• Retroa vai rockia?

    Tätä blogia päivittävät Keijo "Keitsi" Lindgren ja Pekka Koskivaara - mm. ex-Musa- ja Back Beat-taustaiset musiikin ja vinyylin suurkuluttajat ja keräilijät. Tarkoituksenamme on jakaa tietoa ja mielipiteitä musiikista - rajattomasti ja ajattomasti. Kuvassa Pekka on vasemmalla, Keitsi oikealla.
  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Vinyylihulluus ei ota laantuakseen

    Kuuntelemme - kumpikin omilla tahoillamme - ahkerasti vuosikymmenien saatossa hyllyyn kertyneitä vinyylejä (toki myös CD kelpaa, jos vinyyliversio puuttuu tai sellaista ei ole edes olemassa). On nimittäin pakko, jos aikoo elinaikana käydä kaikki aarteet läpi edes 'puolella korvalla'. Kuunneltavaa on todella paljon, sillä aloitimme molemmat äänilevyjen keräilyn jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ja harrastamme (lievä ilmaisu vinyl junkie -äijille) sitä intohimoisesti yhä edelleen - nyt ja vastakin! Onneksi Luoja on suonut meille pitkämieliset ja ymmärtäväiset elämänkumppanit. Maailma on pullollaan aivan loistavia levyjä, joita monikaan Suomessa ei ole milloinkan kuullut. Tai on jo autuaasti unohtanut kuulemansa. Eikä niitä levyjä soiteta radiossa, ainakaan virallisilla aalloilta. Aina kun tuollainen kiekko osuu levylautaselle, sielu värisee sekä onnesta että tuskasta. Omaa kuunteluelämystä varjostaa väkisinkin tieto siitä, ettei kukaan muu mahdollisesti pääse koskaan osalliseksi nautinnosta. Retrokki kertoo tuollaisista levyistä. Sinnikäs surfaaja saattaa hyvinkin löytää niitä netistä. Meitä kun on maailmassa muitakin... Moisten kummajaisten ohella esittelemme lyhyesti myös muunlaisia levyjä. Ikiaikaisista urotöistä upouusiin luomuksiin. Tarjonta tulee taatusti olemaan monipuolista (suorastaan sekalaista), sillä musiikilliset mieltymyksemme ovat ääripäistään hyvinkin erilaiset. Sen tulette kyllä huomaamaan... Retrokki kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä levyistä, hienosta musiikista ja upeista artisteista, joista ei juurikaan puhuta muualla. Valtavirtauhon jätämme suosiolla muille.
  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 36 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Ilaria Tucci ”Vento”, 2017

Italialaista temperamenttia ja suomalaista harkintaa, sydäntä ja järkeä. Niistä on tehty italialaisen, Suomessa opiskelevan Ilaria Tuccin laulama ja kotimaisen The Blue Ice Orchestran säestämä albumi. Yhdistelmä tuntuu alkuun oudolta. Vielä oudommaksi asia muuttuu, kun huomaa että Tucci tulkitsee osan kappaleista – kaikki omaa tuotantoa – äidinkielellään eli italiaksi ja osan englanniksi.

Takakannessa Tucci poseeraa syksyisessä lampimaisemassa hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kuinka olen tähän joutunut? Millaisen sopan olenkaan keittänyt?

No mehukkaan! The Blue Ice Orchestralta taittuu niin avausbiisi “Sorprendimin” sähköinen tango – hieman säröisessä Tom Waits -hengessä – kuin hattarankevyt lattari ”Non ti fidare”. Edellisessä Sami Sippolan härski foni ja Tuomas Luukkosen vereslihainen kitara kasvattavat tarvittavaa rupea. Tuccin ääni on hyvin pinnassa, seinäruusuna hän ei viihdy.

