• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 39 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Henry Spirit ”Rust Is On It’s Way”, 2017

Kaivelen aloitettuja mutta viimeistelyä vaille jääneitä levyjuttuja ja törmään tiedostoon nimeltä Mighty Baby. Mikä yhtye! Mainiota kitaravetoista rockia levyttäneen, beat-musiikin ja pub-rockin rajamailla vahvoin länsirannikkovaikuttein meditoineen yhtyeen ura jäi kahteen julkaistuun albumiin ja myöhemmin julkaistuihin treenikämppä-äänityksiin. Ehkä kirkkain ja elävin kitarakuvioin laukanneen yhtyeen musiikissa tuoksui myös häivähdys itämaista aromia. Ja ehkä tuo juttu joskus toteutuu siitäkin syystä, että bändin jäsenet olivat mukana monessa mielenkiintoisessa kuviossa.

-.-.-.-.-.-.-.-

Kuuntelin Henry Spirit -trion levyä pariin otteeseen, Grateful Dead, Quicksilver, New Riders, Morning ja pari muuta länsirannikon klassikkoa olivat ilmiselviä vertailukohtia. Fleksiibeliä rytmitystä, kimaltavia kitaralinjoja, countryvivahteita – ei tätä suomalaiseksi hiven eikun hevin tunnistaisi. Muutamassakin osiossa pari kitaraa kutoo tiivistä mutta nautittavan ilmavaa verkkoa. Biisien on annettu kulkea sen matkan kuin ne hyvin jaksavat, niinpä lähes jokainen kehittyy yli viisiminuuttiseksi, yksi lähes kymmeneen.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdalla se iski: Mighty Baby!

Henry Spiritin biiseissä on jäntevyyttä ja melodioita, ei laiskaa liruttamista eikä velttoa askellusta. Kitarat tikuttavat tiheästi, rummut ja basso tarjoavat elastisen ja maaston muotoja mukailevan kulkuvälineen. Ja aivan kuten Mighty Baby, myös Henry Spirit kestää kuuntelua ja herättää oikeissa kohdissa mielihyvän hyrinää – hyvän musiikin merkki.

Yhtyeen dynamona on kaikki biisit säveltänyt ja sanoittanut Petteri Seppä (laulu, kitara, koskettimet), taivalta rytmittävät Marco Tissari (rummut) ja Ilpo Komulainen (basso). Slidekitarassa avustaa Timo Paukkonen, Heli Tuomaisen taustalaulussa on gospel-vivahdetta ja vaihdetta. Pienellä räväkkyysasteen nostolla voisin lisätä avainsanaksi myös rhythm&bluesin. Koskapa peruskokoonpano on trio, Sepän kitaroita ja koskettimia on päällekkäisäänitetty runsaasti.

Muodikasta Henry Spirit ei ole. Musiikki kumpuaa Petteri Sepän mieltymyksistä ja näkemyksestä – sellainen Sepällä epäilemättä on, sillä niin yhtenäinen ja tasalaatuinen on ”Rust Is On It’s Way”.

Henry Spirit: Rust Is On It’s Way (Omakustanne, 2017)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Jeavestone ”Human Games”, 2016

Jeavestone Human GamesAlbumi numero kolme näiltä taiteilijanimien taakse piiloutuvilta, sienten lailla vaikutteita imeneiltä ja niistä omintakeisen rock-keitoksen kokanneilta kalajokilaisilta.

Yhtyeen musiikkia on jossain kuvattu prog’n’rolliksi – ja ihan osuvasti. Pohjilla on jykevä rock, josta moukaroidaan esimerkiksi huilun, taustalaulujen, jousien ja koskettimien avittamana monisärmäinen Jeavestone. Vaikka ”Human Games” on ajatuksella suunniteltu ja pieteetillä toteutettu, olen kuulevinani myös hyväntahtoista leikittelyä laadukkailla vaikutteilla. Olkoon se sitten sitä progressiivisuutta.

Prog’n’roll siis. Saman nimikkeen alle sopisivat sellaisetkin klassikot kuin Jethro Tull, Queen ja Led Zeppelin, kaikki hyvin hyvin omailmeisiä. Omaa positiivista polkuaan tallaa myös Jeavestone, soittajien aliaksia myöten: Jim Goldworth (laulu, kitarat, koskettimet), Mickey Maniac (kitara, taustalaulu, koskettimet), Tommy Glorioso (basso) ja Kingo (rummut).

Albumin avaava pianovetoinen, klarinetin, jousien ja äijämäisen enkelikuoron koristama ”Another” olisi sopinut myös jonkin Queen-klassikon virittäjäksi. Taustalaulut tapetoivat värikkäästi myös muita kappaleita, kuulen niissä kaikuja Johnin, Paulin ja Georgen harmonioista. Samoin kuulen ensin mainitun herran vaikutusta ”Dinner at Eight” -biisin tarkoituksellisesti hieman jäykästi askeltavassa pianovetoisessa popmelodiassa. Ja pyöriipä värityksenä myös kersantti Pippurimaista musiikillista kaleidoskooppia ja puheensorinaa: all together now!

