Retrokki kuuntelee: Janne Tapion Sisäinen Avaruus ”Janne Tapion Sisäinen Avaruus”, 2017

Ison Pinkin tallista kajahtaa jälleen – tai siis viime lokakuussa teki niin: Janne Tapio (laulu, kitara), Kimmo Vierimaa (rummut), Jani Matkala (kitara), Teemu Huopana (basso) sekä Jussi Suonikko (viulu, mandoliini) on Janne Tapion Sisäinen Avaruus ja toinen levynsä saman niminen. Kolme jäsenistä löytyy myös The Untogethers -poppoosta, Vierimaa vielä useammasta ryhmästä. Perhehommia siis.

Mediablurbissa lukee, että ”levyllä kuullaan puhdasta poppia, folkahtavan svengaavaa rockia, progressiivisia tulokulmia sekä iskelmähenkistä laulaja-lauluntekijä -osastoa”. Poppia edustavimmillaan ja tarttuvimmillaan on yksittäisenä raitanakin julkaistu ”Anni” – digisingleksi tuota kutsuvat. Mukavan melodinen ja rennosti rullaava tuo on, nimi antaa aavistuksen aiheesta.

Samanlaisia pieniä sympaattisia tarinoita tai sanaleikkejä ovat muutkin, suurta symboliikkaa tai maailmanselityksiä ei kuulla.

”Albumin sovitusten kantavana teemana oli alusta asti konstailematon yhtyesoitto”, kirjoitetaan. Sitähän tässä on, usein päällimmäisenä värittäjänä Suonikon viulu, tuossa mandoliini. Muotoihin valetut laulut kuitenkin rajoittavat sen kummempia instrumentaaliakrobatioita tai jammailuja. Musiikkia profiloi vahvasti Janne Tapion persoonallinen, erottuva lauluääni.

Kaikki biisit ovat Janne Tapion, poikkeuksena Pekka Strengin ”Metsästäjä” postuumisti julkaistulta, Strengin demoihin perustuvalta ”Unen maa” albumilta. Janne Tapion käsittelyssä biisi ja sen elävä, progemainen sovitus sooloineen kruunaa tämän lupaavan albumin.

Pekka

Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Janne Tapion Sisäinen Avaruus (Iso Pinkki PINKCD 1, 2017)

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Milla Rumi ”Ilot, halut ja valheet” (Johanna 2014)

Milla TumiNuoren Milla Rumin esikoinen hätkähdyttää monipuolisuudella, tuoreudella, erinomaisilla sovituksilla ja täyteläisellä toteutuksella. Kuuluu tämän vuoden parhaisiin.

Lainaan Rumba-lehden Milla Rumi -jutusta Universal-levy-yhtiössä maineikasta Johanna-merkkiä luotsaavan Riku Mattilan kommenttia (jutun on kirjoittanut Saku Schildt): “Olen kokenut tämän useita kertoja urani aikana. Pointti on, ettei kusi sukassa synny mielenkiintoista uutta. Toivoisin, että Milla Rumi kirjoittaisi oman lukunsa suomalaisen popin isoon tarinaan. Hänellä on siihen kaikki mahdollisuudet.”

Ja Milla Rumin eli Milla-Mari Pylkkäsen musiikki – ainakin tämän levyn perusteella – todella on uutta, tuoretta ja raikasta. Hieman lapsenomaista. Piristävän vastasyntynyttä. Vasta 21-vuotiaan kotkalaissyntyisen näyttelijä-muusikko Rumin biisit ovat ennakkoluulottomia, leikkisiä, tarinallisia, joskus hieman kirjallisia – liian monia sanoja liian pienessä tilassa. Mutta tällä levyllä sekin on piristävää. Levykannen mustavalkoisuudella ei ole mitään tekemistä värikkään sisällön kanssa. Tai no, onhan joissain biiseissä vastakohtien dramatiikkaa.

Vaikka Rumin sävellykset ja sanoitukset ovat jo sellaisinaan omintakeisia ja kiehtovia, Anssi Växbyn sovitukset ne vasta arjen yläpuolelle nostavatkin. Välillä barokki-poppia, välillä pop-iskelmää, joskus pop-balladia, kuten nyt soiva loistelias ”Maalari”: Yarin ja Daven henkeä, henkevä ja herkkä. Rumin äänessä noin yleensä on haavoittuvuutta, nuoren naisen suurisilmäisyyttä, hieman Anna Puuta. En löydä tästä maasta vastaavaa artistia, ulkomailta ehkä Fiona Apple ja Aimee Mann ovat yhtä persoonallisia, villejä ja ennakkoluulottomia.

”Tässä olen minä” – Rumi selaa valokuvakansiota, kertoo perhekuvista (”naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani”, tuon kuvan haluaisin nähdä), taustalla akustiset kitarat ja viulut näppäilevät, sello vetää draaman kaarta. Näen silmissäni ”Magnolia”-leffan. Yksinkertaisesti hieno. ”Linnanmäen laitteeseen” esittelee karusellimaisesti kokonaisen jousiston. ”Sellainen on koti” on makea 80-luvun riisuttu syntikkapoppis, kertosäkeessä Rumi saa revitellä. Sitten rullaava ”Hullulaulu” – jokainen biisi, jokainen sovitus, jokainen sovituksen yksityiskohta pistää virnistämään: loistotyötä! ”Luulaulu” tuo mieleen Nilssonin puhaltimien rytmittämät, nostalgiset barokki-popit. ”Hei ihminen” kasvaa gospel-kuoron myötä upeaksi ja kohottavaksi pienuuden ja inhimillisyyden ylistykseksi.

Tähän levyyn on satsattu, ja hyvä niin, sillä Rumin musiikki ja Växbyn sovitukset ovat sen arvoisia. Palaan Riku Mattilaan. Milla Rumissa todella on jotain uutta ja raikasta, ja siitä todella voi tulla suosittua. Onneksi se uusi on vanhaa ja perinteistä: sydämellä tehtyä ja taidokkaasti toteutettua rehellistä musiikkia.

Johannan kunniakas perinne elää vahvana, toivottavasti jatkoa seuraa.

Pekka

Milla Rumi: Ilot, halut ja valheet (Johanna 4701575, 2014)

facebook.com/MillaRumi