elävälle moninaisuudelle – ja Suomen luonnolle.

Pekka

Maria Kalaniemi & Eero Grundström: Svalan (Åkerö ÅKERÖCD17, 2017)

Retrokki kuuntelee: Appiukko ”Tärkeintä on tie”, 2016

”Epärehellistä suomirockia” julistaa soittavansa Appiukko-yhtye Tuusulasta, vaikutteikseen kertovat YUP:n, Samuli Putron ja Absoluuttisen Nollapisteen. Siihen lokeroonhan kolme miestä ja nainen -kokoonpano kyllä luontevasti sujahtaa, ainakin musiikillisesti. Melodista, välillä suoraviivaista, välillä mukulaisempaa katurockia ja isoja kaupunkilaisia kertosäkeitä, useamman laulajan vuorottelu ja yhteispeli tarjoaa väriä. Soitto kulkee vastustamattomasti, esimerkiksi ”Setämiehen” rytminvaihdokset vakuuttavat.

Isojen, henkilökohtaisten tarinoiden ja parisuhdedraamojen sijasta Appiukko tarkkailee ympäristöään, outoja ihmisiä, tunnettuja kulmia, jokapäiväistä elämää, julkkiksiakin. Rytmipoppis, sympaattinen ”Nigella kokkaa” hymähdyttää kerta kerran jälkeen. Tällaisia hyvin rakennettuja melodisia biisejä tekivät esimerkiksi Paul McCartney ja Emitt Rhodes. ”Suoria sanoja” on hyvin 80-lukuista voimapoppia kuin myös ”Tarkkaile mun elämää”. Antti Wuokko, Mikko Dahlström, Tanja Huuskonen ja Juha Laakso selvittävät vaivattomasti tyylin kuin tyylin, myös mambamaisen ”Kuherruskuun”.

Horjuvan illan viimeisenä muuten hieman vaivaannuttava ”Tie kotiin” -valssikin toimii. Tunnelmointiin yhtye ei kuitenkaan ehkä vielä ole löytänyt omaa luontevaa tyyliään. Sen sijaan iloisena ja ironisenakin powerpop-poppoona Appiukko on ainakin tämän näytön perusteella kotonaan.

Pekka

Appiukko: Tärkeintä on tie (Don Ton Records APPI-07, 2016)

facebook.com/appiukkoyhtye

dontonrecords.com

Retrokki kuuntelee: Yliaho & Saarilehto ”Tien reunalla”, 2016

yliaho-saarilehtoJari Yliaho – kitaristi, laulaja ja säveltäjä – tuttu nimi mm. Donnasta, Juicen yhtyeistä ja Siberiasta. Erkki Saarilehto – edesmennyt runoilija, taiteilija ja sanoittaja. Liuta nimekkäitä laulaja- ja soittajavieraita, levy työn alla vuosikausia. Siinä tämän albumin tuoteseloste lyhykäisyydessään, sellaisena kuin itse sen olen ymmärtänyt.

Pitkästä työstöajasta huolimatta levy kuulostaa sävellyksellisesti ja soitannollisesti huomattavan ehjältä ja kokonaiselta – ja myös monipuoliselta, siitä pitävät huolen viimeistään laulajavieraat. Tunnistettavimpia ovat Dave Lindholm, Juha Lehti ja Harri Marstio, myös Jari Yliaho, Roope Yliaho – oletettavasti hänen poikansa, sekä Ila Loueranta tulkitsevat koko sielullaan.

Ei tyypillisintä Suomi-rockia, eikä aina edes rockia, vaan rock-laulelmaa, jossa sanoilla on sisältöä ja painoarvoa.