”Aurora Borealis Man” kuuluu paljon kuulleisiin korviini samanlaiselta viritykseltä kuin 10cc:n ”Dreadlock Holiday”. Kumpikaan reggaerytmejä hyödyntävä biisi ei ole esittäjänsä musiikkia edustavimmillaan, ehkä kuitenkin tarttuvimmillaan? Jeavestonen tutkielma on räppeineen ja loppuosan kitaravalleineen brittivertausta monimuotoisempi ‒ onneksi. ”Human Games” eli albumin nimikappale on hyvä osoitus Jeavestonen runsaudensarvesta: tiukka sähköinen komppi, tanssittava iloinen rytmi, moniääninen Queen-kuoro, lopun jousivetoinen, jopa sinfoninen ja sankarillinen paisutus.

Koska musiikissa tapahtuu paljon ja koko ajan, kyllästymisestä ei ole pelkoa. Olen pyörittänyt levyä muutaman päivän välein, ja joka kerta löydän itseni hymyilemästä ja hykertelemästä nerokkaalle koukulle tai yksityiskohdalle. Esimerkkeinä vaikkapa ”Monkeys of Tycoonin” akustisen kitaran säestämä hillitön huiluosuus ja sitä seuraava krautjyrä sekä ”Nuclear Superstarin” megariffi, sitarin värittämä laulu, sirtaki-väliosa sekä loppupaisutuksen tribaalikuoro.

Eihän tästä voi olla pitämättä! Kuten ei tästäkään, jo pari vuotta sitten ladatusta videosta: hillitön!

Pekka

Jeavestone: Human Games (Presence Records PRECD057, 2016)

www.jeavestone.com

www.facebook.com/Jeavestone

www.runningmoose.fi

 

Retrokki kuuntelee: Riverdog Samson ”Station”, 2015

Riverdog SamsonToiseen albumiinsa päässyt Riverdog Samson Imatralta on nostanut purjeet ja matkannut kauemmas perinteisen rockin ytimestä.

Muistelen yhtyeen ensimmäisen, parin vuoden takaisen kiekon nojanneen tuonne Seattlen suuntaan, ravittuna kokeilevilla psykedeelisillä vivahteilla. Kun luen Keitsin ja meikäläisen kuvausta ja arviota ykköskiekosta huhtikuulta 2013, huomaan monen asian pätevän myös tähän uutuuteen. Varsinkin pari tymäkkää Soundgarden– ja Pearl Jam -vaikutteista, hitaasti syttyvää ja hyytävään ilmiliekkiin leimahtavaa jyräystä jatkavat edeltäjän linjoilla (nimikappale ”Station”, ”North” – jälkimmäinen powerpoppia, sanon minä).

Koska edellinen lause kuulostaa mustavalkoiselta – yksioikoista grungea muka – väritän hieman. Tukenani on avausbiisi ”No Waves”. Se paljastaa, että vaikka jotkut biisit kuulostavat petollisen simppeleiltä, toiset sattumanvaraisesti eteneviltä ja jossain jopa improvisoiduilta, kaikissa on kuitenkin vinha punainen lanka. Hienoja yksityiskohtia, sovituksellisia vinjettejä, tarkkoja instrumenttivalintoja ja harkiten laadittuja tiekarttoja. Huuliharppua, perkussioita, hienovaraisia syntikoita. Niitä löytyy myös svengaavasta ”Blue Light” -biisistä, kuten slidea ja liihottavia kitaraefektejä. Päätösbiisi ”GOAM” kuulostaa hyvin Pearl Jamilta, osin varmaan Heikki Pöyhiän röyhkeän lauluäänen ansiosta.

Muutaman jyräyksen vastapoolina on sitten toinen, rauhallisempi todellisuus. Siitä saatiin esimakua jo esikoislevyllä. Ehkä sitä voisi kutsua myös psykedeeliseksi, vaikka ei Riverdog Samson missään nimessä sekoile kuten aiemmin jo totesin.

Tästä ovat esimerkkeinä ilmavat, kaikuisten kitaroitten, hiipivien rumpujen ja enkelikuoromaisen laulun siivittämä ”Out of Water” ja sitä seuraava, kuiskaten vokalisoitu ”Rolling”. Kyllä tässä Pink Floyd -tunnelmissa leijutaan, ehkä myös länsirannikon myöhäisherännäinen Jonathan Wilson vilahtaa jossain mielen perukoilla, länsirannikko muutenkin. Edellisellä levyllä samaan sarjaan kuului kaunis ”Deserter”. Vaikka tällä levyllä ei paljon sooloillakaan, instrumentaali ”The Eraser” väläyttää Ville Walleniuksen tahdikkaita kitarakuvioita.

Instrumentaali ”Faces” potkii ja lähtee välillä armottomalle laukalle, välillä fiilistellään sfääreissä – pohjalla sykkii. Katsopa hyvin käsikirjoitettu ja taiten tehty video.

