Rune Gustafsson ”Move”, 1977

Vanhemman polven ruotsalaisen kitaristin Rune Gustafssonin (1933-2012) kiekot olen aina poiminut matkaan: pääasiassa tyylikkäästi tulkittuja standardeja, vanhempaa jazzia ja poppiksiakin. Ja arvostettuja soundtrackeja. Jotkut levyt ovat melko särmättömiä vaikkakin esimerkillisen taidokkaasti toteutettuja, esimerkiksi ”Himself (Plays Gilbert O’Sullivan)”. On myös monia yhteistyöprojekteja jazz-suuruuksien kanssa.

Ja tämä ”Move”, jonka pääosissa ovat kitaristit Rune Gustafsson, Janne Schaffer, Georg Jojje Wadenius ja Pekka Pohjola.

Standardeja ovat nämäkin biisit (”Four Brothers”, “Killer Joe”, “Nuages” ja niin poispäin), joihin pari vuosikymmentä Gustafssonia nuoremmat kanssakitaristit venyvät kuin vettä vaan. Pääasiassa sähköisillä vedetään limittäin ja lomittain, myös Pohjola pääsee framille Fender-bassonsa kera (kakkosbasistina Mads Vinding, rummuissa Ed Thigpen). Vaikka jotkut biisit kuulostavat harmittoman leppoisilta jamitteluilta teemalla ja teeman ympärillä, ihailtavan tyylitajuinen sorminäppäryys ja yhteissoitto nostavat toteutuksen huomattavasti yhdentekevän yläpuolelle. Välillä venytään kiperän jazzrockin puolelle (Miles Davisin ”Move” bassosooloineen ja Thigpenin hillittömästi laukkaavine komppeineen), ”Father Bach” puolestaan osoittaa, että myös akustinen on hallussa.

Ja ”Feelings”, tuo ruotsinlaivojen vakioslovari. Nyt sovitettuna rauhallisesti keinuvaksi ja loppua kohti tiheneväksi funk-versioksi, jota pari puhaltajaa vielä värittää. Näinkin sen voi tehdä, kun osaa.

Pekka

Rune Gustafsson: Move (Sonet SLP-2601, 1977)

Mainokset

Ozone Player ”The Mind Gap” ; Juha-Matti Rautiainen “Above Me Weeps the Sky”, 2018

Kaksi erityyppistä instrumentaalialbumia, molemmat nimet tällä palstalla aiemmin esiintyneitä ja persoonallisiksi havaittuja.

Ozone Player, eli käytännössä syntikkataiteilija Otso Pakarinen kera muutaman vierailijan vyöryttää kiehtovan kattauksen tarttuviakin sävellyksiä. Tyylilajeissa on kirjoa: on menevää syntikkapoppia, on kohtalokkaita tunnarimelodioita, on klassiseen kallellaan olevia kaaria. Yhteistä kaikille tyylilajeille on Pakarisen pistämätön tyylitaju. Lihapullaa ei kuorruteta hajuvedellä, vaan kukin biisi – 14 kaiken kaikkiaan – on toteutettu pieteetillä. Tuolla väriä tarjoilee Eero Koivistoinen, tuolla rumpali Kimmo Pörsti.

Kun Kervis Matin kanssa suhattiin levymyyntimatkalla Savossa ja Pirkanmaalla, Ozone Player soi autossa. Mielleyhtymät olivat kovin yhteneviä: Ruichi Sakamoto, Vangelis, Tomita, muun muassa. Yhtenevä taisi olla myös toteamus, että ehdottomasti kuulokekuunteluun. ”Yksi asia itseäni vaivaa”, totesin Matille: ”levy on yli tunnin mittaisena liian pitkä, kuuntelu karkaa”. En muista Matin kommenttia, mutta nyt, useamman kotikuuntelun jälkeen totean puhuneeni löperöitä. Vaikka biisejä onkin paljon, kukin tarjoaa oman jännittävän tunnelmansa ja tarinansa. Jokainen kuuntelu tuottaa tyytyväisen virneen.

Otso Pakarinen on syntikkapopin edelläkävijänä muutenkin ajankohtainen. Svart Records julkaisee Pakarisen 80-luvun Tapa paha tapa -yhtyeen alun perin vain kasetilla ilmestyneen ”Aurinkoko”-teoksen tuplavinyylinä ja myöhemmin cd:nä, seitsemällä lisäbiisillä ryyditettynä.

Juha-Matti Rautiaisen ensimmäistä sooloalbumia ihmettelin pari vuotta sitten: levyllä ei muuta instrumenttia kuin sähköbasso! Toki bassolla tuotettuja ääniä oli muokattu: venytetty, vatkattu, monistettu, ja vaikka mitä. Tuloksena oli ylimaallisen hienoa, ajatonta ambient-kelluntaa.

