Mainokset
  • Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

    Liity 40 muun seuraajan joukkoon

Retrokki kuuntelee: Teri Mantere & the Manta Rays ”Part I”, 2017

No niin, myöhässä tapani mukaan, sillä tämän julkaisun virallinen ulostulopäivä oli jo viime elokuussa. Puolustaudun sillä, että lähetyksen postileiman päivämäärä on 11.10.2017, heh. Sorry kuitenkin, Teri ja kumppanit.

Muutama vuosi sitten arvioin Teri Mantereen ”Simple Before” soolo-EP:n myönteiseen sävyyn, joskin pienellä varauksella: ei henkilölle, joka odottaa välitöntä ja helppoa korvakarkkia. Musiikki liihotteli jokseenkin vapaasti Mantereen vahvan äänen ja kiihkeän akustisen kitaran kannattamana.

Samaa kiihkeyttä löytyy Mantereen äänestä tällä viiden kappaleen EP:llä tai ”puoli-albumilla”, kuten yhtye itse ”Part I” kokonaisuutta kuvaa. Niin, tällä kertaa kyseessä on yhtye eli the Manta Rays: Antti Kokkola (viulu ja sähkökitara), Eero Grundström (basso), Juhani Kiiski (rummut) plus tietty pääjehu Teri Mantere (laulu, akustinen kitara ja piano, sävellykset ja sanoitukset).

Avaus ”Innocent” on komea: bändi keittää keinuvarytmistä funksoppaa, Mantereen alun viilipyttymäinen, kertosäkeessä välillä falsettiin nouseva laulu tiivistyy loppua kohden. Kitara väläyttää puolihuolimattomasti maukkaita kuvioita, pianon hajamieliset sävelet antavat ymmärtää, että tässä vähän vaan huvikseen soitellaan – ja kummasti kaikki palaset kuitenkin loksahtavat täsmälleen oikeille paikoilleen.

”Bet It All” on viulun ja akustisen basson rytmittämä kaunis pastissi, kunnes rummut ja kitarat paiskaavat tahtia useamman sylinterin voimalla. Manteren laulussa on samanlaista ruutia kuin Tim Buckleyn korkeuksiin kohoavissa teoksissa. Mopon Linda Fredriksson tuuttaa vierailijana inspiraatiota levollisesti askeltavaan ”Questions”-biisiin. Se ja akustinen ”Moleskine Melody” rakentavat sillan Mantereen esikoislevyyn.

”A Thousand Times” on sitten taas toista maata: ylevä ja nostattava pianovetoinen balladi. Melodiassa on samanlaista ylimaallisuutta kuin Todd Rundgrenin alkupään komeimmissa kappaleissa. Huoliteltua sovitustaan myöten loistelias biisi!

Viisi virkistävästi toisistaan poikkeavaa melodista biisiä, jokaisella kuuntelulla matka tuntuu jäävän kesken. Joten: ”Part II”?

Pekka

Teri Mantere & the Manta Rays: Part I (Manteri Productions TMCD1, 2017)

PS. Tätä levyä on turha metsästää kivijalkakaupoista – tai fyysisenä tuotteena edes nettiputiikeista: kyseessä on digijulkaisu. Koskapa minä vanhana materialistina en nuista digeistä piittaa enkä niitä täällä edes käsittele, Teri toimitti promokäyttöön myös hipelöitävän kiekon.

Sivuiltaan löytyvät suunnistusohjeet: www.terimantere.com

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki ”Highwater”, 2017

Runsas vuosi edellisestä, ja Joensuu Riihimäki on taas vieraanamme. ”Where’s the Fire, John?”, edeltäjä, kirvoitti meikäläisen anteeksipyytävään vuodatukseen, jonka pointti oli, että kavereilla kuulostaa selvästi olevan enemmän potentiaalia kuin mihin albumi kokonaisuutena yltää. Joka ei tietysti merkitse, etteikö kiekko olisi hyvinkin sujuvasti kuunneltavaa countryvivahteista rhythm&bluesia muutamin nappisuorituksin.