En tiedä, ovatko sanoitukset varta vasten tälle levylle tehtyjä, vai onko Yliaho poiminut tekstit Saarilehdon tuotannosta. Sanoituksista huokuu luonto, ihmisyys ja rauha – ja tietysti rakkaus. Runollinen ”Valkia hevonen” on hieno, luontoa ja sen uudistumista ylistävä kappale niin sanoituksellisesti kuin rauhallisella toteutuksellaankin. Sen luontosymbolismi poikkeaa muista aika suorasanaisista teksteistä, samaan kastiin kuuluu ”Tuhannet tähdet”.

Vaikka Yliaho taidetaan mieltää ennen kaikkea kitaramestariksi, tällä levyllä hän on pätevä biisintekijä. Kappaleissa ei pyöritetä yhtä ja samaa tahkoa, vaan liikutaan esimerkiksi Juha Lehden laulamasta kevyesti keinuvasta, urkukuvion sävyttämästä ”Kasvot väkijoukossa” -biisistä soundillisesti eniten Siberiaa muistuttavaan, isoksi paisuvaan ”Tuhannet tähdet” -stadionballadiin.

Veikkaisin, että se on Safkan haitari, joka hyvin suomalaisesti värittää ”Tien reunalla” -kappaletta, Eemil Tikanmäen viulu komppaa. Surullinen, mutta lohduttava tarina. Sitten repäisee ränttätänttää Dave, ”Valossa sun”, hyvin on Davemainen rokkikukko-kappalekin, hieno slide-soolo! Sen soittajaa en tiedä, sillä Jari Yliahon lisäksi kieliä levyllä venyttävät myös Heikki Silvennoinen, Markku Petander, Tommi Laine ja Seppo Hakasalo.

Roope Yliahon laulama iskelmäinen ”Läheltä ja niin kaukaa” viulu- ja haitarikorostuksineen sopisi hyvin Suomi-jukeboksiin missä päin maata tahansa. Roopella on vahva ja varma lauluääni, kuullaanhan häntä vielä? Harri Marstion laulamaan ”Kulkurin lauluun” akustinen kitara tai tietysti sen soittaja vetäisee flamencomaisen soolon, bongot luovat sykkivän pohjan. Sen kohtalokasta tarinaa syventää päätösbiisi, sellon reunustama ”Nämä vuodet”: ”Nämä vuodet, ennen kuin kuolen, tahdon…” – liikutaan tummissa ja kohtalokkaissa vesissä. Rillumarei tämä ei ole, ja uudesta syntymästäkin puhutaan. Vakuuttava niitti.

”Tien reunalla” ei ole kertakäyttöviihdettä. Siinä on tasoja ja tunnelmia, kappaleisiin kannattaa uppoutua laulu kerrallaan. Sanoma on hyvin universaali.

Pekka

Ps. Donnan ”Muinainen kaunotar” kuunteluttaa itseään yhäkin, sen verran runsaasti koskettavaa viattomuutta biisissä ja sen esityksessä on. Eittämättä yksi Suomi-rockin helmistä.

Yliaho & Saarilehto: Tien reunalla (JY2016, 2016)

Retrokki kuuntelee: Oinasmaa ”Päälle vaan”, 2016

oinasmaa3Katurockia, romantiikkaa ja armotonta realismia.

Sain kuultavakseni Oinasmaan ”Päälle vaan” -kiekon – edesmenneen Sami Oinasmaan ja hänen yhtyeensä toisen albumin – tietämättä miehestä ja hänen musiikistaan yhtään mitään. Levy ilmeisesti viimeisteltiin vasta artistin kuoleman jälkeen, sen verran olin joistain sivulauseista ymmärtänyt. Etukäteen jonkin linkin kautta kuuntelemani ”Koti-ilta” kuulosti näihin korviin epämukavalta, joskin kiihkeältä. En odottanut kokonaisuudelta sen kummempia.

Ja tapahtui pari soittokertaa myöhemmin.

