Retrokki kuuntelee: Esa Kotilainen ”Jäänalainen II”, 2018

”Ostinpa kerran pari hydrofonia”, lukee levyn kannessa varmaankin sähköisten koskettimien pioneerin Esa Kotilaisen lausumana. ”Hydrofoni on vedenalainen mikrofoni, jota voi käyttää esimerkiksi kaikuluotauksessa tai delfiinien tutkimuksessa.” lukee puolestaan Wikipediassa. Yksi plus yksi = nauhoitettua jään ja veden ääntä, terästyksenä Minimoog, Memorymoog, ARP 2600 ja Memotron.

Jään ääni – millaista se on? Jäätyneellä järvellä kävelyistä muistan kovat pamahdukset jäätymisen edetessä syvemmälle, vai johtuivatko teräksiset kumahdukset railojen aukeamisesta, tiedä häntä. Jää lienee muuten äänetöntä.

Levyn alussa kauhotaan sohjoa, ja lasketaan hydrofoni jääkannen alle. Kotilaisen suorittamien jäänalaisten äänitysten perusteella jäänalainen vesi humisee, virtaa, solahtelee, huljuu, napsuu, korahtelee, pisaroi – veden äänet inspiroivat Kotilaisen koskettimia. Tuloksena on kauniita, välillä koleita äänimattoja, joita veden efektit värittävät. Tai oikeastaan pitäisi käyttää singulaaria, kun kyseessä on yksi runsaan 36 minuutin teos. Melodioita tai tunnistettavia teemoja teoksessa ei ole, musiikki soljuu luonnollisesti, etsii ja tarkkailee, tunnelmoi.

Ensi alkuun pähkäilin, että taitaa olla liian hienoviritteistä ja keskittymistä vaativaa: ”Ai tuo kohahdus ei tullutkaan levyltä, vaan ohiajavasta autosta!” Mitä useammin olen kuitenkin levyä kuunnellut, sitä syvemmälle olen uponnut veden sinertävään hämärään – joskus jopa pelottavan syvään. Aikamoinen sukellus, joka kyllä edellyttää rauhallista tilaa ja tunnelmaa, yhtäjaksoista kuuntelua, mieluusti myös kuulokkeita. ”Ajatuslapsen” henki elää.

Sitä vaan ihmettelen, että kannessa lukee myös ”No computers were used in this production”. Vilahtiko tuossa muuten uninen talvihauki?

Pekka

Esa Kotilainen: Jäänalainen II (Presence Records PRECD066, 2018)

PS. ”Jäänalainen”-biisi – olkoon sitten vaikka ykkösosa – löytyy Kotilaisen ”Ulappa”-albumilta

Mainokset

Retrokki kuuntelee: Rack Doll ”Rowling And Bowling”, 2018

Ei suomalaisten kyltymättömästä perusrockin himosta pääse mihinkään, siitä on osoituksena tämäkin Rack Doll -yhtyeen toinen kiekko. Eihän se Hurriganesista alkanut, mutta Remu kumppaneineen sytytti sammumattoman liekin. Huomaan sen myös levymessujen myyntitiskillä: kaikki vähänkään perusmuotoiseen, suoraviivaiseen rock’n’rolliin kallellaan oleva revitään käsistä, myös ulkomainen vastaava.

Tälläkään levyllä ei himmailla, vaan laulaja Minna Ora, kitaristi Kari ”Gari” Ora, basisti Johnny Rocco ja rumpali Kai Schneider paahtavat tiukkaa putkea alusta loppuun. ”Bitch Kitty” basisti Roccon laulamana antaa hengähdystauon, rauha Cisse Häkkisen sielulle. Lainat, mm. John Fogertyn ”It Came Out of the Sky”, ”Red Hot Mama”, mm. Spencer Davis Groupin mukailema traditionaali “This Hammer” sekä “Price of Love” – tästähän löytyy kymmenittäin jos ei sadoittain tulkintoja, tällä levyllä biisin tekijätietoihin on Everlyn veljesten lisäksi merkitty myös C.Häkkinen – kuulostavat Rack Doll -repertuaarin luontevilta osilta. ”Burn” hipoo hevanderia, hitaasti kasvava ”Start All Over Again” päättää kiekon kohtalokkaasti.

