Maury Muehleisen ”Gingerbreadd”, 1970

Mitäpä sitä levykaupoista ja -messuilta puolen vuosisadan keräilyn jälkeen vielä metsästäisi? Uusia – siis nuoria, vasta-aloittaneita tuttavuuksiahan osuu aina vastaan ja vakiintuneiden suosikkien repertuaaria tulee täydennettyä. Klassikkopuolen suhteen olen alistunut epätäydellisyyteen – kuulemattomat äänitteet eivät maailmasta lopu. Viime vuosina sattuma on säännöllisesti johdattanut eteen 60- ja 70-lukujen menestymättömien artistien ja yhtyeitten folk-, folkrock- ja countryrock-kiekkoja. Elektra, Capitol, Warner Brothers, Columbia – isojenkin merkkien kätköistä löytyy hetkessä haudattuja albumeita, joille tämän maan tai edes Euroopan markkinat eivät ole olleet tavoittelemisen arvoisia.

Esimerkiksi tämä Maury Muehleisenin ainoaksi jäänyt kiekko on vilahdellut ajan ja alan julkaisuissa ja artikkeleissa. Vasta nyt pääsin osalliseksi musiikista, lähes puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen.

Yhteys Jim Croceen oli tiedossa, tuottajakrediiteissä Terry Cashman ja Tommy West kertoivat oma tarinaansa: akustisvoittoisesti toteutettuja, tavallista kunnianhimoisempia lauluja Muehleisenin miellyttävän melodisen, hauraan lauluäänen tulkitsemina, kaikki sävellykset ja sanoitukset omia. Nimisoittajat (mm. Eric Weissberg, David Bromberg) virittävät sovituksiin USA:n länsirannikon maanläheistä kepeyttä. Joitain biisejä on ryyditetty jousilla ja puhaltimillakin. Yli ei kuitenkaan ammuta, vaan mennään kappaleiden ehdoilla: jos muuta ei tarvita, riittäköön Muehleisenin oma akustinen kitara.

Sanoituksissaan Muehleisen ei ole protestoija eikä ystävänsä ja soittokumppaninsa Jim Crocen tapaan ironinen, kantaaottava tai filosofinen isojen tarinoiden kertoja. Romantikkoa hänessä sen sijaan on, ja ympäristön ystävää, levyn kansitaide kuvaa tätä hyvin. Kaivoin tähän samaan kuuntelusessioon Crocen levyjä ja huomaan Muehleisenin kitaran ison roolin Crocenkin musiikissa. Keikoilla muodostivat kuulemma taidokkaasti ja tehokkaasti soivan akustisten kitaroitten parivaljakon. En hetkeäkään epäile.

Täsmennän vielä kohtalokkaaksi muodostunutta Jim Croce -yhteyttä: Muehleisen soitti etevänä kitaristina Crocen pienessä taustayhtyeessä, myös tämän ”Bad Bad Leroy Brown”- ja ”Time in a Bottle” -miehen Cashman & West -parivaljakon tuottamilla levyillä. Muehleisen oli Crocen matkassa myös lennolla, joka päättyi järkyttävästi koneen rysähdykseen pellolle Lousianassa. Kukaan mukana olleista ei selviytynyt. Muehleisen oli tuolloin, 20.9.1973 vasta 24- ja Jim Croce 30-vuotias.

Ehkä Muehleisenin albumi ei ole se metsästämäni täydellinen, unohduksiin jäänyt mestariteos. Mukava täydennys kuitenkin. Tämänkaltaisten löytöjen vuoksi loppumattomien levylaatikoiden selaaminen ja ystävien ystävällisten vinkkien seuraaminen tekee harrastuksesta mielekästä.

Pekka

Maury Muehleisen: Gingerbreadd (Capitol ST 644, 1970)

PS. ”Gingerbreadd” jäi Muehleisenin ainoaksi albumiksi. Hänen perheensä on myöhemmin julkaissut levyn cd:nä, samoin kuin toisen kiekollisen kotiäänityksiä. Vaatimaton, musiikille omistautunut mies, toteavat Muehleisenin sisar ja äiti miehen muistolle omistetulla saitilla.