”Above Me Weeps the Sky” jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Nyt mukana on myös ”ympäristön ääniä ja CPAP-laitetta”. Google antaa ”cpap”-haun tulokseksi uniapnean hoitoon tarkoitetun ylipainehengityslaitteen. Lieneekö tämä, sitä tarina eivätkä korvat kerro. Muutenkin Rautiainen tähtää nyt sfääreihin, sillä ”levy on saanut innoituksensa Judith Isaacsonin kokemuksesta keskitysleirillä toisessa maailmansodassa”. Ihmisen koskemattomuus ympäröivän yhteiskunnan vainoista huolimatta, instrumentaalimusiikin ideologinen vapaus politiikasta ja uskonnosta – näistä Rautiainen musiikkiinsa ammentaa.

Ja täytyy myöntää, että taustatarina – huoli maailman tilasta –  ja biisien kohtalokkaat nimet (mm. ”Those Who Were Left, ”My Loved Ones Are Waiting at Home”) antavat minimalistisen hitaasti kehittyvälle musiikille ylimääräisen, dramaattisen ulottuvuuden. En yritä kuunnella, löydänkö jostain bassokitaralle ominaisia ääniä (en kuullut niitä edeltäjälläänkään). Musiikki vie paljon kauemmas, ja paljon syvemmälle.

Ozone Player: The Mind Gap (Visual Power, 2018)

Juha-Matti Rautiainen: Above Me Weeps the Sky (RDZCD05, 2018)

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila ”Seimiyö”, 2018

”Esiinnyimme ensimmäisen kerran yhdessä jouluna 2017 kolmen Seimiyö-konsertin verran. Kahden duon yhdistelmä muodostui kuin itsestään kvartetiksi, ja löysimme yhteisen kielen välittömästi”, kuvaa teksti levyn kannessa.

Ja tuon yhteisen kielen kyllä kuulee! Enemmän kuin joulu, ”Seimiyön” musiikkia yhdistää täysin saumaton, täydellisesti yhteen sulautunut lauluäänten ja soitinten harmonia. Vaikka kyseessä on neljän, sekä omillaan että erilaisissa yhtyeissä meritoituneen säveltäjän ja muusikon kokoonpano, sointi on äärimmäisen yhtenäinen. Se tarkoittaa myös, että soitolla on tilaa ja varaa rönsyillä ja elää.

Mukana on joulun henkeä sekä muutaman perinteisen, suomalaisille tutun joululaulun, että parin tuontisävelmän verran. Enemmän itseäni kuitenkin kiehtoo Timo Alakotilan heleän pianon, Maria Kalaniemen pohdiskelevan haitarin, Mikko Iivanaisen akustisen näppäilyn ja Johanna Iivanaisen herkästä henkäyksestä kuulaaseen kirkkauteen ulottuvan laulun yhdistelmä. Se on kuin pehmeä samettipilvi, johon uppoutua: ajaton, paikaton, huoleton.

Mikko Iivanaisen säveltämä instrumentaali ”Blessings” sekä Alakotilan vastaava ”Valo” voisivat omasta puolestani toimia loppuelämää rikastavana soundträkkinä – ylittämätöntä, ylevää yhteissoittoa, ensimmäisessä jazzahtavia kaarteita, jälkimmäisessä sanatonta laulua. Johanna Iivanaisen ilmeikästä ja äärimelodista, tunnelmasta toiseen kuljettavaa ääntä olen ihaillut aina. Tällä albumilla ääneen pääsee myös Maria Kalaniemi, yhdessä ja lomittain Iivanaisen ja Kalaniemen laulu soi kauniisti, kaksikielisestikin. Kalaniemen ja Alakotilan yhteissoitto vakuutti jo ”Svalan”-levyllä: Alakotilan lennokas piano liitelee painovoimaa uhmaten, Kalaniemen maanläheinen haitari pitää helmasta kiinni. Hienovaraiset, instrumentaaliset sovituskuviot antavat myös tutuille kappaleille uutta nostetta (”Varpunen jouluaamuna”, ”Me käymme joulun viettohon”), perinne uudistuu.

Tällaisena minä haluan joululevyni.

