”Ram” ja ”Ram On”

Makaan selälläni olohuoneen lattialla, ulkona sateinen lauantai-iltapäivä hämärtyy. On 21.10.1972, olen juuri palannut levynostoretkeltä Kavalkadista, Hietalahden kupeesta.

Kavalkad oli luonteva kohde, sillä vaikka vinyylejä oli maltillisesti, ne oli myös maltillisesti hinnoiteltu. Putiikki tosin oli hieman epämääräinen miestenlehtineen ja savukkeineen, mutta karun ulkomuodon omaava myyjä ystävällinen. Lisäksi lapsuudenystäväni, jonka myötä levy- ja musiikkiharrastus kehittyi ja syveni, asui kulman takana Kalevankadulla. Muistan kävelyn Eerikinkatua pitkin Fredalle, josta trolleybussilla kotiin Meilahteen. Pysäkki taisi olla Aron Soittimen kohdalla – tuolta olin jokin aika sitten ostanut halvan akustisen kitaran.

Perusstereoista – Salora-viritinvahvistin, kirjahyllykaiuttimet ja Lenco L75 – vyöryy – niin kovaa kuin nyt vanhassa kerrostalossa kehtaa vyöryttää – Paul ja Linda McCartneyn ”Ram”.

Samalta reissulta hyllyyn päätyivät Cat Stevensin ”Mona Bone Jakon” ja Rolling Stonesien ”Sticky Fingers”, molemmat ahkerasti pyöritettyjä, varsinkin jälkimmäinen – biisien käänteet sekä soolojen yksityiskohdat ja sävyt muistuvat edelleen. Kesätöillä – ja parina jouluna jouluapulaisena – ansaitut markat kuluivat viimeisiä pennejä myöten levyihin ja musiikkilehtiin.

Nyt soi kuitenkin ”Ram”.

Ystäväni oli vannoutuneena Beatles-fanina hankkinut tuoreeltaan McCartneyn ensimmäisen soololevyn sekä Wingsien ”Wild Life” -kiekon, nauhoittanut pienellä kelamankallaan kopiot. Simppeliä, pingoittelematonta, löysin rantein ja ehkä virneessäkin mutta aina ehdottoman melodiantajun johdattelemaa.

”Ram” oli vielä kuulematta, vaikka ennen Wings-aikaa olikin ilmestynyt, joten Kavalkad-ostos heti Lencon työstettäväksi. Millainen runsaudensarvi! Kuinka armottoman hienoja ja monipuolisia biisejä! Miten monia tyylejä! Niitä tuotannon yksityiskohtia, jotka ovat kymmenien, jos ei peräti satojen kuuntelukertojen myötä iskostuneet alitajuntaan!

Kuuntelinkohan jo tuolloin useamman kerran peräjälkeen ”Uncle Albert/Admiral Halsey”-sikermän – vai lauluaihioiden yhdistelmäkö tuo on? Kappale toisensa jälkeen yllätti, hämmästytti, ihastutti, asettui elämää ylläpitäväksi elementiksi teini-ikäisen verenkierrossa. McCartneyn sävelkynä kulki raikkaasti ja reippaasti, biisit soljuivat luontevasti, aivan kuin itsestään: lähde tuntui pohjattomalta.

Hämärä olohuone, Saloran hieman utuisesti toistama ”Ram”, Paul ja Linda McCartneyn luomisen ilossa synnyttämä teos – kuuntelurupeamasta muodostui yksi elämän tärkeistä hetkistä.

Tuosta on kohta puoli vuosisataa, levyn ilmestymisestä hieman ylikin.

”Ram On”. Mikäs tuo sitten on, mietin, kun näin mainoksen netin syövereissä? ”The 50th Anniversary Tribute to Paul & Linda McCartney’s Ram” lukee kannessa. Alkuperäisellä ”Ram”-levyllä rummuttanut Denny Seiwell jollain lailla mukana. Tilaukseen!

Hieman hämmentää, kun solistien joukosta tunnistan vain muutaman nimen: Pat Sansone, Carrie Wilson, Eric Dover – muut tuntemattomia, mutta aikaa seuraaville varmasti tuttuja. Ei kai biiseistä ole väännetty itsetarkoituksellisen erikoisia? Teknoa? Rappia? Ei kai, kun toisena tuottajana on Denny Seiwell ja hankkeen pääasiallisena puuhamiehenä Fernando Perdomo, Beatles-entusiasti, kitaristi. Näyttää soittajissa vanhaa kaartia edustavan vielä Dave Spinozza, Marvin Stamm, Davey Johnstone, Will Lee ja Joey Santiago, muitakin muusikoita kymmeniä. Etsin ja löydän vielä Darian Sahanajan nimen: mies, jota voimme kiittää Beach Boysien ”Smilen” elvyttämisestä, muun muassa.

