Retrokki kuuntelee: Juha Kujanpää ”Niin kauas kuin siivet kantaa”, 2017

Joitain levyjä odottaa kauhun sekaisella jännityksellä: millaisissa liemissä tämä uusi onkaan keitetty? Tai: onkohan artisti löytänyt erilaisen vaihteen? Pahimmillaan: kuinka selitän parhain päin, jos en löydäkään levyltä elintärkeää kipinää?

Juha Kujanpään uutta, kolmatta albumia odotin juuri noissa tunnelmissa. Kyllä, todellakin jännitin artistin puolesta, sillä miehen kaksi edellistä instrumentaalilevyä ja varsinkin se ensimmäinen eli ”Kivenpyörittäjä” räjäytti potin. Tässä oli Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen veroinen näkijä ja tekijä, säveltäjä ja kosketinsoittaja, joka pystyi puristamaan järisyttävän hienon synteesin suomalaisesta kansanmusiikista, suuresta viihteestä ja rockistakin.

Rentoudun jo ensimmäisellä kuuntelukierroksella: ”Niin kauas kuin siivet kantaa” lunastaa lupaukset, moninkertaisesti.

Kujanpää tuntuu itsekin rentoutuneen. Biiseihin ei ole ollut pakko puristaa sitä viimeistä kierrettä, vaan välillä voi vain leijailla ja seurata maisemia yläilmoista (”Aurora”). Taivaallista stilika-kaartelua, stilikassa tyylittelee Timo Kämäräinen. Melodiassa on häivähdys itää vaikkapa Ryuichi Sakamoton hengessä.

Ja nyt kun Kämäräinen tuli mainittua, niin kehutaan lisää: avausbiisi ”Vuorikiipeilijä” on sellaista sähkökitaran riemuvoittoa, etten ole moista pitkään aikaan kuullut. Kämäräinen kiertelee ja kaartelee, kääntelee ja vääntelee, tiluttaakin. Alussa symbioosissa jousien kera, toisessa osassa uljaassa yksinäisyydessään. Kämäräisen sooloilua kuuntelen ihmetyksen vallassa ja rauhallisin mielin, sillä vaikka hän maalaisi itsensä kuinka kiperään nurkkaan tahansa, mies putoaa aina jaloilleen. Ehkä toistan itseäni, mutta kirjoitan taas: tällä hetkellä Suomen paras kitaristi. Tälläkin levyllä hänen roolinsa on kuuluva useassa kappaleessa, nimi voisi olla lihavalla, ei vain puolilihavalla.

Olisiko niin, että yksi syy albumin seesteiseen tunnelmaan on nimenomaan Kämäräinen: biiseissä on tilaa sooloille, ilmavia osuuksia joita ei ole puhkisävelletty. Kappaleet kuulostavat hämäävän yksinkertaisilta, muutamista fraaseista ja sävelkuvioista koostetuilta, hypnoottisiltakin. Se on samalla ero Anssi Tikanmäen musiikkiin: Tikanmäen sävellykset ovat kokonaisia, laulumaisempia. Ja sellaisina toki huimaavan hienoja. Tosin onhan tälläkin levyllä hienovarainen, vanhakantainen valssi, josta voisi hyvin tulla Kujanpään vastine Tikanmäen ”Aamu lakeuksilla” -klassikolle, eli tunteikas ”Hirvitalon valssi”. Joakim Berghällin saksofoni ja Teija Nikun hanuri viettävät 20-luvun salonkeihin. Ja siellähän Kämäräinenkin taas on, eleganttien jousikuvioiden koristelijana. Mennyt maailma. Samassa salongissa pyörähtelee ”Perhosvalssi”, samoin hanurein.