Pekka

Johanna Iivanainen, Maria Kalaniemi, Mikko Iivanainen, Timo Alakotila: Seimiyö (Åkerö ÅKERÖCD19, 2018)

Electric Crayon Set “Laughing in the Clouds”, 2018

Lämmin ja kostea ilma tuoksuu vastaleikatulle ruohikolle. Aurinko, tuo jättimäinen oranssi pallo kuumottaa kasvoja. Samaan aikaan varjoista hohkaava viileys hytisyttää selkäpiitä. Linnut hiljenevät pensaiden tummuvaan syvänvihreään. Musiikki vyöryy ylitseni raskaana viittana hieman kuin hidastetussa filmissä, joku osa ehkä takaperoisen kuuloisesti.

Tuolta kuulostaa ”Dreams of the Rain” porilaisen Electric Crayon Setin kolmannelta albumilta. Biisin nimen viimeinen sana toimii avaimena fäbfoorinsa kuunnelleille.

Juurikin tuon aikakauden henkeen, kirpeän beatin kääriytyessä pehmeään psykedeliaan ja venkuroivaan progeen, vannoo pääasiallisen säveltäjän, laulajan ja kitaristin Timo Pääkön päsmäröimä yhtye. ”Vaikka mallia onkin otettu vanhemmista tyylilajeista, ei yhtye halua tulla yhdistetyksi itsetarkoitukselliseen retroiluun”, torjuu Pääkkö. Myöntää kuitenkin, että ”teemme omintakeista musiikkiamme esikuvien hengessä, nykypäivän ehdoilla”.

Sen vuoksi tunnen tulleeni kotiin. Yhtä lailla kuin kuunnellessani Pink Floydin alkupään tuotantoa: tuttua mutta kihelmöivän vierasta, lämmintä mutta oudosti värisyttävää. Jo Electric Crayon Setin edellinen albumi ”What a Rotter of a Day” yllätti täysin näkemyksellään ja toteutustaidollaan: täysverinen hevonen tässä. Sama nyt. Ei puolivillaista, hätäisesti lainoista ja tyypillisistä fraaseista kyhättyä rakennelmaa, vaan sisäistyneesti sävellettyä, sovitettua ja toteutettua härmäpsykeä.

Muista samalla aarilla ja samalla estetiikalla operoivista artisteista – The Dukes of Stratosphear ja Jacco Gardner nyt ensin juolahtavat mieleen – porilaiset erottuvat pelottomuudellaan: ei anneta valitun karsinan rajoittaa mielikuvituksen lentoa. Siitä kertovat esimerkkeinä avausbiisi ”Pete Is Laughing in the Clouds”: kuin dynaamisinta the Who -yhtyettä – ja Vilma Pääkön laulama, Electric Light Orchestran taivaallisen rockestran ja Jeff Lynnen melodiatajun kruunaama ”Calling on the Cards”. Progeen kallellaan oleva, armottomasti rockaava ”Ignis Fatuus” tuo mieleeni toisen kotimaisen ”kadonneen jalokiven”: myös Crazy World -yhtyeen muutaman vuoden takainen ”The Return of the Clown” -teos ansaitsisi huomattavasti enemmän arvostusta.

Nyt kuitenkin Electric Crayon Set ja ”Isthisthewayyoufeelthatyouwantmetofeel” varastaa huomioni: beat-poljento, freakbeat -efektit, iskevä kertosäe ja napakka kitarasoolo vievät mukanaan. Koska muistikuvani yhtyeen edellisestä albumista tiivistyvät sanaan barokki, kirjoitan tähän mielipiteen, että uusi albumi keittää mehevämpää ja menevämpää rokkaa kuin edeltäjänsä. ”After the Show” tarjoilee häröilevän, musikaalimaisen, moniulotteisen kattauksen – se sopisi loistavasti teema-albumin yhteenvedoksi. Tarkasti tätä lukeva säveltäjä / soittaja / laulaja voi tulkita tämän myös leikilliseksi haasteeksi.

Helposti huikea kokonaisuus ei kuitenkaan liene syntynyt, sillä Electric Crayon Setin ydinryhmä – Pääkkö, kitaristi ja basisti Seppo Tyni sekä rumpali Timo Lilja – työsti albumia muiden töidensä ohessa on and off kuusi (!) vuotta. Tuloksena on – ehkä pitkän kypsyttelyn ansiosta – kyllä kansia myöten komea vinyylipaketti! Jos siis tyylitietoinen ja -taitoinen, äärimelodinen ja kunnianhimoinenkin rock kiinnostaa, tässä sinulle mehevä makupala.

Pekka

Electric Crayon Set: Laughing in The Clouds (Psychotron Records PR1009, 2018)

PS. Albumia pitäisi olla saatavilla 12.12. alkaen ainakin Keltaisessa Jäänsärkijässä Helsingissä, Green Riverissä Porissa, Aikakoneessa Tampereella – olikos Äx vielä harkinnassa?