Tämän uutuuden avaava ”Hillbilly Falls” johtaa hämäävästi samalle ränttätänttäuralle kuin millaiseksi minä yksioikoisimmillaan Joensuu Riihimäen miellän. Harmaat pilvet peittävät maiseman, puren hammasta.

Sitten taivas selkenee.

”21”, ”Keep on Marching”, “Farewell, So Long Luanne” – biisitrio, jonka ansiosta totean jo tässä kuuntelun vaiheessa, että ”Highwater” on kolmesta tähänastisesta Joensuu Riihimäki -albumista ehdottomasti paras ja monipuolisin! Sävelkynää ei ole puristettu rystyset valkoisina, vaan biisit soljuvat vaihtelevina ja luontevina, hyvin aitoina ja epäsuomalaisina. Pianoa, mandoliinia, taustalaulua, huiluakin (”The Ballad of James John Belcaire”, valssitahtinen, irkku- ja Jethro Tull -vaikutteinen). Junttausvaihde on tauolla, americana tuoksuu rehevästi.

”Farewell, So Long Luanne” on varsinainen helmi: rento, kaikuinen, kiireetön. Huomaan kaipaavani Richard Hawleyn samassa lokerossa haikailevia äärimelodisia, hieman retroilevia albumeita. Huoh ja huh! Edellisen albumin ”Whom the Gods Would Save” askelsi samaa tempoilematonta tahtia.

Itseäni tietysti ilahduttavat myös rennot country-sävyt, stilika ja perhosenkevyet, eloisat sähkissoolot (”21”, ”The Lake”). Rentoudella en tarkoita flegmaattisuutta, sillä jokaisessa biisissä on vissi jäntevä juoni, oma persoonallinen ilmeensä. Sami Joensuu laulaa käheästi ja uskottavasti sekä soittaa moninaisia kielisoittimia, kitaristi Kari Riihimäen viiltävä sähkökitara terästää esimerkiksi ”Missing Zoe B.” -biisiä, toisaalla ”The Garden Road” päästää kitaristin ja kitarat valloilleen, viisikielisen kuritusta olisi kuunnellut pidempäänkin. Rumpali Moilu Moilanen malttaa askeltaa rauhassa, ja välillä olla askeltamatta kokonaan.

Uskallan sanoa, että tällä kolmannella levyllään Joensuu Riihimäki on löytänyt itsensä yhtyeenä ja biisintekijät biisintekijöinä – vaikka kaverit eivät todellakaan ole mitään eilisen teeren miehiä. Jatkossa se on sitten vaan timanttien hiomista. Hieno albumi!

Pekka

Joensuu Riihimäki: Highwater (Puuma PUUCD061, 2017)

Retrokki kuuntelee: Henry Spirit ”Rust Is On It’s Way”, 2017

Kaivelen aloitettuja mutta viimeistelyä vaille jääneitä levyjuttuja ja törmään tiedostoon nimeltä Mighty Baby. Mikä yhtye! Mainiota kitaravetoista rockia levyttäneen, beat-musiikin ja pub-rockin rajamailla vahvoin länsirannikkovaikuttein meditoineen yhtyeen ura jäi kahteen julkaistuun albumiin ja myöhemmin julkaistuihin treenikämppä-äänityksiin. Ehkä kirkkain ja elävin kitarakuvioin laukanneen yhtyeen musiikissa tuoksui myös häivähdys itämaista aromia. Ja ehkä tuo juttu joskus toteutuu siitäkin syystä, että bändin jäsenet olivat mukana monessa mielenkiintoisessa kuviossa.