Toki mukana on muutama enemmän kansanmusiikkiin kallellaan olevaa polska, niissäkin omat persoonalliset piirteensä, esimerkiksi naksuttava sähkis.”Kumina” on puolestaan oivallinen osoitus Kujanpään näkemyksellisyydestä sovittajana: yksi ja sama sävellys sijoittuu ensin Suomeen, sitten Kreikkaan, sitten jonnekin Balkanille – sävel pysyy, soittimet ja maisemat vaihtuvat. ”Jää sulaa”, hieno ja vieno sävellys pianon, sähkökitaran ja jousiston varassa, rauha on täydellinen. Nimikappale on kaunis pianovetoinen jousien, huilun ja klarinetin koristelema balladi, tunnelmassa on samanlaista ajattomuutta kuin Staffan Schejan ja Björn J:son Lindhin ”Europa”-sarjan levyillä. Kun sävellyksen viimeiset pianosoinnut antautuvat hiljaisuuteen, mieli on sees.

Niin toivoisin Juha Kujanpään levyille samanlaista klassikko-statusta kuin Anssi Tikanmäen ”Maisemakuvia”-sarjalle. ”Kivenpyörittäjä”, ”Kultasiipi” ja tämä uusin ”Niin kauas kuin siivet kantaa” ovat sen arvoisia.

Pekka

Juha Kujanpää: Niin kauas kuin siivet kantaa (Eclipse Music ECD-201754, 2017)

Mainokset

Retrokki lukee: Matti Pajuniemi ”Aamunkoiton portit” (2013, 2017)

”Tähän uudistettuun painokseen olen tehnyt runsaasti korjauksia ja päivityksiä”, kirjoittaa Matti Pajuniemi tämän kansainvälistä progressiivista musiikkia vuosina 1967 – 1979 käsittelevän teoksen toisen painoksen esipuheessa. Tuloksena on 400 sivua tiukkaa tietoa tuosta usein mielipiteitä jakavasta musiikinlajista.

Kirjan sisältö on jaettu loogisesti. Maantieteellisiä jakoja on kolme (Brittein saaret, Manner-Eurooppa, Pohjois-Amerikka), lisäksi progressiivisen musiikin keskeisen maan Englannin musiikillinen maisema on paloiteltu haparoiviin alkuaikoihin 1967 – 1969, kukkeimpiin vuosiin 1970 – 1973, Canterbury-ilmiöön, vuosiin 1974 – 1979 sekä yhtyeistä ponnistaneiden artistien soolouriin. Vaikka yksittäisten yhtyeitten tai artistien kehitys ei luonnollisesti ole tarkkarajaista, tuota kehystä voin musiikkia kirjan käsittelemänä ajanjaksona tiiviisti seuranneena pitää aivan luontevana.

Manner-Euroopan maista on erikseen esitelty Saksan, Italian ja Ranskan keskeiset artistit ja albumit – näissä maissa progressiiviselle musiikille löytyi runsaasti persoonallista kaikupohjaa. Olisiko Ruotsi kuulunut samaan kastiin? Jaksojen lopussa on lisäksi tiiviit kuvaukset muista kuin albumein esitellyistä ko. osion artisteista. Kauniiksi lopuksi Pajuniemi listaa parilla rivillä yli 300 aikaisempiin kategorioihin kuulumatonta yhtyettä. Siinä sitä riittää perehdyttävää.

Pajuniemi esittelee kunakin ajanjaksona tai maassa ilmestyneet merkittävimmät albumit, monilta artisteilta löytyy kirjasta useampi teos. Samalla kirjoittaja tiivistää yhtyeitten ja yksittäisten artistien historian, musiikillisen suuntautumisen, henkilövaihdokset ja käännekohdat. Noin sivun mittaisten artikkeleiden tekstisisältö tasapainottelee faktojen ja musiikillisen punninnan välillä – onko nippelitietoa liikaa, riippuu täysin lukijan kiinnostuksen asteesta. Ymmärrän tiivistämisen tuskan! Koska tavoitteena lienee olla kaiken kattava käsikirja – ei historiikki, eikä toisaalta diskografiakaan, ratkaisu on ymmärrettävä. Se tuo tosin mukanaan haasteita.