Edellisestä levystä poiketen tällä uudella kiekolla rumpupallia hallinnoi Ossi Nurmela, muuten kokoonpano on säilynyt samana, eli Ville Wallenius, kitara, Heikki Pöyhiä, laulu ja kitara ja Pekka Ranta, basso. Uskoisin, että kaverit ovat käyttäneet kaiken liikenevän vapaa-aikansa kämpillä, ehkä vain jammaten, ehkä biisien aihioita kehitellen. Levyllä nimittäin kuuluu soittokavereista, toinen toisistaan voimaantuva yhtye, ei neljää yksittäistä soittajaa.

On kulunut runsaat kaksi vuotta siitä, kun Keitsi totesi sanatarkasti, että ”Voi jessus sentään, että osaakin olla epämuodikasta musiikkia tämä imatralaisen Riverdog Samsonin esikoisalbumi”. Sen jälkeen kenttä tuntuu räjähtäneen. Mikään ei ole pyhää tai epämuodikasta, kaikkea saa kokeilla – ja kyllä kaikkea kokeillaankin. Vaikutteita otetaan ja yhdistellään täysin ennakkoluulottomasti. Saat olla sellainen kuin olet, sillä muodin muottia ei näissä kuvioissa ole.

”Station” jatkaa Riverdog Samsonin matkaa tyylikkäästi. Ehkä albumi on pohdiskelevampi kuin edeltäjänsä, siinä on enemmän omaa kuin lainattua. Kaikkea tilaa ei ole enää pakko täyttää. Epätäydellisyyden hyväksyminen on vahvuutta.

Pekka

Riverdog Samson: Station (Jokikoira Records RDSCD02, 2015)

www.riverdogsamson.com

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)

 

Retrokki kuuntelee: Kenny Håkansson ”Psychedelic Dream”, 2010

HåkanssonPitkän linjan ruotsalaiskitaristin sähköinen soolokiekko joidenkin vuosien takaa.

Jo 60-luvun alkupuolella rautalangasta alkusykäyksensä saanut Kenny Håkanssonin ura vain jatkuu ja jatkuu, tällä hetkellä taas legendaarisen Kebnekajsen riveissä. Myös Baby Grandmothers on ollut viime vuosina aktiivinen, klassisessa kokoonpanossaan!

Wikipedia på svenska tarjoaa tällaisen Håkansson-rätingin: The Agents 1962-1965, T-Boones 1965-1967, Baby Grandmothers 1967-1968, 2009, Mecki Mark Men 1968-1970, 2010, Kebnekajse 1970-1977, 2002 framåt, Dag Vag 1979-1981, 1988-1992, 1999-2010, Bills Boogie Band 1984 framåt, Kenny Håkansson Psychedelic Dream Band. Ja sitten kuutisen soololevyä sekä vierailuja lukemattomissa projekteissa.

Omaehtoisen ja uutta etsivän muusikon uralle on mahtunut siis hyvinkin erilaisia musiikillisia vaiheita: bluesrockia, psykedeliaa, folkrockia, progea, uutta aaltoa, laulelmaa (”Hjärtats gåtbok”).

Tämä ”Psychedelic Dream” on Håkanssonin oman levy-yhtiön tuotos – merkin ensimmäinen julkaisu, hänen toistaiseksi toiseksi viimeisensä, It’s Psychedelic Baby -nettisaitin haastattelun mukaan useamman vuoden kypsyttelyn tulos. Håkanssonin kitaran ja laulun lisäksi kiekolla soittavat Frank Sanderson (rummut) ja Colin Campbell (basso), taustalaulussa tukea antaa Ditte Edin.

Vastakohtana miehen alku-uran puhtaille jamituksille ”Psychedelic Dream” perustuu vahvoille, vahvatunnelmaisille biiseille. Niistä huokuu sähköä, jopa vaarallisessa määrin: soittimet ovat hyvin hyvin pinnassa, alituisessa purkautumisvaarassa. Kaksi artistia tulee heittämällä mieleen: Harvey Mandel ja Robin Trower. Sähköllä varautuneet kitarat luovat vaaran tuntua, paksut sävelet leijuvat aivan nenän alla, sähköiskun uhka on ilmeinen. Kevytkin kosketus kieliin tuottaa ydinreaktion.

Rytmiryhmä ei tamppaa, vaan leijailee. Antaa tilaa kitaralle ja laululle.

Yli kymmenminuuttisen nimikappaleen yksinkertainen, hypnoottinen säröriffi, uneliaan laiska, ehkäpä Pink Floydin mieleen tuova avaruudellisesti suhiseva laulu ja nyt kun tarkemmin kuuntelen niin mainitun yhtyeen levollista mutta jämäkkää komppia pumppaava rytmiryhmä pitävät otteessaan.