-.-.-.-.-.-.-.-

Kuuntelin Henry Spirit -trion levyä pariin otteeseen, Grateful Dead, Quicksilver, New Riders, Morning ja pari muuta länsirannikon klassikkoa olivat ilmiselviä vertailukohtia. Fleksiibeliä rytmitystä, kimaltavia kitaralinjoja, countryvivahteita – ei tätä suomalaiseksi hiven eikun hevin tunnistaisi. Muutamassakin osiossa pari kitaraa kutoo tiivistä mutta nautittavan ilmavaa verkkoa. Biisien on annettu kulkea sen matkan kuin ne hyvin jaksavat, niinpä lähes jokainen kehittyy yli viisiminuuttiseksi, yksi lähes kymmeneen.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdalla se iski: Mighty Baby!

Henry Spiritin biiseissä on jäntevyyttä ja melodioita, ei laiskaa liruttamista eikä velttoa askellusta. Kitarat tikuttavat tiheästi, rummut ja basso tarjoavat elastisen ja maaston muotoja mukailevan kulkuvälineen. Ja aivan kuten Mighty Baby, myös Henry Spirit kestää kuuntelua ja herättää oikeissa kohdissa mielihyvän hyrinää – hyvän musiikin merkki.

Yhtyeen dynamona on kaikki biisit säveltänyt ja sanoittanut Petteri Seppä (laulu, kitara, koskettimet), taivalta rytmittävät Marco Tissari (rummut) ja Ilpo Komulainen (basso). Slidekitarassa avustaa Timo Paukkonen, Heli Tuomaisen taustalaulussa on gospel-vivahdetta ja vaihdetta. Pienellä räväkkyysasteen nostolla voisin lisätä avainsanaksi myös rhythm&bluesin. Koskapa peruskokoonpano on trio, Sepän kitaroita ja koskettimia on päällekkäisäänitetty runsaasti.

Muodikasta Henry Spirit ei ole. Musiikki kumpuaa Petteri Sepän mieltymyksistä ja näkemyksestä – sellainen Sepällä epäilemättä on, sillä niin yhtenäinen ja tasalaatuinen on ”Rust Is On It’s Way”.

Henry Spirit: Rust Is On It’s Way (Omakustanne, 2017)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Unicorn ”Uphill All the Way” (1971)

unicornBrittiläistä countryrockia Yhdysvaltain hengessä.

Joskus suosioon pullahtanut artisti voi ohjata vanhankin ketun uudelle polulle. Vaikutus suuntaa etsiville popparipojille on yleensä vieläkin järisyttävämpi: kun omaa ei vielä ole, laina kuuluu selvästi – eikä sitä aina edes peitellä tai kuorruteta omalla kiilteellä.

Crosby, Stills, Nash ja Young, yhdessä ja erikseen, iskivät kuin leka. Akustiset ja sähköiset kitarat, harmoniat ja monimuotoisetkin melodiat kiehtoivat, kuten myös maanläheisyys. Omakohtaisesti kuulin vaikutuksen, kun törötin muiden varusmiesten kanssa sotkussa ja kuuntelin jotain kautta Upinniemeen tiensä löytäneen akustisen trion musisointia. Leukani loksahti, kun ilmoille kajahti ”Suite: Judy Blue Eyes” harmonioineen kaikkineen. Kuvittelin että tuohon aikaan, keväällä 1973, CSN&Y olisi Suomessa marginaalia. Ja nyt marginaali ilmaantui Upinniemeen. Hämmentävää.

Myös brittiläisen The Late -yhtyeen jäsenet Pat Martin, Ken Baker, Trevor Mee ja Peter Perrier ottivat vaikutteensa samasta kvartetista sekä lähempänä kotinurkkiaan vaikuttaneesta Trafficista. Parikymppiset kaverit olivat jo ehtineet kiillottaa kannuksiaan popin parissa, pari viime vuotta Billy J. Kramerin taustalla. Samaan aikaan kypsyi oma, Yhdysvaltain länsirannikon innoittama musiikki. Kun se tuntui nuorten miesten mielestä olevan valmista poimittavaksi, Transatlantic ilmaisi kiinnostuksensa. Nimeksi muuttui Unicorn, ja ei kun studioon.

Syntyi ”Uphill All the Way”.