”Perché” kuplivine hanureineen (Frédo Poldevin) ja jykevine potkuineen (Ville Rauhala (basso), Sebastian Krüh (rummut)) kuljettavat italialaista iskelmää, tarttuvaa sellaista. Tällaisena kuulisin mielelläni koko albumin. ”Donna Finlandia” voisi olla 60-lukulainen draama, yhdistelmä laiskaa tangoa ja iskevää kiihkoa. ”Find Me” lipsahtaa viihteelle, Tucci pistää peliin omaa kohtalokkaan tummaa tulkintaansa. Tuomas Luukkosen kuulas kitara maalaa taustalle kesäisen järvenselän.

Kappaleita yhdistää vahva rytmi, esimerkiksi ”Troublemaker” paahtaa ja paahtuu Tuccin kiihkeän tulkinnan taustalla. Nopeissa ja rytmisissä biiseissä Tucci on laulajanakin omimmillaan. Syksyisestä kannesta huolimatta ”Vento” tuo aurinkoa räntäsateeseen.

Pekka

Ilaria Tucci: Vento (DMW-16ALB02, 2017)

 

Retrokki kuuntelee: Tommy Hoehn ”Losing You To Sleep” (1978)

Tommy HoehnOlkoon Tommy Hoehn esimerkkinä powerpopin 70-luvusta sekä rock’n’rollin ja beatin täydellisestä liitosta.

Samalla kun kuulokkeissa pauhaa The Rubinoosien täysin vastustamaton debyyttialbumi vuodelta 1977, palaan tuohon powerpopin kulta-aikaan – ainakin meikäläiselle se oli sitä. Beserkley-merkin myötä tutuiksi tulivat Rubinoosien lisäksi myös Jonathan Richman, Greg Kihn ja Earth Quake (joskus Earthquake). Kirkassilmäiset nuorukaiset olivat Beatlesinsa, Monkeesinsa ja Zombiesinsa kuunnelleet, ihastelun kohteina olivat ehkä olleet myös Left Banke, Badfinger, Curt Boetcher, Flamin’ Groovies, Raspberries ja Big Star.

Jotkut aloittavat genren historian jo garage-yhtyeistä, ja kyllähän Nuggets-kokoelmallakin löytyy erinomaisia esimerkkejä ilkeän rytmin, sydämellisen melodian ja sulavan harmonian täydellisistä liitoista. Joku siinä yhdistelmässä koskettaa: doowopista ja teinipopista periytyvä viattomuus, sydänystävyyden sinetöivä yhteislaulu, hunajanmakea melodia, veren lämpimäksi pumppaava rytmi. Mestariteokset sykähdyttävät kerta kerran jälkeen, ikään katsomatta. Ja niitä riittää!

Vaikka powerpop ei suuria massoja ole vuosien varrella häirinnytkään – poikkeuksina ehkä Blondie, The Knack ja Cheap Trick, innokas ja omistautunut kannattajakunta sillä kyllä on. En nyt sekoita tähän soppaan samaa liekkiä puhaltavia uuden aallon artisteja, sillä niitähän riittäisi.

Powerpopin yhteydessä pitää mainita erityisesti Not Lame -levymerkki ja -nettikauppa ja sen isähahmo Bruce Brodeen. Hän tutustutti lukuisiin loisteliaisiin artisteihin, jotka olisivat muuten jääneet hämärän rajamaille. Not Lame on menneisyyttä, mutta Brodeen häärii edelleen powerpopin parissa mm. julkaisemalla ja myymällä aiheeseen liittyviä kirjoja. Tällä hetkellä vyörytyksen kohteena on kirja Jellyfish-yhtyeestä.

From Memphis, Tennessee

Tommy Hoehn tuli tutuksi 70-luvun lopulla joidenkin lehtijuttujen myötä. Kotipaikka Memphis, yhteyksiä Alex Chiltoniin ja Chris Belliin, juu kiinnostaa. Samassa poppoossa kuin Jon Tiven ja Van Duren. Levyjä ei tähän maailman kolkkaan pahemmin eksynyt. Tämä ”Losing You To Sleep” on hänen esikoisalbuminsa, alun perin se ilmestyi vuonna 1977 nimellä ”Spacebreak” pienellä Power Play Records -levymerkillä. Iso London kiinnostui, ja julkaisi saman kiekon eri nimellä ja eri kannella seuraavana vuonna.

