• Then there was one

    Tätä blogia päivittää säännöllisen epäsäännöllisesti Pekka Koskivaara – mm. Musa-, Folk&Country- ja Back Beat-taustainen musiikin ja vinyylin suurkuluttaja ja keräilijä.

    Retrokista löydät myös Keijo ”Keitsi” Lindgrenin muutaman vuoden takaisia kirjoituksia.

  • Vanhemmat jutut

  • Löydä omasi!

  • Ilmoita sähköpostiosoitteesi, niin saat tiedon uusista Retrokki-viesteistä.

  • Blogin tilastot

    • 132 318 hits

Rotten River Blues Band ”Electrophant”, 2019

Ei mätää, vaan mätäojamaista meininkiä. Sieltä, Vantaallakin virtaavan Mätäojan suistomaalta kertoo Rotten River Blues Band ponnistavansa. Nimi ja taustatarina kertovat paljon: ei hienostelua, ei hipsterismiä, ei lämmitettyjä jalkakäytäviä, vaan rehellisen mutaista räimettä ja punkahtavaa katupoikarokkia.

Pekka Muurinen (laulu, kitara), Teemu Laitinen (rummut), Matti Rautala (kitara) ja Juha Vilhunen (basso) tarjoavat toisella levyllään notkeaa mutta ei kuitenkaan velttoa, tarttuvaa mutta ei kuitenkaan mielistelevää menoa: Vantaalla ei periksi anneta.

Nimikappaleessa on hypnoottista CCR-kierrettä, avausbiisi ”Megalithic Groove” vyöryy nimensä mukaisena siirtolohkareena, ”Cool Wind Blows” on hionut teränsä Rolling Stones-, Aerosmith– ja Hanoi Rocks -tahkossa. ”No Champagne, No Ice” on pakollinen hidas blues, jossa kitaristit pääsevät venyttelemään terävillä fraaseillaan, Muurisen laulu uhoaa etukenossa. Napakan levyn päättävä ”I’m Gonna Rock” ei sen kummempia selittelyjä tarvitse: mennään eikä meinata. Laitinen ja Vilhunen nakkaavat armottoman rytmijyrän, jota Muurinen ja Lautala yrittävät parhaansa piiskata.

Kokonaisuutena ”Electrophant” on juuri sopiva annos. Se jättää suulakea kutittavan jälkimaun, täyttää rytmitarpeen mutta ei vie tilaa toistolta, toisin kuin monet tämän päivän turboahdetut ja ylipitkät kokoelmat. Pois löysät ja valmiiksi vettyneet fyllit, Vantaalla osataan ja uskalletaan olla ytimekkäitä!

Ja nimistöstä tarkoille maantietoniiloille tarkennan vielä, että vaikka siis yhtyeen nimessä puhutaan joesta, wikipedia kertoo ojan tai suureellisesti joen nimeksi Helsingin puolella Mätäjoki, Vantaalla Mätäoja.

Pekka

Rotten River Blues Band: Electrophant (Vandango 005, 2019)

Sultans of Jungle “Punchlines”, 2018

Herkeämätöntä viidakkobiittiä, ronskilla kädellä annosteltua reverb-kitaraa, röyhkeästi keulivaa nokkapokkaa eli laulua, turpeentuoksuissa räimivää bassoa – Sultans of Jungle kurittaa kuulijaa ankarimman kautta: lyö, beibi, lyö! Samaa suota ovat peranneet esimerkiksi the Fuzztones, the Cramps, the Pirates ja aikaisemmin 60-luvulla sadat garagebändit.

Nyt asialla ovat jo 1990-luvulla aloittaneet, välillä turbaaninsa naftaliiniin säilöneet ja pari vuotta sitten päähineensä rehabilitoineet viidakkoveljet Jani J.J. Penttinen (laulu), Kola Pietiläinen (kitara), Rocking Ede Mikkola (basso, taustalaulu) ja Juha Litmanen (rummut).