Petäjä ”40950”, 2018

Herra Petäjä on etunimeltään Jussi, monissa liemissä keitetty, nyt ensimmäisen sooloalbuminsa julkaissut muuramelainen muusikko-säveltäjä. Kuten saate kertoo, ”Albumin alkutahdit lyötiin 2014 […] Välillä prosessi hieman pysähtyi, ja teos jo hautautuikin hetkeksi […]” – julkaisuvalmiiksi saattaminen on siis kestänyt nelisen vuotta. Pitkä rupeama, jonka aikana musiikilliset ajatukset ovat muhineet, ehkä muuttaneet muotoakin. ”Suurin osa lauluista on kulkenut monia teitä, umpikujia ja vääriä seassa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kovin montaa asiaa ei tekisi mieli muuttaa”, summaa Petäjä itse.

Captain Cougar, White Jackets, Aili & Folks, Prusikoukku… Jussi Petäjä on venynyt moneen. Tällä koosteella Petäjä huolehtii lähes kaikista soittimista, sävellyksistä ja sovituksista. Ja kuten sana ”kooste” kertoo, yhtenäinen levy ei suinkaan ole. ”40950-albumilla yhdistellään ennakkoluulottomasti kokeellista rockia kakofoniaan ja kansanmusiikkisävyihin”, sanoo jo saatteen otsikko.

Jossain arvostelussa todettiin tyyliin ”edellyttää intensiivistä kuuntelua”. Juu, ”40950” ei todellakaan ole taustamusiikkia, vaikka laulettuja biisejäkin löytyy. Itse miellän tämän enemmänkin kokeiluksi tyyleillä ja soundeilla, osa biiseistä kun kuulostaa äänikollaaseilta, vokaalit yhtenä kollaasin osana.

Sitten on upea, laulettu ”Fading”, jonka yhdistän kohtalokkaisiin King Crimson -fanfaareihin. Ja jonka yhtyeen eksentrinen, rajoja rikkova lähestymistapa väijyy koko albumin taustalla. Nimikappaleessa lallatellaan kansanmusiikkimelodiaa, Petäjän kitaroissa ja syntikoissa on itämaisia sävyjä – kaunis ja tarttuvakin. ”Grace” on akustisen kitaran ja taivaallisen syntikan säestyksellä laulettu hymni, selkein tämän albumin lauluista. Kaunis päätös välillä hyvinkin syvissä sävyissä kokeilevalle albumille. Progressiivista siis.

Pekka

Petäjä: 40950 (Pinetree Records PINECD08, 2018)

The Outer Sonics ”2”, 2018

Parin vuoden takainen The Outer Sonics -esikoinen ”Violet” aikaansai tälläkin palstalla varsin myönteisen arvion ja kuuntelijassa tyytyväistä hyminää. Kun tällä kakkosella alkuaineet ovat pitkälti samat, miksipä mielipiteen sävy aikaisemmasta muuttuisi: Nina Hiironniemen jos mahdollista vieläkin itsevarmemmat vokaalit, Ari Niemen sujuvat, sävytetyt kitarat, Mika Hiironniemen tuhdit rummut ja Samuli Hapon kurssissa pitävä basso tuottavat mielenkiinnon säilyttävää, sujuvasti sulavaa, laadukasta progressiivista poprockia.

Tällä levyllä miellyttävät sekä ”Shine on Men” kaltaiset huippumelodiset, suht suoraviivaiset, jopa korvamadoiksi kelvolliset poppikset että ”Void of Infinityn” edustamat monipuolisemmin väritetyt kevytproget. Jälkimmäisen perusteella uskon muuten vakaasti, että yhtyeellä olisi kanttia suureellisempiinkin teoksiin. Vaikka en nyt ihan topograafisia valtameriä tarkoita, niin koskettimien – syntikan ja pianon – sekä akustisen kitaran ja fonin (tällä levyllä vierailijana Masa Orpana, tosin vain yhdellä raidalla) mielikuvituksekas, vielä hivenen varovainen käyttö herättää ajatuksen rankemmastakin kokeilusta.

En tiedä, onko albumin kaksijakoisuus tarkoituksellista: rauhallisemmin värein maalattu toinen puoliaika tarjoaa kuuntelijalle tilaa ja avaruutta rytmisesti hieman yksioikoisesti, jopa tylysti etenevän alkupuolen jälkeen. Vaikka materiaali on tuhtia ja ehkä hieman kovaksikeitettyäkin, huomaan odottavani monipuolisempia maisemia.

