Retrokki kuuntelee: Henry Spirit ”Rust Is On It’s Way”, 2017

Kaivelen aloitettuja mutta viimeistelyä vaille jääneitä levyjuttuja ja törmään tiedostoon nimeltä Mighty Baby. Mikä yhtye! Mainiota kitaravetoista rockia levyttäneen, beat-musiikin ja pub-rockin rajamailla vahvoin länsirannikkovaikuttein meditoineen yhtyeen ura jäi kahteen julkaistuun albumiin ja myöhemmin julkaistuihin treenikämppä-äänityksiin. Ehkä kirkkain ja elävin kitarakuvioin laukanneen yhtyeen musiikissa tuoksui myös häivähdys itämaista aromia. Ja ehkä tuo juttu joskus toteutuu siitäkin syystä, että bändin jäsenet olivat mukana monessa mielenkiintoisessa kuviossa.

-.-.-.-.-.-.-.-

Kuuntelin Henry Spirit -trion levyä pariin otteeseen, Grateful Dead, Quicksilver, New Riders, Morning ja pari muuta länsirannikon klassikkoa olivat ilmiselviä vertailukohtia. Fleksiibeliä rytmitystä, kimaltavia kitaralinjoja, countryvivahteita – ei tätä suomalaiseksi hiven eikun hevin tunnistaisi. Muutamassakin osiossa pari kitaraa kutoo tiivistä mutta nautittavan ilmavaa verkkoa. Biisien on annettu kulkea sen matkan kuin ne hyvin jaksavat, niinpä lähes jokainen kehittyy yli viisiminuuttiseksi, yksi lähes kymmeneen.

Jossain viidennen kuuntelukerran kohdalla se iski: Mighty Baby!

Henry Spiritin biiseissä on jäntevyyttä ja melodioita, ei laiskaa liruttamista eikä velttoa askellusta. Kitarat tikuttavat tiheästi, rummut ja basso tarjoavat elastisen ja maaston muotoja mukailevan kulkuvälineen. Ja aivan kuten Mighty Baby, myös Henry Spirit kestää kuuntelua ja herättää oikeissa kohdissa mielihyvän hyrinää – hyvän musiikin merkki.

Yhtyeen dynamona on kaikki biisit säveltänyt ja sanoittanut Petteri Seppä (laulu, kitara, koskettimet), taivalta rytmittävät Marco Tissari (rummut) ja Ilpo Komulainen (basso). Slidekitarassa avustaa Timo Paukkonen, Heli Tuomaisen taustalaulussa on gospel-vivahdetta ja vaihdetta. Pienellä räväkkyysasteen nostolla voisin lisätä avainsanaksi myös rhythm&bluesin. Koskapa peruskokoonpano on trio, Sepän kitaroita ja koskettimia on päällekkäisäänitetty runsaasti.

Muodikasta Henry Spirit ei ole. Musiikki kumpuaa Petteri Sepän mieltymyksistä ja näkemyksestä – sellainen Sepällä epäilemättä on, sillä niin yhtenäinen ja tasalaatuinen on ”Rust Is On It’s Way”.

Henry Spirit: Rust Is On It’s Way (Omakustanne, 2017)

www.runningmoose.fi

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Unicorn ”Uphill All the Way” (1971)

unicornBrittiläistä countryrockia Yhdysvaltain hengessä.

Joskus suosioon pullahtanut artisti voi ohjata vanhankin ketun uudelle polulle. Vaikutus suuntaa etsiville popparipojille on yleensä vieläkin järisyttävämpi: kun omaa ei vielä ole, laina kuuluu selvästi – eikä sitä aina edes peitellä tai kuorruteta omalla kiilteellä.

Crosby, Stills, Nash ja Young, yhdessä ja erikseen, iskivät kuin leka. Akustiset ja sähköiset kitarat, harmoniat ja monimuotoisetkin melodiat kiehtoivat, kuten myös maanläheisyys. Omakohtaisesti kuulin vaikutuksen, kun törötin muiden varusmiesten kanssa sotkussa ja kuuntelin jotain kautta Upinniemeen tiensä löytäneen akustisen trion musisointia. Leukani loksahti, kun ilmoille kajahti ”Suite: Judy Blue Eyes” harmonioineen kaikkineen. Kuvittelin että tuohon aikaan, keväällä 1973, CSN&Y olisi Suomessa marginaalia. Ja nyt marginaali ilmaantui Upinniemeen. Hämmentävää.

Myös brittiläisen The Late -yhtyeen jäsenet Pat Martin, Ken Baker, Trevor Mee ja Peter Perrier ottivat vaikutteensa samasta kvartetista sekä lähempänä kotinurkkiaan vaikuttaneesta Trafficista. Parikymppiset kaverit olivat jo ehtineet kiillottaa kannuksiaan popin parissa, pari viime vuotta Billy J. Kramerin taustalla. Samaan aikaan kypsyi oma, Yhdysvaltain länsirannikon innoittama musiikki. Kun se tuntui nuorten miesten mielestä olevan valmista poimittavaksi, Transatlantic ilmaisi kiinnostuksensa. Nimeksi muuttui Unicorn, ja ei kun studioon.