Mainokset

Lauri & Satu ”Karnevaalit”, 2019

Viitisen vuotta sitten, arvostellessani Lauri Ankermanin ja Ankermenien perinnetietoisesti bluesvetoista ”Pimeään pihaan” -albumia, kysyin loppukaneettina ”mitä muuta Ankermanin piirongin laatikosta löytyy?”. Tuo kysymys juontui kiekon selkeästi bluespohjaisesta räimeestä erottuvasta ”Singaporen satamassa” -kupletista.

No, nyt Lauri on muusikkokaverinsa Sadun (Satu Lankinen) kera aukaissut tuon laatikon. Tuloksena on valloittava kokoelma omaa ja lainaa, kuplettia, folkkia, texmexiäkin: ”suomalaisen, angloamerikkalaisen ja eurooppalaisen musiikkiperinteen herkkuja”, kuten saatekirje kuvailee. Eli omaa ja lainattua, pääosin itse sanoitettua, hulvattomia kielikuvia, eksoottisia soittimia, kotikutoista vaan ei nukkavierua. Myös Laurin ja Sadun rehellisissä lauluäänissä on juuri sopivasti särmää.

Jostain syystä – eikä vähiten levyn kannen ansiota – mieleeni tulee Ronnie Lane ja hänen karavaaninsa sekä mainiot levyt ja laulut. Samanlaista maanläheistä kulkuriromantiikkaa, jota toteuttamaan käytetään tinapillejä, jouhikoita, nokkahuiluja, pyykkilautoja sun muita jokakodin huushollitarvikkeita. Niin ja Pogues tietysti, eikä vähiten ”Kallion joulusadun” vuoksi – eli ”Fairytale of New York” tuotuna koskettavasti karuille Kallion kaduille.

”Rommilaulu” on ”Rum and Coca-Cola” suomalaisittain, eli kuuppakaupalla rommia, unohdetaan Coca-Cola. Pete Townshendin ”Squeeze Box” on toki käännetty ja esitetty jo aikaisemminkin, asialla silloin Hector ja Freeman. Laurin & Sadun käsittelyssä ”Äidin hanuri” -nimen ja teeman saanut ralli toimii mainiosti omalla perverssillä tavallaan, kierosti ja hymyilyttävästi tai kierosti hymyilyttävästi. Alussa mainittu ”Singaporen satamassa” saa tällä levyllä merellistä jatkoa: Laurin säveltämät ja sanoittamat ”Lautalla Tallinnaan” ja ”Laivoja katsomaan” keinuvat risteily- ja matkakuumeen herättäjinä. Mielenkiintoinen on ZZ Top -laina trion ”Rough Boy” -biisistä, suomeksi ”Kova poika”. Kasarijytkeen sijasta kuulemme herkän akustisen balladin – aivan erinomainen veto!

Eksotiikkaa vaikkapa Incredible String Band -henkeen tuo ”Kannattiko lähteä” -teeman saanut traditionaali. Ja ”Karnevaalit loppuu” on tietty ”The Carnival Is Over”, tässä muodossaan ja sanoituksessaan haikea jäähyväislaulu. ”Karnevaalit” -albumin on tuottanut Esa Kuloniemi, muutamalla biisillä soittajanakin vieraileva näkemyksellinen konkari. Kokonaisuutena tasapainoinen, tunnelmiltaan värikäs ja vaihteleva, kaihoisa ja riehakas. Sellainen, kuin elämä itse. Täytyy vielä todeta, että vaikka yllä on korostetusti mainittu lainabiisejä, myös Laurin omat sävellykset ja sanoitukset – vaikkapa haikea ”Ikkuna” – toimivat tässä karavaanissa ja karnevaalissa loistavasti.

Pekka

Lauri & Satu: Karnevaalit (Turenki Records TurenkiCD-14200-76, 2019)

Kepa Kettunen ”Mestengo”, 2018

Mestarirumpalilla on myös toinen ja kolmaskin puolensa, kuten Kepa Kettusen kaksi aikaisempaa rautalankalevyä ovat osoittaneet. Sen lisäksi, että miehen käpälissä pysyvät kapulat, pysyy myös sähkis. Eikä tässä vielä kaikki, sillä mies on myös oiva ja oivaltava säveltäjä. Tyyli on hallussa, nyanssit samoin. Uutta uomaahan tässä ei aukaista, vaan Kettunen kyntää twistin, countryn, rockänrollin ja viihteen tuttuja kuvioita. Jos oikein pinnistää, ehkä vähän tarkoituksellisestikin, niin kyllä ”Mestengolla” voi aistia Esa Pulliaisen hengen – mikä ei tietty viimeaikaistenkaan tapahtumien valossa ole mikään ihme.

