Micke & Lefty featuring Chef ”Let the Fire Lead”, 2020

Aina ei tarvita koko komppaniaa tiiviiseen tunnelmaan ja väkevään vääntöön: tässäkin tapauksessa trio riittää, eli Micke Björklöf & Bluestrip -rytmi- ja blueskomppanian ydinduo Micke Björklöf (laulu, perkussiot, kitara, huuliharppu) ja Lefty Leppänen (laulu, slide- ja akustinen kitara, huuliharppu) vahvistettuna Chef Kivimäellä (basso, laulu). Ja löytyyhän kunkin musikantin arsenaalista soittimia enemmänkin, kazoota sun muuta tilpehööriä – muutakin siis poljetaan kuin akustista kitaraa ja lautalattiaa.

Eihän siitä ole kauaakaan – no, yli vuosi kuitenkin, kun Micke ja Blue Strip eli koko komppania julkaisi komean paketin ”Twentyfive Live at Blues Baltica” – vahvaa sähköistä ja sähköistävää rhythm & bluesia. Se iski vanhempaankin kuuntelijaan yhtä lujaa kuin mitä Korkeajännitys-lehti lupasi tehdä aikanaan.

Ja nyt äijät ovat sitten virittäneet pienemmän, pääasiassa akustisen settinsä. Tunnelma tihkuu kiihkeänä Willie Dixonin ”Tell That Woman” -shufflesta alkaen, Ville Leppäsen rennommin jutteleva ”Always Something Good” tuo mieleen Dave Lindholmin akustiset bluesit.

Dixon-, Big Bill Broonzy- ja Robert Johnson-versiointien vastapainona ovat Leppäsen perinteitä kunnioittavat, bluesia eri kanteilta tunnustelevat originaalit. Hyvin pysyy miehellä sekä sanoitus- että sävellyskynä kädessä – kaunis käsiala! Puhumattakaan tietty kitaroista ja muista kielisoittimista. Micken miehekkään karhean laulun ohella kuullaan myös Chefin levollisempaa vokalisointia. Eero Raittinen puristaa Robert Johnsonin ”I’m A Steady Rolling Maniin” sellaista katu-uskottavuutta kuin vain hän pystyy.

Albumin lopetusbiisi ”I Got to Tell You” on Miikka Kivimäen käsialaa – lienee tuo mystinen Chef? Vaikka siinä herätään aamulla rakkauden kuumeeseen kuten tuhansissa blueseissa sitä ennen ja senkin jälkeen, sävellyksenä se on jotain ihan muuta: kaunis barokkimainen balladi sympaattisine huuliharppu- ja mandoliinikoristeineen. Loistelias lopetus, joka jättää odottamaan Kivimäen seuraavia biisejä!

Micke & Lefty featuring Chef: Let the Fire Lead (Hokahey HHR2001, 2020)

PS. Entäs levy, jonka esittäjänä onkin Chef featuring Micke & Lefty?

Retrokki kuuntelee: Lauri ”Arno” Ankerman & The Ankermen ”Muistelmia tieltä live”, 2015

Kansa huutaa vinyyliä!

Olen ymmärtänyt, että tämä Lauri ”Arno” Ankermanin ja Ankermenien keikkajulkaisu lingotaan maailmalle ainoastaan tuhdissa vinyylimuodossa, latauskoodin kera. Albumi sisältää kuusi akustispohjaista biisiä, kahta uutta kappaletta vaille kokoonpanon kahdelta aikaisemmalta levyltä tuttuja. Laulut on äänitetty viime vuonna ja tämän vuoden alussa erinäisillä keikkapaikoilla, mm. Rekolan Kinossa ja Bar Loosessa.

Ja tyylihän on tuttu: vetävää akustista jump-bluesia, Ankermanin laulun ja akustisen kitaran plörönä Mikko Koivisto (huuliharppu), Sonja Korkman (rummut ja laulu), Veikka Pohto (basso) ja Jere Perkiökangas (basso, ”Lamppu”). Äänityksessä on sameaa kaikua, tilan tuntu ja tunnelma ovat vahvoja. 70-luvun klubikeikoilta äänitetyt vinyyli-bootlegit muistuvat mieleen, Stonesit, Doorsit sun muut.

