Pekka Tiilikainen & Beatmakers ”Ainutlaatuinen”, 2021

Muistelen parin vuoden takaista arviotani, jossa ”tanssilavat sytyttävä Agentsin ja Yölinnun risteytys” sai puhtaat paperit. Silloisen Pekka Tiilikainen & Beatmakers -levyn nimi oli ”Salaperäinen”, nyt siis on edetty ”Ainutlaatuiseksi”. Hämmennyn, vaikka kyseessä on toki vain yhden biisin nimi. Huomaan jostain, että levy on lokakuussa valittu paikallisradioiden Kuukauden levyksi. Hämmennys kasvaa, sillä ensimmäinen kuuntelukerta jättää ”tuttua on, mutta onko liian tuttua?” -olon.

Useamman autokuuntelun jälkeen istahdan katsomaan kappaleiden tekijätietoja samalla, kun taustalla soi Mikko Karjalaisen välillä ankarakin ”Fellowship”-jazzkiekko. Takaraivossa jyskyttää tieto Kuukauden levy -valinnasta: kaipa nuo nyt ammattinsa osaavat ja kilvoittelulevynsä ovat huolella kuunnelleet. En halua, että puolihuolimattomuus kaivaa kuopan sekä yhtyeelle että itselleni.

Valtaosa ”Ainutlaatuisen” biiseistä on Pekka Tiilikaisen omaa tuotantoa, jossain mukana säveltäjä- tai sanoittajakumppani. Lisäksi löytyy Fatboyn repertuaarista ”The Way We Were”, sekä Elviksen ensimmäinen levytys vuodelta 1953, ”My Happiness” – kansien mukaan jo 80-luvulla käännettynä nimellä ”Onnenkuu”, mutta vasta nyt käännösluvan saaneena. Kustannusoikeuksien haltija ei kuitenkaan antanut lupaa käyttää biisin suomenkielistä nimeä, vaikka ihan selvää suomea Tiilikainen laulaakin.

Vaikka muutama muukin laina löytyy, Beatmakersien – Tiilikainen, Juha Heinonen, Jori Venemies ja J-P- Harju – yhtenäinen beat-toteutus kutoo albumista yhtenäisen, pari rautalankaa mukaan lukien. Mitä lähemmäs perisuomalaista tanssilavapaatosta – ja myös länsinaapurin vastaavaa – mennään, sitä enemmän ainakin tämän kuuntelijan mielenkiinto laimenee (”Missä olit silloin”). Nyt ei siis huudeta ”soittakaa tangoa!” siitä yksinkertaisesta syystä, että vauhdikkaampi beat luonnistuu Beatmakersilta niin tiukasti ja svengaavasti. Ymmärrän kyllä pointin: lavoilla tarvitaan myös hitaita puserrusbiisejä.

Monipuolisuudesta kuitenkin pisteet – sittenkin.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Ainutlaatuinen (Wanaja Music WMCD-002, 2021)

Advertisement

Pekka Tiilikainen & Beatmakers

”No tämähän on hyvä!”, kuuluu taholta, joka pari tuntia sitten autossa kritisoi kovin sanoin Bowien RSD-julkaisua, sitä nyt ulostullutta liveä vuodelta 1974.

Voin kertoa, että kyseessä on aikamoinen myönnytys Pekka Tiilikaisen ja Beatmakersin hyväksi.

Ja kyllähän ”Guitar Town” – uusi instrumentaalilevynsä – maistuu miellyttävälle omiinkin korviini. Svengiä ja kaihoa sopivassa suhteessa, toteutuksensa eli soitto parasta A-luokkaa. Mikko Lundin rummut ja Jori Venemiehen basso vatkaavat napakkaa rytmiä kunkin biisin edellyttämässä tyylilajissa, olipa se sitten twistiä, suomiretroa, näkkileipärokkia, meksikaania tai salonkibiittiä. Pekka Tiilikaisen rytmikitara pohjustaa ilmatilaa Juha Heinosen kuulaasti ja herkästi soivalle soolokitaralle. Mainioita vetoja, hyviä biisejä, sekä kitaristi Heinosen omia että mielikuvituksekkaasti valittuja lainoja.