Syntyi ”Uphill All the Way”.

Jo albumin kannessa tunnustetaan, että omaan materiaaliin ja ilmaisuun muutenkin ovat vaikuttaneet Neil Young ja Traffic. Ei siis ihme, että mukana on Young-lainana ”I’ve Loved Her So Long”, esikuvaa rivakampana ja lähestyttävämpänä versiona. Koko nelikko laulaa, akustiset kitarat helisevät reippaasti. Alkuperäisen paatosta tässä ei ole: jos Young synkistelee versiossaan kappelissa, Unicorn kirmaa aurinkoisella kevätniityllä. Kaunis ja kaihoisa! Muita lainoja ovat Jimmy Webbin ”P.F.Sloan”, James Taylorin ”Country Road” ja Joe Cockerin ”Something to Say”.

Vaikuttajaksi kirjattua Trafficia löytyy eniten Cockerin biisin tulkinnasta. Raspikurkun omaan, erittäin tiukkaan ja sielukkaaseen vetoon Unicorn lisää hyppysellisen häröilyä ja länsirannikkoa. Versiossa on sähköistä kitaraa, äijäkööriä ja laulussa Winwood-puristusta sekä Ken Bakerin urkuja.

Myös alkuperäistä rockaavammaksi sovitettu ”Country Road” sekä oma hengentuote ”Ain’t Got a Lot of Future” ovat varsin mainioita hippihenkisiä toteutuksia useampine osineen. Jälkimmäisessä Peter Perrier piiskaa kiihkeästi congaa tai jotain muuta perkussiota, välillä biisi laukeaa ilmavaan countryrockiin hivelevine harmonioineen. Olisiko moniosaisuuden innoittajana ”Suite: Judy Blue Eyes”?

Ilmavuutta löytyy myös pianon tahdittamasta ”You, You, You Have” -biisistä, moniääninen laulu, kirkasääniset kitarat, melodiset bassokuviot – samoilla apajilla samoihin aikoihin aloitteli myös America-yhtye. Rytmiä löytyy harmonioiden pehmentämästä ”Please Sing a Song For Us” -kapakkarallista. ”115 Bar Joy” on hyvinkin selkeä johdannainen Stephen Stillsin ”Carry On” -kappaleesta tymäköine bassosaundeineen kaikkineen. Ja sehän puolestaan periytyy Stillsin Buffalo Springfield-aikaiseen ”Questions”-biisiin.

Kokonaisuutena ”Uphill All the Way” yllätti monen vuoden kuuntelutauon jälkeen erittäin positiivisesti. Kavereilla on selkeästi ollut omaa näkemystä ja taitoa soveltaa kuulemaansa, ei vain kopioida. Tästä esimerkkeinä folk-vaikutteitakin sisältävä ”Don’t Ever Give Up Trying” sekä letkeä ”Never Going Back”. Kuuntelua kestäviä, kuten koko albumi.

Unicornin tarina ei päättynyt tähän. Myöhemmin yhtyeen uraa vauhditti mm. David Gilmour. Täältäpä löydät lisää: www.unicornmusic.net

Pekka

Unicorn: Uphill All the Way (Transatlantic TRA 238, 1971)

PS. Syy miksi kaivoin Unicorn-levyn varaston uumenista oli kun Keitsi muisteli epäonnistunutta pakkausratkaisua, joka saattoi muuttaa vinyylin kuuntelukelvottomiksi. Vinyyli oli nimittäin sujautettu kansien väliin liimattuun muovipussiin, jonka sulkijana toimi pätkä vaahtomuovia. Iso virhe! Todennäköisesti jonkin kemiallisen reaktion vuoksi muovipussi – tai vaahtomuovi – muutti osan vinyylin pinnasta röpelöiseksi ja siltä osin aika pitkälle soittokelvottomaksi. Tämäkin eksemplaari räpsähtelee yhdessä biisissä juuri tuosta syystä.

Samaa pakkausinnovaatiota on käytetty muutamissa muissakin levyissä, itse tiedän vain Colosseumin tuplaliven, jonka nakkasin roskiin vuosia sitten.

Retrokki kuuntelee: Love ”Love”, 1966

LoveBilebändin esikoinen, versot puoltatoista vuotta myöhemmin julkaistulle klassikolle jo iduillaan.

”Haa, tämä kiinnostaa. Tuosta hinnasta pitää tosin kyllä keskustella. Kun kuntokaan ei ole kummoinen.”