Jo albumin kannessa tunnustetaan, että omaan materiaaliin ja ilmaisuun muutenkin ovat vaikuttaneet Neil Young ja Traffic. Ei siis ihme, että mukana on Young-lainana ”I’ve Loved Her So Long”, esikuvaa rivakampana ja lähestyttävämpänä versiona. Koko nelikko laulaa, akustiset kitarat helisevät reippaasti. Alkuperäisen paatosta tässä ei ole: jos Young synkistelee versiossaan kappelissa, Unicorn kirmaa aurinkoisella kevätniityllä. Kaunis ja kaihoisa! Muita lainoja ovat Jimmy Webbin ”P.F.Sloan”, James Taylorin ”Country Road” ja Joe Cockerin ”Something to Say”.

Vaikuttajaksi kirjattua Trafficia löytyy eniten Cockerin biisin tulkinnasta. Raspikurkun omaan, erittäin tiukkaan ja sielukkaaseen vetoon Unicorn lisää hyppysellisen häröilyä ja länsirannikkoa. Versiossa on sähköistä kitaraa, äijäkööriä ja laulussa Winwood-puristusta sekä Ken Bakerin urkuja.

Myös alkuperäistä rockaavammaksi sovitettu ”Country Road” sekä oma hengentuote ”Ain’t Got a Lot of Future” ovat varsin mainioita hippihenkisiä toteutuksia useampine osineen. Jälkimmäisessä Peter Perrier piiskaa kiihkeästi congaa tai jotain muuta perkussiota, välillä biisi laukeaa ilmavaan countryrockiin hivelevine harmonioineen. Olisiko moniosaisuuden innoittajana ”Suite: Judy Blue Eyes”?

Ilmavuutta löytyy myös pianon tahdittamasta ”You, You, You Have” -biisistä, moniääninen laulu, kirkasääniset kitarat, melodiset bassokuviot – samoilla apajilla samoihin aikoihin aloitteli myös America-yhtye. Rytmiä löytyy harmonioiden pehmentämästä ”Please Sing a Song For Us” -kapakkarallista. ”115 Bar Joy” on hyvinkin selkeä johdannainen Stephen Stillsin ”Carry On” -kappaleesta tymäköine bassosaundeineen kaikkineen. Ja sehän puolestaan periytyy Stillsin Buffalo Springfield-aikaiseen ”Questions”-biisiin.

Kokonaisuutena ”Uphill All the Way” yllätti monen vuoden kuuntelutauon jälkeen erittäin positiivisesti. Kavereilla on selkeästi ollut omaa näkemystä ja taitoa soveltaa kuulemaansa, ei vain kopioida. Tästä esimerkkeinä folk-vaikutteitakin sisältävä ”Don’t Ever Give Up Trying” sekä letkeä ”Never Going Back”. Kuuntelua kestäviä, kuten koko albumi.

Unicornin tarina ei päättynyt tähän. Myöhemmin yhtyeen uraa vauhditti mm. David Gilmour. Täältäpä löydät lisää: www.unicornmusic.net

Pekka

Unicorn: Uphill All the Way (Transatlantic TRA 238, 1971)

PS. Syy miksi kaivoin Unicorn-levyn varaston uumenista oli kun Keitsi muisteli epäonnistunutta pakkausratkaisua, joka saattoi muuttaa vinyylin kuuntelukelvottomiksi. Vinyyli oli nimittäin sujautettu kansien väliin liimattuun muovipussiin, jonka sulkijana toimi pätkä vaahtomuovia. Iso virhe! Todennäköisesti jonkin kemiallisen reaktion vuoksi muovipussi – tai vaahtomuovi – muutti osan vinyylin pinnasta röpelöiseksi ja siltä osin aika pitkälle soittokelvottomaksi. Tämäkin eksemplaari räpsähtelee yhdessä biisissä juuri tuosta syystä.

Samaa pakkausinnovaatiota on käytetty muutamissa muissakin levyissä, itse tiedän vain Colosseumin tuplaliven, jonka nakkasin roskiin vuosia sitten.

