Kuuntelussa: Tuomo J. Autio ”Groovy Moments & Melodies”, 2011

Yllätys: kitaristi Aution sujuvaa Wes Montgomery -vaikutteista soittoa kera ison yhtyeen – torvet ja jouset! Myös sovitukset viehättävät, sovittajina mm. Pentti Lasanen, Mika Mylläri ja Heikki ”Mike” Koskinen.

Nyt kypsässä iässä viihde – puhdas tai vähän jazzahtava – on muuttunut yhä houkuttelevammaksi. Korvat ja pää kaipaavat välillä suvantoja, hetkiä, jolloin musiikki ei pistä mieltä askartelemaan ankarasti, vaan sukii aivopoimuja myötäkarvaan. Joskus aikoinaan tehtävään sopiviksi havaittujen taitureiden rinnalle etsin aktiivisesti uusia ehdokkaita. Vaikka vanhaviihteellistä orkesteri- ja solistimusiikkia ei paljon enää julkaistakaan, poikkeuksia onneksi löytyy. Usein tosin omakustanteina: eipä taida suurta yleisöä kiinnostaa… tai on kai Riku Niemen orkesteri saavuttanut jonkinlaisen suosion? Ja uudistunut Dallapé?

Tämä levy tarttui mukaan kirjastosta ainoastaan kappalevalintojen perusteella: kolme Rauno Lehtistä (”On hetki”, ”Muistan kesän”, ”Toiset meistä”), yksi Burt Bacharach, lisäksi Beatlesta (”Eleanor Rigby”), pari Wes Montgomeryn omaa
(”Bumpin’”, ”Boss City”) ja jokunen Montgomeryn itsensä omilla levyillään varioima viihdeklassikko (”Chim Chim Cheree” (siis se Maija Poppas-ralli) – ja taitaa myös ”Eleanor Rigby” löytyä joltain Montgomeryn kiekolta).

Kansi kyllä vähän hirvitti, sillä vanhahtava graafinen tyyli ja kuvassa oleva puhaltajasektio toi mieleen swingin – johon oman kuunteluni suhteen vedän rajan. Mutta kun eka biisi (Lehtisen ”Muistan kesän”) pärähti soimaan, hirvitys haihtui: sävellys on niin armottoman upea, ja tämä tulkinta viihteen parhaan perinteen mukainen muhkeine puhallin- ja jousitaustoineen (by The Great Helsinki Swing Band, kapellimestarina Antti Rissanen). Olenkohan aikaisemmin kuullut tätä biisiä soitettavan näin ripeässä tempossa? Ikään kuin muusikoiden hinku ja into soittamiseen olisi niin järjetön, että se johtaa jo pieneen keulimiseen… en siis kritisoi, vaan ihastelen!

Tuomo J. Aution kitara kuljettaa melodiaa aika suoraviivaisesti, välillä pienin vinjetein koristellen. Montgomery on kyllä  vahvasti läsnä paitsi kappalevalinnoissa, myös soundissa ja soitto-otteessa: melodia ja soolot syntyvät välillä myös soinnullisesti, välillä oktaaveissa.  Kuten Autio kansivihkosessa kuvailee, hänen tavoitteensa oli soittaa muistinvaraisesti, ei papereista. Näin  kappaleet rikastuisivat rytmisistä ja melodisista variaatioista luonnostaan, hetkessä improvisoiden, eli toteuttaisivat jazzin perusluonnetta.

Jazzin luonteeseen ja live-tilanteeseen – kiekko on äänitetty kahdessa Savoy-teatterin konsertissa ja yhdessä livestudiosessiossa –  kuuluu myös, että kun yrittää, joskus voi – ja saa – erehtyä. Pari yliyrittämisestä tai ylinopeudesta ja äkkipysäyksestä johtuvaa harhanuottia ja jokunen epäpuhdas tuuttaus saattaisivat muuten irvistyttää, mutta nyt ne virnistyttävät: äijät paahtavat kuvitellun nuoruuden innolla! Ja onneksi nuo muutamat pienet säröt on jätetty jälkikäteen siistimättä. Uppoutuminen ja eläytyminen kuuluvat kokonaisuudessa, tunnelma ulottuu kotikatsomoon jopa levyn välityksellä – olisinpa ollut konsertissa!

Äänittäjä, miksaaja ja masteroija Markku Veijonsuo on onnistunut teknisessä toteutuksessa erinomaisesti: tilantuntu on mahtava. Jos jotain jää kaipaamaan, niin ehkä yleisön reaktioita tai solistin välispiikkejä. Nyt musiikkia ei välttämättä huomaa konsertissa äänitetyksi kansiin perehtymättä.

Tämä voi joillekin kuulostaa pyhäinhäväistykseltä, mutta jos minun pitäisi juuri nyt päättää, poimisinko tyhjän hetken täyttäjäksi Wes Montgomerya vai Tuomo J. Autiota, niin tämän levyn perusteella valitsisin, juuri nyt, Aution. Ymmärränkö jazzista mitään, voisi joku kysyä? No, Montgomeryn ”California Dreaming” ja ”A Day in the Life” ovat aikoinaan pyörineet soittimessa niin maan perusteellisen paljon – ja pyörivät silloin tällöin edelleen. Nautittavaa musiikkia – ja teknisesti aika virheetöntä. En sano, että henki puuttuisi, mutta kyllä Montgomery kumppaneineen nakuttaa biittiä ja melodiaa tasaisen varmasti ja yllätyksettömästi. Ehkä sen vuoksi valinta kallistuisi Aution puoleen: epätäydellisyys ja into tekevät kokonaisuudesta vastustamattoman. Ja Autiolle luonnollisesti pisteet rohkeudesta: kitarasolisti ison orkesterin ja yleisön edessä, silmätikkuna, ei välttämättä ole se helpoin paikka. Soitto ei kuitenkaan hyydy hetkeksikään – ja muiden soittajien soolojen ajaksikin vain vetäytyy säestämään.

Pisteenä iin päälle Rauno Lehtisen sävellysten vahvasti sielua raapaiseva slaavilainen melankolia; ne välittävät kouraisevan tunteen kaiken katoavaisuudesta. Lehtisen sävellykset ovat Pentti Lasasen sovittamia, ja niistä koko projekti taisi alun perin lähteä liikkeelle. Hyvä että lähti.

Pekka

Tuomo J. Autio with Big Band and Strings: Groovy Moments & Melodies (Prophone PCD115, 2011)

www.tuomojautio.fi

PS. Tuomo J. Aution LinkedIn-sivulta löydän tiedon, että Autio on opiskellut jazz-kitaraa Sibelius-akatemiassa ja Kööpenhaminan Rhythmic Conservatory -oppilaitoksessa. Samalla sivulla on Aution cv: lukuisia luentoja, opetustehtäviä ja esiintymisiä 1970-luvulta alkaen. Mennyt status on ”Visiting solo-artist at The Great Helsinki Swing Big Band”, tämänhetkinen “Performing Jazz Artist”.