Suunnilleen näin kävi yksipuolinen keskustelu, kun yritin kaupata Love-yhtyeen ensimmäisen levyn ensimmäistä mono-painosta 40 eurolla. Koska kauppamiehelle jäi luu tai tässä tapauksessa tietysti levy käteen, otin kiekon kotiin tarkistaakseni kunnon, sillä tieten tahtoen en todellakaan yritä vedättää. Kansi oli mielestäni VG, vinyylissä pintanaarmua kuin vuosia skrapatussa auton ikkunassa. Pesunkin jälkeen rapinaa, pari räpsyä, ei systemaattista napsumista tai jumittamista. G+ sanoisin. Ehkä siis 25 euroa olisi oikeampi hinta, näin päättelin myös tiirailtuani discogs-tarjontaa ja toteutuneita kauppoja. Kysynnän ja tarjonnan laki jne. Katsotaan mikä on levyn kohtalo seuraavilla levymessuilla.

Kaivoin samalla hyllystä cd-version, jossa aiheesta löytyy mono- ja stereo-miksaukset sekä Andrew Sandovalin kiintoisaa taustoitusta, sekä musiikista että vinyylijulkaisusta. En esimerkiksi tiennyt, että kyseisen klassikon kansi oli jenkeissä ensimmäinen, jossa etu- ja takakansien kuvat painettiin suoraan kansikartongille sen sijaan, että ne olisi ensin painettu paperille ja paperit sitten liimattu neitseelliselle pahville. Muualla maailmassahan kartonkipainatus lienee olleen normi.

Tässä voisin sadatella tuota aiempaa jenkkikäytäntöä, joka useammassakin tapauksessa on irrottanut kansipaperit kartongista – yleensä kosteuden syytä. Ja toisaalta: paino- ja liimaustekniikan ansiosta Beatlesien ”Yesterday And Todayn” myöhemmin uudella kuvalla siistitty alkuperäinen teurastajakansi on joskus saatu höyryttämällä ja hivuttamalla esiin nostamaan levyn arvoa.

Mutta että Love olisi ”bilebändi”? Ei kai?

Myöhemmin mm. The American Four- ja The Grass Roots -nimillä aiemmin operoinut, Arthur Leen ja Johnny Echolsin perustama yhtye kyllä aloitti 60-luvun alussa instrumentaalibändinä Los Angelesissa: koulu- ja tanssisalikeikkoja, yksi esikuvista oli Booker T & the MG’s. Tuossa vaiheessa Arthur Lee oli yhtä kuin Booker T, eli kosketinsoittaja ja satunnainen vokalisti, Echols kitaristi. Lainakappaleita, surf-instrumentaaleja, omia beatbiisejä, rokkenrolleja. Autotallibändeiksi nuorten miesten opportunistisia, rock-tartunnan siittämiä kokoonpanoja taidettiin kutsua.

Useita miehistönvaihdoksia myöhemmin kasassa oli tämän ykkösloven purkittanut ryhmä, eli Lee, Echols, kitaristi Bryan Maclean, basisti Ken Forssi ja rumpali Alban ’Snoopy’ Pfisterer. Vuosien soittokokemus, juoksukilpailu ja ristiinvaikuttaminen paikkakunnan musiikillisessa sulatusuunissa oli luonnollisesti vaikuttanut musiikkiin. Suurena innoittajana mainitaan usein The Byrds. Myös Lee on todennut, että oikeastaan hänen ja Echolsin The Grass Roots -yhtyeensä oli esittänyt folk-rockia ennen Byrdsejä – jälkiviisauttako? The Byrds liittyy Loveen myös Macleanin kautta: hän tasoitti roudarin ominaisuudessa Roger McGuinnin ja muiden lintumiesten tietä lavoille ja lavoilta.

Vaikka Lee ja pienemmässä määrin Echols olivat pääosin vastuussa ”Love”-albumin sisällöstä, myös Bryan Maclean osoittautui omintakeiseksi ja omaääniseksi muusikoksi. Tämän levyn ”Softly To Me”, hänen ainoa oma sävellyksensä ja sanoituksensa, viitoitti tietä alle kahden vuoden kuluttua ilmestyvälle ”Forever Changes” -albumille: hieman viihteellinen, kauniiden kitarakuvioiden koristelema meksikolaissävyinenkin biisi Macleanin pehmeän hengästyneesti mikrofoniin laulamana puhuttelee pehmeää popmiestä minussa.

