• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 132 318 hits

Joss Cope ”Indefinite Particles”, 2020

Nytpä en kertaa Joss Copen taustoja, kun niitä jo pari vuotta sitten selvittelin täällä. Tilanne ei taida olla muuttunut miksikään, koskapa tälläkin levyllä soittavat mm. Puka Oinonen ja Esa Lehtopuro, levykin on äänitetty Taajuusvarjostimessa, jotain myös Abbey Roadilla. Uutena tekijänimenä huomaan Duncan Maitlandin, myös suuresti ihailemassani äärimelodisessa Pugwash-ryhmässä vaikuttaneen ja jotain myös XTC:n kera luoneen kosketinsoittajan, soololevynkin tehnyt lauluntekijä ja laulaja. Maitlandin soololevyyn olen aikanaan perehtynyt ja ihastunut: koukukasta ilman siirappia ja juustoa – en yhtään ihmettele miehen XTC-yhteyttä.

Joss Copen levyllä Maitland lienee studiosoittajan ominaisuudessa: koskettimien osuus on selkeästi taustoittava ja korostava, sillä instrumentaaliset voimavärit paiskaa Oinosen sähkökitara sekä huomattavan dynaaminen ja eloisa rytmiryhmä. Pääosassa on kuitenkin Cope, jonka kaiutettu, pehmeä laulu kertoo tarinansa lohdullisella, levollisella äänellä, kevyen psykedelian merkeissä.

”Indefinite Particles” on erittäin tasainen kokonaisuus, joka voi tuudittaa satunnaisen kuulijan pehmeään mattoonsa – mitä tulikaan juuri kuultua? Toisaalta merkki musiikin laadusta ja kestävyydestä, toisaalta varoitusmerkki: joko kolkutellaan kuuntelijan keskittymiskyvyn rajoja?

The Who-vaikutteinen ”Hit the Wall” nostaa tunnelmaa levyn viimeisellä neljänneksellä, sitä seuraavaa, kevyesti keinuvaa ”True Nature” -biisiä koristavat myös Maitlandin urut ja Oinosen kupliva kitara. ”Mad King Ludwig” on lähes twist, liippaa Towshendin ja kumppanien värikkäitä ”Magic Bus” -aikoja, Oinosen kitarasoolo olisi ansainnut lisäaikaa. ”Hill” taittaa albumin päätökseensä tyynesti ja arvokkaasti – samoilla sanoilla kuvailisin koko albumia.

Joss Cope: Indefinite Particles (Gare Du Nord Records GDNCD040, 2020)

Teri Mantere ”Everything Needs to Breathe”, 2020

Näinkin voi käydä: kaveri julkaisee vuosien varrella persoonallisia muutaman biisin omakustanteita – haastavia, mutta lupaavia, akustisvoittoisia ja vapaasti sekä pelottomasti leijuvia biisejä, ei välttämättä perinteisiä biisikaavoja noudattavia. Olisiko harrastus muitten musiikkipuuhien ohessa? Kaksi Teri Mantereen ep:tä arvioin Retrokissakin, nimiä pudotellen kuten tapanani on. Vihjeitä oli vähän, mutta tartuin hanakasti pienimpiinkin. En toista niitä, arviot löydät hakutoiminnolla tuosta ylhäältä oikealta.

Parin vuoden tauko, suunnan hiontaa ja katso: Eclipse Music julkaisee täysimittaisen, mestarillisen ”Everything Needs to Breathe”. Samalla, kun Mantere on kehittänyt ilmaisuaan, myös maailma ympärillä on pyörähtänyt. Meillä on Ryley Walker, meillä on Ed Sheeran, meillä on valtava määrä heistä innoituksensa saaneita muusikoita. Ja korostan, että ennen kuin oli Ed Sheeran tai Ryley Walker, meillä oli Teri Mantere.

Levyn saatteessa lukee, vapaasti suomennettuna, että siinä kuin Terin aikaisempi tuotanto oli suht oma- ja vaihtoehtoista, uusissa kappaleissa on tuoretta pop-ilmettä ja aiempaa enemmän laulaja-lauluntekijäperinnettä. Toteutustapa on sama kuin aiemmissa omakustanteissakin: Teri Mantere vastaa kaikesta, laulusta, kitaroista, bassoista, koskettimista, perkussioista – ja tietysti sävellyksistä ja sanoituksista. Poikkeuksena ”Quota”, jossa vierailee laulaja ja viulisti Aili Järvelä – huikea, elämää isompi, pakahduttavan kaunis kappale!