Omista biiseistä ”Down Down” sujahtaa samaan klassikkokastiin. Olisiko omaa tuotantoa ollut enemmänkin?

Etukäteen arvelutti hiukan esmes ”It Came Out of the Skyn” versioiminen – sehän on varsin reipastahtinen ralli, myös laulun osalta. Kuinka Minna Oralta tässä tempossa taittuisivat englanninkieliset lyriikat? Totean ilolla, että hyvin pyyhkii! Kiihkeän laulun lisäksi kohokohtia ovat Kari Oran ilmeikäs, taitava ja terävä kitarointi sekä kertakaikkisen tukeva rytmi. Esimerkiksi ”This Hammerin” kitarataiturointi on soundia myöten tyylipuhdasta Albertia – loistava! ”Down Down” -biisissä slidea pistäytyy liu’uttamassa Tatu Mannberg.

Kyllä Rack Doll tämän näytön perusteella kuuluu kastin terävimpään kärkeen, keikalla varmasti kuumottaa.

Pekka

Rack Doll: Rowling And Bowling (RDCD002, 2018)

Retrokki kuuntelee: Artsi ”Artsi”, 2018


”Terveiset Kalliosta”, toivottaa saatekortissa levytuttumme jo usean vuoden takaa, Ville Vokkolainen, tällä levyllä roolinsa on näköjään ”macintoshisti”. Ja pääosan esittäjä, kannen nahkakotsainen katujen sankari Artsi, hän vastaa teksteistä – ja räpätyksestä, huomaan myöhemmin.

Vihaista sylkyä epäsäännöllisestä ja huonosti palkatusta vuokratyöstä (”Kympillä”). Ärtynyttä kohkausta omia etujaan ja palkankorotuksia ajavista ministereistä ja kansanedustajista (”Liksaa”). Kyytiä saavat myös kanakebabrulla, kanssamatkustajat, lohjennut hammas, vakuutukset, turismi ja turret, huono- ja hyväosaisuus (”Hygge hygge”) – tuulisilla kaduilla ja kalvakoissa huoneistoissa kajastaa kylmä sinertävä valo, elämä on jatkuvaa taistelua. Välillä ankean tekninen, jossain karnevalistinen musiikki uhkaa pukata sanoman uskottavuuden tuolle puolen. Ollaanko oikeasti vihaisia, vai pitääkö hymyillä vinosti?

”Liikaa rahaa” on ainoa, jossa on jotain kertosäkeeksi tunnistettavaa. Se on myös biiseistä vauhdikkain, Vokkolaisen macintosh säksättää. Artsin teksteissä ei sen kummemmin riimitellä, vaan mies paahtaa kiihtyneellä puheenparrella tärkeäksi kokemiaan epäkohtia sekä huomioita jokapäiväisestä, harmaasta arjesta. Ivallinen ”Onneksi olkoon” sopii näin koulujen päättäjäisaikaan vaikka nyt taidetaankin onnitella tavallisen elämän sankareita, Vokkolainen päräyttää fanfaarin.

Tämän päivän Irwin Goodman, tämän päivän aiheista, tämän päivän keinoilla. Tämän päivän kansan musiikkia?

Pekka

Artsi: Artsi (Art First AF048, 2018)

Retrokki kuuntelee: Janne Tapion Sisäinen Avaruus ”Janne Tapion Sisäinen Avaruus”, 2017

Ison Pinkin tallista kajahtaa jälleen – tai siis viime lokakuussa teki niin: Janne Tapio (laulu, kitara), Kimmo Vierimaa (rummut), Jani Matkala (kitara), Teemu Huopana (basso) sekä Jussi Suonikko (viulu, mandoliini) on Janne Tapion Sisäinen Avaruus ja toinen levynsä saman niminen. Kolme jäsenistä löytyy myös The Untogethers -poppoosta, Vierimaa vielä useammasta ryhmästä. Perhehommia siis.

Mediablurbissa lukee, että ”levyllä kuullaan puhdasta poppia, folkahtavan svengaavaa rockia, progressiivisia tulokulmia sekä iskelmähenkistä laulaja-lauluntekijä -osastoa”. Poppia edustavimmillaan ja tarttuvimmillaan on yksittäisenä raitanakin julkaistu ”Anni” – digisingleksi tuota kutsuvat. Mukavan melodinen ja rennosti rullaava tuo on, nimi antaa aavistuksen aiheesta.