”Losing You To Sleep” on paitsi erinomainen powerpop-levy, samalla hyvä esimerkki genre-rajojen epämääräisyydestä. Joskus upotaan syvälle pehmoballadiin, toisaalla rämistään ja rytkytään, tuolla otetaan kantaa purkkaan ja jytään, tässä tarjotaan suurelle yleisölle sliipattu poppis. Monipuolisuutta, sanoisi joku, sillä kyllä se ydin eli vetoava melodia jokaisesta löytyy. Toisinaan samanlainen mikstuura ärsyttää, parhaissa tapauksissa – kertyneiden kuunteluiden myötä, se kertoo taitavasta ja moniulotteisesta tekijästä.

Nimikappaleessa on samanlaista koskettavaa ja viatonta melodisuutta kuin Todd Rundgrenin vastaavissa, esimerkkinä vaikkapa ”Can We Still Be Friends”. ”Losing You To Sleep” ei ole rytmillisesti ihan tango eikä lattarikaan, se soutaa ja huopaa rytmikkäästi. Boz Scaggs? ”The Heat” taas on sitä, mitä kai yleisimmin pidetään powerpoppina: terävästi nytkivä, ilkeän kitarasoolon rehevöittämä voimabiisi. ”She Might Look My Way”, ja toisena tekijänä Alex Chilton. Puolinopea, hieman epätäydellinen mutta siksi niin inhimillinen ja vetoava – aivan kuten Big Starin tuotanto. ”Fresh Matches” taas on pomppiva purkkabiisi tyylikkäine kitarakuvioineen.

Levy on äänitetty ja miksattu Ardent-studiolla, tuttu mm. Big Starin kotipesänä. Ehkä studion rhythm&blues-juuret yhdistettynä Tommy Hoehnin käheään lauluääneen ja kiihkeään tulkintaan selittää levyn terävyyden: biiseissä ei velttoilla, rytmit ovat tiukkoja, kitarat viiltäviä, aikaa ei tuhlata tyhjänpäiväisyyksiin. Levyn kansissa ei ole mainittu tuottajaa, mutta joku blogi ehdottaa sellaiseksi Alex Chiltonia. Ehkä näin onkin.

”Fight You (Anytime)” tulittaa litsareita puoleen ja toiseen, Hoehn pusertaa laulua, Gene Nunez soolokitaraansa. ”Blow Yourself Up” muistuttaa katkonaisella, etukenoisella rytmillään nimibiisiä, John Hamptonin rummut ja Keith Youngin basso tarjoavat räjähtäville kitarakuvioille väkevän tuen. Kunnon powerpop-albumin tapaan ”Losing You To Sleep” on lyhyt, ykköspuoli runsaat 15 minuuttia, kakkonen vaivoin pidempi. Lyhyestä virsi jne.

London ei syystä tai toisesta päättänyt jatkaa Hoehnin sopimusta, vaan kaveri sai pärjäillä omillaan. Aina rahatilanteen salliessa mies painui studioon, joitain kiekkoja julkaistiinkin, suurin osa Frankenstein-levymerkillä. Sen arveltiin olevan miehen oma. Hoehn niin sanotusti näkyi vain harvoin tutkassa ennen ennenaikaista kuolemaansa. Not Lame välitti levyistä joitain, nykyisellään albumeita ei taida oikein löytyä. Ja se on sääli, sillä vaikka Tommy Hoehn on jäänyt Memphis-mafian hohdokkaampien tekijöiden varjoon, hänen musiikkinsa kuuluu powerpop-eliittiin.