Repertuaarinsa on naarattu pääosin genrensä tunnustetuilta nimiltä 60-, 70-, ja 80-luvuilta – tuttuja vähintään harrastajien nuotiopiireissä. Vanhin tosin juontaa juurensa aina vuoteen 1933, jolloin Bing Crosby esitti ”Temptation”-slovarin, toki myöhempiäkin versioita löytyy. Niin, kaikki ei siis ole pelkkää jumpsista jumpsista ja diddi-di-di, di-diddleytä, sillä Sultans of Jungle osaa myös fiilistellä omalla karulla tavallaan. Kuin käyttäisi viikatetta partahöylänä, sano.

Studioäänitetyt biisit täydentyvät kahdella rajulla livevedolla, Benny Joyn ”Button Nose” ja the Crampsien ”It Thing Hard On” tarjoavat samalla varoituksen keikkayleisöille: näillä lakeuksilla ei katsojille armoa anneta. Muutamat tuttujen tallentamat hikiset keikkakuvat ja -kokemukset todistavat samaa. Eikä tämän levynkään suhteen ole syytä volyymipotikkaa sääliä.

Pekka

Sultans of Jungle “Punchlines” (Jungle Records TCB-8484, 2018)

 

Retrokki kuuntelee: Doghouse Band ”Lollipop River”, 2018

Jos vallattavana ei ole maailmaa, vaan tapanilalainen baariyleisö, Doghouse Band pärjää vallan mainiosti, suorastaan erinomaisesti. Bändin musiikki on sopivan rentoa ja monipuolista countryhenkisestä avauksesta (”A Dance Inside the Horse’s Eye”) iloiseen ”Northern Guy” -ralliin, joka voisi vauhdittaa margaritoja Jimmy Buffettin nimikkokuppilassa. Nimikappaleessa on rutkasti Creedencen henkeä ja vertakin (”Green River”).

Sitten on maailman valloitukseen tähtäävä ”Spitting in the Wind” – ajattomasti ja ylpeästi leijuva Psychedelic Furs -henkinen eepos. ”Starfish” leikittelee David Bowien maneereilla ja musiikillisella keinovalikoimalla. Kuinka ne uskaltavat tarttua tuollaiseen ikoniin, voisi joku kysyä.

No, albumin primus motorilla, kitaristi ja säveltäjä Puka Oinosella on jakaa ansaittuja meriittejä muillekin, Nights of Iguana tämän levyn kohdalla osuvimpana saavutuksena. Jari Isokallio (basso) sekä Ville Raasakka (rummut) takaavat tymäkän ja horjumattoman rytmin. Laulaja Graveyard Virtasen vokaalit jakavat varmasti mielipiteitä, Virtanen kuuluu ylhäisine ja jylhine puhelauluineen Lou Reed– ja Nick Cave -koulukuntaan. Reedin vokaalien välinpitämättömyys ja arroganssi korvautuvat Virtasen tapauksessa kuitenkin häivähdyksellä huumoria – toimii varmasti paremmin keikkakontaktissa.

Toki Doghouse Bandiltä löytyy ihan oma, tunnistettava äänensä, joka vörkkii suoraviivaisella tavallaan – tai kyllähän Oinosen instrumenttivalikoimaan kuuluvat myös eksoottisemmatkin kielisoittimet, albumilla tosin taustaroolissa. Kuvittelisin, että lavalla poppoo – johon taitaa jollain kierolla logiikalla liittyä myös Delay Kolanen – keittää mehevän ja monipuolisen rock-sopan. Ja niin, tämä on vinyyli!

Pekka

PS. Ruksasin tuolta avainsanoista myös psykedelian ja acid rockin, sillä selkäytimessä kutittaa Roky Erickson.

Doghouse Band: Lollipop River (PUULP 002, 2018)

Retrokki kuuntelee: The Electric Crayon Set ”What A Rotter of A Day”, 2013 (2007)

Tilasin yhtä, sainkin jotain ihan muuta, hyvinkin kirjoittamisen arvoista: The Electric Crayon Set ja yhtyeen jo vuosia markkinoilla ollut kakkoskiekko ”What A Rotter of A Day” – aivan loistava albumi täynnä koukkuja 60-luvulta, tiukkaa tykitystä kokeneilta muusikoilta ja ennen kaikkea näkemystä ja taitoa sen toteuttamiseen.