Itseäni miellyttävät eniten Ankermanin ja Sonja Korkmanin vuorovedoin laulama ”Lamppu” ja sen nytkyttävä kamelikomppi sekä ”Laivoja katsomaan”, joka on sukulainen edellisen levyn ”Singaporen satamassa” -kupletille. Ankermanin National tuo muistuman myös Faces-yhtyeen hieman horjuvalta mutta äärimmäisen koskettavalta alkutaipaleelta. ”Sokerileipurin” torttujutut hymyilyttävät yhä, ”Heilalaulussa” Mikko Koivisto ja Ankerman itse ottavat soolotilaa.

Hienoja muistelmia, jotka ovat tuottaneet yhtyeelle ehkä myös mustelmia.

Pekka

Lauri ”Arno” Ankerman & The Ankermen: Muistelmia tieltä live (Northern Stars NSLP 49, 2015)

lauriankerman.wordpress.com

www.facebook.com/lauriarnoankerman

www.runningmoose.fi

 

 

Retrokki kuuntelee: Lauri ”Arno” Ankerman & The Ankermen ”Pimeään pihaan”, 2014

Akustista perusbluesia suomalaiseen maisemaan istutettuna, tarkempi kohdistaminen paikallistaa Ankermanin Vantaanjoen suistoon.

Muutamissa lukemissani arvioissa Lauri ”Arno” Ankerman sijoitetaan mm. Charley Pattonin ja Robert Johnsonin jalanjälkiä seuraavaksi bluesäijäksi. Vaikka siemenet Mississippin suistosta löytyvätkin, peruspyörää Ankerman ja Ankermenit sekä yksi nainen (Mikko Koivisto, huuliharppu ja taustalaulu, Veikka Aleksi Pohto, kontrabasso ja taustalaulu sekä Jenna Marie Pietilä, virvelirumpu, jalkajympsytin ja taustalaulu) eivät polje.

Toki lähes jokaiseen biisiin löytyy tyylillinen esikuva, joita sadat ja tuhannet esiintyjät ovat veivanneet ja tulevat veivaamaan. Kun muotti on toimivaksi todettu, sitä kannattaa käyttää, ja omin vivahtein koristella. Ankermanin blues on puettu kiekon tyylikkäiden kansien malliin siistiin kuosiin, tyyli löytyy jostain fiftari-rockari-hipsteri-kuvastosta. Mitään katuojien kasvatteja tai kapakoitten resupekkoja Ankermenit eivät ole.

Samaa salonkikelpoisuutta on myös musiikissa. Silloin tällöin Mikko Koiviston huuliharppu puhaltaa väkevämmän tuulahduksen. Jenna Pietilän lauluosuudet, esimerkiksi ”Lampussa”, värittävät mukavasti. Ankerman itse on vakuuttava, hieman käheä-ääninen tarinankertoja. Tämänkaltainen tyyli houkuttelee ja on houkutellut monia artisteja jos ei nyt suorastaan kopioimaan, niin ainakin tyylittelemään Tom Waitsin reuhaavassa ja kokeilevassa renttuhengessä. Tuohon Ankerman ei onneksi sorru.

”Aikamoinen nainen” hyppyyttää jumpbluesin perinteessä, toteutus on tyylipuhdas. ”Hautuumaan tanssit” on biisillisesti Tuomari Nurmiota ja laulullisesti Kauko Röyhkää. Ankerman on kätilöinyt aineksista pätevän, omanoloisensa bluesmarssin. ”Iso musta käärme” riisuu kaiken ylimääräisen: akustinen kitara, huuliharppu ja Ankermanin laulu. Olisiko tässä eniten Ankermania itseään? No, ”You Gotta Move” ja niin edelleen. ”Maantien sudet” on ”I Need Love / Whole Lotta Love” -johdannainen, kuten tietysti tuhannet muutkin kaupunkibluesit.