Levy soittimeen, ja helpotuksen huokaus. Tältä ”Too Many People” kuulosti silloinkin, Denny Seiwell nytkin rummuisssa, Perdomon kitara muistuttaa fraasi fraasilta alkuperäistä. Vaikka biisien sovitukset ja pääosin toteutuksetkin toistuvat alkuperäisten kaltaisina, tämä ei kuitenkaan ole yksi-yhteen harjoitus. Laulajilla on edelleen omat äänensä, vaikka esimerkiksi ”Ram On” ja Pat Sansone kuulostavat erehdyttävästi alkuperäiseltä. Silti kuuntelen mieluummin loisteliasta esikuvaa kunnioittavaa albumia kuin väkisin muuksi vängättyä tribuuttia. Sellaista, jossa alkuperäinen saa väistyä tributoijansa tai tribuuttituottajan kunnianhimon tieltä.

”Uncle Albert/Admiral Halsey” on edelleen mahtipontinen ja siksi mahtava. Marvin Stamm soittaa flyygelitorven kuten alkuperäisessäkin. Brittiaksenteissa Paul ja Linda ovat toki edelleen ylivoimaisia. ”Heart of the Country”, ”Monkberry Moon Delight”, “Long Haired Lady”, ”Backseat of My Car” – eipä näitä biiseinä voi moittia, ei! Ekstraa ovat alkuperäiselle uskollinen singlebiisi ”Another Day” sekä jo originaalina puolihuolimattoman tuntuinen heittopala ”Oh Woman Oh Why”.

Hieno ja kunnioittava kunnianosoitus yhdelle Paul McCartneyn täydellisimmistä albumeista. Ei kuitenkaan kannata kysyä, kuuntelenko mieluummin innoittajaa vai sille intomielellä toteutettua tribuuttia.

Advertisement

Ben Granfelt ”True Colours”, 2020

Jokin aika sitten Muddy Manninen, nyt Gringos Locos- ja Wishbone Ash -kitaristikollega Ben Granfelt. Levyjen samanaikainen ilmestyminen lienee sattumaa, sillä Granfelt on vuosien kuluessa julkaissut jo useammankin soolokiekon. Toisaalta sattuma antaa hyvän tilaisuuden punnita Mannisen ja Granfeltin albumeita keskenään. Kitaristeinahan kumpikin on suvereeni, Mannisella painottuu rennolla kädellä annosteltu, maukas slide, Granfelt vääntää tuhdimmalla puristuksella.

”True Colors” -kiekolla jyllää voimatrio Ben Granfelt, Masa Maijanen (basso) ja Jari Salminen (rummut ja perkussiot). Myös Miri Miettinen (rummut), Miika Aukio (koskettimet), Bryn Jones (laulu) ja Magnus Axberg (koskettimet) lyövät persoonallisen leimansa.

Voimatrio-sana tuo tietysti mieleen samalla nimikkeellä koristeltuja klassikkokokoonpanoja. Granfeltin voimatrio on monista virtuoosilippua heiluttavista trioista poiketen tasavahva: toki Granfeltin kitara saa eniten ilmatilaa, mutta yhtä tärkeää on jykevästi rullaava komppi. Soitossa on vahva ajan ja tilan tuntu – en tosin tiedä tekoprosessia eli kuinka trio veti jytävankkuriaan. Meno on joka tapauksessa elävää ja vetävää.

Jossain Muta Mannisen levyn arviossa kuvailtiin musiikkia ”70-lukulaiseksi”. Mielestäni osuva eikä millään ilveellä alentava ilmaus, joka sopii myös Granfeltin levyyn. Maailmaa ei mullisteta, mutta tuon aikakauden parhaista ja toimivimmista elementeistä rakennetaan jykevä ja jytisevä soppa – välillä loisteliasta rytkettä, tuolla Granfelt näyttää melodisissa instrumentaaleissa herkän puolensa. Ja toki kitara myös vinkuu, mutta tyylillä ja hartaudella. Kuten yhdessä albumisuosikissani ”Arms of an Angel”: rauhallinen biisi, pitkiä, Gilmourmaisesti venytettyjä kitaraääniä, Floydmaista leijuntaa parhaimmillaan.