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)

 

Retrokki kuuntelee: Judy Collins ”Who Knows Where the Time Goes” (1968)

Judy CollinsOmaa tietään edelleen kulkevan tulkitsijan kaunis ja taiteellinenkin albumi: pohjatonta kaipuuta ja ajatonta pohdiskelua, mukana länsirannikon countryrockareiden ykköskaarti. Ja tietysti se ääni!

Joskus ylenpalttisella teatraalisuudella, eurooppalaisten trubaduurien lauluilla, joskus valaiden huudoilla kuuntelijoiden pinnaa venyttänyt ja ehkä myös ymmärrystä avartanut Judy Collins osaa halutessaan olla äärisentimentaalinenkin. Toki kun lauluääni on näin kuulas, melodinen ja ilmaisukykyinen, alun perin surullinen laulu voi sukeltaa murheen alhoon ja toisaalta pohdiskelevasta kappaleesta löytyy juuri se kuuntelijan ymmärryksen avaava ovi. Ei ole yhtä totuutta.

Tältä albumilta löytyy kaikkea.

Ei vielä sliipatussa muodossa ja muotissa, vaan sopivan karkeasti ja inhimillisesti toteutettuna. Tuottaja David Anderle on värvännyt mukaan mm. Buddy Emmonsin, James Burtonin, Chris Ethridgen, Jim Gordonin ja Van Dyke Parksin. Stephen Stills lienee mukana myös poikaystävän roolissa (“Judy Blue Eyes” syntyi näihin samoihin aikoihin) yhtään hänen musiikillista panostaan väheksymättä. Huippusoittajat ja erinomaiset sovitukset sekä äänityksen hieno tilan tuntu antavat upeille biiseille ja Collinsin laululle erityistä nostetta ja syvyyttä.

Ja ne kappaleet!

Nimibiisin, Sandy Dennyn säveltämän ”Who Knows Where the Time Goes” Collins oli kuullut Dennyn tekemältä demonauhalta, ja halusi välttämättä tulkita sen. Dennyn ja Fairport Conventionin oma versio ilmestyi vasta toista vuotta myöhemmin. Ehkä tällainen ajattoman timantin arvon ymmärtäminen ja sen nopea poiminta kertoo jotain Collinsin intuitiosta ja vahvasta näkemyksestä. Yksi hänen varhaisia suosikeitaan oli Bob Dylan, hieman myöhemmin Leonard Cohen. Molempien kappaleita löytyy tältäkin levyltä: Dylanilta ”I Pity the Poor Immigrant” edellisenä vuonna ilmestyneeltä ”John Wesley Hardingilta”, Cohenilta ”Story of Isaac” ja ”Bird on the Wire”.

Viimeksi mainittu on country-rockia steelkitaroineen, kapakkapianoineen ja lönkyttävine rytmeineen. Traditionaali “Pretty Polly” saa kohtalokkaita sanojaan myötäilevän sovituksen. Uhkaava, luolamainen soundi, kiihkeästi artikuloiva basso, aavemaiset urut, pistävä kitara – voisin vannoa, että tällä biisillä kitaraa soittaa Stills – hyvin samanlaiset kaikuisat, vibrakammelliset ja terävät soundit kuin joitain aikoja myöhemmin julkaistulla ”Deja Vu”-kiekolla, ”Carry On” nyt ensimmäisenä tulee mieleen. Chris Ethridgen basso sykkii määrätietoisesti, tikkaa vakaasti nopeita pistoja sinne tänne, pitää kappaleen liikkeessä. Gordonin rummutus on melkein uneliasta.

