• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Yliaho & Saarilehto ”Tien reunalla”, 2016

yliaho-saarilehtoJari Yliaho – kitaristi, laulaja ja säveltäjä – tuttu nimi mm. Donnasta, Juicen yhtyeistä ja Siberiasta. Erkki Saarilehto – edesmennyt runoilija, taiteilija ja sanoittaja. Liuta nimekkäitä laulaja- ja soittajavieraita, levy työn alla vuosikausia. Siinä tämän albumin tuoteseloste lyhykäisyydessään, sellaisena kuin itse sen olen ymmärtänyt.

Pitkästä työstöajasta huolimatta levy kuulostaa sävellyksellisesti ja soitannollisesti huomattavan ehjältä ja kokonaiselta – ja myös monipuoliselta, siitä pitävät huolen viimeistään laulajavieraat. Tunnistettavimpia ovat Dave Lindholm, Juha Lehti ja Harri Marstio, myös Jari Yliaho, Roope Yliaho – oletettavasti hänen poikansa, sekä Ila Loueranta tulkitsevat koko sielullaan.

Ei tyypillisintä Suomi-rockia, eikä aina edes rockia, vaan rock-laulelmaa, jossa sanoilla on sisältöä ja painoarvoa.

En tiedä, ovatko sanoitukset varta vasten tälle levylle tehtyjä, vai onko Yliaho poiminut tekstit Saarilehdon tuotannosta. Sanoituksista huokuu luonto, ihmisyys ja rauha – ja tietysti rakkaus. Runollinen ”Valkia hevonen” on hieno, luontoa ja sen uudistumista ylistävä kappale niin sanoituksellisesti kuin rauhallisella toteutuksellaankin. Sen luontosymbolismi poikkeaa muista aika suorasanaisista teksteistä, samaan kastiin kuuluu ”Tuhannet tähdet”.

Vaikka Yliaho taidetaan mieltää ennen kaikkea kitaramestariksi, tällä levyllä hän on pätevä biisintekijä. Kappaleissa ei pyöritetä yhtä ja samaa tahkoa, vaan liikutaan esimerkiksi Juha Lehden laulamasta kevyesti keinuvasta, urkukuvion sävyttämästä ”Kasvot väkijoukossa” -biisistä soundillisesti eniten Siberiaa muistuttavaan, isoksi paisuvaan ”Tuhannet tähdet” -stadionballadiin.

Veikkaisin, että se on Safkan haitari, joka hyvin suomalaisesti värittää ”Tien reunalla” -kappaletta, Eemil Tikanmäen viulu komppaa. Surullinen, mutta lohduttava tarina. Sitten repäisee ränttätänttää Dave, ”Valossa sun”, hyvin on Davemainen rokkikukko-kappalekin, hieno slide-soolo! Sen soittajaa en tiedä, sillä Jari Yliahon lisäksi kieliä levyllä venyttävät myös Heikki Silvennoinen, Markku Petander, Tommi Laine ja Seppo Hakasalo.

Roope Yliahon laulama iskelmäinen ”Läheltä ja niin kaukaa” viulu- ja haitarikorostuksineen sopisi hyvin Suomi-jukeboksiin missä päin maata tahansa. Roopella on vahva ja varma lauluääni, kuullaanhan häntä vielä? Harri Marstion laulamaan ”Kulkurin lauluun” akustinen kitara tai tietysti sen soittaja vetäisee flamencomaisen soolon, bongot luovat sykkivän pohjan. Sen kohtalokasta tarinaa syventää päätösbiisi, sellon reunustama ”Nämä vuodet”: ”Nämä vuodet, ennen kuin kuolen, tahdon…” – liikutaan tummissa ja kohtalokkaissa vesissä. Rillumarei tämä ei ole, ja uudesta syntymästäkin puhutaan. Vakuuttava niitti.

”Tien reunalla” ei ole kertakäyttöviihdettä. Siinä on tasoja ja tunnelmia, kappaleisiin kannattaa uppoutua laulu kerrallaan. Sanoma on hyvin universaali.

Pekka

Ps. Donnan ”Muinainen kaunotar” kuunteluttaa itseään yhäkin, sen verran runsaasti koskettavaa viattomuutta biisissä ja sen esityksessä on. Eittämättä yksi Suomi-rockin helmistä.

Yliaho & Saarilehto: Tien reunalla (JY2016, 2016)

Retrokki kuuntelee: Oinasmaa ”Päälle vaan”, 2016

oinasmaa3Katurockia, romantiikkaa ja armotonta realismia.

Sain kuultavakseni Oinasmaan ”Päälle vaan” -kiekon – edesmenneen Sami Oinasmaan ja hänen yhtyeensä toisen albumin – tietämättä miehestä ja hänen musiikistaan yhtään mitään. Levy ilmeisesti viimeisteltiin vasta artistin kuoleman jälkeen, sen verran olin joistain sivulauseista ymmärtänyt. Etukäteen jonkin linkin kautta kuuntelemani ”Koti-ilta” kuulosti näihin korviin epämukavalta, joskin kiihkeältä. En odottanut kokonaisuudelta sen kummempia.