”Koti-ilta” vaivaannutti edelleen, lähinnä sen riimit. Luettuna tarina sielun taistelusta rauhallisen koti-illan ja yöelämän houkutusten välillä aukeaa paremmin. Musiikki puskee aika raskaasti, laulu vielä raskaammin. Särmä. Sitä tässä on, harmaaksi seinäkoristeeksi kappale ei todellakaan jää. Aika moni muidenkin kappaleiden sanoituksista ruotii parisuhteen ristiriitoja, myös kulkuriromantiikkaa ja jonkinlaista kohtaloon alistumista viljellään. Pohjavireeksi jää alakulo.

Vaikka Sami Oinasmaan laulussa on pontevuutta, kuulen piilevää melankoliaa: rohkeutta, mutta epätoivon ja kyynelten läpi? Biisinsä ovat sujuvia ja melodisia akselilla katurock ja hempeily (”Laula laula häkkilintu”, ”Siinä unessa”). ”Eerika” ja ”Liisa” ovat lähinnä hittiä, lähellä myös Egotrippiä. Avaaja ”Tuuleen tuuleen” kulkee musiikillisesti Springteenin latuja: pidättyvä ja piinaava A-osa repeää moniväriseksi laajakuvaksi. Nimikappaleessa on samaa E Street Band -kiihkoa kera pianon ja urkujen. Naapurimaan Eldkvarn pistäytyy myös mielessä, samoin Ulf Lundell.

Oinasmaalla on sana hallussaan, myös sanaleikit sekä katu- ja rosvoromantiikka (kapakkapianon rytmittämä ”Hei nau beibe” Bonnie ja Clyde -tarinoineen). ”Päälle vaan” -biisissä ”ei ole mitään menetettävää”. Kohtalokasta ja epätoivoistakin. ”Laula laulu häkkilinnussa” vierailija (ja toinen tuottaja) Olli Haavisto antaa steel-kitaransa laulaa, kahlehdittu häkkilintu kaipaa muuttolinnun vapautta ja rajatonta taivasta.

Lupaava tapaus, ajattelen

Sitten luen Janne Flinkkilän kirjoittaman Sami Oinasmaa -kansitekstin, oikeastaan muistokirjoituksen. Esimerkiksi tämän: ”Musiikissaan Sami tuntui ilmaisevansa kaikki ne tunteet, joita hän yritti henkilökohtaisessa elämässään paeta tai turruttaa. Lyriikoista välittyivät suoraan myös arkielämän ongelmat.” Kuuntelen levyä ja luen lauluja uudelleen, vastaanotin eri asennossa. Tämä onkin siis totta, ehkä, ei keksittyä tarinaa. Elämä ja kumppanit tuntuvat aina vain karkaavan, haihtuvan yöhön. ”Oinasmaan debyytin yhteydessä kirjoitettiin renttu- ja rappioromantiikasta. Surullista kyllä, lopulta romantiikka haihtui ja jäljelle jäi pelkkä realismi”, toteaa Flinkkilä.

”Päälle vaan” -albumia voi toki kuunnella sujuvasti persoonallisena musiikkina ja samaistuttavina tarinoina. Albumi tuntuu kuitenkin kertovan paljon enemmän ja vaikuttavan huomattavasti syvemmin, kun tietää Sami Oinasmaasta edes kansitekstin verran. Vielä lainaus Flinkkilän tekstistä: ”Jälkeesi jäi merkittävä musiikillinen perintö, josta tämä julkaisu on vain pieni esimerkki”.

Kiitos siitä

”Päälle vaan” oli koskettanut sen verran vahvasti, että metsästin käsiini Oinasmaan vuonna 2010 ilmestyneen debyytin ”Ei maailma toimi noin”. Yhtye oli jo silloin sama kuin ”Päälle vaan” -albumilla, eli Jukkis Saastamoinen (basso), Aki Räty (koskettimet ja laulu), Teemu Sarjamo (rummut ja rytmi), Ville Tanttu (kitara ja banjo) ja Sami Oinasmaa (kitara ja laulu). Nyt kun tiedän Sami Oinasmaasta kansitekstissä kerrotun, kuulostaa tämä debyytti neutraalimmalta, yleismaailmallisemmalta. Toteutus tuntuu hiotummalta.

