Ilari Siekkinen ”Illuusio”, 2021, ”Ajantaju”, 2023

Tuottaja, sävellykset, sanoitukset ja sovitukset: Ilari Siekkinen, lukee ”Illuusio”-levyn takakannessa. Lisäksi mies laulaa ja soittaa kitaraa sekä koskettimia. Taustalla kuva pitkätukkaisesta, aurinkolaseihin ja otsanauhaan sonnustautuneesta Siekkisestä – näin ainakin otaksun. Edessä esteettinen savukiehkura. Ehkä kenellekään muulle kuin minulle ei tule kannen ja jyräävän sekä toisaalta hauraan musiikin yhdistelmästä mieleen Neil Young.

”Illuusio” soi ilmestyessään muutaman kerran, ei kuitenkaan herättänyt kirjoittamiseen tuiki tarpeellista sykäystä, vaikka jättikin alitajuntaan huutomerkin. Uusi erinomainen ”Ajantaju” sai palaamaan ”Illuusion” pariin: se ei ollutkaan musiikista eläneen hämyn vuosien ja todennäköisesti vuosikymmenten aikana kertyneiden biisien kertaläväys ja testamentti, alku ja loppu samoissa kansissa. Neil Youngista en kuitenkaan tingi.

Sähköistä ja akustista sopivassa suhteessa, vahvaa laulutulkintaa, kitaran vingutustakin, paisuvia äänivalleja. Muistelen alussa vierastaneeni Siekkisen hienostelematonta laulua. Nyt pidän sitä välttämättömänä osana kokonaisuutta. Jos vertailukohta pitää pusertaa, kirjoitan Pauli Hanhiniemi. Ehkä jossain sanoituksissakin on samanhenkisyyttä.

Jossain Siekkisen musiikkiin liitettyä proge-termiä en osaa biiseihin liittää, vaikka muutamia kappaleita on koristeltukin parilla kiehkuralla. Selkeitä säkeistö-kertosäe-rakenteita, väliosiakin, riffejä. Instrumentaalisesti ei nysvätä, vaan pannaan menemään.

”Ajantaju” jatkaa samalla suoraviivaisella linjalla. Eteenpäinkin on menty: soitinnusta on lavennettu, mukana on esimerkiksi Safka tunnistettavine haitareineen ja urkuineen. On slideä, Pekko Käpin jouhia, syntikkaa, taustalauluja, ehkä rytmisestikin ollaan hienostuneempia. Pohjilla on kuitenkin Ilari Siekkinen väkevine lauluineen ja vokaaleineen.

Pidän kovasti! Lopuksi sanon vielä, että vinyylin takakansi ja etiketti on puhdasta Neil Youngia.

Ilari Siekkinen: Illuusio (2021), Ajantaju (2023, molemmat Presence Records)

Advertisement

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo, Juha Kujanpää

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo ”Amicum”, 2023

Juha Kujanpää ”Old Ways, New Ways”, 2022

Kaksi erilaista lähestymistapaa kansanmusiikkiin, kaksi esimerkkiä suvereenista tyylin, muodon ja instrumenttien hallinnasta, molemmat omilla tavoillaan lähtökohtaansa venyttäviä ja uudistaviakin.

Pianisti Timo Alakotilan ja harmonikko Johanna Juholan – kummankaan meriittejä en tässä luettele, niitä todella riittää – albumin ”teemana on pelimanni-improvisaatio, johon Alakotila on kehittänyt metodin ja jota molemmat soittajat käyttävät opetuksessaan Sibelius-Akatemiassa”, näin todetaan albumin saatteessa.

En ollut tullut ajatelleeksi, että kansanmusiikissa improvisoituja sooloja ei liiemmälti ole aiemmin harrastettu. Timo Alakotilan ja Johanna Juholan ”Vapaassa tilassa” vuodelta 2007 oli ensimmäinen aiheeseen keskittynyt albumi. Olin harhaisesti kuvitellut, että kaikki tuohon musiikinlajiin liittyvä hilpeä viulismi, pianismi ja mikälie olisi improvisaatiota. Läpisävellettyä siis – ja jos olen ymmärtänyt asian väärin, en pahastu korjauksesta.