Ja tapahtui pari soittokertaa myöhemmin.

”Koti-ilta” vaivaannutti edelleen, lähinnä sen riimit. Luettuna tarina sielun taistelusta rauhallisen koti-illan ja yöelämän houkutusten välillä aukeaa paremmin. Musiikki puskee aika raskaasti, laulu vielä raskaammin. Särmä. Sitä tässä on, harmaaksi seinäkoristeeksi kappale ei todellakaan jää. Aika moni muidenkin kappaleiden sanoituksista ruotii parisuhteen ristiriitoja, myös kulkuriromantiikkaa ja jonkinlaista kohtaloon alistumista viljellään. Pohjavireeksi jää alakulo.

Vaikka Sami Oinasmaan laulussa on pontevuutta, kuulen piilevää melankoliaa: rohkeutta, mutta epätoivon ja kyynelten läpi? Biisinsä ovat sujuvia ja melodisia akselilla katurock ja hempeily (”Laula laula häkkilintu”, ”Siinä unessa”). ”Eerika” ja ”Liisa” ovat lähinnä hittiä, lähellä myös Egotrippiä. Avaaja ”Tuuleen tuuleen” kulkee musiikillisesti Springteenin latuja: pidättyvä ja piinaava A-osa repeää moniväriseksi laajakuvaksi. Nimikappaleessa on samaa E Street Band -kiihkoa kera pianon ja urkujen. Naapurimaan Eldkvarn pistäytyy myös mielessä, samoin Ulf Lundell.

Oinasmaalla on sana hallussaan, myös sanaleikit sekä katu- ja rosvoromantiikka (kapakkapianon rytmittämä ”Hei nau beibe” Bonnie ja Clyde -tarinoineen). ”Päälle vaan” -biisissä ”ei ole mitään menetettävää”. Kohtalokasta ja epätoivoistakin. ”Laula laulu häkkilinnussa” vierailija (ja toinen tuottaja) Olli Haavisto antaa steel-kitaransa laulaa, kahlehdittu häkkilintu kaipaa muuttolinnun vapautta ja rajatonta taivasta.

Lupaava tapaus, ajattelen

Sitten luen Janne Flinkkilän kirjoittaman Sami Oinasmaa -kansitekstin, oikeastaan muistokirjoituksen. Esimerkiksi tämän: ”Musiikissaan Sami tuntui ilmaisevansa kaikki ne tunteet, joita hän yritti henkilökohtaisessa elämässään paeta tai turruttaa. Lyriikoista välittyivät suoraan myös arkielämän ongelmat.” Kuuntelen levyä ja luen lauluja uudelleen, vastaanotin eri asennossa. Tämä onkin siis totta, ehkä, ei keksittyä tarinaa. Elämä ja kumppanit tuntuvat aina vain karkaavan, haihtuvan yöhön. ”Oinasmaan debyytin yhteydessä kirjoitettiin renttu- ja rappioromantiikasta. Surullista kyllä, lopulta romantiikka haihtui ja jäljelle jäi pelkkä realismi”, toteaa Flinkkilä.

”Päälle vaan” -albumia voi toki kuunnella sujuvasti persoonallisena musiikkina ja samaistuttavina tarinoina. Albumi tuntuu kuitenkin kertovan paljon enemmän ja vaikuttavan huomattavasti syvemmin, kun tietää Sami Oinasmaasta edes kansitekstin verran. Vielä lainaus Flinkkilän tekstistä: ”Jälkeesi jäi merkittävä musiikillinen perintö, josta tämä julkaisu on vain pieni esimerkki”.

Kiitos siitä

”Päälle vaan” oli koskettanut sen verran vahvasti, että metsästin käsiini Oinasmaan vuonna 2010 ilmestyneen debyytin ”Ei maailma toimi noin”. Yhtye oli jo silloin sama kuin ”Päälle vaan” -albumilla, eli Jukkis Saastamoinen (basso), Aki Räty (koskettimet ja laulu), Teemu Sarjamo (rummut ja rytmi), Ville Tanttu (kitara ja banjo) ja Sami Oinasmaa (kitara ja laulu). Nyt kun tiedän Sami Oinasmaasta kansitekstissä kerrotun, kuulostaa tämä debyytti neutraalimmalta, yleismaailmallisemmalta. Toteutus tuntuu hiotummalta.

oinasmaa4Vaikka ei ehkä niin pakahduttava ja vereslihalla, bändi puskee kuitenkin Oinasmaan laulun taakse voimaa ja puhuria, märkien ja mustien asfalttien katurockia. Löydän jopa musiikillisen suvannon banjon värittämästä ”Sunnuntaista”, tosin sanoitus värittää suvannon epätoivon väreillä. Romantikko ja realisti Oinasmaassa paljastuu nimibiisissä, jossa ”Ei maailma toimi noin, niin ne sanoivat, osa sieluu lentää pois, oot osa konetta”. Kaipuu vapauteen, pyyteetön ja ehdoton yhteys toiseen ihmiseen, henkinen yhteenkuuluvuus – Sami Oinasmaa kuulostaa väärässä ajassa eläneeltä idealistilta. Arki vie, ihminen vikisee.