Samanlaisia pieniä sympaattisia tarinoita tai sanaleikkejä ovat muutkin, suurta symboliikkaa tai maailmanselityksiä ei kuulla.

”Albumin sovitusten kantavana teemana oli alusta asti konstailematon yhtyesoitto”, kirjoitetaan. Sitähän tässä on, usein päällimmäisenä värittäjänä Suonikon viulu, tuossa mandoliini. Muotoihin valetut laulut kuitenkin rajoittavat sen kummempia instrumentaaliakrobatioita tai jammailuja. Musiikkia profiloi vahvasti Janne Tapion persoonallinen, erottuva lauluääni.

Kaikki biisit ovat Janne Tapion, poikkeuksena Pekka Strengin ”Metsästäjä” postuumisti julkaistulta, Strengin demoihin perustuvalta ”Unen maa” albumilta. Janne Tapion käsittelyssä biisi ja sen elävä, progemainen sovitus sooloineen kruunaa tämän lupaavan albumin.

Pekka

Janne Tapion Sisäinen Avaruus: Janne Tapion Sisäinen Avaruus (Iso Pinkki PINKCD 1, 2017)

Retrokki kuuntelee: Toivo Susi ”Yölaulu”, 2017


Jo muutaman vuoden takainen ”Suden aika”, Toivo Suden toinen albumi oli ehjä kokonaisuus. Laulaja-lauluntekijä ja yhtyeensä ammensivat kotimaisesta ja amerikkalaisestakin perinteestä: tuokiokuvia, tunnelmapaloja, sinua ja minua. Viimeistelty ja puleerattu levy, jolla tunnuttiin petaavan isompaakin menestystä.

”Yölaulua” Susi itse kuvailee näin: ”Kappaleet ovat eräänlainen kooste tapahtumista koko tähänastiselta uraltani ja albumi mukailee tyyliltään ensimmäistä ”Maailman selkäpuolella” -levyä.”. Eli seitsemän osin akustista, mukavasti rullaavaa laulua – tunnelmat vaihtelevat kepeydestä hyvinkin tummiin ajatuksiin (”Musta kaupunki”, sähköinen ”Vanha rauta”), lisäksi kaksi Suden nykyisen #74100-yhtyeen kanssa toteutettua biisiä.

Sanoituksellisesti kappaleet ovat viiltoja Suden elämästä, työstä valomiehenä ja keikkabussin kuskina (”Pyörivä orava”), suhteista (”Lähdenkö yksin”), elämänasenteesta yleensä (”Vapaa”) – sujuvissa teksteissä on pieniä, henkilökohtaisia kertomuksia, ei maailmaa syleileviä yleistyksiä. Sävellyksistä ja toteutuksista vedän kaaria Edu Kettuseen ja Malin veljeksiin. Suden kertojanääni on miellyttävä, tarvittaessa särmikäskin. ”Taas vaarallista ainetta” ja Free-yhtyeen ”Wishing Well” jakavat hyvin samantyyppisen kertosäkeen, varmaankin tahattomasti.

#74100-laumassa Susi muuttuu ärhäkämmäksi: kohtalokas ”Enkeli” rullaa sähköisesti, kiperä sähkiskuvio tikkaa taustalla. ”Majakka” on hidas, symbolisempi, jousilla tai sen tapaisilla dramatisoitu. Susi huutaa tuuleen, puhdistava päätös tälle välitilinpäätökselle. Yhtyelevyä odotan mielenkiinnolla.

Pekka

Toivo Susi: Yölaulu (Routa Levyt ROUTA003, 2017)

www.toivosusi.fi

Retrokki kuuntelee: Micke Björklöf & Blue Strip ”Twentyfive Live at Blues Baltica”, 2018

Neljännesvuosisata, 25 vuotta, on kunnioitettavan pitkä aika pyörittää bändiä. Sen kunniaksi – ja koska yhtyeeltä on toivottu live-kiekkoa jo pitkään, Micke Björklöf & Blue Strip julkaisee / julkaisi (valitse aikamääre sen mukaan, milloin luet tätä tekstiä) 6.4.2018 kaksoislevyllisen rhythm&bluesia.

Ja millaisen tuplan! Paino sanalla ”millaisen”, äänensävyksi kannattaa valita ääri-innostunut.