”Amicumilla” sävellykset ovat ponnahduslautoja improvisaatioille. Alakotilan kehittämä improvisaatiometodi on itselleni amatöörinä toki täysi mysteeri, en siis osaa metodin soveltamista sen enempää arvioida. Sävellysten tyylit vaihtelevat jäntevän jazzahtavista hilpeän pelimannimaisiin, kohtalokkaisiin tangoihin sekä rauhallisempiin, tälle kuuntelijalle new age -musiikin mieleen tuoviin kaunosäveliin. Instrumenttinsa ylivertaisesti hallitsevina sekä Alakotila että Juhola kiertelevät ja kaartelevat sooloillaan – herkkää, huimaa ja hillitöntä!

Juha Kujanpään aikaisempia, omissa nimissään ilmestyneitä albumeita olen kehunut aiemminkin. Niin, ja jos joku ei tiedä Kujanpään instrumentaalisesta musiikista mitään, ehkä viittaukset pariin muuhun suomalaiseen nimeen avaavat tyyliään: aiemmilla levyillä kansanmusiikkiin kallellaan oleva Pekka Pohjola ja tällä uusimmalla herkistelevä Anssi Tikanmäki. Tämä ei siis tarkoita, että Kujanpäällä ei olisi omaa, tunnistettavaa sävelkieltään. Nostin nuo nimet lähinnä siitä syystä, että toivoisin Kujanpään saavuttavan yhtä laajan kuulijakunnan, sillä sen hän ansaitsee.

”Old Ways, New Ways” – olen havaitsevinani seestymistä, rauhallisempaa tunnelmaa, sanattoman laulun käyttöä yhtenä pääinstrumenttina. Jos Kujanpään levyillä aiemmin – varsinkin ensimmäisellä ”Kivenpyörittäjällä” – oli huimia pyörteitä, kipakoita ja eksoottisia rytmejä sekä kierros kierrokselta kiihtyviä tamppauksia, tällä uusimmalla ”Trekators” itämaisine sävelkiehkuroineen kurottaa aiempaan. Muuten maalaillaan hitaasti ja tunnelmallisesti, hyväillään kuulijaa. Sävelmissä on kauneutta ja pohdiskelevuutta – ei mitään liikaa, ei myöskään liian vähän.

Soittajissa on tuttuja huippunimiä, Timo Kämäräinen, Joakim Berghäll, Verneri Pohjola… laadusta ei siis ole tingitty, ei sävellyksissä eikä toteutuksissa. ”Old Ways, New Ways” tuleekin jäämään vakiokuunteluun. Niihin hetkiin, kun mieli haluaa päästä vaeltamaan ja kaipaa ylentävää matkaseuraa.

Timo Alakotila & Johanna Juhola Duo: Amicum (Åkerö ÅKERÖCD024, 2023)

Juha Kujanpää: Old Ways, New Ways (Kuu Records KUUREC013, 2022)

Judy Collins ”Spellbound”, 2022

Ilman sen kummempia odotuksia poimin Judy Collinsin uusimman – näin ainakin uskoin, kun en levytysuraansa ollut sen aktiivisemmin sitten 80-luvun seurannut – kirjaston hyllystä. Onneksi poimin!

Nyt 83-vuotias Collins kirjoittaa levyn vihkosessa, että kyseessä on ensimmäinen levy, jonka kaikki kappaleet ovat omia sävellyksiä ja sanoituksia: koronavuodet antoivat aikaa keskittyä. Kappaleet ovat omakohtaisia, kimmokkeina tapahtumat, paikat ja ihmiset hänen elämänsä varrelta – Collins taustoittaa kutakin biisiä. Mielenkiintoisia juttuja, sanoituksissa tuttuja kielikuvia hänen aikaisemmista kappaleistaan.