Onneksi löysin Sami Oinasmaan, vaikkakin vasta nyt.

Musiikki on metsästämistä

Samalla narisen asiasta, joka ei koske vain Oinasmaan levyjä, vaan yleisemminkin pienten toimijoiden fyysisiä julkaisuja: mistä niistä saa tietää, ja mistä niitä voi ostaa?! Sillä rahan kiertohan vasta takaa homman jatkuvuuden.

Pienet julkaisut pääsevät näkyviin ja kuuluviin pienissä, yleensä harrastuksena ylläpidetyissä medioissa, harvemmin isoissa kaupallisissa ja varsinkaan siinä verovaroin kustannetussa. Jos musiikki kuitenkin jotenkin tavoittaa kuulijan ja herättää kiinnostuksen, mistäs sen levyn sitten hommaat? Joskus jakelija voi toki saattaa julkaisun erikoisliikkeeseen tai nettikauppaan.

Sitten on näitä urheita ritareita, joiden paukut ovat loppuneet siihen, että levylaatikot on saatu autotalliin tai vaatehuoneeseen. Kaikki eivät halua kaupata levyjään itse, vaikka ehkä nettisaitti muuten olisikin olemassa. Meikäläistä järsii armottomasti, että sydänverellä tehty musiikki ei päädy sitä arvostaville ja siitä virtaa saaville kuuntelijoille. Tekijät kärsivät, kuulijat jäävät paljosta paitsi. Sama asia on ilmaistu toisin sanoin tuossa vasemmalla. Toki avuliaat levykauppiaat yrittävät parhaansa mukaan tilata kiekkoja niitä kaipaaville, mutta aika monta mutkaa on tiessä.

Ehkä turhaan narisen, tuottaahan metsästäminen ja löytäminen nautintoa jo itsessään. Silti: kiitos Sami Oinasmaa ja muut luomisen pakosta luovat.

Pekka

Oinasmaa: Ei maailma toimi noin (Delirium Music Works DMW-10ALB01, 2010)

Oinasmaa: Päälle vaan (Delirium Music Works DMW-16ALB01, 2016)

Retrokki kuuntelee: Vallu Lukka ”Hymni tulelle”, 2016

vallu-lukkaIlman harmainta mielikuvaa Vallu Lukasta tai hänen musiikistaan tartun hailakkaan kiekkoon. Tavaan kansia marraskuun hämärässä: runoilijoiden tekstejä (mm. Uuno Kailas, Lassi Nummi, Eino Leino), Lukan omat sävellykset ja sovitukset, ensimmäinen sävellys jo vuodelta 1993. Netti kertoo Lukan olevan myös näyttelijä ja teatterisäveltäjä – ja musisoivan lisäksi Groove President -kokoonpanossa. Nimi taitaa kertoa oleellisen. Miespääosassa Svenska Teaternin Mamma Mia! -musikaalissa.

Pitkäaikainen haave omasta levystä, säveltämään pakottaneet runot, ehkä? Kysyn siis itseltäni, mikä on saanut Vallu Lukan ryhtymään sekä taiteellisesti että taloudellisesti haastavaan projektiin, levymerkkikin kun näyttää olevan Vallun Sävel. Vahvaa tahtoa sekä syvää näkemystä ja taitoa tähän on joka tapauksessa tarvittu.

Ja noita kaikkia Lukalla kyllä on: upea levy!

Sävellyksissään Lukka on tavoittanut sanoitusten ytimen – joskus ylentävän, toisaalla herkkyyden, tuossa lempeyden. Patetia kurkistaa kulman takaa, mutta pysyy loitolla. Vaikka aika samantempoisia laulelmia ovatkin, biisien sovituksissa on riittävästi omaperäisyyttä ja koukkua, jossain lattariakin. Sirkku Hilangon viulu ja Speedy Saarisen sähkis terävöittävät perusryhmän Dan Antone (koskettimet), Axu Ahlroos (rummut), Jussi Turunen (kitarat) ja Pasi Ryökkynen (kontrabasso) harkittua ja vivahteikasta säestystä.

Tekstit ovat luonnollisesti jo kansallisomaisuutta, eivät kuitenkaan sieltä tutuimmasta päästä.