Vierailijoitakin on, heidän kontribuutionsa olisivat voineet olla enemmänkin framilla. Toki he nostavat nimillään levyn profiilia, ja kauppa toivottavasti käy myös kompletistien suuntaan. Parhaiten erottuvat Hannu Könösen urut kolmella biisillä. Ja sitten on se ”Popcorn”. Vaikka säveltäjä Gershon Kingsley olisikin yksi syntikkameiningin uranuurtajista, ja vaikka Beatmakersit vyöryttävät biisiä Telstar-hengessä, henkinen kulumani on edelleen vereslihalla.

Johnny Liebkindin säveltämä ”Archipelago” kuultiin jo yhtyeen edellisellä levyllä. Tämän kiekon versio kuulostaa tanakammalta. ”1963 – viisitoista vuotta myöhemmin” kääntyy hyvin myös instrumentaaliksi, Gösta Sundqvistin alkuperäinenhän on luonnollisesti Leevi & the Leavingsin esittämä. Vierailevan kitaristin Erkki Sutelan kaksi sävellystä kuuluvat levyn parhaimmistoon, varsinkin kaunis ”Elena”.

”Guitar Town” on kaikkiaan tasapainoinen ja tyylipuhdas. Jos edellinen, laulettu levynsä otti kuvainnollista huikkaa tanssilavan takahuoneessa, ”Guitar Town” nousee ylpeästi estradille.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Guitar Town (Triola JLCD 65, 2020)

Pekka Tiilikainen & Beatmakers ”Salaperäinen”, 2019

”Kuka tässä laulaa”, kaikuu kysymys etätyöhuoneesta. Vastaan läppäri sylissäni, että kyseessä on Pekka Tiilikainen ja Beatmakers. Jään odottamaan viiltävää kommenttia – tunnenhan tapauksen yli 30 vuoden kokemuksella.

”Kuulostaa Reijo Taipaleelta”.

Hämmennyn, sillä tässä huushollissa korkealle arvostettu Taipale ei todellakaan ole ensimmäinen oma mielikuvani. Ehkä Pekka Tiilikaisen laulussa tarkasti kuunneltuna on jotain Taipalemaista, myönnän. Olen toki Tiilikaista ja Beatmakersia kuullut aikaisemminkin, puolihuolimattomasti, onhan yhtye aloittanut jo viime vuosituhannen puolella. Sijoitin yhtyeen silloin 60-luvulta alkaneeseen ja tässä maassa edelleen vahvana elävään beatperinteiseen: vähän rautalankaa, vähän pop’n’rollia, vähän perisuomalaista tanssilavaa, ulkoisia elkeitä unohtamatta. Reijo Taipaleeseen en beatperinnettä sen sijaan osaa yhdistää. No, lauluäänestähän tässä nyt puhutaan.

Mitä pidemmälle ”Salaperäinen” soi, sitä terävämmäksi muodostuu kuva Beatmakersista tanssilavat sytyttävänä Agentsien ja Yölinnun risteytyksenä, kumpaakaan tai tanssilavoja millään tavoin väheksymättä. Arvostan myös yhtyeen yhtenäistä soundia: Tiilikaisen omat kappaleet ja muutamat lainat (mm. alun perin Fatboyn ”Viimeinen juna kotiin” sekä hyvinhyvin tuttu ”Johnny Guitar”) saavat kokoonpanon käsittelyssä oman, beatmakersmaisen ilmeen. Sitä voisi kuvailla esimerkiksi adjektiiveilla reipas, rehti, konstailematon, vetävä ja vereväkin – jokaista kulmaa ei ole liian lipeväksi hiottu.

Kuulostaa Pekka Tiilikaiselta ja Beatmakersilta.

Pekka Tiilikainen & Beatmakers: Salaperäinen (TurenkiCD-14200-85, 2019)

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen “Maantien laulu”, 2020

Rumpalismin lisäksi sähkökitarapartion johtajana useamman instrulevyn julkaissut Kepa Kettunen on ottanut seuraavan askeleen: hei me lauletaan! Tai siis Minna Lasanen laulaa.