Joku voisi kutsua tätä aivan aiheellisesti retroiluksi, sillä Zombies, Beatles, Who, Creation ja seuraavasta sukupolvesta ehkä XTC kuuluvat selkeinä esikuvina. Ja hyvä niin, sillä mistäpä sitä parempia musiikillisia ankkureita löytyisikään! The Electric Crayon Setin lauluntekijä, laulaja ja kitaristi Timo Pääkkö on kokeneine muusikkokavereineen onnistunut luomaan niin komeasti leiskuvan yhtenäisen kokonaisuuden, että siitä sietäisi monen powerpoppia tapailevan muusikonalun ottavan oppia. Kaikesta kuuluu syvä perehtyneisyys aikakauteen, yhtyeiden erityispiirteisiin, jopa Britanniaan. Fish and chips, please!

Kokoonpanon historia kurottaa vuosituhannen alkuun, jolloin Pääkkö, basisti ja paremmin kitaristina tunnettu Seppo Tyni, kosketinsoittaja Jussi Reunamäki ja rumpali Timo Lilja levyttivät ”One Man’s Trash” -albumin. Se soi juuri nyt Spotifysta eikä sitäkään voi kuunnella ilman tyytyväistä hymyä: kaverit – tai ainakin Pääkkö – ovat todellakin sisäistäneet 60-luvun mod-, psyke- sekä pop-elementit, ja osaavat rakentaa palikoista taidokkaita, oman näköisiään, iskeviä biisejä. Jotain tuttua, jotain lainattua, paljon täysin omaa, rutkasti soittotaitoa. Useimmat suomalaiset kompastuvat viimeistään ralli-englantiin, Pääkkö ei: täysin autenttista ja uskottavaa, jopa siinä määrin, että on varaa leikittelyyn.

Kului vuosia, ja Pääkkö sekä Seppo Tyni sävelsivät lisää biisejä. Vuonna 2007 syntyi ”What A Rotter of A Day”. Sitä en silloin noteerannut, vaan vasta vastikään käsiini saaman, 2013 ilmestyneen vinyylin (jolla biisijärjestys poikkeaa cd-versiosta). Vinyylin on julkaissut englantilainen Psychotron Records – sekin aikamoinen arvostuksen osoitus.

Jussi Reunamäen on korvannut Pekka Tyni, mukana on myös kitaristi Juha Kormano, jonka huima soolo ”Good Girl” -biisissä loksauttaa leuat. Kun kuuntelen peräjälkeen yhtyeen kahta albumia, rakennan mielessäni kuvitelman, jossa esikoinen ammensi puhtaasti 60-luvulta, ja tämä uudempi on edennyt 70-luvulle.

”Morning of Magicians” voisi periytyä Moody Bluesin tai Ian Andersonin folk-laulukirjasta, mainio banjo, jykevä King Crimson -syntikka-mellotron, tuhti kertosäe. Aika kaukana 60-luvun räjähtävistä rummuista ja kitaratuulimyllystä. ”Spacedust” sitareineen viittaa mystiikkaan. Kokemäenjoki ei kuitenkaan ole Ganges, vaikka vähän myötävirtaan ajelehditaankin. ”Initiate” on parasta powerpoppia kertosäeharmonioineen, katkonaisine sointuineen ja takaperoisine kitaroineen.

Hämmentää, kuinka hienoja, melodisia ja tyylitajuisia biisejä Pääkkö ja Tyni ovat säveltäneetkään. Iloisesti pomppiva ”Black Prince” -biisi kapakkapianoineen herättää mielleyhtymän Tages-yhtyeen ”Studio”-kiekkoon: se on samanlaisella häpeilemättömän itsevarmalla otteella työstetty beat-jalokivi. ”Archduke of Rain” on hyvin brittiläisen korrekti, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti pastoraalinen pop-balladi kauniine koskettimineen ja Pentti Enqvistin huiluine. Vastustamattomasti potkiva ”Key to the Sacred Pattern” pistää viimeistään miettimään kuinka ne kehtaavat ja onneksi kehtaavat: soolossa siteerataan loistavasti ja luontevasti ”And Your Bird Can Singin” kitarakuviota. Aivan loistava!