Albumin avaava Bacharach-David-teos ”My Little Red Book” oli pienoinen paikallinen hitti, Manfred Mannin beat-versiosta se poikkeaa iskevyydellään – vakuuttava alkulaukaus. Instrumentaali ”Emotions” hyväilee hiekkarantoja, lokkeja ja lainelautoja. ”Can’t Explain” on kitaroiltaan aika puhdasta Byrds-janglea, Leen laulussa on ilkeää uhmaa, Forssin vetävä bassokuvio siivittää biisiä. Enemmän tämä viittaa autotalliin ja mustille asfalttikaduille kuin lönkyttäviin maalaisrytmeihin. ”A Message to Pretty” on Echolsin mukaan osoitettu Arthur Leen silloiselle tyttöystävälle, hieman tässä on Dylanin tarinankerrontaa, myös Leen kärsivänkuuloisessa lauluäänessä ja huuliharpussa. ”My Flash on You” on aika suora laina ”Hey Joesta” – sekin siis tällä levyllä. Vaikka molemmissa kitarat helisevät viattomasti, Leen äänessä on ärtymystä. Miehen jousi tuntuu olevan piukalla. Ristiriitaisuus on lähes aina kiinnostavampaa ja kauaskantoisempaa kuin herttainen yksi-ilmeisyys.

”You’ll Be Following” ja ”Colored Balls Falling” ovat vauhdikasta, harmonioitten koristelemaa folkbeatia, hyvin 60-lukulaisia. Yhtyeen alkuaikojen rumpali Don Conka ja hänen huumeongelmansa ahdistivat Leetä sen verran, että syntyi synkkä ”Signed D.C.” – hengeltään hyvin verrattavissa Neil Youngin myöhäisempiin, epätoivoisiin huumetilityksiin.

”Love” kuulostaa hyvin aikaan ja paikkaan sidotulta, sen musiikki sijaitsee murroskohdassa popin, folkin ja rockin risteyksessä, Leen äänessä kuulen myös soul-vaikutteita. Nasevia muutaman minuutin biisejä: tämä oli aikaa ennen mutkitteluja ja äänikokeiluja, siis ennen psykedeliaa, kuinka sen itse kukin nyt sitten ymmärtääkään. Toki perinteisesti helisevillä kitaroilla, kertosäeharmonioilla ja kappalerakenteilla on tähän oma osuutensa: tulosuunnat ovat selvillä, menosuuntia voi olla monia. Hyvä ja runsas kokonaisuus joka tapauksessa.

Tähän debyyttiin oli ammennettu isolla kauhalla, sillä vielä samana vuonna ilmestynyt ”Da Capo” oli osin samaa puuta, osin se oli työstetty huokoisemmasta materiasta. Ja sitten syntyikin ”Forever Changes”.

Pekka

Love: Love (Elektra EKS-74001/EKL-4001, 1966, lukuisia uudelleenjulkaisuja sekä vinyylillä että CD:llä, definitiivisin lienee Elektra 8122 73567-2, jolla sekä stereo- että monoversiot parin bonusbiisin kera)

 

Retrokki kuuntelee: Judy Collins ”Who Knows Where the Time Goes” (1968)

Judy CollinsOmaa tietään edelleen kulkevan tulkitsijan kaunis ja taiteellinenkin albumi: pohjatonta kaipuuta ja ajatonta pohdiskelua, mukana länsirannikon countryrockareiden ykköskaarti. Ja tietysti se ääni!

Joskus ylenpalttisella teatraalisuudella, eurooppalaisten trubaduurien lauluilla, joskus valaiden huudoilla kuuntelijoiden pinnaa venyttänyt ja ehkä myös ymmärrystä avartanut Judy Collins osaa halutessaan olla äärisentimentaalinenkin. Toki kun lauluääni on näin kuulas, melodinen ja ilmaisukykyinen, alun perin surullinen laulu voi sukeltaa murheen alhoon ja toisaalta pohdiskelevasta kappaleesta löytyy juuri se kuuntelijan ymmärryksen avaava ovi. Ei ole yhtä totuutta.

Tältä albumilta löytyy kaikkea.

Ei vielä sliipatussa muodossa ja muotissa, vaan sopivan karkeasti ja inhimillisesti toteutettuna. Tuottaja David Anderle on värvännyt mukaan mm. Buddy Emmonsin, James Burtonin, Chris Ethridgen, Jim Gordonin ja Van Dyke Parksin. Stephen Stills lienee mukana myös poikaystävän roolissa (“Judy Blue Eyes” syntyi näihin samoihin aikoihin) yhtään hänen musiikillista panostaan väheksymättä. Huippusoittajat ja erinomaiset sovitukset sekä äänityksen hieno tilan tuntu antavat upeille biiseille ja Collinsin laululle erityistä nostetta ja syvyyttä.

Ja ne kappaleet!

Nimibiisin, Sandy Dennyn säveltämän ”Who Knows Where the Time Goes” Collins oli kuullut Dennyn tekemältä demonauhalta, ja halusi välttämättä tulkita sen. Dennyn ja Fairport Conventionin oma versio ilmestyi vasta toista vuotta myöhemmin. Ehkä tällainen ajattoman timantin arvon ymmärtäminen ja sen nopea poiminta kertoo jotain Collinsin intuitiosta ja vahvasta näkemyksestä. Yksi hänen varhaisia suosikeitaan oli Bob Dylan, hieman myöhemmin Leonard Cohen. Molempien kappaleita löytyy tältäkin levyltä: Dylanilta ”I Pity the Poor Immigrant” edellisenä vuonna ilmestyneeltä ”John Wesley Hardingilta”, Cohenilta ”Story of Isaac” ja ”Bird on the Wire”.