Niitä edustavat hitaammin vellova ”Deep Waters” ja seuraava kaunis ”Anytime” fonisooloineen. Niiden jälkeinen ”Reach Out” tarjoaa jopa länsirannikon rockiksi luonnehdittavan poppiksen. Tästä ei myöhempien aikojen Fleetwood Maciin ole isokaan hyppäys. Kansanlaulumaisella poljennolla kulkeva, albumin päättävä ”All I Fear” avaa taas uuden oven: Nina Hiironniemen laulu saa vahvistusta bändin muiden jäsenten taustakuorosta.

Jos olet kaltaiseni, joskus yksioikoisesti ja kärsimättömästi johtopäätöksiä tekevä kuuntelija, suosittelen keskittymään: The Outer Sonics tarjoaa ensivaikutelmaa huomattavasti enemmän.

Pekka

The Outer Sonics: 2 (Outer Sonics OSCD002, 2018)

Aapo Heinonen Quintet ”Tara”, 2018

Kaksi aikaisempaa instrumentaalijazzia tarjoilevaa albumiaan ovat aikaansaaneet hyvinkin myönteistä hyrinää, eikä Aapo Heinonen kvintetteineen poikkea kaavasta tälläkään kertaa! Vaikka kokoonpano on vuosien varrella elänyt, pianisti Heinosen kevyesti keinuvissa, ajattoman melodisissa sävellyksissä on edelleen valoisa ja kaihoisakin pohjavire. Omia syksyisiä tuntojani ”Taran” vuoroin mielialaa nostattavat, vuoroin kuihtunutta kesää ikävöivät teemat hivelevät – jossain vuoden kiertokulku osuu yhteen ja samaan kappaleeseen.

Nyt Quintetissä soittavat Heinosen lisäksi aiemminkin riveissä rummuttanut Tomi Saikkonen sekä uusina tuttavuuksina – siis tässä yhteydessä – basisti Vesa Ojaniemi, fonisti Teemu Takanen ja kitaristi Héctor Lepe. Lisäväriä ja värinöitä tarjoavat viulisti Lotta-Maria Pitkänen, perkussionisti Ricardo Padilla sekä yhdellä raidalla sellisti Mila Laine. Ja Quintet, eli yhtye, tämä todellakin on: vaikka eniten soolotilaa saavat fonisti Takanen ja pianisti itse, basisti Ojaniemen murea sähköbasso ja rumpali Takasen elävästi potkiva komppi pitävät biisit liikkeessä ja kuuntelijan tuolin reunalla. Tuossa kitaristi Lepe juuri vetäisi kiperän soolon, avausbiisi ”Way Out Southin” heleästi soiva kuulas kitara hellii. Mainitun kappaleen jälkimmäinen puolisko svengaa mainiosti lattarirytmein, Takasen ja Heinosen peräkkäiset soolot ja rytmiryhmän hetki hetkeltä kiivaammin sykkivä rytmi hymyilyttävät: näin se pitää tehdä.

”Tara” on mitä suurimmassa määrin yhtenäinen, tyylikäs kokonaisuus. Ihailen Aapo Heinosen näkemystä – ja malttia. Biiseissä on tarpeeksi omintakeisia sovitus- ja instrumentaatiovariaatioita, jotta pitkähköt biisit tuntuvat huomattavasti minuuteissa ja sekunneissa ilmaistuja mittojaan lyhyemmiltä. Loppuu kesken, sano!

Monipolvista, rytmisesti monipuolista nimikappaletta unisonoteemoinen sekä piano- ja fonisooloineen terhistää viulu. Soolosoittimista löytyy sävyjä ärhäkän punaisesta leppeän vihreään. ”Open Water” matkaa Pekka Pohjola -maisemien kautta James Bond -seikkailuihin. Elokuvallisuutta ja draamaa löytyy muualtakin (”Unreachable”). ”The Truth of Another” saa yhdeksi kiintopisteekseen bassosoolon ja sen perään jyrkän riffinpätkän – ja ytimekkään rumputulituksen. ”And Then I Missed Her Again” on se kesän kaunein päivä, jolloin kaikki loksahtaa kohdalleen. Albumin päättävä ”Solace” istuu paikkaansa eteerisenä joutsenlauluna, biisin viimeisen henkäyksen jälkeen mielen täyttää syvä täyttymys.

Vaikka muusikot ovat epäilemättä instrumenttiensa taitureita ja sooloja kuuntelee mielikseen, kaikki palvelee kuitenkin vain yhtä herraa, eli yhtyesoittoa. Mahtaa olla keikalla tyytyväinen hymy herkässä, sekä soittajilla että katsomossa.

Pekka

Aapo Heinonen Quintet: Tara (Ozella Music OZ089CD, 2018)