Pekka

PS. Spotify tarjoaa “Losing You To Sleep” -albumin muokattuna versiona, mukana on useita bonusraitoja, esimerkiksi Chris Bellin kanssa sävelletty ”Cuba” kolmena eri versiona, alkuperäinen biisijärjestys on kellistetty. Julkaisijaksi mainitaan Milk & Soda Records ja vuodeksi 2010 – vuosi, jolloin Tommy Hoehn menehtyi syöpään. Onko Hoehnin oma merkki ja oma biisimix, en tiedä. Sama versio löytyy näköjään myös Amazonin kautta, pitänee bonusbiisien vuoksi tilata.

Tommy Hoehn: Losing You To Sleep (London PS 719, 1978)

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)

 

Retrokki kuuntelee: Antero Halonen ja Vallankumous ”Vapaus” (joukkorahoitettu, 2013)

Antero HalonenMystisesti nimetty yhtye, sanomisen palo, suomalainen lauluntekijäperinne, upea kansi, joukkorahoitettu levy. Siinä lyhykäisyydessään Panu Varstalan musiikillinen lapsi ”Vapaus”.

“Olen unelmoinut oman levyn tekemisestä pitkään. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Tuomari Nurmiota, Pekka Strengiä, Pelle Miljoonaa, Kauko Röyhkää tai Dave Lindholmia, tiesin, että matkani on kivinen, mutta varmasti sen arvoinen. Vapaus -albumi on kunnianosoitus moneen suuntaan sekä itsenäinen teos. Olen siitä ja yhtyeestäni erittäin ylpeä.”

Näillä sanoilla muusikko ja tanssija-koreografi Panu Varstala haki joukkorahoitusta musiikkinsa vinyyli- ja digijulkaisulle valmiista masternauhasta. Ja onnistui. Vinyyli ilmaantui Antero Halonen ja Vallankumous -nimellä jo viime syksynä, kuuntelin sitä silloin, mutta en tuntenut oloani kotoisaksi. Biiseissä tuntui olevan pusertamista, teatraalisuutta ja etukenoa – ikään kuin into ja palo olisi voittanut muodon.

Varstala on julkaissut myös kolme omakustanteista runokirjaa, ehkä palo tuli sieltä? Teatraalisuuden ja todella tyylikkään kannen ymmärsin miehen tanssija-alteregon perusteella.

Jätin silti sulamaan.

Muistelin muutamaa muuta omaehtoisesti ja omailmeisesti kentän laidalta ponnistanutta yhtyettä, Pertsa ja väärä osoite oli näistä yksi. Muotitonta, esikuvatonta, tyylivapaata, puhtaasta sanomisen ja soittamisen ilosta syntyvää musiikkia.

Pääsin niskan päälle.

Soittajissa on tuttuja nimiä ja tunnustettuja konkareita, joten toteutus on soitannollisesti hallittu. Varstalan sanoituksia ja Dahlblomin, Varstalan, Julkusen ja Juha Kujanpään sävellyksiä tulkitsevat Panu Varstala (laulu, lyömäsoittimet), Tuomo Dahlblom (kitarat, laulu), Jarmo Julkunen (kielisoittimet, laulu), Eeva Koivusalo (kontrabasso, laulu) ja Hannu Risku (lyömäsoittimet, huuliharppu, laulu).

Pääpaino on lauluilla, tarinallisten sanoitusten ehdoilla mennään.

”Hyvä se on sitten olla…” on selkeästi runo, Varstalan lausuma. Mukava kitarakuvio, jämäkkä kontrabasso ja ilmavat rummut saattelevat tunnelmakuvien avulla kerittyä elämäntaivalta.  ”Hallusinaation” paatoksessa kuulen Ismo Alankoa, Varstalan lauluäänessä ja armottomissa sanoissa Pelle Miljoonaa. ”Missä onni asuu?” – kertosäkeinen akustinen laulelma – putoaa vaikkapa Mikko Perkoilan tontille.

”Liekeissä”-bluesissa Varstala taluttaa sitä kuuluisaa koiraa, Dahlblomin akustinen soolo sopisi Isokynän pirtaan. Arttu-niminen henkilö esiintyy parissakin kappaleessa (”Arttu tanssii” ja armoton punkkaahaus ”Mitä sä Arttu melot?”, jossa ”elämä on paskaa”). Kiekon päättävä ”Vanha vakava” on muodollisesti Kari Peitsamoa, tarinallisesti Veikko Lavia – kuplettia siis.