Ilmava ja rytmikäs. Näitä kahta adjektiivia käyttäisin, jos kölin ali uhattaisiin vetää. Akustiset kitarat säestävät ja rytmittävät, antavat korkealla piruettejaan tekevälle laululle herkän ja harkitun esiintymislavan. Jossain laulukin on instrumentti (”Beautiful Being”), mieleen muistuu Joanne Newsom, toisaalla David Crosby. Muualla lauluäänessään on jo aikoinaan vinkkaamiani Tim ja Jeff Buckleyta. Kappaleista en halua käyttää termiä ”biisi”, sillä Mantereen harkituilla siveltimenvedoilla maalatut sävellykset ovat teoksia joka ikinen. Omanlaisiaan, persoonallisia, välillä herkkiä, välillä hurjia. Yksityiskohtia on valtavasti – soitinnuksia, monikerroksista laulua, mainioita kosketinosuuksia, pirskahtelevia rytmisoitinkorostuksia.

”Everything Needs to Breathe” – henkeä ja hengittävyyttä tällä Teri Mantereen ensimmäisellä ”isolle” merkille tehdyllä albumilla todella riittää. Suosittelen keskittynyttä kuuntelua, pelkkä kuuleminen jättää ison osan hengestä piiloon. Levystä on tulossa myös vinyyliversio.

Teri Mantere: Everything Needs to Breathe (Eclipse Music ECD 2020103, 2020)

Wolmari ”Wolmari”, 2019

Tässä levy, jonka teosta ja valmistumisesta olin kuullut mainintoja matkan varrelta. Soittajina ja laulajina hän, hän ja he – mielenkiintoista, mutta miltä se kuulostaa? Yhtye vai projekti? Jälkimmäiseen kysymykseen en tiedä vastausta vieläkään, sillä Wolmarin ydintriolla on verkot moninaisissa progressiivissa vesissä, syvissäkin: Petri ”Lemmy” Lemström (basso, koskettimet), Matti Kervinen (koskettimet, laulu, akustinen kitara) ja Pasi Koivu (koskettimet). Millainen keitos tuosta sitten syntyy, levyllä kun loistavat erilaisilla painotuksilla myös mm. Samu Wuori (kitara), Timo Rautiainen (laulu), Hannu Leidén (laulu) ja Anssi Nykänen (rummut)?

PROGEA isoilla kirjaimilla!

Sellaista, jota ymmärrän. Melodista, monipuolista, jossain haastavaakin. Kosketinvetoista mutta ei liian. Laulu- eli biisivetoista mutta ei sitäkään liian. Persoonallista, kaksijakoistakin: toisaalla syvältä koukkaavat syntikkamietiskelyt vaikkapa Vangeliksen hengessä, toisaalla Kervisen tarttuvammat, kertosäkeelliset laulukoukut. Yksi jälkimmäisistä jää korvamatona vainoamaan jokaisen kuuntelun jälkeen, eli Rautiaisen laulama ”Jos annat aamun tulla”. Tuo nimenomainen biisi vaikutti ensikuuntelun jälkeen turhankin iskelmälliseltä ja äkkimakealta, levyn muusta hämyisemmästä linjasta poikkeavalta, mutta nyt huomaan sen tarjoavan tarpeellisen kontrastin ja kevennyksen Koivun hymnimäisen ”Onkapannu”-instrumentaalin jälkeen.

Ja sitten on tietty Lindströmin ja Kervisen moniosaiset progeilut, joista yli yksitoistaminuuttinen kaihoisa ja välillä painostavakin ”Sarastus” kuullaan Timo Rautiaisen jäyhän ja Anu Wuoren kuulaan äänen tulkitsemana. Pink Floydia tässä on paljon, ei vähiten rytmityksen ja Samu Wuoren kitaraulvahdusten ansiosta. Tekijämiehet ovat toki Floydinsa, Yesinsä ja Genesiksensä kuunnelleet sekä sisäistäneet, tarkemmassa kuuntelussa hymähdyttää esimerkiksi Lindströmin jyrisevä Chris Squire -bassokuvio. Hieno teos, huutomerkki.