Musiikki on Kettusen aiemmilta kiekoilta tuttua 60-luvun alun biittiä, pustaa ja preeriaa, melodioissa mukana hiven slaavilaista melankoliaa. Asiallisesti toteutettua, tiukalla tempolla tykitettyä. Perusbändinä kitaristi Jaku Havukainen, rumpali, sähkökitaristi ja perkussionisti Kettunen sekä basisti Veede Sinivaara. Ja sitten merkittävässä roolissa Minna Lasanen, monessa aiemmin mukana ollut vahvaääninen laulaja.

Persoonallinen, eläytyvä, mitä adjektiiveja nyt haluaakaan käyttää kuumasta laulajattaresta, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi – tarkoittaa, että jakanee mielipiteitä. Itselleni kyllä maistuu, samaan sarjaan lokeroin kuin Marjo Leinonen. Hyppää rohkeasti ratsaille, suuntaa katseen tiukasti eteenpäin, painaa kannukset biisin kylkiin ja kirittää matkaan. Mitäpä sitä himmailemaan! Ehkä jossain hitaammassa sävelmässä (”Sade”) paatos lyö liikaa löylyä, mutta mitäpä olisi musiikki ilman eläytymisen ihanuutta – menee ihon alle.

Kettusella on ilmiömäinen kyky säveltää tyylipuhtaita biisejä valitsemassaan kehässä. Esimerkiksi kevyt, äärimmäisen vetävästi twistaava ”Koeta ymmärtää” sopisi mille tahansa Agents-levylle, yhdeksi sen helmistä. Ja onhan mies mainio myös kepittäjänä: ”Jää kyyneleet” rullaa Albert Lee -tyylisen sähkisnokittelun voimin. Sinivaara ja Kettunen piiskaavat biisiin kuin biisiin vauhtia. Varsin mainio kiekko, Lasasen laulun ansiosta vielä pykälääkin parempi.

Kepa Kettunen Long Prairie River Band featuring Minna Lasanen: Maantien laulu (Puuma PUUCD-086, 2020)

Kepa Kettunen ”Mestengo”, 2018

Mestarirumpalilla on myös toinen ja kolmaskin puolensa, kuten Kepa Kettusen kaksi aikaisempaa rautalankalevyä ovat osoittaneet. Sen lisäksi, että miehen käpälissä pysyvät kapulat, pysyy myös sähkis. Eikä tässä vielä kaikki, sillä mies on myös oiva ja oivaltava säveltäjä. Tyyli on hallussa, nyanssit samoin. Uutta uomaahan tässä ei aukaista, vaan Kettunen kyntää twistin, countryn, rockänrollin ja viihteen tuttuja kuvioita. Jos oikein pinnistää, ehkä vähän tarkoituksellisestikin, niin kyllä ”Mestengolla” voi aistia Esa Pulliaisen hengen – mikä ei tietty viimeaikaistenkaan tapahtumien valossa ole mikään ihme.

Kepa Kettusen teräkselle kaikuvaa kitaraa säestävät Jaku Havukainen akustisellaan, Ari Sinivaara bassollaan sekä joku Kepa Kettunen rummuillaan (levyä jakelevan Running Moosen nettisivut tosin toteavat rumpaliksi Vesa Räsäsen). Jylhää lännentunnelmaa löytyy – ja löytyy pari mainiota, tahallista tai tahatonta viittausta muualla menestyneisiin biisiklassikkoihin. ”Comanche Moon” liitelee hieman albatrossin lailla, ”Peaceful Valleyn” kertsi ja Abban ”Fernandon” vastaava periytyvät samasta sukuhaarasta tai ainakin saman maatalon isännän pojasta. Toisaalta: ne antavat tarpeellisia herätyksiä ja kiinnekohtia muuten ehkä liiankin tyylipuhtaaseen kokonaisuuteen. Enpä olisi pannut vaikkapa muutamaa täyslainaakaan pahakseni, tältä ryhmältä ne olisivat saaneet oman tyylikkään twistinsä.