Akustinen ”Angel of Mons” vinkkaa silmää folk-rockille, myös Vilma Pääkön kuulaalla laululla. Vinyylin päättää majesteettinen ”The Otherside” (alun perin Apple-yhtyeen ”The Rock Doctor” -singlen b-puoli, myös ”An Apple A Day” -albumilla), jossa särökitara raastaa nautittavaa, korkealla lentävää riffiä – raavi vielä, tuntuu hyvältä! Cd-versiossa biisin sijainti keskellä akustisempaa maalailua ehkä karsii sen ansaitsemaa arvoa.

Vinyylin se päättää syvään, tyytyväiseen huokaukseen.

Pekka

The Electric Crayon Set: What A Rotter of A Day (Psychotron Records PR 1001, 2013)

Retrokki kuuntelee: Sydänyön rytmi ”Rakkaus lyö maahan”, 2017

Keravalaista jyrää ja jyystöä, primitiivistä, sähköistä rhythm&bluesia: tältä voisi kuulostaa, kun Canned Heat saa geenimuuntelun tuloksena Captain Beefheartin kieroutuneen nerokasta perimää.

Pasi Puolakan huuliharppu komppaa ja sparraa Jari Tikan häpeilemättömän röyhkeää laulutulkintaa. Mikko Kettunen (kitara), Mikko Klemola (basso) ja Petri Toivanen (rummut) potkivat vauhtia vastustamattomaan rytmijyrään. ”Ennen kuin aurinko katoaa” jurnuttaa Free-hengessä, Kettusen kitaralla voisi olla enemmänkin soolotilaa.

Tässä genressä harvemmin kuultu huilu (Pasi Puolakka) kuulostaa alkuun asiaan kuulumattomalta. Rauhallinen ”Luoksein palaa” häröilee proge-maastossa. Sitten soitin löytää paikkansa: ”Miehen osa” on yhtä karkeakätisesti ja intohimoisesti veistetty kuin hengenheimolaisensa Jethro Tullin alkukauden karun jylhät heavybluesit. ”Upea nainen” on kuulas, hitaasti askeltava blueskaava johon Kettusen kitara lyö säröä. ”Elämä on miltä näyttää” leijuu vieläkin korkeammalla.

Vaikka musiikissa väännetään hyvinkin miehekkäästi ja yksiselitteisesti, seistään uhmakkaasti tuulta vasten etumus etukenossa, sanoituksissa sen sijaan mies on altavastaaja, jopa surkimus. ”Rakkaus lyö maahan” ja ”Miehen osa” kertovat jo titteleissään että alakynnessä ollaan, pahasti. Kuori on kova, sisus pehmeä: rakkaudesta puhutaan suureen ääneen, isoilla kirjaimilla, kiristettyjen leukapielten välistä.

Yhtyeenä Sydänyön rytmi (perustettu jo 2004) on tasavahva, ei kenenkään komppaaja tai soolotaituruuden työkalu. Kolme pointtia erästä tunnettua poliitikkoa mukaillen: Jari Tikan laulu, rytmiryhmän jyrä, Pasi Puolakan huilu. Kyllä niistä soppa syntyy, siitä todisteena pari vakuuttavaa youtube-klippiä. Ja iso plussa suomenkielestä!

Saatavana ainakin Keravan Ääni ja Levy -liikkeestä sekä Keltaisesta Jäänsärkijästä, sekä cd- että vinyyliformaateissa.

Sydänyön rytmi: Rakkaus lyö maahan (SYDÄRI004, 2017)

Pekka

Retrokki kuuntelee: Untogethers ”Untogethers”, 2017

Kun sakea ilma ja raskaat ajatukset painavat päätä etukenoon, yksi parhaista nostetta tarjonneista äänitteistä on ollut Neil Youngin ”Ragged Glory”. Loisteliaan räkäinen, vastustamattomasti jyräävä, kertosäe- ja riffikoukkuja suoltava kiekko täynnä positiivista, tarttuvaa energiaa. Parasta lääkettä alakuloon!

Janne Högbacka (laulu, kitara), Risto Lehtomaa (kitara), Teemu Huopana (basso) ja Kimmo Vierimaa (rummut) paiskaavat menemään samalla huolettoman huolellisella antaumuksella. Sähköistä kitarajyrää, ei kuitenkaan läpitunkematonta: vaikka muutamalla soinnulla pelataankin, ne osataan asetella nostattavasti ja koristella terävillä kitarapiiskaniskuilla. Rytmiryhmä Huopana ja Vierimaa (tuttu mies Jeavestonesta) tarjoavat turvallisen ja tarvittaessa hyvinkin myötäaallokkoisen ankkuripaikan.