Jäntevä ”Fantasy” ei ole kovinkaan kaukana esimerkiksi Soundgardenin uhkasta ja uhmasta. Vaikka ilmiömäinen kitaristi onkin, Håkansson on myös biisintekijänä pätevä, esimerkkinä vaikkapa rytmiryhmätön ”What I Do”: kitarat taustoittavat ja koristavat, kiertelevät levollista laulua.

”Thank You Baby” voisi hyvin löytyä vaikkapa Beckin levyltä. Yksinkertainen laulumelodia, pidätelty mutta vetävä tausta, jota kevyesti näppäilty kitaramatto tähdittää. ”Losing You” ja ”Blue Color Stone” ovat kesäisen uneliaita. Feedbackin isä Neil Young hymyilisi hyväksyvästi, kun instrumentaali ”Change” venyy ja ulvoo.

Aika usein jupisen liian täyteen ahdetuista, liian pitkistä levyistä liian kevyeksi jäävällä substanssilla. ”Psychedelic Dream” ja 39 minuuttia tuntuvat loppuvan kesken. Håkansson on osannut lopettaa ajoissa, tyyli kantaa läpi levyn, jälkimaku on vahva ja jättää tilaa sekä tahtoa lisäkuunteluille.

Pekka

PS. Håkanssonin toistaiseksi viimeisin albumi ”Brinner” ilmestyi viime vuonna. Vaikka sen biisipitoisuus on edeltäjäänsä perinteisempi, sähkökitara soi edelleen komeasti.

Kenny Håkansson: Psychedelic Dream (Blue Color Stone Records BCS-1, 2010)

kennyhakansson.se

http://www.kebnekajse.se

http://www.babygrandmothers.se

 

Retrokki kuuntelee: Pale Saarinen And the Roots of Love Play Jimi Hendrix ”Personal Contact” (2015)

Pale HendrixTäältä pesee! Pauli ”Pale” Saarinen ja harmonikkansa, Reeta Vestman ja laulu sekä etulinjan suomimuusikot pistävät uusiksi hyvinkin tuttuja, jo rockloreen syöpyneitä Hendrix-biisejä.

”Hendrixiä haitarilla” kuulostaa aikamoisen perverssiltä, mutta kovin suomalaiselta – haitarimusiikillahan on tässä maassa pitkät, edelleen kehittyvät perinteet. Kun versioinnin kohteena on Jimi Hendrixin musiikki, monille lähes evankeliumin veroinen sana ja sävel, kriitikot ja kotikriitikot ovat varpaillaan.

Ei huolta!

Kyseessä ei ole rienaus, retostelu eikä humööri, vaan Pale Saarinen on lähestynyt kohteitaan niiden arvon edellyttämällä tavalla. Toki The Roots Of Love -bändin muusikotkin ovat ykkössarjaa: Anssi Nykänen, Ape Anttila, Tuomas Metsberg, Harri Taittonen – ja toinen liuta vastaavan tasoisia vierailijoita, myös puhaltajia ja jousisoittajia.

Arvostan Saarisen malttia ja kekseliäisyyttä sekä sovittajana että soittajana. Vaikka harmonikka on tätä levyä profiloiva soitin, ”Personal Contact” on ennen kaikkea maukas kokonaisuus. Saarinen ei ole esimerkiksi pyrkinyt soittimellaan toisintamaan Hendrixin kitaraa tai sooloja. Haitari ei tällä kiekolla myöskään ole suomalaiskansallinen rillumarei-soitin, vaan välillä riehaannutaan zydeco-bileissä, toisaalla tunnelmoidaan kimmeltävän järven rannalla.

Rikkaat ja mielikuvituksekkaat sovitukset antavat biiseille uusia sävyjä. Kuten myös solisti Reeta Vestmanin laulu.

Siinä missä Hendrixin alkuperäisiä vetoja voi läpikotaisen tuttuuden vuoksi hyvin kuunnella niihin sen kummemmin keskittymättä, siinä Saarisen ja bändin versiot houkuttelevat syventymään nyansseihin ja sovituksellisiin ratkaisuihin. Tai sitten voi vain imeytyä esimerkiksi ”Gypsy Eyesin” funk-svengiin, jota Nykänen, Anttila, Metsberg ja Taittonen soutavat tappavan mehevästi. Vestmanin lauluun on lisätty vaihe-efektiä, Saarinen koristelee kokonaisuuden, Taittonen värittää Hammondilla.

Nykäsen kevyt rummutus saa ”May This Be Loven” leijumaan, Vestman liitelee sfääreissä. Alkutunnelmoinnin jälkeen ”Third Stone from the Sun” saa menovaihteen päälle, Metsbergin kitara- ja Taittosen sähköpianosoolot lisäävät keitokseen jazzrock- tai progemausteita, samoin Anttilan bassosoolo (!). Saarinen ja Vestman revittelevät, Juhani Aaltonen vierailee huilussa. Välillä ajattelin, että levy kaipaa rajumpaa ja hullunrohkeaakin soolollista nostatusta, Hendrixin tavaramerkkiä. No tässä sitä kuitenkin on.