”Mestengo” täyttää kyllä paikkansa ”Long Prairie Riverin” ja ”Gamblerin” jatkumossa. Onko tutkassa täyskäsi, sitä tarina ei kerro.

Pekka

Kepa Kettunen: Mestengo (Puuma Records PUUCD-065, 2018)

Electric Crayon Set “Laughing in the Clouds”, 2018

Lämmin ja kostea ilma tuoksuu vastaleikatulle ruohikolle. Aurinko, tuo jättimäinen oranssi pallo kuumottaa kasvoja. Samaan aikaan varjoista hohkaava viileys hytisyttää selkäpiitä. Linnut hiljenevät pensaiden tummuvaan syvänvihreään. Musiikki vyöryy ylitseni raskaana viittana hieman kuin hidastetussa filmissä, joku osa ehkä takaperoisen kuuloisesti.

Tuolta kuulostaa ”Dreams of the Rain” porilaisen Electric Crayon Setin kolmannelta albumilta. Biisin nimen viimeinen sana toimii avaimena fäbfoorinsa kuunnelleille.

Juurikin tuon aikakauden henkeen, kirpeän beatin kääriytyessä pehmeään psykedeliaan ja venkuroivaan progeen, vannoo pääasiallisen säveltäjän, laulajan ja kitaristin Timo Pääkön päsmäröimä yhtye. ”Vaikka mallia onkin otettu vanhemmista tyylilajeista, ei yhtye halua tulla yhdistetyksi itsetarkoitukselliseen retroiluun”, torjuu Pääkkö. Myöntää kuitenkin, että ”teemme omintakeista musiikkiamme esikuvien hengessä, nykypäivän ehdoilla”.

Sen vuoksi tunnen tulleeni kotiin. Yhtä lailla kuin kuunnellessani Pink Floydin alkupään tuotantoa: tuttua mutta kihelmöivän vierasta, lämmintä mutta oudosti värisyttävää. Jo Electric Crayon Setin edellinen albumi ”What a Rotter of a Day” yllätti täysin näkemyksellään ja toteutustaidollaan: täysverinen hevonen tässä. Sama nyt. Ei puolivillaista, hätäisesti lainoista ja tyypillisistä fraaseista kyhättyä rakennelmaa, vaan sisäistyneesti sävellettyä, sovitettua ja toteutettua härmäpsykeä.

Muista samalla aarilla ja samalla estetiikalla operoivista artisteista – The Dukes of Stratosphear ja Jacco Gardner nyt ensin juolahtavat mieleen – porilaiset erottuvat pelottomuudellaan: ei anneta valitun karsinan rajoittaa mielikuvituksen lentoa. Siitä kertovat esimerkkeinä avausbiisi ”Pete Is Laughing in the Clouds”: kuin dynaamisinta the Who -yhtyettä – ja Vilma Pääkön laulama, Electric Light Orchestran taivaallisen rockestran ja Jeff Lynnen melodiatajun kruunaama ”Calling on the Cards”. Progeen kallellaan oleva, armottomasti rockaava ”Ignis Fatuus” tuo mieleeni toisen kotimaisen ”kadonneen jalokiven”: myös Crazy World -yhtyeen muutaman vuoden takainen ”The Return of the Clown” -teos ansaitsisi huomattavasti enemmän arvostusta.

Nyt kuitenkin Electric Crayon Set ja ”Isthisthewayyoufeelthatyouwantmetofeel” varastaa huomioni: beat-poljento, freakbeat -efektit, iskevä kertosäe ja napakka kitarasoolo vievät mukanaan. Koska muistikuvani yhtyeen edellisestä albumista tiivistyvät sanaan barokki, kirjoitan tähän mielipiteen, että uusi albumi keittää mehevämpää ja menevämpää rokkaa kuin edeltäjänsä. ”After the Show” tarjoilee häröilevän, musikaalimaisen, moniulotteisen kattauksen – se sopisi loistavasti teema-albumin yhteenvedoksi. Tarkasti tätä lukeva säveltäjä / soittaja / laulaja voi tulkita tämän myös leikilliseksi haasteeksi.