”Jään tähän” – Kervisen ja Anu Wuoren melodisen kaihoisaa laulua ja keinuvaa rytmiä vaikkapa Matti Järvinen -moodissa, hienot, hillityt kitarakuviot Samu Wuorelta. Esa Kotilainen haitareineen keventää ”Syvä jää” -instrumentaalia, jonka mystinen jyrä ja Sonja Tiiron saksofoni vievät välillä Van der Graaf -vyöhykkeelle. Samoissa raskaahkoissa tunnelmissa vyöryy Leidénin väkevästi tulkitsema ”Syksy”. Vähän tästä tulee mieleen Wigwamin kiehtovat ja hämyisetkin alkuajat, vaikka tuhdimmin poljetaankin. Ilmassa on jännitystä ja suurta odotusta – sekä valtavaa helpotusta.

Olisin kuvitellut että tyylillisesti näinkin erilaisten biisien niputtaminen tuottaisi kirjavan ja sekalaisen biisinivaskan. Olin niiiiin väärässä! Varsinkin, kun albumin päättävä ”Kaivon silmä” toistaa hyvin yksinkertaisella mutta erittäin toimivalla melodialla ja koko levyä kuvaavalla toteutuksella sen, mitä juuri äsken tulikaan kuultua: syvänvihreän metsän huminan, tummansiniseksi pimenevän illan hämyn, pohjattoman kaihon, halun kuulla sama uudelleen. Bravo!

Pekka

Wolmari: Wolmari (Presence Records PRECD072, 2019)

Help Yourself ”5” (1973, 2004, 2019)

Ainutlaatuinen yhdistelmä englantilaista, vihreiden nummien romantiikkaa – pastoraalia, sanoisi joku – ja Amerikan länsirannikon sähköistä hippimeininkiä, askeleen päässä Man-yhtyeen sähköisyydestä. Brittien vastine Buffalo Springfieldille ja Quicksilver Messenger Servicelle. Kosketinsoittaja, biisintekijä ja laulaja Malcolm Morley, kitaristi ja laulaja Richard Treece, basisti Ken Whaley ja rumpali Dave Charles sekä satunnaiset tuuraajat hallitsivat pehmeän ja kovan, makean ja suolaisen. Help Yourself siis.

Diggareiden piirissä yhtyettä palvottiin, mutta piiri taisi olla liian pieni – tässä maassa suosio perustui Musan ylistäviin levyarvioihin.

Tarina kertoo, että Help Yourself -miesten motivaatio hiipui, kun yhtyeen neljäskään levy, ”The Return of Ken Whaley” ei saavuttanut haviteltua menestystä. Yritystä oli vielä seuraavaankin kiekkoon, mutta tulokset jäivät hajanaisiksi, vaikka levy-yhtiö uutta tuotetta peräsikin. Pääasiallisen säveltäjän Malcolm Morleyn puhti oli poissa. Yhtye päätti kuitenkin yrittää, ja nauhoitti kahdeksan kappaletta kesällä 1973. Ei riittävästi materiaalia julkaisuun, pääteltiin. Myöhemmin Ptolemaic Terrascope -lehti julkaisi biiseistä kolme, yksi päätyi Morleyn soolokiekolle. Levyn etukansikin saatettiin valmiiksi: Rick Griffin -tuotantoa vuodelta 1973 – teemana jakoavainmies ”Monkey Wrench” -biisin mukaan.

”Minulta kysyttiin vuosien varrella jatkuvasti, milloin Help Yourself -yhtyeen seuraava albumi ilmestyisi. Vastasin aina, että äänitykset jäivät kesken, ei ole valmista julkaistavaa. Lopulta mietin, että taitaisi olla helpompaa ja nopeampaa viimeistellä kiekko julkaisukuntoon, kuin käyttää aikaa selityksiin”, kertoo Morley tämän vinyylijulkaisun liitteessä. Niinpä vuonna 2003 Morley, Treece, Whaley ja amerikkalainen rumpali Kevin Spacey äänittivät kahdeksan jo tallennetun kappaleen lisäksi vielä kolme biisiä – ”5” voitiin siis julkaista, alun perin CD-muodossa, ja tänä keväänä myös pienipainoksisena vinyylinä.

Alkuperäistä nelikkoa täydentävät Kevin Spaceyn lisäksi muutamilla biiseillä kitaristit Sean Tyla ja Deke Leonard.