Musiikillisesti ”Vapaus” on monipuolinen kokoelma laulelmia, soinnillisesti akustisvoittoinen. Voisi tämän suomifolkin tarinaperinteeseenkin sijoittaa. Aiemmin mainittu palo ja into kuuluvat Varstalan äänessä ja rohkeassa ulosannissa. Jos albumi olisi ilmestynyt 80-luvulla, julkaisija olisi todennäköisimmin ollut Ponsi. Kuulen pientä ihmistä, ymmärrystä, sympatiaa, sielua.

Jos kerran sanottavaa riittää, mitäpä sitä pidättelemään!

Pekka

Konsertissa: The Zombies Korjaamolla 31.3.2012

zombiesBeatlesien ja Holliesien kanssa samoilla pop-apajilla 60-luvulla kalastellut Zombies lopetti muutaman keikan Skandinavian-kiertueensa Helsingin Korjaamolle. Beatlesien ja Holliesien kohtalon kaikki tiedämme, mutta entä Zombies, riittääkö kahdella jäljellä olevalla johtohahmolla, Rod Argentilla ja Colin Blunstonella vielä virtaa?

Kyllä! Hyvässä vedossa olivat paitsi Argent ja Blunstone, myös muu yhtye, eli basistilegenda Jim Rodford (mm. Argent ja Kinks), taitava kitaristi Tom Toomey sekä tukevasti vähän takakenossa rummuttanut Steve Rodford. Blunstonen tunnistettava, sametinpehmeä ääni on aika hyvin tallella, vaikka ne kaikkein korkeimmat äänet jäivätkin haaveeksi. Mutta neliääninen yhteislaulu oli mahtavaa! Rod Argent oli vähän niin kuin master of ceremonies kertoillen pitkät pätkät yhtyeen ja biisien taustoista – sekä kauppasi levyjä. Ihan rehellistä kauppamiehen meininkiä! Ja miksipäs ei, kyllä hänen muutaman kerran esille nostamansa viime vuoden lopulla ilmestynyt ”Breathe Out, Breathe In” kelpo kiekko on: Argentin sävelkynä on vielä yllättävän terävä ja varsinkin tyylitajuinen.

Biisit jakaantuivat aika selkeästi neljään kategoriaan: 60-luvun alkupuolen hienosti iskevät beat-biisit, popahtavammat mutta samalla kunnianhimoisemmat ”Odessey & Oracle” -sävellykset, uusimman kiekon ”varttuneemmat” kappaleet sekä ryhmä ”muut”, eli Argentin ”Hold Your Head Up” odotettuine kosketinsooloineen ja ”God Gave Rock And Roll to You”, Colin Blunstonen uraan liittyvät ”Say You Don’t Mind”, ”I Don’t Believe in Miracles”, ”What Becomes of the Brokenhearted” ja biisi Alan Parsons Projectin ”Eye in the Sky” -levyltä. Aikamoinen hittikavalkadi siis.

Rod Argent muistutti muutaman kerran Zombiesien merkityksestä uudempien bändien inspiraation ja myös biisien lähteenä (Paul Wellerin lempiyhtye, Tom Pettyn cover ”I Want You Back Again” -kappaleesta – ja olihan niitä muitakin). Olen vähän samaa mieltä, että Zombies on jäänyt nimekkäämpien aikalaistensa – ja yhtyeen jättihitin – varjoon. Musiikin kokonaislaatua siitä ei tosin ainakaan ole syyttäminen. Uran alkuaikojen beat-meininki oli ja on edelleen tiukka synteesi beat-iskelmää, jazz-vivahteita sekä Motown-rytmejä, sana ”mod” tulee etsimättä mieleen. ”Odessey & Oracle” on luku sinänsä; kannattaa muistaa, että levy äänitettiin jo vuoden 1967 loppupuolella, edelläkävijämeininkiä siis myös mellotronin käytössä. Argentin – samannimisen yhtyeen kera ja ilman – sekä Blunstonen soolourat ovat myös tutustumisen arvoisia. Esimerkiksi Blunstonen kaksi ensimmäistä soolokiekkoa ”One Year” ja ”Ennismore” ovat todella aliarvostettuja, noilla levyillä miehen sävellystaito ja varsinkin lauluääni ovat upeimmillaan.