Käsittelytavasta johtuen asiaan perehtymättömän voi olla hankala hahmottaa pitemmän uran tehneen artistin kaarta, kun julkaisut on ripoteltu julkaisuajankohdittain. Joistakin levy- ja artistivalinnoista voi olla montaa mieltä. Pajuniemi perustelee esimerkiksi Fairport Conventionin ”Liege & Lief” -klassikon mukana oloa folk-proge-termillä ja albumin pioneeristatuksella. Aloittelevaa harrastajaa saattaa myös hämätä, että kaikki albumit on esitelty samanarvoisina. Esimerkiksi Yes ja ”Close to the Edge” saa yhtäläisen käsittelyn kuin Fruupp ja ”Modern Masquarades”. Näin toki vältetään yksittäisten teosten arvottaminen ja kaikenlaiset arvoasteikot, ne kun ovat monesti makuasioita. Ehkä jonkinlainen ”Aloita näistä”- tai ”Tunnustetut klassikot” -lista olisi kuitenkin ollut paikallaan? Enkä nyt tarkoita, että en arvostaisi Fruupp-yhtyettä.

Pajuniemen kunniaksi on laskettava, että hän on pyrkinyt käsittelemään tasapuolisesti niin vanhan mantereen kuin Pohjois-Amerikankin hyvin erityyppisessä maaperässä kasvaneita artisteja. Henkilökohtaisesti en nimittäin juurikaan perusta lähes poikkeuksetta AOR-junan kyytiin ainakin uransa jossain vaiheessa hypänneistä Yhdysvaltalais-yhtyeistä. Tietty niillekin löytyy arvostajansa ja kuuntelijansa, usein vielä miljuunittain. Tuolle maalle ominaiset fuusio-bändit ovatkin sitten asia erikseen, ja tämän kirjan ulkopuolella.

Pajuniemen teksti on sujuvaa ja elävää, mielipidettä ja perustelua löytyy riittävässä määrin. Tieteellinen tutkimus tämä ei ole, vaan intohimoisesti asiaansa paneutuneen ja siihen syvällisen suhteen luoneen harrastajan suurtyö. Suosittelen myös saman kaverin ”Prog Finlandia”-kirjaa.

Progressiiviseen rockiin perehtymättömälle teos antaa erinomaisen kattavan kuvan tyylistä, sen kehityksestä, keskeisistä tekijöistä ja heidän musiikillisesta panoksestaan sekä ennen kaikkea teoksista eli levyistä. Syvemmälle aiheeseen sukeltaneelle ”Aamunkoiton portit” toimii hyvänä tarkistuslistana: jos kerran pidän sinfoniseen progeen kallellaan olevasta yhtyeestä X, Y saattaisi myös pudota.

Pekka

Retrokki kuuntelee: The Electric Crayon Set ”What A Rotter of A Day”, 2013 (2007)

Tilasin yhtä, sainkin jotain ihan muuta, hyvinkin kirjoittamisen arvoista: The Electric Crayon Set ja yhtyeen jo vuosia markkinoilla ollut kakkoskiekko ”What A Rotter of A Day” – aivan loistava albumi täynnä koukkuja 60-luvulta, tiukkaa tykitystä kokeneilta muusikoilta ja ennen kaikkea näkemystä ja taitoa sen toteuttamiseen.

Joku voisi kutsua tätä aivan aiheellisesti retroiluksi, sillä Zombies, Beatles, Who, Creation ja seuraavasta sukupolvesta ehkä XTC kuuluvat selkeinä esikuvina. Ja hyvä niin, sillä mistäpä sitä parempia musiikillisia ankkureita löytyisikään! The Electric Crayon Setin lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Timo Pääkkö on kokeneine muusikkokavereineen onnistunut luomaan niin komeasti leiskuvan yhtenäisen kokonaisuuden, että siitä sietäisi monen powerpoppia tapailevan muusikonalun ottavan oppia. Kaikesta kuuluu syvä perehtyneisyys aikakauteen, yhtyeiden erityispiirteisiin, jopa Britanniaan. Fish and chips, please!