Kepa Kettusen teräkselle kaikuvaa kitaraa säestävät Jaku Havukainen akustisellaan, Ari Sinivaara bassollaan sekä joku Kepa Kettunen rummuillaan (levyä jakelevan Running Moosen nettisivut tosin toteavat rumpaliksi Vesa Räsäsen). Jylhää lännentunnelmaa löytyy – ja löytyy pari mainiota, tahallista tai tahatonta viittausta muualla menestyneisiin biisiklassikkoihin. ”Comanche Moon” liitelee hieman albatrossin lailla, ”Peaceful Valleyn” kertsi ja Abban ”Fernandon” vastaava periytyvät samasta sukuhaarasta tai ainakin saman maatalon isännän pojasta. Toisaalta: ne antavat tarpeellisia herätyksiä ja kiinnekohtia muuten ehkä liiankin tyylipuhtaaseen kokonaisuuteen. Enpä olisi pannut vaikkapa muutamaa täyslainaakaan pahakseni, tältä ryhmältä ne olisivat saaneet oman tyylikkään twistinsä.

”Mestengo” täyttää kyllä paikkansa ”Long Prairie Riverin” ja ”Gamblerin” jatkumossa. Onko tutkassa täyskäsi, sitä tarina ei kerro.

Pekka

Kepa Kettunen: Mestengo (Puuma Records PUUCD-065, 2018)

Hannu Kella & Timo Alakotila ”Mingled Years”, 2019

Tartun ahnaasti jokaiseen levyyn, jossa – missä ominaisuudessa tahansa – esiintyy pianisti Timo Alakotila. Duossa, kvartetissa, omissa nimissään, isommassa ensemblessä; soittajana, säveltäjänä, sovittajana. Hän on yksi niistä luottonimistä, jonka musiikista tiedän löytäväni iloa, lohtua, rauhaa, äärimmäistä melodisuutta ja näkemystä. Jotain, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Tällä albumilla Alakotila sekä harmonikkataitelija ja säveltäjä Hannu Kella katsovat pääasiassa taaksepäin, kummankin aiemmin toteuttamiin teatteri-, elokuva- ja tanssiteoksiin. Kuten saate sanoo, ””Mingled Years” sisältää laajan spektrin taiteilijoiden vanhempia ja uudempia sävellyksiä. Mukaan mahtuu myös pari varta vasten levylle sävellettyä kappaletta”. Muusikoiden mielestä oli sääli, että teoksiin sävellettyjä biisejä oli esitetty ainoastaan lavalla, niitä tallentamatta.

Vaikka kappaleilla on toisistaan hyvinkin poikkeavat historiansa, ne ovat silti uudelleen soitettuina ja sovitettuina yhtä puuta – hieno ja vaihteleva kokonaisuus instrumentaalista nykyfolkkia. Jaa niin, onhan siellä parissa biisissä mukana sanaton, ilmoissa liitelevä kuorokin. Kellan, Alakotilan ja kuoron lisäksi soittajina on iso joukko maan folk-eliittiä.

Kun sävellyksiä ja säveltäjiä vertaa, Kellan biiseissä on jännitettä, kierrettä ja kaarretta, kun taas Alakotila on hienovaraisempi ja hartaampikin melodikko. Toki kappaleiden alkuperäinen käyttötarkoituskin vaikuttaa. Alakotilan upea häävalssi ”Matrimonia” pehmentää Kellan pinkeää ”Lobo de Oro” -tangoa. Samoin Timo Alakotilan ja Anna-Mari Kähärän sovittama klassikko ”Lampaan polska” rauhoittaa Kellan kiihkeän ”Racerollerin” kierroksia. Kellan ”Minglewaltz” on tangon ja valssin riehakas rakkauslapsi, Alakotilan ”Kuma” äärettömän kaunis puupuhaltimien, harpun ja viulun kuorruttama tyyni, linnunlaulun kruunaama kesäpäivä.

Hieno kokoelma monipuolista, elokuvallistakin nykyfolkkia!