Kahdeksan enemmän tai vähemmän sinisen vedon jälkeen mietin, että oliko tämä nyt tässä. Sitten tulee ”Singaporen satamassa” ja sekoittaa pakan täydellisesti. Se ei periydy bluesista, vaan suomalaisesta kupletti- ja lauluntekijäperinteestä. Juice ja Mikko ovat paljosta vastuussa. Sävellyksessä ja sympaattisessa toteutuksessa on todellakin paljon Juicea sekä Mikkoa, vaikka Ankermanin oma onkin. Pidän biisiä – vaikka se kokoelman ja Ankermanin ja yhtyeen yleisilmeestä poikkeaakin – kiekon ehdottomasti parhaana. Teepäs Lauri levyllinen näitä!

Hieman samassa sarjassa toimii kiekon päättävä, slidellä tyylittelevä ”Rautaratsu”. Sitä edeltää T.Rex– ja Bowien ”Jean Genie” -henkinen, rytmikäs ”Hei päivänsäde”. Voisin kuulla tämän myös Daven ohjelmistossa. Ankerman ja bändi saavat bluesmukaelmat toimimaan hyvin omalla akustisella tavallaan. ”Rautaratsu” ja ”Singaporen satamassa” tosin herättävät kysymyksen ja odotuksen: mitä muuta Ankermanin piirongin laatikosta löytyy?

Pekka

Lauri ”Arno” Ankerman & The Ankermen: ”Pimeään pihaan” (Northern Stars NSCD 45, 2014)

http://lauriankerman.wordpress.com/

Keitsi muistelee: John Mayall’s Bluesbreakers ”Crusade”, 1967, Englanti

Loppuvuodesta 1967 uutena ostettu ”Crusade” on kohtuullisen laajaksi kasvaneen (kohtuuttoman paljon tilaa vieväksi paisuneen, sanoisi rakas siippani) levykokoelmani ehdottomia peruskiviä, oman musiikillisen kehitystarinani  siemenviljaa. Niin tavattoman paljon levyyn liittyy voimakkaita nostalgisia tuntemuksia. Toisaalta juuri nyt sillä on myös tuoretta särmää.

Tarve kirjoittaa John Mayall’s Bluesbreakersin ”Crusade” -levystä syntyi aivan sattumalta. Eräs tuttu tyyppi kun sattui kysymään, josko nurkistani löytyisi ylimääräistä kappaletta Rolling Stonesin ”Exile on Main St.” -tuplasta. Kyllä löytyi, itse asiassa peräti kaksin kappalein.

Koska tunnen kaverin intohimoisena nimmareiden metsästäjänä, en malttanut olla kysymättä, josko Rollarit olisivat tulossa salaa Suomeen. Eivät ole, mutta vuosina 1969 – 1974 bändissä toista kitaraa soittanut Mick Taylor kylläkin. Siitä lisää tuonnempana.

Kultsalta se alkoi…

Ensin mennään kuitenkin syksyyn 1967, tarkemmin sanottuna lokakuun 9. päivän iltaan. Niin monen ikätoverini tavoin olin minäkin hurahtanut bluesiin vain kuukausia aiemmin. Muddy Watersit, John Lee Hookerit, B.B. Kingit ynnä muut alan mustat mestarit olivat minulle vielä tuiki tuntemattomia suuruuksia. Sitä vastoin John Mayallin Eric Clapton ja Peter Green -kiekot pyörivät halvassa Garrard-skraitassani harva se päivä, ehkä useamminkin.

Odotukset olivat valtavat, kun elämäni ensimmäinen konserttielämys Helsingin maineikkaalla Kulttuuritalolla oli alkamassa, illan tähtenä brittibluesin tuolloin jo keski-ikäinen ristiretkeläinen John Mayall kera Bluesbreakers -yhtyeensä. Lämmittelijän roolissa soulia veivannut Geno Washington Ram Jam Band ei jaksanut innostaa juuri ketään.