Kokoonpanon historia kurottaa vuosituhannen alkuun, jolloin Pääkkö, basisti ja paremmin kitaristina tunnettu Seppo Tyni, kosketinsoittaja Jussi Reunamäki ja rumpali Timo Lilja levyttivät ”One Man’s Trash” -albumin. Se soi juuri nyt Spotifysta eikä sitäkään voi kuunnella ilman tyytyväistä hymyä: kaverit – tai ainakin Pääkkö – ovat todellakin sisäistäneet 60-luvun mod-, psyke- sekä pop-elementit, ja osaavat rakentaa palikoista taidokkaita, oman näköisiään, iskeviä biisejä. Jotain tuttua, jotain lainattua, paljon täysin omaa, rutkasti soittotaitoa. Useimmat suomalaiset kompastuvat viimeistään ralli-englantiin, Pääkkö ei: täysin autenttista ja uskottavaa, jopa siinä määrin, että on varaa leikittelyyn.

Kului vuosia, ja Pääkkö sekä Seppo Tyni sävelsivät lisää biisejä. Vuonna 2007 syntyi ”What A Rotter of A Day”. Sitä en silloin noteerannut, vaan vasta vastikään käsiini saaman, 2013 ilmestyneen vinyylin (jolla biisijärjestys poikkeaa cd-versiosta). Vinyylin on julkaissut englantilainen Psychotron Records – sekin aikamoinen arvostuksen osoitus.

Jussi Reunamäen on korvannut Pekka Tyni, mukana on myös kitaristi Juha Kormano, jonka huima soolo ”Good Girl” -biisissä loksauttaa leuat. Kun kuuntelen peräjälkeen yhtyeen kahta albumia, rakennan mielessäni kuvitelman, jossa esikoinen ammensi puhtaasti 60-luvulta, ja tämä uudempi on edennyt 70-luvulle.

”Morning of Magicians” voisi periytyä Moody Bluesin tai Ian Andersonin folk-laulukirjasta, mainio banjo, jykevä King Crimson -syntikka-mellotron, tuhti kertosäe. Aika kaukana 60-luvun räjähtävistä rummuista ja kitaratuulimyllystä. ”Spacedust” sitareineen viittaa mystiikkaan. Kokemäenjoki ei kuitenkaan ole Ganges, vaikka vähän myötävirtaan ajelehditaankin. ”Initiate” on parasta powerpoppia kertosäeharmonioineen, katkonaisine sointuineen ja takaperoisine kitaroineen.

Hämmentää, kuinka hienoja, melodisia ja tyylitajuisia biisejä Pääkkö ja Tyni ovat säveltäneetkään. Iloisesti pomppiva ”Black Prince” -biisi kapakkapianoineen herättää mielleyhtymän Tages-yhtyeen ”Studio”-kiekkoon: se on samanlaisella häpeilemättömän itsevarmalla otteella työstetty beat-jalokivi. ”Archduke of Rain” on hyvin brittiläisen korrekti, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti pastoraalinen pop-balladi kauniine koskettimineen ja Pentti Enqvistin huiluine. Vastustamattomasti potkiva ”Key to the Sacred Pattern” pistää viimeistään miettimään kuinka ne kehtaavat ja onneksi kehtaavat: soolossa siteerataan loistavasti ja luontevasti ”And Your Bird Can Singin” kitarakuviota. Aivan loistava!

Akustinen ”Angel of Mons” vinkkaa silmää folk-rockille, myös Vilma Pääkön kuulaalla laululla. Vinyylin päättää majesteettinen ”The Otherside” (alun perin Apple-yhtyeen ”The Rock Doctor” -singlen b-puoli, myös ”An Apple A Day” -albumilla), jossa särökitara raastaa nautittavaa, korkealla lentävää riffiä – raavi vielä, tuntuu hyvältä! Cd-versiossa biisin sijainti keskellä akustisempaa maalailua ehkä karsii sen ansaitsemaa arvoa.

Vinyylin se päättää syvään, tyytyväiseen huokaukseen.

Pekka

The Electric Crayon Set: What A Rotter of A Day (Psychotron Records PR 1001, 2013)

Retrokki kuuntelee: Sydänyön rytmi ”Rakkaus lyö maahan”, 2017

Keravalaista jyrää ja jyystöä, primitiivistä, sähköistä rhythm&bluesia: tältä voisi kuulostaa, kun Canned Heat saa geenimuuntelun tuloksena Captain Beefheartin kieroutuneen nerokasta perimää.