Oli hienoa nähdä, että Argent ja Blunstone – sekä aikalaisensa Jim Rodford – jaksavat edelleen kiertää ja tehdä uuttakin musiikkia. Hyvä kunto ja positiivinen asenne sekä nuoremman polven taitava soitannollinen tuki pitävät Zombiesien musiikin hyvässä hapessa konsertissakin.

Pekka

PS. Alhaalla linkki pieneen pätkään Helsingin konsertista – sorry laadusta ja lyhyydestä, ehkä tämä tästä…

http://youtu.be/sneis1AQBvs

Pekka retroilee: Brotherhood ”Brotherhood”, 1968

brotherhoodKun juhlat on juhlittu, pystyykö listoilla ja lavoilla osin ulkomusiikillisin ansioin villinnyt yhtye aloittaa toisen, musiikillisesti uskottavamman elämän?

Vai onko ”kerran listapoppari, aina listapoppari”? Kun menestys – ja sen mukanaan tuomat ilot, mutta myös rasitteet – eivät enää jaksa viehättää, poppari haluaa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän haluaa olla uskottava muiden kuin kevyttä listapoppia ja sen esittäjiä palvovien fanien keskuudessa. Hän haluaa myös osoittaa, että musiikillista muskelia eli sävellys- ja soittotaitoa löytyy. Hän haluaa olla taiteilija.

Pinnistäjien kohtalo on kuitenkin yleensä ollut karu: ei enää kiinnosta suurta yleisöä, tosiharrastajat taas eivät usko, että poppari olisi yhdessä yössä taidollisesti rikastunut taiteilijaksi.

”Olen vakavasti otettava artisti, uskokaa pois!”

Paul Revere And the Raiders nakutti 60-luvulla kymmeniä hittejä, kuten esimerkiksi ”Kicks”, ”Just Like Me”, ”Good Thing”, ”Ups and Downs”, “Him or Me – What’s It Gonna Be?”, “Stepping Stone”, “Louie Louie” ja “Birds of a Feather”. Osa bändin suosiosta selittyi vakioesiintymisillä Dick Clarkin tv-ohjelmissa kuten “Where the Action Is”. Vaikka  hittejä, tv-esiintymisiä ja suosiota riitti, laulaja Mark Lindsayn ja urkuri/showmies Paul Reveren taustalla soittaneet muusikot kuitenkin turhautuivat: omia biisejä ei hyväksytty levyille, kiekoilla soittivat osin studiomuusikot… tuttu tarina.

Raiders-muusikoista syntyi Brotherhood, eli  Michael Smith (rummut), Phil Volk (basso) ja Drake Levin (kitara) – lisäksi mukaan saatiin Ron Collins (urut). Ja sitten syntyi ensimmäinen kiekko, jolla kaikki biisit ovat luonnollisesti omia, sovitukset ja tuotanto samoin, soittimiakin hallitaan pääosin bändin kesken. Brotherhoodin kaverit varmaan myös huomasivat, että nuorison kapinointi vapaamman, yhteiskunnallisesti valveutuneemman elämän puolesta kuului myös musiikissa – paitsi ei Raidersin musiikissa. Ei kavereista kapinointiin olisi ollut, mutta entäs sitten tämä spykedelia? Josta pienellä viiveellä siivun yritti ottaa myös Raidersin uusi kokoonpano.