Hämmentävää kaikessa on, että vuonna 1973 äänitetyt biisit limittyvät lähes saumattomasti kolmekymmentä vuotta myöhemmin värkättyihin kappaleisiin! ”The Rock” on se suolainen, “Willow” makea. Edellinen pitkähkö, kevyen kompin ja raskaan kitaran sekä utuisten urkujen yhdistelmä – täydellistä englantilaista psykedeliaa Man-hengessä. ”Willow” leijailee akustisten kitaroitten näppäilykuvioiden koristamana vailla sähköisiä soittimia, nätti kuin mikä. ”Alley Cat” on tuolta väliltä: hitaasti keinuva, urkujen ja sähkökitaran värittämä äkäinen balladi. Ja sitten ”Duneburgers”, Neil Young ja Crazy Horse -territoriossa rauhallisesti kehittyvä, Richard Treecen ja Sean Tylan kitarataistoon yltyvä erämaablues.

Vaikka Malcolm Morley itse toteaa sävelkynänsä aikoinaan tylsistyneen neljän ensimmäisen Help Yourself -albumin jälkeen, sitä ei kyllä tältä istumalta havaitse. Ja kyllähän väite tuntuu oudolta, kun muistaa Morleyn myöhemmän vahvan panoksen Man-yhtyeessä – toki uusi ympäristö saattoi avittaa sävelten syntymistä.

”5” on kokonaisuutena mainio, ja mainio täydennys Help Yourself -diskografiaan. Musiikissa on ajattomuutta ja avaruutta, se on tehty aivan muilla perusteilla kuin rakkaudesta rahaan.

Pekka

Help Yourself: 5 (HUX 054 (CD, 2004), Sugarbush SB 057 (vinyyli, 2019))

Retrokki kuuntelee: Henry Spirit ”Rust Is On It’s Way”, 2017

Kaivelen aloitettuja mutta viimeistelyä vaille jääneitä levyjuttuja ja törmään tiedostoon nimeltä Mighty Baby. Mikä yhtye! Mainiota kitaravetoista rockia levyttäneen, beat-musiikin ja pub-rockin rajamailla vahvoin länsirannikkovaikuttein meditoineen yhtyeen ura jäi kahteen julkaistuun albumiin ja myöhemmin julkaistuihin treenikämppä-äänityksiin. Ehkä kirkkain ja elävin kitarakuvioin laukanneen yhtyeen musiikissa tuoksui myös häivähdys itämaista aromia. Ja ehkä tuo juttu joskus toteutuu siitäkin syystä, että bändin jäsenet olivat mukana monessa mielenkiintoisessa kuviossa.

-.-.-.-.-.-.-.-

Kuuntelin Henry Spirit -trion levyä pariin otteeseen, Grateful Dead, Quicksilver, New Riders, Morning ja pari muuta länsirannikon klassikkoa olivat ilmiselviä vertailukohtia. Fleksiibeliä rytmitystä, kimaltavia kitaralinjoja, countryvivahteita – ei tätä suomalaiseksi hiven eikun hevin tunnistaisi. Muutamassakin osiossa pari kitaraa kutoo tiivistä mutta nautittavan ilmavaa verkkoa. Biisien on annettu kulkea sen matkan kuin ne hyvin jaksavat, niinpä lähes jokainen kehittyy yli viisiminuuttiseksi, yksi lähes kymmeneen.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdalla se iski: Mighty Baby!

Henry Spiritin biiseissä on jäntevyyttä ja melodioita, ei laiskaa liruttamista eikä velttoa askellusta. Kitarat tikuttavat tiheästi, rummut ja basso tarjoavat elastisen ja maaston muotoja mukailevan kulkuvälineen. Ja aivan kuten Mighty Baby, myös Henry Spirit kestää kuuntelua ja herättää oikeissa kohdissa mielihyvän hyrinää – hyvän musiikin merkki.

Yhtyeen dynamona on kaikki biisit säveltänyt ja sanoittanut Petteri Seppä (laulu, kitara, koskettimet), taivalta rytmittävät Marco Tissari (rummut) ja Ilpo Komulainen (basso). Slidekitarassa avustaa Timo Paukkonen, Heli Tuomaisen taustalaulussa on gospel-vivahdetta ja vaihdetta. Pienellä räväkkyysasteen nostolla voisin lisätä avainsanaksi myös rhythm&bluesin. Koskapa peruskokoonpano on trio, Sepän kitaroita ja koskettimia on päällekkäisäänitetty runsaasti.

Muodikasta Henry Spirit ei ole. Musiikki kumpuaa Petteri Sepän mieltymyksistä ja näkemyksestä – sellainen Sepällä epäilemättä on, sillä niin yhtenäinen ja tasalaatuinen on ”Rust Is On It’s Way”.