Viimeksi mainittu on country-rockia steelkitaroineen, kapakkapianoineen ja lönkyttävine rytmeineen. Traditionaali “Pretty Polly” saa kohtalokkaita sanojaan myötäilevän sovituksen. Uhkaava, luolamainen soundi, kiihkeästi artikuloiva basso, aavemaiset urut, pistävä kitara – voisin vannoa, että tällä biisillä kitaraa soittaa Stills – hyvin samanlaiset kaikuisat, vibrakammelliset ja terävät soundit kuin joitain aikoja myöhemmin julkaistulla ”Deja Vu”-kiekolla, ”Carry On” nyt ensimmäisenä tulee mieleen. Chris Ethridgen basso sykkii määrätietoisesti, tikkaa vakaasti nopeita pistoja sinne tänne, pitää kappaleen liikkeessä. Gordonin rummutus on melkein uneliasta.

Albumin kuuluisin kappale taitaa olla Ian Tysonin ”Someday Soon”, joka oli jonkinmoinen pikkuhittikin. Tyson mainitsi jossain, että Collinsin paljon soitettu versio auttoi suuresti raha-asioissa. Ja kaunis lauluhan tuo on, myös tulkinta on notkea ja melodinen olematta kuitenkaan imelä. Aivan toisesta yhteydestä tuli myöhemmin tutuksi teatraalinen ”Hello, Hooray”. Collinsin käsissä kappaleessa on taiteellisuutta ja suuria eleitä. Niin on myös Alice Cooperin versiossa, kaikillehan se on tuttu ”Billion Dollar Babies” -hittialbumin avaajana: Vincent ja kumppanit ovat korskeina, etumukset pulleina, voimansa tunnossa.

Uransa alkuaikoina Collins turvautui paljolti traditionaalisiin folk-lauluihin, ei ainoastaan Yhdysvalloista vaan myös Englannista ja Irlannista. Ei olekaan ihme, että tältä albumilta löytyy hänen versionsa Robin Williamsonin ”The First Boy I Loved” -kappaleesta (alun perin nimeltään ”The First Girl I Loved” vuonna 1967 ilmestyneellä Williamsonin ja kumppanien Incredible String Band -yhtyeen toisella levyllä ”The 5000 Spirits or the Layers of the Onion”). Lienee jälleen Stillsin kuulas kitara, joka kieputtaa kuvioita Collinsin laulun ympärille. Incredible String Bandin versio on akustinen, soitinnukseltaan aika yksinkertainen laulelma, voisi sanoa jopa renkutukseksi. Vaikka jenkkiversiossa on ison maailman sähköä, siinä on silti jäljellä alkuperäisen sävellyksen brittifolkkiehkuraa. Collinsin laulussa on voimaa ja ilmaisua, Joni Mitchell tuli samoille vokaaliapajille samoihin aikoihin.

Ja nimikappale sitten. Aikaa uhmaava, upeasti urkujen ja kaukaisten kitaroiden varassa leijuva, Collinsin ääni nousee usvan yläpuolelle. Taivas kirkastuu, soittimet erottuvat selkeämmin vähentämättä tippaakaan ajattoman sävellyksen ja muuttolintu-teemaisten toivorikkaiden lyriikoiden voimasta.

Mikä tässä albumissa myös viehättää, on kiireettömyys. Biisien annetaan kehittyä ja kulkea, ne ovat lähes poikkeuksetta yli neliminuuttisia, ”The First Boy I Loved” yli seitsemän. Seuraavalla albumillaan (”Whales And Nightingales”) Collins ottikin sitten sivuaskeleen kokeilevampaan suuntaan, lyhyisiin ja haastavampiin kappaleisiin.

”Who Knows Where the Time Goes” on aika täydellinen tämän aikakauden albumi.

Pekka

Judy Collins: Who Knows Where the Time Goes (Elektra EKS-74033, 1968)

Retrokki kuuntelee: Joensuu Riihimäki “Greetings from the Edge of the World”, 2015

Joensuu RiihimäkiAkustis-sähköistä shuffle-americanaa – tai jotain sinne päin. Kotoisin joka tapauksessa Suomen länsirannikolta.

Joku irvileuka voisi vääntää Joensuu Riihimäki -yhtyeen ansaitsemasta ”Vuoden turkulainen yhtye 2014” -tittelistä näsäviisaan lausahduksen. Koska varsinaissuomalaiset juureni tekevät myös minusta potentiaalisen irvailun kohteen, tyydyn toteamaan, että hyvin ansaittu, varmaankin ansaitusti.