Tuossa vieressä kerron tuntemuksiani kolmen kovan kitaristin yhteiselosta. Vaikka Högbacka ja Lehtomaa eivät samanlaista kipinöivää tulitusta tarjoakaan, sinkoavat kitaransa aivan tarvittavissa määrin veitsenteräviä minisooloja ja säkenöiviä koristeita. Untogethers on yhtye siinä missä Crazy Horse. Popimmassa päässä (”Rugged Marks”) Untogethers laukkaa yhtä vastustamattoman melodisesti kuin Jayhawks. Slide värittää ehkä välillä turhan yhdenmukaista kitaravallia. Hassua: juuri tuota kitaravallia etsin ”Ragged Glorysta”, mutta nyt nitpikkaan Untogethersin vastaavasta.

Uskon, että yhtye on huomannut tämän itsekin, sillä muutamassa tapauksessa (mm. ”Shell”) tasaista seinämää pyritään värittämään nykäyksillä ja välikkeillä. Ehkä sointupohjaisten biisien vastapainoksi olisi sopinut muutama selkeämpi riffittely. Pieni country-henkinen jolkotuskin. Akustisesti alkava kaunis ”Waning Summer” sähköisine kitarakoristeineen ja Kaide Luukkosen koskettimine sekä taustakuoroineen päättää albumin häkellyttävän lohdullisissa merkeissä: sin se kesä sit män.

Saisiko toisen samanlaisen.

Pekka

Untogethers: Untogethers (Puuma PUUCD056, 2017)

www.runningmoose.fi

Retrokki kuuntelee: Devil Dog Road ”Next Exit”, 2017

Vaikka Suomi on rock’n’rollin luvattu maa, näille korville suoraviivainen ja varsinkin rockabillyyn kallellaan oleva variantti kuulostaa usein muodon vuoksi tehdyltä. Ulkoiset puitteet ja genren ominaispiirteet ovat hallussa, sisällön ja hengen sekä variointikyvyn kanssa on vähän niin ja näin. On tietysti loistavia poikkeuksia kuten Melrose, jolta löytyi ja löytyy vimmaa ja viimaa.

Siksi tartuin Devil Dog Road -trion ”Next Exit” -kiekkoonkin varovasti: ”jos levyn 13 biisiä ovat yhtä ja yhdenmukaista tuuttausta…”.

No, tuuttausta löytyy, ja formaattikin pysyy aika pitkälti samana. Rock’n’rollia hienoisella americana-vivahteella, ei hienostelua, ei hikipisaroiden piilottelua. Miesten taakseen jättämät mailit lienevät kuitenkin tuoneen kyvyn katsoa kannen alle, ja virittää masiinaa. Laulaja, laulunkirjoittaja ja kitaristi Hynde Hynönen, basisti Arto ’Pieni’ Iso-Antila sekä rumpali Tapo Leppänen ovat taittaneet matkaa jo hyvän tovin, eikä kiinnostus pysähdy enää kiiltoon ja kimalteeseen. Soitossa ja laulussa on sopivasti rupea ja rähmää, biiseissä melodista kierrettä ja riffikiihkoa.

Vähän samantyyppistä mielihyvää tunsin vuosikymmeniä sitten, kun kuuntelin Dan Bairdin ”Buffalo Nickel” -kiekkoa. Se oli mehevä yhdistelmä kirpeää ja makeaa, mukaansa imaisevia melodisia kitarariffejä ja kadunkarheaa laulua. Jotain hämärästi countryyn vivahtavaakin musiikissa oli, vaikka en sitä oikein saa sormella tökättyä. Olisiko se soiton rentous, se pieni klappi joka erottaa inhimillisen mekaanisesta?

Sellainen on myös Devil Dog Road ja ”Next Exit”.

Pekka

Devil Dog Road: Next Exit (Devil Dog Road D2DCD0117, 2017)

http://www.devildogroad.fi/

www.facebook.com/devildogroad