Ja musiikki sitten: äänensä on yhtä kuulas ja puhdas kuin aikoinaan, vuosikymmenet eivät ole karstoittaneet laulua. Biisit ovat kauniita, usein haikeita laulelmia, jotkut folkahtavia, piano, kitarat, rummut ja basso, koristeina mandoliinia, stilikaa, viulua, selloa. Haikeus taitaa tulla menneiden muistelemisesta – vaikka toki Collinsin äänessä on aina kuultanut melankolia ja dramatiikka, teatraalisuuskin. Todella upeita lauluja! Vaikka hätäisessä kuuntelussa tuntuvat samaan muottiin valetuilta, kussakin kappaleessa on oma sisäinen jännitteensä, sanoituksen ja sävellyksen saumaton yhteistyö.

Collins aloitti uransa muiden tekemän musiikin tulkkina, ensimmäinen iso läpimurto taisi olla versio Leonard Cohenin ”Suzanne”-biisistä. Vihkosessa Collins kertoo, että Cohen kiitti tuon version menestyksestä: ”Teit minusta kuuluisan, mutta miksi et tekisi omiakin lauluja?”. ”Menin kotiin, istuin koskettimien ääreen ja kirjoitin ”Since You’ve Asked””. Hienosti se laulunkirjoittajan uran siitä urkeni, vaikka tämä todellakin on ensimmäinen täysin omaa tuotantoa oleva albumi – ensimmäinen levynsähän ilmestyi 1961.

Eipä löydy montaakaan tuolloin aloittanut artistia, jonka ura jatkuu edelleen. Katsoin nettisivuiltaan ”Concerts”-osiota: tulossa useita kymmeniä keikkoja, sekä USA:ssa että syksyllä Euroopassa. Tämän levyn innoittamana tutkailin jo lentoja, sillä Pohjoismaat eivät ainakaan tällä hetkellä näy konserttikalenterissa.

Judy Collins: Spellbound (Cleopatra, 2022)

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti ”Views from the Inner World”, 2022

Moni-instrumentalistit Rafael Pacha ja Kimmo Pörsti ovat lukuisten soittajaystäviensä avustuksella loihtineet kunnianosoituksen klassiselle progelle. Tai näin minä sen ainakin ymmärrän. Rauhallisia, melodisia teemoja, kiperämpiäkin käännöksiä, progen kultakaudelle ominaisia soitinvalintoja.

Genesis, Yes, Renaissance, Jethro Tull – vaikka kuulen häivähdyksiä jättiläisistä, Pacha ja Pörsti ovat luoneet oman hybridinsä, oman näkemyksensä. Mikä erityisesti näitä korvia miellyttää, on melodisuus. Kaverit eivät ole hypänneet äkkisyvään, eivät tarjoa kirvelevää kakofoniaa eivätkä riitaisia sointuja. Vaikka eivät toki helpolla päästä itseään: rytmit ja tunnelmat vaihtuvat, sooloja esittelevät niin kitarat, syntikat kuin puhaltimetkin, yksin ja yhdessä.

Suurimman vastuun levyllä kantavat Pacha ja Pörsti, edellinen soittimien, jälkimmäinen sävellysten ruhtinaana – toki molemmat ovat osallistuneet sekä että. Muut soittajat ja laulajat ovat tuttuja Pörstin aikaisemmista projekteista: Marek Arnold, Marco Bernard… tuttuus tietysti helpottaa toteutusta, jonka kuvittelisin tapahtuneen pitkälti tai lähes kokonaan tietoverkkojen avulla.

Kohokohtia kiekolla on paljon: Ariane Valdivién kuulas laulu, Marek Arnoldin sopraano neliosaisessa ”The Man Who Walked Home” -biisissä, samassa kappaleessa Rubén Álvarezin kitara- ja Jan-Olof Strandbergin bassosoolo – sekä Rafael Pachan mainio syntikkaujellus. Hieno, rikas kokonaisuus, joka kuljettaa kuuntelijaa monen tunnelman ja tyylin kautta.

Olen kuunnellut albumia varmaankin parikymmentä kertaa, ja aina korva tarttuu uuteen yksityiskohtaan. Niitä nimittäin riittää! Melodisena ja tunnelmallisena ”Views from the Inner World” toimii hyvin muun puuhastelun taustalla; täysiin oikeuksiinsa se pääsee keskittyneessä kuuntelussa.