Pasi Puolakan huuliharppu komppaa ja sparraa Jari Tikan häpeilemättömän röyhkeää laulutulkintaa. Mikko Kettunen (kitara), Mikko Klemola (basso) ja Petri Toivanen (rummut) potkivat vauhtia vastustamattomaan rytmijyrään. ”Ennen kuin aurinko katoaa” jurnuttaa Free-hengessä, Kettusen kitaralla voisi olla enemmänkin soolotilaa.

Tässä genressä harvemmin kuultu huilu (Pasi Puolakka) kuulostaa alkuun asiaan kuulumattomalta. Rauhallinen ”Luoksein palaa” häröilee proge-maastossa. Sitten soitin löytää paikkansa: ”Miehen osa” on yhtä karkeakätisesti ja intohimoisesti veistetty kuin hengenheimolaisensa Jethro Tullin alkukauden karun jylhät heavybluesit. ”Upea nainen” on kuulas, hitaasti askeltava blueskaava johon Kettusen kitara lyö säröä. ”Elämä on miltä näyttää” leijuu vieläkin korkeammalla.

Vaikka musiikissa väännetään hyvinkin miehekkäästi ja yksiselitteisesti, seistään uhmakkaasti tuulta vasten etumus etukenossa, sanoituksissa sen sijaan mies on altavastaaja, jopa surkimus. ”Rakkaus lyö maahan” ja ”Miehen osa” kertovat jo titteleissään että alakynnessä ollaan, pahasti. Kuori on kova, sisus pehmeä: rakkaudesta puhutaan suureen ääneen, isoilla kirjaimilla, kiristettyjen leukapielten välistä.

Yhtyeenä Sydänyön rytmi (perustettu jo 2004) on tasavahva, ei kenenkään komppaaja tai soolotaituruuden työkalu. Kolme pointtia erästä tunnettua poliitikkoa mukaillen: Jari Tikan laulu, rytmiryhmän jyrä, Pasi Puolakan huilu. Kyllä niistä soppa syntyy, siitä todisteena pari vakuuttavaa youtube-klippiä. Ja iso plussa suomenkielestä!

Saatavana ainakin Keravan Ääni ja Levy -liikkeestä sekä Keltaisesta Jäänsärkijästä, sekä cd- että vinyyliformaateissa.

Sydänyön rytmi: Rakkaus lyö maahan (SYDÄRI004, 2017)

Pekka

Retrokki kuuntelee: White Jackets ”White Jackets”, 2017

Se iski täysin yllättäen: jumalaisen kaunis akustisten kitaroitten helmeilevästi sykkivä matto, joka tuntui jatkuvan ikuisuuteen. Nostin pääni lehdestä, johon olin uppoutunut – mitä tämä on?! Sillä White Jackets -yhtyeen ensimmäisen, samannimisen albumin toinen biisi ”Circle” jyskytti vakaasti mutta kevyesti, leijaillen ja melodisesti, parhaassa popin perinteessä. Syntikatkin tuolla taustalla piirtävät korostuksiaan, onko peräti kantelekin, laulussa samanlaista enkelimäisyyttä kuin muinaisen a-ha-yhtyeen laulajalla, olikos hän Morten Harket? Tai Jeff Larsonilla. Aika täydellinen pop-biisi, joka tuottaa kerta kerran jälkeen tyytyväisen virneen!

Toistan saman raidan uudelleen ja uudelleen. Sen jälkeen toistan koko albumin ehkäpä kymmenen kertaa putkeen. Sillä löydän jokaisesta biisistä – vaikka osin synkemmissä sävyissä liikkuvatkin – oman viehkon koukkunsa. Indie-rockiksi tätä kai kutsutaan, näin ainakin Valkotakit itse musiikkinsa luokittelevat. Esittelytekstissä luettelemistaan vertaisyhtyeistä tunnistan The War On Drugsia (”68”-biisin sähäkän hypnoottinen rytmi), vähemmän Tom Pettyä ja Springteeniä. Lisään vielä The Psychedelic Fursia: hieman synkkää ja uhkaavaa, mutta jollain kummalla tavalla myös melankolista ja puhdistavaa (”Seeds”).