Helposti huikea kokonaisuus ei kuitenkaan liene syntynyt, sillä Electric Crayon Setin ydinryhmä – Pääkkö, kitaristi ja basisti Seppo Tyni sekä rumpali Timo Lilja – työsti albumia muiden töidensä ohessa on and off kuusi (!) vuotta. Tuloksena on – ehkä pitkän kypsyttelyn ansiosta – kyllä kansia myöten komea vinyylipaketti! Jos siis tyylitietoinen ja -taitoinen, äärimelodinen ja kunnianhimoinenkin rock kiinnostaa, tässä sinulle mehevä makupala.

Pekka

Electric Crayon Set: Laughing in The Clouds (Psychotron Records PR1009, 2018)

PS. Albumia pitäisi olla saatavilla 12.12. alkaen ainakin Keltaisessa Jäänsärkijässä Helsingissä, Green Riverissä Porissa, Aikakoneessa Tampereella – olikos Äx vielä harkinnassa?

Retrokki kuuntelee: The Electric Crayon Set ”What A Rotter of A Day”, 2013 (2007)

Tilasin yhtä, sainkin jotain ihan muuta, hyvinkin kirjoittamisen arvoista: The Electric Crayon Set ja yhtyeen jo vuosia markkinoilla ollut kakkoskiekko ”What A Rotter of A Day” – aivan loistava albumi täynnä koukkuja 60-luvulta, tiukkaa tykitystä kokeneilta muusikoilta ja ennen kaikkea näkemystä ja taitoa sen toteuttamiseen.

Joku voisi kutsua tätä aivan aiheellisesti retroiluksi, sillä Zombies, Beatles, Who, Creation ja seuraavasta sukupolvesta ehkä XTC kuuluvat selkeinä esikuvina. Ja hyvä niin, sillä mistäpä sitä parempia musiikillisia ankkureita löytyisikään! The Electric Crayon Setin lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Timo Pääkkö on kokeneine muusikkokavereineen onnistunut luomaan niin komeasti leiskuvan yhtenäisen kokonaisuuden, että siitä sietäisi monen powerpoppia tapailevan muusikonalun ottavan oppia. Kaikesta kuuluu syvä perehtyneisyys aikakauteen, yhtyeiden erityispiirteisiin, jopa Britanniaan. Fish and chips, please!

Kokoonpanon historia kurottaa vuosituhannen alkuun, jolloin Pääkkö, basisti ja paremmin kitaristina tunnettu Seppo Tyni, kosketinsoittaja Jussi Reunamäki ja rumpali Timo Lilja levyttivät ”One Man’s Trash” -albumin. Se soi juuri nyt Spotifysta eikä sitäkään voi kuunnella ilman tyytyväistä hymyä: kaverit – tai ainakin Pääkkö – ovat todellakin sisäistäneet 60-luvun mod-, psyke- sekä pop-elementit, ja osaavat rakentaa palikoista taidokkaita, oman näköisiään, iskeviä biisejä. Jotain tuttua, jotain lainattua, paljon täysin omaa, rutkasti soittotaitoa. Useimmat suomalaiset kompastuvat viimeistään ralli-englantiin, Pääkkö ei: täysin autenttista ja uskottavaa, jopa siinä määrin, että on varaa leikittelyyn.

Kului vuosia, ja Pääkkö sekä Seppo Tyni sävelsivät lisää biisejä. Vuonna 2007 syntyi ”What A Rotter of A Day”. Sitä en silloin noteerannut, vaan vasta vastikään käsiini saaman, 2013 ilmestyneen vinyylin (jolla biisijärjestys poikkeaa cd-versiosta). Vinyylin on julkaissut englantilainen Psychotron Records – sekin aikamoinen arvostuksen osoitus.

Jussi Reunamäen on korvannut Pekka Tyni, mukana on myös kitaristi Juha Kormano, jonka huima soolo ”Good Girl” -biisissä loksauttaa leuat. Kun kuuntelen peräjälkeen yhtyeen kahta albumia, rakennan mielessäni kuvitelman, jossa esikoinen ammensi puhtaasti 60-luvulta, ja tämä uudempi on edennyt 70-luvulle.