”Greetings from the Edge of the World” on duovetoisen yhtyeen debyytti. Vetovastuussa ovat laulaja ja akustisten kielisoitinten virtuoosi Sami Joensuu sekä pääasiassa sähkökitaraan keskittyvä Kari Riihimäki – myös kaikki biisit ovat syntyneet yhtä Dylan-lainaa lukuun ottamatta parivaljakon yhteistyönä. Moilu Moilanen komppaa lyömäsoittimilla ja taustalaululla. Keltanokkia miehet eivät ole: sekä Joensuulla että Riihimäellä on monen vuoden musiikillinen tausta, jälkimmäisen saavutuksiin kuuluu varsin suositeltava ”Seasons”-albumikin.

Muistini mukaan Riihimäen “Seasons” oli suht’ sähköinen, joten samantapaista olisin odottanut tältäkin – toki Joensuun soittimet, mm. banjo, sekä googlatut levyarviot paljastivat tilanteen todellisen laadun. J.J. Cale lienee arvioissa useimmin mainittu, myös Mark Knopfler on merkitty mies. Akustisesti svengaavaa shufflea siis, värityksenä Riihimäen sähkiksen harkiten näppäiltyjä soolokulkuja?

No ei oikeastaan.

Tuota akustista shufflea kuullaan kyllä useassa biisissä, mutta Tulsan kuiskaajaa en pahemmin tunnista. Americanaakin – sellaisena kuin minä sen ymmärrän – on vain näön vuoksi, esimerkiksi avausbiisissä ”A Pale Wind Comin’” hypnoottisine banjoriffeineen ja akustista ilmapiiriä tylyttävine sähkökitarapuraisuineen sekä Aapo Romun sellon koristamassa akustisessa ”Old, Unhappy, Far Off Things”. Kaihoisat ”Everlasting” ja ”Joe’s Café Blues” hiipivät nekin hillitysti, muinoinen äärimelodinen Gordon Haskell -hitti ”How Wonderful You Are” on samaa puuta kuin Jussin Kahvilan Luusi, Joensuun laulussa on karua karheutta, koruttomassa äänessa kuulen takaumia myös Leonard Cohenista.

Lähes yhtä useasti Joensuu Riihimäki korjaa satoa samalta pellolta, jolla ovat itäneet myös Tom Pettyn yleisamerikkalainen, ajaton ja ilmava preeriarock (”Freefall”, ”Every Mind Has Its Mountain”), Dire Straitsin radioystävällinen sähköshuffle (esimerkiksi ”Lorraine’s Motel” kaikuisine kitarasooloineen) tai kevyelle laukalle karannut boogiepoljento (”One Man’s War” – Riihimäki pikkaa Albert Lee -moodissa rytmikkäiden akustisten kitaroiden ja vetävän rumpukompin imussa). Mielen sopukoista kaivautuu myös Lee Clayton.

Myönnettävä toki on, että Riihimäen kitarasoundi ja harkitseva soittotyyli muistuttavat Knopflerille leimallista nuottien punnittua pudottelua – ei liikaa, ei liian vähän. Esimerkiksi Dylan-laina ”All Along the Watchtower” on tästä hyvä esimerkki. Etukäteen ajattelin, että runsaasti versioitu biisi ei kaipaa enää yhtäkään kierrätystä. Varsinkaan, jos se jää vain läpisoitetuksi singalong-täytepalaksi. Joensuu Riihimäen variaatio puolustaa onneksi paikkaansa: tarpeeksi jujua eli persoonallisuutta, kiitettävästi toteutettuna. Varsinkin jo mainittu Riihimäen kitara antaa tulkinnalle uskottavaa särmää.

Jossain arviossa Joensuu Riihimäen ”Greetings from the Edge of the World” -kokonaisuudesta käytettiin sanaa ”epätasainen”. Itse jättäisin useamman kuuntelun perusteella pois ko. sanan alkuosan. Kyllä kokoonpanolla oma selkeä kuulokuvansa on. Onko sen erottumiskyky ja tunnistettavuus sitten riittävä, onkin eri asia. Muistan, että jo Kari Riihimäen ”Seasons” miellytti, mutta tasaisuus mietitytti. Täydellisessä maailmassa musiikista löytyisi vielä jokin erityinen piirre esimerkiksi instrumentoinnissa, sävellyksissä, sooloissa – jossain. Omassa lokerossaan nyt käsillä oleva kokonaisuus pelaa hyvin, ja materiaali toimii varmasti keikoillakin.

Pekka

Joensuu Riihimäki: Greetings from the Edge of the World (Puuma Records PUUCD032, 2015)

www.facebook.com/joensuuriihimaki

www.runningmoose.fi

Pekka retroilee: Morning ”Morning”, 1970, USA

morningVähäiselle huomiolle jääneen ‒ ja ehkä tyylillisestikin, toki tahtomattaan väliinputoajaksi luisuneen ‒ yhtyeen esikoislevy. Paremman termin puutteessa arvon stetsonistani sanan ”länsirannikko”.