Albumin kuuluisin kappale taitaa olla Ian Tysonin ”Someday Soon”, joka oli jonkinmoinen pikkuhittikin. Tyson mainitsi jossain, että Collinsin paljon soitettu versio auttoi suuresti raha-asioissa. Ja kaunis lauluhan tuo on, myös tulkinta on notkea ja melodinen olematta kuitenkaan imelä. Aivan toisesta yhteydestä tuli myöhemmin tutuksi teatraalinen ”Hello, Hooray”. Collinsin käsissä kappaleessa on taiteellisuutta ja suuria eleitä. Niin on myös Alice Cooperin versiossa, kaikillehan se on tuttu ”Billion Dollar Babies” -hittialbumin avaajana: Vincent ja kumppanit ovat korskeina, etumukset pulleina, voimansa tunnossa.

Uransa alkuaikoina Collins turvautui paljolti traditionaalisiin folk-lauluihin, ei ainoastaan Yhdysvalloista vaan myös Englannista ja Irlannista. Ei olekaan ihme, että tältä albumilta löytyy hänen versionsa Robin Williamsonin ”The First Boy I Loved” -kappaleesta (alun perin nimeltään ”The First Girl I Loved” vuonna 1967 ilmestyneellä Williamsonin ja kumppanien Incredible String Band -yhtyeen toisella levyllä ”The 5000 Spirits or the Layers of the Onion”). Lienee jälleen Stillsin kuulas kitara, joka kieputtaa kuvioita Collinsin laulun ympärille. Incredible String Bandin versio on akustinen, soitinnukseltaan aika yksinkertainen laulelma, voisi sanoa jopa renkutukseksi. Vaikka jenkkiversiossa on ison maailman sähköä, siinä on silti jäljellä alkuperäisen sävellyksen brittifolkkiehkuraa. Collinsin laulussa on voimaa ja ilmaisua, Joni Mitchell tuli samoille vokaaliapajille samoihin aikoihin.

Ja nimikappale sitten. Aikaa uhmaava, upeasti urkujen ja kaukaisten kitaroiden varassa leijuva, Collinsin ääni nousee usvan yläpuolelle. Taivas kirkastuu, soittimet erottuvat selkeämmin vähentämättä tippaakaan ajattoman sävellyksen ja muuttolintu-teemaisten toivorikkaiden lyriikoiden voimasta.

Mikä tässä albumissa myös viehättää, on kiireettömyys. Biisien annetaan kehittyä ja kulkea, ne ovat lähes poikkeuksetta yli neliminuuttisia, ”The First Boy I Loved” yli seitsemän. Seuraavalla albumillaan (”Whales And Nightingales”) Collins ottikin sitten sivuaskeleen kokeilevampaan suuntaan, lyhyisiin ja haastavampiin kappaleisiin.

”Who Knows Where the Time Goes” on aika täydellinen tämän aikakauden albumi.

Pekka

Judy Collins: Who Knows Where the Time Goes (Elektra EKS-74033, 1968)

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki “Greetings from the Edge of the World”, 2015

Joensuu RiihimäkiAkustis-sähköistä shuffle-americanaa – tai jotain sinne päin. Kotoisin joka tapauksessa Suomen länsirannikolta.

Joku irvileuka voisi vääntää Joensuu Riihimäki -yhtyeen ansaitsemasta ”Vuoden turkulainen yhtye 2014” -tittelistä näsäviisaan lausahduksen. Koska varsinaissuomalaiset juureni tekevät myös minusta potentiaalisen irvailun kohteen, tyydyn toteamaan, että hyvin ansaittu, varmaankin ansaitusti.

”Greetings from the Edge of the World” on duovetoisen yhtyeen debyytti. Vetovastuussa ovat laulaja ja akustisten kielisoitinten virtuoosi Sami Joensuu sekä pääasiassa sähkökitaraan keskittyvä Kari Riihimäki – myös kaikki biisit ovat syntyneet yhtä Dylan-lainaa lukuun ottamatta parivaljakon yhteistyönä. Moilu Moilanen komppaa lyömäsoittimilla ja taustalaululla. Keltanokkia miehet eivät ole: sekä Joensuulla että Riihimäellä on monen vuoden musiikillinen tausta, jälkimmäisen saavutuksiin kuuluu varsin suositeltava ”Seasons”-albumikin.