Laulavasta näyttelijästä tulee väistämättä mieleen Vesa-Matti Loiri, varsinkin kun yksi Loirin bravuureista, Toivo Kärjen ja Reino Helismaan ”Lauluni aiheet” löytyy tältäkin levyltä. Jos Loiri on enemmän lausuja, Lukka on puhtaasti laulaja. Lukan pehmeässä ja kuitenkin miehekkäässä äänessä on välillä haavoittuvuutta, välillä rapaista uhmaakin. ”Pieni syntinen laulu” on aikamoinen esimerkki miehen kiihkeästä tulkintakyvystä! Tulee mieleen Pepe Willbergin osuvimmat, sydän karrella lauletut vedot.

Kuuntelen Uuno Kailaan ”Karavaani”-runoon sävellettyä biisiä. Kansallisromanttinen viulu, Dan Antonen helisevä Rhodes, Turusen mandoliini, Lukan ylevä ja kuitenkin nöyrä sävellys. Kappaleesta henkii ”iankaikkinen kaipaus”, kuten runossakin sanotaan. Kohtalokas ”Rondo” vie eniten Loirilandiin – Veijo Meren suomentama Francois Villonin runo on tuo levyn varhaisin sävellys. Speedy Saarisen kitara ulvoo. Parin kappaleen taustat Lukka on ohjelmoinut – tekniikka ei onneksi pääse valloilleen Lukan inhimillistävän äänen ansiosta. ”Voittajat” ja nimikappale nousevat suorastaan yleviksi hymneiksi, taistelulauluiksi. Eino Leinon puhdasotsainen ”On niin herttaista ajatella” ja siihen sävelletty laulelma istuisi SuomiLoveen.

Vallu Lukan ”Hymni tulelle” sijoittuu huippusuositun, hieman nostalgisen Suomi-iskelmän ja korkeammalle kurkottavan laulelman välimaastoon. Toivottavasti pieteetillä tehty levy saavuttaa ja vakuuttaa ensin radioasemien portinvartijat ja sitä kautta ison yleisön. Tässä on ainesta klassikoksi.

Pekka

Vallu Lukka: Hymni tulelle (Vallun Sävel, 2016)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Pirjo Aittomäki ”Meidän piti matkustaa”, 2016

Pirjo AittomäkiTango-Orkesteri Unton solistina kolme levyllistä tangoa taivuttaneen ja How Many Sisters -trion jäsenenä samaiseen määrään albumeita osallistuneen laulajan ensimmäinen sooloteos. Vahvoja lauluja, vahva laulaja!

Eikä mikä tahansa teos: kaikki kappaleet ovat käsittääkseni originaalisävellyksiä, säveltäjänä Anna-Mari Kähärä, tekstit ovat kuuden, hieman eri aikakauden suomalaisrunoilijan runoja ja laulutekstejä (Anna-Leena Härkönen, Eeva-Liisa Manner, Aila Meriluoto, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen, Elvi Sinervo). Orkesterissa painottuvat jouset, säveltäjän piano sekä Jukka Eskolan sumuista, autiota ulappaa halkovat trumpetti ja flyygelitorvi.

”Laulelma” tuntuu tämän albumin kappaleita kuvailtaessa turhan kepeältä ilmaisulta – sekä lauluissa että Pirjo Aittomäen tulkinnassa on armottoman vahvaa paatosta ja dramaattisuutta, välillä hengästyttävyyteen saakka. Olen omaksunut Anna-Mari Kähärästä mielikuvan hulvattomana ja leikittelevänä laulajana, säveltäjänä, sovittajana ja soittajana, pianistina ja haitaristina. Rajattomana renessanssitaiteilijana. Välillä humoristinakin.

Tällä levyllä ollaan vakavan äärellä. Selkä suoristuu auktoriteettien edessä.

Pehmeitä kohtiakin löytyy. ”Kakskymmentä suvea” Aila Meriluodon runoon keinuvine rytmeineen viittaa kansan- ja kamarimusiikkiin. Samaa perisuomalaista realismia on Anna-Leena Härkösen sanoittamassa lihallisen kohtalokkaassa ”Koivunlarvalaulussa”. Nimikappale on kepeästi laineileva bossanova, Aittomäen laulussa on sekä sensuellia pehmeyttä että ylvästä kaipausta. ”Minun veljeni” löytää lokeronsa jazzlaulelmasta, makea kuoro.

Sanoituksista – runoista ja teksteistä – huokuu tietysti, että ne ovat vahvojen naisten vahvoja tarinoita. Enkä kyllä Kähärää ja Aittomäkeä yhtään heikommiksi arvele! Elämä vie mehut, epävarmuus kalvaa, on elettävä mitä elämä eteen heittää. Ja koska aiheet ovat kalvakoita kuin loppusyksyn hopeisena kiiltävä savinen pelto, niin ovat myös sävellykset. Esimerkiksi ”Älä kysy mitään” on pohjoismaisen viileä ja paatoksellinen, periksiantamaton kuin kivikova ruisleipä. Kähärä kyntää samaa kyistä ja hyistä peltoa kuin esimerkiksi Otto Donner, Eero Ojanen ja Kari Rydman. Aivan loistavaa: hienostuneita yksityiskohtia, reheviä sovituksia, paljasta silloin kuin paljas toimii!