Alun perin yhtye suunnitteli kokoavansa julkaisun eri keikkojen taltioinneista, mutta päätyi kuitenkin yhden konsertin kokonaisuuteen Blues Baltica -festareilta Saksassa 19.5.2017. Björklöf toteaa, että ”julkaisu antaa autenttisen kuvan siitä, minkälainen bändi on elävänä yleisön edessä. Kuuntelimme eri keikkojen äänityksiä ja tämä festivaali nousi selvästi esiin muiden joukosta koko keikan kestävän huikean energian ja intensiteetin vuoksi”.

Melkein samoilla sanoilla kuvailisin kokonaisuutta itsekin: etukeno on melkoinen, Björklöfin laulussa on ytyä, uhoa ja antaumuksellisuutta, Ville ”Lefty” Leppäsen sähköisessä ja akustisessa kitaroinnissa on nyansseja, taitoa ja tilannetajua – silloin revitellään niin maan perusteellisesti, kun on sen aika, slidellä tai ilman (”Last Train to Memphis” ja ”After the Flood”). Kun taas kaivataan herkkyyttä, hivellään kuuntelijan tuntoaisteja. Konehuone Seppo Nuolikoski (basso), Teemu Vuorela (rummut) ja Timo Roiko-Jokela (perkussiot, malletkat) pitää karavaanin kurissa ja nuhteessa. Nyt ei todellakaan poukkoilla humpan tahtiin, vaan suunnataan katse tiukasti horisonttiin, kiinnitetään turvavyöt ja käynnistetään turbo. Parhaimmillaan yhtye tykittää kuin iso ja pelottava jyrä – musiikki lyö kuuntelijalle löylyä kaksin käsin. Tästä hillittömästä livevedosta huomaa yhtyeen hitsautuneen kymmenien vuosien ja satojen keikkojen aikana saumattomaksi, höyryäväksi rhythm&blueskoneeksi.

Lisäväriä tuo Björklöfin huuliharppu, joka mykistää vaikkapa ”Honey Hush” -biisissä – hengästyttävä veto! Samaan syssyyn Leppänen nikkaroi teknisesti huiman ja tunnetta tirisevän useamman säkeistön soolon. Aplodit ovat täysin ansaittuja. Välillä isketään raskaammalla kädellä, ja sitten lähdetäänkin jo Canned Heat -laukalle (”Woogie Or Die”). ”Gumbo Mama” nykii Meters-hengessä, Leppäsen wah wah ulisee, Teemu Vuorelan ja Seppo Nuolikosken funky rytmiikka loistaa. Little Feat -meininkiä tässä.

Lainaan tähän väliin lehdistötiedotetta, joka puolestaan lainaa bluesministeri Esa Kuloniemeä: ”Bluesin tulee olla evolutiivista myös tänään. Pitääkseen yllä kuulijoiden mielenkiinnon ja houkutellakseen mukaan uutta kuluttajapolvea sen on ammennettava yhtä aikaa perinteestä ja nykyajasta. Ja heittää sekaan vielä artistin oma, persoonallinen mauste. Juuri näin toimii Micke Björklöf & Blue Strip”.

Tuossa on erinomaisesti kuvattu yhtyeen selkäranka. Muskelit ja hengen kuulee esimerkiksi tältä tuplalta, ja sen perusteella keikoilla: kaksi levyllistä rhythm&bluesia voisi olla puuduttava kokemus, mutta Kuloniemen mainitsema evolutiivisuus – itse miellän sen tällä levyllä tarkoittavan monipuolisuutta ja tyylien kirjoa, ylläpitää kiinnostuksen. Jopa perusränttätäntät kuten ”Let Me Love You Baby” soivat rennon mehevästi. Omaa persoonallista maustetta edustaa vaikkapa ”Sweet Dream’s A Sweet Dream”. Hitaassa biisissä on jäntevä riffi, ilmaa ja rytmitystä, Leppänen maustaa tyylipuhtailla kitarakaarilla, Björklöfin laulussa on intohimoa.