No, kun Brotherhoodin debyytin kantta tihrustaa, voi hyvin kuvitella ostajan reaktion: vaatteistaan uloskasvaneita poppareita, kauniita kasvoja… ja onkos noilla nyt joku seilori-teema? Pitäähän yhtyeellä tietty olla joku imago, mutta jos haussa on musiikillinen uskottavuus, olisi ehkä kannattanut miettiä toisenkin kerran. Tai sitten levy-yhtiö halusi hyödyntää kavereiden  taustoja – Paul Revere And the Raiders kun pukeutui 1800-luvun amerikkalaisunivormuihin.

Eihän tämä ole hullumpi lainkaan!

Oman aikansa tuote toki, mutta siinä sarjassa varsin edustava ja monipuolinen. Biisit vaihtelevat raskaammasta poljennosta  sunshine-poppiin, välillä ollaan aika eurooppalaisessa beat-moodissa – ja sitten hypätään edellisen työnantajan iskevälle power-pop-tontille. Saakoon akustinen, ykköspuolen päättävä ”Seasons” kuvata koko kiekkoa ja sen ainoaa puutetta. Kaikki elementit ovat nimittäin täysin kohdillaan myös tässä biisissä: akustinen laulelma, hieman barokkimaiset taustajouset, hiljaa laulettu ja läheltä äänitetty Phil Volk -vokaali… Ainoa mitä jään kaipaamaan, on koskettavampi melodia – tuntuu, että sävellys on keskeneräinen, ei ole jaksettu hinkata sitä viimeistä mailia.

”Somebody” avaa albumin vahvasti tymäkällä poljennolla, fuzz-kitara rääkyy, Phil Volk laulaa sydämensä kyllyydestä, olisiko laulussa vähän ivallinen, punkmainen sävy? ”Woman Unkind” on vauhdikas power-pop-hengessä vedetty pala, tässä kuten muutamassa muussakin biisissä laulu on moniääninen, muistuttaen ehkä vähän Moby Grapea – joka muuten muutenkin tulee mieleen, vaikka Brotherhood ei Grapen katotnostattavaa monikitarahyökkäystä pystykään jäljittelemään. ”Pastel Blue” ja ”Lady Faire” ovat selvästi – ja tarkoituksellisesti – kevyempiä soft-rock-biisejä vaikkapa Classics IV -hengessä (”Stormy”, ”Traces”). ”Close the Door” ja ”Jump Out the Window” menevät beat- ja jopa Beatles-kategoriaan: jälkimmäinen voisi olla George Harrisonin biisi ”Rubber Soulin” aikoihin. Ja vielä yksi vertaus: ”Doin’ the Right Thing” intialaisine sävyineen ja tuhtine, polveilevine poljentoineen sekä harhailevine kitaraosuuksineen tuo mieleen Quicksliver Messenger Servicen sekä Jefferson Airplanen.

Jo tähänkin mennessä siis miellyttävän monipuolinen, hyvin toteutettu kiekko. Kun kakkospuoli on päättymässä, höristän korviani: ”Forever”. Kokeellinen, unenomainen, sumuinen. Soittimia ilmaantuu ja häviää, Drake Levin laulaa pehmeästi. Huilu, viulut, akustinen kitara, koskettimet. En nyt saa päähäni muuta vertailukohtaa kuin  Neil Youngin moniosainen ”Broken Arrow” –kyllä, Brotherhood vetäisee debyyttikiekkonsa lopuksi valttikortin, jonka ansiosta kiekko saa jäädä omaan hyllyyn eikä päädy myyntilistalle. Suosittelen kaikille 60-luvun loppupuolen vähän kunnianhimoisemmasta rockista eläville.

Yhtye teki vielä toisenkin albumin – ja kolmannen nimellä Friendsound, jota on jossain kehuttu kokeelliseksi ja kuuntelemisen arvoiseksi. Uskon ja metsästän. Siihen kavereiden ura sitten taisi tyssätä. Paul Revere sen sijaan porskuttaa edelleen, taustasoittajat ovat vaihtuneet useaan otteeseen. Myös Mark Lindsay on jatkanut pienimuotoisemmin musiikin parissa.