Topi Korhosen marssirytmiset kitarat kappaleessa ”Saima Irene maaliskuussa 1918” (Marja-Leena Mikkola) korostavat laulun karua aihetta – nimikin sen jo kertoo. Elvi Sinervon ”Niin muistan” vie vankilaan. Menettäminen, epävarmuus, muistot, yksinäisyys, kuolema, pettymys ja pettäminen, hiljainen alistuminen ja sanaton katkeruus – näistä on suomalaisten selviytymistarinat tehty, myös tällä levyllä.

Samaa aihepiiriä ja tunnelmaa löytyy ”Niin vähän on aikaa” -albumilta, yhdeltä suomalaisen poplaulelman ehdottomista kulmakivistä. Kyllä, vertaan ”Meidän piti matkustaa” -teosta edellä mainittuun. Molemmat kestävät aikaa, molempia kannattaa kuunnella pintaa syvemmältä. Ja välillä antaa musiikin vain viedä.

Pekka

Pirjo Aittomäki: Meidän piti matkustaa (Pirjo Aittomäki PAM001, 2016)

http://www.pirjoaittomaki.com/

http://www.runningmoose.fi/

Retrokki kuuntelee: Karuna ”Tuulispää” (2016)

KarunaFolkin supertrion toinen albumi, Hesarissakin kehuttu.

Teija Niku (harmonikka, melodeon), Esko Järvelä (viulu, avainviulu) sekä Juha Kujanpää (piano ja muut koskettimet) ovat yhtä kuin Karuna, muun muassa. Lisäksihän kukin operoi ahkerasti myös lukuisissa muissa kokoonpanoissa, projekteissa ja omillaankin. Järvelän ja Kujanpään tekemisiä olen seurannut ja ihastellut useasti – velhoja soittajina ja säveltäjinä. Niku sen sijaan on tässä laajuudessa uusi tuttavuus – ehkä, sillä en kyllä jokaisen kuulemani levyn soittajatietoja muista ulkoa.

Niin, ja kyseessähän on siis instrumentaalitrio. Vaikka tuo kuulostaa kokoonpanona rajoittavalta, vaihtelevat soitinyhdistelmät ja instrumenttien erilaiset roolit ja painotukset saavat Karunan kuulostamaan kokoaan merkittävämmältä. Näillä levyillä korostuvat yhteissoitto, melodiat ja sovitukset, eivät huimapäiset soolot. Lähtökohtien puolesta musiikkia voisi toki nimittää kansanmusiikiksi, henkilökohtaisesti koen kuitenkin rajojen ylittyvän tai olevan vähintäänkin häilyviä. Toki mukana on muutama perinteisen kuuloinen viulu-piano-harmonikka-menopalakin, mutta ehkä pohjoismainen instrumentaalimusiikki olisi lähempänä totuutta.

Karunan ensimmäinen julkaisu ”Hyvää matkaa” on jo vuosien takaa. Kun uutta ei ilmaantunut, päättelin yhtyeen päätyneen ”kivat kokeilut mutta jätetään muhimaan kunnes aika on taas kypsä” -mappiin. Esikoinen koostui yhtä Nikun sävellystä lukuun ottamatta Juha Kujanpään kappaleista. Nyt kun kiekko päätyi pitkästä aikaa kuunteluun, muutkin erot ”Tuulispää”-uutuuteen nousivat helpommin esiin. Esikoisalbumin sävellykset tuntuvat versovan perinteisemmästä kansanmusiikista, vaikka sovituksissa onkin jo samaa hienostuneisuutta kuin ”Tuulispäällä”. Yhtyeen kaunis nimikkobiisi ”Karuna” viitoittaa tietä uutuudelle. Toisaalta ”Hyvää matkaa” -levyltä löytyy myös tyylipastisseja vierailevine soittajineen. Vaikka erinomaisesti toteutettuja ovatkin, koen niiden kuitenkin verottavan kokonaisuutta.

”Tuulispäällä” Karuna on ehjä. Ehkä myös sävellykset ovat ytimekkäämpiä.

Erityisesti Teija Nikun neljä sävellystä yllättävät. Varsinkin peräkkäiset ”Viimeinen rivi” ja ”Maaliskuun aurinko” on uskomattoman hieno parivaljakko. Ensimmäinen on rytmikäs, yksinkertaiseen mutta erittäin jännitteiseen teemaan perustuva sävelmä, joka välillä seestyy J:son Lindhin ja Staffan Schejan yhteisteosten tapaiseen, pohjoismaisen kirkkaasti läpikuultavaan väliosaan. ”Maaliskuun aurinko” taas on koskettavan kaunis, tuvanlämpöinen melodia – kevätaurinko lämmittää jo! Myös ”Huhtikuun sade” ja albumin avaava reipas ”Dusch” vakuuttavat, edellinen taitaisi taipua myös tenhoavaksi iskelmäksi, harmonikkasoolokin on jo valmiina. Teija Niku – sinulla on uusi ihailija.