Henry Spirit: Rust Is On It’s Way (Omakustanne, 2017)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Jeavestone ”Human Games”, 2016

Jeavestone Human GamesAlbumi numero kolme näiltä taiteilijanimien taakse piiloutuvilta, sienten lailla vaikutteita imeneiltä ja niistä omintakeisen rock-keitoksen kokanneilta kalajokilaisilta.

Yhtyeen musiikkia on jossain kuvattu prog’n’rolliksi – ja ihan osuvasti. Pohjilla on jykevä rock, josta moukaroidaan esimerkiksi huilun, taustalaulujen, jousien ja koskettimien avittamana monisärmäinen Jeavestone. Vaikka ”Human Games” on ajatuksella suunniteltu ja pieteetillä toteutettu, olen kuulevinani myös hyväntahtoista leikittelyä laadukkailla vaikutteilla. Olkoon se sitten sitä progressiivisuutta.

Prog’n’roll siis. Saman nimikkeen alle sopisivat sellaisetkin klassikot kuin Jethro Tull, Queen ja Led Zeppelin, kaikki hyvin hyvin omailmeisiä. Omaa positiivista polkuaan tallaa myös Jeavestone, soittajien aliaksia myöten: Jim Goldworth (laulu, kitarat, koskettimet), Mickey Maniac (kitara, taustalaulu, koskettimet), Tommy Glorioso (basso) ja Kingo (rummut).

Albumin avaava pianovetoinen, klarinetin, jousien ja äijämäisen enkelikuoron koristama ”Another” olisi sopinut myös jonkin Queen-klassikon virittäjäksi. Taustalaulut tapetoivat värikkäästi myös muita kappaleita, kuulen niissä kaikuja Johnin, Paulin ja Georgen harmonioista. Samoin kuulen ensin mainitun herran vaikutusta ”Dinner at Eight” -biisin tarkoituksellisesti hieman jäykästi askeltavassa pianovetoisessa popmelodiassa. Ja pyöriipä värityksenä myös kersantti Pippurimaista musiikillista kaleidoskooppia ja puheensorinaa: all together now!

”Aurora Borealis Man” kuuluu paljon kuulleisiin korviini samanlaiselta viritykseltä kuin 10cc:n ”Dreadlock Holiday”. Kumpikaan reggaerytmejä hyödyntävä biisi ei ole esittäjänsä musiikkia edustavimmillaan, ehkä kuitenkin tarttuvimmillaan? Jeavestonen tutkielma on räppeineen ja loppuosan kitaravalleineen brittivertausta monimuotoisempi ‒ onneksi. ”Human Games” eli albumin nimikappale on hyvä osoitus Jeavestonen runsaudensarvesta: tiukka sähköinen komppi, tanssittava iloinen rytmi, moniääninen Queen-kuoro, lopun jousivetoinen, jopa sinfoninen ja sankarillinen paisutus.

Koska musiikissa tapahtuu paljon ja koko ajan, kyllästymisestä ei ole pelkoa. Olen pyörittänyt levyä muutaman päivän välein, ja joka kerta löydän itseni hymyilemästä ja hykertelemästä nerokkaalle koukulle tai yksityiskohdalle. Esimerkkeinä vaikkapa ”Monkeys of Tycoonin” akustisen kitaran säestämä hillitön huiluosuus ja sitä seuraava krautjyrä sekä ”Nuclear Superstarin” megariffi, sitarin värittämä laulu, sirtaki-väliosa sekä loppupaisutuksen tribaalikuoro.

Eihän tästä voi olla pitämättä! Kuten ei tästäkään, jo pari vuotta sitten ladatusta videosta: hillitön!

Pekka

Jeavestone: Human Games (Presence Records PRECD057, 2016)

www.jeavestone.com

www.facebook.com/Jeavestone

www.runningmoose.fi

 

Retrokki kuuntelee: Riverdog Samson ”Station”, 2015

Riverdog SamsonToiseen albumiinsa päässyt Riverdog Samson Imatralta on nostanut purjeet ja matkannut kauemmas perinteisen rockin ytimestä.