Loppua kohti albumi nostaa tempoa ja tehoa, riffit vyöryvät, Bryn Jones puristaa hänelle ominaisella kiihkeydellä. Muskelia löytyy! Kitaramaestro yltyy makoisaan tilutteluun, ei kuitenkaan itsetarkoituksellisesti. Päätöksessä rauhoitutaan öiseen hotellihuoneeseen Hampurissa, ”Late Night in Hamburg”. Runsaat kahdeksan minuuttia melodista kitaraherkkua.

”True Colors” on yksi niistä levyistä, jonka helposti lykkää soittimeen, kun kaipaa lohduttavaa kuunneltavaa – tuttua ja maistuvaa, mukana extra-annos potkua.

Ben Granfelt: True Colours (Broken Silence CD23341, 2020)

Retrokki kuuntelee: Kaide Luukkonen & Lupaus ”Kaide Luukkonen & Lupaus”, 2017

Tämä levy jos mikä on minun 70-lukulaiselle taajuudelle viritetyissä korvissani esimerkki klassisesta, ajattomasta kotimaisesta rockista. Lepakot virittyivät niihin aikoihin, kun esimerkiksi Dave teki klassikkonsa, kun suomalaiset sanoitukset nostivat kuuntelijan mielikuvituksen lentoon, ja kun laulaja-lauluntekijä-kitaristit ottivat ohjat omiin käsiinsä. Olihan heitä Daven lisäksi muitakin, esimerkiksi Matti Järvinen.

Daven ja Järvisen mainitsen sen vuoksi, että heihin kiteytyy se klassisuus, minkä minun korvani kuulevat myös Kaide Luukkosen ja Lupaus-yhtyeensä musiikissa. Enkä nyt tarkoita, että Luukkonen millään tavalla kopioisi kumpaakaan! Ei, kyllä hän on täysin oma persoonallinen itsensä omine ominaispiirteineen. Kiihkeä lauluääni, puhtaina ja sujuvina luistavat kitaralinjat, biiseissä hienoinen suomalainen melankolia ja tyyneys, myös rauhallisissa rytmeissä.

Lupaus, varsinkin Anna Purolan koskettimet ja taustalaulu, tiristää biiseihin värejä kapealla siveltimellä. Kaide Luukkosen (sävellykset ja sanoitukset, laulu, kitara) ja Anna Purolan (koskettimet, laulu) ohella Juha Hauska (basso) ja Kimmo Vierimaa (rummut, perkussiot) työstävät tyylikästä, arkitodellisuutta romantisoivaa rockiaan tiiviinä yhtyeenä. Väljiin sovituksiin on varmasti keikkoja ajatellen luonnosteltu reilusti soolon paikkoja.

Keskitempoisissa kappaleissa on jäyhää jämäkkyyttä, eikä sanoituksissakaan riehaannuta humoristeiksi – hyvin suomalaisia siis ollaan. Ei räminärockia, ei koukeroita tai krumeluureja, ei rautalankaa, vaan harkitusti luonnosteltuja ja huolitellusti toteutettuja aikuisia rock-biisejä.

”Pelimiehet”-boogie poikkeaa muuten hyvin melodisista, välillä poppiin ja powerpoppiinkin kurottavista kappaleista, sen napakkaa kitarasooloa kuuntelisi mieluusti toisenkin varvin. Lattarishufflesta kitaramyrskyksi paisuva ”Voisin palvoa saatanaa” jättää sanoituksellisen kysymysmerkin. Toisaalla kuulen kitarakuvioita, jotka mielikuvitukseni yhdistää Neil Youngiin (”Teillä menee lujaa”) – ja Badfingeriin (”Hautaan”), mitkäpä sen parempia mielleyhtymiä.

”Kaide Luukkonen & Lupaus” on sympaattinen ja lupauksia herättävä lisä Suomi-rockin vakavammin otettavaan perinteeseen. Klassisuudesta kertoo myös levy-yhtiön nimi.

Pekka

Kaide Luukkonen & Lupaus: Kaide Luukkonen & Lupaus (Iso Pinkki PINKCD2, 2017)