”Morning of Magicians” voisi periytyä Moody Bluesin tai Ian Andersonin folk-laulukirjasta, mainio banjo, jykevä King Crimson -syntikka-mellotron, tuhti kertosäe. Aika kaukana 60-luvun räjähtävistä rummuista ja kitaratuulimyllystä. ”Spacedust” sitareineen viittaa mystiikkaan. Kokemäenjoki ei kuitenkaan ole Ganges, vaikka vähän myötävirtaan ajelehditaankin. ”Initiate” on parasta powerpoppia kertosäeharmonioineen, katkonaisine sointuineen ja takaperoisine kitaroineen.

Hämmentää, kuinka hienoja, melodisia ja tyylitajuisia biisejä Pääkkö ja Tyni ovat säveltäneetkään. Iloisesti pomppiva ”Black Prince” -biisi kapakkapianoineen herättää mielleyhtymän Tages-yhtyeen ”Studio”-kiekkoon: se on samanlaisella häpeilemättömän itsevarmalla otteella työstetty beat-jalokivi. ”Archduke of Rain” on hyvin brittiläisen korrekti, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti pastoraalinen pop-balladi kauniine koskettimineen ja Pentti Enqvistin huiluine. Vastustamattomasti potkiva ”Key to the Sacred Pattern” pistää viimeistään miettimään kuinka ne kehtaavat ja onneksi kehtaavat: soolossa siteerataan loistavasti ja luontevasti ”And Your Bird Can Singin” kitarakuviota. Aivan loistava!

Akustinen ”Angel of Mons” vinkkaa silmää folk-rockille, myös Vilma Pääkön kuulaalla laululla. Vinyylin päättää majesteettinen ”The Otherside” (alun perin Apple-yhtyeen ”The Rock Doctor” -singlen b-puoli, myös ”An Apple A Day” -albumilla), jossa särökitara raastaa nautittavaa, korkealla lentävää riffiä – raavi vielä, tuntuu hyvältä! Cd-versiossa biisin sijainti keskellä akustisempaa maalailua ehkä karsii sen ansaitsemaa arvoa.

Vinyylin se päättää syvään, tyytyväiseen huokaukseen.

Pekka

The Electric Crayon Set: What A Rotter of A Day (Psychotron Records PR 1001, 2013)

Retrokki kuuntelee: Ilaria Tucci ”Vento”, 2017

Italialaista temperamenttia ja suomalaista harkintaa, sydäntä ja järkeä. Niistä on tehty italialaisen, Suomessa opiskelevan Ilaria Tuccin laulama ja kotimaisen The Blue Ice Orchestran säestämä albumi. Yhdistelmä tuntuu alkuun oudolta. Vielä oudommaksi asia muuttuu, kun huomaa että Tucci tulkitsee osan kappaleista – kaikki omaa tuotantoa – äidinkielellään eli italiaksi ja osan englanniksi.

Takakannessa Tucci poseeraa syksyisessä lampimaisemassa hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kuinka olen tähän joutunut? Millaisen sopan olenkaan keittänyt?

No mehukkaan! The Blue Ice Orchestralta taittuu niin avausbiisi “Sorprendimin” sähköinen tango – hieman säröisessä Tom Waits -hengessä – kuin hattarankevyt lattari ”Non ti fidare”. Edellisessä Sami Sippolan härski foni ja Tuomas Luukkosen vereslihainen kitara kasvattavat tarvittavaa rupea. Tuccin ääni on hyvin pinnassa, seinäruusuna hän ei viihdy.

”Perché” kuplivine hanureineen (Frédo Poldevin) ja jykevine potkuineen (Ville Rauhala (basso), Sebastian Krüh (rummut)) kuljettavat italialaista iskelmää, tarttuvaa sellaista. Tällaisena kuulisin mielelläni koko albumin. ”Donna Finlandia” voisi olla 60-lukulainen draama, yhdistelmä laiskaa tangoa ja iskevää kiihkoa. ”Find Me” lipsahtaa viihteelle, Tucci pistää peliin omaa kohtalokkaan tummaa tulkintaansa. Tuomas Luukkosen kuulas kitara maalaa taustalle kesäisen järvenselän.