oinasmaa4Vaikka ei ehkä niin pakahduttava ja vereslihalla, bändi puskee kuitenkin Oinasmaan laulun taakse voimaa ja puhuria, märkien ja mustien asfalttien katurockia. Löydän jopa musiikillisen suvannon banjon värittämästä ”Sunnuntaista”, tosin sanoitus värittää suvannon epätoivon väreillä. Romantikko ja realisti Oinasmaassa paljastuu nimibiisissä, jossa ”Ei maailma toimi noin, niin ne sanoivat, osa sieluu lentää pois, oot osa konetta”. Kaipuu vapauteen, pyyteetön ja ehdoton yhteys toiseen ihmiseen, henkinen yhteenkuuluvuus – Sami Oinasmaa kuulostaa väärässä ajassa eläneeltä idealistilta. Arki vie, ihminen vikisee.

Onneksi löysin Sami Oinasmaan, vaikkakin vasta nyt.

Musiikki on metsästämistä

Samalla narisen asiasta, joka ei koske vain Oinasmaan levyjä, vaan yleisemminkin pienten toimijoiden fyysisiä julkaisuja: mistä niistä saa tietää, ja mistä niitä voi ostaa?! Sillä rahan kiertohan vasta takaa homman jatkuvuuden.

Pienet julkaisut pääsevät näkyviin ja kuuluviin pienissä, yleensä harrastuksena ylläpidetyissä medioissa, harvemmin isoissa kaupallisissa ja varsinkaan siinä verovaroin kustannetussa. Jos musiikki kuitenkin jotenkin tavoittaa kuulijan ja herättää kiinnostuksen, mistäs sen levyn sitten hommaat? Joskus jakelija voi toki saattaa julkaisun erikoisliikkeeseen tai nettikauppaan.

Sitten on näitä urheita ritareita, joiden paukut ovat loppuneet siihen, että levylaatikot on saatu autotalliin tai vaatehuoneeseen. Kaikki eivät halua kaupata levyjään itse, vaikka ehkä nettisaitti muuten olisikin olemassa. Meikäläistä järsii armottomasti, että sydänverellä tehty musiikki ei päädy sitä arvostaville ja siitä virtaa saaville kuuntelijoille. Tekijät kärsivät, kuulijat jäävät paljosta paitsi. Sama asia on ilmaistu toisin sanoin tuossa vasemmalla. Toki avuliaat levykauppiaat yrittävät parhaansa mukaan tilata kiekkoja niitä kaipaaville, mutta aika monta mutkaa on tiessä.

Ehkä turhaan narisen, tuottaahan metsästäminen ja löytäminen nautintoa jo itsessään. Silti: kiitos Sami Oinasmaa ja muut luomisen pakosta luovat.

Pekka

Oinasmaa: Ei maailma toimi noin (Delirium Music Works DMW-10ALB01, 2010)

Oinasmaa: Päälle vaan (Delirium Music Works DMW-16ALB01, 2016)

Retrokki kuuntelee: Vallu Lukka ”Hymni tulelle”, 2016

vallu-lukkaIlman harmainta mielikuvaa Vallu Lukasta tai hänen musiikistaan tartun hailakkaan kiekkoon. Tavaan kansia marraskuun hämärässä: runoilijoiden tekstejä (mm. Uuno Kailas, Lassi Nummi, Eino Leino), Lukan omat sävellykset ja sovitukset, ensimmäinen sävellys jo vuodelta 1993. Netti kertoo Lukan olevan myös näyttelijä ja teatterisäveltäjä – ja musisoivan lisäksi Groove President -kokoonpanossa. Nimi taitaa kertoa oleellisen. Miespääosassa Svenska Teaternin Mamma Mia! -musikaalissa.