”Remember” on sähköinen Wonder-funk, kompaktimpi ja tarttuvampi biisi kuin Hendrixillä konsanaan.

Albumin päättävä instrumentaalipotpuri ”Hendrix Rhapsody” julkaistiin jo viime vuonna omana kiekkonaan. Nyt se siis päättää ”Personal Contactin”. Saarisen ja Nykäsen lisäksi biisejä tulkitsevat Mikko Löytty, Marzi Nyman sekä jousi- ja torviensemble. Ja nimenomaan tulkitsevat, sillä Saarinen pyrkii omien sanojensa mukaan ”löytämään näistä kuolemattomista teemoista uudenlaista dramatiikkaa, jylhyyttä, herkkyyttä ja tehoja. Jimi Hendrix oli myös taitava ja omaperäinen säveltäjä. Tämän teokseni kautta yritän vahvistaa tätä näkökulmaa.”.

Rapsodiassa ovat mukana ”Burning of the Midnight Lamp”, ”Voodoo Child (Slight Return)”, ”Purple Haze”, ”Who Knows” ja ”Little Wing” – taitaa “All Along the Watchtoweristakin” vilahtaa riffinpätkää. Alkuperäiset biisit ovat niin syvästi juurtuneita alitajuntaan, että väkisinkin alkaa kuulostella ja tarttua tuttuihin melodianpätkiin. Niistä annostellaan makupaloja juuri sen verran ja juuri niin tunnistettavasti, että tasapaino Saarisen oman sovituksellisen panoksen kanssa säilyy: tämä on yhtä paljon Saarisen kuin Hendrixin rapsodia. Saarinen värittää sitä jopa suomalaisen kansanmusiikin väreillä ja pohjolan sinfonisilla sävyillä. Mieleen nousee etsimättä hänen elokuvallinen Kaurismäki-levynsä.

Ensimmäinen mielikuvani aiheesta ”Hendrix ja hanuri” oli aika luonnollisen ennakkoluuloinen. Takaraivossa kyti kuitenkin mielenkiinto, kuuluuhan Hendrix rockin jättiläisiin ja edelleen edelläkävijöihin. Jospa aiheesta olisi saatu irti ennakkoluuloa enemmän? Ja onhan siitä – enemmän kuin odotin. Suomalaista hulluutta, musiikillista seikkailunhalua, näkemyksellisyyttä.

Only in Finland.

Pekka

Pale Saarinen And the Roots of Love Play Jimi Hendrix: Personal Contact (Presence PRECD 044, 2015)

www.runningmoose.fi

www.facebook.com/therootsofloveband

Retrokki kuuntelee uusvanhaa: Charlies ”Jail Sessions” (Shadoks, 2015)

CharliesLahtelainen Charlies on jäänyt suomalaiseen rock-historiaan maineikkaana, raskaammanpuoleisena blues-rock-yhtyeenä. Lyhyt aktiivikausi ja harvat, harvojen kuulemat julkaisut ovat kasvattaneet legendaa, samoin aikalaisten muistelut hurjista keikoista. Nyt Charlies on jälleen ajankohtainen: Shadoks julkaisi juuri bändiltä ”Jail Sessions” -kiekon.

Myös levynkeräilijöille yhtye on ollut kova pala, sillä kahden alkuperäisen albumin – ”Musiikkia elokuvasta Julisteiden liimaajat” (Anarcinema) ja ”Buttocks” (Love) – hinnat ovat pilvissä, pienipainoksiset Shadoks-uudelleenjulkaisuvinyylitkin alkavat olla keräilykappaleita.

Undergroundia vai mitä?

”Musiikkia elokuvasta Julisteiden liimaajat” syntyi vauhdilla, yllättäen ulottuville tullutta mahdollisuutta hyödyntäen. ”Tarttis musiikkia elokuvaan, äänitys huomenna, käykö?”, uteli ohjaaja Tuomo-Juhani Vuorenmaa lahtelaisilta tuttavamuusikoiltaan. Kävihän se.

Charlies oli perustettu jo muutamaa vuotta aikaisemmin. Soittokokemusta ja biisejäkin oli kerinnyt kertyä, vaikka keikoilla covereitakin veivattiin. Albumin ykköspuolen musiikki elokuvaan, kakkospuolella Charlies sai soitella omiaan. Pieni painos, harvojen aikanaan löytämä.

Levyn jälkeen yhtye kasvatti mainettaan ahkeralla keikkailulla. Lavoilla ja klubeissa yleisö sai todistaa ankaraa blues-rockia, volyymia säästelemättä. Charlies oli kuuntelijoille hurja kokemus niin äänenvoimakkuudella kuin esiintymisen intensiteetilläkin mitaten, lajissaan ainoita Suomessa. Musiikin perusta oli tiukkatempoisessa rock’n’rollissa ja blues-rockissa, jota kitaristi Eero ”Ebro” Ravin villit soolot sävyttivät. Päällimmäisenä vertailukohtana mainitaan Cream ja sen soitannolliset seikkailut. Ravi kertoo, että myös Led Zeppelinin keikka Helsingin Kulttuuritalolla pisti ajatukset hyrräämään, samoin edellisenä vuonna nähty Jethro Tull. Ensimmäisen Ruisrockin avausesiintymisestä muodostui legendaarinen – käytössä kunnon vehkeet, samalla lavalla kuin esimerkiksi Colosseum, Family ja Argent.