Juha Kujanpään toisteisissa sävellyksissä on kierrettä vaikka muille jakaa. Sävellyksellisesti ne sopisivat hänen soololevyilleen, nyt toteutus on pienempää mutta ei yhtään vähemmän vaikuttavaa. Esimerkiksi ”Pegasos” ja ”Kaikki värit” ovat pakahduttavan kauniita, ja soivat äärimmäisen elegantisti ja kuulaasti pianon ja viulun yhteisnuotilla, harmonikan sointi lisää samaan teemaan nostalgista lämpöä. Molempia kappaleita Kujanpää taustoittaa hienovaraisilla koskettimilla. ”Kyntäjän blues” on lähinnä rempseää kansanmusiikkia, vaikka piano ja hanuri heleällä rapsodialla välillä keventävätkin. ”Yhden suunnan sotiisi” on poljennoltaan reipas, sävelmässä on kaihoa – ehkä hieman irkkutyyliin? Albumin päättävä ”Patikka” on hienostunut, melkeinpä barokkimainen sävelmä. Kamarimusiikista porukka lehdistötiedotteessa kirjoittaakin.

Sitten on Esko Järvelän ”Aylan”, tuskaisen koskettava sävelmä, joka muistuttaa kreikkalaisen saaren hiekkarannalle kuolleena ajautuneen lapsen kohtalosta. Ihmishengen arvottomuudesta armottomien ihmisten vallanhimoisten haaveiden kourissa, maailman mielettömyydestä. Viulu soi surua, haitari kaihoa, piano säestää eleettömästi. Järvelän toinen sävellys, yli kuusi minuuttinen elegantti ”Peuran polska” venyttää polska-termiä: näillä lakeuksilla musiikilliset seinät ovat leveät ja katto korkealla.

Vaikka olen korostanut Teija Nikun kasvanutta osuutta Karunassa, Juha Kujanpää ja Esko Järvelä ovat aivan yhtä tärkeitä trion osia. Kujanpää ja Järvelä tuntuvat kuuluvan jo kalustoon, he ovat tämän kuuntelijan korvissa jo aikaa sitten muissa yhteyksissä lunastaneet paikkansa taidoillaan ja näkemyksillään.

Tällaisina epävarmuuden ja hirmutekojen aikoina Karuna lohduttaa ja tarjoaa pakopaikan, mutta ottaa myös kantaa. Huikeaa musiikkia!

Pekka

Karuna: Hyvää matkaa (Kanteleen ääniä ÄÄNIÄ-17, 2010)

Karuna: Tuulispää (Kuu Records KUUREC007, 2016)

http://www.karunatrio.net

Eri esittäjiä: ”Atte Blom Juhlii”, 2016

Atte JuhliiKuten kokoelman nimikin jo kertoo, uuden Ainoa Productions -tuotantoyhtiön debyyttijulkaisu juhlii ja juhlistaa yhden perustajansa merkittävää uraa.

Seison lippumyymälän tiskillä ostamassa lippua Tavastian Atte Blom -iltaan. Kerron venuen ja päivämäärän. Myyjätär lukee päätteeltään: ”Plom?”. Juu, vastaan, sen kummemmin hätkähtämättä myyjättären ilmeistä tietämättömyyttä illan juhlinnan kohteesta. Kunpa hän tiskin takana vain tietäisi, missä kaikkialla edelleen kuuluu minun – meidän – sukupolvemme yhden merkittävimmän musiikin taustahahmon vaikutus.

Lainaan Pale Saarisen Rytmiin vuonna 2011 tekemästä Blomin haastattelusta edelleen täysin kurantin lauseen: ”Musiikin pitää olla yllätyksellistä, jännittävää ja jollain tasolla sen pitää tuoda nuoria innostavia kokemuksia. Ja sellaisen musiikin menestys ei ole riippuvainen esimerkiksi radiosoitoista tai muista kaupallisista mittareista”.

Tulkitsen ja ehkä ylitulkitsen, tarkoituksella. Sillä isojen levy-yhtiöitten uusi mantra kuulunee, että albumit ja kokonaisuudet ovat out, yksittäiset hitit ovat in. Mitään ei kannata saattaa fyysiseen muotoon, sillä parasta ennen -päivä oli aina eilen. Kunhan universumi lykätään täyteen taustahöttöä, tyhjiä fraaseja, sankarinkuoria ja opportunismia, sentin sadasosien kuunteluvirroista kertyy jokapäiväinen leipä.

Mutta kestääkö se edes tätä sesonkia? Onko sillä merkitystä vuosien ja vuosikymmenten päästä? Voiko sitä sanoa musiikiksi? Innostaako se tarttumaan instrumenttiin?