Kun Mayall porukoineen saapui vihdoin estradille, oli yllätys melkoinen. Mitä ihmettä, missä on ”A Hard Road” -albumin kannesta tuttu tumma kikkarapää Peter Green? Ja kuka kumma on tuo pitkä enkelikasvoinen blondi kaulassaan Gibson Les Paul? Voi Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, onko minua ja lukemattomia muista aloittelevia kellarikitaristeja petetty pahemman kerran?

No ei, sillä tuolloin vasta 18-vuotias, aiemmin The Gods -ryhmässä satunnaisesti kitaroinut Mick Taylor oli liittynyt Mayallin bändiin vasta kesäkuussa. Eikä syyskuussa Englannissa julkaistu uunituore ”Crusade”-pitkäsoitto ollut vielä tuttu Suomessa, mahtoiko edes löytyä täkäläisten musiikkiliikkeiden levylaareista.

Konsertin biisijärjestyksestä minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Sen olen kuitenkin tallentanut lähtemättömästi muistoihini, kuinka Taylor löi heti kättelyssä jauhot suuhun kaikille epäileville tuomaksille. Siinä ja sillä hetkellä hän oli meille maailman ylivoimainen ykköskitaristi…

Kun konsertin jälkeen kävelin yössä kohti Mäkelänkadun bussipysäkkiä, muistan olleeni suunnattoman onnellinen. Olin kokenut ja löytänyt jotakin suurta sellaista, josta halusin välittömästi oppia lisää, päästä osalliseksi. Tiesin ja tunsin täysillä, että juuri blues oli minun musiikkiani. Ja on sitä yhä edelleenkin!

Heti kohta konsertin jälkeen tuli tuo ”Crusade”:kin sitten hankittua. Vaikka lokakuinen lavaelämys oli ollut niin valtaisa, upposivat samojen biisien jo heinäkuussa taltioidut studioversiotkin täysillä. Mayallin ja Taylorin ohella bändin muonavahvuuteen kuuluivat tuolloin rumpali Keef Hartley ja basisti John McVie, vahvistettuna fonisteilla Chris Mercer ja Rip Kant. Tosin Kultsalla McVien oli jo korvannut Paul Williams, Kantin Dick Heckstall-Smith. Mayallin porukoissa kun tuo miehistön vaihtuvuus on aina ollut poikkeuksellisen suurta.

Kiekon aloittaa tarttuvaan kitarariffiin perustuva ”Oh, Pretty Woman”, joka löysi pian tiensä monen meikäläisbändinkin biisilistalle.  Vastaavasti kääntöpuolen loppuun sijoitettu Sonny Boy Williamsonin munnariklassikko ”Checking Up on My Baby” kuului suomibluesin pioneereihin lukeutuvan Hojas Blues Bandin vakio-ohjelmistoon aivan alkuajoista lähtien.

Levyn kaksi kitarainstrumentaalia, Freddy Kingin ”Driving Sideways” ja omaa tuotantoa oleva ”Snowy Wood” toimivat ’guitar lover’ -porukalle kohdistettuina statementteina siitä, että John Mayall on löytänyt lahjakkaan, vieläpä huomattavan omaleimaisen seuraajan Eric ”Slowhand” Claptonille ja Fleetwood Macia perustamaan lähteneelle Peter Greenille.

Suurimmat suosikkini löytyvät kuitenkin vahvatunnelmaisista, upeita sooloja ja väkeviä puhallinsovituksia viljelevistä slovareista, joita mukana on useampikin. Taitaa sydäntäsärkevä molliblues”Tears in My Eyes” olla niistä se rakkain.