Pekka

Hannu Kella & Timo Alakotila: Mingled Years (Keino Production KPXCD001, 2019)

Sultans of Jungle “Punchlines”, 2018

Herkeämätöntä viidakkobiittiä, ronskilla kädellä annosteltua reverb-kitaraa, röyhkeästi keulivaa nokkapokkaa eli laulua, turpeentuoksuissa räimivää bassoa – Sultans of Jungle kurittaa kuulijaa ankarimman kautta: lyö, beibi, lyö! Samaa suota ovat peranneet esimerkiksi the Fuzztones, the Cramps, the Pirates ja aikaisemmin 60-luvulla sadat garagebändit.

Nyt asialla ovat jo 1990-luvulla aloittaneet, välillä turbaaninsa naftaliiniin säilöneet ja pari vuotta sitten päähineensä rehabilitoineet viidakkoveljet Jani J.J. Penttinen (laulu), Kola Pietiläinen (kitara), Rocking Ede Mikkola (basso, taustalaulu) ja Juha Litmanen (rummut).

Repertuaarinsa on naarattu pääosin genrensä tunnustetuilta nimiltä 60-, 70-, ja 80-luvuilta – tuttuja vähintään harrastajien nuotiopiireissä. Vanhin tosin juontaa juurensa aina vuoteen 1933, jolloin Bing Crosby esitti ”Temptation”-slovarin, toki myöhempiäkin versioita löytyy. Niin, kaikki ei siis ole pelkkää jumpsista jumpsista ja diddi-di-di, di-diddleytä, sillä Sultans of Jungle osaa myös fiilistellä omalla karulla tavallaan. Kuin käyttäisi viikatetta partahöylänä, sano.

Studioäänitetyt biisit täydentyvät kahdella rajulla livevedolla, Benny Joyn ”Button Nose” ja the Crampsien ”It Thing Hard On” tarjoavat samalla varoituksen keikkayleisöille: näillä lakeuksilla ei katsojille armoa anneta. Muutamat tuttujen tallentamat hikiset keikkakuvat ja -kokemukset todistavat samaa. Eikä tämän levynkään suhteen ole syytä volyymipotikkaa sääliä.

Pekka

Sultans of Jungle “Punchlines” (Jungle Records TCB-8484, 2018)

 

Rune Gustafsson ”Move”, 1977

Vanhemman polven ruotsalaisen kitaristin Rune Gustafssonin (1933-2012) kiekot olen aina poiminut matkaan: pääasiassa tyylikkäästi tulkittuja standardeja, vanhempaa jazzia ja poppiksiakin. Ja arvostettuja soundtrackeja. Jotkut levyt ovat melko särmättömiä vaikkakin esimerkillisen taidokkaasti toteutettuja, esimerkiksi ”Himself (Plays Gilbert O’Sullivan)”. On myös monia yhteistyöprojekteja jazz-suuruuksien kanssa.

Ja tämä ”Move”, jonka pääosissa ovat kitaristit Rune Gustafsson, Janne Schaffer, Georg Jojje Wadenius ja Pekka Pohjola.

Standardeja ovat nämäkin biisit (”Four Brothers”, “Killer Joe”, “Nuages” ja niin poispäin), joihin pari vuosikymmentä Gustafssonia nuoremmat kanssakitaristit venyvät kuin vettä vaan. Pääasiassa sähköisillä vedetään limittäin ja lomittain, myös Pohjola pääsee framille Fender-bassonsa kera (kakkosbasistina Mads Vinding, rummuissa Ed Thigpen). Vaikka jotkut biisit kuulostavat harmittoman leppoisilta jamitteluilta teemalla ja teeman ympärillä, ihailtavan tyylitajuinen sorminäppäryys ja yhteissoitto nostavat toteutuksen huomattavasti yhdentekevän yläpuolelle. Välillä venytään kiperän jazzrockin puolelle (Miles Davisin ”Move” bassosooloineen ja Thigpenin hillittömästi laukkaavine komppeineen), ”Father Bach” puolestaan osoittaa, että myös akustinen on hallussa.

Ja ”Feelings”, tuo ruotsinlaivojen vakioslovari. Nyt sovitettuna rauhallisesti keinuvaksi ja loppua kohti tiheneväksi funk-versioksi, jota pari puhaltajaa vielä värittää. Näinkin sen voi tehdä, kun osaa.