Loistava levy – ja koko paketti upeine kansineen ja tekstiliitteineen!

Rafael Pacha & Kimmo Pörsti: Views from the Inner World (Seacrest SCR 1038, 2022)

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra ”Unituulia”, 2021

Miksi minulle ei ole kerrottu tästä aikaisemmin!?

Toki muistan Hesarissa aikanaan olleen arvion Aili Järvelän ep-trion päätösosasta ”Omaa” – tästä pitää kertoa, että yritin etsiä eepeetä – siis fyysistä sellaista, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Oletan, että se löytyy vain bitteinä avaruudesta? Muistan myös ”Aili & Folks” -levyn, josta taisin kirjoittaakin jotain, vuonna 2013 (!).

Kuuntelin viime syksynä suuren suosikkini Matti Johannes Koivun ja Ailin yhteisen digisinglen ”Rakkaus”. Iso biisi, iso iskelmällinen sovitus. Nettisivunsa luetteloivat muusikon hengästyttävän monet muut folk-painotteiset aktiviteetit, myös lastenmusiikin parissa. Kaustislaisuus ja sukunimi tarjoavat tietty tienviittoja.

Tähän en kuitenkaan ollut varautunut, siis ”Unituulia”-albumiin, jonka nappasin puolihuolimattomasti kirjaston hyllystä. Levy auton soittimeen. Mahtipontista, äärimelodista, monipuolista, dynaamista, sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti koskettavaa – sekä pitelemätöntä laulua.

Leuka putoaa: Järvelän vahva ja tunteikas eläytyminen sekä pidäkkeetön ilmaisu omiin kappaleisiinsa tuo mieleen Laura Nyron, falsettia myöten. Mietin, onko jo liian rohkeaa? Meneekö niin sanotusti överiksi?

Iso osuutensa on luonnollisesti Sointi Jazz Orchestralla, puhaltimet ja jouset tarjoavat mahtavan pauhun ja toisaalla herkän hiljaisuuden.

Tunne on samanlainen kuin silloin, kun kuulin ensimmäistä kertaa Juha Kujanpään musiikkia. Omassa ylväässä sarjassaan ylimaallisen kaunista ja seikkailullista, kuitenkin äärimmäisen tyylitajuista. Lattari taittuu, folkin siemenetkin itävät.

Palaan parin viikon päästä kirjoittamaani, välillä olen kuunnellut Weeping Willows -yhtyeen uusinta levyä ”The Dreams We Weave”. Unia tuossakin. Myös isoa, monipuolista, Magnus Carlsonin laulu soi rohkeana. Ei kuitenkaan niin paljaana kuin Aili Järvelällä. Eronsa on siinäkin, että Carlson laulaa englanniksi, Järvelä suomeksi. Tulkinnalle ei jää tilaa – asiat ovat niin kuin ne lauletaan. Tai siis niin kuin minä ne ymmärrän, sanoittaja on ehkä tarkoittanut jotain täysin muuta. Siinä sen kauneus: kuuntelijan mielikuvitusta ja muistoja sorkitaan, herätetään, hellitään. Esimerkiksi ”Roihuvuori” – huh!

Musiikillisesti samassa lokerossa on Pepe ja Saimaa. Isoa, tarttuvaa, kestävää. Sanoisin, että Aili Järvelällä koskettavampaa. Saimaata arvostan myös – ja Pepeä tietty, toista samanlaista ei ole.

Aili Järvelältä kysyisin, millaisia ovat seuraavat askeleesi, milloin niistä kuulemme? Vastausta odotellessa kuuntelen jälleen kerran ”Unituulia”.

Aili Järvelä & Sointi Jazz Orchestra: Unituulia (Eclipse ECD2021150, 2021)

PS. Jossain netin syövereissä luki, että ”Unituulia” olisi ilmestynyt – tai olisi pitänyt ilmestyä – vinyylinä toukokuussa kuluvaa vuotta. Voisiko joku kertoa, ilmestyikö?