Alun perin ostin tämän kiekon brittiläisenä Liberty-painoksena Valintatalosta kaukana 70-luvulla. Tuosta painoksesta, tosin Keitsin eksemplaarista, on tuo kuvakin. Kansimateriaali on haurasta, vähän röpelöistä, helposti hajoavaa sorttia. Alkuperäistä Vault-painosta aukeavine kansineen sain odottaa tähän vuoteen asti ‒ ei ole tullut vain hankittua, vaikka sitä eBayssa liikkuukin.

Kiekko pitkästä aikaa lautaselle, lepakot Goodmansien suuntaan. Joo, tällaisena muistan Morningin: ei mitään uutta eikä maata mullistavaa, vaan iloisesti rokkaava hedelmäsalaatti kauden parhaista antimista. Välillä häivähtää melodisten Bryan MacLean -biisien aikainen hentoarominen Love, jossain makua terävöitetään pikantisti Pocon tahtiin, laulumallia on otettu useassakin kohdin aikakauden megamenestyjistä Crosbysta, Stillsistä ja Nashista.

Ja sitten on jotain täysin omaa: erinomaisen orgaanista ja täyteläistä yhteissoittoa, välillä huikeaa svengiä kun soittajat sille päälle sattuvat. Mättösvengin sijasta Morningin meno on kepeää ja helmeilevää, kakkospuolen pitkässä, osin jazz-vaikutteisessa biisissä ”And I’m Gone ” suorastaan hurmoksellista. Upeasti vääntävien urkujen, kevyesti laukkaavan ja sooloilevan pianon, ilmavasti sykyttävien akustisten kitaroitten, tietä viitoittavan basson ja menoa kiidättävien rumpujen päälle kutoutuu moniääninen lauluharmonia ‒ länsirannikkoa parhaimmillaan.

Mistä tulet, minne menet?

Aikaisemmin mainituista ainesosista Arthur Leen Love on muutenkin sidoksissa Morningiin: yhtyeen dynamoihin kuuluva Jay Lewis (laulu, kitara, banjo) kuului Love-kokoonpanoon ”Four Sail” -kiekon aikoihin nimellä Jay Donnellan. Love ei toki ollut ainoa etappi Lewisin / Donnellanin pitkällä uralla. En kuitenkaan tee Retrokissa tarkempaa ruumiinavausta Morning-yhtyeen jäsenistä ja vaiheista, sillä Nick Warburton on kirjoittanut yhtyeestä esimerkillisen perinpohjaisen, haastatteluihin perustuvan artikkelin omaan blogiinsa. Artikkeli / historiikki on niin kattava, että en tähän sitä suomenna ja lainaa, vaan kehotan lukemaan täältä .

Nickin blogista voit lukea myös Morningin muiden jäsenten siihenastisista ja sen jälkeisistä seikkailuista.

Yhtyeen ytimen tällä esikoiskiekolla muodostivat laulunkirjoittajat Jay Lewis, Jim Hobson (laulu, koskettimet) sekä Barry Brown (laulu, kitara), tätä trioa täydensivät Jim Kehn (laulu, kitara, rummut), Terry Johnson (kitara) ja Bruce Wallace (basso). Huomaa ”laulu” peräti neljän bändiläisen meriiteissä! Parissa biisissä erinomaiset harmoniat hivelevät. Kun pelkästään lauluääniä ajattelee, Morningin häiskät eivät ole yksittäisinä vokalisteina suuria persoonallisuuksia. Yhdessä äänet soivat kuitenkin sulavasti.

Ja just nyt, out of nowhere, tuli mieleen samalta rannikolta muutamia vuosia aikaisemmin ponnistanut yhtye, jossa myös oli sama määrä laulajia, loistavia säveltäjiä ja erinomaisia instrumentalisteja. Siis Moby Grape! Kun Morning ja Moby Grape pistetään vieri viereen, Morning voittaa otteen kepeydessä. Moby Grape puolestaan valuttaa vinyylille enemmän primitiivistä intohimoa ja vähemmän puleerattua viimeistelyä. Ero on samantyyppinen kuin Arthur Leen ja Bryan MacLeanin sävellysten välillä ‒ Morning on siis MacLeanin puolella aitaa. Itse asiassa: rauhallinen ”Early Morning” voisi olla Bryan MacLeanin laulukirjasta. Akustisten kitaroitten vetämänä balladina alkava, countryrytmiseksi kehittyvä ja lopulta pianovetoiseksi Allman Brothers -vedoksi yltyvä biisi on kuin Morning pienoiskoossa. Kappale tiivistää yhtyeen vahvuudet: harkitut sovitukset, loistavan yhteissoiton ja hivelevät harmoniat. Saman kaavan toteuttaa myös ”Easy Keeper” jo runsaassa kahdessa kirkkaana loistavassa minuutissa. Heleät sähkökitarat juhlivat; useamman kitaran toistamat melodiset kuviot säväyttävät.