Brotherhood: ”Brotherhood” (RCA LSP-4092, 1968), CD-julkaisusta ei tietoa.

www.paulrevereraiders.com

www.marklindsay.com

Pekka kuuntelee: Merit Hemmingson: ”Huvva!”, 1971

 

huvvaRuotsalaisesta musiikista on aina paistanut omistautuminen asialle – kaikki tuntuu onnistuvan, kaikki kuulostaa niin tyylikkäältä. Olipa sitten sitten kyseessä 60-70-lukujen taitteen psykedelia, folk tai proge, 70-80-lukujen taitteen punk ja sen jälkeinen musiikki tai myöhempien aikojen bob hund, Weeping Willows, Atomic Swing, Kaipa, Stina Nordenstam, Dungen – onhan noita.

Merit Hemmingson on samaa maata: tyylikkäästi jazzahtava urkuri, hillitty pianisti, säveltäjä, sovittaja. 60-luvun tyttöbändien jälkeen Hemmingson synnytti ”Huvva!”-albumin, alaotsikoltaan ”Svensk folkmusik på beat”. Kotoisista maisemista lähin vertailukohta voisi olla Karelian ”Suomi-Pop” edelliseltä vuodelta. Ja vaikka lähtökohdat ovat samat – kansanmusiikki – lopputulos on totaalisen erilainen. ”Suomi-Pop” pistää kotimaiset, alunperinkin surumieliset kansanlaulut rämpimään upottavassa savessa ja turpeessa hitain, raskain askelin. Ja eväissäkin on puolet petäjäistä!

”Huvva!” sen sijaan svengaa aivan toiseen tyyliin: huomisesta ei huolen häivää, otetaanpas snapsit! Soittajina ovat urkuri Hemmingsonin lisäksi mm. Made In Sweden -kitaristi Wadenius ja rumpali Borgudd – hammond (kirjoitetaanko isolla vai pienellä?) ja sähköpiano kuljettavat melodioita kepeästi keskellä päivää. En sitten tiedä, ovatko ruotsalaiset kansansävelmät pohjimmiltaankin iloisempia kuin suomalaiset – epäilen, sillä samaa valtakuntaahan sitä ollaan joskus oltu!

”Huvva!” on täysin instrumentaalinen, tunnelmaltaan aivan loistava. Ehkä Hansson & Karlsson -duo tulee jossain määrin mieleen, mutta noiden äijien kieroon virtuoositeettiin ei ylletä, eikä varmasti edes yritetä. Kotimaiset Nieminen & Litmanen kurkistelevat hekin nurkan takana.

Hemmingson teki tälle kiekolle vielä jatko-osankin – suosionko siivittämänä? – ”Trollskog”, eli ”Mer svensk folkmusik på beat” ilmestyi 1972. ”Trollskog” on edeltäjästään poiketen hitaampi, mietiskelevämpi, mukana muutama tyylitellen laulettukin kappale. No, ”Peikkometsähän” onkin hämyinen ja hämähäkinseittinen kiemurtelevine polkuineen – kiehtova kiekko tämäkin.

Merit Hemmingsonin kotisivujen mukaan musiikkia on ilmestynyt aina näihin päiviin asti, viimeisin levy näyttää olevan vuodelta 2006. Hemmingsonin kiinnostavuudesta nuorempienkin musiikinharrastajien parissa käy esimerkkinä The Ark -yhtyeen Ola Salon kokoama cd ”Merit – Queen of Swedish Hammond Folk Groove” (Bonnier Amigo 2005).

Jos siis Merit Hemmingsonin varhaisia kiekkoja ilmaantuu näköpiiriin, korjaa pois! Täytyy toki myöntää, että viihteen puolellakin on käyty, esimerkiksi Dana Dragomirin kera syntyneiden parin kiekon verran.

Merit Hemmingsonin kotisivut: www.meritone.nu

Merit Hemmingson: ”Huvva!” EMI , (1971)