Tätäkään kokoelmaa ei tässä muodossa olisi, jos Atte Blom ei olisi uurastanut mm. Love-, Johanna-, Megamania- ja Pyramid-merkkien, artistien, kappaleitten ja kokonaisuuksien parissa. Esimerkiksi Turnusbandin antaumuksellinen Ratsia-versiointi ”Ole hyvä nyt” sekä Pentti Amoren ja Jalavein ”Jumalaut mä oon out” – Juicea tietty – kutittavat olemattomia niskavilloja.

Kuten lainabiisien esittäjät, kokoelman muutkin artistit edustavat uudempia sukupolvia ja Ainoa Productions -kimpan levymerkkien artisteja. Vauhdikas ja hillitön Jeavestone – Suomen Roxy Music? – ja progressiivisesta rockista oman melodisen varianttinsa kutonut Octopie kurkottavat englanninkielisinä rajojen ulkopuolelle. Mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia ovat Entäs Peltonen? (pop-lattaria kokoelman ”Mark Twain” -biisin perusteella, keikalla svengaavaa pop-funkkia) ja Herra Varjojen Herra (primitiivibluesia). Jalavie säestää myös Aija Puurtista (nykivärytminen ”Ketun morsian”) sekä Sira Moksia, dramaattista laulaja-lauluntekijää.

Palaan pari kappaletta taakeppäin: ”Musiikin pitää olla yllätyksellistä, jännittävää ja tuoda innostavia kokemuksia”. Lisäisin Aten valitsemiin adjektiiveihin vielä aitouden ja inhimillisyyden. Molempia löytyy niin Atte Blomin pitkältä uralta kuin tältä kokoelmaltakin. Niitä ei voi teollisesti tuottaa.

Pekka

Eri esittäjiä: Atte Blom Juhlii (Ainoa Productions AOP-16ALB01, 2016)

Retrokki kuuntelee: Tommi Kalenius ”Liikuta mua”, 2015

Tommi KaleniusJo muutaman vuoden lauluja sekä muille että itselleen säveltäneen ja sanoittaneen Kaleniuksen toinen albumi. Lue loppuun asti.

Joistain levyistä tietää jo alkutahdeista, että kiekko tulee pesiytymään soittimeen. ”Liikuta mua” on sinne jymähtänyt, neutraalista ja mitääntietämättömästä alkututtavuudestamme huolimatta. Levyn haaleahko ja aika raamatullinen kansi sekä saman oloinen tittelikään eivät sen kummemmin puraisseet.

Siksi jo alkutahtien lempeä, perinpohjin tuttu ja lohduttavakin vaippa hämmensi: vieläkö löytyy uutta musiikkia, jonka tunnistan omakseni? Onko huomattavasti nuorempi sukupolvikin – siihen Tommi Kalenius kuuluu – omaksunut ja kunnioittaa lauluntekemisen kunniakasta perinnettä? Luen nimittäin tällaiset nimet kuin J. Karjalainen, Edu Kettunen, Esa Eloranta ja Timo Kiiskinen nyt käsillä olevaa artistia edeltäneeseen tai jopa vielä sitäkin edeltäneeseen aaltoon. Samaan kuin Kaleniuksen levyn tuottaneen Pekka Ruuskan. Ympyrä on valmis, ymmärrät aasinsillan ja referenssiryhmän.

Saatekirjeessä tuottaja Ruuska toteaa levyn syntyneen kahdesti. Ensin tavoitteena oli radioystävällisyys ja -äänimaailma, johon Kaleniuksen laulut olisi pitänyt saattaa luonnottomasti pihdeillä ja pakolla. Siinä massassa ne olisivat myös hukkuneet iskelmäsuomi-tapettiin. Niinpä ”päätimme nostaa laulun ja laulajan vahvasti esille. Säestys pelkistettiin äärimmilleen. Kaikessa pyrittiin olemaan häiritsemättä lauluja ja niiden vahvoja kertomuksia”.

Esitän vastaväitteen ja mielipiteen: kyllä ”Liikuta mua” tällaisenaankin voi soida ja pärjätä radiossa siinä missä Johanna Kurkelan kaltaiset, iskelmä- ja popsuomen vakiosuosikit. Kaleniuksen musiikki seilaa laulelman, rockin ja iskelmän ristiaallokossa, leppeässä sellaisessa. Kuten Ruuska toteaa, laulu ja laulaja ovat pääosassa. Säestykseen on maltettu jättää vain välttämättömin. Se tarkoittaa ilmavuutta, soittimien erottelua, siveltimen vetoja siellä, missä niillä on painoarvoa ja merkitystä kokonaisuuden kannalta. Savijaloilla seisovien paisutusten ja onttoutta kumisevien koorusten sijasta sovituksissa luotetaan rauhallisiin ja maistuviin yksityiskohtiin. Jokainen maku tarjoillaan vivahteikkaana erikseen sen sijaan, että ne olisi turbosurvottu tehovatkaimen läpi yhdentekeväksi äänimatoksi, kiitos taidokkaan bändin: Miika Pelkonen (koskettimet), Pasi Ryökkynen (basso), Tuomo Dahlblom (kitara), Markus Malin (rummut).