Armastan ja arvostan tätä levyä suuresti. Ja kuitenkin se on vasta alkuaskeleita John Mayallin tinkimättömällä, myös rohkealla ristiretkellä bluesin ja muun samanhenkisen musiikin puolesta. Aikamoinen äijä tuo vuonna 1933 Manchesterin kupeessa syntynyt entinen mainosgraafikko ja Korean sodan veteraani…

John Mayallin uraa olen seurannut melko tarkoin aina ensikuulemasta lähtien. Sitä vastoin Mick Tayloriin menetin suurimman mielenkiintoni siinä vaiheessa, kun hän liittyi Rollareihin Brian Jones -vainaata paikkaamaan. Vähän tuntuivat kundin kyvyt menevän hukkaan noissa pintabändikuvioissa.

Kaverin myöhäisemmistä tekemisistä olen oikeastaan noteerannut vain vierailun Keef  Hartley Bandin ”The Battle of North West Six” -pitkäsoitolla (1970), loistosoolon Mayallin ”Back to the Roots” -tuplan ”Marriage Madness” -biisissä (1971), pistäytymiset Pierre Moerlen’s Gongin albumeilla ”Expresso II” (1978) ja ”Downwind” (1979) sekä ’special guest star’ -roolin kokkolalaisen Wentus Blues Bandin 20-vuotisjuhlakonsertissa  2006. Aika vaatimaton on saldoni, jos otetaan huomioon kaikki Mickin tekemiset.

…ja Virgin Oilissa jatkuu!

Ystäväni ”Exile on Main St.” -noudon yhteydessä minulle vasta valkeni, että Mick Taylor esiintyy Ben Waters Bandin kanssa Helsingissä 29. syyskuuta. Kyse on Virgin Oil -ravintolan järjestämästä juhlakonsertista Rollareiden 50-vuotisen olemassaolon kunniaksi. Tarkempaa tietoa tapahtumasta voit lukea vaikkapa täältä  http://www.rytmi.com/50-vuotiaita-rollareita-juhlitaan-virgin-oilissa-mukana-itse-mick-taylor-14506/. Nähdään siellä 🙂

Mick Taylorista kiinnostuneen kannattaa tsekata myös http://www.micktaylor.net/, jonka yksityiskohtainen MT Timeline on pirun mielenkiintoista luettavaa. Ja tässä vielä tuore haastattelu suomeksi http://www.mtv3.fi/uutiset/kulttuuri.shtml/2012/09/1620914/mick-taylor-rolling-stones-oli-parhaimmillaan-1973.

John Mayallista on infoa netti pullollaan. Tästä on kuitenkin hyvä alkaa http://www.johnmayall.com/. Ja lopuksi vielä äänilinkki ”Crusade”:n ja ”Tears in My Eyes”:in pariin http://www.youtube.com/watch?v=OtYt4gulzfI.

—

John Mayall’s Bluesbreakers ”Crusade”, Decca SKL 4890, Englanti, 1967

Kiekko ilmestyi myös monona tunnuksella LK 4890. Jenkeissä ”Crusade” julkaistiin London-merkillä, katalookinumerolla PS 529 (stereo) / LL 3529 (mono). Uusintapainoksia ja -julkaisuja löytyy vinyylinä pilvin pimein. Myös remasteroituja CD-versioita on olemassa useampia,  joissakin bonusmatskuna sekä sinkku ”Suspicions Part 1 & 2” että varhaisempaa pre-Taylor tavaraa.

Tässä vielä arvostettu asiantuntija-arvio albumista, ilman kirjoittajan henkilökohtaista nostalgiavuodatusta http://www.allmusic.com/album/crusade-mw0000193030.

Kuuntelussa: Helge Tallqvist & Jukka Gustavson Band ”Plays Erik Lindström”, 2011

Huuliharpisti Tallqvistin ja kosketinsoittaja sekä laulaja Gustavsonin vereviä ja hulvattomiakin versioita Erik Lindströmin sävellyksistä – vahvasti mukana myös kitaristi Ykä Putkinen, mainiota rytmiryhmää (Matti Vallius, basso, Tomi Leino, rummut) unohtamatta.