Muistini mukaan Riihimäen “Seasons” oli suht’ sähköinen, joten samantapaista olisin odottanut tältäkin – toki Joensuun soittimet, mm. banjo, sekä googlatut levyarviot paljastivat tilanteen todellisen laadun. J.J. Cale lienee arvioissa useimmin mainittu, myös Mark Knopfler on merkitty mies. Akustisesti svengaavaa shufflea siis, värityksenä Riihimäen sähkiksen harkiten näppäiltyjä soolokulkuja?

No ei oikeastaan.

Tuota akustista shufflea kuullaan kyllä useassa biisissä, mutta Tulsan kuiskaajaa en pahemmin tunnista. Americanaakin – sellaisena kuin minä sen ymmärrän – on vain näön vuoksi, esimerkiksi avausbiisissä ”A Pale Wind Comin’” hypnoottisine banjoriffeineen ja akustista ilmapiiriä tylyttävine sähkökitarapuraisuineen sekä Aapo Romun sellon koristamassa akustisessa ”Old, Unhappy, Far Off Things”. Kaihoisat ”Everlasting” ja ”Joe’s Café Blues” hiipivät nekin hillitysti, muinoinen äärimelodinen Gordon Haskell -hitti ”How Wonderful You Are” on samaa puuta kuin Jussin Kahvilan Luusi, Joensuun laulussa on karua karheutta, koruttomassa äänessa kuulen takaumia myös Leonard Cohenista.

Lähes yhtä useasti Joensuu Riihimäki korjaa satoa samalta pellolta, jolla ovat itäneet myös Tom Pettyn yleisamerikkalainen, ajaton ja ilmava preeriarock (”Freefall”, ”Every Mind Has Its Mountain”), Dire Straitsin radioystävällinen sähköshuffle (esimerkiksi ”Lorraine’s Motel” kaikuisine kitarasooloineen) tai kevyelle laukalle karannut boogiepoljento (”One Man’s War” – Riihimäki pikkaa Albert Lee -moodissa rytmikkäiden akustisten kitaroiden ja vetävän rumpukompin imussa). Mielen sopukoista kaivautuu myös Lee Clayton.

Myönnettävä toki on, että Riihimäen kitarasoundi ja harkitseva soittotyyli muistuttavat Knopflerille leimallista nuottien punnittua pudottelua – ei liikaa, ei liian vähän. Esimerkiksi Dylan-laina ”All Along the Watchtower” on tästä hyvä esimerkki. Etukäteen ajattelin, että runsaasti versioitu biisi ei kaipaa enää yhtäkään kierrätystä. Varsinkaan, jos se jää vain läpisoitetuksi singalong-täytepalaksi. Joensuu Riihimäen variaatio puolustaa onneksi paikkaansa: tarpeeksi jujua eli persoonallisuutta, kiitettävästi toteutettuna. Varsinkin jo mainittu Riihimäen kitara antaa tulkinnalle uskottavaa särmää.

Jossain arviossa Joensuu Riihimäen ”Greetings from the Edge of the World” -kokonaisuudesta käytettiin sanaa ”epätasainen”. Itse jättäisin useamman kuuntelun perusteella pois ko. sanan alkuosan. Kyllä kokoonpanolla oma selkeä kuulokuvansa on. Onko sen erottumiskyky ja tunnistettavuus sitten riittävä, onkin eri asia. Muistan, että jo Kari Riihimäen ”Seasons” miellytti, mutta tasaisuus mietitytti. Täydellisessä maailmassa musiikista löytyisi vielä jokin erityinen piirre esimerkiksi instrumentoinnissa, sävellyksissä, sooloissa – jossain. Omassa lokerossaan nyt käsillä oleva kokonaisuus pelaa hyvin, ja materiaali toimii varmasti keikoillakin.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Greetings from the Edge of the World (Puuma Records PUUCD032, 2015)

www.facebook.com/joensuuriihimaki

www.runningmoose.fi