Kaleniuksen sävelkynä on sujuva. Ei ihme että muutkin artistit ovat saaneet nostetta hänen kappaleistaan. Biiseissä on sopivassa suhteessa melankoliaa, kertosäekoukkua, kitarakuviota, tempon vaihtelua, sielua koskettavaa säveltä. Sävellykset ovat niin luontevia, että ne tuntuvat siltä kuin olisivat olleet aina olemassa. Kappaleissa on kultainen leikkaus.

Sanoitukset ovat yksinkertaisia: arkipäiväisiä asioita, tuokiokuvia, ihmisten välisiä suhteita ja nuoruuden tuntoja kertaavissa lyriikoissa ei tunnu olevan tulkinnan tarvetta. Joitain rivejä pidin mielessäsi jopa naivina teinidraamana (”Sä olet mulle, mä olen sulle”). Saatteen mukaan tarinoiden taustalla on kuitenkin omakohtaisia ihmissuhteiden ja elämäntilanteiden kipupisteistä ja kriiseistä kumpuavia kokemuksia. Joopa joo, mietin, kaikkihan sovittavat ja soveltavat omassa tai lähipiirissään tapahtuneita asioita tarinoissaan.

Noin ajattelin ja kirjoitin sanoituksista muutama päivä sitten.

Kunnes selailin puolihuolimattomasti postilaatikosta noutamaani mainospinoa: tarjoaisiko Lidl halpoja pyöräilyvarusteita? Sälän joukossa oli myös Vantaan seurakuntien Vantaan Lauri -lehti, jonka olin vuosikaudet sujuvasti siihen sen kummempaa huomiota kiinnittämättä siirtänyt kierrätyspinoon. Jostain kumman syystä katsahdin juuri tällä kerralla lehden kantta. Siinä poseerasivat Tommi Kalenius ja vaimonsa – tai ex-vaimonsa, en oikein ottanut selvää – Päivi. Tunnustan, että selasin lehden ensimmäistä kertaa, vaikka se lienee ilmestynyt jo vuosikaudet jos ei peräti -kymmenet. Levyn saate oli kertonut Kaleniuksen gospel-taustasta, joten siinä mielessä esiintyminen seurakunnan lehdessä oli ymmärrettävää.

Luin paljaan tarinan pariskunnasta. Sen jälkeen kuuntelin levyä täysin erilaisin korvin.

Jokainen kappale ei toki luotaa parisuhteen kriisiä ja elämäntilanteita, keveyttäkin löytyy. Mutta esimerkiksi ”Pahvilaatikoiden keskellä”, ”Tänä yönä ikävöidä ei” ja ”Ajattele” – jossa vierailija Jippu ja Kalenius tekevät koskettavan dueton – nostavat palan karskiinkin kurkkuun ja roskan silmään: tämä on totta, todella tapahtunutta. Tommi puhuu Päiville, ja päästää kuuntelijan kuunteluetäisyydelle. Tiedämme pariskunnasta ja heidän suhteestaan enemmän kuin ehkä omastamme. Ainakin Tommi ilmaisee asiat runollisemmin kuin itse pystyisimme. Aika usein Kalenius katsoo kaihoisasti taaksepäin ihastumiseen ja suhteen romanttiseen alkuun. Katkeruutta en kuule, kaipausta kylläkin.  

Levyn päättää tuttu ”Suvivirsi” hartaana ja turhasta karsittuna sovituksena.

Kokonaisuuden voi hyvin sijoittaa klassisten, tuskaisten ja tunnustuksellisten erolevyjen sarjaan (”Blood on the Tracks”, ”Shoot Out the Lights”, ”Blood & Chocolate”, ”Tunnel of Love”, ”+’Justments” jne.). Muistan myös Jackson Brownen ”The Pretender” -albumin: surutyötä, lohdutusta ja lohtua. Maailma on ankara paikka, tunteiden purkaminen ja jäsentely helpottaa.

”Jälkikäteen levyn laulut tuntuvat pyörremyrskyltä ja selviytymistarinalta mulle itselleni. Samalla hirvittää päästää nämä omista käsistäni ihmisten kuultavaksi”, toteaa Kalenius saatteessa. Ehkä sen vuoksi ”Liikuta mua” tarttuu ja pitää otteessaan. Se tuottaa inhimillisyydessään syvän henkisen tyydytyksen ja tyyneyden.

Pekka

Tommi Kalenius: Liikuta mua (Kaiku Recordings, KRCD0013, 2015)

www.tommikalenius.com