Syntyi myös uusia biisejä, treenipaikkana toimi basisti Kari ”Pitkä” Lehtisen poliisi-isän myötävaikutuksella Uusikylän poliisiaseman juopposelli. Osa kappaleista oli jo keikoilla testattuja. Tarkoitus oli harjoitella biisejä, jotta ajatuksissa siintävä kakkoslevy olisi mahdollisimman edustava paketti. Tulevaa levytystä varten lavoilla pitkiksi jamibiiseiksi venähtävistä kappaleista muokattiin kompakteja versioita – keikoilla keskeiset basso-, rumpu- ja kitarasoolot saivat lähteä.

Kaverit ottivat treeneissä äänittämänsä nauhan referenssiksi, ja painuivat Pekka Nurmikallion Microvox-studioon kokoonpanolla Eero ”Ebro” Ravi (kitara), Kari ”Pitkä” Lehtinen (basso), Ari ”Kusti” Ahlgrén (rummut), siviiliin astunut Vesa ”Wellu” Lehtinen (laulu) sekä ammattimuusikko, puhaltaja (huilu, saksofoni, piano) Erkki ”Igor Sidorow” Summala. Igor Sidorow oli tuohon aikaan yhtyeen ulkojäsen, ja mukana keikoilla silloin, kun aikaa vakituisesti työllistävän tanssibändin aktiviteeteistä liikeni.

Edistyksellinen Love kiinnostui Microvoxissa äänitetyistä nauhoista, ja ”Buttocks” (Love LRLP 29) ilmestyi vuoden 1970 lopulla. Vaikka albumi sai asiantuntijoiden piireissä oivat arviot, sekä painos- että myyntimäärät olivat pieniä, ja kiekko jäi harvojen herkuksi. Asiaa ei auttanut, että Lahdesta tulevan yhtyeen oli vaikea saada palstatilaa pääkaupunkiin keskittyneistä valtakunnallisista julkaisuista.

Seuraavan vuoden heinäkuussa yhtye – tai ainakin tämä legendaarisin kokoonpano – sitten hajosi kesken Koria Roll -keikan. Täydellisen Charlies-historiikin löydät ”Buttocks”-uudelleenjulkaisun liitteestä.

Tarinamme katkeaisi tähän ilman Eero Ravin harmista kihisevää mieltä ja hänen nauha-arkistoaan.

”Buttocks” ei nimittäin saanut synninpäästöä Ravilta eikä Pitkä Lehtiseltä. Yhtyeen perustajien mielestä nauhoitus oli tylsyttänyt musiikin terän. Keikkojen ja treenien tukeva ja raaempi ote oli jäänyt matkan varrelle, lopputulos poikkesi ratkaisevasti mukana olleesta, juopposellissä äänitetystä referenssinauhasta.

”Istuimme Pitkän kanssa monta iltaa treenikämpällä murehtimassa, ottamassa olutta ja manailemassa, miten taas pääsi käymään näin. Kuinka saatoimme laskea ulos tuollaisen levyn? Yhtenä iltana Pitkä sanoi: ”Ebro, meidän olisi pitänyt tehdä se levy noilta sinun nauhoiltasi, tulos olisi jo niinkin ollut aivan toinen”,” kuvailee Eero Ravi.

Treeneissä musiikki oli äänitetty ”analogisesti livenä yksillä otoilla, vain itsellemme kuultavaksi. Mitään uusintaottoja ei tehty. Magian vangitsemiseen tarvitsimme vain Akai-kotinauhurin ja kaksi mikrofonia. Vuoden 1970 äänitys tehtiin kuukausi ennen varsinaisia ”Buttocks”-studioäänityksiä ja otimme nauhan studiolle referenssiksi siitä, millaista soundia halusimme. Pieleen kuitenkin meni. Nauhat jäivät kaikkine pienine virheineen odottamaan aikaa parempaa.”

Varsinkin Raville pettymys oli kova, ja hän lopettikin Koria Roll -episodin jälkeen soittamisen tyystin. Pitkä Lehtinen sen sijaan jatkoi uraansa lukuisissa yhtyeissä (mm. Sleepy Sleepers, Dave Lindholmin eri viritelmiä). Myös Wellu Lehtinen ja Kusti Ahlgren jatkoivat musisointia tahoillaan.