Kun evolutiivisuuden siittää yhtyeen soitinarsenaaliin, jäsenten kykyihin sekä tälläkin tuplalla todistettavaan monipuolisuuteen, aukeaa kiinnostava näkymä myös tulevaisuuteen. Bändillä on kapasiteettia kasvattaa versoja useampaankin suuntaan, lähteä esimerkiksi kahden lyömäsoittajan voimin tutkimusmatkalle Allman Brothers -territorioon. Ja koskapa myös Micke itse tarttuu välillä kuusikieliseen, tulivoimaa löytyy solistisestikin.

Tämän erinomaisen tuplan potentiaali näyttää sysäävän liikkeelle sekä sykkeen että ajatukset! Sillä vaikka nyt olen nyt innoissani maininnut vertailukohtina muita kuin puhdasverisiä rhythm&blues-yhtyeitä, niin kyllä Micke Björklöf & Blue Strip tarjoaa verevämmän ja perinnetietoisemman gumbon. Levy on komea myös pakettina: hienot grafiikat, paksu vihkonen, loppuun asti viimeistelty.

Pekka

Micke Björklöf & Blue Strip: Twentyfive Live at Blues Baltica (Hokahey Records, HHR 1801, 2018)

http://www.mickebjorklof.com
http://www.facebook.com/bluestrip

Retrokki kuuntelee: Joss Cope “Unrequited Lullabies”, 2017

Cope – tuttu sukunimi jo 70- ja 80-lukujen vaihteesta, tuolloin nimekkäänä kantajana oli Julian Cope yhtyeineen tai omillaan. Pikkuveljensä Joss Cope pyöri samoissa piireissä (Echo & the Bunnymen, Wah! Heat, Teardrop Explodes), ja nassikkana musisoikin joidenkin Liverpoolin keskeisten tekijöiden kanssa.

Muutto Lontooseen, monia eri yhtyeitä, muutama levykin kitaristina ja laulajana. Sitten pitempi ura videoiden tekijänä ja ympäristöjärjestöaktiivina. Pop on kuitenkin tarttuva tapaus, josta ei niin vain pyristellä irti, ei myöskään Joss Cope. Hän viettää suomalaisen kumppaninsa vuoksi osan vuodestaan ämpärikansan parissa, siksi tämä uutuuskin on tehty Suomessa suomalaisten muusikoiden kera (Puka Oinonen, Esa Lehtopuro, Ville Raasakka, irlantilainen kosketinsoittaja O’Reilly O’Rourke).

Ja koskapa pop on tarttuvaa laatua, ”Unrequited Lullabies” viettää sekin jyrkästi tartunnan alkulähteelle: melodisesti leijuvaa psykedeliaa, välillä heliseviä, välillä ilmaa leikkaavia kitaralinjoja, tymäkästi jytisevää rytmiä Copen samettisen laulun kuorruttamana. Huikea hyppy aikoihin ja brittiläisiin yhtyeisiin, jotka joitain vuosia hallitsivat tämänkin kirjoittajan levylautasta. Isona plussana on tietysti se, että Cope on itse elänyt ja soittanut nuo ajat, eli hallitsee tyylin inside-out tai vieläkin syvemmin koskapa on ollut mukana luomassa sitä.

Onhan näitä jaccogardnereita, jotka yrittävät sukeltaa aikalaisten nahkoihin kuulostaen kuitenkin päälleliimatulta ja ulkoaopetellulta. Joss Cope sen sijaan on the real deal. Albumi on tasainen ja yhtenäinen kokonaisuus, ja sellaisena oikein miellyttävää kuunneltavaa. Bändi paiskoo välillä dynamiikkaa (”Cloudless Skies”), nostaa panoksia voimariffin ja -sointujen avulla, leijailee melodialla ja Copen pehmeällä laululla ja kuulaalla kitaralla (”Turned Out Nice Again”), välillä ollaan kallellaan T.Rexiin (”A Guy Like Me”)  ̶  viihdyttävää musiikkia rauhallisiin viikonloppuaamuihin. ”Triumph Or Disaster” vie englantilaiseen pikkukaupunkiin, rantakadun karuselliin, kuten myös kaikuinen ”Streaming”. Kirjoitan tähän myös nimet Syd Barrett, Kevin Ayers ja Robyn Hitchcock asiaa sen kummemmin perustelematta.

Kaiken kaikkiaan: mukavia pieniä lauluja!

Pekka

Joss Cope: Unrequited Lullabies (Gare du Nord Records GDNCD015, 2017)