Pekka

Rune Gustafsson: Move (Sonet SLP-2601, 1977)

Ozone Player ”The Mind Gap” ; Juha-Matti Rautiainen “Above Me Weeps the Sky”, 2018

Kaksi erityyppistä instrumentaalialbumia, molemmat nimet tällä palstalla aiemmin esiintyneitä ja persoonallisiksi havaittuja.

Ozone Player, eli käytännössä syntikkataiteilija Otso Pakarinen kera muutaman vierailijan vyöryttää kiehtovan kattauksen tarttuviakin sävellyksiä. Tyylilajeissa on kirjoa: on menevää syntikkapoppia, on kohtalokkaita tunnarimelodioita, on klassiseen kallellaan olevia kaaria. Yhteistä kaikille tyylilajeille on Pakarisen pistämätön tyylitaju. Lihapullaa ei kuorruteta hajuvedellä, vaan kukin biisi – 14 kaiken kaikkiaan – on toteutettu pieteetillä. Tuolla väriä tarjoilee Eero Koivistoinen, tuolla rumpali Kimmo Pörsti.

Kun Kervis Matin kanssa suhattiin levymyyntimatkalla Savossa ja Pirkanmaalla, Ozone Player soi autossa. Mielleyhtymät olivat kovin yhteneviä: Ruichi Sakamoto, Vangelis, Tomita, muun muassa. Yhtenevä taisi olla myös toteamus, että ehdottomasti kuulokekuunteluun. ”Yksi asia itseäni vaivaa”, totesin Matille: ”levy on yli tunnin mittaisena liian pitkä, kuuntelu karkaa”. En muista Matin kommenttia, mutta nyt, useamman kotikuuntelun jälkeen totean puhuneeni löperöitä. Vaikka biisejä onkin paljon, kukin tarjoaa oman jännittävän tunnelmansa ja tarinansa. Jokainen kuuntelu tuottaa tyytyväisen virneen.

Otso Pakarinen on syntikkapopin edelläkävijänä muutenkin ajankohtainen. Svart Records julkaisee Pakarisen 80-luvun Tapa paha tapa -yhtyeen alun perin vain kasetilla ilmestyneen ”Aurinkoko”-teoksen tuplavinyylinä ja myöhemmin cd:nä, seitsemällä lisäbiisillä ryyditettynä.

Juha-Matti Rautiaisen ensimmäistä sooloalbumia ihmettelin pari vuotta sitten: levyllä ei muuta instrumenttia kuin sähköbasso! Toki bassolla tuotettuja ääniä oli muokattu: venytetty, vatkattu, monistettu, ja vaikka mitä. Tuloksena oli ylimaallisen hienoa, ajatonta ambient-kelluntaa.

”Above Me Weeps the Sky” jatkaa edeltäjänsä linjoilla. Nyt mukana on myös ”ympäristön ääniä ja CPAP-laitetta”. Google antaa ”cpap”-haun tulokseksi uniapnean hoitoon tarkoitetun ylipainehengityslaitteen. Lieneekö tämä, sitä tarina eivätkä korvat kerro. Muutenkin Rautiainen tähtää nyt sfääreihin, sillä ”levy on saanut innoituksensa Judith Isaacsonin kokemuksesta keskitysleirillä toisessa maailmansodassa”. Ihmisen koskemattomuus ympäröivän yhteiskunnan vainoista huolimatta, instrumentaalimusiikin ideologinen vapaus politiikasta ja uskonnosta – näistä Rautiainen musiikkiinsa ammentaa.

Ja täytyy myöntää, että taustatarina – huoli maailman tilasta –  ja biisien kohtalokkaat nimet (mm. ”Those Who Were Left, ”My Loved Ones Are Waiting at Home”) antavat minimalistisen hitaasti kehittyvälle musiikille ylimääräisen, dramaattisen ulottuvuuden. En yritä kuunnella, löydänkö jostain bassokitaralle ominaisia ääniä (en kuullut niitä edeltäjälläänkään). Musiikki vie paljon kauemmas, ja paljon syvemmälle.

Ozone Player: The Mind Gap (Visual Power, 2018)

Juha-Matti Rautiainen: Above Me Weeps the Sky (RDZCD05, 2018)