Charlies vuonna 1970, Buttocks-uudelleenjulkaisun sisäpussista. Kuva Apu / Martti Brandt

Charlies vuoden 1970 Ruisrockissa, Buttocks-uudelleenjulkaisun sisäpussista. Kuva Apu / Martti Brandt

Tältä sen olisi pitänyt kuulostaa

Shadoksin nyt julkaisema ”Jail Sessions” (Shadoks 173) koostuu siis vuosina 1969 ja 1970 treenikämpällä eli juoppoputkassa tehdyistä äänityksistä. ”Meillä oli käytössä kaksi Akai-kotinauhuria ja kaksi laulumikkiä, joilla kaikki tallennettiin tuossa pienessä huoneessa. Soitimme tietenkin koko ajan keikkavarusteilla ja nappulat kaakossa, joten on ihmeellistä, että tällaistakin jälkeä saatiin aikaiseksi.”

Niin totta, sillä svengi on aivan hillitön!

Ennen kuin olin kuullut ”Jail Sessions” -nauhoituksia, puhuin Eero Ravin kanssa. Kuuntelin hieman epäuskoisena, kun hän kertoi studio- ja treenikämppä-nauhoitusten eroista. Studio siisti ja hengetön, treenikämppä primitiivinen ja lihallinen. Kuinka yksi ja sama yhtye pystyisi tuottamaan kahdessa eri yhteydessä yhdestä ja samasta materiaalista kaksi totaalisesti toisistaan poikkeavaa lopputulosta?

Kyllä se näköjään pystyy.

”Jail Sessions” on yhtä kuin Charlies raakana ja hienostelemattomana, sellaisena kuin yhtye olisi halunnut itse itsensä myös levyllä esitellä. Sellaisena, kuin yhtye shokkiherätteli moppitukkamusiikkiin tuudittautuneita ruotsalaisia helmikuun 1969 kiertueellaan. Pelottavan alkuvoimaisena, hieman härönä, ehkä undergroundina ja psykedeliana.

Ravi lykkää ilmoille paksuja, raskaita sointuja, riistää välillä kitarastaan purevaa sooloa. Wellu Lehtisen voin kuvitella seisovan vauhdikkaassa etukenossa, puristavan kaksin käsin mikrofonia, laulavan kuin kitarisat vastatuulessa lepattaen. Vaikka Pitkä Lehtinen ja Kusti Ahlgren työntävät komppia kaikin voimin, kuin henkensä hädässä, soitossa on yksioikoisen juntan sijaan irtonaista elastisuutta. Lehtinen ei tyydy pitämään biisiä pystyssä ja etukenossa. Hän kirittää soittoa omilla melodisilla kuvioillaan, luo biisin sisälle toisen biisin. Myös Ahlgrenin energia on hengästyttävä: ei Keith Moonin tuulimylly, ehkä enemmän Ginger Bakerin ja Mitch Mitchellin rytmillisiä purskahduksia ja rumpusetin totaalista hyödyntämistä.

Sellissä kiehuu, ilman puhaltajaakin.

Esimerkiksi ”Like the Purpose Told Me”: Ravin harkitusti pudottamat riivinrautasoinnut saavat alleen Lehtisen ja Ahlgrénin vastustamattomasti rullaavan, kiskoja kolistelevan junakompin. Ravin soolossa on pistävyyttä ja vääntöä, Wellu Lehtinen ei säästele äänijänteitään. Rockin alkuvoimaista ydinmehua. Voin vain kuvitella millainen loistava mekkala pienessä sellissä on ollut!

Saman biisin ”Buttocks”-versiolla Sidorowin saksofonilla on merkittävä osuus, komppi kulkee kevyemmin, ei kuitenkaan ihan bossanova-hengessä, sillä kyllä Ahlgrén settiään potkii kiitettävällä tarmolla. Biisissä on häröä ja julistavuutta siinä missä sellinauhoissa on puhdasta rock’n’roll-riemua. Tuo soittamisen riemu, nuoruuden adrenaliini ja rock’n’roll-asenne paistavat läpi jokaisessa biisissä. Ei armoa! Muistuu mieleen Pete Townshendin asenne ja ajatus ennen lavalle astumista: olemme menossa taisteluun, jossa voitamme yleisön puolellemme.

Sen Charlies voittaa myös esimerkiksi ”Try Try Or You’ll Never Die” -biisillä: kavereilla on pytyssään niin korkeaoktaanista polttoainetta, että tätä junaa on turha edes yrittää pysäyttää! Olisiko levyn kovin veto? Samaan rintamaan liittyy ”Feeling That Feeling” ‒ ykkösosan riffi on äärimmäisen simppeli ja komppi suoraviivainen, mutta juuri siksi niin nerokas: yksinkertaisuudessa on voimaa. Kuuluisiko tässä Zeppelin-vaikutus?

Kevyesti svengaava ”Smoggy Story” keinuu myös sellisessioissa, ei ehkä niin ilmavasti ja jopa hienostuneesti kuin ”Buttocksilla”, mutta livevedoksi versio on erinomainen: Pitkä Lehtinen ankkuroi ja kuljettaa biisiä, Ahlgrén kolisuttaa ja helisyttää koko arsenaalillaan, Ravi vetäisee jazzahtavan soolon ja Wellu Lehtisen kaikuisessa laulussa on auktoriteettia.