Kappaleita yhdistää vahva rytmi, esimerkiksi ”Troublemaker” paahtaa ja paahtuu Tuccin kiihkeän tulkinnan taustalla. Nopeissa ja rytmisissä biiseissä Tucci on laulajanakin omimmillaan. Syksyisestä kannesta huolimatta ”Vento” tuo aurinkoa räntäsateeseen.

Pekka

Ilaria Tucci: Vento (DMW-16ALB02, 2017)

 

Retrokki kuuntelee: Tommy Hoehn ”Losing You To Sleep” (1978)

Olkoon Tommy Hoehn esimerkkinä powerpopin 70-luvusta sekä rock’n’rollin ja beatin täydellisestä liitosta.

Samalla kun kuulokkeissa pauhaa The Rubinoosien täysin vastustamaton debyyttialbumi vuodelta 1977, palaan tuohon powerpopin kulta-aikaan – ainakin meikäläiselle se oli sitä. Beserkley-merkin myötä tutuiksi tulivat Rubinoosien lisäksi myös Jonathan Richman, Greg Kihn ja Earth Quake (joskus Earthquake). Kirkassilmäiset nuorukaiset olivat Beatlesinsa, Monkeesinsa ja Zombiesinsa kuunnelleet, ihastelun kohteina olivat ehkä olleet myös Left Banke, Badfinger, Curt Boetcher, Flamin’ Groovies, Raspberries ja Big Star.

Jotkut aloittavat genren historian jo garage-yhtyeistä, ja kyllähän Nuggets-kokoelmallakin löytyy erinomaisia esimerkkejä ilkeän rytmin, sydämellisen melodian ja sulavan harmonian täydellisistä liitoista. Joku siinä yhdistelmässä koskettaa: doowopista ja teinipopista periytyvä viattomuus, sydänystävyyden sinetöivä yhteislaulu, hunajanmakea melodia, veren lämpimäksi pumppaava rytmi. Mestariteokset sykähdyttävät kerta kerran jälkeen, ikään katsomatta. Ja niitä riittää!

Vaikka powerpop ei suuria massoja ole vuosien varrella häirinnytkään – poikkeuksina ehkä Blondie, The Knack ja Cheap Trick, innokas ja omistautunut kannattajakunta sillä kyllä on. En nyt sekoita tähän soppaan samaa liekkiä puhaltavia uuden aallon artisteja, sillä niitähän riittäisi.

Powerpopin yhteydessä pitää mainita erityisesti Not Lame -levymerkki ja -nettikauppa ja sen isähahmo Bruce Brodeen. Hän tutustutti lukuisiin loisteliaisiin artisteihin, jotka olisivat muuten jääneet hämärän rajamaille. Not Lame on menneisyyttä, mutta Brodeen häärii edelleen powerpopin parissa mm. julkaisemalla ja myymällä aiheeseen liittyviä kirjoja. Tällä hetkellä vyörytyksen kohteena on kirja Jellyfish-yhtyeestä.

From Memphis, Tennessee

Tommy Hoehn tuli tutuksi 70-luvun lopulla joidenkin lehtijuttujen myötä. Kotipaikka Memphis, yhteyksiä Alex Chiltoniin ja Chris Belliin, juu kiinnostaa. Samassa poppoossa kuin Jon Tiven ja Van Duren. Levyjä ei tähän maailman kolkkaan pahemmin eksynyt. Tämä ”Losing You To Sleep” on hänen esikoisalbuminsa, alun perin se ilmestyi vuonna 1977 nimellä ”Spacebreak” pienellä Power Play Records -levymerkillä. Iso London kiinnostui, ja julkaisi saman kiekon eri nimellä ja eri kannella seuraavana vuonna.