The Black Keys mainitaan sikäli relevantisti, että myös White Jackets on duo: Jussi Petäjä ja Turo Myllykangas, Keski-Suomesta.

Yhdeksän biisin albumi on kulutusta kestävää, sillä biiseissä on vaihtelua pop-helmi ”Circlestä” sähköisen ”Monster”-biisin karkean rhythm&bluesin kautta ”Dark and Light” -päätöksen rauhalliseen ja rauhoittavaan, hitaasti kasvavaan kaikuisaan tunnelmointiin. Siellä välissä on myös ”Hymns of Hate”, kaunista akustista folkia ja ”Don’t Murder” – olisko sitten AOR:ää? Petäjä ja Myllykangas ovat tainneet viettää treeni- ja äänityskämpällä tunnin jos toisenkin!

Kun nyt hahmotan mielessäni kokonaisuutta, huomaan hengenheimolaisuutta myös Wilcoon. Tuollekin yhtyeelle on tunnusomaista, että sen albumien kappaleet pursuilevat sinne tänne – ja tekevät musiikkinsa sen vuoksi niin kiinnostavaksi. Siksikin soisin, että White Jackets saisi musiikkiaan julki laajemmalti: ei näin kovia ja monipuolisia kiekkoja tässä maassa turhan paljon julkaista.

White Jackets: White Jackets (Pinetree Records PINECD07, 2017)

http://www.whitejacketsband.com/

http://www.instagram.com/whitejacketsband

http://www.twitter.com/whitejackets

Retrokki kuuntelee: Untogethers ”Untogethers”, 2017

Kun sakea ilma ja raskaat ajatukset painavat päätä etukenoon, yksi parhaista nostetta tarjonneista äänitteistä on ollut Neil Youngin ”Ragged Glory”. Loisteliaan räkäinen, vastustamattomasti jyräävä, kertosäe- ja riffikoukkuja suoltava kiekko täynnä positiivista, tarttuvaa energiaa. Parasta lääkettä alakuloon!

Janne Högbacka (laulu, kitara), Risto Lehtomaa (kitara), Teemu Huopana (basso) ja Kimmo Vierimaa (rummut) paiskaavat menemään samalla huolettoman huolellisella antaumuksella. Sähköistä kitarajyrää, ei kuitenkaan läpitunkematonta: vaikka muutamalla soinnulla pelataankin, ne osataan asetella nostattavasti ja koristella terävillä kitarapiiskaniskuilla. Rytmiryhmä Huopana ja Vierimaa (tuttu mies Jeavestonesta) tarjoavat turvallisen ja tarvittaessa hyvinkin myötäaallokkoisen ankkuripaikan.

Tuossa vieressä kerron tuntemuksiani kolmen kovan kitaristin yhteiselosta. Vaikka Högbacka ja Lehtomaa eivät samanlaista kipinöivää tulitusta tarjoakaan, sinkoavat kitaransa aivan tarvittavissa määrin veitsenteräviä minisooloja ja säkenöiviä koristeita. Untogethers on yhtye siinä missä Crazy Horse. Popimmassa päässä (”Rugged Marks”) Untogethers laukkaa yhtä vastustamattoman melodisesti kuin Jayhawks. Slide värittää ehkä välillä turhan yhdenmukaista kitaravallia. Hassua: juuri tuota kitaravallia etsin ”Ragged Glorysta”, mutta nyt nitpikkaan Untogethersin vastaavasta.

Uskon, että yhtye on huomannut tämän itsekin, sillä muutamassa tapauksessa (mm. ”Shell”) tasaista seinämää pyritään värittämään nykäyksillä ja välikkeillä. Ehkä sointupohjaisten biisien vastapainoksi olisi sopinut muutama selkeämpi riffittely. Pieni country-henkinen jolkotuskin. Akustisesti alkava kaunis ”Waning Summer” sähköisine kitarakoristeineen ja Kaide Luukkosen koskettimine sekä taustakuoroineen päättää albumin häkellyttävän lohdullisissa merkeissä: sin se kesä sit män.

Saisiko toisen samanlaisen.