Pitkäaikainen haave omasta levystä, säveltämään pakottaneet runot, ehkä? Kysyn siis itseltäni, mikä on saanut Vallu Lukan ryhtymään sekä taiteellisesti että taloudellisesti haastavaan projektiin, levymerkkikin kun näyttää olevan Vallun Sävel. Vahvaa tahtoa sekä syvää näkemystä ja taitoa tähän on joka tapauksessa tarvittu.

Ja noita kaikkia Lukalla kyllä on: upea levy!

Sävellyksissään Lukka on tavoittanut sanoitusten ytimen – joskus ylentävän, toisaalla herkkyyden, tuossa lempeyden. Patetia kurkistaa kulman takaa, mutta pysyy loitolla. Vaikka aika samantempoisia laulelmia ovatkin, biisien sovituksissa on riittävästi omaperäisyyttä ja koukkua, jossain lattariakin. Sirkku Hilangon viulu ja Speedy Saarisen sähkis terävöittävät perusryhmän Dan Antone (koskettimet), Axu Ahlroos (rummut), Jussi Turunen (kitarat) ja Pasi Ryökkynen (kontrabasso) harkittua ja vivahteikasta säestystä.

Tekstit ovat luonnollisesti jo kansallisomaisuutta, eivät kuitenkaan sieltä tutuimmasta päästä.

Laulavasta näyttelijästä tulee väistämättä mieleen Vesa-Matti Loiri, varsinkin kun yksi Loirin bravuureista, Toivo Kärjen ja Reino Helismaan ”Lauluni aiheet” löytyy tältäkin levyltä. Jos Loiri on enemmän lausuja, Lukka on puhtaasti laulaja. Lukan pehmeässä ja kuitenkin miehekkäässä äänessä on välillä haavoittuvuutta, välillä rapaista uhmaakin. ”Pieni syntinen laulu” on aikamoinen esimerkki miehen kiihkeästä tulkintakyvystä! Tulee mieleen Pepe Willbergin osuvimmat, sydän karrella lauletut vedot.

Kuuntelen Uuno Kailaan ”Karavaani”-runoon sävellettyä biisiä. Kansallisromanttinen viulu, Dan Antonen helisevä Rhodes, Turusen mandoliini, Lukan ylevä ja kuitenkin nöyrä sävellys. Kappaleesta henkii ”iankaikkinen kaipaus”, kuten runossakin sanotaan. Kohtalokas ”Rondo” vie eniten Loirilandiin – Veijo Meren suomentama Francois Villonin runo on tuo levyn varhaisin sävellys. Speedy Saarisen kitara ulvoo. Parin kappaleen taustat Lukka on ohjelmoinut – tekniikka ei onneksi pääse valloilleen Lukan inhimillistävän äänen ansiosta. ”Voittajat” ja nimikappale nousevat suorastaan yleviksi hymneiksi, taistelulauluiksi. Eino Leinon puhdasotsainen ”On niin herttaista ajatella” ja siihen sävelletty laulelma istuisi SuomiLoveen.

Vallu Lukan ”Hymni tulelle” sijoittuu huippusuositun, hieman nostalgisen Suomi-iskelmän ja korkeammalle kurkottavan laulelman välimaastoon. Toivottavasti pieteetillä tehty levy saavuttaa ja vakuuttaa ensin radioasemien portinvartijat ja sitä kautta ison yleisön. Tässä on ainesta klassikoksi.

Pekka

Vallu Lukka: Hymni tulelle (Vallun Sävel, 2016)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Pirjo Aittomäki ”Meidän piti matkustaa”, 2016

Pirjo AittomäkiTango-Orkesteri Unton solistina kolme levyllistä tangoa taivuttaneen ja How Many Sisters -trion jäsenenä samaiseen määrään albumeita osallistuneen laulajan ensimmäinen sooloteos. Vahvoja lauluja, vahva laulaja!