Poimin CD:n kirjastosta puolihuolimattomasti muiden lainojen jatkoksi – ”kokeillaas nyt vielä tätä, vaikka Erik Lindströmin tunnetuimmat biisit ovatkin monesti, jotkut jopa liian monesti kuultuja: ”Neitosista ken on kaunein”… ”Jos saaren minä saisin”… ”Näin sävel soi askelten”… ja niin edelleen – mikä tässä lienee Tallqvistin ja Gustavsonin tvisti miesten suvereenin soittimien hallinnan lisäksi?”

Lindströmin sävellyksistä on tietysti vuosikymmenten varrella tehty versio jos toinenkin, kuitenkin aika perinteellisin menoin. Isoa osaa hänen alkuperäisistä sävellyksistään voisi kutsua vaikkapa pohjoismaisiksi jazzvalsseiksi: kepeitä, melodisia, hieman sinisävyisiä. Tässä levyssä viehättää nimenomaan se, että tuttuihin biiseihin on maltettu puhaltaa uusia, sovituksellisia ideoita. Vaikka melodiat on pääosin säilytetty, sovitukset kääntävät nupin välillä bluesiin, välillä jopa twistiin ja reggaehen.

”Armi” – se Miss Suomi -tunnari – löytyy kahtena eri sovituksena: kakkosversio hiihtää tutumpaa ja turvallisempaa latua, ykkösessä Tallqvist roiskii kromaattisella harpullaan menemään aika raskaalla kädellä, melodia jää hennoksi viitekehykseksi. Ehkä jotain muutakin biisiä olisi voinut venyttää ja vanuttaa nykyistä rohkeammin? Erinomaisista sovituksista vastaa Gustavson, kuten myös muutaman biisin englanninkielisestä sanoituksesta – vain ”Etkö uskalla mua rakastaa” on jäänyt suomenkieliseen muotoonsa. Tavoitteena ulkomaanmarkkinat?

Vaikka Tallqvist ja Gustavson ovat levyn pääasialliset sooloilijat – ja Gustavson luonnollisesti laulaja – myös kitaristi Ykä Putkisen profiili on kuuluva, esimerkiksi aloitusbiisissä ”High-Heeled Shoes” eli ”Ranskalaiset korot” hän soittaa komean, tyylipuhtaan soolon. Ihailen kavereiden itsehillintää – tai ehkä se lienee kappaleiden kunnioitusta ja pitkää soittokokemusta: ei turhanpäiväistä lurittelua eikä huikeaa instrumentaaliakrobatiaa, vaan biisejä kunnioittavaa ja niiden luonnetta myötäilevää, henkistynyttä soittoa. Kun lisäsin tageja tähän juttuun, rastitin myös sanan ”hammond” – tiedätte mistä syystä!

Ja vokalistinahan Gustavson on edelleen erinomainen, yksi niistä harvoista suomalaisista, joiden englanninkielinenkin laulu kuulostaa täysin luontevalta. En sen kummemmin pura biisejä atomeiksi, vaan  kehotan ostamaan ja kuuntelemaan itse. Jos hieman viihteellisempi, iskelmällinen jazz, sielukas laulu ja lähes virtuoosimainen soitto puree, tämä albumi erittäin todennäköisesti näykkäisee kunnolla.

Englannissa on sanonta ”national treasure”, jolla kutsutaan perinteitä vaalivia ja edistäviä englantilaistaiteilijoita – henkilöitä, jotka eivät välttämättä paistattele turhien julkkisten palstoilla, vaan tekevät työtään ahkerasti pinnan alla, laadusta tinkimättä. Jukka Gustavson on Suomen kansallinen aarre. Kiitokset tämäntyyppisten julkaisujen uskollisesta julkaisemisesta myös Rockadillolle – toinen Suomen kansallisaarteista.

Pekka

Helge Tallqvist And Jukka Gustavson Band: Plays Erik Lindström (Rockadillo ZENCD 2140, 2011)

www.helgetallqvist.com

www.rockadillo.fi