Pekka

Untogethers: Untogethers (Puuma PUUCD056, 2017)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Hyväluoma Group ”Reflection”, 2017

Viulistina Tero Hyväluoma on värittänyt viime vuosien aikana moniakin kansanmusiikkipohjaisia instruyhtyeitä ja iskelmällisempiäkin artisteja. Omissa nimissään mies päräyttää ilmoille nyt toisen albuminsa; ensimmäinen ”Junkyard Ball” esitteli muutama vuosi sitten huiman mielikuvituksekkaan ja taitavan säveltäjän, liiderin ja soittajan.

Jo ”Junkyard Ball” riemastutti folkin riehakkuudella ja solistisella taituruudella. ”Reflection” versoo edeltäjäänsä enemmän: folkista jazziin, tiukoista sävelraameista kehyksettömiin instrumentaalisiin improvisaatioihin. Myös Hyväluoma itse puhuu soittajakumppaneiden soittoon reagoinnista: ”improvisaatio ja reagointi ovat aikaisempia tekemisiäni suuremmassa roolissa”. Hyväluoma Group syöttää kuuntelijan mielikuvitukselle hedelmällistä raaka-ainetta, ja ainakin tämän höristelijän musiikki vie milloin 50-luvun kuumasti sykkivään ranskalaiskapakkaan, milloin hienostuneeseen, pitsiverhoiseen kahvihuoneeseen. Balkankin siellä täällä vilahtaa – ja säkenöivä mustalaisviulu (”Goblin Chase”).

”Pohjoismaista maailmanmusiikkia höystettynä jazz-, proge- ja elokuvamusiikillisin maustein”, kuvaa Hyväluoma ”Reflection” -albumin musiikkia – pohjavire on ehkä aikaisempaa levyä joustavampi ja jazzahtavampi. Jos aikaisemmin tampattiin, nyt tahtilajit tarjoavat enemmän kiemuroita, pää nyrjähtää! On muuten hienoja sävellyksiä ja sovituksia. Esimerkiksi nyt ”Infotron Obsession” svengaa kuin se kuuluisa hirvi, Hyväluoma vetelee lokoisalla tahdilla paksuja viulusiivuja säksättävän sykkeen päälle.

Kun ei enää tarvitse todistella soittotaitoa, soittajat voivat myös fiilistellä kuten ”High School Highbrow” -biisissä: bassosoolo, rumpujen käpistelyä, muutamia vetoja viululla – tämä on se Grateful Dead -yhtyeen biisivälike, jossa jokainen soittelee hetken omiaan. Hyväluoman mainitsema proge-luonnehdinta taitaa viitata ”Vekkula Survivor” -kappaleeseen, joka perinteisillä rock-soittimilla toteutettuna etenisi majesteettisessa Genesis-maailmassa. ”Scandinavian Overture” on ehkä sävellyksistä kansanmusiikkimaisin, vaikka sovituksessa onkin sopivassa määrin eri instrumenttien nyrjähdyksiä. ”Weissmullerwisessa” lätkitään menemään rennolla otteella, ”Hang in the Balance” -balladi jättää syvän tyydytyksen tunteen.

”Reflection” seilaa monen tyylin ristiaallokossa. Vaikka kippari ja miehistö (Harri Kuusijärvi, haitari, Matias Tyni, piano, Vesa Ojaniemi, basso ja Jesse Ojajärvi, rummut) pitävät hauskaa, alus pysyy kuitenkin kurssissa. Ja mikä tärkeintä, matkustajat viihtyvät.

Pekka

PS. Hyväluoman nettisivujen diskografiasta huomaan, että mies on vaikuttanut Ville Ojasen ”Hero”-levyllä. Juuri äsken hämmästelin Ojasen ”Kekkonen”-albumia, jolla mies hoitelee kaikki instrumentit itse. ”Kekkosen” biisit vaihtelevat erinomaisesta loisteliaaseen, sovitukset samoin. Tässä on levy, josta jossain vaiheessa taatusti kirjoitan. Ennakkotieto: se on sitten kehu-merkkinen.

Hyväluoma Group: Reflection (Lusti Music LUSTICD013, 2017)

www.terohyvaluoma.com

www.lustimusic.com