Eikä mikä tahansa teos: kaikki kappaleet ovat käsittääkseni originaalisävellyksiä, säveltäjänä Anna-Mari Kähärä, tekstit ovat kuuden, hieman eri aikakauden suomalaisrunoilijan runoja ja laulutekstejä (Anna-Leena Härkönen, Eeva-Liisa Manner, Aila Meriluoto, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen, Elvi Sinervo). Orkesterissa painottuvat jouset, säveltäjän piano sekä Jukka Eskolan sumuista, autiota ulappaa halkovat trumpetti ja flyygelitorvi.

”Laulelma” tuntuu tämän albumin kappaleita kuvailtaessa turhan kepeältä ilmaisulta – sekä lauluissa että Pirjo Aittomäen tulkinnassa on armottoman vahvaa paatosta ja dramaattisuutta, välillä hengästyttävyyteen saakka. Olen omaksunut Anna-Mari Kähärästä mielikuvan hulvattomana ja leikittelevänä laulajana, säveltäjänä, sovittajana ja soittajana, pianistina ja haitaristina. Rajattomana renessanssitaiteilijana. Välillä humoristinakin.

Tällä levyllä ollaan vakavan äärellä. Selkä suoristuu auktoriteettien edessä.

Pehmeitä kohtiakin löytyy. ”Kakskymmentä suvea” Aila Meriluodon runoon keinuvine rytmeineen viittaa kansan- ja kamarimusiikkiin. Samaa perisuomalaista realismia on Anna-Leena Härkösen sanoittamassa lihallisen kohtalokkaassa ”Koivunlarvalaulussa”. Nimikappale on kepeästi laineileva bossanova, Aittomäen laulussa on sekä sensuellia pehmeyttä että ylvästä kaipausta. ”Minun veljeni” löytää lokeronsa jazzlaulelmasta, makea kuoro.

Sanoituksista – runoista ja teksteistä – huokuu tietysti, että ne ovat vahvojen naisten vahvoja tarinoita. Enkä kyllä Kähärää ja Aittomäkeä yhtään heikommiksi arvele! Elämä vie mehut, epävarmuus kalvaa, on elettävä mitä elämä eteen heittää. Ja koska aiheet ovat kalvakoita kuin loppusyksyn hopeisena kiiltävä savinen pelto, niin ovat myös sävellykset. Esimerkiksi ”Älä kysy mitään” on pohjoismaisen viileä ja paatoksellinen, periksiantamaton kuin kivikova ruisleipä. Kähärä kyntää samaa kyistä ja hyistä peltoa kuin esimerkiksi Otto Donner, Eero Ojanen ja Kari Rydman. Aivan loistavaa: hienostuneita yksityiskohtia, reheviä sovituksia, paljasta silloin kuin paljas toimii!

Topi Korhosen marssirytmiset kitarat kappaleessa ”Saima Irene maaliskuussa 1918” (Marja-Leena Mikkola) korostavat laulun karua aihetta – nimikin sen jo kertoo. Elvi Sinervon ”Niin muistan” vie vankilaan. Menettäminen, epävarmuus, muistot, yksinäisyys, kuolema, pettymys ja pettäminen, hiljainen alistuminen ja sanaton katkeruus – näistä on suomalaisten selviytymistarinat tehty, myös tällä levyllä.

Samaa aihepiiriä ja tunnelmaa löytyy ”Niin vähän on aikaa” -albumilta, yhdeltä suomalaisen poplaulelman ehdottomista kulmakivistä. Kyllä, vertaan ”Meidän piti matkustaa” -teosta edellä mainittuun. Molemmat kestävät aikaa, molempia kannattaa kuunnella pintaa syvemmältä. Ja välillä antaa musiikin vain viedä.

Pekka

Pirjo Aittomäki: Meidän piti matkustaa (Pirjo Aittomäki PAM001, 2016)

http://www.pirjoaittomaki.com/

http://www.runningmoose.fi/