Sen lisäksi että ”Jail Sessions” sisältää kaikki ”Buttocks”-biisit lihallisina versioina, levyllä on myös sessioita vuodelta 1969, laulajana oli tuolloin Juha Saali. Energiaa löytyi silloinkin, kohteina olivat mm. ”Rock Me Baby” ja ”I’m So Glad”. Tuttuja lainoja molemmat, levyllä Charlies-voimakvartetin voimaannuttamina. Ravin kitarassa oli tuolloin puhtaampi mutta ei missään nimessä kiltimpi sävy. Eron Ravi kertoo osin johtuvan eri kitarasta: -69-nauhalla soi Burns Black Bison, myöhemmin kitaraksi vaihtui puoliakustinen Gibson ES-330. Esimerkiksi puolihölkkäblues ”Down Together” – jossa Ravi vetäisee mahtisoolon, Bo Diddley -kompin serkku ”So Much More” sekä aiemmin mainitut lainat todistavat kavereiden taitoa, näkemystä ja tunnetta.

”Jail Sessionsin” CD-versiota maustetaan muutamalla bonusbiisillä, joista ”Going Around” rullaa niin maan perusteellisesti. ”Rumpalin ansiota”, toteaa Ravi turhan vaatimattomasti, sillä kyllä hänen Wilko Johnsonmainen tikkauskitaransa kiihdyttää kappaleen armottomaan menoon. Biisi on sama kuin ”Julisteiden liimaajilla” julkaistu ”Taiteen kritiikistä” – tuollakin levyllä hyvin kulkeva.

”Jail Sessionsia” nyt jonkin aikaa pyöritelleenä ymmärrän täysin mistä Eero Ravi puhui: Charlies livenä on täysin toinen peto kuin levylle päätynyt kesytetty versio. Myönnän tosin, että henkilökohtaisesti pidän molemmista. Niin ”Buttocksin” värikkäästä ja häröilevämmästä meiningistä kuin ”Jail Sessionsin” hienostelemattomasta ja hengästyttävän suoraviivaisesta rockistakin.

Nyt kun ”Jail Sessions” on ulkona, ja jo etukäteispöhinän ansiosta ensimmäisen painoksensa loppuunmyyneenä, Ravi suree enää sitä, että Pitkä Lehtinen ei ole enää todistamassa levyn julkaisua, vaikka aiheesta hänen elinaikanaan paljon puhuttiinkin.

Pekka Keitsi1

Elettiin vuotta 1968, syksyä se taisi olla. Olin seitsemättätoista ikävuotta lähestyvä, rock-kärpäsen rankasti puraisema ja poikuuden menettämistäkin kiihkeämmin omasta bändistä haaveillut pojanmulkku Helsingin Tapanilasta.

Ystäväni Erkki Janatuisen kanssa lampsimme lähes joka ilta kolmen kilometrin matkan Jakomäen nuorisokerholle. Kavereiden kanssa hengailun lisäksi kerhoelämä tarjosi keskimäärin kerran viikossa elävää musiikkia – pääosin tuikituntemattomia kotimaisia bändejä, joilla oli hirveä himo päästä esiintymään. Palkkioksi riitti, että sai KTK:lta kuljettajineen vuokratun keikkapakun maksetuksi. Ja jos jotakin yli jäi, se tuhlattiin porukalla lähimmällä snagarilla.

Jakiksessa näkemistäni bändeistä on jäänyt mieleen vain kaksi. Toinen oli Lido Salosen luotsaama Kalevalan esiaste Oscar Band (kirjoitusasusta en ole aivan varma), ja se toinen raskassointinen bluesrocktrio Charlies Lahdesta.

Oscar Bandista en muista musiikillisesti mitään. Sitä vastoin Charliesin osalta audiovisuaalisemotionaaliset tuntemukset ovat hyvinkin vahvoja.

Kolme tummanpuhuvaa, suorastaan uhkaavanoloista pitkätukkaa. Räkäläkeikoille turhan isot kamat ja tavanomaista paremmat soundit / tuhdimmat desibelit. Aito, nirppanokkaisuutta nöyristelemätön rock & roll -asenne ja kyky tartuttaa se myös yleisöön.

Vielä tuolloin bändi soitti keikoilla pääosin coverbiisejä. Nimeltä en kuitenkaan muista  kuin Creamilta kierrätykseen napatun ”I’m So Gladin” ja Steppenwolfin tammikuussa julkaistulta esikoisalbumilta kopsatun ”Sookie Sookien”.

Sen kuitenkin muistan, että Eero Ravin tummapintainen Burns-kitara soi vallan herkeleen hienosti, ja että  koko Charlies oli sinä(kin) iltana liekeissä!

Ekin kanssa Malmin lentokentän kupeessa taitettu kotimatka maistui poikkeuksellisen hyvältä. Uskoakseni myös satakunta kilometriä Vanhaa Lahdentietä pohjoiseen kuluivat nekin hyvissä fiiliksissä.

Keitsi

gibson