Northern Reflection ”Time Flies”, 2022

Basisti, säveltäjä Jukka Korpelan soololevystä on kyse – tai ”soololevystä”, sillä muusikoita löytyy Billy Cobhamista Jukka Gustavsoniin ja Jaku Havukaisesta Tapani Rinteeseen. Ja kun muusikkokaarti ja muusikoiden edustamat tyylisuunnat venyvät laajalle skaalalle, niin venyy myös levyn musiikki.

Löyhä yhdistävä termi lienee jazzrock kuten muusikoistakin voi päätellä. Mutta vain löyhä, sillä Korpelan sävellykset kattavat myös funkahtavia ja toisaalla atmosfäärisempiä tunnelmia. Tyylipuhtaiden instrumentaalien lisäksi albumia sävyttävät muutamat, pääasiassa Jussi Penttisen laulamat biisit. Jukka Gustavsonin esittämä nimibiisi ”Time Flies” voisi löytyä myös Gustavsonin omalta albumilta, niin on miehelle tyypillinen esitys.

Albumia autossa kuunnellessani mieleen juolahti hieman samanlainen, monipuolisia ja monivärisiä albumeita työstänyt muusikko. Al Kooper. Ei yhtä tunnistettavaa formulaa, vaan moneen suuntaan kurottavia lonkeroita. Kuten Jukka Korpelallakin. Päteviä biisejä tyylikkäästi tulkittuina.

Northern Reflection: Time Flies (Presence PRECD 105, 2022)

Lehti – se elää sittenkin

Jos aiheina ovat mm. Cymande, Herb Alpert, Sergio Mendes, Tammi Terrell, Redbone ja Marvin Gaye, voiko mennä pahasti vikaan? Ja nämä vasta runsas vuosi sitten uudelleen lanseeratun, ihan paperille painetun WaxPoetics lehden ensimmäisessä numerossa!

Paperisena julkaisu lopetti jo vuosia sitten, ja sinnitteli nettilehtenä. En tiedä, millaisella menestyksellä. Itse en sitä jaksanut lukea, varsinkaan maksullisena. Puunjalostusteollisuuden lopputuotteena jaksan! Helppokäyttöisin käyttöliittymä tällaiselle möhikselle, toimii myös ilman sähköä.

Tässä vaiheessa uutta tulemista julkaisua on ilmestynyt kolme numeroa. Saa nähdä, kuinka kauan tämä ilo kestää.

PS. Kiitos Pekka Eroselle, kun muinaisaikoina esitteli lehden. Kyseessä taisi olla numero, jossa perattiin sivumäärää säästämättä David Axelrodin uraa ja musiikkia.

Petri Hakala & Timo Alakotila ”Mandolin Concerto”, 2022

Pelottaa. Kokonainen konsertto mandoliinille! Ymmärränkö? Riittääkö kärsivällisyys?

Keskeiset tekijä – säveltäjä ja pianisti Timo Alakotila sekä mandolinisti Petri Hakala – ovat kyllä tuttuja monilta levyiltä, Hakalan muistelen joskus nähneeni lavallakin. Molempien taitoja olen ihaillut pitkään. Varsinkin Alakotilan äärimelodiset sävellykset eri yhteyksissä ovat koskettaneet. Hakala on pitkän linjan virtuoosi hänkin, rakentaa myös itse soittimensa. Yhdessä Hakala ja Alakotila ovat musisoineet jo 30 vuotta.

Alun perin kolmiosainen mandoliinikonsertto – Polska Allegro, Polska Larghetto, Danza – valmistui alun perin vuonna 2014, äänitys on kuitenkin tuore. Tiedote kertoo, että ”Alakotilan tyyliin sävellys on yhdistelmä kamari- ja kansanmusiikkia sekä improvisaatiota”. Tätä kamari- ja kansanmusiikin saumatonta fuusiota ihastelin itsekin: erot ovat pieniä, yhtäläisyydet suuria. On taito siirtyä tyylistä sujuvasti toiseen, sekä säveltäjällä että soittajilla, monikossa.