Lähinnä Pocoa on ”It’ll Take Time” ‒ mukava countryrock-ralli; huomaa siis että ei country-ralli. ”Roll ’Em Down” on Morningia maanläheisimmillään. Ollaan The Bandin kartoittamassa, loivasti kumpuilevassa maastossa. Laulussa sopivasti paatosta ja puristusta, kuoro kuitenkin Bandia puhtoisempi. Richard Manuel -pianoa, stilikassa vierailee Al Perkins, Lewis näppäilee banjoa ‒ mainio, klassinen americana-biisi. Joillekin ehkä liian kevyt, radioille liian rupinen. Minulle juuri sopiva.

Pahaksi onneksi Morningin esikoinen ilmestyi ennen Eagles-aikaa, muuten yhtye olisi voinut hyvinkin pärjätä noissa karkeloissa. Morningilta tosin puuttui sliipattu kuorrutus ja kimalle ‒ ja se yksi tarvittava hittibiisi. Yhtyeeltä puuttui myös se hullu nero (sanoiko joku Arthur Lee?) ja erottuva keulakuva. Sääli.  Morningin ‒ ja tietty Eaglesien ‒ jälkeen markkinoille tulvi yrittäjiä, jotkut onnistuneempia kuin toiset. Amazing Rhythm Aces, Ozark Mountain Daredevils, Pure Prairie League… olihan noita. Ja jos nuo nimet sytyttävät, sytyttää myös Morning.

Uusi aamu

Tämän esikoisensa jälkeen yhtye levytti vielä ”Struck Like Silver” -nimisen kiekon (Fantasy/Vault 9402). Myös se on etsimisen arvoinen: biisit ovat monimuotoisempia, mukana pari keikkasetistä tuttua lainakappaletta (Joni Mitchellin ”For Free”, Hoyt Axtonin ”Never Been To Spain”). Myös kolmatta pitkäsoittoa suunniteltiin ja pari kappaletta kuulemma jo äänitettiinkin. Yhtye hajosi, jäsenet häipyivät kuka minnekin.

Jäljelle jäi kaksi erinomaista albumia, joihin kehotan tarttumaan heti tilaisuuden tullen. Ainakin ykkönen löytyy myös digitaalisena lättynä.

Pekka

Morning: Morning (Vinyyli: US-painos Vault SLP 138, UK-painos Liberty LBS 83463, 1970; CD: Wounded Bird WOU 1380, 2009)

www.nickwarburton.com/wordpress/?cat=13

Fanzine – hän elää!

Ei ikävä kyllä se Waldemar Walleniuksen Fanzine, vaan fanzine noin niin kuin yleisesti. Viimeisimpänä postiluukusta tipahti englantilaisen Jason Smithin itsekseen työstämä Fantastic Expedition. Jos on yhtään country-rockiin perehtynyt, osaa vetää yhtäläisyysmerkit lehden nimen ja Dillard & Clark -yhtyeen lähes samannimisen albumin välille – tällaiselle vannoutuneelle country-, folk-, swamp- yms. -rockin ystävälle Fantastic Expedition on siis varsinainen aarreaitta. Kuten kannessa seisoo, ”An Appreciation of West Coast Music”.

Ja aiheet, ne ovat sitä itseään: jo mainittu Dillard & Clark, Pure Prairie League, Flying Burrito Brothers ja vielä erikseen Rick Roberts, America, Country Funk..kukin numero on keskittynyt yleensä yhteen artistiin. Vaikka levytetty tuotanto onkin juttujen selkärankana, kirjoittaja Smith on rikastuttanut sisältöä artistihaastatteluin – se onkin yksi tämän fanzinen vahvuuksista, sillä esimerkiksi Rick Robertsista en ole tähän mennessä tainnut lukea vielä yhtäkään haastattelua. On mielenkiintoista lukea myös artistien myöhemmistä vaiheista, sillä ne ikoniset levythän ilmestyivät jo 70-luvun alkupuolella. Yllätykseksi aika moni artisti on jatkanut uraansa pienimuotoisesti, ilman suurempaa numeroa ja suosiota. Kai sitten Amerikassakin riittää noita pizzerioiden nurkkia…

A5-kokoisessa, yli 40-sivuisessa lehdessä on kiiltävät nelivärikannet, tähän mennessä on ilmestynyt seitsemän numeroa, kaikkia lienee vielä saatavilla. Jason Smith on laajentanut harrastustaan myös äänitteiden puolelle, ja julkaissut Slipstream-merkillään toistaiseksi Country Funk -bändin cd:n, tulossa lienee muitakin. Lehden Facebook-sivut avautuivat jokin aika sitten, jäseninä on myös muutamia juttujen aiheina olevia muusikoita. Lehtiä voi tilata alla olevasta osoitteesta. Tell Jason I sent you!

Pekka

www.fantasticexpedition.com ja sitten siellä Facebookissa