”Losing You To Sleep” on paitsi erinomainen powerpop-levy, samalla hyvä esimerkki genre-rajojen epämääräisyydestä. Joskus upotaan syvälle pehmoballadiin, toisaalla rämistään ja rytkytään, tuolla otetaan kantaa purkkaan ja jytään, tässä tarjotaan suurelle yleisölle sliipattu poppis. Monipuolisuutta, sanoisi joku, sillä kyllä se ydin eli vetoava melodia jokaisesta löytyy. Toisinaan samanlainen mikstuura ärsyttää, parhaissa tapauksissa – kertyneiden kuunteluiden myötä, se kertoo taitavasta ja moniulotteisesta tekijästä.

Nimikappaleessa on samanlaista koskettavaa ja viatonta melodisuutta kuin Todd Rundgrenin vastaavissa, esimerkkinä vaikkapa ”Can We Still Be Friends”. ”Losing You To Sleep” ei ole rytmillisesti ihan tango eikä lattarikaan, se soutaa ja huopaa rytmikkäästi. Boz Scaggs? ”The Heat” taas on sitä, mitä kai yleisimmin pidetään powerpoppina: terävästi nytkivä, ilkeän kitarasoolon rehevöittämä voimabiisi. ”She Might Look My Way”, ja toisena tekijänä Alex Chilton. Puolinopea, hieman epätäydellinen mutta siksi niin inhimillinen ja vetoava – aivan kuten Big Starin tuotanto. ”Fresh Matches” taas on pomppiva purkkabiisi tyylikkäine kitarakuvioineen.

Levy on äänitetty ja miksattu Ardent-studiolla, tuttu mm. Big Starin kotipesänä. Ehkä studion rhythm&blues-juuret yhdistettynä Tommy Hoehnin käheään lauluääneen ja kiihkeään tulkintaan selittää levyn terävyyden: biiseissä ei velttoilla, rytmit ovat tiukkoja, kitarat viiltäviä, aikaa ei tuhlata tyhjänpäiväisyyksiin. Levyn kansissa ei ole mainittu tuottajaa, mutta joku blogi ehdottaa sellaiseksi Alex Chiltonia. Ehkä näin onkin.

”Fight You (Anytime)” tulittaa litsareita puoleen ja toiseen, Hoehn pusertaa laulua, Gene Nunez soolokitaraansa. ”Blow Yourself Up” muistuttaa katkonaisella, etukenoisella rytmillään nimibiisiä, John Hamptonin rummut ja Keith Youngin basso tarjoavat räjähtäville kitarakuvioille väkevän tuen. Kunnon powerpop-albumin tapaan ”Losing You To Sleep” on lyhyt, ykköspuoli runsaat 15 minuuttia, kakkonen vaivoin pidempi. Lyhyestä virsi jne.

London ei syystä tai toisesta päättänyt jatkaa Hoehnin sopimusta, vaan kaveri sai pärjäillä omillaan. Aina rahatilanteen salliessa mies painui studioon, joitain kiekkoja julkaistiinkin, suurin osa Frankenstein-levymerkillä. Sen arveltiin olevan miehen oma. Hoehn niin sanotusti näkyi vain harvoin tutkassa ennen ennenaikaista kuolemaansa. Not Lame välitti levyistä joitain, nykyisellään albumeita ei taida oikein löytyä. Ja se on sääli, sillä vaikka Tommy Hoehn on jäänyt Memphis-mafian hohdokkaampien tekijöiden varjoon, hänen musiikkinsa kuuluu powerpop-eliittiin.

Pekka

PS. Spotify tarjoaa “Losing You To Sleep” -albumin muokattuna versiona, mukana on useita bonusraitoja, esimerkiksi Chris Bellin kanssa sävelletty ”Cuba” kolmena eri versiona, alkuperäinen biisijärjestys on kellistetty. Julkaisijaksi mainitaan Milk & Soda Records ja vuodeksi 2010 – vuosi, jolloin Tommy Hoehn menehtyi syöpään. Onko Hoehnin oma merkki ja oma biisimix, en tiedä. Sama versio löytyy näköjään myös Amazonin kautta, pitänee bonusbiisien vuoksi tilata.

Tommy Hoehn: Losing You To Sleep (London PS 719, 1978)

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

Bilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)