Hakala tuon osaa sanoittaa paremmin: ”Konsertossa kansanmusiikin viulusävelmänomaiset melodiat yhdistyvät luontevasti jousikvartetin kamarimusiikilliseen ilmaisuun. Improvisaatio ja soolot ovat myös läsnä jokaisessa osassa ja ovat ilmaisussani tärkeä elementti”. Mikä on improvisaatiota, mikä sävellettyä – myös tuon fuusion raja on veteen piirretty, ainakin tälle kuuntelijalle.

Hakalan lisäksi levyllä taituroivat naapurimaastamme kitaristi Roger Tallroth (Väsen), viulistit Siiri Virkkala sekä Esko ja Mauno Järvelä, sellisti Marion Göbel ja pianistina tietty Timo Alakotila.

Albumin kolmiosainen konsertto täydentyy neljällä itsenäisellä sävellyksellä Alakotilan ja Hakalan aikaisemmista musiikkiseikkailuista. Tyylillisesti albumi on kuitenkin yhtenäinen, ovathan soittajat kappaleesta toiseen pääasiassa samoja. Samoin vanhemmat sävellykset on sovitettu tätä albumikokonaisuutta ajatellen.

Kuten tiedote toteaa, levy on ”todellisen mandoliinifanin ”must-have””. Henkilökohtaisesti totean, että ”Mandolin Concerto” – kokonaisuus siis – avautuu kerta kerralta paremmin, korva poimii runsaudensarvesta tutuiksi käyviä osia. Kertakäyttömusiikkia tämä ei ole. Keskittynyt kuuntelu kannattaa ja palkitsee!

Petri Hakala & Timo Alakotila: Mandolin Concerto (Åkerö Records ÅKERÖCD023, 2022)

Riitala ”Me Me Me Me Me”, 2022

”Koska tunnuit pitävän sekä Intergalactic Huso Orchestran lätystä, että suoritteistani Kimmo Pörstin soololevyillä, julkenen paiskata tämänkin sekametelisopan suuntaasi”, kirjoittaa multi-instrumentalisti Jari Riitala ironisesti nimetyn ja kuvitetun soolotuplan saatteessa. Riitala on tosiaan tullut tutuksi pätevänä proge- ja jazzrockmuusikkona useammallakin levyllä, pääasiallisin soittimensa on jo nelisenkymmentä vuotta ollut basso.

Nyt käsillä on siis miehen soolo – yli 100 minuuttia, 22 biisiä lähes yksin ahkeroitua musiikkia, sillä kaikista sävellyksistä, sanoituksista ja sovituksista, instrumenteista, laulusta, äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista, jopa kannen kuvasta vastaa Riitala itse – minä, minä ja minä. Aikamoinen ”monster double album”, kuten englanninkielisessä promotekstissä lukee. Tarkoittaa siis musiikin määrää ja suorituksen mittavuutta. Tätäpä ei olekaan synnytetty yhdessä yössä.

Hattua pitää nostaa.

Riitala itse kuvailee tuplan vaihtelevia musiikkityylejä: progressiivista rockia, soulia, r&b:tä ja fuusiojazzia. ”Lokeroimattomuus on kaupallinen itsemurha, mutta toisaalta musiikki toivottavasti yllättää, ainakaan se ei ole tylsää”, tulkitsen promotekstiä.

Tyylit todella vaihtelevat villisti! Löydän vertailukohdan ulkomailta. Ja sitten taas seuraavaan biisin jonkun täysin toisen. Jos nyt kolme nimeä tähän listaan – kaikilla on yhtäläinen taito ja tahto työstää valtavasti musiikkia, ainakin useimmiten tasalaatuisesti; mistä sitä kumpuaakaan! Todd Rundgren, Prince, Daryl Hall. Ainakin omassa mielessäni tuota trioa yhdistää melodiantaju, läpitunkeva musikaalisuus, kahden ensimmäisen tapauksessa myös instrumentaalinen monipuolisuus.

Riitala, olet kovassa seurassa!

Kun Riitala hempeilee soulahtavasti, myös kotimainen Tuomo vilahtaa mielikuvissa. Hattua pitää nostaa tyylitajustakin, siihen luen nykytekniikan rajattomien mahdollisuuksien rajoittamisen: vaikka aikaa, taitoa ja mahdollisuuksia olisi, kussakin biisissä on vain ne elementit, jotka saavat sen toimimaan. Ei siis tiluttelua, lurittelua ja näyttämisenhalua.