Muistelen yhtyeen ensimmäisen, parin vuoden takaisen kiekon nojanneen tuonne Seattlen suuntaan, ravittuna kokeilevilla psykedeelisillä vivahteilla. Kun luen Keitsin ja meikäläisen kuvausta ja arviota ykköskiekosta huhtikuulta 2013, huomaan monen asian pätevän myös tähän uutuuteen. Varsinkin pari tymäkkää Soundgarden– ja Pearl Jam -vaikutteista, hitaasti syttyvää ja hyytävään ilmiliekkiin leimahtavaa jyräystä jatkavat edeltäjän linjoilla (nimikappale ”Station”, ”North” – jälkimmäinen powerpoppia, sanon minä).

Koska edellinen lause kuulostaa mustavalkoiselta – yksioikoista grungea muka – väritän hieman. Tukenani on avausbiisi ”No Waves”. Se paljastaa, että vaikka jotkut biisit kuulostavat petollisen simppeleiltä, toiset sattumanvaraisesti eteneviltä ja jossain jopa improvisoiduilta, kaikissa on kuitenkin vinha punainen lanka. Hienoja yksityiskohtia, sovituksellisia vinjettejä, tarkkoja instrumenttivalintoja ja harkiten laadittuja tiekarttoja. Huuliharppua, perkussioita, hienovaraisia syntikoita. Niitä löytyy myös svengaavasta ”Blue Light” -biisistä, kuten slidea ja liihottavia kitaraefektejä. Päätösbiisi ”GOAM” kuulostaa hyvin Pearl Jamilta, osin varmaan Heikki Pöyhiän röyhkeän lauluäänen ansiosta.

Muutaman jyräyksen vastapoolina on sitten toinen, rauhallisempi todellisuus. Siitä saatiin esimakua jo esikoislevyllä. Ehkä sitä voisi kutsua myös psykedeeliseksi, vaikka ei Riverdog Samson missään nimessä sekoile kuten aiemmin jo totesin.

Tästä ovat esimerkkeinä ilmavat, kaikuisten kitaroitten, hiipivien rumpujen ja enkelikuoromaisen laulun siivittämä ”Out of Water” ja sitä seuraava, kuiskaten vokalisoitu ”Rolling”. Kyllä tässä Pink Floyd -tunnelmissa leijutaan, ehkä myös länsirannikon myöhäisherännäinen Jonathan Wilson vilahtaa jossain mielen perukoilla, länsirannikko muutenkin. Edellisellä levyllä samaan sarjaan kuului kaunis ”Deserter”. Vaikka tällä levyllä ei paljon sooloillakaan, instrumentaali ”The Eraser” väläyttää Ville Walleniuksen tahdikkaita kitarakuvioita.

Instrumentaali ”Faces” potkii ja lähtee välillä armottomalle laukalle, välillä fiilistellään sfääreissä – pohjalla sykkii. Katsopa hyvin käsikirjoitettu ja taiten tehty video.

Edellisestä levystä poiketen tällä uudella kiekolla rumpupallia hallinnoi Ossi Nurmela, muuten kokoonpano on säilynyt samana, eli Ville Wallenius, kitara, Heikki Pöyhiä, laulu ja kitara ja Pekka Ranta, basso. Uskoisin, että kaverit ovat käyttäneet kaiken liikenevän vapaa-aikansa kämpillä, ehkä vain jammaten, ehkä biisien aihioita kehitellen. Levyllä nimittäin kuuluu soittokavereista, toinen toisistaan voimaantuva yhtye, ei neljää yksittäistä soittajaa.

On kulunut runsaat kaksi vuotta siitä, kun Keitsi totesi sanatarkasti, että ”Voi jessus sentään, että osaakin olla epämuodikasta musiikkia tämä imatralaisen Riverdog Samsonin esikoisalbumi”. Sen jälkeen kenttä tuntuu räjähtäneen. Mikään ei ole pyhää tai epämuodikasta, kaikkea saa kokeilla – ja kyllä kaikkea kokeillaankin. Vaikutteita otetaan ja yhdistellään täysin ennakkoluulottomasti. Saat olla sellainen kuin olet, sillä muodin muottia ei näissä kuvioissa ole.

”Station” jatkaa Riverdog Samsonin matkaa tyylikkäästi. Ehkä albumi on pohdiskelevampi kuin edeltäjänsä, siinä on enemmän omaa kuin lainattua. Kaikkea tilaa ei ole enää pakko täyttää. Epätäydellisyyden hyväksyminen on vahvuutta.

Pekka

Riverdog Samson: Station (Jokikoira Records RDSCD02, 2015)

www.riverdogsamson.com