Biisi biisiltä en tuplaa perkaa. Kansitekstin mukaan kappaleiden synty ajoittuu vuosille 1982–2021, toteutukset lienevät viime vuosilta. Kukin biisi on vihkosessa hyvin taustoitettu. Aika erilaisista lähtökohdista Riitala on saanut aikaiseksi yhtenäisen, elävän ja kiinnostavan kokonaisuuden – vaikka itse sitä sekametelisopaksi kutsuukin.

Riitala: Me Me Me Me Me (JJRCD01, 2022)

Fyysistä tuplaa voi näköjään tilata Bandcampista (riitala.bandcamp.com), musiikki löytyy myös digipalveluista.

Sami Joensuu ”The Space Unfolds”, 2022

““The Space Unfolds” on tähänastisista levyistäni persoonallisin ja harkituin”, toteaa kitaristi, kosketinsoittaja, laulaja ja lauluntekijä Sami Joensuu nettisivuillaan. ”Inspiraatiota olen saanut maailman menosta ja nykyajasta.” Näin siis vapaasti suomennettuna, sillä englanniksi mennään sekä netissä että tällä levyllä. Siitäkin huolimatta, että Joensuu on tehnyt biisejä myös suomeksi, netistä noita löytyy.

Voisin kirjoittaa pitkänkin pätkän kielikysymyksestä, mutta taidanpa säästää sen omaan yksikköönsä. Osittain siksi, että sama aihe koskee useampaa muutaman viime vuoden aikana kuuntelemaani kotimaista levyä. Ja siksi, että se valtaisi liikaa tilaa ”The Space Unfolds” -albumilta.

Edellinen levynsä ”Tides” herätti: Sami Joensuu on irtaantunut Joensuu-Riihimäki-kimpan rytkyistä, ja lähtenyt omaan, kiinnostavaan suuntaansa. Niin luulin, kunnes uuden albumin avausbiisi ”Boogaloo Walk” palautti maan pinnalle. Biisin nimi kertoo, mistä on kysymys.

No, ajattelin, ehkä alussa halutaan kertoa, että tuolta minä tulin, ja tuonne olen menossa. Sillä jo seuraava biisi ”Once in a Blue Moon” rullaa sulavasti ja tunnelmallisesti, ”Broken Arrow” tyylikkäine kitarasooloineen samoin. Monimutkaisia biisit eivät todellakaan ole, eikä se toki ole tarpeenkaan, jos mielenkiinto säilytetään rakentamalla kantavia tunnelmia ja pitkiä, unenomaisiakin kaaria. Joensuu soittaa valtaosan soittimista itse, ja luonnollisesti laulaa – hyvä suoritus! Rummuissa on Pete Parkkonen, bassossa Ahti Raninen, muutama vierailija tuo lisäväriä.

Mitä kauemmas avausbiisistä edetään, sitä mielenkiintoisemmaksi polku ja maisemat käyvät. Biisit irtautuvat perinteisistä kaavoista sekä muotonsa että instrumenttiensa suhteen – kolmen viimeisen biisin –  ”The Brightest Wave”, ”Willy Lott’s Cottage”, ”Outro (The Space Unfolds)” – jälkeen jää tunne, että nyt avattiin ovi johonkin todella mielenkiintoiseen. Johonkin, jota olisi jaksanut kuunnella lisääkin. Seoksessa on jousia, kaikua, dynamiikkaa, dramatiikkaa.

Kuuntelen vinyyliä, jonka molemmat puoliskot avautuvat perinteisemmällä boogaloo-meiningillä. Onko Joensuu rakentanut puolten alkuun koukut, jotka vetävät tuttuun tottuneet tuntemattomaan? Niin tai näin, tuntemattoman ansiosta ”The Space Unfolds” kiinnostaa tavallista ja tuttua enemmän.

Sami Joensuu: The Space Unfolds (Puuma PUULP 005, 2022)